"Tämä lause" -viittaus

Valehtelijan paradoksi on yksi kaikista tunnetuimmista paradokseista. Paradoksi sidotaan usein kreetalaiseen Epimenideehen, joka esitti sen muodossa "Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita". Sen ydintä voisi kenties saivarrella pois korostamalla valehtelijaluonteen tilastollista olemusta. Ja loogikot ovatkin tiivistäneet paradoksin ytimen muotoon joka välttää nämä väistelyt. Valehtelijan paradoksi tiivistetään tämän vuoksi muotoon "tämä lause on epätosi".

Paradoksi on periaatteessa oikein vakuuttava. Jos lause on tosi, se esittää epätoden väitteen. Jos lause on epätosi se pitää paikkaansa. Moni näkee että tämä on jopa viittaus siihen että loogiset järjestelmät ovat jotenkin syvällisesti rikki.

Ongelmaa on toki yritetty ratkaista. Esimerkiksi siten että on oletettu että jokainen lause itse asiassa myös väittää olevansa tosi. Itseensä viittaava lause olisi siis muotoa "tämä lause on tosi ja tämä lause on epätosi". Joka on epätosi lause jossa ei ole mitään paradoksaalista. Itse pidän tätä ylläolevaa ratkaisua "kikkailuna". Sen taustaoletuksiin ei ole oikein mitenkään pakko suostua. Ja tämän kautta paradoksi ei katoakaan mitenkään välttämättä.

Sen sijaan sen voi vetää erikoiseen suuntaan; Äärettömään.

Jos analysoimme lausetta, voimme huomata että lause "Tämä lause on epätosi" pitää sisällään kaksi osiota. On osio "on epätosi" ja osio "tämä lause". "On epätosi" viittaa edeltävään osaan, kertoen että sen sisältö on tosi. (Se viittaa alkuosaan hieman kuten lauseessa "tämä kenkä on vihreä" pitää sisällään kaksi osaa joissa "on vihreä" on väitesisältö joka koskee "tätä kenkää".)

Aloitin loppuosasta koska se oli helpompi. Paradoksin ydin on siinä että myös osio "tämä lause" viittaa johonkin. Ja on syytä miettiä että mihin.
1: Voidaan ajatella että "tämä lause" viittaa lauseen alkuosaan. Eli osioon "tämä lause". Koska sitä ei kuvata on "tämä lause on epätosi" enemmänkin absurdi ja sisällyksetön kuin oikein tai väärin. Tämä ei ole paradoksaalinen vaan huonosti määritelty. Tämä voi tarkoittaa sitä että tämä tulkinta on todennäköisesti väärä.
2: Siksi onkin syytä tiedostaa että "tämä lause" tarkoittaa KOKO lausetta. Eli "tämä lause on epätosi" on jotain jossa "tämä lause"  viittaa kokonaisuuteen "tämä lause on epätosi". Tämä onkin suosittu tulkintatapa ja on ymmärrettävää miten paradoksia on tavattu tulkita koko lauseena.

Nyt kun olemme rajanneet tulkinnan voimme huomata että viittaus on korjautuvuutta. Jos sanomme että A on B, tai A tarkoittaa B:tä niin voimme korvata jokaisen kohdan A kohdalla B ilman että sisältö muuttuu. Ja tässä vaiheessa kaikki muuttuu aika omituiseksi; Jos meillä on aluksi lause "tämä lause on epätosi" voimme korvata "tämä lause" -kohdan kohdalla "tämä lause on epätosi" -kohdalla. Jolloin saamme lauseen "tämä lause on epätosi on epätosi". Ja tässäkin on "tämä lause" -kohta joka viittaa johonkin. Ja koska olemme rajanneet tämän tulkintaskeeman jo tuossa aiemmin pääsemme siihen että se tarkoittaa että "tämä lause on epätosi on epätosi on epätosi". Ja tällekin voidaan tehdä tätä.

Voidaankin nähdä että prosessi etenee siten että lauseeseen lisätään "on epätosi" -lauseosioita ikuisesti. Ja tämä tavallaan selittää miksi paradoksi oikeastaan syntyy. Mutta tässä tavassa käy niin että paradoksi itse asiassa katoaa. ; Itse asiassa se tuo mieleen vanhan äärettömyyttä koskevan ongelman. Jos kuvitellaan että meillä on henkilö joka kasaa päällekäin papereita. Joka toinen on oranssi ja joka toinen on vihreä. Hän jatkaa tätä äärettömän kauan. Kysymys kuuluu ; Minkä värinen on päällimmäinen paperi tässä vaiheessa. On selvää että paperi voi olla vain oranssi tai vihreä. Mutta silti emme tiedä vastausta. Ja syy on siinä että ääretön ei teknisesti ottaen ole numero. (Tai ainakin jos se olisi lukuteoria siten kuin sen nykyään tunnemme menisi rikki...) Samoin itseviittaavuus joka kasautuu iteratiivisesti ja jatkuu ikuisesti ei itse asiassa ole perinteinen "true/false" -lause.

Toisin sanoen "tämä lause" jättää sisältönsä määrittelemättä ; Emme voi sanoa onko se epätosi vai tosi koska emme voi sanoa mikä on se lause johon totuus tai epätotuus perimmiltään viittaa. (Koska tämä lause kasvaa iteraatio iteraatiolta.) Valehtelijan paradoksi voidaan tätä kautta nähdä pelkästään huonosti määriteltynä lauseena.

Yksi ihminen, kolme mielipidettä

Syksy Räsänen kirjoitti kolumnin siitä miten pitää luottaa tieteeseen mutta ei tieteiden tekijöihin. Tämä on mielenkiintoinen lausunto niin tieteentekijältä. Keskiaikainen insolubilia -filosofi miettisi tätä vähintään yhtä suurella innolla kuin valehtelijan paradoksia. Räsänen kuitenkin korostaa että tieteenteossa on usein spektaakkeleja joissa luvataan huikeita löytöjä. Usein nämä lässähtävät. Vanhat totuudetkin voivat muuttua. Siksi syntyy esimerkiksi uutisointeja ja keskustelua siitä että onko Big Bang -pätevä ja universumilla alku. Maallikko ei varmasti osaa riittävästi fysiikkaa voidakseen arvioida onko tämänlaisissa uutisissa kyseessä uudesta paradigmasta vai kohkauskuplasta.

Maallikko tietää vain sen että useimmiten kohu nousevista paradignoista on liioiteltua. Ja sen, että useimmiten asia jossa yleisestä (general) mahdollisuudesta paradigmanmuutokseen tehdään hyvin spesifi (particular) väite että juuri tietty vaihtoehtoteoria on totta on muutoinkin varsin löyhästi perusteltu. (Esimerkiksi liian moni kryptozoologi lähestyy asiaa siten että kun tuntemattomia lajeja löydetään melko usein niin juuri Loch Nessin hirviön täytyy senkin olla olemassa.)

Tämä voinee toimia innoituksena probleemaan.

Probleeman on relevantti jos tarkastellaan erästä ihmistä jolla on kolme yleistä mielipidettä. Nämä ovat skeptismiä ja skientismiä vastustavia näkemyksiä. En pidä yhtään niistä relevantteina. Mutta tässä blogauksessa katson pelkästään sitä miten nämä kolme näkemystä sopivat yhteen keskenään. Otan tämän esiin lähinnä sen vuoksi että tosimaailmassa useilla on yksi tai ehkä kaksikin näistä mielipiteistä. Mutta kyseinen ihminen on ainut tuntemani yksilö jolla on nämä kaikki kolme. Ja niiden kokonaisuus on erikoinen.
1: Tiede ei ole oikeasti itseäänkorjaava. Tieto ei voi kasautua.
2: Relativismi on totta ja tätä kautta tiede on dogmaattinen. Tämän todistaa Wittgensteinin varhaiskauden epäonnistuminen ja positivismin kumoaminen jonka mukaan tiede ei voi olla metafysiikatonta. Siksi tiede on valtajärjestelmä joka ei muuta näkemyksiään tosiasioiden edessä. Se ei ole valmis ja itse itseään todistava eikä objektiivinen.
3: Tieteen historia näyttää että ennen on uskottu moniin asioihin jotka ovat myöhemmin paljastuneet tyhmiksi. Nykyään naureskelemme kaikki näille eikä kukaan pidä niitä uskottavina. Mutta harva miettii sitä että oma suosikkiteoria on todennäköisesti aivan samanlainen.

Kokonaisuutta katsoen voi löytää ymmärrettäviä liitymiä. Mutta niistä tuntuu seuraavan vahva ristiriitaisuus. Jos ajatellaan että tietoa ei ole olemassa on luontevaa pitää tiedon kasautumista harhana. Mutta tämä tarkoittaa sitä että menneisyyden vitsit eivät olekaan mitään todisteita että tiedemiehet olisivat tehneet virheitä tai olisivat naurettavia. Ja jos tieteen pitää olla valmis niin miten se voisi niillä ehdoilla ollakaan itseäänkorjaavaa. Jos tiede ei tiedä lopullista totuutta ja se tuottaa virheitä niin silloin tiede on itseäänkorjaavaa ja opimme tekemään parempia virheitä. Ja niin edes päin.

Mutta tätä kaikkea omituisuutta voi olla vaikeaa huomata jos mielipide on se että kaikki kolme asiaa käsittelevät samaa aihetta. Eli sitä että tiede on jollain tavalla "epätäydellistä". Se miten ne sen tekevät on se mikä jää helposti huomaamatta.

Paradokseja, ideologiapuhtauden komisaario Puolimatka

Tapio Puolimatka on kirjoittanut "Keskisuomalaiseen" tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä teksti ei ollut ensimmäinen. Ahkeruus on tietysti ajankohtaiseen poliittiseen päätöksentekoon sidottua ja siksi odotettavissa. Sellainen tietenkin kuuluu myös poliittiseen päätöksentekoon ja julkiseen keskusteluun. Toisaalta jokainen myös tietää sen ihmistyypin joka on aina kirjoittelemassa mielipidepalstoille. Ja kieltämättä Puolimatka sopii myös tähän mielikuvaan varsin mallikkaasti.

Otan aivan aluksi esiin mielenkiintoisen seikan. Puolimatka otsikoi mielipidekirjoituksensa "Uuden avioliittolain paradokseja". Paradoksi taas on looginen käsite jolla on määritelmäsisältö. Sivistyneenä ihmisenä Puolimatkan tulisi tietää mitä sana tarkoittaa. Merriam-Websterin sanakirja kuvaa sen käsitteeksi jossa on kolme eri vaihtoehtoista mallia (1) "something (such as a situation) that is made up of two opposite things and that seems impossible but is actually true or possible" (2) "someone who does two things that seem to be opposite to each other or who has qualities that are opposite" (3) "a statement that seems to say two opposite things but that may be true".

Puolimatkan teksti näyttää kuitenkin käsittelevän aihetta kuin se tarkoittaisi "eettisesti epämiellyttäviä seurauksia" tai "sisäisesti ristiriitaista asiaa". Olisi siis terveenpää kritisoida samaa sukupuolta olevien avioliittoa epäeettiseksi tai loogisesti ristiriitaiseksi. Paradoksi -sanan käyttö kun tarkoittaisi kaiken kaikkiaan sitä että jos aiheessa olisi todellinen ristiriita se olisi itse asiassa illuusio ja asia tästä huolimatta olisi tosi. Otin tämän esiin koska tämänlaatuinen terminkäyttö on oireellista ; Puolimatka selvästi valitsee epätäsmällisen ja epäpätevän termin asiallisen ja pätevän sijasta jos tällä valinnalla saadaan luotua älyllisyyden auraa sillä että valittu termi on sivistyssana. Ja oikeastaan tämäntapaisen lähestymisen kautta voidaan lähestyä sitä mistä Puolimatkaa aivan liian usein kehutaan.

Nimittäin analyyttisyydestä.

Onpa sukupuolineutraali avioliitto sitten oikein tai väärin, Puolimatka käyttää väitelauseita soveltavia rakenteita joiden looginen rakenne voidaan purkaa ja läpikäydä. Niiden uskottavuuskin voidaan arvioida Ja näin spoilerina uskallan sanoa että jokainen joka kehuu tätä Puolimatkan kirjoitusta kiittää mielipidettä eikä rakennetta. Tai sitten on vaihtoehtoisesti idiootti. Vaihtoehtoja kun ei oikein ole.

Kirjoituksen syvin virhe on se, miten se käsittelee adoptiota. Perhemalli on biologinen. Puolimatka toistaa tätä teemaa hieman varioiden. Tämä saman asian toistaminen on toki vänkkäävää, mutta se toisaalta lyhentää loogista analyysiä todella helvetin paljon. Sillä kun väitteet toistuvat, käytetty argumentaatio lyhenee. Päätelmä voi tietysti olla inttämisestä huolimatta oikea. Mutta toisaalta väitteen toistuminen näinkin lyhyessä tekstissä tuo vahvan mielikuvan siitä että substanssia ei ole paljon kun sanottavaa pitää toistaa jotta edes noin lyhyt asia saadaan sanotuksi. "Kun aikuiselle annetaan oikeus määritellä avioliitto vaihtelevien seksuaalisten taipumustensa ehdoilla, lapsen normaalitilaksi määrittyy elämä irrallaan biologisista juuristaan." ... "Niin kauan kuin avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi, avioliittolaissa säilytetään YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemä lapsen ihmisoikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan."

Biologinen vanhemmuus on siis keskiössä. Perhe määritellään tätä kautta. Tämä premissi on tärkeää muistaa. Siitä ei nyt luovuta. Puolimatka täydentää vielä aivan koherentisti että "Mutta kun avioliitoksi määritellään myös samaa sukupuolta olevan parin suhde, tämä lapsen oikeus poistuu avioliittolaista, sillä samaa sukupuolta olevan parin kodissa elävä lapsi on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään." Tämä on luonnollisesti totta. Ja siksi samaa sukupuolta olevien avioliitto ei sovi yhteen biologisen perhemallin kanssa. Tämä sinänsä koherentti argumentti ei tosin vakuuta ketään koska se on maailmankuvallinen. Itse asiassa tämä on julistus eikä argumentti. Se ei ole dialogia siinä mielessä että jossain määrin arvokeskustelussa keskiössä on ollut juuri se, että samaa sukupuolta olevien avioliitossa tätä biologista pohjaa ei hyväksytä. Puolimatka on tässä vaiheessa sisäisesti koherentti mutta ei muuta vastapuolen perustaa tällä.

Siksi häneltä löytyykin argumentteja omalle puolelleen. Niiden yrityksenä on selvästi ylittää tämä maailmankuvallisuuden ongelma. Tuoda esiin jokin yhteinen pohja jolla asia voitaisiin ratkaista, ikään kuin "maailmankuvariippumattomasti", siinä mielessä että eri puolet ovat näistä perustoista yksimielisiä. "Lapsen moraalisen identiteetin kannalta on tärkeä kokea olevansa isänsä ja äitinsä rakkauden hedelmä. Monet lapset kokevat eron biologisesta isästään tai äidistään traumaattisena hylkäämiskokemuksena. Lapselle herää kysymys, miksi oma äiti tai isä alun perin hylkäsi hänet. Lisäksi lapsen erottaminen biologisesta isästään tai äidistään siirtää lapsen ulottumattomiin paljon sellaista informaatiota, jota hän tarvitsisi oman identiteettinsä ja jopa oman terveytensä hoidon perustaksi." En toki oikein ymmärrä miten ihmeessä biologinen vanhemmuus erityisen hyvin takaa lapsen kokemuksen eihylättynä. Adoptiolapsen, toisin kuin avioliitossa eläneen lapsen, kohdalla hylkääminen on helpompaa. Vauva ei ole persoona samalla tavalla kuin se joka kokee hylättynä ja eirakastettuna olemista omassa kodissaan. Tämä on tosin aiheen parissa normaalia. Ihmiset tietävät sellaisia asioita kuin avioero ja adoptio. Molemmat konsepteja joita ei ole kielletty tai kriminalisoitu.

Ja tässä Puolimatkalla on sitten suuria heikkouksia. "Vaikka tällaista erottamista tapahtuu myös avioerojen seurauksena, biologista juurettomuutta ei aikaisemmin ole lainsäädännössä määritelty lapsen normaalitilaksi. Adoptiossa lähtökohtana on lapsen, ei aikuisen tarve: isättömäksi tai äidittömäksi jääneelle lapselle etsitään korvaava koti." Tämä on argumentatiivisesti todella huono. Nimittäin mikä on se prosessi joka tekee homoseksuaalien adoptiosta normaalitilan? No se, että laki sallii sen tekemisen. Joka ikinen adoptiolapsi joutuu eroon biologisista vanhemmistaan. Tieto terveydestä seuraa samoja ehtoja heteroilla kuin homoseksuaaleilla. Se, että adoptio sallitaan tekee adoption mahdolliseksi joten sekin määrittelee sen "normaalitilaksi" juuri sillä tavalla mikä tekee homoseksuaalien adoptiostakin "normaalitilan". Eli sillä että laki mahdollistaa sen tekemisen vaikka biologinen vanhemmuus tässä prosessissa katkeaakin ja tilalle tulee potentiaalinen lapsen hylkäämiskokemus. Jos taas tämä lain tilan anto adoptiolle ei tee "biologisen vanhemmuuden katkeamista normaalitilaksi" niin sitten ei ole mitään syytä uskoa että täsmälleen sama, lain sallima mahdollisuus prosessiin, muuttaisi "homoperheeseen adption normaalitilaksi".

Argumenttina tämänlainen on ekvivokaatio tai red herring. Joko samasta asiasta aletaan puhumaan eri termein tai sitten argumentti viedään sivupoluille harhaanjohtamalla. Puolimatka puhuu homoseksuaalien kohdalla eettisistä seurauksista jotka koskevat kaikkea adoptiota, mutta hän ei tartu siihen että kaikki mainitut argumentit toimivat myös kaiken adoption kohdalla. Samoin voidaan sanoa että adoptiolapsella on tarve perheeseen, biologinen suhde on joka tapauksessa katkennut. Ja homoparit tarjoavat tämän kodin aivan kuten heteroparitkin. Adopitio ei yksinkertaisesti luo isättömiä ja äidittömiä lapsia. Adoptiotilanteeseen päädytään koska tämä suhde on jo katkennut. Ollakseen koherentti Puolimatkan pitäisi siksi
1: Tunnustaa että hänen samaa sukupuolta vastustavien argumentit eivät itsessään ole kovin vahvoja. Siksi ne eivät päde heteroperheisiin adoptoimista. Joka tosin tarkoittaa sitä että jos samat argumenttirakenteet pätevät samanlaisissa tilanteissa - kuten logiikassa ja argumentoinnissa ja todistamisessa ajatellaan - eivät argumentit ole relevantteja homoseksuaalien adoptionkaan kohdalla. Eli Puolimatka on täyttänyt juttunsa tyhjillä tekoargumenteilla. Kenties relevantteja argumentteja on mutta jos näin on, ne eivät ole tässä kirjoituksessa vaan kenties jossain muualla. Jolloin herää kysymys että miksi arvon professoristatuksellaan jatkuvasti TV7 rehvasteleva älyn jättiläisemme ei kirjoita näitä argumentteja vaan listaa vain sellaisia jotka eivät ratkaise heteroadoption ja homoadoption suhteen. Että miksi niitä hyviä argumentteja ei esitetä vaan kirjoitetaan vaan noita huonoja.
2: Tunnustaa että argumentit ovat itse asiassa vahvoja ja ylipäteviä. Joka taas johtaa väistämättä siihen että heteroidenkin tekemä adoptio pitäisi täyskieltää. Ja hyväksyä tätä kautta myös se mikä vaikutus tällä päätöksellä on aborttiargumentteihin. Niihin joissa korostetaan että ei pidä abortoida vaan tunkea adoptioon. Tässä vaiheessa ei korosteta sitä hylkäämiskokemuksen relevanttiutta ja muita vastaavia asioita.

Voidaan jopa sanoa että Puolimatka sotii tässä kirjoituksessaan vahvasti omia periaatteitaan vastaan. Hänhän korostaa kaikessa dialogisuutta ja pluralismia. Hänestä ihmisillä on Jumalan antama järki ja ajattelukyky. Ja siksi pitäisi keskustella avoimesti. Ei pidä sensuroida jotain näkemystä vain siksi että pitää sitä vaarallisena tai typeränä. Ihmisten pitäisi antaa valita, koska siten he voivat myös valita oikein. Voitaisiin sanoa että jos Puolimatkan yleinen avomielisyystematiikka otettaisiin esiin, niin silloin kaikki adoptiot pitäisi sallia ja ihmiset saisivat itse miettiä ja päättää miten asia koskee juuri heitä. Näin ollen ihmiset voisivat aivan itse valita oikein. Sillä homoseksuaaleja ei tässä lainmuutoksessa pakoteta tekemään adoptiota. Eikä heteroseksuaaleja pakoteta antamaan ainuttakaan lastaan adoptioon. Joten he voivat oikeasti miettiä ja valita. On kuin nämä tekstit tulisivat aivan eri eetoksesta. Tämänlainen sisäinen ristiriita tarkoittaa sitä että Puolimatkan omassa maailmassa on joko ristiriita tai paradoksi. Mikä on hieman ironista kun otetaan huomioon hänen otsikkonsa.

Mukaan tulee myös todella ontto ja omituinen heitto.

Väitelause joka muuttuu argumentiksi Puolimatkalle tyypilliseen tapaan. Siten, että löydetään joku joka sanoo jotain. Tämä heitetään esille auktoriteetilla eikä argumentilla. "Alana Newman on ilmaissut näin syntyvän moraalisen ongelman terävästi: ”Miten voit odottaa tulevan sukupolven taistelevan vapauden, demokratian, puhtaan ilman ja veden puolesta, kun heiltä on varastettu jotakin niin kallisarvoista ja perustavaa kuin äiti tai isä?”" Tätä kehutaan teräväksi, mutta ei millä mekanismein. Jos takana olisi todella argumentti, se olisi kannattanut tuoda esiin. Se olisi helppoa kun väitelauseiden toistamista olisi vältetty ja heteroadoption ja homoadoption välillä olevat täysin analogiset piirteet olisi jätetty pois tekstissä jonka sisältönä on se että heteroperheeseen adoptointi on hyvä kun taas homoseksuaalien perheeseen adoptio on kauheaa ja pahaa.

