Kummallisemmat oletukset.

Occamin partaveitsi on periaate, jonka mukaan yksinkertaisemmat selitykset ovat parempia. Jos kaksi erilaista asiaa ovat erimielisiä, se joka on mutkikkaampi ja monimutkaisempi on todennäköisemmin väärässä. Usein olettamisten kohdalla keskitytään niiden lukumäärään. Kuitenkin tätä voidaan lähestyä myös konsilienssilla painottaen ; Eli jos jostain asiasta on tukea se on yksinkertaisempi.

Näin ollen oletus siitä, että pihalla on jänis on yksinkertaisempi kuin oletus että pihalla on yksisarvinen. Asiaa voi soveltaa monenlaiseen asiaan : Esimerkiksi jos harrastelijanomaisesti tarkkailee silloin tällöin hyönteisiä tai lintuja, voi lajitarkkuudella lajin tunnistaminen olla vaikeaa. Silloin epäselvissä tapauksissa on viisaampaa olettaa että on nähnyt jonkin alueella tavallisen linnun, kuin harvinaisen. Vastaus ei ole "eksakti" lajinmääritys, mutta se on kuitenkin "ihan hyvä arvaus".

Jumaluusopin kannalta tämänlainen lähestymistapa ei ole jumalaa todistaville mitenkään miellyttävä : On selvä että Jumala on hyvin erilainen kuin mitä tiedämme. Jumala on taatusti lähempänä yksisarvista kuin jänistä. Tämän vuoksi teologit puolustavat Jumalan olemassaoloa transsendentin ja yliluonnollisen kaltaisilla lisämääreillä. Ne ovat molemmat kieltämättä mutkikkaita asioita, mutta ilman niitä Jumalaa voisi pitää havaintojen valossa yhtä olemattomana kuin vaikkapa Loch Nessin hirviötä tai Jetiä.

Tätä erilaisuutta on tietenkin yritetty lieventää. Tässä apuna on analogia. Jumalaa sidotaan esimerkiksi älykkyyteen, joka on ihmisten tunnettu ja havaittu ominaisuus. Tämä juttu on kirjoitelma tästä. Se selittää millä tavalla tämä analogisuuden käyttäminen on semanttinen maalitolppien siirto. Tämä tarjoaa yhden keinon lähestyä taiteenlajina vaikeaa asiaa, virheellisen analogian tunnistamista. Tätä voisi kutsua vaikkapa aukiselittämättömäksi analogiaksi. Se tapahtuu siten että ei tajuta että analogioissa on kahdenlaisia versioita, jotka ovat oikeutuksiltaan ja käytöiltäänerilaisia. Aukiselittämätön analogia syntyy siten, että ensin oikeutetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva, jota tämän jälkeen käytetään kuin se olisi mallintava vertauskuva.

Tämänlaisen argumentaatiovirheen tunnistaminen on taatusti vaikeaa - sehän muistuttaa taustaltaan hieman ekvivokaatiota, jossa homonyymejä käytetään synonyymeinä. Tätäkin on usein yllättävän vaikeaa huomata. Ja analogioiden taitava käsittely on muutenkin erityisen mutkikas taito.

Me käytämme analogiaa kun rinnastamme erilaisia asioita yhteen. Vertailussa voi olla vaikkapa suuri taakka ja sen vaikutukset sitä kantavaan ihmiseen. Se väsyttää ja lopulta musertaa kantajansa. Jos ruvetaan puhumaan aineettomasta taakasta, se on ilmiönä todella kummallinen. Kuitenkin on rationaalista tehdä tästä näkökulmien vertauskuva, joka voi rinnastaa vaikkapa ihmisen syyllisyydentunteeseen. Sekin on mielellemme ikään kuin rasittava taakka, joka väsyttää meidät. Ongelmaksi tulee se, jos alkaa tämän jälkeen syyttämään että pitkäaikainen syyllisyys aikaansaisi huonoja polvia, jolloin tietty samanlaisuus joka kenties jopa auttaa ymmärtämään jotain syyllisyydestä, muuttuukin väitteeksi siitä miten maailma toimii.

Yllä olevan esimerkin tajuaminen on tietysti helppoa. Siksi se on vain/hyvä esimerkki.

Ongelmana on se, että jos ihminen esimerkiksi katsoo luontoa, hän voi nähdä siellä kauneutta. Tämän kauneuden huomaamisessa voi auttaa rinnastus taiteilijoihin tai rakkauteen. Samoin myrsky voi olla niin raju että myrskykokemuksen ymmärtämisessä voi olla hyötyä siitä, että sitä vertaa raivoamiseen. Tälle analogiavääristymä on yllättävän yleinen antropomorfismin muoto. Niiden kaltaisia asioita on käytetty useissa kulttuureissa.

