Huonompi kuin osiensa summa

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksiminen" käsittelee pääasiassa uskonnon sijaan emergenssiä. Teoksessa on sellaisia piirteitä että se saa minut huvittuneeksi. Olen itsekin emergenttien piirteiden ystävä. Mutta silti tämä teos saa minut huomauttamaan että Kauffmanin argumentaatio vaikuttaa huonommalta kuin osiensa summa.

Kauffman on koonnut kirjaan paljon emergenssiä puolustavaa ja reduktionismia kritisoivaa argumentistoa. Ja tämän kautta kokonaisuus muodotuu varsin epäkoherentiksi ja perusteluytimeltään omituiseksi. Toki pidin myös joistain asioista joita kirja esitti. Mutta aloitan negatiivisen kautta. (Se on minulle luontevaa.) Tätä kautta tämä teksti ei käsittele kirjan otsikkoa vaan Kauffmanin viitekehystä.

Moitelistaus ; Reduktionismi käsitellään hyvin rajatussa muodossa.

Kauffmannin heikkous on itse asiassa vihollisen määrittelyssä. On katsottava mitä hän sanoo reduktionismista. Kun tämä kritikki laitetaan yhteen saadaan aikaan erikoisia huomioita.
1: Hän esittää että reduktionismissa vain alkeishiukkaset ovat todellisia asioita. Tässä kohden reduktionismia on käsitelty tavalla joka ei tartu mereologiaan, määritelmien filosofiaan (special composition question, josta minulla kuin sattumalta onkin aiempi blogaus.). Ja tämä puute on merkittävä sillä sitä kautta voidaan löytää aukko Kauffmanin  hyvin tietynlaiseen ajatukseen määritelmistä. Ja tätä kautta huomataan että Kauffmanin argumentti ei itse asiassa koske lainkaan reduktionismia vaan liittyy siihen miten hän vaihtaa tilanteen mukaan sitä mikä on hyväksyttävä määritelmä.; Tämä onkin tärkeää sillä jos määritelmässä pitäydytään ei reduktionismi tuhoakaan mitään, sen sijaan atomiteoria tuhoaa. Kauffman nimittäin käsittelee reduktionismin kohdalla asioita siten että jos jokin koostuu monesta atomista niin se ei olisi reaalinen koska se redusoituu täysin yksinkertaisempiin perusosasiin. Emergenssin kohdalla hän käyttää määritelmiä siten että mikä tahansa osien kompositio jonka osat ovat todellisia voidaan pitää tieteellisenä ja järkevänä määritelmänä. Huomio tarkoittaa sitä että emergenssi ei ratko annettuja episteemisiä ongelmia eikä reduktionismi synnytä niitä. Taustalla oleva mereologinen määritelmänvaihto sen sijaan luo tai synnyttää niitä. (Eivätkä nekään teknisesti ottaen ole vääriä tai oikeita. Ne ovat epäintuitiivisia. On esimerkiksi mereologinen klassikko että jos vain yksinkertaisimmat osaset ja pysyvät kombinaatiot ovat todellisia objekteja niin ihminen joka koostuu useista atomeista ja joka peräti vaihtaa atomeja ympäröivän maailman kanssa ei ole teknisesti ottaen minkäänlainen objekti sinällään. Ihminen ei ole tässä määrittein objekti, ja tämä eroaa vahvasti siinä miten objekteja normaalielämässä määritellään. Mutta ei tämä teknisesti ottaen kumoa tätä näkemystä siitä mikä on objekti. Se vaan vaatii kenties miettimään miten lähestytään niitä asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole objekteja.) Valitettavasti voit tehdä tämän määrittelynäkökulman kanssa myös reduktiivisia asioiden lähestymisiä. ; Kauffman tuntuu joskus jopa ymmärtävän tämän. Koska muuten olisi hyvin vaikeaa ymmärtää miten reduktionismi voi olla vallalla "Galilein ja Newtonin ajoista" ja "hämmästyttävän tehokasta" jos vain alkeisfysiikka voi käsitellä todellisia fyysisiä kappaleita ja esimerkiksi atomikompositioista koostuvat asiat kuten kivenmurikat joita Galileo Galilei pudotteli tornista eivät ole? (Itse näen että reduktionistinen tiede on toiminut juuri siten että se määrittelee asioita kombinaatioina. Ja sekä alkeishiukkasten kuvaukset että ihmiset ja aidantolpat ja pudoteltavat kivenmurikat ovat jotain joita lähestytään induktioilla. Induktiivisuus ja se että kuvattu kohde koostuu atomeista tai muusta reaalisesta on tärkeämpi kuin se että vain alkeishiukkaset olisivat todellisia.)
2: Toisaalta reduktionismilta vaaditaan hyvin tiukkaa havaittavuutta. Ei riitä että reduktionismia ei ole falsifioitu. Kauffman moittii esimerkiksi sitä että reduktionistit viittaavat antrooppisen periaatteen ratkaisussa ei-havaittaviin maailmoihin. Tässä ei kuitenkaan saa tarttua siihen että jos tämänlainen spekulatiivisuus kielletään niin koko antrooppinen periaate katoaa koska sen ytimessä on ajatus siitä että universumi voisi olla muunlainen kuin tämä havaitsemamme. Reduktionistin tulee kuitenkin olettaa tämänlaiset spekulatiiviset toisenlaiset maailmat totena ilman havaintoja koska muuten antrooppinen periaate ei ole ongelma reduktionismille. (On kiinnostavaa että hän tosin huomauttaa sen mikä usein unohtuu, eli osa multiversumimalleista sallii sen että universumista jää tieteellisesti havaittavia jälkiä, epäsuora havaitseminen ja jopa todistaminen on mahdotonta. Kauffmanille tämä ei riitä.)
3: Monet täysin deterministiset asiat kuvataan emergentteinä laskennallisten syiden vuoksi. Kauffman kuvaa esimerkiksi Turingin koneiden pysähtymisongelmaa emergenttinä. Ohjelma kuitenkin aina pysähtyy tai ei pysähdy ja tekee tämän täysin deterministisesti. On totta että pysähtymisongelma on tärkeä matemaattinen rajoite tietämiselle. Se ei kuitenkaan tee ohjelmista ei-redusoituvia.
2: Kauffman tuntuu sekoittavan epistemologisen ja ontologisen emergenssin toistuvasti ja syvästi. Sekä emergenssi että reduktionismi käsitellään tavalla jossa episteemiset haasteet ovat suoraan ontologisia ongelmia. Tätä demonstroi oikeastaan kaikki mikä koskee joko satunnaisuutta tai ei-selvitettävyyttä. Osassa kohden hän puhuu kvanttimekaanisista kombinaatioista ja selittää että niiden mahdollisuusavaruudet ovat niin laajoja että mikään inhimillinen laskentateho ei sitä voi selvittää. Tässä kohden reduktionismi on kuitenkin muistettava väitteenä joka koskee sitä että koostuvatko syy-seurauslain kautta näistä vai eivät. Se, että voimme laskea minkälainen laskentateho riittää ilmiön laskentaan ja tämä on isompi kuin meidän teknologinen rajoituksemme, tämä ei ole ongelma metafyysiselle reduktionismille.
2: Toisaalta hän ylipäätään tuntuu vaativan sitä että reduktionismi on Laplacen demonin determinismiä. Tässä mielessä hänen kannattaisi kenties tutustua esimerkiksi Ilkka Niiniluodon huomioihin joiden perusteella kvanttimekaniikan indeterminismi ei tarkoita että aukon takana olisi determinoiva piilomuuttuja. Klassinen fysiikka ja epistemologia on käyttänyt sattumaa selityksenä. (Koska sillä on matemaattisia ominaisuuksia joiden perusteella voidaan estimoida, luoda jakaumia ja ties mitä muuta vastaavaa.) Tässä mielessä vertailukohdaksi muodostuu lähinnä klassinen ajatus siitä että naturalistin pitäisi selittää miksi juuri tietty lottopelaaja voitti lotossa tai sitten vaihtoehdoksi olisi oletettava jokin kohtalon, Jumalan tai petoksella rigatun huijauspelin kaltainen lopputuloksen determisoija.

Mitä tämä emergenssi sitten näyttää olevan ja miten se selittää asioita?

Kauffmann ei pidä emergenssiä yliluonnollisena. Esimerkiksi hänelle on tärkeää korostaa että kaikkia emergenttejä piirteitä kuvaa se että ne eivät riko yhtään mitään luonnonlakia. Näin esimerkiksi evoluutioteoria, jolla on tärkeä osa Kauffmanin "pyhän uudelleen keksimistä",  ei ole transsendenttia tai yliluonnollista. Tämä tuntuu olevan se millä hän puolustaa sen järkevyyttä.

Kauffmanilla on aika hyviäkin asioita emergenssistä. Hän esimerkiksi kuvaa sitä siten että selityksen nuolissa on epäsymmetriaa. Eli sitä että emergenssi on siellä missä me selitämme ilmiötä kaivelemalla siinä olevia osia jotka ovat sitten fysikaalisia. Mutta emme selitä fysiikasta ylöspäin näitä asioita. Tässä kohden käsitys on kiinnostava, joskin se ei kykene erottamaan mikä tästä emergenssistä on "periaatteessa kierrettävissä", eli kysymys on lähinnä joko epistemologian rajoista - tai joskus jopa vähemmästä, jopa mistä tahansa epätietoisuuden lähteestä kuten triviaalista teknologisen laskentatehon ongelmasta joka saattaa olla kierrettävissä jo ensi viikolla. Näitä kuitenin lähestytään samalla kuin ne olisivat ontologinen maailmaa todella sinänsä kuvaavia asioita. Emergenssi perustellaan epistemologisilla kysymyksillä ja haasteilla mutta sitä kohdellaan kuin se olisi metafyysinen todellisuutta ontologisesti käsittelevä kohde.

