"Minkälaiset ihmiset lukevat lehtiä? / He tuntevat arvonsa, puhuvat sofiaa, riippuvat ajassa. / He puhuvat harvoin säästä, tuskin puhuvat ollenkaan. / He lukevat paljon ja pukevat sanoiksi tukevat lohkareet, pienimmätkin mielenliikkeet. / Ei kukaan heistä tunnu katuvan valintaa."
(Absoluuttinen nollapiste "Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu")
Tunnetusti filosofian lähestyminen on hyvin vaikeaa. Se on perusluonteeltaan erittäin hajanaista. Se, mihin pitäisi keskittyä ja millä metodein ovat molemmat sellaisia että vastaus riippuu siitä keneltä kysytään. Tämä on yksi syy sille, että filosofiaa on helppo katsoa ikään kuin perinteiden ja traditioiden kautta. Seurataan miten jokin tietty tapa tehdä filosofiaa on muuttunut aikojen saatossa. Tämä tiivistää ihmiset osaksi jatkumoa.
Yksi vähemmän korostamani tapa on Esa Saarisen tapa.1
Minulla itselläni on Esa Saariseen hieman erikoinen suhde. Olen nimittäin lukiossa aloittanut filosofiaan tutustumisen hänen oppikirjansa kautta. Tässä mielessä hän on minulle pakosti "the filosofi". Eräänlainen tien aloittaja. Tosin koulussa en pitänyt filosofiasta. Koulun jälkeen en ole hirveästi arvostanut niitä jotka ostavat Esa Saarisen luentoja. Päädyin tähän mielikuvaan sen takia kun juttelin Saarisen luennoilla käyneiden kanssa, ja heidän filosofinen substanssinsa näytti tiivistyvän siihen että he kertoivat minkälaisia vaatteita Saarisella oli päällään.
Saarinen on keskittynyt filosofiassaan onnellisuuteen ja hyvään elämään. Hän ei tavoittele kirjoitettua filosofiaa, vaan hän korostaa filosofiaansa sokraattisena. Tällä hän tarkoittaa sitä että hänestä filosofian tehtävänä on olla samanlainen kuin Sokrateen tapa oli : Filosofia on keskustelevaa, keskustelutilanteessa syntyvää. Jollaista Saarinen pitää elävänä. Keskustelu tuottaa ajattelun liikettä. Ja tämän synnyttämisessä tarinankerronta ja tunteen käsittely tuotavat omanlaistaan jäsentelyä. Tästä saanee hyvän käsityksen tutustumalla systeemiälyn käsitteeseen, jota Saarinen oli luomassa : "Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta - usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää. Systeemiälyn käsitteessä on olennaista sen toiminnallinen, henkilökohtainen ja elämänfilosofinen aines. Systeemiäly pyrkii olemaan luonteeltaan "ikoninen" käsite tavalla, joka avaa itse itsensä ja tekee jo ensiesittelyssä itsensä riittävän tunnetuksi voidakseen siten alkaa synnyttämään liikettä yksilön ajatteluun."
Tämän vuoksi Saarinen lähestyy filosofiaa "sähköistävien yksilöitten kautta" filosofia on syntynyt filosofien työn, innostuksen, intohimon kautta.2 Näin filosofiasta tulee joka suuntaan pursuileva ja hallitsematon ja ennakoimaton voima. Tämä taas kuvaa hyvin filosofian kiistakenttien todellisuutta.
Tämä on hieman erikoista. Koska jos lähtee lukemaan sitä, mitä postmodernistit puhuvat vallasta, voisi ajatella että tämä johtaisi siihen että kysymys olisi intresseistä ja statuspelistä. Mutta Saarisen näkökulma on lempeämpi. Taistelu elämään ja kuolemaan tai perinteen puolustus muuttuukin vapaaksi ajatteluksi ja riippumattomuudeksi. Siksi ei ole ihme että hänellä keskiöön nousee yksilöt. Eivät järjestelmät, perinteet tai valta.
Lukion kirjaan tälläinen tietysti sopii. Onhan filosofialla tätä kautta tarjota Sokrateen innostus joka saa hänet tekemään itsemurhan asiansa puolesta ja muuttamaan elämänsä marttyyrikertomukseksi.3 Saarisella tarinoiden tarkoitus olisi saada dynaamista muutosta. Hän ei sano minkälaista muutosta, koska se on jokaisen mietittävä itse.
Saarista kiinnostaa eräällä tavalla liike enemmän kuin päämäärä. Silti hänen filosofian historiansa on ikään kuin etenevä näytelmä, joka sirpaleisuudestaan huolimatta kootaan ja uudelleenkootaan koko ajan. Se ei kenties näytä kaikille samalta, koska lähestymistapa sisältää subjektiivisuuden kautta ihmiseen takertuvia piirteitä. Mutta kaikille se kuitenkin näyttää joltain. Kukapa voisi olla jollain lailla tarttumatta tarinaan?
1 Tämän asiantilan muuttamiseen sain kimmokkeen unkurin kautta.
2 Saarinen ei ole yhtä kyyninen kuin minä, joten hän ei käytä sanaa "pakkomielle", kuten minä sanon.
3 Tämä voi tietysti kovasti muistuttaa sitä tunteen paloa jota ihmiset saavat lukiessaan Iltapäivälehtien lööpeistä sellaisia filosofisia tuotantoja kuin Ilkka Kanervan seksitekstiviestejä. Tai Matti Nykäsen toilailuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti