Are you talking to me?

Keijo Koivulahti tuli tietoisuuteeni lausumalla seuraavan totuuden. "Homoliittojen puolustaja on kaksinaismoralistisia idiootteja, kun homoliittoja puolustavat, mutta eivät kelpuuta samoja argumenttejä moniavioisuuden sallimiseksi." Ja kysymys on puhtaasti logiikasta eikä mistä tahansa doktriinista vaan automaattisesta ristiriitaisuudesta ; Asian varmistukseksi hän täsmensi vielä peräti että "...kritisoinkin vain tuollaisia kaksinaismoralisteja. Kaksinaismoralistit on yhtä vaaralliisia idiootteja kuin HC-uskovaiset. He ei perusta asiaa tunnettuihin tosiasioihin vaan vetää tunteella kuin karstulaiset amerikkaan...Ei taidolla vaan tuurilla. Loogisesti jos miettii asiaa, niin molemmathan pitäisi hyväksyä. Vain tunteella voi päätyä erillaiseen ratkaisuuun." Tämä on hyvin mielenkiintoinen lausuma. Sillä tämä kertoo hyvin yksinkertaistetusta ajattelusta.

Rehellisesti sanoen en tuolta pohjalta tiedä onko Koivulahti vanhan mallin konservatiivi joka haluaa vastustaa homojen avioliittoa. Vai onko hän sitä liberaalimpaa porukkaa joka haluaa laajentaa homojen avio-oikeuden jälkeen oikeuksia laajemmalle tavalla jota monet slippery slopea pelänneet ovat pelänneet. Mutta koska hänen lausuntonsa koskee logiikkaa, ei tällä ole merkitystä. Ei ole väliä missä intresseissä argumentti on esitetty. Se koskee logiikkaa joten kysymys on vain siitä mikä on automaattisesti ristiriidassa ja mikä ei.

Minun lienee hyvä ottaa tämä huomioon. Sillä siinä missä jotkut kannattavat sekä homojen avioliittoa että moniavioisuutta, minä kannatan homojen avioliittoa mutta en moniavioisuutta. Näin ollen Koivulahden kritiikki syyttää erityisesti minun kaltaisiani ihmisiä. Joita on varmasti monta.

Asiaa voidaan lähestyä aivan puhtaasti logiikan pohjalta. Kaksinaismoralismi viittaa siihen että argumentoija tekisi väistämättä loogisen ristiriidan jos hän kannattaisi homojen liittoa mutta vastustaisi polygamiaa. Näin ollen kyseessä on asiasta joka koskee loogista kalkyyliä. Ja tämä ei ole mielipidekysymys. Premisseistä voi olla erimielinen maailmankuvallisista syistä mutta peruslogiikan säännöt ovat kaikilla samat.

Ensin on syytä miettiä mikä on Koivulahden perustelun rakenne. Koska hän ei osaa kirjoittaa edes sanaa "argumentteja" oikein on syytä auttaa häntä ja tehdä hänelle ns. paras mahdollinen keissi. Sellainen jossa on vähemmän kirjoitusvirheitä mutta enemmän mittaa ja substanssia;
Premissi 1: Logiikassa yhtä todet premissit tarkoittavat että johtopäätökset ovat yhtä todet.
Premissi 2: Samoilla argumenteilla joilla puolustetaan homojen avioliittoa voidaan puolustaa myös moniavioisuutta.
Johtopäätös: Siksi jos kannattaa homojen avioliittoa on pakko kannattaa myös moniavioisuutta.
   Korollaari: Koska moni vastustaa moniavioisuutta vaikka kannattaa homojen liittoja he ovat ristiriitaisia.
      Jatkopremissi: Ristiriitaista ajattelua harrastaa vain idiootti
      Jatkopäätelmä: Joten homojen avioliittoa kannattavat ihmiset jotka eivät kannata moniavioisuuden laillistamista ovat idiootteja.

Argumenttirakenteessa on "selkeästi jotain pätevyyttä". Etenkin jos johtopäätös on tosi, siitä voidaan seurata loppuosa. Itse asiassa vaikka moni voisi pitää idiootti -sanaa tässä kohden ad hominemina, se ei teknisesti ottaen ole sitä. Se on jotain jota voidaan perustella. Tämä loukkaus on itse asiassa paras ja perustelluin kohta koko argumentaatiossa! Tämä on siinä mielessä herkkua ja kykenen arvostamaan argumentoijan asenteeseen liittyvää nokkavuutta. Tosin minun maailmassani nokkavuus pitäisi ansaita. Esimerkiksi osaamalla se alkuosa.

Suurin ongelma on premississä 2. Tai oikeastaan johtopäätöksestä joka ymmärretään väärin siksi että ei ymmärretä mitä premissi 2 tiukimmillaan merkitsee. Se on nimittäin johtopäätöksen kannalta vähän niin kuin esittäjänsäkin ; vajaa ja epäpätevä. Premissi1 ja Premissi2 eivät yhdessä yllä johtopäätökseen. Kognitiotieteilijä sisälläni huutaa että käytetty päättely on intuitiivisesti luontevaa mutta virheellistä. Se on jotain jota teemme arkijärjellä käyttäen Kahmenanin systeemi 1. Se ei valitettavasti ole nimenomaan se ajattelutapa jolla rakennetaan valideja argumentteja. Se olisi se systeemi 2. Tässä mielessä argumentti on jotain jota voi odottaa sellaisilta ihmisiltä joiden kyky laittaa "ä" ja "a" oikein sanoihin on rajoittunutta.
1: Toki itsekin teen kirjoitusvirheitä. Pirusti. Koivulahden asenne vaan ikään kuin oikeuttaa nillittämään takaisin. Sosiaalisessa mielessä keskustelukenttä on viritetty. Joten kannattaa miettiä kenties ensin että lähteekö muotoilemaan kömpelöä asenteenilmausta muotoilemalla sen naïvin kärkkäyden avulla alkeelliseen twittertyyliseen nettikommenttiasuun ja lähettää sen päin naamaa vittuilun kokemusasiantuntijalle. Kielioppinatsiuteni luettakoon vain ja ainoastaan tästä kulmasta.

Premissi 2 pitäisi olla "joka ikinen argumentti jolla homoavioliittoja puolustetaan soveltuu myös moniavioisuuden puolustamiseen". Se, että jotain asiaa voidaan puolustaa samoin yksittäisin argumentein ei tarkoita että molemmat olisivat hyväksyttyjä tämän ihmisen toimesta.

Tästä heikkoudesta voi ottaa hyvän esimerkin. - Itse asiassa homoavioliittojen vastustajien puolella kerrottiin sellaisesta argumentista että nykyinen laki on tasa-arvoinen koska jokaisella on lupa naida vastakkaista sukupuolta oleva. Tämä on teknisesti tosi argumentti jonka ongelmana on vain se, että samantapaisella argumentilla sekä on puolustettu että voidaan puolustaa rotusegregaatiota jossa jokaisella on oikeus naida saman rodun edustaja. Kun kaikilla on sama oikeus, ei tässä rikota tasa-arvoisuutta.

Tämän argumentin puute ei tarkoita sitä että jos vastustat homoavioliittoja sinun tulisi kannattaa segregaatiota. Se tarkoittaa vain sitä että tämä yksittäinen argumentti ei ole kovin vahva. Eli kannattaisi tarjota pöytään avuksi toisia argumentteja. Tämänlaisella argumentilla omaa kantaa voi vahvistaa jos käytössä on muitakin argumentteja. Mutta jos se on ainut argumentti. Niin voidaan sanoa että tässä tietyssä tapauksessa premissi 2 on hyväksyttävä. Kovin uskottava tämä tilanne ei ole.

Mutta Koivulahti ei lähde siihen että läpikävisi argumentteja jotka ovat heikkoja. Eli jotka tarvitsevat apua. Eli joiden kautta kenties syntyy kumulatiivinen argumenttirakenne jossa puutteelliset argumentit tukevat toisiaan ja kokonaisuudesta syntyy vahvempi argumentti. Mutta jotka eivät oikein "seiso yksinään". Hän esittää vain "ristiriita-öyhö, möyhö, kaksoisstandardi, hence olette idiootteja" -tyylisen lauseen. Sellaisen johon voi sanoa lähinnä "Voi Hyvää Päivää! - Miksi laitoitte tuon internettiin?"

Psykologisesti voin kuvitella mistä tässä on suunnilleen kysymys. Se on jotain jota syntyy kun dikotominen ajattelu kohtaa huonon analogian ja joka hakee voimaa heikosta analogiasta. Tämänlainen asenneilmaus - argumenttihan se ei selvästi ole - rakentuu sen tyyliselle ajatukselle että olisi jokin "perversiuden" käsite joka jotenkin syvän oleellisesti yhdistää sekä homoseksuaalisuutta että moniavioisuutta.

Let me demonstrate!

Kun katsotaan homoliittojen vastustajia, on "Oinosen hauveliargumentin henki ollut vahvana".  Näissä kielletään kategorisesti erot joiden kautta nähtäisiin ero jolla erotettaisiin (a) koiria täysikasvuisista ihmisistä (b) kahden ihmisen välistä suhdetta useamman ihmisen välisestä (c) alaikäisen suhdetta täysi-ikäisen suhteesta.

Syynä on tosiasiassa se, että mielessä on jonkinlainen "oikeaoppisuuden" käsite josta poikkeaminen on "perversio". Asiat luokitellaan dikotomisesti tämän yhden tietyn oppidogman kautta kahtia. Joko puolella tai vastaan. Tällöin mielessä on lähinnä ihanne ja ihminen katsoo vain sitä poiketaanko tästä vai ei.
1: Rehellisesti sanoen olen havaitsevinani samaa Tapio Puolimatkan lähettämästä homojen adoptiota ja lasten oikeuksia koskevasta kannanotosta. Kun Jyväskylän Yliopiston Rehtorin, Matti Mannisen, analyysi siitä miten Puolimatka ei käytä aineistoaan asiallisesti luetaan läpi, voi melko alleviivatusti huomata että Puolimatkalla on ollut käytössään vahva vahvistusharhainen lähestymistapa. (Vahvistusharha johtaa, silloin kun se haittaa tieteentekoa, tiettynlasiseen argumentointi rakenteeseen ja tiettyihin päättelyvirheisiin. Joten tämä ei ole loukkaus vaan huomio.) Puolimatkalla on selvästi ollut mielessään sellainen että heteropari on ylivoimainen perhemalli. Ja hän on tätä päätelmää hakiessaan (a) jättänyt oleellista tutkimusta syrjään ehdoilla joilla ei ole käsitellyt muuta aineistoa, eli tehnyt cherry pickingiä jossa relevanttia on se että hän saa oikeat tulokset (b) se, että jos jokin tilanne poikkeaa perhemallista ja tästä seuraa mitään negatiivisia vaikutuksia niin se todistaa että sama ongelma koskee myös homoja vaikka tämä tutkimus ei tätä asiaa oikeasti koskisikaan.

Koivulahden argumentti on yhtä järkevä kuin väittäisi että homoavioliittojen vastustajat jotka eivät aja selibaattia olisivat sisäisesti ristiriitaisia siksi että voidaan määritellä "seksisuhde" -tyylinen "kahden ihmisen suhde" jossa yhdistyy monenlaiset heteroista homojen kautta ties mihin. Ja jos vastustat yhtä niin sitten poikkaet muissakin. Eihän näin tietenkään ole. Tosiasiassa heterosuhteet ovat epäidenttisiä homosuhteiden kanssa (sukupuolijakauma) ja hetero ja homosuhteet epäidenttisiä pedofilian kanssa (ikä). Ja se, että sekä pedofiili että normiheteroseksuaali ovat samalla tavalla epäidenttisiä selibaatin kanssa ei merkitse sitä että jos vastustat pedofiliaa niin vastustat myös heterojen välistä seksiä.
1: Ei vaikka joku käsitesaivartelisi että tosiasiassa heteroseksuaalisuus voitaisiin määritellä omasta lähtökohdastani poikkeavasti siten että se olisi "ikäneutraali" ja siksi pedofiili voisi olla hetero. Jossa tekisi mieli letkauttaa että Koivulahden logiikalla tuo huomio tarkoittaisi sitä että jos kannattaa heteroavioliittoja niin sitten pitäisi kannattaa eri sukupuolta olevien avioliittoa pedofiilisuhteissa ja insestissäkin. Mikä on tietenkin typerää mutta noudattaisi täydellisesti sitä logiikkaa jolla Koivulahden tapaiset "ajattelijat" ovat liikenteessä.

Mutta miksi asiat menevät tuolla tavalla?

Tosiasiassa yllä on kuvaus joka osuu ihmisten intuitioihin. Se on demonstraatio. Argumentoinnin pinnallinen kuvaus josta puuttuu syvä mehu. (Sen voi kaivaa sieltä toki esiin, mutta harva viitsii tai osaa.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että asia olisi looginen. Onhan Koivulahden argumenttikin sellainen että se on intuitiivisesti ymmärrettävä. Ja sen ongelmat tulevat vastaan vasta kun sen argumenttianalysoi kunnolla jolloin voi huomata miten arkijärki harhauttaa niitä jotka eivät oikein ole viitsineet opetella ajattelemaan kunnolla.
1: Tämä ei ole mielipide vaan toteamus. Jos joku esittää että 2+2=5 standardinomaisessa kymmenjärjestelmässä niin ei osaa laskea kunnolla. Jos väittää että jossain on päättelyvirhe - loogisesti ristiriitaiseen ajatteluun viittaava kaksoisstandardi - eikä sitten osaa tehdä loogista analyysiä ei osaa argumentoida. By fucking definition.

Se minkä Koivulahden argumentti tekee on itse asiassa väärän analogian käyttäminen. Hänen mielessään homoseksuaalisuus ja moniavioisuus ovat keskenään analogisia. Ja siksi jos niistä toisella on attribuutti "eettinen tasolla joka riittää siihen että siitä pitäisi tehdä laillinen" niin tästä pitäisi voida päätellä että myös tämä attribuutti on yhteinen. Kuitenkin tosiasiassa tämä analogia toimii jos ja vain jos tämä on kaikkien homoliittoja puolustavien mielessä oleva konseptointitapa. Usein tässä ongelmana onkin se että analogian käsitemaailma on haettu homoseksuaalejen avioliittoa vastustavien puolelta. Jolloin rakennelma on väistämättä ns. olkiukko. Eli vastustajien väitetään sanovan jotain jota he eivät itse sano. Ymmärrän toki että tämänlaisia on helpompaa päihittää kuin niitä oikeita argumentteja. Mutta se on huonoa päättelyä ja paskaa perustelua. Johon Koivulahti on itse asettanut aivan validit korollaarit joiden mukaan hänen kannattaa harkita kaikkea osallistumistaan arvokeskusteluihin tai mihinkään mihin tarvitaan minkäänlaisia loogista päättelyä.

Puhtaan logiikan kannalta voidaan sanoa että argumentti nojaa samuuden käsitteeseen. Koivulahti esittää että "homoseksuaalisuus" on syvästi ja läpipääsemättä niin samanlainen "moniavioisuuden" kanssa että niiden välillä ei ole eroja. Kuitenkin jo pinnallinen käsiteanalyysi paljastaa että "homoseksuaalisuus" ei ole määritesisällöltään identtinen "moniavioisuuden" kanssa. Ne eivät ole synonyymejä. Jonka väistämätön seuraus on se että niiden välillä on epäanalogioita.

Ja joka ikinen epäanalogia on mahdollisuus laittaa erimielisyyskohta niin että näin tehdessä ajauduttaisiin välttämättä tai väistämättä loogiseen ristiriitaisuuteen. Joka taas on se jonka varaan koko Koivulahden möyhöttäminen nojasi. Hän tupelsi asennevammansa vain ja ainoastaan tämän kortin varassa. Ja siksi hän väistämättä hävisikin.