Muutoin näyttää että emergenssi on sitten mitä tahansa jossa ihminen ei kykene antamaan epistemologista mallinnusteoriaa jossa ei ole minkäänlaista satunnaisuutta. Reduktionismi olisi täysin deterministinen Laplacen demonin maailma jossa kaikki on havaittavissa ja kaikki asiat joita mallinnetaan ja käsitetään ovat konkreettisia ja selvärajaisia objekteja. Sääli vain että tämä viittaa siihen että Kauffmanin näkemys nojaa arkijärkisessä naïvissa realismissa tyypilliseen ehdottomuuteen jossa on tiedettävä kaikki ilman epätarkkuuksia ja havaittava kaikki jotta kyseessä olisi tiede ja tietäminen.

Toisin sanoen reduktionismilta vaaditaan loogisen positivismin odottamia verifiointiehtoja. Mutta sitten kun puhutaan emergenssistä niin sen kohdalla vastaavia ehtoja ei tehdä. Tämä on hyvin omituista koska reduktionismi ei ole sitoutunut determinismiin tai verifikationismiin. Toisin sanoen reduktionismista esitetään hyvin valikoitu kuva joka kuvaa tuskin monenkaan reduktionistin teoriakokonaisuutta.

Näyttääkin siltä että emergenssi on tässä muodossa lähinnä "ei sisällä yliluonnollista ja siihen liittyy jokin ei-täysin-tiedetty elementti". Tässä muodossaan emergenssi on toki järkevä mutta hyvin ympäripyöreä asia. On toki selvää että Kauffmanin määritelmien mukainen reduktio-usko olisi idioottimaista. Klassinen verifikationismi "on kuollut" ja tieteenfilosofit ovat jatkaneet eteenpäin jo sata vuotta sitten. Ei ole terveen ihmisen oppi seurata determinististä kaikkitietävyyttä ja kaikkihavaittavuutta jossa ei ole metafyysistä epävarmuutta tai havaintoepätarkkuutta. Mutta ongelmana onkin se että moni reduktionisti ei osu tähän annettuun. Kun Kauffman tuntuu emergenssin puolustamisella ajavan hyvinkin suuria, merkittäviä ja korkealentoisia asioita ei voi olla syntymättä sellaista vaikutelmaa että tässä on luotu hyvin omituinen viholliskuva jota lyödään olkiukottamalla ; Reduktionisteista on luotu viholliskuva joka ei kuvaa suurinta osaa niistä vihollisista joita vastaan tässä selvästi yritetään käydä..

Toisaalta sen ongelmaksi näyttää muodostuvan sekin että se on "science stopper" siinä mielessä että se on enemmän viittaus haasteiden ja tietämättömyyksien olemassaoloon ja niiden selittämättä jättämiseen kannustamiseen. Toisaalta kun se on sidottu episteemiseen epätietoisuuteen, ongelmana ovat kaikki ne ongelmat jotka koskevat ns. Aukkojen Jumala -argumentistoa.

Joissain paikoin mieleen tulee toki sekin että emergenssi vaikuttaa olevan jotain jossa mysteeri muuttuu ymmärrykseksi nimeämällä. Ja tässä mielessä Aukkojen Jumala on puolitotuus. Uskovaiset kreationistit usein viittaavat hyvin samantapaisilla ajatusrakenteilla siihen miten naturalismi on rajallista ja huonoa ja sitten jatkavat Jumala toimii selityksenä kaikille näille mysteereille. Tämä on selvästi sitä että loogisen positivismin ongelmat tunnistetaan naturalismin ongelmiksi ja kuvitellaan että asiat redusoituvat Jumalaan ja että tätä ei koskisi samat tietämisen rajoitukset ja näin käsissä olisi kaiken teoria joka toimisi koska on esioletettu että yliluonnollinen toimii. ; Eli naturalismin loogisen positivismin ongelmat johtuisivat vain siitä että todellisuus koostuu muustakin kuin aineesta ja energiasta ja alkeishiukkasista. Tieteenfilosofisesti näin ei ole, ja kokonaisuus näyttääkin siltä kuin kreationisti yrittäisi selittää asioita siten että looginen positivismi olisi aivan validi ja ehyt ja sen kaikkitietävyysfantasiointi ja naïvin realismin ja verifioitavuuden ihmeet toteutuisivat kun oltaisiin naturalisteja +1 muuttujalla...  Emergenssi vaikuttaa Kauffmanin käsissä joskus hieman vastaavasti ihmeelliseltä, kuin Jumalalta ilman tätä yliluonnollisuutta. (Ei toki läpitunkevasti, teos ei pulppua tätä asennetta, mutta pari kertaa näyttää livahtavan.)

Miten tästä voisi parantaa?

Itse näen että Kauffmanin teos paranisi jos hän keskittyisi vähempiin argumentteihin. Tätä kautta syntyisi koherentimpi kuva siitä mitä emergenssi on. Ja tätä kautta ei näyttäisi yhtä vahvasti siltä että Kauffmanilla on kova dissaus reduktionismia kohtaan ja hänelle kelpaisi mikä tahansa näkökulma kunhan se vain ajaisi jollain tavalla tätä asennetta.

Toki monikirjoisuus voisi olla hyvä. Ja tätä kautta emergenssin luokittelua voisi lisätä. Kauffmanin ajatukset ovat monesti hyödyllisiä koska niiden kautta voitaisiin luokitella emergenssiä vaikka seuraavilla tavoilla;
1: Ontologinen emergenssi joka johtuu Kari Enqvistin näkemän tapaan siitä että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
2: Ontologinen emergenssi joka johtuu siitä että asioissa on vapausasteita ja kun ne kohtaavat toiset asiat joissa on vapausasteita kokonaisuus kombinoi useammalla tavalla kuin voisi luulla eli kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3: Epistemologinen deterministinen laskettavuus-emergenssi. jossa jotkin täysin deterministiset ja redusoituvat asiat ovat ongelmallisia koska nopein tapa simuloida niitä on pyörittää itse ohjelma. Näin esimerkiksi monien mutkikkaampien "Game of Life" skenaarioiden kohdalla helpoin tapa laskea onko jokin ruutu kuollut vai elossa kierroksella X on laittaa lähtötila koneeseen ja pyörittää. Sama koskee myös pysähtymisongelmaa ; Ainut tapa ratkaista asia aina on pyörittää itse ohjelmaa ja katsoa pysähtyykö se ja jos niin milloin.
3: Epistemologinen mittaustarkkuuteen liittyvä emergenssi jossa käsitellään vaikka kaaosteoriassa tavattavia täysin deterministisiä järjestelmiä joissa alkuarvoherkkyys ja tiiviit periodiset kiertoradat (dense periodic orbits) johtaavt siihen että pieni epätarkkuus tai ero mittauksessa johtaa hirveän isoihin lopputuloksiin.
...

Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)

Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.

Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.

On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
     2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä.  (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.

---

Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.

Determinismin vapaudesta

Sören Kierkegaard esitti argumentin jonka mukaan maailma on vapaa ; Hän korosti että jos jokin asia on välttämätön, se on väistämättä vain yhdellä tavalla. Välttämätön on muuttumaton ja pysyvä. Moni asia kuitenkin muuttuu joka tarkoittaa sitä että se voi olla monella tavalla joten ne eivät ole välttämättömiä. Välttämätön ei muutu ja muutos on vapautta.

Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.

Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.

Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.

Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Erikoisia asioita joita "Game of Life" opettaa meille tieteenfilosofiasta

Convayn "Game of Life" on hyvin tunnettu soluautomaatti. Se on normaalilla ruudukolla toimiva peli. Se perustuu siihen että jokaisella ruudulla on 8 naapuria joiden keskellä se on. Sitten lasketaan näiden määrä. Ja sitten noudatetaan seuraavaa kahta sääntöä (1) Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä. (2) Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista tasan 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.

Pelin kenties merkittävin piirre on se, että se on täysin deterministinen. Kun alkuasetelma on asetettu, periaatteessa kaikki vuorot ovat täysin määrättyjä. Periaatteessa voidaan siis tietää minkälainen tulos pelissä on vaikka tuhannen tai kymmenen tuhannen kierroksen päästä. Kun tietää alkuasetelman ja muutoksen suunnan, voi ennustaa koko tulevaisuuden eteenpäin.

Toki peli on myös hyvin holistinen. Usein nopein ja helpoin tapa laskea tulokset on itse asiassa pyörittää peliä. Toisin sanoen nopein tapa ennustaa pelin tulos on simuloida. Eikä laskea paperilla tuhannen kierroksen päähän ilman välivaiheita. Tämä tekee siitä hämmentävän. Vaikka peli on deterministinen, se lähestyy holistien arvostamia piirteitä. ; Tulos on laskettavissa mutta koska peli on itse matemaattinen, ei ole ilmiselvää että olisi vielä yksinkertaisempaa tapaa laskea pelin lopputuloksia.

