"Raamatussa" alussa oli paratiisi, joka taas oli ihana puutarha. Siellä oli kuitenkin käärme, joka sotki asiat.0 "Raamattu" siis sisältää nostalgisen tarinan, jossa voidaan matkustaa menneisyyteen. Ennen oli kulta -ajat, jossa luonto oli ihanteellinen.Tämä ajatus on kirjattu "Raamattuun" kauan aikaa sitten, mutta se näkyy urbaanissakin kulttuurissa. "Unkuri" palauttaa teeman moderniin elämään. Monet eläimet, kuten hiiret, ovat tunkeilijoita. "ihannekoti on steriili, eloton paikka, johon valitsemme elämän; kirjovehka, hamsteri ja neontetra." "Valittu luonnollisuus" on itse asiassa urbaanin elämäntavan ytimessä. Arvostamme kasveja, joten teemme itsellemme kukkapenkin jossa on valitsemamme lajit. Muu luonto on "tunkeilua". Esimerkiksi Helsingissä luonto, lokit, ovat sellainen riesa että niitä varten on ajettu lokkipoliisin virkaa.
On hyvä muistaa ihmisen luontosuhteen muutos. Vanhassa suomalaisessa perinteessä luontoa kunnioitettiin pelonsekaisesti. Se edusti mahtavia voimia. Niitä yritettiin lepyttää. Myyttiset kertomukset esimerkiksi karhuista olivat ehkä taikauskoa mutta ne antoivat oloa jonkinlaisesta kontrollista. Sittemmin teknologia antoi ihmiselle valtaa ja eläimet välineellistettiin ja karhu nähtiin saaliina, sen turkki rahana.
Nykyisin etenkin kaupunkilainen ihminen on etääntynyt luonnosta, ja hänellä on siitä vain hämärä käsitys.
Luonto ei ole jokin jonka yllätyksiä vastaan taistellaan, joten tässä suhteessa ei ole pelkoa. Välineellistäminen taas nähdään usein julmana. Myytti tuo kunnioitusta. Luonnosta on tullut eksoottinen myytti ja siihen suhtaudutaan ideaalisena tilana.
Näin ollen urbaanin ihmisen luontokuvaa pääsee minulla symbolisoimaan lemmikki.
Suomalaisen kielentutkimuksen laitos kertoo lemmikeistä, sen alkuperästä ja siihen liittyvistä tarinoista. Alkuperä tulee ilmeisesti sanasta lemmenkukka. Muuallakin siihen liitetään tarinoita rakkaudesta ja toiveesta että ei unohdeta. Kukassa on siis tarinaa. Se on myös varsin kaunis, eikä siinä ole julmuutta havaittavissa.Ideaalista saa esimerkin vaikkapa R.A. Salvatoren kirjasta "Tarzan, the epic adventures" , jossa hän nappaa sankariksi kuuluisan Burroughsin luoman hahmon Tarzanin. Siinä missä vanha Tarzan oli välineellistämisen ihanne; Hän pärjää järjellä ja kunnolla. Salvatoren Tarzan on sen sijaan koti -ikävää poteva hahmo, jolle urbaani elämänmeno on kasa naurettavia triviaaliteetteja kun taas luonto antaa hänelle aidon ja tunteikkaan elämän jossa ei teeskennellä. Näin Salvatoren Tarzan heijastaa urbaanin aikamme luontokuvaa, jossa koetaan nostalgista ikävää aikaa ja maailmaa kohtaan jossa ei ole itse eletty - ja jota ei ole koskaan ollutkaan. Tämä näkyy erityisen vahvasti kirjan eläintarhakuvauksessa. Eläimet kuvataan turkeiltaan nuhjautuneina ja rappeutuneina, sairaalloisina. Tällä korostetaan se, miten eläintarhassa oleva eläin ei ole mikään luonnonolento: Vaikka vierailijat intoilevat nähneensä aidon ja elävän leijonan, tarhassa he eivät näe sitä. Tämä korostaa Salvatoren vahvasti myyttistä ja realiteeteista etääntynyttä eläinsuhdetta: Eläintarhan eläimet ovat terveempiä, niiden turkki on paremmassa kunnossa. Luonnossa leijona on vapaa, nuhjuinen, kirppuinen ja arpinen.