Tämä lausunto on tunteisiin vetoava, siinä oikein rypevä. Emotionaalinen kohkaaminen on toki tehty Puolimatkalle tyypillisesti siten että sisältö pidetään mutta sanavalintoja viilataan. Tämänlaatuinen retoriikka on äärimmäisen epäargumentatiivista. Itse asiassa siinä yritetään olla tehokkaita argumentaation puuttumisesta huolimatta. Ja rehellisesti sanoen Puolimatkan toiminnasta valtaosa nojaa tämän taidon osaamisen varaan. Väite ilman arugmenttia on itse asiassa varsin epäuskottava monestakin syystä:
1: Jos mietitään miksi ihmiset ylipäätään taistelevat oikeuksista, voidaan huomata että yleensä tähän ajaa epämukavuus. Miksi minä olen aktivisti? No koska olen ärsyyntynyt kusipää paska. Ja se voima joka minut on ärsyynnyttänyt on ollut nimenomaan se, että asiat eivät ole olleet ihanteellisia. Jos Puolimatka siis olisi oikeassa että homoseksuaalien adoptioon olisi todella ongelmallista - (en itse usko tähän mutta filosofi osaa ottaa tämänlaisen ajatuskokeena - niin sittenhän niiden pitäisi lisätä taistelunhalua. ; Voidaan jopa sanoa kääntäen että jos ihmiset laiskistuvat moraalisesti se johtuu siitä että heillä on moraalisesti helppoa. Ja kenties homoseksuaaleille adoption salliminen olisi sellaista. Moni jopa selittää että "milläs sitten kohkaisit kun laki menee läpi". Ikään kuin kohkaaminen jollekin olisi välttämätöntä tai väistämätöntä. (Tai että tämä todella olisi ainut asia elämässä. Kenties tämä on projektiota ja kertoo siitä että kristittyjen ainut elämänsisältö on yhdestä asiasta kohkaaminen kuin pikku idiootti.)
2: Maslown tarvehierarkiaa katsoen voidaan huomata että identiteetti on itse asiassa varsin korkealla portaissa. Vesi on melko matalalla. Adoptioperheissä saa ruokaa ja turvallisuudentunnetta. Ongelmat ovat henkisempiä ja kulttuurisempia. (Lasta kiusataan koulussa koska heidän vanhempansa. No toisaalta lapsia kiusataan jos heidän vanhempansa on köyhiä. Minua kiusattiin koska jotain. Mutta siis jos oletettaisiin että Tapio Puolimatka olisi oikeassa ja kanta olisi relevantti. Niin silloin tulisi vastaan tuo ongelma.) Näin ollen on turhaa luulla että ihminen ei taistelisi paremmista perusasioista vain siksi että heiltä puuttuu jokin korkeampi arvo. Kääntäen on pikemminkin niin että tuollainen ylemmän tason arvoilla kohkailu on sellaista joka kertoo siitä että perusasiat ovat kunnossa ja siksi ihmiseltä jää aikaa pyöriä ns. hedonic threadmillissä kohti uusia vaikeuksia. Identiteetti Puolimatkan kuvaamana on itse asiassa jotain rikkaiden luksusta ja se soveltuu vain sellaisiin paikkoihin joissa Puolimatkan ja Newmanin korostamia ongelmia ei ole.
3: Ja historiallisesti on mietittävä sellaisia asioita kuin "Aku Ankka". Siinä ei toki eletä tosielämää. Mutta kyseessä on adoptioperhe jossa on yksinhuoltajaisä, eikä isää ja äitiä. (Akun selvästä heteroseksuaalisuudesta huolimatta ; Mutta Puolimatkalle näyttää olevan tärkeää että hän ei suoraan vastusta homoja vaan sen sijaan epäsuorasti puhuu "biologisesta äidistä ja isästä". Tämä on toki onttoa sillä jos hän pitäytyisi tässä "oikeus nimenomaan biologiseen äitiin ja isään" -kulmassa hän huomaisi heteroperhdadoption ongelmat. Mitä hän ei tee, joten selvästi hän dissaa homoja koska nämä ovat homoja mutta on luonteelleen tyypillisesti pelkurimasen epärehellinen propagandistidemagogi joka yrittää piilottaa tätä. Ikään kuin luonteen näkyvimmän piirteen ja käyttäytymistä leimallisimmin kuvaavan asenteen voisi muka jotenkin piilottaa. Hänen "kohteliaasta analyyttisyydestä" kumpuaa huvittunut olo. Vaikutelman ja sisällön  jännite on samankaltainen kuin minkä saa Karismaattisesta mr. Hitleristä.) Tähän on osittain nähty syyksi sota. Sodassa kuolee isiä. Helvetisti. Sota tekee sotaorpoudesta yleistä. Adoptiosta tulee normaalitila. Tässä ei kyse ole siitä onko tämä eettistä tai toivottavaa. Vaan siitä että jos isättömyys ja äidittömyys todella estää lapsiltaan hyveellisen asioista taistelun, niin miksi ihmeessä emme ole nähneet tätä kun asiaa on isoissa mittakaavoissa yhteiskuntakokeiltu, esimerkiksi täällä kotimaassamme talvisodan ja jatkosodan jäljiltä.

Loppukaneetti.

Kaiken kaikkiaan Puolimatka tekee kuitenkin pahimman virheensä jo siinä että hän nostaa tämän äiti- ja isäkysymyksen esille. Sillä kun avioliittolainmuutos oli arvokeskustelussa, korostettiin usein sitä että asia saataisiin aivan täysin läpi eri nimillä. Oli korostunut ns. symbolinen näkökulma jossa korostettiin että homoseksuaalit eivät tarvitse avioliittoa koska lait antavat samoja oikeuksia. Tässä esimerkiksi perinnönjakokysymykset korostuivat. Ja korostettiin että homot eivät taistele yhtään minkään konkreettisen muutoksen vuoksi. Että juttu on pikkumaisuutta. Tämä oli hyvin leimallista. "Sisällöiltään identtiset mutta rinnakkaiset lait" toistuivat homojen avioliittoa vastustavien suusta. Puolimatkan arugmentti pakotti esille sen että tosiasiassa muutoksessa on yksi valtavan suuri seikka. Eli tämä "identtiset oikeudet" on paskaa ja vahvin todiste tästä tulee eräältä vahvimmalta homoavioliiton kieltäjältä!

Ironiaa toki lisää sekin, että klassisesti homoseksuaalisuudessa on tuomittu lähinnä itse seksuaalinen aktio. Tätä ei ole lavennettu koskemaan koko ihmistä ja koko hänen elämäänsä. Puolimatka sen sijaan laajentaa homoseksuaalisuuden vastustamisen muihin homoseksuaalien elämän osa-alueisiin. Itse asiassa vastustus on ymmärrettävä pakosti jotenkin niin että ei enää vastustetakaan homoseksuaalista aktiota vaan jotain laajempaa homoseksuaalista elämäntapaa, joka ilmeisesti koskee monenlaisia asioita sisustusratkaisuja myöten. Puolimatka on siksi hieman hassussa tilanteessa. Hän ei pinnallisesti korosta sitä että hän vastustaa homoseksuaaleja vaan kiertää asiaa siten että seksuaalisuus ei kiinnosta vaan lasten oikeudet. Hän tekee tämän omituisella kaksoisstandardien läpitunkemalla tavalla joka itse asiassa vastustaa homoseksuaaleja laajemmin ja vahvemmin kuin mitä klassiset homoseksuaalien vihaajat ovat tehneet. (Lisäksi homojen vastustaminen rehellisesti homojen dissaamisena on rehellistä. Puolimatkalle tämä hyve on luonnollisesti täysin vieras.)

Itse asiassa pahempaa. Puolimatkan mukaantulo pakotti mukaan sen seikan mikä on hämmästyttävää. Avioliitolla ei oikeasti ole juuri mitään väliä jos olet heteroseksuaali. Sillä avoliitossa perinnönjaot ja muut voidaan hoitaa mitenkuten. Avioliitto ei tuo moderneissa nuorissa piireissä erityistä statustakaan. "Susipareihin" on syvästi totuttu. Ja jos vaikkapa minä haluan lapsia, ei minun tarvitse mennä avioon sen vuoksi. Valtion väliintuloa avioliittolainsäädännön kohdalta ei tarvita lainkaan sosiaalisessa perhesidoksessa. Voin elää kenen kanssa haluan siten että talossa on myös lapsia. Homoseksuaaleille ainut tapa saada taloon lapsia on sama kuin lisääntymiskyvyttömillä heteroseksuaaleilla. He tarvitsevat avioliittoa koska adoptio. Avioliitto on juridisena konseptina tyhjä, paitsi jos se annetaan homoseksuaaleille. Kaikki muut kulmat ovat sitten ideologisia päällemaalauksia joissa tähän juridiseen konseptiin liitetään maailmankuvallisia sidoksia. Ja jos nämä sidokset ovat rajoitteita niillekin jotka eivät näitä ideologioita kannata, niin silloin harrastaa maailmankuvallista rajoittamista. Jota Puolimatka vastustaa ihan sikana. Paitsi silloin kun tekee sitä itse, jolloin siihen pitää kannustaa kaikki ja mahdollisimman ahkerasti.

Kysymys on laaja ja huolestuttava. Sillä tosiasiassa Puolimatka ajaa hyvin yhteiskuntakontrollikeskeistä perhekuvaa. "Perheen ihmissuhteet ovat perustana koko yhteiskuntaelämälle. Rikkoessaan lapsen suhteen biologiseen isäänsä ja äitiinsä sukupuolineutraali avioliittolaki heikentää lapsen perusluottamusta ja siten yhteiskuntaelämän perustaa." Tätä asennetta ei ole eettisenä pidetty kovinkaan laajasti. Tämä on sitä kulmaa perhe-etiikassa jota on kannatettu ja vahvana argumenttina pidetty lähinnä rotyhygieniassa, eugeniikassa ja ideologista puhtautta korostavissa teokratioissa. Ei tähän voi paljoa sanoa. Ei siksi että ei voisi. Vaan siksi että ei tarvitse.

Oleellinen kysymys

Jos sukupuolitaudit saadaan vain sukupuoliyhteydessä jonkun sukupuolitautia sairastavan kanssa, niin kuinka ensimmäinen sukupuolitaudista kärsivä sai sairautensa?

Ajasta ja liikkeestä

Ajasta käytetään usein liikkumista käyttäviä metaforia. Sellaisia kuin "aika kulkee", "aika juoksee", "aika seisoo" ja "aika lentää". Syynä on varmasti se, että kokemaamme aikaa ja liikettä yhdistää muutos.

Filosofien kohdalla juuri tämä asia on se, josta on erimielisyyksiä. Ajasta on nimittäin kaksi suurta päälinjaa jotka sitten ovat fraktioituneet pienemmiksi osiksi. (Esittelen nämä todella karkeasti, en esitä tekeväni hyvää kuvausta tämän hetken ajan filosofiasta vaan sen sijaan tuon esille aivan oleellisen perustason aiheesta.) Nämä teoriat on nimetty harvinaislaatuisen ikävystyttävästi.
1: A -teorian (A-theory) mukaan aika on jakautunut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Yleisesti tämä tarkoittaa sitä että kohteilla on eri aikaan erilaisia attribuutteja, ja näiden kohdalla voidaan ajatella että kohteilla on ominaisuus_{menneisyyttä} ja ominaisuus_{tulevaisuutta}.
2: B-teorian (B-theory) mukaan kaikki aika on samaa. Ainoastaan kokemusmaailmamme luo tästä illuusion. Tässä käytetään erikoista ajatusta jossa kaikki mitä koskaan on ollut ja tulee olemaan itse asiassa lähinnä on olemassa. Nykyhetki on hieman kuin tila johon laitamme sanan "tässä" ja asiat olisivat tästä vaikka "pohjoiseen" tai "etelään". Siinä että mikä kohta on "tässä" ei ole mikään erityinen olemassaolon tai ominaisuuden seuraus. Kaikki ajanhetket ovat yhtä suuresti esillä koko ajan.

Jännittävin seuraus on se, mitä John McTaggard esitti.
1: A-teorian puolestapuhujana hän esitti argumentin jonka avulla hän hylkäsi B -teorian. McTaggard esitti että karuimmilaan B-teorian maailmassa ei ole mitään muutosta. Universumi on siinä itse asiassa täysin aktuaalinen, ei ole mitään potentiaalisuutta eikä muutosta. Muutos on vain illuusio, ei ole mitään joka tuhoutuisi tai syntyisi tai vääntyisi tai muuntuisi. Hieman kuten tilakaan ei muutu olemassaolemattomaksi siitä että valitsemmekin "tässä" -kohdaksi jonkin toisen kohdan. ; On selvää että jos joku laittaa premissiksi "on olemassa muutosta", se on jotain johon suuri osa uskoo. Ja tämän lisäksi se ei ole muutenkaan epäuskottava. Joten jos on vahvat syyt kannattaa muutoksen olemassaoloa, on vahvat syyt olla erimielinen B -teorian kanssa, siitä huolimatta että B-teoria on koherentti eikä ristiriitainen. (Se, että sanoo että "olen tässä" ja "en ole tuolla" ei ole ristiriita. Joten ei ole ristiriitaista sanoa että asia on ajanhetkellä tavalla A ja toisella ajanhetkellä jossain eiA:n muodossa.)
2: McTaggard tosin puolusti B-teoriaa keksimällä argumentin jonka avulla on luvallista hylätä A-teoria. A-teoria piti sisällään loogisen virheen. Hän esitti asian ikuiseen regressioon johtavana paradoksina. McTaggard esitti että A-teorian mukaan meillä on kohde jolla on attribuutti "menneisyyttä" (pastness), "nykyhetkeä" (presentness) ja "tulevaisuutta" (futurity). Jokaisella kohteella ja tapahtumalla on jokin näistä ominaisuuksista. Ja ne ovat toisensa poissulkevia (koska oletetaan A -teoria). McTaggardin mukaan millään kohteella ei muuttuvassa maailmassa ole kaikkea kolmea samanaikaisesti. Mutta jokainen tapahtuma vaatisikin sitten tilanteen jossa kohteella joko on "menneisyys" ja "nykyisyys" samanaikaisesti, joka ei ole mahdollista koska nämä ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Mutta toisaalta A-teorian kannalta olisi omituista jos kohteella olisi jokin hetki jona sillä ei ole "nykyhetkeä" eikä "menneisyyttä". (B-teoriassa tätä ongelmaa ei ole koska siinä ei ole muutosta.) Ongelma voidaan ratkaista siten että oletetaan lisää jonkinlaista toisen asteen aikaa tai "meta-aikaa" (second order temporal properties). Mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, koska tällä toisen asteen ajalla tulee vastaan täsmälleen sama ongelma. Toisen asteen ajan ominaisuudetkin ajautuvat samaan ongelmaan. Jolloin tarvitaan kolmannen ja neljännen ja viidennen asteen aikaa. Tämä vaatimus jatkuu ikuisesti. Ikuinen regressio kertoo että argumentissa on ongelma. Siksi ajan kulku olisi illuusio.