Mutta sitten tulee kenties hämmentävämpi asia. Edelläolevat vielä seuraavat Laplacen demonia. Tässä ajatuskokeessahan ajatellaan että determinismi tarkoittaisi sitä että maailman kulku voitaisiin tietää. Eli kun kappaleen tilanne ja liiketilat on tiedossa voitaisiin kertoa mitä on tapahtunut menneisyydessä ja mitä tulevaisuudessa. Usein tätä konseptia kritisoidaan siten että indeterminismi tuhoaa demonin kaikkitietävyyden. Mikä on tietenkin totta. Mutta "Game of Life" on kuitenkin erikoinen. Se on deterministinen mutta silti epäsymmetrinen. Ongelma johtuu siitä että moni edeltävä tila voi johtaa tiettyyn lopputulokseen. Eli kun katsotaan sitä miten jokin alkutila on syntynyt, on tähän usein monia ratkaisuita. ; "Game of Lifeä" voidaan ratkaista menneisyyteen päin mutta rajallisesti. Alkutilaa on voinut edeltää muutama tapa. Ja näin voidaan tarjota ratkaisuja joista esilläoleva tila on peräisin. Näin ollen saadaan tietää avaruus jossa on useita ratkaisuita jotka antavat kyseisen tilan. Eli vaikka systeemi on deterministinen, Laplacen demoni ei voisi varmasti tietää mikä on kohteen historia.

Lisäksi voidaan huomata että jos historiaa ryhdytään tutkimaan tulee vastaan toinenkin ongelma. Jokin on peliin asetettu alkutila. Eikä voida tietää miten tämä alkutila voitaisiin tunnistaa. Toisin sanoen sitä voitaisiin laskea "pseudohistoriaa" taaksepäin ja laskea tiloja joita ei edes ole tapahtunut simulaatiossa. ; Tämä muistuttaa siitä miten astronomian puolella havaittuja asioita perustellaan parsimonialla. Esimerkiksi alkuräjähdys oletetaan siitä että kun avaruus laajenee - inflaation vuoksi peräti kiihtyvällä tahdilla - niin sitten universumin täytyisi lähteä yhdestä pisteestä. Kenties Jumala olisi voinut luoda universumin laajenevana mutta ei pisteenä. Mutta tätä vaihtoehtoa ei oleteta koska se rikkoisi parsimoniaa. Säännöillä on pelattava niin pitkälle kuin voidaan. Tämä näkyy myös avaruuden muotoa pohdittaessa. Sitä mietitään onko avaruus satulanmuotoinen tai tasainen. Mietitään onko sillä negatiivinen vai positiivinen kaareutuminen. Mutta näiden sekoitelmia ei mietitä. (Vaikka esimerkiksi banaaneissa on pinnanmuotoja joissa on sekä positiivista että negatiivista kaareutumista.) Niin kauan kuin ei ole todisteita muusta oletetaan että luonnonlait ovat kaikkialla samat. Ja näin "Game of Lifeä" ikään kuin vain takaisinkelattaisiin ikuisesti.

Miksi on tarpeen puhuan "informaatiosta" ja "datasta" erikseen?

Informaatio -sanalla on usein paljon erilaisia intuitiivisia merkityksiä. Ja tämä vaikeuttaa asiasta argumentointia. Tämä on tarpeen esimerkiksi jos mietitään että mitä ylipäätään tarkoittaa informaation tuhoutuminen. Sillä kun ihmiset puhuvat informaatiosta, he eivät välttämättä puhu samasta asiasta kuin matemaatikko. Ei vaikka fysiikan asiaa sivuavat termit otettaisiin mukaan puheeseen. Informaatiolla on monia asiasisältöjä. Ja tässä tekstissä käsittelen samanaikaisesti niistä muutamaa. Ne ovat minusta relevantteja tai kiinnostavia tai ainakin käytettyjä ajatuksia tässä yhteydessä.

Murtamattoman linnakkeen murtaminen?

Asiaa voi lähestyä ottamalla perustaksi kryptografian. Jos meillä on salainen viesti jonka sisällöstä ei ole tietoa ja meillä on ns. "one-time pad" -salaus, jonka salausavain on täysin satunnainen ja sen jälkeen tämä salausavain tuhotaan täydellisesti, meillä on käsissämme merkkijono jonka viestiä ei voi purkaa millään supertietokoneella. ; Tässä salaisuutena on se, että tämä mainitsemani Vernanin salausmenetelmä on ainut tunnettu salaus jota ei voi purkaa.

Tämä on monista hämmentävää. Sillä kryptografiassa katsotaan ilmiselväksi säännöksi että kaiken voi purkaa. Tämä ajatus leviää sen tyylisissä kirjoissa kuin Dan Brownin "Murtamaton linnake". Tämä johtuukin siitä, että Vernanin salaus on käytännössä hankala. Ja siihen on eimatemaattinen ongelma. Se koskee salausavainen haltuunsaamista. Yleisenä haasteena on se, että jotta tämänlainen salausavain voidaan saada viestitettävän haltuun on käytettävä jotain kanavaa. Ja jos tätä kanavaa voi kuunnella, salausavaimen saa melko helposti haltuun. Ja jos on käytössä täysin 100% luotettava keino välittää avain, voitaisiin tätä täysin turvallista kanavaa tietenkin käyttää myös varsinaisen viestin levittämiseen.

Mutta tämä heikkous koskeekin avaimen jakamista eikä salatun viestun dekryptaamista. Se vaatii avaimen purkamisen. Toki tässä on toinenkin haaste. Kryptografian avulla voidaan nimittäin tarttua viestin purkamiseen sen sisältämien eisatunnaisuuksien kautta. Ja tässä on karkeasti kaksi reittiä:
1: Tartutaan säännönmukaisuuteen lopullisessa viestissä. Tästä hyvä esimerkki on Zodiac -murhaajana tunnetun sarjamurhaajan viestit. Niiden purkamiseen liittyy paljon kunniaa joten moni on valehdellut purkaneensa ne. Mutta osa viesteistä on kuitenkin purettu. Ja tässä on käytetty tietona nimenomaan sitä, että murhaaja todennäköisesti käyttäisi "KILL" -sanaa viesteissään. Murhaaja oli ovelasti lisännyt tunnistamisen vaikeutta tekstiin siten että hän käytti yleisille kirjaimille useaa merkkiä. Ja näin niiden jakaumat tasaantuivat ja viestin sisältöä. "KILL" -sanan toistuminen kuitenkin loi viestiin rakennetta joka voitiin tunnistaa. Näin ollen Vernanin salaus voidaan purkaa jos lopullisen viestin sisällöstä tiedetään valmiiksi riittävästi.
2: Itse salausavaimessa voi olla toistuvuuksia. Jos salaa pitkällä salasanalla jonka sisältö on DADADA, se vastaa kahden merkin DA -salausta. Toki toistuvuuden ei tarvitse olla näin yksinkertaista, matemaatikot puhuvat astetta teknisemmästä konseptista, redundanssista, ja sitä löytyy kirjainmerkeistä jotka arkijärjellä "näyttävät satunnaisilta". (Mistä saa hieman koomisen esimerkin Jeffery Shalitin "Recursivity" -blogista.) Tässä haasteena on se, että avaimen täytyy olla täysin satunnainen ; Sillä sattuma tuottaa todennäköisimmin algoritmista kompleksisuutta jossa ei ole redundanssia ja joita ei siksi voi häviöttä pakata. Ja täysin satunnaisen tuottaminen on haasteellista. Esimerkiksi PRNG -algoritmit tuottavat yleensä hyvin satunnaisenoloisia mutta kuitenkin pitkällä tähtäimellä pakattavissa olevia (siis redundanssia sisältäviä) merkkijonoja. Ja tämän vuoksi Vernanin salaus onkin usein käytännön tasolla purettavaa mallia.

Tämä ei tietysti tarkoita että "murtamaton linnake voidaan purkaa". Sillä jos tarjolla on pääsy täysin satunnaiseen kohinaan, salauksia voidaankin ryhtyä tekemään. Ja tässä tapauksessa kävisi todellakin niin että ei voitaisi tietää muuta kuin korkeintaan viestin pituus. Satunnaiskohina kun voi tuottaa minkä tahansa järjestyksen ja jokainen salausmerkkijono on yhtä epätodennäköinen. Lopputulosta ei voi purkaa. Mistä päästään tavallaan siihen erikoisuuteen josta kirjoitin kun selitin Hitlerin näköistä kissaa.

Tärkein kysymys onkin oikeastaan se, voidaanko "informaatiota" tuhota.

Jos asiaa ajatellaan fysiikan kannalta, moni viittaa siihen että informaatiota ei voi tuhota. Tämä on tavallaan hyvin järkevää siinä mielessä että informaatio voidaan käsittää asioiden järjestykseksi. Ja koska aineen ja energian säilymislaki viittaavat siihen että universumissa tietyt asiat vaihtuvat ja muuttuvat mutta eivät tuhoudu, voidaan todellakin sanoa että muutos ei tuota uutta informaatiota koska järjestys vain muuttuu. "Vanha informaatio tuhoutuu ja uutta tulee tilalle saman verran." Molemmissa on sama universumi jonka samat osaset ovat eri järjestyksessä.