Hän ei tiedostanut että jos argumentin aiheena on homoseksuaalien avioliitto se ei ole sama kuin vaikkapa pedofiilien tai moniavioisuutta haluavien avioliitosta puhuminen. (Käsitteet eivät ole synonyymit.) Ja koska pedofiilien tai polygaamiokoiden avioliitosta puhuminen ei ollut aiheena ei ollut tarpeen ottaa esille niitä epäanalogisuuksia joita homoseksuaalien ja lastenpanijoiden tai haareminrakentelijoiden välillä on. Sillä ne eivät olleet aiheena. Sen sijaan on aivan perusteltua lähestyä tällöin asiaa siten että mitä yhteistä homoseksuaalisuudella on heteroseksuaalisuuden kanssa. Ja tässä yhteydessä osa argumenteista voi todellakin olla sellaisia että ne soveltuisivat myös tämän aiheen ulkopuolelle.

Liian dikotomisesti ajatteleva ei siis ymmärrä että jos puhutaan pariutuvien sukupuolesta, ei ole välttämätöntä puhua iästä tai lukumäärästä. Sillä voidaan ajatella että on implisiittisesti selvää että kun tässä ei olla purkamassa avio-oikeuteen liittyen lukumäärää tai ikää niin nämä ovat niitä asioita jotka vallitsevat ja pätevät. Ja kun tämä huomataan voidaan havaita että tosiasiassa nämä implisiittiset oletukset ovat mukana arvokeskusteluissa. (Ne ovat, eihän tässä segregaatiota tarvitse aina ottaa huomioon kun puhutaan siitä että onko heteroliitoissa kaikilla samat oikeudet. Voidaan olettaa että kun rotukysymystä ei ole nostettu esiin niin rasismiteemassa ollaan yhtä mieltä, ainakin toistaiseksi poliittitsen strategioinnin vuoksi jos ei muutoin.)

Argumentti ei olekaan että homot saavat mennä naimisiin koska homoja koskee a. Vaan koska he ovat sekä asiaa a että implisiittistä valtavaa joukkoa attribuutteja. Ei tarvitse mainita että osallistujien pitää olla vapaaehtoisia, täysi-ikäisiä, elossa ... ja muuta vastaavaa. Sillä ne ovat ilmiselvyyksiä.
1: Lisäongelmia tulee siinä että argumentaation ei tarvitse välttämättä pitää sisällään mitään suoraa referenssiä homoihin. Voidaan esimerkiksi ottaa oma argumenttini polygamiaa vastaan ja monogamian puolesta. Joka perustuu karkeasti ottaen seksuaalisen turhautumisen välttämiselle. (Jonka yhteiskunnalliset seuraukset ja yksilöitä koskeva kärsimys tiedetään Kiinan yhden lapsen politiikan seurauksesta.) Se ei suoraan mainitse homoseksuaalisuutta, mutta tosiasia on että tuo kieltoargumentti on jotain jota ei voi soveltaa homoseksuaaleihin. (Homoavioliitot päin vastoin purkavat esteitä ja estoja jotka liittyvät seksuaalisen tyydytyksen pitkäaikaistamiseen.) Itse asiassa päin vastoin. Joten tosiasiassa ei riitä että homoseksuaalien avioliittoa puoltavat argumentit huomioidaan pedofiiliaan laajentamiskysymyksessä. Pitää huomioida vielä erillinen yleisemmin ikärajoja koskeva arvokeskustelu joiden kombinaatio kertoo sitten koko totuuden. Joten kaiken kaikkiaan koko syytös "pakotetusta kaksoisstandardista" on niin naurettava että syntyy lähinnä myötähäpeää jokaista sellaista kohtaan joka on pitänyt sitä sadasosasekunninkaan verran validina argumenttina. Puhtaasti logiikan kannalta tuo argumentti ei toimi niin monella tasolla että se on jo jonkinlaista antilogiikkaa.

Loppukaneetti.

En voi sanoa muuta kuin että kaltaiseni homoliittojen puolustajat eivät ole tämäntasoiseen typerehtimiseen sortuneet. Tässä ei hoeta, että "jos kannatat heteroliittoja olet ristiriitainen jos vastustat homoliittoja". Vaan ollaan huomautelleet tasa-arvo -argumentin heikkoudesta eli sen yhteydestä segregaatioargumentointiin. Mutta ei tästä ole vedelty että jos ihminen vastustaa homoliittoja niin hänen tulisi tuolla tasolla myös kannattaa segregaatiota tai hän olisi kaksoisstandardissa elävä tyyppi joka ei erota selvää loogista ristiriitaa ajattelussaan. Ero on perustelullisesti valtava.

Vain homoseksuaalien avioliiton vastustajat ovat tähän asti kehitelleet tämänlaisia kyhäelmiä. (Joten jos on niin että Koivulahti paljastuu liberaaliksi on ikävää jos he ottavat käyttöön samantapaisia hävettäviä rakenteita.) Ja se, että esimerkiksi tietyt akateemisesti koulutetut kristityt eivät näytä keksivän mitään parempaa keppihevosta kertoo että heidän asiansa on vaikeaa. (No, lienee sitä vaikeaa keksiä oikeutuksia holokaustillekin. Koska se on useimpien eettisten mallien mukaan epäeettistä. Joten se että paras argumentti ja se johon kaikki näyttävät tarttuvan on tuon tasoinen epäajatuksellinen pieru kertoo että ei ole kovin vankalla pohjalla nuo heidän puolustuksensa.)

Jos akateeminen ihminen tekee tämänlaisen logiikkaa koskevan mokan.. Se tarkoittaa että hän on joko asiantuntematon jonka pitäisi kenties luopua titteleistään ja palata peruskoulun puolelle opettelemaan perusasiat kuntoon. Tai sitten he valehtelevat tietoisesti ja tarkoituksella, jolloin heillä ei ole mitään uskottavuutta ja on täysi syy olla edes kuuntelematta heitä. Koska miksi kuunnella huijaria argumentoinnissa jossa tavoitellaan laatua? Heidän voi vain sanoa että pussaa persettäni. Sillä jos jokin irtautuu argumentaatiosta, hänet myös voidaan ohittaa epäargumentatiivisesti.

Onko usko ravinnut tieteellistä puoltani?

"Suomen Kuvalehdessä" on ihan mielenkiintoinen kirjoitus uskon ja tieteen suhteesta. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä ns. uskomiseen uskomisesta. Ja rehellisesti sanoen olen tässä asiassa uusateisti Daniel Dennettin kanssa. Hän nimittäin korostaa sitä että nykyaikana uskovaisia on yllättävän vähän, mutta uskomiseen uskovia sitäkin enemmän ; Tässä ytimessä on se, että moni tunnustaa aivan suoraan että ei ole mitään kunnon syitä uskoa uskoa jumalaan. Jumalan todistaminen ei ole yksinkertaisesti sujunut. Siksi heitä ei edes kiinnosta keskustella tästä asiasta.

Keskustelu siirretään kokonaan pois Jumalan olemassaolon ja uskon rationaalisuuden todistamisen kysymyksistä. Sillä he korostavat että on silti olemassa hyviä syitä uskoa jumalaan, vaikka mitään Jumalaa ei olisi olemassa. Jumalanpelkoa ei ole, vaan pelko siitä että jos ideologinen konsensus yhteiskunnassa loppuu olisi seurauksena jopa yhteiskunnan romahdus. Lisäksi uskon voidaan nähdä olevan luontaista, homo religiosus -ihmiskuvan hengessä, jolloin keskitytään enemmän siihen että ihminen on onnellinen ja torjuu eksistentiaalista ahdistusta uskonnon avulla, koska mikään muu ei voi ratkaisua tarjota.

"Tuttavani teki kerran tunnustuksen. ”Kadehdin uskovaisia”, hän tokaisi. ”Olisin mieluusti uskossa, jos vain pystyisin. Oman tietämyksensä varassa oleminen on toisinaan niin raskasta.” Katsahdin häneen yllättyneenä. Ei ollut kauankaan siitä, kun hän vannoi olevansa ateisti. Sitä paitsi hän on tiedemies, yliopistotutkija. Lausuin hänelle lohdutukseksi oman tunnustukseni: uskonto oli vetänyt minuakin aina puoleensa. Mutta en kyennyt uskomaan. En aidosti."

Näkemys on vallitseva. Ja tässä kohden en edes koe kovin järkeväksi tai oleelliseksi sitä identifioituuko joku ateistiksi vai uskovaiseksi. Sillä tosiasiassa relevantein kysymys omalla kohdallani on siitä että uskooko uskomiseen vai ei. Perinteisen apologeetikon kanssa sentään voi keskustella. On jokin kiinnostava ja yhteinen periaate. Apologeetikon logiikkaa voi ruotia. On väitteitä joilla on totuusarvoa. Uskomiseen uskominen on omalla kohdallani aivan mielenkiinnoton ja turha näkemys ja sen kannattajat ovat turhia ihmisiä joiden toivon menevän pois häiritsemästä. He kokevat tämän loukkauksena, mutta tosiasiassa tämä ei ole sensuuria. Minä en sentään priorisoi heidän puolestaan että mistä kysymyksistä ja mistä näkökulmista kaikkien pitäisi olla kiinnostunut. He sen sijaan ovat tekemässä tätä muille. ; Erikoista kyllä, ylläoleva anekdoottilähtöinen perustelutapa oikein korostaa sitä että kyseessä on oman itsen kautta tehty yleistetty valtadiskurssi. Se, että itse kokee jotenkin ja joku kaveri sanoo tietyllä tavalla, on tässä valmis lausunto koko ihmiskunnan puolelle. Niin että esimerkiksi Kari Enqvistin on pakko taipua journalistin osaamisen edessä - tai kuten myöhemmin opimme, erikoisosaamattomuutensa edessä ; journalisti halaa tietämättömyyttään ja tekee hattuihin huomion kiinnittämisestä hyveen..

Toki kirjoitus perustuu homo religiosus -ihmiskuvan rakentamiseen anekdooteista. Mutta se tekee sen tavalla joka lähinnä korostaa sitä että tosiasiassa uskonnollisuus on vain yksi muun hurahtamisen muoto. Se vain nimetään uskonnollisuudeksi koska uskonnolla on muuten valtaa. Tämä selviää helposti kun katsotaan mitä kirjoitus sanoo "Useimpien ihmisten tapaan minulla on uskonnollisia tarpeita ja taipumuksia. Neurotieteilijä Bruce Hoodin mukaan täydellinen uskonnottomuus - kaikkien järkeä pakenevien käsitysten ja taikauskon puute - on jopa mahdotonta, sillä taipumus uskoon on evoluution tuote." Tämä tuo vahvan näkemyksen siitä että ateisteja ei voisi olla. Mutta kun uskoa ja hurahtamista katsotaan tarkemmin huomataan että tosiasiassa uskon ei tarvitse koskea mitään teologisia teemoja tai Jumalakysymystä. "Kun en sitten tuntenut vähäisintäkään värähdystä nuotiotulen äärellä - vain pihkapuut paukkuivat kesäyössä ja papin epävireinen Landola rämisi - olin äärimmäisen pettynyt. Varmuuden vuoksi kävin vielä seurakunnan isoskoulutuksen, ja toistin leireilyn seuraavana kesänä. Ei mitään. Muutamaa vuotta aiemmin olin kylläkin hurahtanut toisella tavalla. Seitsemänkymmentäluvulla avaruusinnostus oli kuumimmillaan. Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys tulivat ensi-iltaan, Pioneer 10 -luotain lähetettiin matkaan, kuussa käytiin yhtä tiuhaan kuin anoppilassa. Kristillinen taivas oli tuntunut vaativan aina ylivoimaisia ponnistuksia, synnittömyyttä ja imperatiiveja - en tietenkään ymmärtänyt armon käsitettä - mutta ikkunasta avautuva tähtikupu tuntui tarjoavan salaisuuttaan aivan ehdoitta. Vaikkei se ollutkaan yhtä ikuinen ja juhlallinen kuin Raamatun selestiaalinen tyyssija, oli se minulle tarpeeksi mittaamaton." Olisi puutteellista filosofiaa olla miettimättä että miksi raamattuleiriläisiä ei kutsuta tieteisfantasioijiksi, mutta scifiläisyys katsotaan uskonnollisuuden ilmenemiseksi. Argumentti nimeämisellä ei vain toimi. Sitä käytetään kuitenkin paljon ja Suomen Kuvalehden tekstikin mainitsee että "Viime aikoina olen alkanut pohtia, onko tiede ravinnut myös uskonnollista puoltani. Olen luullut, että järkeni potkii vastaan - ja etten siksi taivu uskoon - mutta olen ollut väärässä. Olen löytänyt uskoa tieteestä."

Asiaa huonontaa se, että psykologisointi on itsessään red herring joka siirtää keskustelun syrjään harhapoluille. Siinä nimittäin rakennetaan koherenssi ja järkevyys psykologian kautta. "Harva nahistelijoista tuntuu muistavan muuatta seikkaa: uskonto ja tiede kehittyivät satoja vuosia samoissa aivoissa ja samoissa tiloissa. Sekä brittihistorioitsija John Hedley Brooke että jo edesmennyt kanadalainen kulttuurintutkija David F. Noble vyöryttävät kirjoissaan hengästyttävän määrän eri aikojen tieteentekijöitä, jotka ovat olleet syvästi uskonnollisia. Olisiko tällainen kasvualusta voinut olla vaikuttamatta tieteelliseen maailmankuvaan, sen tiedostamattomiin päämääriin ja käytäntöihin?" Aivan varmasti tämänlainen argumentaatio on relevanttia jos ja vain jos ihmiset olisivat erehtymättömiä auktoriteetteja. Tosiasiassa ihmiset ovat aivan kykeneväisiä sisäisesti ristiriitaisiin toimintoihin, joten argumentaatiossa ei ole mitään mieltä tai järkeä. Se ei perustele sitä mitä sen pitäisi perustella. Eli sitä että uskon ja tieteen välillä ei ole mitään konfliktia eikä koskaan tule olemaankaan. Kenties näin on, mutta ylläoleva argumentaatio ei sen puolesta puhu. Niin kauan kuin ihmiset kykenevät sisäiseen ristiriitaisuuteen lausunto muistuttaa erään kreationistin saarnaa jolla hän oikeutti laiskuuden ja argumentaationsa puutteen ; Hänestä asia oli selvä koska uskovaiset Newton, Einstein, Faraday ja muut olivat jo osoittaneet olevansa kristittyjä neroja. Ja siksi kristillinen maailmankuva on osoittanut ylivoimaisuutensa. Ja että ansio ei ole hänen, mutta toisaalta hänen ei tarvitse nähdä vaivaa. Että vain Darwiniin uskovat idiootit joutuvat tekemään töitä koska heillä ei ole superneroja. (Mikä on erikoista kun muistetaan että tilastollisesti tieteentekijöissä kuitenkin on yliedustus ateisteja ja mitä huipputieteen tekemiseen päin mennään, sitä enemmän heitä on.)