Toki nykyään näitä koulukuntia on hiottu tarkemmaksi mutta tämä onkin oleellisin perustaso ajan filosofiassa. Näistä peruspalikoista voidaan huomata sen verran että A-teoria on näistä kahdesta eksistentialistisempi. Se vastaa sitä miten koemme maailman. (Tosin emme koe että se olisi jossain ikuisessa regressiossa.) Se vastaa sitä miten koemme maailman. Toisaalta B-teoria tuntuu viehättävän sairaita mieliä. (Itse olin siitä vähintään jokseenkin kiinnostunut lukiossa.) Arkitodellisuudessa voimme olla helpottuneita siitä että jokin kokemus on ohi. B-teoriassa tämä kokemus on sitten tietenkin illuusio. (Olisi oikein sanoa että "onpa miellyttävää kun kokemani ikävä asia sijaitsee nyt ajanhetkellä A joka sijoittuu ajassa eri paikkaan kuin mihin liitän "olen tässä" -merkin.)

Ja esimerkiksi Arthur Prior on peräti pitänyt kokemuksesta oppimista sen verran empiirisenä, että hän on kannattanut A -teoriaa juuri sen vuoksi. (Itse taas en luota aisteihin niin paljoa että tämä vakuuttaisi. Warrantin tai muulla tavoin uudelleennimetyn loogisen positivismin henki ei minuun iske.) Tosin Arthur Prior ei uskonut tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Hänelle oli vain nykyhetki. Ja koska nykyhetkessä tapahtuu muutoksia, kutsumme tätä muuttumista ajaksi. Ei siis ole mitään mistä tulevaisuus tulisi tai mihin menneisyys tallettuisi.( nformaatio menneestäkin on tavallaan vain nykyhetken aineessa olevaa järjestystä.) Tätä pitäisi kenties kutsua mielikuvituksellisesti C-teoriaksi. Mutta sitä ei kutsuta sillä nimellä. (Filosofit osaavat siis paitsi olla pitkästyttäviä niin epäjohdonmukaisia teorioiden nimeämisissään.) Tätä pelkästään nykyhetken reaalisuutta korostavaa aikakäsitystä vaivaa lähinnä se, että jos kaikki mitä on on nykyhetki, niin miten kukaan voi olla viisitoista minuuttia myöhässä. Minusta tämä myöhässäolo on luonteeltaan hyvin ZEN joten se ei voi olla aito ongelma, se viittaa asenteisiin ja siihen miten koemme ajan, ei siihen mitä aika on. Siksi sen on oltava paradoksi, siis jotain jossa totuus seisoo päällään herättääkseen huomiota.

---

Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä.

velle non vultum est?

Ylläoleva Rembrandtin maalaus voi tuntua iljettävältä, mutta ne kuvaavat tapahtumaa jonka ansiosta lääketiede kehittyi nopeasti. Se liittyi yhteen tärkeimmistä innovaatioista, ruumiinavaukseen. Se, mitä siinä tarkalleen ottaen tehdään on päänavaus.

Ja tämä päänavaus voidaan liittää filosofiseen perinteeseen, jota ruumiinavaukset ovat myöskin omalta osaltaan tehostaneet. Nimittäin mielenfilosofiaan. Aivot ovat tietoisuuden, ajattelun ja vapaan tahdon elimeellistymä. Ruumiinavaukset muunsivat ihmisen vahvemmin "kellokonemetaforaksi" ja tämän kautta esimerkiksi aivot muuttuivat luonnontieteelliseksi konseptiksi. Ja tämä johti siihen että luonnontieteen filosofia tunki entistä vahvemmin alueelle jota ennen pidettiin sielun ja teologian alueena. ~ Äärimmäisen latteasti karkeistaen sielu oli nähty yliluonnollisena, mutta "kellokonemetaforaistetut aivot" muuttivat sen luonnolliseksi konseptiksi. Ja tätä kautta usein sitten päädytään puhumaan enemmänkin vain tietoisuudesta ja sen ominaisuuksista kuin sielusta sanan vahvimmassa mielessä.
1: Toki sielun elineellistämistä on tehty kauan. Mutta siinä missä Descartesin ajatukset kilpirauhasesta sielun asuinpaikkana olivat spekulaatiota jonka kanssa on helppoa olla erimielinen koska sen pohjalta enemmänkin tulkitaan havaintoja kuin että konsepti selittäisi jotain. Aivojen kohdalla relevanssi on kovempi. Jo ajatusprosessien pinnallinen kuvaus muistuttaa siitä, että Descartes teki tulkintansa koska hän ei tiennyt kilpirauhaselle mitään funktiota ja hänellä oli sielukonsepti joka piti lykätä jonnekin, hän päätti selittää mysteerinsä siten että sielumysteeri selitetään kilpirauhasmysteerillä. Aivojen kohdalla taas on sillä tavalla, että jos aivoja vahingoitetaan, tietoisuus katoaa. Kilpirauhasen kanssa ei käy samalla tavalla. (Näin pinnallisesti.)

Ruumiinavaukset liittyivät tietysti skientistiseen otteeseen. Mutta se korosti sitä, että vapaan tahdon ongelma muuttui hyvin relevantiksi ongelmaksi. Sillä sen ajan käsitys luonnontieteistä perustui ajatukseen luonnonlaeista jotka ovat ehdottomia ja säännönmukaisia. Voidaan sanoa että se edusti "esikvanttimekaanista tiedekuvaa". Ja tässä kysymys muuntuu eräänlaiseksi klassiseksi vapaan tahdon kannanotoksi jossa on kolme premissiä.
P1: Determinismi on totta. Eli jokaista tapahtumaa edeltää sen aiheuttava syy, joka sitoo tilanteet yhteen. Syy aikaansaa seurauksen, liimaa yhteen kahden ajanhetken välisen tilan joissa on ero.
P2: Ihmisillä on vapaa tahto.
P3: Vapaa tahto ei toimi yhteen determinismin kanssa.

Näiden ongelma muodosti sitten paradoksin. Jokainen premissi näytti validilta, sellaiselta joita siihen aikaan kannatettiin. Mutta niiden yhteennivoutuminen vaikutti järjettömältä ja väärältä. Näin ollen kannanotoista ei muodostunut "klassista argumenttia" vaan kyseessä jonkinlainen mysteerin esiinlietsonta.
Kun kaikki premissit olivat valistushenkisessä maailmassa aivan järkeviä oletuksia, ongelmaa haluttiin tietysti ratkaista. Ja tätä tietysti tehtiin kiistämällä joitain premissejä. Näin syntyi erilaisia koulukuntia. Ongelmat katosivat jos jokin premisseistä tai useampi niistä kiistettiin. Karkeasti ottaen luokittelun voi tehdä vaikka seuraavalla tavalla:
1: Libertarianistisen kannan mukaan determinismi on epätosi. Ihmisillä on vapaa tahto. Eikä muuten voi ollakaan, koska vapaa tahto ja determinismi ovat keskenään ristiriidassa.
2: Kovat deterministit (hard determinism) taas hyväksyivät determinismin ja sen että vapaa tahto ei sovi yhteen determinismin kanssa. Siksi heistä ihmisillä ei ollut vapaata tahtoa.
3: Pehmeät deterministit (soft determinism) luottivat sekä determinismiin että siihen että ihmisillä on vapaa tahto. He kiistivät sen että yhteensovittamisessa olisi ongelma.

Karkeasti voidaan sanoa että ensimmäiset kaksi ovat hyvin intuitionmukaisia. Moni sen sijaan näyttää kohtelevan P3 jonkinlaisena johtopäätöksenä. Ristiriitaa pidetään ilmeisesti melko intuitiivisesti seurauksena premisseistä P1 ja P2. Siksi on kenties hieman hyvä panostaa siihen että myös kolmas näkemys on ollut järkevä. Se kertoo siitä että se ei ole pakottava johtopäätös vaan nimenomaan kolmas oletus, joka täydentää paradoksin. Tämä selitys on tarpeen sillä eräs tärkeimmistä nykyajan vapaan tahdon ongelman mietinnöistä tunnetaan nimellä kompatibilismi (compatibilism). Ja siinä missä pehmeä deterministi uskoo että P1 on tosi ja P3 on epätosi,  kompatibilismi sanoo pelkästään että P3 on epätosi. Ja yleisesti sanoen sekä kompatibilistit että pehmeät deterministit luottavat P2 totena.

Keinot tähän ovat monenlaiset. Yksi niistä perustuu siihen että vaikka vapaa tahto tuntuu hyvinkin selvältä käsitteeltä, se ei sitä ole. Hume demonstroi tätä omissa kirjoituksissaan. Hänen argumenttiaan voidaan pitää kompatibilismin kannalta merkittävänä. Ja se on intuitiivisesti hyvin arkijärjenmukainen. Vapaa tahto on yksinkertaisesti kyky "tehdä mitä haluat". "An Enquiry Concerning Human Understanding" sanookin tiiviisti, että "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may." Hume korosti, että (1) tämä määritelmä oli vapaan tahdon määritelmä (2) tämä määritelmä ei luonut ristiriitoja determinismin ja vapaan tahdon välille. Joku saattaa tietysti sanoa että määritelmä on väärä, mutta siitä huolimatta Humen ajatusketjut ovat sisäisesti ristiriidattomia, joten ei selvästi ole loogisesti väistämätöntä että determinismi ja vapaa tahto olisivat keskenään ristiriidassa.

Ajatus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä P3 pidetään usein vahvana. Se on, paitsi monien intuitioiden mukainen, myös jotain jonka taake on asettunut paljon aivan viisaitakin ihmisiä.
1: Nietzsche korosti että maailman on oltava mysteeri. Hän korosti vapautta ja hänen filosofiassaan luonto oli villi, haastava ja eihallittu. Hän selvästi näki luonnonlainomaisen luonnon potentiaalisena kahleena ja haasteena, liian Apollonisena. (Jonka vuoksi esimerkiksi evoluutio oli "epäesteettinen", joka oli häneltä hyvin tiukkasävyinen moite ja hänen filosofiassaan vakavaksi puutteeksi luokiteltava asia.)
2: Luonnonlakien maailma nähdään postmodernissa maailmassakin kohtuullisen usein jonkinlaisena kahleena. Voidaan ajatella esimerkiksi Irigarayn tapaan, että luonto on mysteeri jota pitää ihmetellä eikä selittää. Ideologiat ilmentävät itseään luonnonlakien malleissa. Ja luonnonlait ovat vapautta vastaan.
3: Kolmas luokka koostuu sitten Jerry Coynen kaltaisista "naturalisteista". Hän on saanut melkoisesti näkyvyyttä sillä, että hän kiistää vapaan tahdon juuri sen vuoksi että mielenfilosofiassa on paljastunut hyvin paljon asioita jotka ohjautuvat esitietoisesti, ja että tietoinen mieli on usein selittelijän roolissa.

On selvää että tässä listassa on jonkinlainen yhteys, tai ainakin kaikuja, tästä vapaan tahdon, skientismin ja näiden yhteensovittamisen tai yhteensovittamattomuuden filosofioista. Ja näin voidaan sanoa että mielenfilosofialla on merkittävä osuus tästä keskustelusta.