Mutta jos asiaa tarkastelee datan kannalta, on selvää että datan määrä voi vaihdella hyvinkin paljon. On selvää että one-time padissamme käytetty salausavain on fysikaalisessa maailmassa ja sen atomit ja energia säilyy. Mutta hyvin harva uskoo että tietosisällön voisi palauttaa ennalleen siitä savupilvestä joka liekehtivästä salausavainsivusta on noussut. Monet termodynamiikan ominaisuudet nähdään nimenomaan entropiaa lisäävinä ja irreversiibeleinä. (Hyvä kuvaus palautumattomuudesta on vertaus makkarakoneesta. On kone jonka toisesta päästä menee aasi ja toisesta päästä tulee makkara, mutta ei ole konetta jonka toiseen päähän laitetaan makkara ja jonka toisesta päästä tulee aasi. Siis jos emme puhu kaksimielisin metaforin aasien seksistä.)

Informaation tuhoutumista pitääkin tätä kautta miettiä sitä kautta onko Laplacen demoni mahdollinen. Joku voisi ajatella että termodynamiikan toisen pääsäännön mukainen hajeasia ei ole samaa kuin kartoittamattomuus. Voitaiisin kuvitella että universumi toimii deterministisesti tiettyjen sääntöjen mukaan siten että jos tiedetään universumin kaikkien hiukkasten asema ja liikesuunta, voitaisiin tietää sen muutokset muina hetkinä. Tämä tarkoittaisi sitä että savusta itse viestin purkaminen ei onnistu vain siksi että ihminen ei ole Laplacen demoni. Tosiasiassa informaatiota ei siis voisi oikeasti tuhota lopullisesti, vain ja ainoastaan ihmisen kykyjen rajat ovat se oikea este joka estää one-time-padin salausavaimen selvittämisen. ; Mutta aika harva fyysikko uskoo Laplacen demonin olevan relevantti. Ja minäkään en näe. Kvanttifysiikkaa kuvaa indeterminismi. Heisenbergin epätarkkuusperiaate yksinkertaisesti estää tietämästä edes yhden partikkelin liikesuunnan ja sijainnin. (Saati koko universumin partikkeleiden.) Tällöin viestin tuhoutuminen voi olla aivan konkreettinen asia. Viestin salausavaimen voi tuhota niin että mitkään Kuninkaan miehet - Olipa kyseessä sitten Jeesuksen tai Aragornin seuraajat - eivät voi Lilleri lalleria parantaa.

Indeterminismi on siitä kiinnostavaa että se tarjoaa myös täysin satunnaisen lähteen. Joten vaikka tietokoneohjelmat ovat vain Pseudo Randon Number Generatoreita, niin kvantti-ilmiöt ja niihin sidotut asiat voisivat toimia aidon satunnaisuuden lähteinä. Jolloin salausavainkin voitaisiin saada täysin satunnaiseksi. Jota Vernanin salaus yhden kerran käytettävällä viestin mittaisella salausavaimella vaati.

Joten kenties onkin turvallista sanoa että muutos ei tuhoa "informaatiota", mutta sen sijaan tietyt kompositiot ja tätä kautta "data" on jotain jonka määrä vaihtelee. Ja jos data sidotaan algoritmiseen kompleksisuuteen, eli siihen miten epätodennäköinen se on ja miten pitkä algoritminen kuvaus sen tuottamiseen tarvitaan, voidaan jopa sanoa varsin turvallisesti että universumin indeterminismi pumppaa maailmaan koko ajan lisää tätä "dataa".

Kenties tämänlaatuinen pikkuriikkinen pyörittely on yllättävän tarpeen.

Ylläkuvaamani "informaation" ja "datan" jaottelu on tarpeen sen takia että muutoin voi olla hankalaa ymmärtää monia asioita. Esimerkiksi kreationistit aivan tosissaan esittävät että "mutaatio ei voi tuottaa informaatiota koska se vain muuttaa järjestystä". Ja samalla ajatella että "geenin kahdentuminen ei voi tuottaa uutta informaatiota koska sisältö pysyy samana". Voidaan ajatella että tässä hypitään käsitesisällöstä toiseen. Että ensin puhutaan "informaatiosta" jossa mutaatio on muutos. Ja jossa "dataa" kuvaa se että informaatio toistaa tietyn algoritmisesti kuvatun sisällön.

Ajatuksen omituisuutta ei ole vaikeaa näyttää. Jos meillä on sana "HAIKALA", sen muuttaminen "HAIKARA":ksi todella muuttaa yhden sanan toiseksi. "HAIKALA" tuhoutuu ja "HAIKARA" ilmestyy. Toisaalta jos kirjoitamme "HAIKALA HAIKALA", se ei tunnu lisäävän mitään olennaista uutta tietoa. (Teknisesti se itse asiassa tuottaa. Kolmogorov -kompleksisuus kasvaa pikkuriikkisen ja tämä voidaan nähdä ajatuksena että toistojen lukumäärä itsessään on tietoa siitä montako toistoa on. Mutta ignoroikaa tämä pikkudetalji.) Mutta jos me teemme ensin muutoksen "HAIKALA HAIKALA" ja sitten teemme muutoksen "HAIKALA HAIKARA" voimme huomata että lähtöasema "HAIKALA" pitää sisällään lisäsanan "HAIKARA" ilman että "HAIKALA" on tuhoutunut prosessissa.

Tämän taikatempun ymmärtäminen voi olla haasteellista, ellei huomaa että "järjestyksen pituus" ja "järjestyksen kompositio" ovat itse asiassa hieman eri asioita. Ja kun "informaatio" -sanaa käyteään yleisterminä nämä menevät helposti sekaisin ja syntyy ekvivokaatioita. Ja siksi oli kenties syytä polttaa yksi salausavain heittämällä se korkeasti radioaktiiviseen säteilyyn.

Inhormaatiota ; Informaatiähkyn sijasta laimentamisen tielle?

Elämme maailmassa jossa on paljon informaatiota. Ja tämä informaatio tuntuu usein hyvin kaaoottiselta. Voidaan jopa nähdä että informaation tulvehtiminen, vaikka sitä tehdään maailman hallitsemiseksi ja ymmärtämiseksi ja ennustamiseksi, muuttaakin elämän yhdeksi epävarmuuden suoksi. Kenties tämä yhteys ei ole täysin satunnainen. Ja tämä on blogaus tästä "kentiestä".

On kenties hyvä aloittaa siitä mitä informaatio ylipäätään on.

On tavallista, että ajatellaan että informaatiossa on kysymys järjestyksestä. On esimerkiksi järjestys joka kertoo väitelauseita ja kuvauksia. Karkeimmillaan informaatiossa bitti kertoo "kyllä-ei" -tason tiedon yhteen asiaan. Hienostuneemmillaan se voi olla ohjelmointikieltä tai puhuttua kieltä. Kirjainten järjestys on jotain joka kuvaa asiantilan.

Tästä syntyy helposti ajatus että informaatiossa olisi kysymys säännönmukaisuudesta. On sääntö, struktuuri ja rakenne. Ajatus on hyvin intuitiivinen ja jollain tavalla tosi. Kuitenkin Shannonin informaatioteorian mukana on jännittävä lisäbonus. Hän nimittäin otti huomioon ennustettavuuden. Informaatio on jossain määrin sitä että yllättävyyttä vähennetään. Ja tällöin tilanne muuttuu oleellisesti.

Ja tässä mielessä kieli on usein hyvinkin säännönmukaista. Jotkut kirjaimet ovat paljon yleisempiä kuin toiset. Joten harvinaisemmat kirjaimet ovat informatiivisempia. Toisaalta kirjaimet eivät usein ole peräkkäin satunnaisesti vaan tietyn kirjaimen jälkeen on joitain tiettyjä kirjaimia todennäköisemmin kuin toisia taas ei. Näin esimerkiksi englannin kielen "squirrel" -sanassa q sisältää melko paljon informaatiota koska se on harvinainen kirjain. Mutta u on taas lähes turha koska englannin kielessä kun sanassa on q, sitä seuraa käytännössä aina u. Shannonin informaatiomallissa tämä tarkoittaa sitä että jos haluaa lähettää squirrel -sanan, informaatiota voi pakata. Eli lyhentää. Eikä millä tahansa tavalla, vaan häviöttömällä pakkauksella, eli lyhentämisessä ei edes katoa rakennetta koskevaa tietoa. Jos u:n jättää pois, ei tietoa edes katoa yhtään ; "squirrel" -sanan u on kirjaimena käytännössä täydellisesti redundantti. Jos kirjaimen voi ennustaa täysin ennalta, se ei sisällä yhtään informaatiota ja sen voi heittää pois.

Toki monissa muissa kirjaimissa ero ei ole näin selvä, mutta niissäkin on redundanssia. Ei vain koko kirjaimen verran. Ja tämä tarkoittaa sitä että niitäkin voidaan pakata, isommissa kokonaisuuksissa voidaan pakata kokonaisia kirjaimia. Shannon arvioi että kielessä jopa yli 75% on pakattavissa. Ja tämän avulla ihminen voi ymmärtää kieltä josta on heitetty runsaastikin aakkosia pois. Ja siksi ihmiskielisiä tekstejä pystytään pakkaamaan runsaastikin vaikkapa zip -algoritmeilla.

Tämä on yllättävää ja sen ei pitäisi olla ilmiselvää. Sillä kaikkea ei voida pakata. Itse asiassa jos katsotaan satunnaisten merkkijonojen pakattavuutta, se on yleensä pieni. Ja tämä johtuu siitä että suurin osa kaikista merkkijonoista ei ole pakattavissa. Ja tämä on se, mikä on Shannonin informaatiossa niin kovin epäintuitiivista ja erikoista. Se lähtee järjestyksestä, mutta se päätyy siihen että kun informaatio on pakattu, se lyhenee ja pakattu kokonaisuus on satunnaisempi. Kaikki toistuvuus voidaan leikata pois ja jäljelle jää se missä "ei ole mitään kuvattavaa hahmoa".

Järjestys katoaa toisteisuuden myötä. Ja koska informaatio voidaan lähettää pakattuna ilman että tietoa viestin rakenteesta katoaa mihinkään, se tarkoittaa sitä että hyvin satunnaiset järjestelmät vaativat enemmän informaatiota kuin sellaiset jotka ovat järjestyksenmukaisia. Ja järjestyksenmukaiset rakenteet ovat samanaikaisesti todennäköisyyksiä tuijottaen eisatunnaisia ; Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että tietääksesi miten paljon jossain on informaatiota, joudut itse asiassa mittaamaan kuinka paljon siinä on sattumaa. Ja sattuma taas on epäjärjestyksen mitta.

Tämä ajatus on kenties erikoinen jos se viedään tieteen maailmaan.

Tietyllä tavalla tieteen ytimessä on se, että se mitä tapahtuu huomenna voidaan kuvastaa jotenkin. Klassisessa fysiikassa tämä tarkoittaa sitä että luonto ei perimmiltään ole satunnainen. Laplacen deterministisessä maailmassa ideana on se, että jos vaikka demoni voisi tietää jokaisen alkeishiukkasen paikan ja lähtötilanteen, hän voisi ennustaa maailmankaikkeuden tulevaisuuden. Ja selittää menneisyyden. Tämä Laplacen demonin maailma oli deterministinen. Siinä saattoi olla vaikeasti ennustettavia asioita. Mutta kysymys oli työläydestä. Tässä mielessä Laplacen maailma vaikuttaisi kaaosteorian maailmalta. Siellä kuvaavaa on alkuarvoherkkyys. Pieni muutos lähtötilasta johtaa suuriin muutoksiin lopputulemassa. Kuitenkaan tässä ei tarvita mitään satunnaista. Ja usein kaaos vieläpä muodostaa jännittäviä attraktoreita ja muita vastaavia piirteitä jotka kertovat sen, että niillä on rakenne. Alkuarvoherkkyys johtaa mittausvirheiden kasvamiseen. Mutta Laplacen demoni oletetaankin äärimmäisen tarkaksi mittauksissaan. Periaatteessa kaikki tiivistyy siihen että on alkutiedot ja siihen liittyvä informaatio. Ja tämä informaatio sisältää kuvauksen maailmankaikkeuden koko rakenteesta.

Mallintamisnäkökulmassa tieteellinen kaava selittää monta tapahtumaa. Lyhyt yhtälö kertoo monta asiaa. Sama kaava mallintaa miten omena tippuu puusta ja miten kuu ei tipu maahan ja miten musta aukko imee. Nykyfysiikan tiedon mukaan maailmassa on 12 tunnettua alkeishiukkasta ja ne vuorovaikuttavat toisiinsa neljällä eri tavalla. Tätä kautta voisi luulla että maailma olisi hyvinkin ennustettava. Itse asiassa Einsteinin "Jumala ei heitä noppaa" -lausunto voidaan juuri liittää siihen ajatukseen, että hän ei pitänyt kvanttifysiikan indeterministisyydestä. Jos tulevaisuutta ei voida ennusta Laplacen demoni menee rikki.

Einstein piti makrotason fysiikasta, ja selkeästi ajatus Laplacen demonista ei ole läpeensä huono. Kykenemme ennustamaan tapahtumia miljoonien vuosien päähän. Auringonpimennysten ajat eivät ole mysteereitä. Selvästi maailman yllättävyys vähenee, joten yhtälöihin on selvästi tiivistetty jotain hyvin hyvin oleellista.

Tiede ei siis ole samaa kuin sattuman kiistäminen. Mutta tietyllä tavalla informaation ideaali edellämainitsemassani muodossa tiivistää ilmiöt jotenkin yhteen. On jotenkin oleellista ymmärtää että klassinen Newtonin ideaalin mukainen fysiikka on yritys pakata universumi mahdollisimman lyhyeen yhtälöön joka selittää mahdollisimman suuren osan universumista. Tietyssä määrin ideaalinen ja täydellinen tiede siis pakkaisi universumin tapahtumat häviöttömästi ja kuvaisi tämän jossain muodossa. Tämä on ideana kieltämättä hämmentävä. Etenkin kun muistaa, että tämä tarkoittaisi sitä että universumin kaikki satunnaisuus olisi sitten lopulta se mitä edellä olisi.

Entropia, kuinka Laplacen demoni on termodynaamisesti omituinen..

Ja tämä pakottaa hieman yllättäviin seikkoihin. Jos Laplacen demonianalogia olisi hyvä, se kertoisi että universumin tietäminen minä tahansa hetkenä auttaa ennustamaan sen menneisyyden ja tulevaisuuden. Tällöin yllättävyys pysyisi samana. Voitaisiin puhua jonkinlaisesta informaatiovakiosta. Olisi kaava joka selittäisi kaiken ja tämä kaava ei muuttuisi. Kuitenkin maailmankaikkeus näyttää toimivan toisin. Tätä kuvataan termodynamiikan toisessa pääsäännössä. Tällöin puhutaan entropian lisääntymisestä. Ja entropian kasvaminen on hyvin vahva pääsääntö. Itse asiassa ideana onkin se, että jos systeemi on suljettu, sen entropia kasvaa. Jos systeemi on avoin, se voi vähentää entropiaansa mutta muu universumi sitten maksaa tämän entropian sillä että se muuttuu entistäkin entropiapitoisemmaksi.

Tämä on erikoista. Sillä jos universumin kompleksisuus kasvaa entropian myötä, informaatio ei olisikaan vakio. Tämä on hyvin erikoinen huomio. Sillä Shannonin informaatioteorian kaavalla on syvä rakenteellinen yhteys termodynamiikan ja entropian kanssa. Tämän yhteyden voisi kuvata seuraavalla tavalla ; Jos meillä on iso virta samaa merkkijonoa, se on hyvin toisteinen ja usein tämänlaisen entropiataso on matala. Tämä on johtanut siihen klassiseen ajatukseen jossa termodynamiikan toinen pääsääntö rikkoo asioita. Eli alussa on järjestys joka sitten romahtaa kun entropia hakkaa sitä satunnaisuudella. Ja moni ajattelee että tämä tarkoittaisi samaa kuin informaation tuhoutumista.

Mutta kuten muistamme, jos haluamme kuvata rakenteen jostain bittijonosta ja lähettää sen, niin tosiasiassa entropia lisää kompleksisuutta. Se kuvaus joka kohteen rakenteesta tarvitaan tuppaa kasvamaan satunnaisuuden myötä, sillä suurin osa merkkijonoista ei ole pakattavissa. Entropia itse asiassa lisää informaatiota. Entropia lisää yllättävyyttä rakenteeseen ja tämä rakenne vaatii enemmän tietoa jotta kuvaus olisi täydellinen. Eli termodynamiikan toinen pääsääntö pumppaisi koko ajan informaatiota universumiin.

Moni esittääkin että entropian kasvu kertoo siitä että kvanttifysiikka on indeterminististä. Universumi todellakin heittää noppaa. Ja tämä prosessi lisää informaatiota universumiin ikään kuin väistämättä ja koko ajan. Kvanttifysiikka on indeterminismin vuoksi propabilistinen. Toisin sanoen sattumaa ei voi poistaa pois sen yhtälöistä. Tieteellisen mallintamisen kannalta voisi sanoa että "häviötön pakkaaminen ei onnistu tuhoamatta kuvauksen tarkkuutta." Esimerkiksi kvanttilomittumiseen liittyvissä tulkinnoissa on esitetty suorastaan niin että mitään piilomuuttujaa ei ole eikä voi olla. Eli satunnaisuus ei ole epätietoisuutta joka voitaisiin selittää pois. Vaan että siellä ei todella ole enää mitään ennustettavaa. Lomittuneissa partikkeleissa Bellin epäyhtälöiden suhteen tulokset viittaavat, että asiantila tiedetään vasta kun sitä katsotaan. Kvanttitilat eivät esiole vaan ne realisoituvat kun ne mitataan ja vasta silloin.

Ja muutoinkin heisenbergin epätarkkuusperiaate vihjaa että Laplacen demoni on mahdottomuus. Tätä voi itse asiassa jokainen kokeilla kotonakin ; Kun ottaa laserpointterin ja kiinnittää sen telineeseen, se heittää seinälle pisteen. Kun tämän radalle laittaa järjestelmän jossa on rako jonka suuruutta voi muuttaa, käy siten että aluksi kun rakoa pienentää, niin myös seinällä oleva piste pienenee. Mutta sitten kun rako on riittävän ohut, niin paradoksaalisesti seinällä oleva piste alkaakin leviämään. Syynä on se, että raon ohuus on mittaustarkkuuden lisäämistä. Ja heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan tarkkuuden lisääminen yhdessä puolessa lisää epätarkkuutta toisessa puolessa. Tämä vihjaa että heisenbergin epätarkkuusperiaate on "jollain tasolla syvempää kuin sitä että emme tiedä". Se jollain tavalla kuvaa jotenkin reaalisesti todellisuutta. Joka sitten pumppaa informaatiota maailmaan.