Suomen Kuvalehti ei kuitenkaan tee aivan klassisinta virhettä. Sitä, jossa ensin määritellään usko tavallisesta poikkeavalla tavalla jotta saadaan tehtyä homo religiosus. (Mikä on mahdollista : Jos määrittelemme uskonnollisuuden paskallakäymisellä koko ihmiskunta määritellään uskonnolliseksi. Onko tällä sitten mitä merkitystä suhteessa kirkossakäymiseen ja iltarukouksiin on aivan toinen asia. Ja tämä eroavaisuuden tajuaminen on puutteellista.) Ja sitten käsittelee elämää siten kuin arkijärjen mukainen uskonnollisuus olisi tämän homo religiosus -ihmisen toiminnanytimessä. Ja tällöin saadaan rakennettua omituinen kaksijakoinen ajatus jossa skientismi on samanaikaisesti tiedeuskoa joka on uskontoa aivan kuten mikä tahansa muukin uskonto, mutta joka kuitenkin samanaikaisesti riisuu ihmisestä uskonnollisen puolen ja jättää ikään kuin puutteen ja jumalattomuuden sisälle. Ja tämähän ei ole mahdollista. Molempia ei voi saada. Joko tiedeusko on tiedeuskoa tai se ei ole sitä. ; Tämänlainen homonyymeillä leikkimisen strategia perustuu ekvivokaatio -päättelyvirheeseen. Siinä asia määritellään jollain tavalla ja määritelmän nimi pitää sisällään mielikuvia joita asian määrittely ei sisällä. Ja nämä mielikuvat kuitenkin tuodaan argumentaatiossa mukaa ikään kuin ne olisivat. Tämä on huolimattomien ajattelijoiden ja manipulaattorien suosimia keinoja. ; Ei yksinkertaisesti voida sanoa että jos scifismi määritellään uskoksi että ateistit millään lailla loukkaisivat uskonnollisuuttaan tai luopuisivat siitä tai vähentäisivät ihmisyyttään.

Mutta, kuten yllä mainitsin. Onneksi Suomen Kuvalehden kirjoittaja sentään ei tee tätä kliseisintä virhettä. "Skientismillä tarkoitetaan varmuutta siitä, että vain tieteen tuottama tieto on oikeaa, mutta termiä käytetään usein myös halventavassa mielessä, uskona tieteen kaikkivoipuuteen (samaan juureen liittyy myös teknologiausko). Siihen kosmologimme tarttuu pohtiessaan sarkastisesti, missähän moinen tiedeuskovien kauhistuttava salaseura oikein kokoontuu. Mutta kyse ei ole mistään noin vulgaarista" Kari Enqvistin näkemyksiä nostetaan esiin varsin erikoisesti. "Sitäkin ällistyneempi Enqvist on, kun hänen kosmologiaa käsittelevien luentojensa jälkeen seurakuntalaiset saapuvat puristamaan hänen kättään ja hengähtävät ihastuneesti: ”Mitään en ymmärtänyt, mutta hienoa oli!” Minunkaltaiselleni selitys on päivänselvä." ... "Yritin mieluummin hahmottaa hiukkasten spin-tiloja sekä sitä, ettei alkusingulariteettia ennen ollut mitään, edes Suurta Napinpainajaa, ja kaikki tuo tuntui minusta luultavasti samalta kuin Enqvistin luennon kuulijasta.Minähän kuuntelin munkkilatinaa keskiaikaisessa kirkossa! Katselin äärettömyyteen, jota vain vihkiytyneet papit osasivat tulkita." ... "Minähän kuuntelin munkkilatinaa keskiaikaisessa kirkossa! Katselin äärettömyyteen, jota vain vihkiytyneet papit osasivat tulkita." Tässä myönnetään skientismin henkisyys. Eli se, että tiedeusko ei leikkaa mitään henkistä pois. Uskonnollinen hurmio mysteeristä. Mutta siinä on kuitenkin syvä sisäinen jännite. Kun katsotaan mistä Enqvist oli pahoillaan huomataan että tosiasiassa väitös oli perin omituinen. ; Enqvist on pahoillaan siitä että monelle tiede on vain esteettinen elämys, joka tarjoaa performanssia. Että ei sisältöä vaan ulkokuorta. Että ymmärtämättömyydestä tulee hyve ja ignoranssista nöyryyttä. Ja mitä tekee henkilö? Yrittää osoittaa Enqvistin näkökulman vääräksi keskittymällä pintaan ja selittämällä että tämä on se oleellinen ydin. Kun Enqvist mainitsee että ei pidä tietystä ihmistyypistä, vasta -argumentiksi ihan oikeasti riittää se, että ilmoittautuu että itse on tuollainen ihmistyyppi! Jos Enqvistin argumentti olisi että tuonlaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, olisi asia ymmärrettävä. Mutta nyt jäljelle jää vain epäilys jonkun muun kuin Enqvistin järjenlahjoista.

Itse asiassa tässä on taustalla näkemys juuri siitä, että skientismi on uskonto ilman tieteellisyyden sisältöä. Eli se pohjimmiltaan tekeekin edellä maintisemani ekvivokaation. Se tekee sen vain astetta ovelammin kätkettynä. Tämä onkin nähdäkseni "ateistisen uskomiseen uskojan" ja "uskovaisen uskomiseen uskojan" välinen oleellisin ero. Ateisti jonka identiteettileima on ateismissa tekee juuri tämänlaisia epäsuoria analogioita ja kätkee sen mitä uskovaiseksi identifioituva uskomiseen uskoja sanoo asiat suoremmin. Toki myös uskovaiset osaavat leikkiä "korvaushoitoa", mutta tämä on heillä suoraviivaisempaa. Argumenttivirheen rakenne on toki sama - analogiaa käytetään argumentin korvikkeena ja verrataan asioita samanlaisten piirteiden kautta vaikka asian käsittelyn kannalta oleelliset attribuutit ovat toisaalla. Ateistit käyttävät tässä vahvemmin red herringiä, keskustelun siirtämistä epäolennaisuuksiin ja uskovaiset taas rakentavat enemmän ad hominem -pohjaa jossa vastapuolta herjataan ja tehdään naurunalaisiksi jotta heidän mielipiteensä on helpompi ohittaa.

Ja itse asiassa jopa Suomen Kuvalehti oli tässä erikoinen. Se nimittäin astui sensuurivaatimusten kyytiin. "Noblen mukaan tieteentekijöiden pitäisikin keskittyä maanläheisimpiin ongelmiin. Hän ei ymmärrä keinotekoisen elämän kehittelyä, ei Mars-mönkijöitä eikä luultavasti satsausta viiden miljardin euron hiukkaskiihdyttimeenkään samanaikaisesti kun puoli maailmaa näkee nälkää. Vastikään tutkijaryhmä ilmoitti löytäneensä keinon pidentää hiirien elämää - lopullisena tähtäimenään ihmisen eliniän pidentäminen, tuo kevytversio ikuisuudesta. Se onkin varmaan tarpeen ylikansoituksen kanssa painivalle ihmiskunnalle." Tämä on omituista kun se aluksi pitkään selittää että konfliktiteoria on väärin. Että uskon ja tieteen välillä ei ole konfliktia. "Uskon ja tieteen suhdetta käsittelevissä populaarikirjoissa - kuten myös monissa viimeaikaisissa kolumneissa ja puheenvuoroissa - konfliktimetaforaa viljellään yhä innokkaasti. Keskustelu tuntuu ulkopuolisesta yhtä hedelmälliseltä kuin kinastelu siitä, kumpi oli parempi, Paul vai John, enkä puhu nyt apostoleista." Kuitenkin tuossa ihan selvästi halutaan tieten tahtoen rakentaa sitä konfliktia. Uskomiseen uskovaisella, olipa hän sitten ateisti tai uskovainen - ja etenkin jos hän on ateisti - näyttää olevan mahdotonta päättää että onko ateismi uskonto, joka täyttää hengellisen tarpeen vai onko se jotain joka riisuu elämästä uskonnollisuuden ja heikentää ihmisyyttä etäännyttämällä häntä pois homo religiosus -maailmasta, ihmisen luontaisesta tilasta.

Minä näin fundamentalistiagnostikkona olen huvittunut. Olen nimittäin tottunut siihen että koska en ole uskomiseen uskoja, olen yllättävän vahvasti konfliktissa sekä monien ateistejen että uskovaisten kanssa. Keskustelu kiertää läpi aina samat kliseet. Ja se menee sillä tavalla että väitetään että tiede ei ole esteettistä vaan pelkästään objektiivista, sitä syytetään tylsäksi. Ja samanaikaisesti se on uskontoa joka siis tarjoaa ne esteettisetkin puolet. Skientisti on aina syytettynä ; Jos hänen elämänsä ei ole estetiikasta tyhjää, hän on uskovainen ja uskonnon edustaja ja siksi hänen pitäisi taputtaa kristinuskoakin selkään positiviisesti. Ja jos taas esteettinen puoli pitää saada muualta, niin hänen elämänsä on tyhjää ja raskasta ja typerää.

Minua ihmetyttää aina se, että kysymyksissä on aina se, miten tiede ruokkii uskoa ja näin ei olisi konfliktia uskon ja tieteen välillä. Itselleni tiede tarjoaa ymmärryksen kokemuksia jotka voidaan hyvällä tahdolla määritellä hengellisiksi (äärimmäisen laveilla ja arkijärjestä poikkeavilla hengellisyyden määritelmillä). Mutta jos mietitään että onko usko ravinnut tieteellistä puoltani, vastaus on jyrkkä ei.

Uskonto klassisessa määritelmässä on enemmänkin haitta. Kuten aiemmin kirjoitin, teologia ja jumalakysymykset ovat ajatuksia pakolla, poliittisella vallalla ja kasvatukseen liittyvän ajatusratojen opettamisen kautta ajattelua kahlitseva voima, joka vähentää samanaikaisesti sekä kykyä rationaaliseen elämään että mahdollisuutta olla onnellinen. Tässä mielessä se ei tarjoa hengellisiä elämyksiä vaan niiden antiteesiä. Kenties onkin olellisinta irrottaa koko teologia ja jumalkysymykset hengellisestä elämästä ja eksistentiaalisista haasteista selviämisestä ; Jos ihminen on homo religiosus ja ihmisellä on tarve tyydyttää tietyt uskonnolliset ja eksistentiaaliset tarpeet, Kristinusko on minulle antihengellinen, epäesteettinen, angstia lisäävä, itsemurhaan ajava uskonto jossa ei ole uskoa tai hengellisyyttä siinä mielessä miten se on tässä yleisinhimilliseksi määritelty. Se ei tyydytä hengellistä tarvetta vaan imee sen tyhjiin jättäen tyhjin käsin. Jos ihmisellä on todella tarve hengellisyyteen, sen pahempi kristinuskolle. Tai sitten hylätkäämme yllämainittu homo religiosus jolloin uskonto ei enää olekaan kaikkien juttu. Uskohöpinä sortuu tässäkin tapauksessa. Mitään asiallista tietä ulos ei edes ole. (Olette heikoin lenkki. Häipykää!)

Kuitenkin uskallan sanoa että uskonto on tarjonnut minulle karvan verran. ; Kuvassa kirjoittajan viiksikarva. Nyppäisin sen pois kompensaatioksi ja nyt olemme uskovaisten kanssa sujut. Voitte mennä pois, rikastuttakaa jonkun muun elämää sen sijaan että köyhdytätte minun. On tosin mainittava että olen teologian ja uskonon kanssa peuhatessani ollut sen verran monesti turhautunut pseudotieteen ja herjauskulttuurin vuoksi että jos kaljuunnun, sukulaisistani tuleva geenirasite on vain osa syytä. Moukkamainen ja loukkaava typeryys yhdistettynä apologeetikkojen jumalatodistusten loogisiin aukkoihin saavat aikaan suuria turhaumia sekä sosiaalisella että älyllisellä tasolla. Ja tämä johtaa hiusten raastamiseen.

Itse asiassa karva tuo sen mikä uskossa on tiedettä ravitsevaa. Konflikti, joka on nimenomaan todellinen, on motivoiva. Ilman sitä että tietty ideologia poliittisine valtoineen ja kannattajineen juntturoi vallankäytöllä ja sosiaalisilla peleillä käyttäen minua pelinappulanaan koko elämäni ajan on motivoivaa. Ilman tätä ei olisi tarvetta tehdä yhtä paljon. Itsesuojeluvaisto on kätevä motivaattori jos pitää kannustua ahkeruuteen. Minun on tosin vaikeaa nähdä tässä karvassa kovin paljon eettisiä ansioita uskovaisille tarjottavaksi. ;Itse asiassa tässä kohden uskonnon puolella (olipa uskovainen tai uskomiseen uskova) konfliktia kiistetään ja irrelevantisoidaan. ; Jossa lofiikka on se, että konfliktia ei ole, mutta skientistit ovat syyllisiä uskonkysymysten ottamisista tutkimusohjelmiin joka ahdistaa, ja tiede on tiedeuskontoa silloin kun ei ymmärretä mistä tieteenteossa on kysymys ja katsotaan jotain julkisia näytöksiä joiden tekijöinä on tiedemiehiä. ; Tiedeuskon kokonaisvaltaisen uskonnollisuuden korostus yhdistyy sen antiteesiin ja loogiseen vastakohtaan. Ensin seanotaan että tiede ei rajoita uskoa mutta sitten moititaan skientistien elämäntapavalintaa ja vaaditaan tiettyjen tutkimusohjelmien sensuroimisesta. Konfliktittomuutta siis korostetaan sillä että tieteellisyys määritetään hyväksyttäväksi vain tietyissä kysymyksissä, vain "konkreettiset" aiheet hyväksytän. Tietyt aiheet nähdään epäeettisinä jo tutkimuskohteina koska ne ovat uskontojen kysymyksiä joihin uskonnot ovat tavallisesti tarjonneet vastauksia. Ja sitten ihan oikeasti sanotaan että mitään konfliktia ei ole.

Tässä päinvastoin-aina-tilanteen-mukaan -kliseesoppasekoulua kolutessa olo voi tuntua omituiselta. Kunnes tajuaa että konfliktin kiellon syynä on suunnilleen sama miksi raiskaajat syyttävät raiskattua "provokatiivisesta pukeutumisesta". Kun kiistetään että mitään rikosta ei tapahdu, voidaan jatkaa vanhalla mallilla ilman että olisi mitään itsereflektion paikkaa ja ihmisyyden kasvattamista omalla puolella. Toisin sanoen uskomiseen uskominen on pääasiassa kikka jolla uskontoinstituutin jäsenet tai tukijat tai uskontoon positiivisesti suhtautuvat pesevät kätensä instituution ja ideologian harrastamasta väkivallasta. Se on toimintaa jossa haetaan hyvää omaatuntoa. Ja paradoksaalisesti juuri tämän vuoksi nimenomaan uskomiseen uskomisesta omaatuntoa on lähes mahdotonta löytää. Konfliktiteoria on suunnilleen ainut relevantti uskontoa ja tiedettä koskeva teoria nykymaialmassa. Ja syy on juuri se, että uskonnolliset piilo-oletukset ja asenteet - eli ne piirteet joiden olemssaolon uskomiseen uskovat Suomen Kuvalehden tapaan myöntävät aivan avoimesti - yrittävät itse asiassa vaikuttaa sielläkin. Kun he löytävät todisteita tiedeuskovaisuudesta, minä näen merkin siitä että uskonnolla on jälleen yksi aivan ylimääräinen kritiikin ulottumattomissa oleva turvapaikka tunkea taikauskoisia temppujaan ihmisten mieliin.

Jos uskovainen haluaa todella vähentää konflikteja, hänellä on vain yksi mahdollisuus. Kysymys siitä miten voi tehdä niin että konflikti pienenisi. Nykymaailmassa konflikti on suuri. Se ei kenties ole väistämätön, mutta tämä filosofisen välttämättömyyden puute ei paina juuri mitään tosiasioiden edessä. Maailma ei ole sellainen jossa konfliktiteorialla ei olisi oleellista roolia. Jostain syystä tätä konfliktinpurkamisajatusta ei kuitenkaan tunnuta seuraavan uskovaisten puolella. Konfliktin kiisto päin vastoin ylläpitää kuvaa siitä että usko on lempeää eikä murjovaa ja että kaikki konfliktit ja ongelmat ovat pelkästään ja vain ja ainoastaan vastapuolen kuvitelmia.

Toki uskomiseen uskomisen kaksinaismoralismia voi aina käyttää sitä itseään vastaan. "Artikkelikokoelmassa Mitä uusateismi tarkoittaa? uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoittaa, miten uskon ja tieteen suhdetta alettiin 1800-luvun lopulla kuvata konfliktimetaforan kautta. Kirkko joutui nyt ensi kertaa tuomiolle. Sitä syytettiin törkeästä edistyksen ja tieteen tukahduttamisesta historian aikana. Tieteen suurimmaksi marttyyriksi nostettiin Galileo Galilei, jonka kohtaloa kosmologi Kari Enqvist kuvaa vieläkin lähes samoin sävyin kuin 1800-luvun lopun tiedemiehet. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan Enqvist kertoo, miten Galileo pakotettiin polvillaan kieltämään inkvisitiotuomioistuimen edessä heliosentrinen oppinsa. Sen jälkeen hänet suljettiin kotiarestiin. Kertomus kuulostaa pahalta. Se myös kuulostaa pyhimystarulta." Tässä yritetään väittää että konfliktiteoria olisi itsessään uskonnollinen. Tässä logiikka on tietysti sama kuin väittäisi että "kaikki kissat ovat eläimiä" + "koirat ovat eläimiä" = "kaikki koirat ovat kissoja". Joka on luonnollisesti väärin. Kaikki konfliktit eivät ole uskonnollisia. Se, että uskonto käyttää konfliktia ja uhriutta marttyyrikertomuksissaan ei tarkoita sitä että kaikki konfliktit ja uhrius olisivat uskonnollisia. Toki jos unohtaisimme tämän se tarkoittaisi sitä että uskonto on todellakin syyllinen joka ikiseen konfliktiin ja uhriuteen joka maailmassa on. Itse en toki usko tätä, sillä nähdäkseni mielikuva siitä mitä uskonto tarkoittaa ei sisällä vähentämätöntä konfliktin ja uhriuden määrittelyä sisälleen. Ja valitettavasti tämä huomio tarkoittaa sitä että vertaus on tyhjä. Se on väärä analogia joka harhaanjohtaa huomiota sivuun red herringillä. "Korvaushoito" on paskaa ajattelua. Siksi onkin aivan turvallista pitäytyä konfliktiteoriassa eikä tämä tarkoita sitä että tieteilijä olisi uskonnollinen marttyyri joka edustaa uskontoa. Vaan sitä että kaikki uskovaiset eivät ole kivoja ja lempeitä ja jos näille ei tehdä jotain, niin sitten ei ole mitään hyvää luvassa. (Itse tosin suosin Brunoa kirkollisesta ideologiarovioinnista. Se kertoo oleellisemmin sen mihin kaikkeen uskovainen voi ryhtyä ja mitä tässä on oikeasti pahimmillaan pelissä.)

En toki väitä että uskova ei voisi olla tiedemies. Lisäksi tiedän että moni uskon manipulaattori käyttää tieteentekijän statustaan esimerkiksi kreationismin ja kaikkien muidenkin pseudotieteiden boostaamiseen. Koulutus ei takaa mitään ristiriidattomuutta. Näissä tapauksissa tieteen tekijän statuksen ja uskovaisuuden välillä ei ole konfliktia. Ihminen voi olla molempia ilman että hän pamahtaa sisäisesti ristiriitaisena mahdottomaksi, haipuen olemattomuuteen. Lisäksi uskonnolinen vakaumus ei ole tieteen jarru. Sen sijaan on vaikeaa nähdä miten usko olisi ravinnut tieteellistä puolta. Toki myönnän että tiede tarjoaa sellaisenaankin - ilman mitään vapahtajamyyttejä ja tohtorinsapeleita - sellaisia nautintoja että on vaikeaa nähdä miten aivan konkreettisia asioitakin tutkiva tiede ei voisi ravita henkisiä ja estettisiä elämystarpeitamme ; Se tekee sen peräti tavalla joka vain ei ole sellaista kuin uskomiseen uskovat pintaa tuijottavat avomielisyysvajeiset rajoittuneet antiskientistit kuvittelevat. Mutta tämä ei olekaan sitä että tieteestä tulisi tiedeuskoa uskonnon täydessä merkityksessä. Tiede kenties tuo jotain uskonnolle, koska uskonto on kulttuuriloinen. Uskonto kuitenkin tarjoaa hyvin vähän tilalle ; Se on korkeintaan harmiton ja irrelevantti yksityiskohta.

Uskonto on siis enemmän jotain joka on parhaimmillaan mallia "ei haittaa tiedettä". Mutta tosiasiassa konflikti joka syntyy hyvin usein siitä että tieteentekijän statuksen ja hänen harjoittamansa epätieteen kautta syntyy skismaa. Ja tämä konflikti on todellinen. Etenkin kun asia ei jää totusarvojen tasolle, vaan uskonnottomien elämäntapavalinta kyseenalaistetaan aina, toistuvasti. Uskomiseen uskovainen joka vaatii aina lempeyttä kristinuskolle on ensimmäisenä moittimassa muita ja olemaan vahviten suvaitsematon.

Korvaushoito (Evoluution, Luonnonvalinnan ja Darwinin nimeen!)

"Tämä Päivä" -blogissa oli käsiteltynä yllättävän tavallinen tapa käsitellä ateismi jonain jossa uskonnon viitekehys pidetään ennallaan ja siihen vain vaihdetaan sanoja. Tämä Päivä kuvaakin mikä ilmiö kyseessä on takana "Uskovan ihmisen on monesti hyvin vaikea ymmärtää ateismia ateismin ehdoilla, joten sen sijaan ymmärrystä etsitään tuttua uskonnollista silmää käyttäen. Oman uskon rakenteet ja ilmiöt lyödään ateismin päälle ja oletetaan tämän kuvaavan ateismia." ... "tämä koko ilmiö on tulosta siitä miten yksilö heijastaa oman maailmansa toisen maailman päälle. Väite ateismista uskontona kertoo siis enemmän väitteen esittäjän kuin ateistin maailmankuvasta."

En ole oikein koskaan kyennyt ottamaan tämänlaista perustelua vakavasti. (Siitä huolimatta, että tätä harjoittavat ns. maltillisemmatkin uskovaiset. - Tämä ei ole pelkästään kiivaimman puolen harjoittamaa.) Siinä on vahvaa liioittelun makua. Ja koen että tämän argumentin esittäminen onkin lähinnä todistus siitä että sanoja ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta. Näin se on tietysti sovelias vaikkapa hikipedian "ateismi" -artikkeliin. Kyseessä on selvästi vitsi, kun professorista tehdään profeetta. (Muutaman kirjaimen ero, mutta olennainen.) Siksi on hauskaa kun siellä on esimerkiksi ohessa oleva.

Psykologisesti kyseisenlaatuista uskovaisten harjoittamaa leikkaa-liimaa -ilmiötä kutsutaan projektioksi. Siinä oman itsen kokemukset yleistetään sellaisenaan toiseen ihmiseen. Näin syntyy "samanlaisuuteen tuomitsemista", jossa otetaan ikään kuin oikeus tulkita toisen syvimpiä tuntoja ikään kuin "ajatustenlukijan tavoin". Projektiossa kuitenkin paljastetaan lähinnä omia tuntemuksia. Kun tekee itsereflektiota ja syyttää sen pohjalta muista, kertoo itse asiassa ennenkaikkea omista vioistaan.

Projisoinnissa on kuitenkin jotain ihmisille luontevaa. Tämänkaltainen ajattelu johtaakin siihen mitä Sartre mainitsi ihmisten mielessä olevasta "Jumalan ideasta" ; Hänen mukaansa länsimainen ihminen kasvaa kulttuuriin ja tietynlaiseen Jumalakäsitykseen, joka iskostetaan hänen mieleensä. Näin esimerkiksi länsimainen ihminen vääristää ulkomaalaiset eksoottiset Jumalat, koska tämä eksoottinen Jumala on "samanlainen tai erilainen" kuin länsimainen Jumala. Taustakonsepti pysyy ja uusi Jumalakäsitys ymmärretään tässä viitekehyksessä analogioiden (yhteiset piirteet) ja epäanalogioiden (piirteet jotka ovat erilaisia) kautta. Kuitenkin konseptit olivat erilaisia.

Sartren mukaan tämä Jumala mukana myös hänen aikansa ateisteilla, ja tätä kautta Jumalan olemassaolon puute rakensi viitekehyksen - idea jostain jota ei ole oli hänelle hyvin tärkeä merkityssisältökonsepti. Siksi Sartren ateismi olikin filosofia, ja koska se oli länsimainen ilmiö se oli erityissuhteessa nimenomaan kristinuskoon. (Jos ateismia on hindulaisilla alueilla se on ateismia etupäässä suhteessa hindulaisuuteen koska siellä ihmisten päähän on iskostettu erilainen Jumalakonsepti.)

Onkin itse asiassa helppoa huomata että ajatusleikki jossa ateisti korvaa Jumalalla itsensä, ja professorin profeetalla perustuu analogioiden etsimiseen ja epäanalogioiden hylkäämiseen epäolennaisina. Näin ideologiasta syntyy helpostikin uskonto ; Molemmilla on näkyviä hahmoja jotka kertovat asioista, siitä miten maailma on jne. Luennoimisen ja julistamisen välinen ero on toki häilyvä mutta tässä analogia -ajattelussa erottelu hylätään täysin. Tämänlainen liittyykin helposti analogiseen ajatteluun. Filosofiassa määritteiden erottelu, analyysi, on vähintään yhtä tärkeää ; On kätevää erottaa esimerkiksi esiintymispuhe alatyyppeihin kuten julistus, luennointi tai stand-up -komiikka.

Siksi filosofiassa - logiikassa ja argumentaation maailmassa ylipäätään - ollaankin yleensä tarkkoja, tehdään analyysiä jossa keskiössä ei ole samanlaisuuksien etsiminen sellaisenaan, vaan jossa keskitytään määritelmiin. Silloin on yleensä samankaltaisia ilmiöitä joilla on samoja attribuutteja mutta eri kriteerit. Tämä on olennaista koska ateismi ei itse asiassa osu oikein mihinkään kunnolliseen uskonnon määritelmään ; Ja lisäksi Pascal Boyer on esimerkiksi kuvannut ihmisten käyttäytymismuutoksiin perustuen sitä, että uskonnonllisessa toiminnassa ytimessä on usko tahoon joka pääsee käsiksi strategiseen tietoon, eli tietoon joka on ihmisen ulkoisen identiteetin kannalta joko synkkä salaisuus tai jonkinlaista kaksinaamaisuutta. (Liha minun jääkaapissa on paljastus ja uutta tietoa mutta ei strategista tietoa - paitsi jos olisin pinnallisesti ja maineeltani paatunut kasvissyöjä.)

Onkin perusteltua sanoa että uskovaisten "etsi-korvaa" -toimintaan perustuva lähestymistapa tuossa muodossaan on väärä analogia. Sellainen syntyy huonosta ajattelusta, jonka takana on vain kahdenlaista ilmiötä. (Mitään asiallisia tai hyväksyttäviä syitä tälle ei itse asiassa voi olla.)
1: kriitikko ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta ja erehtyy ja mokaa, jolloin kritiikki ei osu kohteeseen vaan on olkiukottamista. Eikä tämä korosta uskovaisen kykyä asialliseen keskusteluun, vaan todistaa että hän puhuu mielellään "suuta suuremmalla". Pitkään jatkuessaan ja toistuessaan asiasta kertomisen jälkeenkin tämä kertoo lisäksi kyvyttömyydestä oppia virheistään tässä kyseisessä asiassa.
2: Kriitikko ymmärtää kritisoimansa kohteen, mutta valehtelee silti. Tällöin leimakirveellä lyöminen, asiaton vittuilu huonoin rinnastuksin, stereotypisointi ja ateismista tietämättömien ihmisten rivissäpitäminen ja muu luonteeltaan ideologis-dogmaattis-sosiaalinen valtapeli on ilmiön ytimessä.

Uskovainen joka ei ymmärrä että ateismi on jotain muuta kuin esimerkiksi vihaa kristinuskon Jumalaa kohtaan - eli uskotaan Jumalaan mutta ei hyväksytä tämän etiikkaa - on jotain josta kannattaisi päästä eroon. Ihminen ei ole enää nykyään "Sartren tapaan ateistinakin suhteessa homo religiosukseen". Ideologisella tasolla ihmiset toki osaavat asioita Jeesuksesta, mutta vieraantuminen tunnetasolla on jättänyt konseptin "vain osatuksi". Se ei välttämättä enää ollenkaan muokkaa ihmisten sisäistä näkemystä. Maallistuminen on johtanut erilaisten asioiden keskiöön nostamisen. - Usealle kirkon jäsenellekin kristillisyys on lähinnä nimikristillisyyttä joka ei oikeastaan vaikuta arjessa ja elämässä.

Tämä näkyy siitä että itse asiassa on tarve ottaa käyttöön jokin "uusateismin" kaltainen termi, joka korostaa että ateismi ei ole Sartren mallista eksistentialistista ateismia ; Maailmaan heittämisen ja Jumalan poissaolon ympärille rakentuneen merkityksen sijasta siinä korostuu empirismi ja konkreettisuus ja merkitysten riippumattomuus Jumalakonseptista. Uskovaiset likimain ikinä näytä ymmärtävän tätä olennaista konseptieroa. Näin siitä huolimatta, että he kovasti moittivat Dawkinsin ja vastaavien kirjoja, joissa tämä uusi tästä aivan valtavasti poikkeava konsepti tulee esiin. Aivan kuin he eivät olisi ymmärtäneet lukemaansa. Syynä lienee kyvyttömyys irtautua omasta navasta ja ajatusmaailmasta. Mikä taas valitettavasti tukee sitä Dawkinsin ajatusta uskovaisista yksillenapeille tehtyinä epärationaalisina pilkkakirveinä.

Sehän on ihan eri asia/sama asia.

Uusimmassa "City" -lehden sisällä oli standardinomainen Walter de Camp -pseudonyymin kysy-vastaa -palsta. Tällä kertaa mies kyseli polyamoriasta, jossa ytimessä oli se, että jos nainen on sängyssä toisen naisen kanssa, se on OK. Mutta mies ei voi toteuttaa homoseksuaalisia kokeilujaan tai olla tämän saman naisen kanssa jonka kanssa nainenkin on. Walter de Camp muituttaa realistisesti siitä, miten nainen voittaa pakosti tilanteen käyttämällä taikasanoja "sehän on ihan eri asia".

Otan tämän esimerkin lähtökohdaksi nostaakseni esille arvokeskustelujen ytimen.

Tämänlainen strategia on hyvin toimiva arvokeskustelussa. Sen ydin on siinä, että jonkinlainen epäanalogia voidaan aina rakentaa. Esimerkiksi biseksuaalisuuttaan kokeileva mies ei ole nainen, ja tätä eroa voidaan pitää olennaisena, jos ei muuten niin olettamalla että näin on. Lopputuloksena on koherentti tulos. Ongelmana tässä on tietysti se, että se tuntuu epäreilulta jos satut olemaan erimielinen. Mutta silloin vetoat analogisuuteen ; biseksuaalisten kokeilujen pitäisi olla molemmilla puolisoilla samanarvoisia. Tässä rakennetaan analogiapäättely, jossa viitataan että samalaisuudet ovat olennaisia. Tämäkin rakentuu perusoletukseen "yleisinhimillisyydestä" joka on samanlainen molemmilla sukupuolilla.