Nykyisin keskustelussa tietysti korostuu ääripäät joissa P1 näyttää nousevan erityisen keskeiseksi.
1: Deterministispainotteiset kertovat jonkinlaisella kaaosteorian tapaisella että pienet erot voivat johtaa eri lopputuloksiin ja miten mielipiteen muuttuminenkin on sidoksissa saatuun dataan. Ja ihmiset tekevät erilaisia asioita siksi että pienet muutokset alkutiloissa johtavat suureen eroon lopputilassa.
2: Indeterministit taas korostavat kvanttifysiikkaa. Sen syvästi intererministmin salliva sisältö kun tarkoittaa sitä että "sattuma" ei olekaan "mysteerin" tai "puutteellisen selityksen" kiertoilmaus. Se on silti tieteellinen konsepti jota voidaan lähestyä matemaattisesti jakauman, keskiarvon ja muun vastaavan kautta.
3: Toki useimmat kannattavat jonkinlaista semipropabilististä mallia. Ihan sen takia että vanha filosofinen vapaata tahtoa koskeva ongelma esittää, että jos maailma on indeterministinen ja satunnainen, emme voi ennakoida tekojemme seurauksia tai tavoitella niitä, jolloin vapaa tahto mitätöityisi vähintään yhtä vahvasti kuin siitä että emme oikeasti tekisi mitään valintoja.

Ja melko usein siitä tulee jollain tavalla maailmankuvallista.

Esittämäni malliseen argumenttiin törmää usein nykyään kohtuullisen hyvin tuossa muodossa. Ja ns. "teologisissa yhteyksissä". Ihmiset voivat aivan tosissaan selittää että vapaa tahto on ristiriidassa skientismin kanssa. Tällöin usein korostetaan että yliluonnollisuus ylittää klassisen syyn ja seurauksen, joten determinismin kahle koskee vain "naturalismia". Usein tässä peräti korostuu se, että P3 ei olisi ollenkaan premissi vaan se olisi jonkinlainen johtopäätös. (Toki osa argumenteista on parempia ja kaikki argumentit siitä että vapaa tahto on ristiriidassa.)

Ajatus on sinänsä erikoinen, että tosiasiassa varsinainen argumentti ei ota kantaa koko Jumaluuskysymykseen. Karkeimmillaan tämä näkyy kenties siinä että jos katsotaan deterministisiä oppeja, niin esillä on ateistinen stoalainen filosofia jossa oli vahva kohtalousko. Saman kohtalonuskon jakavat myös kalvinistit, joiden maailmassa ihmisellä ei ole "aidosti vapaata tahtoa", koska se olisi pois Jumalan suvereeniudelta. Jos sielu determinoi tahtoa ja tekoja, se ei kuitenkaan poista kysymystä syy-seuraussuhteesta joten sielun kanssa edessä ovat samantapaiset kysymykset siitä miten sielu-syy voidaan sitoa seurauksiin. Yliluonnollisen konseptin käyttäminen siis filosofisessa mielessä voi hämärtää argumenttia, piilottaa siihen kuuluvia elementtejä.
1: Toki indeterminismipuolellakin on paatuneita naturalisteja jotka kannattavat kvanttifysiikkaa. Indeterminismikään ei ole teologejen tai uskonmiesten omimaa aluetta. Joka kertoo siitä että peruspremissit eivät ole suoraan teologisia tai ateistisia, vaan niiden kautta saadut mietinnät lähinnä sitten tulkitaan teologisesti tai ateistisesti.

Tähän ei oikeastaan voi tehdä siististi oikein muuta kuin lainata Jukka Hankamäkeä. "Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”." ... "Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole" Tämä kertoo siitä että vapaa tahto on teologiassakin määritelty hyvin monella tasolla. Ja vapaalla tahdolla voi olla jopa luokkia, joista osa ihmisillä on ja osa ei ole. Vapaalla tahdolla on useita erilaisia määritelmiä.

Tässä mielessä kompatibilistien argumenteissa vapaa tahto on määritetty tavalla josta monet sitten ovat tyytymättömiä. Usein tämän seurauksena on se, että lloin P2 määritellään uudestaan, vapaa tahto määritellään uusiksi. Usein näistä määritelmistä seuraakin sitten se, että P3 muuttuu johtopäätökseksi. Tämä on mielenkiintoinen huomio, sillä tämänlainen presuppositionistinen logiikankäyttö on käytännössä aina vihje siitä että argumentin takana on jotain hämärää. Jos P3 suojellaan muuttamalla P2 siksi että joku tuottaa argumentin jossa on väärä lopputulos, vihjaa käytös siitä että jonkinlainen ketunhäntä on kainalossa. (Tämä on inhimillistä, tietyssä mielessä voidaan sanoa että maailmankuva dominoi mitä haluamme ja vapaa tahtomme työskentelee parhaansa mukaan siten että se suojelee tuota maailmankuvaa.)

Kun paradoksi muuttuu dogmaksi siksi että joku saa väärän lopputuloksen, tiedetään että kysymys ei ole asian selvittämisestä vaan jostain muusta. Pinnallisesti voidaan sanoa, että kysymys on erilaisista maailmankuvista. Ja tämänlaiselle on hyvä antaakin tilaa. Jos vapaa tahto määritellään eri tavalla, henkilöt ovat erimielisiä siitä mitä se tarkoittaa ja eri johtopäätös johtuu tästä. Mutta yleensä sävynä on se, että tätä uudistettua vapaan tahdon määritelmää pakotetaan keskustelun uudeksi normiksi, joka pitää hyväksyä ja joka pitää ehdottomasti kiistää tai kaikki eriävät näkökannat ovat riittämättömiä.
1: Filosofisesti on toki helppoa olla erimielinen, selittää että "tuon sinun vapaan tahdon määritelmän mukaan ihmisten vapaa tahto olisikin ihan uskomaton juttu", mutta tässä kohden on usein vaikeaa saada ymmärretyksi se, että tämä ei tarkoita samaa kuin kaikkien vapaan tahdon käsitteiden kiistäminen tai ajatus siitä että ihmisillä ei olisi vapaata tahtoa. Se sanoo vain että tuo tietty vapaan tahdon määritelmä hylätään, vaikkapa siksi että se on asenteellinen ja sen kanssa on varsin helppoa olla erimielinen.

Siksi kompatibilismi on kenties "kaduntallaajien kesken" relevantein muistutettava. Sillä se on peruskeskustelussa jotain joka ei oikein näytä olevan premissi eikä johtopäätös. Kompatibilismi ei kenties ole se perimmiltään Tosi mielenfilosofia, mutta se muistuttaa mukanakulkevista piilo-oletuksista. Se on käytännön kannalta "se tärkein kysymyksen alkuongelmien aukaisija". Ja se tekee tämän luultavasti siksi, että se on perimmiltään se kaikista epäintuitiivisin. Se pakottaa huomaamaan sen eron mikä on "tunteellisen varmuuden", "järkeenkäyvyyden" ja "loogisen ehdottoman johtopäätöksen" välinen ero.

The Legend of Zelda ; Ocarina of Time Paradoxes

Zelda -pelisarjan tapahtumat ovat siitä mielenkiintoisia, että ne voidaan laittaa kronologiaan. Eikä mihin tahansa kronologiaan. Ne muodostavat useita eri aikajanoja. Toisin sanoen pelit rakentavat multiversumia ; Linkin vaikutus näkyy valintoina. Ja valinnat noudattavat David Deutschin tapaista ajatusta jossa jokainen valinta tavallaan jakaa todellisuuden. Jokainen valinta johtaa haaraumaan. Kaikki vaihtoehdot toteutuvat jossain universumissa. Tämä on kätevää siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään miten Ganondorf voidaan päihittää lukuisia kertoja.

Aikajanojen käsittely on vahvasti tarpeen.

Sillä "The Legend of Zelda:Ocarina of Time" käsittelee aikamatkustusta. Temppelissä oleva master sword käynnistää aikahypyn. Nuori Link ponnahtaa aikuisuuteensa vuosien päähän tulevaisuuteen. Miekan laittaminen takaisin palauttaa aikuisen Linkin lapseksi jälleen. Merkityksellistä on se, että nuoren Linkin tekemät asiat muuttavat tulevaisuuden maailmaa (mutta ei toisin päin). Pelin päätarinana on tietysti käsitellä aikuistumista. Mutta on selvää, että tällä on vaikutusta myös pelin metafysiikkaan. Kun ajassa hypitään, vaikutuksilla tehdään kannanottoa siihen miten universumi toimii. Tämä rajaa sen, mikä on mahdollista ja mikä ei.

Myös "The Legend of Zelda : Majora's Mask" pitää sisällään aikahypyn. Tarkalleen ottaen aikahypyn joka alkaa tiettynä hetkenä. Link (aka. sankari) elää samaa kolmea päivää uudestaan ja uudestaan. Palaa toistuvasti alkuun.

Aikaparadokseja.

Pelejen vaikeuksia ymmärtääkseen kannattaa palauttaa mieleen ns. isoisäparadoksi. Tämä on kysymys siitä mitä tapahtuisi, jos henkilö matkustaisi ajassa taaksepäin ja tappaisi isoisänsä ennen kuin hän on lisääntynyt. Lakkaisiko aikamatkustaja olemasta? Jos kyllä, niin hän ei olisi syntynyt eikä tehnyt aikamatkaa, jossa tappaisi isoisänsä. Näin ollen isoisä eläisi, ja aikamatkaaja tulisi syntymään normaalisti, jolloin hän taas pystyisi tekemään tämän aikamatkan.

Populaarikulttuurissa ja filosofisissa saivarteluissa asiaan on reagoitu monella tavalla.
1: Yhden teorian mukaan aikamatkustajilla ei olisi vapaata tahtoa. Menneisyyttä ei siis voisi muuttaa. Vain ne vaihtoehdot joissa tulevaisuutta ei muuteta ovat mahdollisia. Näin yritys murhata isoisä johtaisi aina epäonnistumiseen. Tätä keinoa käyttää esimerkiksi "Déja vú" -elokuva. Siinä ilmenee isoisäparadokseja, jotka paljastuvat episteemisiksi. Eli tietämämme on näyttänyt olevan ristiriidassa. Mutta kun kaikki tiedot ovat esillä, ei mitään paradoksia olekaan. (Tämänlainen ratkaisu voisi olla vaikka se, että murhaat isoisäsi, mutta sitten paljastuukin että isoäitisi on "käynyt vieraissa" ja tämä näkyisi geenitesteissä jotka tehdään isoisänmurhan jälkeen.)
2: Usein paradoksit pinnallistetaan. Ongelmaa ei käsitellä vaan niistä tehdään yliyksinkertaistuksia. "Paluu tulevaisuuteen" käyttää häivyttämistä. Paradoksin koittaessa Marty McFly muuttuu läpikuultavaksi tai katoaa. Sama koskee valokuvia ja lehtiä jotka interaktiivisesti muuttuvat. (Marty McFly kohtaa isoisäparadoksin, vaikka oikeasti kohteena ovat hänen vanhempansa. Marty muuttaa menneisyyttä siten että hänen isänsä miltei ei saa hänen äitiään.)
3: Multiversumimallissa aikamatkustajan saapuminen paikkaan on itsessään uusia valintauniversumeita tuottava. Näin isoisä kuolee jossain universumissa, mutta se ei vaikuta siihen universumiin josta aikamatkustaja itse lähti liikkeelle. Ja Zelda selvästi käyttää tätä mallia.

Esimerkkejä Zeldojen hauskoista ongelmista.

Jos aloitamme "Ocarina of Timestä", on hauskaa miettiä miltä Linkin lapsuudenajat näyttävät ajan temppelin vartijoiden tai temppelin katossa olevien kärpästen silmiin. Näyttää siltä, että Link käy toistuvasti vetämässä miekkaa kivestä. Hänen ei koskaan nähdä onnistuvan, koska onnistuminen on aikamatkustuksen paikka. Tämä tekee lapsi Linkistä jossain määrin koomisen näyn. "Taas tuo sankarifantasioija yliegoilee" -tyyppinen reaktio voisi olla vastassa. Tähän suhtaudutaan varmasti samalla tavalla kuin lapsen haluun olla batman. Tai siihen kuinka lapsi ilmoittaa ihailevansa eniten isäänsä, äitiään ja Draculaa. Mutta tämä on tietysti hauska huomio, eikä paradoksi.

"Majora's Mask"ista saadaan sitten irti muutamia omituisuuksia. On selvää, että päivät ovat aina samanlaisia. Linkin valinnat ovat oleellisia. Ja siksi esimerkiksi ensimmäisenä yönä pommikaupan mummo ryöstetään puistossa ja tämä pelastaminen voidaan tehdä useita kertoja. Aikahyppy selvästi resetoi tapahtumia.
*: Kuitenkin kun Mikau kuolee ja antaa muodonmuutosmaskin. Tämä voi tapahtua ensimmäisenä päivänä 6 jälkeen. Mutta jos Link palaa ensimmäisenä päivänä aamusta, Mikau on jo haudattu. Vaikka Link hautaa hänet myöhemmin. Myös Darmanin kohdalla käy niin, että Darmani kummittelee vain niin kauan kunnes Link on parantanut hänet kerran. Linkin saatua Goronmaskin Darmani ei kummittele. Ei vaikka menisi kellonaikaan ennen kuin Link on pelastanut Darmanin.
*: Monien maskien kohdalla on selvää että aika resetoituu. Voit esimerkiksi hankkia Sirkuksen johtajan naamarin (Circus Leader's Mask) useita kertoja. Riittää että uutena kolmannespäivänä tekee suoritteet uudestaan. Mutta samaa ei voi tehdä Keaton Maskin kanssa.
*: Pankin kohdalla on erikoista, että universumi toimii kiinteillä kolikoilla. Kun Link hyppää ajassa taaksepäin, hänen pankkitilinsä säilyy. Huomattavaa on, että pankkiiri myös muistaa Linkin nimeltä ajalta ennen kuin he ovat kohdanneet.

Näihin ongelmiin on ratkaisu, ja se johtuu monesta seikasta.
*: Pankkiiri konkreettisesti antaa Linkin käteen taikamerkin, jota hän lukee. Tämä mainitaan aivan eksplisiittisesti. Voikin olla, että pankkiiri lukee Linkin tiedot tästä merkistä sen sijaan, että muistaisi hänet oikeasti. Hän teeskentelee hyvää asiakassuhdetta identiteettitunnistuksen kautta. Tämä ei varmasti ole tavatonta tai ennenkuulumatonta kaupungissa jossa pankilla lienee sen verran monta asiakasta, että heitä kaikkia ei voi muistaa. Linkin pankkitilitiedot ovat Linkissä itsessään, joten ne säilyvät aikahypyssäkin. Josta seuraa se, että Link tosiasiassa vanhenee prosessissa. Lisäksi tästä seuraa jonkinlainen pankkikriisi, sillä Link tosiasiassa pumppaa pankin rahoja joita ei ole lainkaan antanut tämän kyseisen universumin pankkiin. (Se, että kaikissa pankeissa on sama koodausjärjestelmä ei ole ihme koska Link hyppää tiettyyn kohtaan tiettyä universumia joka jakautuu vasta tämän hetken jälkeen Linkin valintojen mukana.)
*: Maskien kohdalla reaktio on selvästi kannanotto isoisäparadoksiin. Mainitut maskit joita ei saa monta kertaa ovat aina jotenkin erityisiä. Itse asiassa peli kertoo, että tietyissä maskeissa on sieluja. Tämä taas on sidoksissa suoraan tiettyjen kohteiden elämään. Kun maski saapuu universumiin, olisi ristiriitaista jos sama henkilö olisi samanaikaisesti elossa ja kuollut. (Tai Darmanin kohdalla kummitus ja kuollut.) Maskit ovat siis tässä osin jotenkin olemuksellisesti olennaisempia kuin elämä. Tämä on hieman vittumaista universumilta, mutta se on ymmärrettävissä sitä kautta että sielu on jakamaton ja magia olennainen osa univesumin kudelmaa. Ihminen joka hyppää sillalta on meidänkin todellisuudessamme heikompi kuin gravitaatio ja ennen kaikkea heikkovoima ja vahvavoima jotka pysäyttävät hetkessä sen, mihin gravitaatio pitkällä aikavälillä kiihdyttää.

Kolmipäiväisiään loikkiva Link ei kohtaa koskaan itseään aiemmilta samoilta päiviltä. (Miten tämänlainen ilmaistaan selkeästi? No, ymmärtänette mitä tarkoitan ... tarkoitin että samaan aikaan kolme päivää aikaisemmin.) Tämä pakottaa multiversumimalliin. Isoisäparadoksin läsnäolo tosin aikaansaa pieniä vaikeuksia sielumaskien kohdalla. Linkin maailma ei siis ole pelkkä multiversumimalli, jossa Darmanin kuolema jakaa uuden universumin. Link elää siis yhden maailman ja kahden maailman sekamelskassa. Ja tämä epäkoherenssi pakottaa meitä miettimään vakavasti sitä, onko "Majora's Mask" oikeasti oleellinen mietittäessä Zeldan aikamaailmaa. Sillä Terminan kohdalla kyseessä on kuitenkin tuonpuoleinen. "Majora's Mask" onkin usein nähty pelinä joka on liitoksissa "Ocarina of Timeen" sen jatko-osana. Mutta joka ei tapahdu samassa universumissa.

Koska ei ole mitään takeita että tuonpuoleinen toimisi samoilla luonnonlailla kuin tämänpuoleinen, on syytä palata siihen mikä varmasti tiedetään aikamatkustukseksi tämänpuoleisessa. Eli "Ocarina of Time" on erityisen oleellinen. (Kulutin siis aikaanne harhapolkuun, tahallani tein näin. Pelkän saivartelun ilosta haaskasin aikaanne!)

Pelissä on kaksi isoa paradoksia. Sellaisia jotka ovat juonen kannalta oleellisia:
*: Song of Storms -Paradoksi. Kun aikuinen Link menee Kakariko Villageen vesitemppelin jälkeen, tarinan eteneminen vaatii että Link kuivattaa kaivon saadakseen tärkeän taikaesineen (Lens of Truth). Tämän tehdäkseen hän menee tuulimyllylle juttelemaan vihaiselle miehelle. Vihainen mies opettaa Song of Stormsin. Hän kertoo oppineensa sen seitsemän vuotta aikaisemmin. Pojalta jolla oli okarina. Tässä ainut ongelma on oikeastaan se, että tämä poika on Link itse. Ja Link ei poikana opi laulua ennen kuin on oppinut sen aikuisena. Tämä ei teknisesti ottaen ole klassinen paradoksi. Sillä se on sisäisesti koherentti. Periaatteessa monet aikamatkustusmallit sallivat tämänlaiset tilanteet. Esimerkiksi se, että henkilö oppii aikakoneen rakentamisen itseltään joka on matkustanut aikakoneella menneisyyteen kertomaan itselleen aikakoneenrakennusohjeet ovat osa aikamatkustusgenren ajatuskokeita. Tämä on kuitenkin perin omituinen. Mutta teknisesti se ei ole ongelma. Scifi tuntee tämänlaisen juonikoneen nimellä "stable time loop". Se on omituinen vasta jos ajattelee, että olisi jokin "ensimmäinen kerta" loopissa, joka kuitenkin on vain rakenne ajassa itsessään. (Otin tämän esiin siksi, että moni Zeldasta keskusteleva pitää tätä virheenä ja paradoksina. Että kiinnostava on, mutta opetelkaa idiootit edes tieto siitä mikä on aikaparadoksi ja mikä ei. Kiitos.)
*: Pelissä on kuitenkin ihan aktuaalinen isoisäparadoksi. Tässä pelisarjassa huomiota herättää etenkin pelin loppu. Pelin loppu jota on hyvin vaikeaa ymmärtää ilman alkua. Pelissä Link tunkeutuu Hyrulen linnaan työläästi livahtamalla vartijoiden ohi. Täällä hän kuulee Ganondorfin ja prinsessa Zeldan keskustelun. Ganondorfilla on juoni joka toteutuu siksi että sitä ei tiedetä. Peli loppuu siihen, että Link jostain syystä palaakin ajassa niin pitkälle, että hän ei ole vielä tavannut prinsessa Zeldaa. Ja hän tietää Ganondorfin juonet salakuunnellessaan sen saman keskustelun. Zeldan aikajanan rakentamisessa tämä on tulkittu tapahtumana jossa todellisuudet jaetaan syvästi toisistaan erilleen. Sama Link pelaa eri Zelda -peleissä, mutta aikajanat ovat haarautuneet niin että ne kaikki eivät tapahdu "toisiinsa suoraan yhteydessä" kuten kävisi lineaarisessa deterministisessä aikamallissa. Peli siis tarkoituksellisesti rakentaa kyseisen pelin kohdalla epätavallisen aikamatkustuksen one-shottina vain rakentaakseen isoisäparadoksin ilman biologista syyseurausketjua.

Zen ja kiroilevat tietokoneet

Tekoälyn kehittäminen on aina ollut vaikeaa. Itse asiassa jopa niin vaikeaa, että vähentääkseen paineita "artificial intelligency" -sanaparin sijasta saatetaan käyttää synonyymiä "machine learning". Tämänlainen on varmasti tarpeen, koska ilmiön määritteleminen on monisyistä ja hyvin vaikeaa ilmankin, että se muutetaan keskusteluksi tietoisuudesta, informaation sekoittamisesta merkitykseen, mielen suhteesta determinismiin ja vapaaseen tahtoon tai mielen algoritmistamisesta. Puhumattakaan siitä, että osalla on lyöty lukkoon se, että koko tekoäly on lähtökohtaisesti mahdotonta ilman sielua ja siksi jotain josta ei ole järkevää edes puhua, saati että sitä tutkittaisiin.

On yksinkertaisesti siistimpää rajata aihe niin että asiaa lähestytään pienempi määrä muuttujia kerrallaan. Tämä ei tietysti miellytä niitä jotka haluavat valmiit vastaukset hopealautasella - ja mikäli edistystä tulee missään, niin he ovat peräti pahastuneita siitä että rajoittunut mieli kehtaa lähestyä tätä tabuasiaa. Muut joutuvat sitten ymmärtämään, että vajaata on ja että kysymys on oppimisesta. Ja kenties jonkin verran innovoinnista.

Yksi, melko erikoinen, parannus oli kun "Jeopardy" -kisaan ohjelmoitu tekoälyrobotti opetettiin ymmärtämään paremmin kieltä. Siihen asennettiin tämän vuoksi slangisanakirja, "Urban Dictionary". Tämän seurauksena kone alkoi kuulostamaan minulta. Se lainasi sanoja, mutta ei ymmärtänyt hienovirityksen päälle. Niinpä silloin kun "ei" riittäisi vastaukseksi, kone saattoi vastata että "bullshit". "Ultimately, Brown's 35-person team developed a filter to keep Watson from swearing and scraped the Urban Dictionary from its memory."

Samanaikaisesti ihmiskunta kehittää robotiikan sovellusta, esimerkiksi puhelinmyynnin ajatellaan olevan jotain joka voidaan korvata robotilla. Ja tässä ollaan onnistuttu sen verran hyvin, että ihmisenkaltaisuus on jo hieman häiritsevällä tasolla.  ; Mikä itselleni kertoo, että Turingin testiä ei ole vielä läpäisty, mutta ollaan niin lähellä, että ollaan ns. uncanny valleyssa. (Mikä taas vastaa asennettani lähes kaikkeen tämän hetken kivoimpaan tekoälyteknologiaan.)
1: Täytyy toivoa, että tämä puhelinmyyjien korvaaminen roboteilla on totta. Sillä puhelinmyynti ei ole "ihmisten hommaa". Sitä voi tehdä vähän aikaa, mutta merkittävän pitkäksi uraksi siitä ei ole. Ei palkkauksen vuoksi, eikä sen vuoksi että se on niitä töitä joihin pitkässä jänteessä ei totu, vaan joihin ensin turtuu ja sitten tylsistyy.

Näkisin, että "Urban dictionary" tekoälyn liitetiedostona on ollut siitä fiksu lähestymistapa, että sen takana on pakosti jonkinlainen ajatus karkeudesta. Tekoäly tuntuu omaan silmääni nimenomaan liian ... älykkäältä. Ihmisiä katsellessa tämänlaista ei sen sijaan näytä tapahtuvan. Ihmiset ovat nimenomaan ... typeriä.

Ja tästä voidaan ottaa askel ZENiin.

Zenhän suhtautuu hyvinkin vahvasti logiikkaan. Douglas R. Hofstadter kuvaa tätä kirjassaan "Godel, Escher, Bach: an Eternal Golden Braid". Siinä hän käsittelee logiikkaa. Hän esittää siinä myös väitelauseen ZEN:in ytimestä. Hän esittää, että ZEN olisi antilogiikkaa. Hän esittää, että ZENin ytimessä olevat paradoksit viittaavat että logiikka olisi hylättävä. Tämäntapaisia tulkintoja tulee usein.

En pidä niitä täysin väärinä, mutta kun katsoo ZENin harjoittajia, näyttää että se, mitä he tekevät ja mihin heidän toimintansa ohjaa.ei ole suoraan antilogiikkaa. Kysymys on enemmänkin mielentilasta joka saavutetaan sillä että selityksistä luovutaan. Kysymys ei siis ole logiikasta ja siitä luopumisesta. Kysymys on mielentilasta. Ja jos mielentila on itseisarvo, Hofstadter kuvaa Zenin välinearvoa itseisarvona. ; Osa Zenin harjoittajista itse asiassa menee tässä asenteessa niin pitkälle että heille koaneihin (zen -paradokseihin) ei liity ristiriidan ja järjettömyyden kokemusta. Ristiriita on kielen tasolla, kun sitä yritetään selittää auki mutta sen sijaan kokemusmaailmassa ei ole tämänlaista tunnetta. (Tämä tosin näyttää jakavan. Zenin harjoittajat.)
1: Ongelma ei ole uniikki itämaisille maailmankatsomuksille. Esimerkiksi kristityistä osa moittii minunlaisia ihmisiä siitä että osaamme täikammalla mitä "Raamattu" sanoo, mutta emme ymmärrä mitä merkitystä tällä on elämän kannalta. Tämänlainen henkisyyden puute minussa vaivaa kohtuu monia jollain tasolla.

Tämä ei tietysti kovin paljoa auta tekoälyn Turinin testin kanssa painimisessa. Sillä kokemus ei näy ulospäin. Ja Hofstadterin antama kuvaus riittää tietyllä määrin määrittelemään ZENin ydintä. Se sisältää ohjeita joita robotin tulisi matkia jollain tavalla. Kysymys on siitä käykö riittävän omituisia höpisevä robotti ihmisen imitaatiosta.

Ja tämä on monista röyhkeää. Mutta en välitä.

Näkisin, että tässä kohden on hyvä uuslogiikastaa asioita. William Lane Craig on esimerkiksi ottanut vahvasti kantaa siihen, että tiede on naturalistista dogmaattisesti. Hänestä on väärin uskoa että jos olisi einaturalistisia ilmiöitä, että emme voisi tietää niistä. Hänestä naturalismi on metodologinen rajoite (methodological constraint) joka on salakuljetettu mukaan filosofisesti (philosophically imposed). Tämä johtaa siihen, että Craig toisaalta vahvasti selittää että emme voi tehdä päättelyä (won't conjecture) siitä missä Jumala tai yliluonnollinen on vaikuttanut, mutta toisaalta hän kunnioittaa Aukkojen Jumala -argumentaatiota ja esittää että todisteissa olevat aukot voivat perustella Jumalan.

Nähdäkseni koko naturalismi-einaturalismi -kysymys voidaan jättää syrjään. Kysymys on soveltamisesta ja oppimisesta. Ja tämän vuoksi Craigille tulee esittää kysymys siitä, että miksi Jumalahypoteesi ei näytä toimivan. Esimerkiksi kvanttifysiikan kohdalla on syytä huomata, että ihmiset eivät ymmärrä sitä. Richard Feynman väitti että kukaan ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa. Ja hän sentään sai Nobelin palkinnon antamalla sille hyvän selityksen ja mallintamalla sitä. Asia on vielä relevantimpi tekoälyn ja kognitiotieteen kohdalla. Sillä siellä vastaukset ovat vielä mysteerisempiä kuin kvanttifysiikassa - ja tutkimusohjelman rajoitteiden korottaminen hyvin samantapaisin keinoin eivät ole tavattomia.

Samoin tekoälyssä ja jumalahypoteesissa kysymyksen pitää olla tutkimusohjelman hedelmällisyydestä, siitä miten hyvin se ohjaa uuden tutkimuksen äärelle. Tässä mielessä paska puhelinmyyntirobotti, joka on varsin pelottava ja joka kiistää olevansa robotti, on kiinnostavaa edistymistä, joskaan ei tietysti vielä valmista kysymykseen vastaamista. Se sentään vie sitä kohti. Vaihtoehto sen sijaan näyttää ristivän käsiään ja huutavan, että sen toisen selkeästi edistyvä työ on turhaa. Ja sitten he jättävät omat hihansa käärimättä ja pitävät niitä ristissä rukoiluasennossa. Rukoilu on tässä kohden vähän kuin Chalmersin vahva ongelma. Se on "herttaista mutta tehotonta".

Näin ollen

Esimerkiksi sattuman generoinnissa on monesti käytetty hyvin ZEN -henkisiä ratkaisuja. Lämpökamera jossa on linssinsuojus päällä kerää kohinaa joka on hyvin satunnaista, tasolla jota on hyvin vaikeaa tuottaa millään satunnaisuutta imitoivalla algoritmilla. Samoin tekoälyssä olisi varmasti hyvä tunkea koneisiin enemmän ristiriitoja. Ja tehdä tätä nimenomaan silloin, kun yritetään ratkoa Turinin testiä.

"Urban Dictionary" oli hyvä yritys, mutta se ei käyttänyt tarpeeksi banaalia, karkeaa ja alhaista lähdettä. Sen sijaan auttaisi jos kone tungettaisiin täyteen saarnoja, uskonnollisia pamfletteja, ristiriitaisinta kreationistidataa ja minun paskimpia puujalkavitsejä. Sillä tämä on sitä ryönää josta ihmisen puhe ja toiminta koostuu.

Tämä on toki vain "ehdotus". Joka taas nojaa sellaisiin henkistenkin ihmisten kunnioittamiin asioihin kuin "intuitioon". Minulla on tästä asiasta hyvin vahva "johdatuksen tunne". Tämä tunteilu on tietysti siitä hankala, että sille ei ole kunnon evidenssiä, koska jos näin olisi, en joutuisi käyttämään mitään "intuitiota". Tukenani on tosin se, että Zen on tekoälyn etiikan kysymysten kannalta tärkeä ja nörttikiinnostuksen kohde.

Samoin se tietysti kuvastaa varsin negatiivista näkemystäni ihmisten kyvystä loogiseen tai tieteelliseen ajatteluun. Uskoisin, että jos tekoälytestiksi asetetaan Turinin testi, ei algoritmin kannata tavoitella älykkyyttä ja vielä vähemmän viisautta. Sillä ne ovat imitaation kohteilla hyvin vähissä. Kannattaa sen sijaan hakea analogisuuden kautta. Tässä mielessä koneen tunkeminen täyteen uskonnollista höpöpuhetta voisi olla äärimmäisen tehokasta.

Ilman asian testaamista minun olisi kuitenkin parasta pitää turpani kiinni ja lyödä odotellessani luuria korvaan puhelinmyyntiroboteille. - Tai sitten ihmisille jotka ovat tehneet puhelinmyyntityötä niin kauan, että ovat alkaneet imitoimaan tekoälyä. (Minä en näitä toisistaan erota.)

Välihuomautus

"Tästä oli tarkoitus tulla Johdanto, mutta jotain pääsi tunkemaan sen edelle. Siksi päätimme, ettei tätä sittenkään voi sanoa Johdannoksi. Me kysyimme Pöllöltä, joka osaa neuvoa tällaisissa asioissa, miksi sanotaan Johdantoa joka seuraa jonkin perästä. 'Välihuomautukseksi', hän vastasi tietävästi. Ja koska Pöllö sanoo että tämä on Välihuomautus, niin sitä se on."
(Benjamin Hoff, "Nasu ja Te")

Olen tuottanut 3400 blogausta. (Oikeasti tämä on 3401. blogaukseni, mutta kuka näitä muka laskee?) On siis aika harjoittaa (myöhästynyttä) perinnettä ja kirjoittaa blogaamisesta vain sen vuoksi, että niin Kuuluu Tehdä. (Ja olen niitä ihmisiä jotka eivät saavu paikalle kaksi tuntia myöhässä hikisenä juosten, vaan jotka sapuvat kaksi ja puoli tuntia myöhässä rauhallisesti kävellen ja jotka kysyvät ensimmäisenä jotain siitä että vieläkö ehdin ajoissa.)

Blogitekstejäni voi arvioida monella tavalla. Mielestäni yksi hyvä tavoite voisi olla että jokainen niistä olisi jonkinlainen välihuomautus tai välihuudahdus. (Ei siis "väitöskirja" tai "IQ:n osoitus" kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.) Välihuomautus kun on jotain joka korostaa sen olevan keskellä prosessia. (Ja lisäksi huudahdus pitää sisällään huutamista, ja minä tietysti tykkään huutaa kaikille aina ja kaikkialla, aivan kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.)

Toisaalta opin arvostamaan välihuomautuksia kun joskus kuuntelin Alivaltiosihteereitä. (Tarkalleen kun kuuntelin sitä kun he kertoivat siitä, miten radiosketsejä rakennetaan.) Niissä huomioon nousivat välihuudahdukset. Moni ajattelee että huumorin ytimessä on vitsi. Ja siksi he yrittävät saada niitä mahdollisimman paljon. Alivaltiosihteerit taas esittivät että hyvään kuunnelmasketsiin kuuluu toki myös vitsejä, mutta myös välihuudahduksia jotka antavat kuulijalle aikaa ymmärtää vitsin sisällön. (Huudahdus luo ajan jona vitsi ymmärretään ja nauru kirpoaa.)

Huumorin tuottamisessa suurimpia ongelmia onkin juuri siinä, että monesti ihmiset ymmärtävät että sanaleikit, kielellä iloittelu, surrealismi, kaksimielisyydet, tabuja rikkova jossain määrin rehellinen röyhkeily - ja kenties myös oikein ajoitettu ja surrealisoitu väkivalta ja muut makaaberit asiat - kuuluvat huumoriin. Siksi he kylvävät niitä paljon. Kuitenkin jos asiaa tarkastelee kunnolla, voidaan sanoa että nämä kaikki mainitsemani elementit ovat huumorille hieman kuten nonparellit kakulle. Niitä tulee ripotella kohtuudella, mutta jos eteesi läiskitään kakun sijasta lautasellinen värikästä sokerihilua, se ei ole mikään hyvä asetelma kakkukynttilöiden pystyttämiseen tai makunautintoon. ~ Tässä mielessä välihuomautukset ovat tärkeitä. Kakku määritellään aina koristeiden ja täytteiden mukaan, eikä korosteta että syödään sitä taikinaosaa. Mutta oikeasti kakku määrittyy juuri sillä että siinä on se taikinaosa, ja esimerkiksi mansikkakakussa sen täsmennysosaa tarvitaan koska mansikka ei ole kakun käsitteelle yhtä oleellinen kriteeri kuin taikina. Taikina määrittää kakun, ja täytteet ovat kakuissa vain täsmentäviä käsitteitä.

Välihuomautuksen idea ei tietysti jää pelkkään huumoriin. Sellaista tarvitaan varmasti muuallakin. Esimerkiksi tieteen popularisoinnissa on varmasti tarpeen rytmittää tekstiä välihuomautuksilla. Samoin kun minä kirjoitan tänne, on selvää että tekstien välisessä vaikeustasossa on melko suurta vaihtelua. Osa vaatii taustatietoa ja osa ei. Syynä on tietysti se, että aihe ja kulma voi vaatia erilaisia erikoiskäsitteitä. Vaikeustason myötä tulee usein välttämättömäksi käyttää spesifejä termejä ja alustaa niitä vähemmän (koska muuten teksti paisuisi aivan mahdottomaksi eikä vain melkein kuten nytkin usein käy. Vähemmän on joskus enemmän.) En kuitenkaan näe että helpot juttuni olisivat turhia. Niissä on mielestäni ollut joku hassu idea tai muu syy, jonka takia ne voivat olla avuksi. Näkisin että hyvä filosofi tarvitsee välistä myös taukoja, välihuudahduksia, joiden kohdalla ei ole kysymys siitä että päähän ladataan suuri määrä dataa, vaan se että jo olemassa olevalla datalla leikitellään keveästi välittämättä välttämättä siitäkään onko lopputulos erityisen onnistunut.