Oikeassa luonnossa vapaa ja villi ei kovinkaan usein tarkoita uljasta ja kiltäväturkkista.
Toinen asia, joka luonnolle on tehty, on ihmisenkaltaistaminen. R. A. Salvatorellakin eläinten kanssa keskustellaan aivan kuten ihmistenkin kanssa. Ja jaetaan esimerkiksi eettinen vastavuoroisuustilanne jättiläiskäärmeen kanssa. Mutta jätän kirjan tällä kertaa tähän.
Argumentti nojaa ajatukseen siitä että kun eläin ja ihminen ovat analogisia, olisi ihmisten oikeudet siirrettävä myös eläinten oikeuksiksiksi. Tämä näkökulma värittää minusta erittäin kovasti eläinten kohtelua koskevaa keskustelua. Ja tämän vuoksi on vaikeaa sanoa milloin itsestä puhuminen lakkaa ja eläinten puolustaminen loppuu.1
Tätä perustelutapaa käyttää esimerkiksi tuore "Voima 5/2010". Se sisältää arvostelun Jussi Viitalan "Älykäs eläin" -kirjasta. Sen arvostelussa se, että Viitala kuvaa eläimet ihmisenkaltaisesti, älyä mittarina käyttäen, johtaa arvolauselmiin joissa sen pitäisi herättää ihmisten käytöstä. Tämä on sinällään erikoista, koska Viitalan ajattelu nojaa biologiseen ajatteluun. Ja vasemmistopiireissä biologian rinnastaminen psykologiaan ja käytökseen on "paha asia". Nyt se kuitenkin tukee kuvaa siitä että eläimillä on samanlaisia ominaisuuksia kuin ihmisillä, joten tämänlaisen tutkimuksen kielto jätetään pois.
Toki inhimillistäminen näkyy muutenkin ahkerasti: Tämä näkyy esimerkiksi elokuvien suosiossa. Esimerkiksi "Pingviinien matka" on paikoin väkivaltainen, mutta siinä on mukana vahva ihmisenkaltaistamisen sävy. Jos siihen olisi valittu jokin rumempi olento, jonka tavat olisivat vähemmän mairittelevia, se ei olisi saanut samanlaista suosiota. Kyseinen elokuva oli toki kuvattu luonnossa mutta kerrontaa oltiin sävytetty Amerikkalaisilla Perhearvoilla. Jos elokuvassa olisi ollut hyeenoja, aineistosta ei oltaisi tehty samanlaisia ihmistä koskevia moraaliesityksiä.
Näin kaiken kaikkiaan luonto on idealisoitu. Urbaani kuva luontoon perustuu eksotiikkaan. Tämä on kenties ymmärrettävissä PuuCee -vertauksen kautta. Siinä, missä vedetön ulkovessa on aikaisemmin ollut käytännöllinen tapa hoitaa asiat, on se muuttunut ihmisten silmissä. Kaupunkilainen voi kokea sen vähän aikaa pittoreskina ja maanläheiseltä. Se ikään kuin saa aikaan yhteyden luonnon kanssa. Kuitenkin tässä tulee vastaan melko pian inhotus - kuten huomasin armeijassa kun liukumiinanraivaus tuli ajankohtaiseksi. PuuCee oli tässä vaiheessa ensi sijassa inhotus eikä mikään mukava vaihtelu. Riuku ei muutaman kokeilun jälkeen olekaan uusi ja jännä tai eksoottinen asia, vaan hyvin epämukava tapa tyhjentää suoli palellen. Luontosuhde on ihana ja eksoottinen kun se on kaukana. Luontoon koetaan siis kauimmaisenrakkautta, jota sävyttävät myytit.
Tästä saa hieman lisämakua kun "Voima 5/2010" -lehdessä kritisoidaan vanhojen erämökkien vieraskirjojen rinnastamista sosiaaliseen mediaan. Heistä erämaa on tärkeää koska sieltä puuttuu asioita, ja siksi sen rinnastaminen kaupunkikulttuurin jossa on runsaus tekee rinnastuksesta väärän. Funktio näissä vieraskirjoissa on kuitenkin sama. Se on toki hidas ja "teknisesti hidas ratkaisu", mutta sen käyttö on ollut hyvin samantapaista. Toki erämaan yksinäisyydessä seuraankin luultavasti suhtautuu eri tavoin. Kontaktien (ja muunkin) runsaushan voi kaupunkilaista varsin ahdistaa.
Tämänkaltainen myyttien korostaminen itse asiassa sopii melko hyvin länsimaiseen ajatteluun - etenkin "perinteiseen vasemmistolaiseen" sellaiseen. Tästä saa hyvän kuvan lukaisemalla hieman "Eksaktin elämän utopiaa". Noam Chomsky kritisoi tätä "vanhaa vasemmistoa" siitä että se on utopiakeskeistä. Ihmisluonnon kuvaamista on vältetty, koska sitä on pidetty julmuutena. Muutenkin tiede ja vastaavat "tosiasiakoneet" ovat varsin matalalla arvostuksessa, jos ne ovat utopiaa vastaan, ne koetaan rajoittavina ja valtaakäyttävinä. Paksunahkaiset lukekoot lyhyen vinoilun Chomskyltä ... "political thought, especially on the left, is sort of masturbation fantasy in which the world of facts hardly matters." Chomsky pitää tätä isona ongelmana. (Mistä minä olen samaa mieltä.)
Myyttien kohdalla käy tietysti helposti niin että osaa tieteellisestä tiedostakin pidetään inhottavana ja vastemielisenä. "Matematiikan pahuus" ikään kuin hyppää mukaan: Myyttinen luonto koetaan ymmärretyksi, mutta tieto tuo mukanaan kertomuksia riskeistä ja uhista. Nämä taas saastaavat myytin, ja ihmisen hallinnantunne katoaa.
Orava on, vähän kuten prozacville opettaa, rotta jolla on karvainen häntä perseessä. Oravat ovat suloisia koska ne ovat pörröisiä ja ne eivät tunkeudu asujaimistoon. Hiiri ja rotta ovat uhka, koska ne tunkeutuvat ihmisen hallintapiiriin. Orava on siitä ihana eläin, että sitä pidetään "ihmisten arkimyytissä" herttaisena pähkinänpurijana. Mutta oikeasti se on julma sekasyöjä joka siistii esimerkiksi linnunpesiä.2
Minulle luonto taas on arvoneutraali. Teknologialla on tavallaan korvattu ongelmia ja vaikeuksia ja niillä elämästä on tehty mutkikasta ja nopeatempoista. Luonnollisuus rinnastetaan turhan helposti automaattisesti hyvään, kun siitä on myytillinen ja idealisoitu kuva. Siksi aito luonto saattaa järkyttää. Oikeassa luonnossa linnunpojat kuolevat ilman erityistä eettistä syytä. Luonto ei välitä, siellä vain tapahtuu. Ihmisen tulkinta sen sijaan värittää tapahtumat toivottava - epätoivottava -akselilla ja näin ne tuntuvat ikäviltä.
0 Kuvassa on tosin vaskitsa, teknisesti jalaton lisko. Eli niin teitä herkkäuskoisia taas huijataan symboleilla ja kertomuksilla joissa on epätäsmällisyyksiä... Ja ainiin, olihan tuossa se "Raamattukin"...
1 Tämän kirjoituksen kannalta ei ole väliä onko tämä eettisesti hyväksyttävä, tai ainut oikea ratkaisu. Sillä tavoitteena on kuvata urbaania luontosuhdetta, ei niinkään heiluttaa tuomitsevaa leimakirvestä. Vaikka mieli kenties tekisikin.
2 Ei orava suotta ole "minun elukka". Tätä kuvaa "Life" -televisiosarjan kuvaus, jossa Crews miettii mikä eläin haluaisi olla seuraavassa elämässä. Hän valitsi pandan koska kaikki pitävät niitä lepposina. Mutta oikeasti ne eivät ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti