Loppu on suosittua. Lähikirjastoni tuntee esimerkiksi seuraavia teoksia: Sam Harris ; "The end of faith : religion, terror, and the future of reason", Paul Taylor ; "The end of European integration : anti-europeanism examined", Rowan Sommerville ; "The end of sleep" ja niin edes päin.Loppu tulloo!
Lopusta on tietysti puhuttu kautta aikojen. Profeetat varoittelevat niistä. Maailmanlopun ennustuksia on kerrottu aikojen saatossa valtavan paljon. Tätä pidetään usein hihhulointina. Unkuri kuitenkin huomauttaa "loppupuheen" kasvusta humanistien kertomuksissa. Niissä ei toki ennusteta maailmanloppua. Niissä ennustetaan enemmänkin murrosta. Ne ennustavat lopullisen lopun sijasta TEOTWAWKIa, tuntemamme maailman muuttumista niin radikaalisti että sitä ei voi enää pitää samana.
Filosofiassa on tunnettu postmodernismia ja ties mitä muuta vastaavaa. Niissä ollaan aina "jälkeen" (post) ja tätä kautta suhteessa siihen mikä oli ennen. Tässä mielessä voisi tulla mieleen että nostalgisesta asenteesta on päästy eroon. Että menneisyyteen ei enää katsota vaan suunantaan katse uuteen.
Tätä kautta uusi loppupuhe olisi perinteisen maailmanlopun kertomusten vastakohta. Sillä esimerkiksi kristinuskon maailmanlopussa on pääteemana paluu menneisyyteen. Maailma loppuu jotta se voisi palata alkuun. Lopusta seuraa se Paratiisi josta kaikki alkoi. Tätä kautta post -tyyppinen ajattelukin muistuttaa enemmän "perinteistä maailmanloppua" kuin tätä loppupuhetta jota humanistit nyt suosivat.
Uskoisin kuitenkin että kysymys on lähinnä braggailusta. Voimain tunnossa isketään nyrkkiä rintaan. Sillä muuttajia arvostetaan. Heitä pidetään visionääreinä. Näin esimerkiksi tieteessä palvotaan Einsteiniä koska hän ei tehnyt perustutkimusta vaan loi uuden paradigma. Pohjimmiltaan väite lopusta on ennakkoon tehty väite siitä että "ollaan uusi paradigma". Tulevaisuuteen katsomisen sijasta sitä katsotaankin omaan napaan.
Mielenkiintoiseksi kysymys tuleekin siitä että temppua käytetään koska se toimii, ja näkyvyys tulee sanojalle vasta massan ostovoiman/muun kiinnostuksen kautta. Haemme muutosta. Olemme vähän kuin Obaman vaalipuheet: "Change", muutos, oli se, jota toistettiin. Muutosta mihin ja mihin suuntaan jäi kuitenkin melkolailla auki.
Tässä suhteessa minulle syntyy vahva tunne - jota voin vahvistaa kyökkipsykologialla jota teen puistokemian voimin. Uusi loppupuhe on samaa kuin uskontojen perinteisimmissä maailmanloppupuheissa. Niissäkin syy ei ollut mikään aktuaalinen maailmanloputa kuultu totuus - niitä ennustuksiahan on mennyt valtavasti pieleen - vaan tyytymättömyys elämään. Yhteiskuntaa on pidetty huonona, se ei ole ollut oman maailmankuvan tai halujen mukainen. Maailmanloppu kumpuaa yksilön tyytymättömyydestä ja siitä että profeetta on jollain tasolla onneton.
Vaikka kuva näyttää oudolta, se on valokuva. Se on otettu autossa pitkällä suoralla hyvin pitkällä valotusajalla. Ulkona oli pimeää, ja keltainen hohdekin tulee isoista kasvihuoneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti