Tiedon Kajo : Löytäminen mahdollisimman vähällä (mutta ahkeralla) etsimisellä.

Elämme informaatiotulvan aikaa. Tätä kautta mukaan tulee sama, mikä itsepuolustuksessa on tärkeää: Kun esimerkiksi minä sanon että jokin tekniikka on tehokas, se ei välttämättä tarkoita maksimaalista tuhoa. Vaan sitä että homma saadaan hoidettua niin että itse ponnistellaan mahdollisimman vähän. Kysymys ei siis ole maksimaalisesta destruktiivisuudesta muuta kuin ääritapauksissa: Useimmiten kysymys on pikemminkin laiskuudesta joka kuitenkin saa homman hoidettua.

Vastaava logiikka on tietysti kustannustehokkuuden maailmassa. Yhteiskunnassahan työnantajaa kiinnostaa paitsi aikaansaannosten määrä, myös käytetyt resurssit ja työtunnit. Itse asiassa yllä oleva "laiska ahneus" on yhteiskunnassamme hyvin läpitunkevaa.

Sama on tietysti asioiden löytämisen kanssa. Nykyään kirjoja ja muuta tekstiä tulee valtavasti. Kaikkea ei ehdi lukemaan. Löytäminen on kuitenkin tärkeää. Tästä on esitettävissä ainakin kaksi tapaa:
1: Delegointi. Esimerkiksi sisareni on useiden mielestä hyvä löytämään mielenkiintoisia kirjoja. Hän esitti konstiksi sen, että hän katsoo kirjastossa pikalainahyllyä. Tätä kautta tulvaan on jonkinlainen konsti - tässä kirjastonhoitajan työ ja ammattitaito tavallaan käytetään hyväksi.
2: Aktiivinen oma toiminta : tutustuminen ja sensuuri: Lauri Järvilehto kirjoitti tästä uutistulvan kohdalla. Hän keskittyy siihen että altistutaan runsaalle ja hyvin erilaiselle aineistolle, josta turhat heitetään pois. Ideana on se, että luetaan paljon lehtiotsikoita, ja kiinnostavimpien alkukappaleet luetaan ja jos sekin tuntuu kiinnosvalta, luetaan koko höskä. Tämä tarkoittaa sitä että valtava määrä aineistoa analysoidaan nopeasti, ja suurin osa saa "tylsänä monoa".

Molemmissa näistä keinoista tuntuu olevan järkeä. Eikä kuilukaan ole suuri. Kirjastonhoitaja on tavallaan Järvilehdon osoittama toimija. "Unkuri" kirjoitti tästä aiheesta viitaten Robert Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" -kirjaan. Kirjastonhoitaja ei ollutkaan lukenut ainuttakaan kirjaa kirjastosta, mutta osasi luokitella ne oikeaan paikkaan sisälysluettelojen ja muiden vastaavien tietojen avulla. Järjestely onnistuu metatiedolla kirjoista, ei lukemisen kautta saadusta kokemuksesta kirjan sisällöstä.

Minäkin tutustun usein luotettaviin ja hyviin lähteisiin. Syynä on se, että en ole kovinkaan kiinnostunut "knoppitiedosta". Eli sellaisesta jolla pärjää tietovisoissa. Eli että yksittäiset faktat ovat hallussa. Minua ei kiinnosta tietää kymmenen korkeimman vuorenhuipun metrimääriä tai sitä mikä on jonkun tietyn kalalajin keskipaino. Sen sijaan haen ymmärrystä, sitä joka liimaa nuo asiat yhteen. Tätä kautta faktojen on tietysti oltava kunnossa, mutta ei sen enempää. Knoppitietoa saa paljon lukemalla täysin satunnaisesti kaikkea ja tankkamalla ne mieleen.
1: En siis pidä "kunnon sivistyksenä" sitä mitä monessa kulttuurissa arvostetaan. Eli ulkoa muistamista. Joku voi ihmetellen kertoa muinaisesta viisaudesta jossa ihminen osasi ulkoa laulaa Kalevalan. Enkä sitä että joku ilmoittautuu Islamilaiseksi lukeneeksi joka osaa Koraanin ulkoa. Mielestäni tämä vaivaa vaatinut näyte on vain osoitus siitä miten hukkaan aikaa on heitetty. Toki annan heidän pitää sitä tärkeänä ja olla ylpeitä. Onhan se kieltämättä saavutus. Mutta ei mitään sellaista jota itse haluaisin tai hakisin itselleni.

Tämä tarkoittaa sitä että jos lukee tiedelehteä, ei tarvitse yhtä kovin seuloa mitkä tutkimukset ovat hyviä ja huonoja. Vertaisarvioija on tehnyt sen jo puolesta. Kaunokirjoista taas klassikkostatukset on hyvä tietää. Niihin tutustuminen on ensisijalla verrattuna tuntemattomiin teoksiin. Ja kirjastossa jos haluan tehdä tietystä aiheesta, on hyvä olla asiaan kuuluvan hyllyn kohdalla. Jos dekkari sisältää juttuja kvanttifysiikasta, en laita niitä yhteen fysiikkahyllyn tavaran kanssa. Ellen sitten tee skeptikkonörtiltä maistuvaa tutkimusta siitä miten massaviihde käyttää fysiikkaa ja miten sen tulkinnat ovat tieteenmukaisia - tai oikeastaan miten ne ovat tieteenvastaisia.

Kuitenkin myös satunnaistaminen tuntuu järkevältä. Esimerkiksi itse olen yrittänyt rikkoa omia raja -aitojani lukemalla satunnaisesti tavaraa kirjastoissa. Eli selailen useita eri kirjoja, ja lueskelen hyvinkin erilaisia kirjoja saman päivänkin aikana. Näin ollen sattuma yhdistää asioita eteen, ja näitä "ulostulemia" voisi olla vaikea itse pyörittää. Useimmiten kohtaamiset ovat outoja, typeriä ja hedelmättömiä. Mutta ideana onkin se, että huonoille annetaan aktiivisesti monoa ja hyvät säilytetään.

Tässä kohden luotan siihen että altistukset ovat mustia joutsenia. Nassim Talebhan käyttää niitä pörssimaailman ja muun maailman kuvauksessa. Ne ovat epätodennäköisiä asioita, joiden seuraukset ovat tärkeitä. Hänen ohjeensa on, että jos on pörssissä panostamassa, ei kannata varata niiden varaan kaikkea varojaan. Eikä kannata tuudittautua turvallisuuteenkaan, koska maailma muuttuu. Paras keino on se, että osa panostetaan mustiin joutseniin. Sellainen osa, jonka häviäminen totaalisti pois ei vain käytännössä haittaa tai merkitse yhtään. (Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata.)

Tätä kautta minäkin panostan valtaosan siihen että käytän lähdekriittisyyttä ja "valitsen delegoimalla". Se on turvallinen tie. Sitten jonkin verran kulutan aikaa ihan satunnaiseen lukemiseen. Tätä kautta saan tuotettua välttävällä vaivalla jotain pientä sarjakuvista osuvan sitaatin johonkin vakavan filosofiseen yhteyteen. Ja joskus syntyy ihmeellisiä törmäyksiä joiden tuotos on yllättävää.

Toki joskus riskit epäonnistuvat, ja syntyy kokeellisia juttuja, jotka joskus räjähtävät käsille, ja tuloksena on yrityksestä ja ensikokemuksista huolimatta jotain huonoa. Näin ollen silmissäni voidaan onnistua:
1: Onnistumiskeskeiset eivät ole aitoja onnistujia, he tuottavat paljon konventionaalista ja tylsää. He tavallaan uudelleenkirjoittavat jo olemassa olevaa, ja tekevät asioita jotka ovat kulttuurissamme helppoja. Luovuutta puuttuu.
2: Haihattelijat eivät ole aitoja onnistujia. He ovat hyvinkin luovia ja satunnaisia ovat unohtaneet kriittisyyden ja tätä kautta he tuottavat paljon turhaa. Tätäkään ei ole vaikeaa tehdä. Kysymys on vain kohtaamisten määrästä.
3: Pessimistit eivät ole onnistujia koska he ovat usein lannistuneet jo ennen yrittämistä. He tuottavat "ei mitään".

Mutta maksimionnistujalle on kuvaus: Se löytyy Kari Hotakaisen kuvauksesta, jonka kohteena on Markus Kajo: "Markus Kajo ei myy, ei yritä, ei edes aina onnistu, mutta jokin selittämätön voima hänessä on. Luulen hänen olevan kotoisin nuotiotulilta, ajalta ennen televisiota, ajalta ennen miellyttämistä."