Kritiikin kannalta biseksuaalinen nainen joka ei halua että hänen miehensä kokeilee toista naista tai miestä, vetoaa eriasiaudessa siihen että mies tekee väärän analogian. Samoin hän voi esittää että miehen näkemys on slippery slope, viettävä pinta ; Onhan siinä rakenne jossa yhden asian salliminen tarkoittaisi jotain muuta, joka on naisen ehdoilla by definition "ihan eri asia". Tulkinta on koherentti naisen omista määritelmistä käsin.

Mies voi taas syyttää naista väärästä dikotomiasta, jossa hän laittaa eron sinne minne se kuuluu. Tämäkin on miehen ehdoista koherentti.

Yksi tapa ratkaista asia on erottaa sisäinen ja ulkoinen määritelmä. Tällöin esimerkiksi homojen avioliittokiistassa argumentti jossa homojen kannattajat olisivat - salliessaan kirkkojen kieltää avioliittoseremoiniat homoseksuaaleilta mutta antaessaan homoseksuaaleille tasavertaisen avioliiton yhteiskunnassa - harjoittamassa "baby step" -strategiaa olisi väärässä, koska homoseksuaalejen sekulaarin avioliiton kannattajat eivät ensinnäkään väitä mitään tälläistä. Hivuttamissyyte tulee puolueen virallisen linjan ulkopuolelta.

Toisaalta tämä sallii politikoinnin, jossa tämänlaiselle "vauvanaskel" -menetelmällä saadaan toinen pakotettua kompromisseihin kompromissien jälkeen sarjana - tavalla joka on kuvattu Intelligent Designin "päämajan" Discovery Instituten "Wedge" -dokumentissa, jossa uskontoneutraali näkemys on alkusoittoa sille että vaarallinen "ateismi/naturalismi/materialismi" saadaan pois yhteiskunnasta taiteita myöten. Tosiasiassa liikkeillä on varsin tunnetusti olemassa virallisen linjan ulkopuolisia agendoja. Homoseksuaalejen oikeuksien kannattajat voivat luonnollisesti olla tämänlainen.

Kenties ainut ratkaisu, jonka demokratia tarjoaa, on se, että päätetään asia kerrallaan. Tällöin on aivan yksi ja sama onko jokin asia kytköksissä johonkin toiseen. Jos ihmiset haluavat ensin sallia jotain, voidaan sen sallimisen jälkeen alkaa miettimään uusia yksityiskohtia. Debatti rajoista käydään tilanne kerrallaan, ei kokonaisuus kerrallaan. Näin itsemääritelmällinen (petitio principiipohjainen lähestyminen) samanlaisuus/erilaisuus inttäminen (analogia- ja epäanalogiaperustainen arugmentaatio).

Toisaalta kokonaisuuden pitäminen on sen verran absurdia, että ainakin minun mielestäni olisi hauskaa seurata tilannetta jossa tehotuotettua lihaa syövä aborttia vastustava "pro life" joutuisi samoilla argumenteilla puolustautumaan abortinvastustajaa vastaan samalla kun debatoi kettutytön kanssa eläinten oikeuksista. Ihan vaan sen takia että saataisiin "sehän on ihan eri asia" "sehän on ihan sama asia" -inttämistä ja naama punaisena huutamista. Tämänlaisessa tilanteessa ei ole koskaan kysymys mistään kommunikaatiosta vaan vallankäytöstä. "Keskustelun" vaatiminen tämänlaisessa lohkarekirjoittamisessa on yleensä vain vaatimus saada käyttöön julkista tiedotusta. Eli saada lisää näkyvyyttä omalle propagandalle.

Wonderful Disgusting life.

Evoluutiotutkimuksessa keskityttiin toisen maailmansodan jälkeen aggressiotutkimukseen. Tässä korostettiin sitä, miten luonnonvalinta oli julma prosessi. Tästä syntyy helposti sellainen kuva, että ihminenkin on vain eläin joka on vihainen ja kiukkuinen ja että ohut silaus kulttuuria on ainut joka pitää hänet kaukana tuhoamisesta.

Nyttemmin esimerkiksi de Waal on muuttanut näkökantaa vahvasti. Hän on kertonut kuinka hänen kouluaikanaan ei puhuttu juuri muusta kuin aggressiosta. Mutta kun evoluutiossa on kysymys elämästä, on luonnonvalinnan kuolemiseen perustuvan prosessin ja luonnonvalinnan lopputulos eri asia ; Evolutiivisesti yhteistyö ja sopuisuus onkin hyvä ratkaisu. Alettiin korostamaan altruismia aggression sijasta. Tätä kautta tilaa tuli esimerkiksi strategisemmalle tarkastelulle, jossa oli apua esimerkiksi peliteoreettisesta lähestymistavasta.

Vanhat aggressiotutkimusten tulokset eivät sinällään olleet vääriä, ne ovat koetilanteita ja vastauksia niihin. Ne olivat vain osa suurempaa kokonaisuutta.

Tämänlainen suhtautumistapa on toki ymmärrettävää. Sillä maailmansodat olivat kova juttu. Esimerkiksi monet ovat esittäneet että sodan tuoma ahdistus vaikutti esimerkiksi eksistentialismiin ja absurdiin filosofiaan hyvin voimakkaasti. Tilanne oli yksinkertaisesti niin traumaattinen ja valtava, että se heijastui ajatteluun laajemminkin. Näin Camus mietti itsemurhaa ja eksistentialisteille maailmaan heitetyn angst oli kovassa roolissa. Näin ollen aggressiotutkimuskin helposti ylikorostui. Ihmisten maailmankuva toi esiin vain tietynlaisia hypoteeseja. Itse näiden ajatusten pohjalta tehty tiede ei tietysti ollut huonoa.

Tämä tietysti vaikutti siihen, miksi esimerkiksi sen ajan ateismi oli ahdistavaa, kun nykyisin se taas on elämänmyönteisempää.

On jännittävää, miten uskovaiset syyttävät tässä kohden ateismia ahdistavuudesta. Syynä on luultavasti se, että heille tilanne menee toisin päin. He eivät ole elämäntilannekeskeisiä, vaan ideologiakeskeisiä. Tässä mielessä tämä näkemystapa onkin herkkä "yltiöoptimistiselle sanamagialle". Kuitenkin toinen maailmansota vaikutti tietysti myös kristittyihin. Muunlainen olisikin kauheaa ; Jos sellainen tuho, väkivalta ja vaino ei vaikuttaisi ihmisiin ja heidän maailmankatsomuksiinsa, niin nämä ihmiset olisivat aika huolestuttavan empatiakyvyttömiä.

Onkin hyvä huomata, että ideologia toteutuu aina jossain elämäntilanteessa. Ja itse asiassa ideologiatkin muuttuvat ajan kanssa.

Olen viime aikoina ihmetellytkin kuinka "kansan parissa suosittua" on näkemys, jossa kristinusko on olennainen elementti sille että länsimaissa on tiedettä. Tätä muistutetaan auktoriteetteihin vetoamalla ; Menneessä on suurmiehiä. Tämä on kuitenkin taktisesti hieman sama, kuin jos minä ryhtyisin flogistonlaiseksi, joka perustelee flogistonin hyvyyttä sillä, että se oli aikanaan hyvin laaja tutkimusala. Se tarkoittaa sitä, että on myös kovia nimiä joita sen kannattajapiiriin voisi liittää.

Samoin muistutetaan, miten kristityt päihittivät tieteellisyydessään esimerkiksi muinaiset roomalaiset, ateenalaiset ja ties kenet. Niissä oli tieteelle jarruja. On mielenkiintoista huomata, että kristinusko oli vakaa monta monta sukupolvea ennen tieteellistä vallankumousta. Jos jokin tilanne muuttuu, sitä ei yleensä selitetä sillä joka pysyy vakaana. Samaan aikaan uskonnottomus nousi, joten tässä kohden "muutos ja muutos" on helpompi laittaa yhteen. Tosin minä luulen että nämä yhdistyvät, niiden takana on enemmänkin yleinen ajattelutavan muutos. "Kerettiläisyys" painoi vähemmän.

Tästä esimerkkinä olkoot "Royal Society"n synty. Se oli tärkeä virstanpylväs koska sillä oli uusi suhde teologiaan. Aikaisemmin oli ihmisiä jotka miettivät kovasti esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, että jos liikkuvassa laivassa mastossa tiputetaan tykinkuula, tipahtaako kuula maston juureen, kannelle, vai peräti mereen. Tätä ei kuitenkaan testattu.

"Royal Society" otti tutkimisen keskiöön. Tämä oli joidenkin teologisten näkemysten mukaisia, mutta toisia teologisia näkemyksiä vastaan. Teologien aikaisemmin keskittyessä pelkkään loogiseen kikkailuun ilman empiriaa, on tässä havaittavissa valtaisaa painotusmuutosta myös teologisessa ajattelussa. Tätä kautta Jumalankuvan muutos lienee ollut yhtä suuri kuin angstisesta ateismista nykypäivään.

Kenties olennaisen löytää, kun muistaa sen, että uskovaiset vetoavat menneeseen aikaan. Ehkä he olivat parempia kuin jotkut edeltävät maailmankatsomukset. Mutta se ei tarkoita sitä että he olisivat voittamaton ja täydellinen, erehtymätön ja ikuisesti paras ja tieteelle edullisin maailmankuva. Tätä kautta se, että nykyateistit rinnastetaan vaikkapa ateenalaisiin on itse asiassa väärä analogia.

Sillä nykytieteessä uskonto ei ole oleellisessa asemassa. Ei välitetä onko tutkija uskovainen vai ateisti. Mutta ateistisuus on vallalla huippututkijoiden parissa. Itse asiassa niin vallalla, että monet kristityt ovat keksineet erilaisia vainokertomuksia siitä miten heidän sanomaansa sensuroidaan. Tila on kuitenkin "Ei oteta vakavasti nykytieteessä". Ja tälle tilalle on useita tulkintoja.

Vainokertomuksilla marttyrisoimisen sijasta tilanne lienee toinen. Newton oli aikansa huippututkija ja kristitty. Tälle selityksenä ei pidetä sitä että sen ajan kristityt vainosivat ateisteja. Jos tilanteen tulkitsisi koherentisti, tunnustaisivat uskovaiset valtapelinsä Newtoninkin kohdalla.

---

Kirjoittaja toki uskoo että maailmankuvalla voi olla vaikutusta. Tosin ei niinkään julkaisuihin perustuvassa tieteessä, vaan enemmänkin ruohonjuuritasolla. "Tortuca" -ilmiön ja Dunning-Kruger -effectin kautta voi käydä niin, että jos jollakulla yksilöllä on erityisen vahva vakaumus, hän voi sortua ties mihin saivarteluun ja kikkailuun. Näin esimerkiksi kreationisti ei voi ikinä tajuta olevansa väärässä, vaan keksii sen sijaan herjaavia keksittyjä vainokertomuksia. Heitä kutsutaan crankeiksi. Joskus he järjestäytyvät samanmielisten kanssa. Sitä taas kutsutaan pseudotieteilyksi. Heidän maailmankuvansa sumentaa heidän ajattelunsa. Jos evoluutio on saatanan valehtelua, ei mikään todistusaineisto voisi osoittaa muuta.

Trubadurixin dilemma : Jakaumatonta typeryyttä.

"Asterix" -sarjakuvissa kylän bardissa Trubadurixissa (engl. Cacofonix) on malliesimerkki kyläkiusatusta henkilöstä. Hän on sitonut identiteettinsä musiikkiin. Mutta aina kun Trubadurix laulaa, häntä lyödään. Ahkerin toimenpiteen tekijä on kylän seppä Caravellix. Bardi ei osallistu yleensä myöskään kyläjuhliin, vaan viettää juhlat sidottuna puuhun että hän ei laulaisi.

Kylän toimet perustellaan utilitaristisin näkökulmin. Bardi on itse iloinen musiikistaan ja nauttii. Mutta se on samalla sen tyypin iloisuutta joka on muilta pois. Hänen laulunsa on muista karmeaa ja hirveää. Tämä on melko kulttuurista riippumatonta, universaalia, sillä "Normannien maihinnousu" näyttää että jopa pelottomat viikingit pelkäävät hänen lauluaan.

Voi olla vaikeaa kuvitella, miksi bardi ei muuta pois kylästä. Ilmeisesti hänellä ei ole pakopaikkaa. Häneen suhtaudutaan kuitenkin toisinaan kuin hän olisi ystävä. Hänessä vihataan vain sitä että hän laulaa. Hänen identiteettinsä on sidottu siihen yhteen ainoaan asiaan, jota kylä ei arvosta.

Tätä kautta voidaan ottaa askel kohti demokraattista ajattelua.

Fasistinen tapa ajatella massoja on katsoa keskiarvoa. Tai ainakin sanoa että katsoo sitä. Näin syntyy Kansan Tahdosta, josta poikkeava on vääryyttä. Demokraattisemmissa järjestelmissä taas on huomattu että keskiarvon lisäksi on olemassa sellaiset asiat kuin jakauma ja hajonta. Tätä kautta syntyy moniäänisyyttä, jossa erimielisyyttäkin sallitaan. Näin syntyy tila esimerkiksi uskonnonvapaudelle, jossa saa edustaa ja kannattaa jotain muutakin kuin Valtion määrittämää Uskontoa. Poikkeavuus ei ole enää pahuutta.

Tässä mielessä kylän toiminta Trubadurixin kohdalla on hyvin vaikeaa. Trubadurix on poikkeava. Mutta vaientamiseen haetaan perusteluja myös Harm Principlestä ; Trubadurixin laulu aikaansaa aina jonkinlaisia tuhoja, joskus pahimmillaan jopa rankkasateita, kuten "Ruusu ja Miekka" opettaa. Tätä kautta hiljentäminen on perusteltu suojelukeino.

Kuitenkin voidaan aivan vakavasti kysyä, toimiiko kylä kohtuuttomasti. Se rajoittaa bardin elämää kovasti. Ja periaatteessa bardikin voisi vedota Harm Principlen hienouteen siinä vaiheessa kun sepän valtava leka alkaa lähestymään hänen päätään tai seniili käppänä Senilix on lyömässä häntä kävelykepillä varpaille.

Tästä päästään (tietysti ja tylsästi) homoseksuaaleihin.

Otan tässä malliesimerkiksi "Raapustus.netin - vapaasti määriteltävissä - Onko avioliitto löydetty vai keksitty asia." Se edustaa melko kliseisesti homoseksuaalejen parisuhdetta vastustavaa argumentaatioperinnettä. Mutta se on kuitenkin linjamassaan harvinaisen hyvin tehty. Teksti on ovela - sellaisella hyvin assimilaationmakuisella tavalla joka syntyy siitä että älykäs fundamentalisti käyttää älyllisen kapasiteetin akrobaattitemppuihin saadakseen ilmiselvät argumenttivirheet pois.
1: Myös Leinivaara on kommentoinut kyseistä tekstiä, ja se on hyvä artikkeli, jota sen tekijä ansiokkaasti muokkaa siten että tulleet argumentit saavat vastauksen. Tällä selittyy se, miten teksti maistuu niin assimiloituneelta. Minä lähestyn asiaa eri tavalla.

Argumentin ydin on minusta vertailussa. Kirjoittaja käyttää erilaisia analogioita. Esitetty perustelu homoseksuaalisuudelle laajennetaan sellaisenaan. Tästä esimerkkinä olkoot rinnastus insestiin "Edellä en suinkaan ole väittänyt, että sitoutunut, uskollinen ja toisiaan rakastava, kahdesta aikuisesta koostuva homoseksuaalinen pari olisi verrattavissa likaiseen vanhaan äijään, joka kalu ojossa lähestyy nyyhkyttävää kolmevuotiasta tytärtään. Mutta jos keskustellaan ainoastaan tunteista, mainittu pari on täysin verrattavissa sitoutuneeseen, uskolliseen ja toisiaan rakastavaan aikuiseen veljeen ja hänen aikuiseen sisareensa tai samoilla ominaisuuksilla varustettuihin aikuiseen isään ja aikuiseen tyttäreen. Tunteet ovat yhtä todellisia ja yhtä aitoja tuntijoilleen. Jos tunteet ovat ainoa asia, johon yhteiskunnan tulee kiinnittää huomiota tunnustaakseen parisuhteen, olisi todella epäreilua hyväksyä sukupuolineutraali liitto, mutta kieltää sukuneutraali liitto."

Tavallaan pidän tästä ajattelutavasta. Siinä toisen perustelu otetaan ja siihen tuodaan esittäjälle epämieluisa piirre. Tämä kertoo siitä, että perustelu ei ole itsessään riittävä. Tässä on kuitenkin yhteys, joka yleisesti ottaen pitäisi olla tiedossa.

Argumenttitapa perustuu analogisuuteen. Argumentti ei toki rinnasta julmaa insestiä vaan Rakkaudellinen Insestin homoseksuaalisuuteen. Niiden on argumentin onnistumisen kannalta pakko olla sellaisia että vertaus on osuva. Muuten tehtäisiinkin virhe ; Sanottaisiin jotain jossa jos pitäisi sallia homot, pitäisi sallia jokin joka ei vertaudu homoon. Argumentti rakentaa aasinsillan siten, että homoseksuaalisuuteen liittyy tietty piirre ja se pitäisi siksi sallia. Ja koska sama piirre on rakkaudellisessa insestissä, on tämä insestikin sallittava.

Analogioissa on hyvin mielenkiintoisia piirteitä. Joku voisi nimittäin sanoa että insesti on monilta osiltaan hyvin erilainen kuin homoseksuaalisuus. Tästä syntyy epäanalogisuutta. Tätä kautta voidaan sanoa että siirrosta ei ole välttämättä pakko tehdä. Analogiat eivät ole aina päteviä, ja kysymys on erojen ja samanlaisuuksien olennaisuudesta. Englanninkielisissä maissa puhutaan "Apples and Oranges" -vertauksesta. Eli virhe on siinä että sekoitetaan omenia ja appelsiineja keskenään vaikka niissä on paljonkin eroja. Vaikeus syntyy siitä, mikä on olennainen ero ja mikä ei.

Eroiksi saadaan vaikkapa se, että insestissä on lisäpiirre. Heteroseksuaalit menevät erisukuisten kanssa naimisiin. Samoin homoseksuaalit erisukuisten. On täysi -ikäisyyttä ja monia muita implisiittisiä seikkoja, joita ei mainita koska niitä pidetään ilmiselvänä.
1: On ilmiselvää että epäanalogioita voidaan aina löytää ; Jos meillä on hullun tiedemiehen kloonauskone, saadaan täydellinen kopio joilla on eri lokaatio, epäanalogia paikassa. Tätä kautta erilaisuuksia ja samanlaisuuksia homoseksuaalejen ja insestinkin kanssa löydetään väistämättä. Ääneen lausumista ei siksi tarvitse pitää niin tärkeänä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että voidaan aina rakentaa kaksi "heikkoa analogiaa" : (1) Asiat A ja B jakavat ominaisuuden X ja koska A:lla on ominaisuus Y, on B:lläkin Y. (2) Asiat A ja B eroavat toisistaan ominaisuuden Z kanssa, joten kun A:lla on ominaisuus Y [sama kuin edellä], tätäkään ei ole B:llä. Vertailun kohdalla järkevyys ja tärkeys muuttuu tätä kautta olennaisuuden metsästämiseksi.

Tässä kohden uskovainen fundamentalisti voi pitää samanlaisuuksia pätevänä, mutta hänellä ei ole mitään jolla hän voisi komentaa muut uskomaan samoin. Hän voi vain vedota, ei varsinaisesti argumentoida. Analogiat ovat tässä suhteen ylipäätään varsin ongelmallisia. Niitä käytetään argumenteissa, mutta toiset niistä ovat silti vääriä ja huonoja. Ja hyvän ja huonon analogian toisistaan erottaminen ei ole aina mikään itsestäänselvä tai helppo asia.
1: Esimerkiksi jokainen natsikortti on itse asiassa natsianalogia. Usein yhteinen piirre ei ole keksitty. Tätä kautta enemmistö keskusteluista pitää sisällään natsianalogian. Natsikortin viuhuttamista pidetään huonona argumenttina. Osittain juuri siksi, että analogia itsessään ehkä kuvaa samanlaisuutta, mutta sen mukana tuova muu negatiivinen painolasti ei ole silti olennaisesti osuvaa. Kyseessä on tätä kautta hyvin usein herjaava väärä analogia. Moni natsikortin käyttäjä voi lähteä puolustamaan analogian käytön perusteltavuutta, mutta he unohtavat että kysymys onkin siitä että tulee tukea hyviä analogioita ja vastustaa niitä surkeita analogioita.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä yksi ratkaisutapa voisi olla demokraattinen tapa, käsiäänestys. Jos enemmistöstä erot homojen ja rakkaudellisen insestin välillä ovat olennaisia, ei tarvitse klimpittää. Asioista voidaan äänestää erikseen. Tällöin rinnastaja tekee enemmistön mielestä väärän analogian.

"Raapustuksen" teksti toki yrittää muuttaa analogian puhtaaksi induktioksi, jossa tarkastellaan vain yhtä ominaisuutta. Tällöin hän voisi sanoa että hänen argumentaationsa on aivan pätevää. Sehän iskee siihen argumenttiin millä homoseksuaalisuutta puolustetaan ahkerasti. Tämä on totta, mutta samalla unohtuu se, että tosiasiassa todellisuus on monivyyhtinen laitos. Asioita ei hyväksytä tai kielletä vain yhden piirteen vuoksi, vaan takana on aina monia asioita ja lopputulos on tätä kautta harmaansävyinen.

Näin "Raapustuksen" argumentin puolustamistapa kariutuu siihen yksinkertaiseen asiaan, että homoseksuaalisia suhteita vastustava ei ole ymmärtänyt ottaa huomioon sitä että argumentti on esitetty kontekstissa. Hän ei ole ottanut muuta maailmaa huomioon. Hän tiivistää asian yhteen piirteeseen, huomaamatta että argumentoinnissa mukana on paljon "ilmiselvyyksiä joita ei ole tarpeen erikseen muistuttaa". Luodaan väärä dikotomia, jossa maailma maalataan liian mustavalkoiseksi.

Itse asiassa rinnastus "jos sallimme homot, olisi sallittava myös [joku muu tai joitain muita perversioita]" on slippery slope -argumenttivirhe. Tässä argumenttivirheessä rakenteen ytimessä on usein liioiteltu analogia. Tätä kautta tapahtumaketjut etenevät, ja itsessään harmittomasta asiasta nähdään valtavan ikäviä seurauksia. Slippery slope on siis tavallaan yksi väärän analogian erikoismuoto.

Jos puhutaan siitä onko avioliitto löydetty vai määriteltävissä, olisi muistettava miten se löytäminen oikein tehdään. Luonnossa seksuaalisuus liittyy lisääntymiseen, tämä ei ole kenellekään yllätys. Kukaan ei usko että haikara tuo lapsia. Kuitenkin seksuaalisuudella on monia muitakin ilmenemispiirteitä, kuten masturbointi. Seksiä harrastetaan myös huvikseen, ja tätä kautta mukaan tulevat ehkäisy, kuten kondomit. Jotkut aikuiset ihmiset tekevät vaikkapa vasektomiaa, koska haluavat huvitella seksuaalisesti mutta eivät saada lapsia. Toisaalta jos lisääntyminen on ytimessä, on moniavioisuus ollut viesti hyvästä elintasosta ja lastenhuoltokyvystä.
1: Tosin tämä tuottaa uuden analogia -ongelman. Tehdään lisääntymisestä argumentti, jossa verrataan asioita analogisesti. Joku voisi sanoa että tässä otetaan käytetty argumentti ja tuodaan sen vastaesimerkki juuri siihen, jolloin perustelu ei ole yksin riittävä. Mutta voidaan aina sanoa että se on aivan vastaava argumentti, kuin homojen tunneargumenttiin liitetty insestianalogia. Kun uskovaisilla on lisääntymiskeskeinen parisuhdenäkemys, ei siinä pitäisi olla mitään esteitä insestille. Insestissä on mies ja nainen, joten heteroutta vastaan se ei sodi. Tässä on selvästi mukana muita piilo -oletuksia. Tai sitten kristityt ovat sisäisesti ristiriitaisia ja unohtavat että insesti on heteroseksia. Ja unohtavat Raamatun, esimerkiksi sen, mitä Lootin tyttäret tekivätkään Lootin kanssa. Heikko analogia on selvästi varsin erikoislaatuinen asia.

Voidaan lisäksi sanoa että seksuaalisuudella on jakauma, jossa on tietty määrä homoseksuaalisuutta - ja onhan sitä homoseksuaalisuutta tietysti eläimissäkin.
1: Erityisen outo juttu tässä kohden tulee "biologinen" vs. "kasvatettu" -jutusta. Fundamentalistien suhde tähän on erikoislaatuisen jännitteinen. He toisaalta vetoavat että seksuaalisuus on biologinen laki joka on löydettävissä. Toisaalta he arvostavat Queer -näkemystä jossa seksuaalisuus on yhteiskunnan luomus. Näin homoseksuaalisuudesta saadaan valinta, ja josta voidaan eheyttää. Tämä vaatii kuitenkin biologisen ytimen löyhtymistä. Kysymys ei kuitenkaan ole suorasta ristiriidasta, vaan epäbalanssista. Argumentaatio horjuu, mutta ei suoranaisesti kaadu. Se on vähän kuin kaatumista jonka assimilaatio muuttaa breakdanceksi.
1: Näin tilanne muuttuu mielenkiintoisesti. Homoseksuaalisuuden kannattajalle ei ole ongelmaa siitä että heteroseksuaaleja on. Koska hän ei ole kieltämässä näitä. Sen sijaan homoseksuaalisten avioliiton vastustajalla on vaikeuksia siitä, miksi homoseksuaalit näyttävät olevan aina jakaumassa kaikissa kulttuureissa. Aivan kuten keskivertoa isompi lintuyksilökään ei ole luonnoton, ei homoseksuaalisuus muutu "epäluonnolliseksi" jota perversioksi tai vääristymäksi sanotaan.

Kaiken kaikkiaan ongelma näyttääkin olevan juuri siinä, että argumentaaatiossa on monta analogiaa, joissa on "samanlaisia ja erilaisia" -tilanteita, joissa on tehtävä mielivaltainen valinta. Ja tämän pohjalta tehdään se "löytö". Se, mitä analogian valintoja tehdään on taas määrittelykysymys. Kyllä. Avioliitto näyttää tältä pohjalta olevan maailmankuvan pohjalta tehty määritelmä, eikä mikään luonnonlaki jota voidaan tulkita suoraan asiantilaksi. Tästäkään ei tietysti is - ought -ongelma huomioon ottaen voida vielä tehdä mitään ilmiselvää argumenttia asian eettisestä oikeudellisuudesta. Tähänkin tarvitaan oletus, jonka puolesta voidaan vain vedota, ei argumentoida.

Näin ollen ratkaisu siitä pitääkö homoseksuaalit päästää heteroiden tapaan naimisiin vai pitää insesti -ihmisten tapaan toisistaan erossa onko hyvä sitoa Bardi Trubadurix puuhun kyläjuhlan ajaksi, ei ole mikään ilmiselvyys. Sitä on kuitenkin hyvä miettiä.

---

Kirjoittaja ihmettelee että miksi ihmeessä tekstit jotka alkavat jotenkin siihen suuntaan kuin "Yritän esittää täysin kiihkottomasti ja johdonmukaisesti" näyttävät lähinnä egoboostaukselta ja itsekehulta. Ne rinnastuvat miltei aina siihen kuinka joku keskustelupalstoilla vaatii parempaa keskustelua. He eivät koskaan aloita sitä parempaa keskustelua, eivätkä nämä huutelutkaan sitä keskustelua paranna. Aidosti hyvien tekstien ei ilmeisesti tarvitse itsekorostaa olevansa kiihkottomia tai johdonmukaisia.

Samanlaisuuden etäisyys.

"Last night I saw a turtle / It looked like a grenade. / I picked it up and threw it. / No explosion was made."
("Weird poems, Strange Hymes" ; "Turtle")

John Wilkins mietiskeli samanlaisuutta. Aihe on vaikea, koska samanlaisuutta käytetään paljon. Mutta monet analogiat ovat yksinkertaisesti huonoja. Hän aloitti asian lainaamalla Nelson Goodmania : "Similarity, I submit, is insidious. And if the association here with invidious comparison is itself invidious, so much the better. Similarity, ever ready to solve philosophical problems and overcome obstacles, is a pretender, an impostor, a quack. It has, indeed, its place and its uses, but is more often found where it does not belong, professing powers it does not possess." Syynä on se, että tilanne jossa jotkut asiat muistuttavat toisiaan, on itse asiassa vaikea lähtökohta. Vaikeuksia tulee etenkin jos omat ennakkoluulot liittävät asiat yhteen.

Wilkins lähestyy asiaa sitä kautta että voidaan tarkastella useita ominaisuuksia, ja saadaan Hamming Distance, joka kertoo kuinka paljon asia muistuttaa toisiaan. Komponentit ja niiden ominaisuudet ovat tätä kautta vertailussa. Wilkins mainitsee myös Tverskyn käyttämän samanlaisuuden tunnistamiskeinon. Tässä ongelmana on se, että kaava eräällä tavalla tarjoaa ne vastaukset joita siihen laitetaan. Uutta tietoa ei tule. Ja ongelmana on tietysti sekin, mitä samanlaisuus sitten oikeastaan loppujen lopuksi kertoo.

Evoluutikkona on ehkä mielenkiintoista huomata, että Charles Darwin käytti analogiaa perustellessaan evoluutioteorian olennaista osaa, luonnonvalintaa. Hän teki tarkkailua jalostajien puolella, jossa jalostajan valitsemat yksilöt muuttivat populaatioita, valinnalla syntyi hyvin erilaisia kantoja. ja esitti että luonnossa tapahtuu luonnollista valintaa. Tämä oli analogia.

Olennainen ja mielenkiintoinen tieto on tietysti perimän osa tässä. Nykyisin tiedetään että luonnonvalinta vaikuttaa geenifrekvensseihin olennaisesti samalla tavalla kuin jalostajan tekemä valinta. Tätä yhteistä syytä voidaan siis testata, ja yhteys on löytynyt korrelaatioiden ja empiirisen testaamisen kautta. Ilman tälläistä analogia olisi enemmänkin vain pelkkä "mielenkiintoinen arvaus".

Taksonomian kannalta samanlaisuus on tietysti ollut keskeisessä roolissa. Wilkinsin kirjoitus olikin itse asiassa saanut kipinänsä aikaisemmasta, taksonomiaa koskevasta, jutusta. Tällöin työn alla oli homologiat ja analogiat taksonomian puolella ; Taksonomiassa erilaiset järjestykset ja luokittelut joilla eläimiä laitetaan yhteen ja erikseen vaatii vertailua. On samanlaisia osia, jotka ovat suhteessa toisiinsa.

Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että tässäkin DNA on mukana. Voidaan erottaa koevoluution kautta voidaan tunnistaa onko eläimet "lähellä sukulaisia" vai ei. Maamyyräsirkka muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan maamyyrää. Mutta samanlaisuus ei johdu sukulaisuudesta vaan konvergentista evoluutiosta ; Tietynlainen toiminta ja ekologinen lokero vaatii tietynlaisia rakenteita. Näin luokitteluussa on mukana myös lisäelementti, joka antaa vertailuun tietoa siitä mikä on olennaista samanlaisuutta ja mikä ei.