Tästä voidaan päästä "koomisempaan osuuteen". Usea järkevä ihminen nykykulttuurissakin uskoo kirouksiin. Esimerkiksi Marko Ahosen blogissa naureskellaan tämänkaltaisella. "Homostelu" johtaa tuhoon. Kommenteista löytyy muun muassa selityksiä siitä, miten leirialueelle iskenyt trombi tai syöksyvirtaus on merkki Jumalan kostosta. Ulkomailla vastaavaa tapahtuu usein ; Esimerkiksi maanjäristysten kohdalla ei ole tavatonta kuulla Amerikan fundamentalisteilta selityksiä siitä miten se on Jumalan kosto ties mistäkin.

Kuvitellaan että minä sanoisin että maanjäristykset syntyvät mannerlaattojen painetiloista. Synti sekä "Divine inrervention" olisi yksi aktiivinen syy - yhteys näiden asioiden välillä. Voimme toki kuvitella että synti olisi kuin maata. Iso kasa sitä tekisi vuoren. Vuoret taas painavat maan kuorta ja vuorten massan seurauksena voi olla vaikutuksia maanjäristyksiin. Siinä missä syntiä voidaan verrata näkökulmien vertauskuvana taakkaan - ja kasvattaa se vuoriksi pätevästi ei tarkoita että "analogia on sovittu hyväksi" ja siirtyä mallintavan vertauksen puolelle. Synti -syytöksiä ja esityksiä ei voi yksinkertaisesti suojella sillä että sanoo että se on kuvainnollinen, koska väite on että seuraus on maailmassa tapahtuva ja konkreettinen. Kollektiivinen syyllisyys ei ole empiirisesti tunnettuna muuttujana mukana maanjäristystutkijoiden kaavoissa.

Tämä on muistettava aina kun jotain luonnonilmiötä selitetään. Siksi esimerkiksi ihminen voi puhua maailman hyvyydestä ja pahuudesta ja verrata tätä älyyn. Mutta samalla olisi huomattava, että analogia ei ole kovin kummoinen ; Analogisella ei ole välttämättä samanlaista selitysvoimaa. Siksi on voitava ymmärtää miten joku ei ota vakavasti sitä jos joku yrittää selittää universumin syntyä jollakin joka on analogista älylliselle toimijalle. Syynä on se, että takana olisi paljon selitettävää. Älykäs toimija jolla ei ole ruumista, ja joka ei tee asioita jollain resursseilla, ja joka ei ole ajallinen toimija on yksinkertaisesti niin erilainen kuin kaikki tuntemamme älyt, että analogia ilmiselvästi "mokaa siinä minkä takia sitä tarvitaan" - eli tarkasteltavan kohteen epäeksoottiseksi tekemisessä.

Usein teologi ja Jumalan ystävä huitaisee tälläisen syrjään selittämällä että koko asia on väärinymmärretty. Että Jumalan älyä ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, vaan kuvainnollisesti. Tämä ei ole yleisyydestään huolimatta kovinkaan tyydyttävä vastaus, koska tässä itse asiassa sanotaan vain että asia on tarina. Ja että sen luonne on liian epämääräinen jotta sen kautta voitaisiin selittää yhtään mitään. Tällöin Jumala ei tule eläväksi ja konkreettiseksi mallintavaksi vertauskuvaksi joka vaikuttaa maailmassa ja ihmissydämissä, vaan joksikin epämääräiseksi tarinankaltaiseksi asiaksi jota ei tule ottaa "liian tosissaan".

Tarinankertojalle tämä voi riittää. Mutta tieteenfilosofin silmin tälläinen selitys näyttää tietysti melko toivottomalta. Siinä missä tarinankertoja näkee näkökulmien vertauskuvat sofistikoituneina ja maailmasta ymmärrystä tuovina, näkee tieteenfilosofi tilanteen siten että takana on iso kasa väistelyä ja epämääräistäviä kikkailuliikkeitä joihin liittyy lisäksi kasa mitä erilaisempia argumenttivirheitä.

Selvää on kuitenkin se, että jos Jumalaa väittää todelliseksi ja joksikin jonka esimerkiksi minun olisi pakko pitää tärkeänä, hän ei voi sanoa vain "se on vertauskuvallinen mysteeri".