Universumi, kuin tietokone tai ihminen. Informaation kasvattaja ja sen laskija

Ajatus siitä että universumin kvanttiprosessit lisäävät informaatiota systeemiin ei ole täysin hupsu. Ainakaan jos universumia ajatellaan jonain joka voidaan kuvata informaation avulla, vaan jonain joka prosessoi informaatiota. ; Itse asiassa universumin laskentatehoa on jopa arvioitu. Universumin kokoa arvioidessa otetaan usein esiin koko joka koskee nähtävissä olevaa universumia. Inflaatio ja valon äärellinen nopeus pakottavat ihmisen näkemään rajallisen määrän universumista. (Joka vaikeuttaa tavoitettamme Laplacen demonisuudesta entisestään.) Tässä on noin 10⁸⁰ tuntemaamme alkeishiukkasta. Jos otetaan fyysisesti pienin tunnettu etäisyys, planckin pituus, universumissa jonka näemme on kokoa johon mahtuu 10¹⁸³ tuon mittaista asiaa. Muut asiat ovat sitten kokoonpanoa jossa näitä partikkeleita järjestetään erilaisiin kombinaatioihin. Ja käsitteet ovat sitten näiden kokoonpanojen karkeistuksia ja niille annettuja nimiä. (Usein nämä ovat sellaisia että kokoonpano tapahtuu "riittävän usein", koska kerran tapahtuvalle asialle harvoin annetaan käsitettä. Teoriasa se olisi kyllä mahdollista. Mutta arkielämässä hemmetin vaivalloista. Toki tätä tasapainottamaan ihmiset ovat hyviä käyttämään mielikuvitustaan ja kuvailemaan nimillä myös sellaisia asioita joita ei itse asiassa ole olemassakaan.) ; Tuossa kasassa on tietty määrä energiaa. Entropia pumppaa tuota hirvittävän runsaslukuista kasaa mutkikkaammaksi ja energialla ja hiukkasilla on rajallisuuksia.  Jos valon nopeus ja epätarkkuusperiaate otetaan mukaan saadaan jonkinlainen tulos. Universumin laskentateholla on tätä kautta ehdoton maksimi ns. Bremernann's limit. Joka potentiaalisesti prosessoitavissa olevien asioiden kokonaismäärä on arvioitu sellaiseen kokoon kuin 1.458*10²²⁷. (Aktuaalinen prosessoitujen asioiden määrä on tietysti paljon pienempi ja fysikaalisesti toteutuneiden prosessoitujen on vielä tätäkin pienempi.) Universumin olemassaolo olisi siis jossain mielessä informaationprosessointia joka alkaa universumin synnystä ja päättyy sen lämpökuolemaan. Ja tällä prosessoinnin määrällä on yläraja. (Ja todellisuus on jossain mielessä vielä tätä hieman pienempi. Informaationäkökulmasta rajallisuus on läsnä.)

Loppukaneetti

Itselleni tämä kaikki kertoo perimmiltään sellaisa viestiä, että usein kun ihminen puhuu informaatiosta, hän oikeastaan puhuu merkityksestä. Ja tämä hämmentää häntä. Kun käsittää että informaatio ja merkitys ovat eri asia, voi ymmärtää miksi sattuma lisää informaatiota. Sillä informaatio perimmiltään kuvaa rakennetta kun merkitys taas on jotain aivan muuta, tähän "ikään kuin päälleliimattua". (Jotain joka vaatii vähintään ihmisen aivosolut mukaan kokonaisuuteen. Kyse ei ole enää merkkijonon rakenteesta ja kuvauksesta vaan siitä mitä tämä rakenne ja kuvaus synnyttää hermosoluissamme. Ja siksi esimerkiksi kreationistien on vaikeaa ymmärtää evoluution ja termodynamiikan suhdetta.

Kenties ihmisenä olemisen ajatus voidaankin nähdä siten että jossain mielessä merkitys on jopa informaation vastakohtaa. Järjestystä ja struktuuria. Siksi ihminen joka hakee merkityksellistä universumia ennustaa tulevia ja selittää tapahtumia mielellään. (Ja tekee tätä varsin usein ennusteiden tarkkuuden ja tosiasioiden kustannuksella.) Merkitys on kenties sitä että universumi on kompleksinen ja ihminen on niin rajallinen että hän luo järjestystä. Tuhoaa informaatiota ja laimentaa sitä voidakseen esimerkiksi keskustella muiden kanssa kieliopillisilla merkkijonoilla jotka robotti pakkaisi murto-osaansa.

Tai kenties tämäkin on illuusio. Illuusio joka johtuu siitä että ihminen on vain osa universumia. Ihminen voi olla tilastollisesti harvinaisen informaatiorikas universumin keskiarvoon nähden. Mutta jos Bremermann's limit on jotain johon universumin koko ja alkeishiukkasmäärät vaikuttavat, niin ihmisen kohdalla tämä vastaava maksimiluku on paljon pienempi. Kenties ihminen hukkaa tietoa ja laimentaa informaatiota, koska ihmisen maksimi on pienempi kuin mitä universumi yrittää tunkea päähämme. Kenties tärkeintä ei olekaan ymmärtää kaikkea vaan unohtaa oleellinen. Kenties kaikista järkevintä on lakata Jumalakompleksoimasta, ajattelemasta että Laplacen demoni tai jokin warrantin kaltainen voima tekee ihmisestä jonkun joka pystyy tiivistämään universumin tyystin ja häviöttä muutamaksi lyhyeksi yhtälöksi. Kenties tiivistämme asioita lyhyeksi yhtälöksi siksi että ilman tätä kaikki olisi liian vaikeaa.

Modernissa informaatioähkyssä tähän ajatukseen on vähintään helppoa uskoa. Kenties Nietzsche olikin tässä kohden erityisen oikeassa. Hän kun esitti että tärkeintä ei ole se, mitä muistaa vaan se mitä unohtaa.

Terminatorin yllätysmomentti

"Terminator 3 -koneiden kapina" elokuvassa Arnold Schwarzenegger näyttelee hyväksi uudelleenohjelmoitua tappajarobottia. Sen loppuvaiheessa tämä robotti saa kolhuja ja tämä palauttaa pintaan alkuperäisen ohjelmoinnin. Tästä seuraa robotillinen kognitiivinen dissonanssi. Ja luonnollisesti tähän liittyy vahvaa epävarmuutta. Ja luonnollisesti tällä on suuri merkitys elokuvan tapahtumille. ; Toki elokuva samalla on siitä erikoinen, että se näyttää että ennustuksesta tietäminen ei auta muuttamaan historiaa.

Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.

Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.

Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.

Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.

Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?

Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.

Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.

Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein  on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.

Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.

Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.

Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.

Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)

Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.

Mielestä ja tiloista

John Pieret toi esiin Thomas Nagelin uuden teoksen. Se muistuttaa hyvin tärkeistä yksityiskohdista ID -keskusteluja;
1: Esimerkiksi 2009 Thomas Nagelin ID -myönteinen asenne nostettiin varsin erikoisessa merkeissä esille ; Nagelin korostettiin olevan ateistin ja suhtautuvan ID:seen vaihtoehtoisena selityksenä joka on samanarvoinen maailmankuva. Tämä on sinänsä erikoista että Thomas Nagelin mainio lepakkoargumentti on itse asiassa vastustamassa aivojen kuvantamisen kautta haettuja selityksiä tietoisuudelle ; Nagel on aina ollut antimekanistisen selityksen puolella ja on aina ollut argumentaatioltaan dualisti. Sen perustodistus on itse asiassa se, että vaikka naturalismi aivoissa olisi tottakin, sen kautta syntynyttä ei voitaisi silti selittää. Nagelin "antimekanistinen" asenne näkyykin mainiosti teoksen uudessa nimessä "Mind and Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature Is Almost Certainly False". ID -strategiana Nagelin ateistisuuden korostaminen onkin mielenkiintoinen retorinen temppu joka on tuttu muuallakin apologetiikassa. Esimerkiksi minulle on aivan vakavalla naamalla esitetty että minun kristinuskon vastustajana tulisi tutustua Timo Eskolaan koska hänkin on etääntynyt valtionkirkosta. Tämä on itsessään totta, mutta kertoja jostain syystä "unohti" kertoa sen että Eskola on myös erittäin vahva uskonmies, jonka näkemys uskontoon on niin tiukka ja fundamentalistinen että hän on peräti kirjoittanut kirjan "Antikristuksen apostolit" jossa liberaaliteologia rinnastetaan saatananpalvontaan.
2: Pieret kuvastaa mainiosti miten Nagel ei ID -myönteisyydestään huolimatta kelpaa Discovery Institutelle ilman vakavaa sensuroimista. Nagel nimittäin korostaa että ID -argumenteissa on nimen omaan vahva uskonnollinen vire. Lausuma "In thinking about these questions I have been stimulated by criticisms of the prevailing scientific world picture from a very different direction: the attack on Darwinism mounted in recent years from a religious perspective by the defenders of intelligent design." on sensuroitu muotoon "In thinking about these questions I have been stimulated by criticisms of the prevailing scientific world picture... by the defenders of intelligent design." jossa sopivasti unohdetaan se, että Nagel suoraan sanoo että ID on uskontoa.

Itselleni tämä on kuitenkin melko tylsä alustus. Se, että joku paljastaa ID -rintamalla manipulointia, valehtelua ja massahysterianluomista on tylsää. Karkeasti kokemuksen perusteella perusoletuksena on että heidän tietää valehtelevan siitä että heidän huulensa liikkuvat tai näppäimistönsä nappula painuu alas. He eivät valehtele ja vääristele aina. Mutta tämä on niin poikkeuksellista että tämä tulee osoittaa tarkemmalla analyysillä. Niin ihastuttavaa kuin onkin vittuilla kohteelle joka tekee siitä omilla toimillaan äärimmäisen helppoa, ei se olisi oikein filosofista.