Kummallisemmat oletukset.

Occamin partaveitsi on periaate, jonka mukaan yksinkertaisemmat selitykset ovat parempia. Jos kaksi erilaista asiaa ovat erimielisiä, se joka on mutkikkaampi ja monimutkaisempi on todennäköisemmin väärässä. Usein olettamisten kohdalla keskitytään niiden lukumäärään. Kuitenkin tätä voidaan lähestyä myös konsilienssilla painottaen ; Eli jos jostain asiasta on tukea se on yksinkertaisempi.

Näin ollen oletus siitä, että pihalla on jänis on yksinkertaisempi kuin oletus että pihalla on yksisarvinen. Asiaa voi soveltaa monenlaiseen asiaan : Esimerkiksi jos harrastelijanomaisesti tarkkailee silloin tällöin hyönteisiä tai lintuja, voi lajitarkkuudella lajin tunnistaminen olla vaikeaa. Silloin epäselvissä tapauksissa on viisaampaa olettaa että on nähnyt jonkin alueella tavallisen linnun, kuin harvinaisen. Vastaus ei ole "eksakti" lajinmääritys, mutta se on kuitenkin "ihan hyvä arvaus".

Jumaluusopin kannalta tämänlainen lähestymistapa ei ole jumalaa todistaville mitenkään miellyttävä : On selvä että Jumala on hyvin erilainen kuin mitä tiedämme. Jumala on taatusti lähempänä yksisarvista kuin jänistä. Tämän vuoksi teologit puolustavat Jumalan olemassaoloa transsendentin ja yliluonnollisen kaltaisilla lisämääreillä. Ne ovat molemmat kieltämättä mutkikkaita asioita, mutta ilman niitä Jumalaa voisi pitää havaintojen valossa yhtä olemattomana kuin vaikkapa Loch Nessin hirviötä tai Jetiä.

Tätä erilaisuutta on tietenkin yritetty lieventää. Tässä apuna on analogia. Jumalaa sidotaan esimerkiksi älykkyyteen, joka on ihmisten tunnettu ja havaittu ominaisuus. Tämä juttu on kirjoitelma tästä. Se selittää millä tavalla tämä analogisuuden käyttäminen on semanttinen maalitolppien siirto. Tämä tarjoaa yhden keinon lähestyä taiteenlajina vaikeaa asiaa, virheellisen analogian tunnistamista. Tätä voisi kutsua vaikkapa aukiselittämättömäksi analogiaksi. Se tapahtuu siten että ei tajuta että analogioissa on kahdenlaisia versioita, jotka ovat oikeutuksiltaan ja käytöiltäänerilaisia. Aukiselittämätön analogia syntyy siten, että ensin oikeutetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva, jota tämän jälkeen käytetään kuin se olisi mallintava vertauskuva.

Tämänlaisen argumentaatiovirheen tunnistaminen on taatusti vaikeaa - sehän muistuttaa taustaltaan hieman ekvivokaatiota, jossa homonyymejä käytetään synonyymeinä. Tätäkin on usein yllättävän vaikeaa huomata. Ja analogioiden taitava käsittely on muutenkin erityisen mutkikas taito.

Me käytämme analogiaa kun rinnastamme erilaisia asioita yhteen. Vertailussa voi olla vaikkapa suuri taakka ja sen vaikutukset sitä kantavaan ihmiseen. Se väsyttää ja lopulta musertaa kantajansa. Jos ruvetaan puhumaan aineettomasta taakasta, se on ilmiönä todella kummallinen. Kuitenkin on rationaalista tehdä tästä näkökulmien vertauskuva, joka voi rinnastaa vaikkapa ihmisen syyllisyydentunteeseen. Sekin on mielellemme ikään kuin rasittava taakka, joka väsyttää meidät. Ongelmaksi tulee se, jos alkaa tämän jälkeen syyttämään että pitkäaikainen syyllisyys aikaansaisi huonoja polvia, jolloin tietty samanlaisuus joka kenties jopa auttaa ymmärtämään jotain syyllisyydestä, muuttuukin väitteeksi siitä miten maailma toimii.

Yllä olevan esimerkin tajuaminen on tietysti helppoa. Siksi se on vain/hyvä esimerkki.

Ongelmana on se, että jos ihminen esimerkiksi katsoo luontoa, hän voi nähdä siellä kauneutta. Tämän kauneuden huomaamisessa voi auttaa rinnastus taiteilijoihin tai rakkauteen. Samoin myrsky voi olla niin raju että myrskykokemuksen ymmärtämisessä voi olla hyötyä siitä, että sitä vertaa raivoamiseen. Tälle analogiavääristymä on yllättävän yleinen antropomorfismin muoto. Niiden kaltaisia asioita on käytetty useissa kulttuureissa.

Tästä voidaan päästä "koomisempaan osuuteen". Usea järkevä ihminen nykykulttuurissakin uskoo kirouksiin. Esimerkiksi Marko Ahosen blogissa naureskellaan tämänkaltaisella. "Homostelu" johtaa tuhoon. Kommenteista löytyy muun muassa selityksiä siitä, miten leirialueelle iskenyt trombi tai syöksyvirtaus on merkki Jumalan kostosta. Ulkomailla vastaavaa tapahtuu usein ; Esimerkiksi maanjäristysten kohdalla ei ole tavatonta kuulla Amerikan fundamentalisteilta selityksiä siitä miten se on Jumalan kosto ties mistäkin.

Kuvitellaan että minä sanoisin että maanjäristykset syntyvät mannerlaattojen painetiloista. Synti sekä "Divine inrervention" olisi yksi aktiivinen syy - yhteys näiden asioiden välillä. Voimme toki kuvitella että synti olisi kuin maata. Iso kasa sitä tekisi vuoren. Vuoret taas painavat maan kuorta ja vuorten massan seurauksena voi olla vaikutuksia maanjäristyksiin. Siinä missä syntiä voidaan verrata näkökulmien vertauskuvana taakkaan - ja kasvattaa se vuoriksi pätevästi ei tarkoita että "analogia on sovittu hyväksi" ja siirtyä mallintavan vertauksen puolelle. Synti -syytöksiä ja esityksiä ei voi yksinkertaisesti suojella sillä että sanoo että se on kuvainnollinen, koska väite on että seuraus on maailmassa tapahtuva ja konkreettinen. Kollektiivinen syyllisyys ei ole empiirisesti tunnettuna muuttujana mukana maanjäristystutkijoiden kaavoissa.

Tämä on muistettava aina kun jotain luonnonilmiötä selitetään. Siksi esimerkiksi ihminen voi puhua maailman hyvyydestä ja pahuudesta ja verrata tätä älyyn. Mutta samalla olisi huomattava, että analogia ei ole kovin kummoinen ; Analogisella ei ole välttämättä samanlaista selitysvoimaa. Siksi on voitava ymmärtää miten joku ei ota vakavasti sitä jos joku yrittää selittää universumin syntyä jollakin joka on analogista älylliselle toimijalle. Syynä on se, että takana olisi paljon selitettävää. Älykäs toimija jolla ei ole ruumista, ja joka ei tee asioita jollain resursseilla, ja joka ei ole ajallinen toimija on yksinkertaisesti niin erilainen kuin kaikki tuntemamme älyt, että analogia ilmiselvästi "mokaa siinä minkä takia sitä tarvitaan" - eli tarkasteltavan kohteen epäeksoottiseksi tekemisessä.

Usein teologi ja Jumalan ystävä huitaisee tälläisen syrjään selittämällä että koko asia on väärinymmärretty. Että Jumalan älyä ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, vaan kuvainnollisesti. Tämä ei ole yleisyydestään huolimatta kovinkaan tyydyttävä vastaus, koska tässä itse asiassa sanotaan vain että asia on tarina. Ja että sen luonne on liian epämääräinen jotta sen kautta voitaisiin selittää yhtään mitään. Tällöin Jumala ei tule eläväksi ja konkreettiseksi mallintavaksi vertauskuvaksi joka vaikuttaa maailmassa ja ihmissydämissä, vaan joksikin epämääräiseksi tarinankaltaiseksi asiaksi jota ei tule ottaa "liian tosissaan".

Tarinankertojalle tämä voi riittää. Mutta tieteenfilosofin silmin tälläinen selitys näyttää tietysti melko toivottomalta. Siinä missä tarinankertoja näkee näkökulmien vertauskuvat sofistikoituneina ja maailmasta ymmärrystä tuovina, näkee tieteenfilosofi tilanteen siten että takana on iso kasa väistelyä ja epämääräistäviä kikkailuliikkeitä joihin liittyy lisäksi kasa mitä erilaisempia argumenttivirheitä.

Selvää on kuitenkin se, että jos Jumalaa väittää todelliseksi ja joksikin jonka esimerkiksi minun olisi pakko pitää tärkeänä, hän ei voi sanoa vain "se on vertauskuvallinen mysteeri".

Hyvä, Paha ja Ruma analogia.

"In every instance where the complexity-specifcation criterion attributes design and where the underlying causal story is known (i.e., where we are not just dealing with circumstantial evidence, but where, as it were, the video camera is running and any putative designer would be caught red-handed), it turns out design actually is present; therefore, design actually is present whenever the complexity-specifcation criterion attributes design."
(William Dembski, "Specified Complexicity")

Analogioita käytetään argumentoinnin apuvälineenä melko usein. On hyödyllistä rinnastaa samanlaisia asioita yhteen, se auttaa joko ilmiöiden luonteen selittämisessä. Tai ymmärtämisessä.

On hyvä muistaa että jos analogia ei ole virheellinen ja ruvetaan tekemään arvauksia, on kyseessä aina heikko puolustus. Analogia on enemmän viite kuin todiste. Analogiapäätelmä on siis tavallaan ennuste jossa siitä että A ja B ovat analogisia piirteiden A, B ja C kohdalla ja kun B:llä on piirre X, johtaisi se arvaamaan että A:llakin on piirre X. Siksi ei olekaan ihme että usein analogioista on hyötyä kun kehitellään ajatuksia ; Tässä kohden on hyvä jos piirre X voidaan testata myös A:lta, jolloin arvaukselle saadaan empiirinen vahvistus. (Mutta analogiaa ei enää tarvita tuossa kohdassa.)

Joskus analogiat ovat huonoja. Tällöin niissä rinnastetaan asioita tavalla jotka eivät ole hyviä: Eiverrannolliset asiat rinnastetaan yhteen. Tässä on kaksi päätyyppiä:
1: Assosiaation kautta rinnastaminen. Tällöin esitetään että siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen assosiaatio X tarkoittaisi se, että ne ovat analogisia keskenään. Mielleyhtymä ei kuitenkaan yleensä ole hyvä lähestymistapa. Se, että molemmista tulee mieleen sama asia ei tarkoita että ne olisivat ominaisuuksiltaan olennaisesti rinnastettavia.
2: Toinen tapahtuu metaforan kautta. Tällöin se, että A:lla on metafora B. Ja metaforan subjekti B on premissi C:lle johtaisi siihen että jos A pitää paikkaansa niin se tarkoittaa sitä että olisi syytä olettaa C.
3: Kolmannessa analogia levitetään ympärilleen : Siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen kvaliteetti X & B:llä ja C:llä on yhteinen kvaliteetti Y tarkoittaisi sitä että A ja C olisivat keskenään analogisia.

David Hume ei pitänyt Paleyn analogiapohjaisesta argumentista jolla yritettiin - ja yritetään nykyäänkin - todistaa Jumalaa. "Dialogues Concerning Natural Religion" (Julkaistu vuonna 1779 - kolme vuotta Humen kuoleman jälkeen). Humesta se, että löytää yhteisiä piirteitä ei ole vakuuttavaa jos ei ole induktiivista ketjua jolla Suunnittelija liitetään piirteeseen. Vaikka piirteitä olisi useita, se ei siltikään olisi riittävää. Onhan löydettävissä epäanalogioitakin. William Dembski on esittänyt tälle vastaväitteenä, että jos jossain on analogia, täällä täytyy olla myös epäanalogia, muutenhan ei olisi samanlaisuutta vaan kaksi identtisesti samaa asiaa. Joten miten voisimme päätellä että organismi on tehty sillä että tiedämme että kello on tehty? Hän on esittänyt tähän kannanottonsa kirjansa "The Design Revolution" luvussa "Hume, Reid, and Signs of Intelligence".

Dembskin logiikka on seuraava : Sanotaan että meillä on kaksi ilmiötä. A ja B. Ne jakavat yhteisen piirteen p. Näin ollen p(A) ja p(B). Tämän lisäksi on piirre q siten että tiedämme että q(A). Emme sen sijaan tiedä onko q(B) totta. Miten voisimme päätellä että q(B)? Dembskin mielestä voimme päätellä näin jos tilanne on niin että p(X) => q(X) kaikilla tiedetyillä X:illä.

Dembskin argumentoinnissa on mielenkiintoinen tilanne : Se selvästi olettaa mitä on tarkoitettu oletettavaksi koska B täytyy tietää. Tämä on helpohkoa näyttää.
P1: Kellot on tehty.
P2: Kelloilla ja organismeilla on yhdessä toimivia osia ja monia muita piirteitä ...
P3: Emme tiedä varmasti yhtään tahoa joka esittäisi yhdessä toimivia osia etc. ilman että ne olisivat Suunniteltuja.
C: Eli organismitkin on suunniteltu.

Ongelma on itse asiassa P3:n kohdalla, jota kautta se siirtyy johtopäätökseen C. Sillä viimeisen premissin P3 sisällön pitäisi olla näin: P3: Täällä ei ole tunnettua tahoa jossa jokin esittäisi yhdessä toimivia osia ... ilman että ne olisivat suunniteltuja tai orgaanisia. Täydennys pitää tehdä, sillä P2 sisältää oletuksen siitä että organismit sisältävät yhdessä toimivia tahoja. Ja me emme tiedä ovatko organismit suunniteltuja vai eivät. Koko kysymys jota tässä ollaan ratkaisemassa johtuu juuri siitä että emme tiedä tätä ennalta.

Voi olla oikein väittää että kellojen ja ihmisten tekemien objektien kohdalla, mutta emme voi vain laajentaa sitä eteenpäin niihin asioihin, jotka ovat monilta piirteiltään hyvin erilaisia.
1: Tämä on itse asiassa kreationistien kannalta erikoinen tilanne. Sillä heille sekä analogia että epäanalogia ovat todisteita Suunnittelusta. Esimerkiksi se, että ihminen tekee jotain joka näyttää samantapaiselta kertoo heistä älyn merkeistä, analogian kautta. Mutta jos ihminen ei kykene tekemään esimerkiksi silmää, tämä on vahva epäanalogia, mutta tämäkin nähdään todisteena Jumalan kaikkikykyisyydestä. Itse asiassa jokainen kreationisti osaa luetella valtavia määriä epäanalogioita.

Ilman tätä voisimme vain tehdä päätelmiä ilman että asioita tutkitaan. Analogia itse asiassa sanookin lähinnä että organismit voivat olla suunniteltuja, mutta tämä ei ole samaa kuin päättely että ne myös ovat sitä : Loikka "voi ollasta" "kyllään" vaatii sen, että premissiksi piilotetaan johtopäätös, joka taas on kehäpäättelyä. Tämä ei ole välttämättä helppoa huomata. Mutta yritän selventää : Jos argumentti siitä että yhdessä toimivat osat ja muut vastaavat piirteet tiivistetään sanaan "kompleksi", on argumentti seuraavanlainen:

P1: (x) (kello(x) > tehty(x))
P2: (x) (kello(x) > kompleksi(x)) ja (x) (organismi(x) > kompleksi(x)).
P3: - (Ex) (tunnettu(x) ^ kompleksi (x) ^ -tehty(x)).
C: organismi(x) > tehty(x).

Tuosta voi olla selvempää huomata, että logiikka ei toimi kunnolla. Organismien kompleksisuus tiedetään varmasti, mutta ei tiedetä onko se suunniteltu vai ei. Kornia kyllä, kun annettuna ehtona on se että yksikään eisuunniteltu asia olisi kompleksi, ja kiistan alla selvitettävänä on kysymys, ovatko eliöt älyllistä alkuperää vai eivät, joudutaan lopputulos joka tapauksessa olettamaan ; Jos olet sitä mieltä että eliöt ovat suunniteltuja, ne eivät riko ennustetta. Mutta jos katsot että eliöt ovat luonnollisesti syntyneet, se tuhoaa vaatimuksen. Tältä kannalta argumentti ei sano oikeastaan mitään.
1: Itse asiassa, koko jutussa on järkeä vasta kun sitä pehmennetään "ei tiedetä" -kohdalla. Vaatimuksena on siis se, että tarkastellaan kohteita joiden syntyhistoria on tuntematon. Tätä kautta on selvää että päättely on rakenteeltaan Aukkojen Jumala. Siinä on yritetty keksiä miten "ei tiedä" saataisiin muotoon "ei ole" ilman että tätä huomattaisiin helposti.

Argumentin takana on isompi ongelma. Kun tutkitaan piirteitä, on analogisuudelle useita selitystapoja, monia vaihtoehtoja. Usein niitä käytetään siten että ne nivotaan tilannekohtaisesti, eli todistusaineisto punnitsee erot : Esimerkiksi yhteisiä piirteitä voi syntyä useaa kautta. Esimerkiksi ihmiset ovat lainanneet luonnosta useita yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi tarranauhat on keksitty ohdakkeista. Siksi ei ole ihme, jos samanlaisia piirteitä löytyy. Samoin luonnonvakiot asettavat tiettyjä rajoja. Esimerkiksi Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirja esittelee niitä rakenteita joiden on täytyttävä, jotta jokin kappale - kuten silta tai eläimen selkäranka - pysyy kasassa romahtamatta. Siksi ei ole ihme että juuri tämänlaisia piirteitä löytyy sekä silloista että selkärangoista - ja samalla selittyy konvergentti evoluutiokin, jossa eri eliöryhmät jakavat samanlaisia piirteitä, samoja asioita tehdään erilaisella perimällä. Toisin sanoen analogisuus voi johtua monesta syystä.

Dembski tietää tämän ja hän yrittääkin vahvistaa analogiaa viittaamalla spesifiin kompleksisuuteen (CSI). Siinä tätä vaihtoehtoa yritetään kiertää sillä että tässä on eliminoitu luontovaihtoehdot. Dembskin ongelmana tässä on se, että kyseessä on väite. Hänen tapansa käsitellä CSI -informaatiota on varsin erikoinen.
1: Sen tarkka ruotiminen veisi tämän jutun sivupolulle, mutta asiasta kiinnostuneet lukevat tietysti Shallitin ja Elsberryn CSI -kritiikin, josta selviää varsin vahvasti että Dembskin ongelmana on se, että hän hakee eri tilanteissa tuen näkemykselleen aivan erilaisien päättelyketjujen kautta ; Se, miten kompleksi spesifi informaatio tunnistetaan, on hyvin erilaista, systeemiä vaihdetaan aina sen mukaan mikä antaa hänen haluamansa lopputulokset. Hän käyttää eri tapoja jotka johtavat keskenään jopa päinvastaisiin tuloksiin. Tämä tarkoittaa sitä että Dembski viittaa enemmän yhteiseen assosiaatioon kuin mihinkään selvään ja yksiselitteiseen piirteeseen.

Dembskin argumentointitapaa voidaan kritisoida myös toisella tavalla. Koska harva nielee yllä olevaa, on otettava toinen asia. Dembski pitää päätelmäänsä vahvana. Sitä ei esitetä saivarteluna, vaan artumenttina joka todistaa Suunnittelun tavalla joka olisi pakko ottaa huomioon myös niiden joista eliöt ovat luonnollisia objekteja - esimerkiksi ateististen evoluution kannattajien - muuten heitä pilkataan maailmankuvaansa jämähtämisestä. Seuraava seuraa hänen logiikkaansa täysin. Tiivistän seuraavan ominaisuuslistan: atomeista koostuva, massan omaava etc. sanaksi "aineellinen". Saadaan seuraava päättelyketju:
P1: ihmiset = ainellinen
P2: ihmiset ja älykäs toimija = "Suunnittelija".
P3: Emme tiedä, että olisi jotain joka olisi "Suunnittelija" ilman että se olisi aineellinen.
C: Älykäs toimija = aineellinen

Samalla keinoin voimme tietenkin todistaa myös sen, että "Raamattu" on ihmisten kirjoittama, koska kaikki kirjat joiden syntyihistorian tiedämme, ovat ihmisten kirjoittamia. Emmekä tiedä yhtään kirjaa joka ei olisi ihmsten tekemä.

Alkuperä on tätä kautta selvä. Epäilen että tässä vaiheessa moni uskovainenkin alkaa huomaamaan aukkoja päättelyketjussa. Aikaisempi tekninen höpinä olisi ennen tätä heistä vain virheilyä. Tässä vaiheessa hekin tuntuvat tajuavan että Dembskin tapa käyttää analogiaa ei ole mitenkään "lopullinen". Paitsi silloin, kun se sopii heidän uskonnollisiin käsityksiinsä, jolloin se on voittamaton.

Eikä siinä vielä kaikki.

Dembski yksinkertaisesti asettaa vastaselityksille todella kovat vaatimukset. Itse asiassa koko hänen argumentaationsa voidaan nähdä kaavana "on olemassa erilaisia selitystapoja, toisille asetetaan mahdottoman kovat vaatimukset ja toiset päästetään kevyellä ilman empiiristä näyttöä, jolloin voimme päätellä että kevyellä päästetty on Totta." Koska kun hän puhuu eliöiden mutkikkuudesta, hän vaatii tarkkaan tiedettyä. - Kuten huomasimme, vaikka Raamattu olisi Jumalan säkenöittämä, on vaatimus niin kova että uskovainen ei kykenisi tätä uskottavasti täyttämään. Täsmälleen sama tapahtuu niiden kohdalla jotka luottavat evoluutioon : Heille asetettu ehto on teoreettisesti mahdoton tai vähintään käytännössä mahdoton toteuttaa. Asettamalla näin kovia vaatimuksia Dembski voi aina aloittaa "emme tiedä miten voisi syntyä joten on kompleksi" ja ja missä tahansa vastatilanteessa sanoa "not good enough"
1: Jos joku vaikkapa lähtisi etsimään tapoja tuottaa CSI:tä luonnollisesti, olisi ongelmana se, että jokainen vastaesimerkki on tulkittavissa "suunnittelua löytyi uskomattomasta paikasta"/"Havaitsematon äly vaikutti koejärjestelyssä". Tai sitten "väite älyllisestä alkuperästä heikkeni vahvasti". Itse asiassa juuri tästä on kysymys eliön perimän mutkikkuuden kohdalla.

Julmasti voisi karkeistaa että Dembskin vaatimustaso on niin kova, että käytännössä hän tekee Aukkojen Jumalaansa varten tilaa sille että "on hyvin perusteltua uskoa" tarkoittaa samaa kuin "emme tiedä".

Valitettavasti tämä vaatimustaso on niin kova, että älyn havaitseminen itse ei täytä sen ehtoja. Dembski yrittää tarkkana poikana kiertää toisten hänelle asettamat kovan vaatimuksen ongelmat viittaamalla Thomas Reidin Hume -kritiikkiin.

Reid nimittäin muistutti että Humelle tieto on tutkimuksen jälkeistä. Reid muistuttaa että emme suoraan havaitse älykkyyttä, vaan sen aikaansaannoksia. Reid miettii sitä, että jos havaitsemme älyä tiedon jälkeen, miten ihmeessä voimme havaita älyn ensimmäisen kerran. Humen vaatimuksilla ja ajatustasolla tämä ei onnistu. "No man ever saw wisdom, and if he does not from the marks of it, he can form no conclusions respecting anything of his fellow creature. How should I know that any of this audience have understanding? It is only by the effects of it on their conduct and behavior, and this leads me to suppose that such behavior proceeds only from understanding. But says Hume, unless you know it by experience, you know nothing of it. If this is the case, I never could know it at all. Hence it appears that whoever maintains that there is no force in the argument from final causes , denies the existence of any intelligent being but himself. He has the same evidence for wisdom and intelligence in God as in a father or brother or a friend. He infers it in both from its effects and these effects he discovers in the one as well as the other .... From marks of wisdom and intelligence in effects, a wise and intelligent cause may be inferred." Reid siis esitti että emme näe älyllisyyttä suoraan, vaan ainoastaan merkkejä siitä. Eli nähdessämme kellon oletamme kellontekijän - emmekä toisin päin. Meidän ei tarvitse siksi nähdä kun kelloa tehdään ja voimme olettaa kellontekijän.
1: Tätä voisi kritisoida siitä että itse asiassa äly on jotain joka liitetään ihmisiin. Jos yksikään ihminen ei ole tehnyt kelloa, kellot eivät ole ihmisten tekemiä emmekä liitä niihin automaattisesti tekijää. Tällöin kello vertautuu ikään kuin eläinten jälkiin ; Joko olemme (1) itse nähneet kun jänis jättää jäljen tai (2) joku luottamamme taho on nähnyt kun jänis jättää jäljen ja kirjoittanut tästä vaikkapa jäljestysoppaaseen, voimme siksi yleistää ja nähdessämme jäniksen jäljen päättelemme jäniksen. (Ja nähdessämme jäniksen emme voi päätellä jäniksen jälkeä, ennen kuin näemme jäniksen liikkeessä..)

Mutta olkaamme reiluja ja sanokaamme että tämä on hyvä. Tämän tapainen tunnistaminen on historiallisesti tarkastellen melko heikkoa : Esimerkiksi Kepler väitti että kuun suuret kraaterit olivat kuun asukkaiden tekemiä, koska isosta määrästä pieniä kraatereita ei sattumalta synny suurempia. Suuret impaktit olivat kuussa mahdollisia koska kuulla ei ollut ilmakehää.

Dembski itse asiassa pyrkii ratkaisemaan tämänlaiset "Keplerin ongelmat" ; Dembski itse korostaa sitä että analogia -argumentaation sijasta keskitytäänkin isomorfiaan. Dembskin ongelmana on se, että "tehty" ei voi tarkoittaa ominaisuusjoukkoa että koko luokan nimeä samanaikaisesti. Hän kuitenkin käyttää sitä juuri näin. CSI on ominaisuus jota kartoitetaan. Ja se on samalla isomorfisten luokan nimi.

Toki tämä on erikoista argumentaatiota, koska tavallaan keskustelun alla on se, ovatko eliöt ja koneet oleellisesti samanlaisia. Olettamalla tämä yhteys on siksi tietty pohjamaku. Ja tämä pohjamaku ei ole siinä että kaikille annettaisiin "yhtä reilu mahdollisuus". Toisia vaihtoehtoja pidetään jo alkuoletusten kohdalla oikeampana kuin toisia. Mutta unohdetaan tämä ja leikitään mukana.

Tilannetta voidaan kuvata helposti sillä, että kelloja rinnastetaan eliöihin. ; Isomofria on bijektiivistä: Kaksi systeemiä ovat isomorfisia jos ainut ero niiden välillä on terminologinen. Koska kellot on tehty, täytyy tehdyn viitata johonkin joka on myös organismeissa. Tämä antaa luvan siirtää "tehty" -sanan kellosta eliöön. Mutta kun virta kulkee kahteen suuntaan seuraa tästä sekin, että organismien itsereplikoituvuus voidaan siirtää kellojen suuntaan. Ja kellot eivät itsereplikoidu. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miksi kellosta siirrettävä piire olisi yhtään parempi? Tätä voi perustella vain sillä että varmasti tiedämme että itsereplikoituvuus on huono, kun toisesta emme tiedä. "Emme tiedä joten voi" ei ole kovin sitova argumentti, kenekään ei ns. ole "pakko ostaa" tälläistä argumenttia. Näin ollen Dembski joutuisi poistamaan "tehdyn" kellon ominaisuuksien joukosta. ("Tehty" on joko luokan nimi tai luokan sisällä oleva piirre/ominaisuus.)

Ja vaikka suunnitteluntunnistus olisikin isomorfismiin enemmän kuin analogiaan, auki jää se kuinka voisimme huomata jos tunnistuksessa on virhe? Jopa luonnossa oleva taipumus havaita toistuvuutta voi epäonnistua. Mimicry toimii luonnossa juuri sen takia että saalistajien hahmontunnistus ei ole täydellistä vaan epäonnistuu. Tätä voi verrata taksonomiaan. Voisimme kuvitella että kaikki kalat jakavat ominaisuuden "evä". Ja että yhdenkään eievällisen ei tiedetä olevan kala. Tästä syntyy luokkamääritelmä jossa evä tarkoittaa samaa kuin kala. Jos tätä pidetään lukkoon lyötynä luokittelutilanteena, käy niin että jos jossain on evätön kala tai kala ilman evää, tätä ei huomata. Kalan määritelmä on tätä kautta muuttunut siitä miten sitä tavallisesti käytetään - ja esimerkiksi delfiinit jotka muuten määrittyisivät nisäkkäiksi ovatkin kaloja koska niillä on evät. Näin ollen sama käy Dembskinkin kohdalla. Tämä tarkoittaa yhtä asiaa: Sitä että meillä ei ole tietoa siitä, vastaako "tehty" yhtään samaa kuin mitä se normaalissa kielenkäytössä tarkoittaa. Esimerkiksi kaikki ajatukset rakentajasta, tietoisuudesta ilmiön takana ja muut vastaavat ovat vain arkikielen assosiaatioita. Kun piirre ja luokka yhdistetään Dembskin mallilla, emme oikeasti tiedä tästä asiasta. Moni voisi jopa sanoa että koko "design" sana on tämän vuoksi harhaanjohtava. Emme tiedä missä määrin jos ollenkaan siihen liittyvät asiat koskevat tätä Dembskin versiota. Se vain luokittelee, emmekä osaa sanoa tuleeko "delfiinistä kala" ja milloin. Meillä ei ole keinoa erottaa näitä "delfiinikaloja" muista. Emme voi tietää milloin teemme virheen.
1: Koska virheentunnistukselle ei ole tilaa, on Dembskin CSI - etenkin sen etsimisen ristiriitaisuudet huomioon ottaen - enemmänkin väite jostain mutkikkaasta suorasta havaitsemisesta. On aivan uskottavaa väittää että kyseessä on uskonnollisen mielen synnyttämistä assosiaatioita, joista on tehty tosiasian tilan havaitsemista. Tällä kikalla mikä tahansa ennakkoluulo ja mutu kääntyy vaivattomasti havainnoiksi ja todeksi.

Kun joku tarkasteltava kohde on spesifisti kompleksinen, kappaleella on pieni todennäköisyys syntyä sattumalta (osa kompleksi) mutta silti täyttää piirteen joka on riippumaton siitä tiedosta joka meillä on kappaleen kausaalisesta historiasta (osa spesifi). Tätä ei voi mitenkään erottaa siitä että vain hypätään johtopäätökseen. Jos meillä on kappale jonka kausaalinen historia on jotain jota emme tiedä mutta se näyttää joltain jota me tiedämme joten sen täytyy olla jotain jonka tiedämme.

Aukkojen Jumala -päättelytavassa vikana onkin juuri tämä ; Ensin sanotaan että "emme tiedä" mutta siteen sen jälkeen sanotaankin että "tiedämme".