Thomas Nagel on itseäni viehättävä hahmo, kunnioitan hänen ajatteluaan noin yleisesti ottaen. Hän on itse asiassa kaiken kaikkiaan erittäin viisas. Joskin hän tekee joskus virheitä. Kuten Pieret muistuttaa siitä miten Nagel vääristää Lewontinin sanomia tavalla joka ei ole kovinkaan älykästä. Mutta jokainen tekee virheitä eikä tästä saa olla liian tuomitseva. Siksi tälle blogaukselle tulee jotain itseä kiinnostavaa sisältöä.

Nagelin argumentin kuvaus.

Tarkalleen ottaen mielenkiintoista on se, miten Nagel käsittelee Kripken alustamaa ja Chalmersin loppuunsa hiomaa argumenttia. Hän käyttää tätä yhdessä lepakkoargumenttinsa taustalla olevan päättelyrakenteen kanssa (Olen kirjoittanut tähän blogaukseen liittyvästi sekä Chalmersista että Nagelista. Niiden kulmat ovat oleellisia tämän blogauksen argumenttien kannalta jos haluaa syventyä kunnolla. Mutta koska olen tehnyt ne jo, voin oikoa enkä mainitse aivan kaikkea tässä. Uskon että kiinnostuneet osaavat ja jaksavat lukea. Ja laiskat tyytyvät oikomisiin muutenkin. Analfabeetit taas eivät edes tajua että tämä teksti vinoilee heille.); Argumentti on lyhyt, ja sen premissit ovat kiitettävän hyvin esillä, joten asian käsittelykin on tehty erityise.n helpoksi ; Ei tarvitse arvailla ja kaivella kaksoismerkityksien ja rivien välistä laustuttuja manipulointejen takaa sitä "mitä minä todella tarkoitan" ja "mitä haluan kaduntallaajan siinä lukevan". Tämä on ID -aiheen parissa peräti ainutkertaisen ihastuttavaa.
"(1) identity is a necessary relation (i.e. if x and y are identical, then they are necessarily identical).
(2) if it is conceivable that something can be an x without also being a y, then it is possible that something can be an x without being a y.
(3) If it is possible that something can be x without being y, then it cannot be necessary that everything that is an x is also a y.
(4) hence, if it conceivable that a being can display all the behaviors associated with consciousness and yet actually lack consciousness, then such a being is possible.
(5) and if such a being is possible, then there is no necessary relationship between physical states and mental states;
(6) and so mental states cannot be identical with physical states."

Tämän ruotiminen on tietysti itselleni mielenkiintoista ; Onhan kognitiotiede ja tieteenfilosofia kombinaationa itselleni aiheena erityisen rakas. (Jota ei vähennä sen kytkös ID:seen, johon suhteeni on ollut erityisen läheinen/kaukainen.)

"Kevyt ratkaisuosa".

Nähdäkseni asiasta pääsee hyvin liikkeelle kun otetaan Nagelin kannanotto käsittelyyn "identtisyysargumenttina" ; Analogisesta päättelystä ollaan opittu, että tosiasiassa kaksi tilaa joilla on täsmälleen samat asiat ovat sama kohde. Sillä jos esimerkiksi lasikuulalla on täsmälleen samat ominaisuudet, mutta eri paikka, ne eivät ole samanlaisia paikkansa suhteen. Näin ollen argumentti on identtisyytensä kohdalta ongelmallinen. Monesti tällä ei ole väliä ; Jos esimerkiksi meillä on kaksi samanlaista lasikuulaa, voimme olettaa että niiden käyttäytyminen ja luonne on pääsääntöisesti samankaltaista. Näin ollen tämä yksi tietty epäanalogisuus ei yleensä haittaa. Joskus sillä on tietysti merkitystä. Koska jos ensimmäinen lasikuula on purkissa ja toinen 10 kilometrin korkeudessa ilmassa ilman tukea, on odotettavissa jotain oleellisesti erilaista. Quinelaiseen henkeen muistutan että kysymys on aina kontekstista ; Tiukka jako kriteeriattribuutteihin ja irrelevantteihin attribuutteihin on aina tutkittava ja selitettävä erikseen tilanteen ja tarkastelukulman mukaan. Tämän muistuttaminen ei ole tämän argumentin kannalta saivartelua.

On nimittäin selvää, että jos katsoo aivotoimintaa, on esimerkiksi kuolleen ja elävän välillä eroja. Esimerkiksi kemiallisten reaktioiden luonne on erotettavissa vaikkapa EEG;ssä. Näin ollen väite siinä että oleellisia eroja ei olisi muistuttaa sitä että kelloista osaamaton selittäisi että pysähtyneen kellon ja toimivan kellon välillä ei ole mitään eroja. Ja hyväksyisi eroiksi vain sen, että pysähtyneessä kellossa ei olisi rattaita. Kuitenkin kellojen ero on liikkeessä ja reaktiokannassa. Tämä on oleellinen Nagelin lepakkoargumentaation kannalta. "Kevyessä ratkaisussa" sillä on täysin mahdollista että emme voi ymmärtää lepakkoa ihan vain siksi koska meillä on erilainen neuronikokonaisuus. On täysin uskottavaa sanoa että on fakta että emme ymmärrä lepakkoja, mutta syyno on se että epäanalogiat ovat oleellisia. Nagelin argumentti jää tätä kautta pelkäksi siihen vetoamiseksi että epäanalogiat ovat irrelevantteja, eli lepakon aivojen erilaisuus ei liity siihen että lepakot havaitsevat eri tavalla. ; Nagelin ongelmaksi jää näin ollen se, että hän ei huomioi yksityiskohtia vaan ohittaa ne irrelevantteina. Lisäksi hän hyödyntää teknisiä rajoitteita, eli sitä että aivotilojen tarkka kopiointi ei ainakaan toistaiseksi onnistu ihmisiltä. Se, mitä saamme teknologialla aikaan nyt ei ole mikään argumentti sen puolesta mikä on mekanistista tai ei. (Kuumatkat eivät olleet epämekanistisuutta vaativaa metafyysistä toimintaa keskiajalla. Niitä oli vain helppoa pitää sellaisena koska linnut eivät lentäneet niin korkealle. Ja ihmiset vielä vähemmän.)

Itse asiassa kritisoidessaan naturalismia Nagel rakentaa erikoisia oletuksia jotka toki kuvaavat jotain naturalistisia näkemyksiä, mutta se kuitenkin rajoittaa naturalismia joksikin jota se ei välttämättä ole. Nagelin argumentaatio ei itse asiassa osu valtaosaan nykyistä fysikaalista ajattelua ; Nagelin argumentaatiossa itse asiassa mekaanisuutta. Se ei teknisesti ole aivan samaa kuin determinismi, mutta ongelman saa esiin helposti jos sen kuvaa "piilotetuksi determinismiksi" ; Naturalistinen todellisuus sallii kuitenkin esimerkiksi kvanttitason kautta tulevan aidon indeterminismin ilman että tämä indeterminismi tarkoittaisi samaa kuin epänaturalistisuus. Nagelin lähtökohta mielenfilosofialle on siksi hieman samalla tavalla ongelmallinen kuin Laplacen demoni on fysiikalle. Laplacen demonihan on tiukan mekanistinen, jossa alkutilan tietojen kautta voidaan ennustaa tarkasti tulevaisuuteen. Tämä näkemys on fysiikassa hylätty ; Mekanistisuus ei yksinkertaisesti ole sellaista miksi sen helposti arkiajattelulla kokee.

Se, mitä tämä tarkoittaa laajemmin (kun laplavcen demoni tajutaan pelkäksi vertaukseksi joka helpottaa ymmärtämistä.) Se löytyy itse asiassa jo Pieretin kommenttiosiosta jossa argumenttia käydään läpi. "The problem is, as I see it, the fact that something is conceiveably different says little or nothing about whether it is true. We could conceiveably have a universe without quantum mechanics. That says nothing about whether quantum mechanics is true and whether we have evidence it is true. Nor is there any requirement I can see that things must be "necessarily identical" in order for them to be both identical and true."Itse asiassa Nagelin loppupuolen argumenteista löytyy pienellä miettimisellä jopa non sequitur : "Just because it is not "necessary" (and I don't "necessarily" agree that he has established that) that physical states and mental states are identical, I don't see how that establishes that they aren't identical, much less that the cannot be identical." Näiden havaintojen pohjalta emme voi sanoa muuta kuin että Nagelin ajattelutapa perustuukin lähinnä siihen että naturalismi määritellään ikään kuin tuomalla siihen oletuksia toisesta maailmankuvasta. Hän ei siis itse asiassa kumoa tai tee naturalismia epätodennäköiseksi tai mahdottomaksi. Sen sijaan hän rakentaa sellaisen kuvan jossa on mahdollista olla koherentti vaikka ei olla naturalisteja. Näin ollen hän ei ratkaise kysymystä siitä että onko tietoisuus ja kvaliat perusluonteeltaan monistisia vai dualistisia. Näin ollen tämä ei oikeastaan ole kiinnostavaa. Se, että on kulma etukäteen ja sitten koherentisoidaan kaikki sen ympärille ei ole naturalismikritiikkiä eikä vaadi mitään syytä luopua naturalismista. Ja karkeasti sanoen dualismilla on aiheen tutkimuksessa yhä vähemmän ja vähemmän hedelmällistä vaikutusta. Dualismin pohjalta on vaikeaa kehittää asiaan asioita selvittävää tutkimusta.

"Kova ratkaisuosa".

Tämä lisäoletuksilla ohjailu ei yllätä, sillä Nagel on viehättynyt Alvin Plantingaan. (Joka on lisäsyy sille että olen aiheesta kiinnostunut.) Nagel itse asiassa suoraan viittaa hänen evoluutio on yhteensopimaton naturalismin kanssa -argumentaatiotaan. ; Plantingan argumentaatiohan kumoutuu välittömästi jos hänen premisseihinsä asetettu einaturalistinen, teologinen, premissi otetaan pois. Evoluutio ei olekaan ristiriidassa naturalismin kanssa. Se on ristiriidassa naturalismin kanssa vain jos naturalismissa mukana on teistisiä näkemyksiä. (Joka on kummallista. Karkeasti liioitellen hengen saa selville seuraavalla ; Ei ole ihme jos syntyy ristiriita jos toisissa premisseissä taustaoletetaan Jumala ja toisissa ei.)

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa siihen kovempaan ongelmaan. Nimittäin jos meillä on ajatuskokeenomisesti aidosti tarkka kvaliansiirtokone, ja henkilö siirtää ensin kokemuksen ja toinen katsoo sen sen jälkeen. Ja molemmat keskustelevat keskenään ja selittävät yhteenkuuluvuuden tunteen kautta että tämä oli todella identtine kokemus. Niin tämän varmistaminen olisi silti hyvin vaikeaa. Mistä tietäisimme, että nämä kokemukset olivat todella identtiset? Tämä onkin kova ongelma ja se on identtisyysnäkökulmani ytimessä.

Tämä tuokin esille sen minkä "olemme tienneet sitten Popperin". Loogisen positivismin aikaan vielä uskottiin vakaasti että asiantilat voidaan havaita ja että metafysiikkaa ei tarvita. Loogisen positivismin kumoutumisen jälkeen olemisen ja tietämisen välillä on vakava ja ylitsepääsemätön kuilu joka ei sovi kovin hyvin yhteen vanhoillisten ontologiaan ja epistemologiaan jakamisen kanssa. ; Ajatus on se, että on olemassa todellisuus joka on ihmisestä riippumatta. Tietämisellä on sen sijaan mahdotonta saada lopullista varmuutta, se vaatii aina joitain perusoletuksia. Näin ollen on olemassa osa joka on totta ja metafyysistä. Valitettavasti tämä liittyy ontologisiin perusoletuksiin varsin ongelmallisesti ; Ihmisten metafysiikka ei ole totuus, vaan arvailua. Siksi tietämisessä varmuusaste lähentää tähän olemassaolevaan totuuteen (olemassaolo-metafysiikka) ja ihmisten metafyysinen arvaili (alkuoletus-metafysiikka) taas on taakka ja ongelma ja merkki ihmisen tietämisen rajoitteista. Näin ollen ei ole olemassa naturalismia ilman metafyysistä taakkaa. Mutta tämä ei tee asioista pelkästään relativistisia, maailmankuvia tai mielipiteitä tai näkökulmia. Toiset maailmankuvat ja teoriat ovat yksinkertaisesti parempia kuin toiset. Absoluuttinen totuus ei tarkoita sitä että teoriat eivät olisi relatiivisesti lähempänä tai kauempana totuudesta. Metafyysinen taakka on monesti eri suuruinen.

Nagelin argumentaatio pitää sisällään sen ongelman että vaikka tilat olisivat samat, emme voi tietää tätä ilman metafyysistä taakkaa. Nagelin mukaan tämä tarkoittaa samaa kuin ongelma naturalismille. Tosiasiassa filosofisesti se on ongelma jos ja vain jos naturalismi tarkoittaa loogista positivismia. Ja se ei herrantähden ole aikoihin ollut tätä. Jopa paatuneimmat skientistit ovat sentään fallibilstejä, eli Popperin kannattajia. Kun tämän huomaa, Nagel kommentoi että kun "kun asiaa ei voi tiedollisesti ratkaista ilman metafyysistä taakkaa se on samaa kuin naturalismille mahdoton". Tässä ehdoin ei ole olemassa mitään luonnontieteitä. (Nagel siis hakkaa kuollutta hevosta jolla kukaan ei ole ratsastanut aikoihin. Ei pidä ihmetellä jos tämä ei hidasta niitä jotka ovat raveissa juoksemassa.)

Tämä itse asiassa johtaa siihen miten Plantingan warrant tai muut eivät oikeastaan ratkaise ongelmaa. Nagel vetoaa Plantingaan mielelläään. Mutta tämän seurauksena on oikeastaan se, että koko lepakkoargumentista on parasta luopua. Sillä jos meillä on yksi yhteinen ja tietty tapa havaita, kokea ja haluta, näiden kvaliat ovat tietynlaiset. Tämä tekee niistä helposti jaettavan. Tämä itse asiassa on warrantin koherentisoivan voiman takana. Näin ollen olisikin aivan uskottavaa että voisimme ehkä mahdollisesti (ei välttämättä) tietää mitä lepakko tietää. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, sehän ainakin osittain poistaa Nagelin esittämän ongelman ja tekee siitä osin ratkaistavan. Tämän kauniin ajatuksen kautta syntyy kuitenkin ongelma ; Mistä me tiedämme tämän kohdalla että kokemukset todella ovat samat. Ne voivat olla samat. Mutta jos me vaikka sielujen metamorfoosin kautta saamme kokemukset joiden kerromme ja tunnemme emotionaalisesti samanlaisiksi, niin emme ilman metafyysistä taakkaa tiedä tässäkään kohden että ovatko ne samoja. Kova ongelma tulee jälleen vastaan ; Tässä päädytään jälleen siihen että metafyysinen taakka koetaan kielloksi vain "naturalisteille" ; Eli se, että naturalismi on mahdollista ei haittaa koska "jokin muu kuin naturalismi on mahdollista" -tila kumoaa naturalismin niin että naturalismi ei voi olla. Ja kuitenkin jos jokin muu kuin dualismi on mahdollista, se ei haittaa dualistia koska riittää että dualismi on mahdollista.

Tämä kaksoisstandardi tarkoittaa käytännössä sitä että naturalismin torppaamisena argumentti on Aukkojen Jumala -argumentaation kanssa rakenteeltaan samankaltainen virhepäättely, sitä voisi kutsua "Aukkojen dualistinen tietoisuus eli Sielu" -argumentiksi. Nagel periaatteessa sanoo että "emme tiedä joten tiedämme " ; Se, että emme voi tietää perimmäistä luonnetta tarkoittaa että voimme sanoa ehdottomasti mitä se on. Tämä on tietysti sisäisesti ristiriitaista. ; Nagelin epätietoisuusosiot huomioon ottaen kyseessä onkin a priori -mallisesti agnostikoille tuttu ongelma. Jos Jumalan olemassaolokysymys määritetään lähtökohtaisesti (a priori, alkuoletuksella) joksikin josta ei voi tietää, niin tämä tietämättömyys itsessään on tietoa siitä. Saan kuulla teologian ystäviltä tätä niin usein, että on ihmeellistä että he eivät koskaan huomaa sitä aukkojen Jumala -argumentin (tai tässä Aukkojen Sielu-argumentin) kohdalla.
1: Siitä huolimatta että itse olen a posteriorisesti agnostikko, meillä ei ole tietoa Jumalasta vaan ihmistiedosta ja nykytiedon rajoista. En siis väitä että tietäisin että Jumala ei olisi tiedettävissä. Tämän pitäisi olla selvää kun lukee tästä blogista miten kovasti vastustan NoMa -argumentaatiota tai eksistentialististen teologioiden eiolemassaoloon rakentuvia esityksiä minään yleispätevinä ratkaisuna. Tieto tietämisestä auttaa. Nagel taas määrittelee a priorisin keinoin mielen sisältävän einaturalistisesti tiedettävää ainesta. Hän ei siis ovi pelastaa itseään samalla tavalla. Nagel on siis "agnostismin paradoksin" kuilussa. Tämä on kiistämättä jonkinlainen ongelma.

Tässä ei tietysti ole mitään kovin uutta kun aihepiiri on tämäntapainen ; Jostain syystä uskovaiset jopa ylpeästi myöntävät että heillä samat argumentaatiotavat eivät ole yhtä päteviä. Jostain syystä jos on samoja heikkouksia, naturalistit ovat väärässä. Ilmeisesti syynä on se, että metafysiikka on määritelty einaturalistiseksi ja uskovaisten yksinoikeudeksi. Peruskaava näyttää olevan se, että oletetaan loogista positivismia ja Laplacen demonia edustava naturalismi kaikeksi naturalismiksi (joka on puolitotuus. Ja jos se esitetään naturalismin kumouksena se on aivan kokonainen virhe.) Ja kun metafyysistä alkuoletusttaakkaa havaitaan, tämä nähdään jonain joka näyttää että asia ei ole "naturalistinen ollenkaan". Ja tämä metafyysinen taakka nähdään joksikin jota voi tutkia ja lähestyä vain einaturalistien keinoilla, eli metafyysistä taakkaa ei voisi milloinkaan vähentää tai poistaa ja asian ratkaisu olisi ikuisesti teistien yksinoikeutta koska vain heillä on yhteys toteen metafysiikkaan. Valitettavasti tämä ajattelutapa kertoo vain siitä miten huonosti he tuntevat tieteenfilosofiaa.