Lisäksi on hyvä huomata, että tiukka filosofia toimii aivan erilaisella rakenteella kuin suvantopaikkojen filosofia ; Esimerkiksi aforismit, joita voisi kutsua filosofisiksi välihuudahduksiksi, nojaavat usein (a) ZEN -koanien tapaan siihen että ihminen kohtaa tietämättömyytensä sellaisessa jonka hän luulee tietävänsä (b) Paradoksien luomaa hämmästystä sitä kuinka tiedetty johtaa odottamattomiin ja jopa eihaluttuihin lopputuloksiin. (c) Alleviivaavat tai ohjaavat ja avartavat meidät huomaamaan että meillä on näkemys johonkin aiheeseen johon emme tienneet sellaista olevan.

Näkisin että jokainen näistä kohdista on filosofisesti arvokas. (Oikein käytettynä.)

Nassim Taleb esimerkiksi kuvaa sitä minkälaista aforismeihin pohjaavan luovan filosofisen ajattelun tulisi olla. Hän kuvaa sitä esimerkiksi seuraavasti ; "The ideal trivium education, and the least harmful one to society and pupils, would be mathematics, logic and Latin ; a double dose of Lathin authors to compensate for the severe loss of wisdom that comes from mathematics; just enough mathematics and logic to control verbiage and rhetoric."

---

Kirjoittaja ei ole humoristi, aforistikko tai filosofi. Hänellä on vain nälkä.

Absurdia, absurdia

Monesti hyvää filosofiaa lähestytään pelkästään logiikan ja koherenssin kautta. Tällöin virheiden kohdalla käsitellään sellaisia termejä kuin kehäpäätelmäisyys tai ristiriitaisuus. ; Itse asiassa Wittgenstein korosti että nämä olivat ne päätyypit joihin päättelyvirheet voidaan jakaa ; Että oli tautologioita (kehäpäätelmä) jotka eivät selittäneet mitään ja kontradiktiot (ristiriita) jotka eivät mahdollistaneet mitään.

Kuitenkin tämän lisäksi koetaan usein tarpeen ottaa esille muunlaisia konsepteja. Kenties yksi vaikeimmista on "absurdi". Sanaa käytetään hyvin paljon, mutta sillä on hyvin paljon erilaisia käyttötapoja. Osa niistä on hyviä ja osa on huonoja. Absurdin kohdalla ytimessä on usein se, että johtopäätöksessä on jotain sellaista omituisuutta jonka vuoksi sitä ei pitäisi hyväksyä vaikka se olisikin eheän ja koherentin päätelmän tulos.
1: Tätä kautta absurdi on kontaktissa paradoksin kanssa. Paradoksissa ideana on se, että se nojaa premisseihin jotka molemmat hyväksyvät, mutta kuitenkin sen johtopäätös on sellainen että se ei tunnu oikealta. Paradoksin ongelma on siinä että oikeat lähtökohdat johtavat väärään lopputulokseen. Virhe voidaan korjata joko hyväksymällä maailma omituiseksi mitä ei haluta tehdä. Tai korjaamalla lähtöoletuksia johon siihenkään ei olla valmiita. Tämä on "absurdilimbo".
2: Tarkemmassa tilassa absurdi on yksinkertaisempi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että premisseistä seuraa loppupäätelmä joka on molemmista puolista aivan selvästi väärä. (Se johtaa esimerkiksi vahvasti tieteenvastaisiin tuloksiin.) Näin ollen vaikka logiikka johtaa johonkin ajatellaan että premisseissä on oltava jokin virhe kun niiden yhteensopivuus vain johtaa selkeisiin omituisuuksiin.
3: Hyvin usein absurdia käytetään kuitenkin lähinnä denialistisessa muodossa. Tällöin johtopäätös ei sovi joidenkin intuitioon ja he hylkäävät koko perustelun sanomalla sitä absurdiksi ja eivät tämän vuoksi suostu hyväksymään päätelmää. Tällöin absurdiksi kutsuminen on  horse laugh -argumenttivirhe.
+: Tämän lisäksi absurdi voi tarkoittaa jotain jota ei kiistetä, mutta joka on huvittavaa. Tai jotain joka on yllättävää. Tai jotain johon ei kohdistu objektiivista ihmisenulkopuolista merkitystä. ... Mutta nämä konseptit eivät oel relevantteja tämän loppublogauksen kohdalla, joten voit toistaiseksi vaikka unohtaa ne.

Tämä kuvaus on jotain jota on kenties hyvä täsmentää. Onneksi meillä on William Lane Craig. Hänen jumalamallinsa nojaa tiettyjen äärettömyyksien ja jumalatodistuksiin jossa tietyt äärettömyyskuvat estetään fysikaalisessa maailmassa. Tämän vuoksi hän on kritisoinut matemaattista Hilbertin hotelli -mallia. "Skeptics Play" -blogissa nostetaan esille pari tuokiokuvaa siitä miten Craig on eri vaiheissa keskustellut tästä ongelmasta. Craigin ajattelu havaitaan varsin laaduttomaksi ja debattihenki vielä tätäkin surkeammaksi.
1: Tässä blogauksessa on kommentit surkuhupaisaa luettavaa. Sinne tulee Craigia puolustava nimimerkki "godboy". Hän yrittää rakentaa päätelyketjua joka johtaisi siihen että Craig olisi oikeassa. Tämä kohtaa ongelmia. Hupaisaksi asian tekee se, että jo ensimmäisessä kommentissa selitetään mikä päättelyssä on väärin. Tämän jälkeen "godboy" muuttaa joka kerran kaavaa hitusen, ja olettaa että mikä tahansa muutos ansaitsee tulla uudelleenkritisoiduksi. Valitettavasti hän haluaa pitää ytimen mukana koko ajan. Ja virheellisyydet ovat juuri tässä kohden. Näin "godboy" toistaa virhettä jonka virheellisyys on hänelle toistuvasti tuotu esille ja korjaa irrelevantteja osia argumentistaan, eli muuttaa argumenttiaan siten että olennaiset virheet säilyvät, mutta olettaa silti että tämä olisi uusi argumentti. Tämä on matematiikan kielellä tehtyä käyttäytymistä jota vastaa lähinnä suomessa ollut "Totaalista Sotaa!" - sivustolle koottu Lehto vs. Juutilainen -kina. Kina jota kuvataan surrealistisin termein aivan oman unimaailman logiikan ja tosimaailman kohtaamiseksi. Kun monille tahoille, kuten Ylioppilaskunnan Laulajille, levitetään roskasähköpostia jossa kerrotaan että joku henkilö raiskaa eläimiä, eivätkä nämä tahot ole pyytäneet tälläisiä eivätkä näe tätä tärkeänä tai relevanttina, on asia floodaajan itsensä kannalta ymmärrettävä. Tästä syntyy konflikti joka aukeaa seuraavalla tavalla. "Meidän ulottuvuutemme paradigmoja vasten asetettuna Lehdon viestissä ei ollut mitään järkeä. Mutta se, mitä Pöntiskoski ei tiennyt, oli, että viestiä ei lähetetty tästä ulottuvuudesta. Se lähetettiin ulottuvuudesta, jonka paradigmojen ja lainalaisuuksien oloissa Klaus Juutilainen juoksee Tesoman metsissä yrittäen nylkyttää eläimiä niiden anusreikään. Tämä pyrkimys liittyy Klaus Juutilaisen ryssäläisyyteen, sillä eläinten nylkyttäminen, monien muiden harrasteiden ohella, on oleellinen osa ryssäläisyyttä. Ryssäläisyys taas on kansakunnallinen vitsaus, oikein ajattelevan Suur-Suomalaisuuden antiteesi. Sen vuoksi sillä, että Klaus Juutilainen pyrkii nylkyttämään eläimiä, on kansakunnallista merkitystä ja asia kuuluu kaikille, mukaanlukien Ylioppilaskunnan Laulajat." "godboyn" asennekin on ymmärrettävä sitä kautta että Craig on kuuluisa apologeetikko eli oikealla asialla. Craigin kaltaiset ihmiset todistavat että uskominen on rationaalista. Näin ollen Craig on Totuuden ja Järkevyyden puolestapuhuja joten Craig ei voi tehdä virhettä koska ollessaan uskonrationalisointien auktoriteettihahmo, hänen kyseenalaistamisensa kyseenalaistaa koko uskon rationaalisuuden. Näin ollen Craigin virheet säilyttämällä mutta muuta osaa muuttamalla on oltava jokin keino jolla logiikan virheet ikään kuin itsestään ratkeaisivat. Ja käännytystyössä tarvitaan tuloksia koska haltuaan Pelastaa ihmsiä. Asia koskee ihmiskuntaa, kaikkia, siis myös ateisteja. Siksi on oikein vaatia arviota ateistilta sarjatulella vaikka virheen ydin onkin pysynyt samana.

"Skeptics Play" korostaa sitä, että absurdius voi olla oikein. Mutta että se mitä Craig tekee on jotain muuta. Se on juuri sitä horse laugh -mallia. "There is nothing wrong with an argument from absurdity if it is done correctly. But it is not done correctly." ... "WLC cites a couple people who objected, like me, that infinities are not absurd. His basic response is, "It looks pretty absurd to me." "Nuh uh." "Yeah too."" ... "I contend that infinities are not "absurd" in the sense of "obviously false"." "Skeptics Playssä" Tämä perusteltiin viittaamalla matematiikkaan ja sen äärettömän konsepteihin. Argumentilla on historia, joka alkaa siitä että hän käsittelee termejä hieman erikoisesti. Tämä on kenties virhe joka syntyy siitä että matematiikkaa käsitellään intuitiolla eikä matematiikalla ja näin tehdään olkiukko. Tai sitten sitä käytetään arkikieltä jotta ei oltaisi "teknisiä" jotta argumentti olisi luettavissa. Lisäksi Hilbertin hotellin taustalla oleva matematiikka on ammattimatemaatikkojen alueella vahva ala. Kun Craig joutui kritiikin alla kohtaamaan matemaatikkojen kannanottoja asiaan, hän muutti kantansa. Asia ei ollut "matemaattisesti absurdi", mutta se oli kuitenkin "oikeasti absurdi". Hän ei siis suostunut muuttamaan omaa kantaansa koska ei hyväksynyt johtopäätöstä.

On selvää että Craig vetoaa yleisöön ja yrittää vaikuttaa siltä kuin hänen absurdiksi kutsumisensa olisi sitä järkevää mallia. Se on kuitenkin sitä huonoa mallia. Ja näin tehdessään ainut absurdi kuvioissa on hän itse.

Christian Fundamentalist Terrorists

Pikku -uutinen kertoi siitä, miten Ranskassa ritareiksi pukeutuneet henkilöt olivat ryöstäneet keskiaikamarkkinat. He olivat pukeutuneet ritareiksi ja saaneet kelpo saaliin. "Joukko ritareiksi pukeutuneita henkilöitä ryösti maanantaina keskiaikafestivaalit Koillis-Ranskassa. Poliisin mukaan miekoin ja kirvein aseistautuneet ryöstäjät saivat saaliikseen 20 000 euroa. Ryöstö tapahtui aikaisin maanantaiaamuna, kun Bitchen keskiaikafestivaalin järjestäjät olivat laskemassa tapahtuman tuloja. Yksi järjestäjä loukkaantui välikohtauksessa." (Ritariasu oli naamiaispuku jolla saatiin aseistus mukaan. Ryöstäjät olivatkin ovelia.) Tämä uutinen voisi tuntua jostakusta absurdilta. Tässä ryöstön työssä vähintään rikotaan ritari-ihanteita.



Ei ihme että ovat vihaisia,
kun kyynärspäätkin keksitään
vasta vuosien päästä

Kuitenkin juuri tämä on jotain joka on kuvannut ritareita ilmiönä. Tarinat referoivat tiettyyn ihmisjoukkoon, mutta tämä ihmisjoukko ei ole elänyt tämän ihanteen mukaan. Näin ollen kun puhutaan ritareista, ihanne on enimmäkseen harha. ; Esimerkiksi "Codex Wallerstein" antaa hienot ohjeet sille miten ritari voi rahapulan vaivatessa viillellen ryöstää maajussin puukolla. Näin ollen ryöstäjä-ritarit noudattivatkin yllättävän hyvin ritariperinnettä. ; Ritarien käytöksen rajuutta kuvaakin se, että eräs syy ristiretkien tukemiseen johtui siitä että mellastelevat raakalaismaiset soturit tuottivat sisäistä hajaannusta. Ristiretkien avulla tämä kahakointi saatiin kohdistettua ulkopuolista voimaa vastaan. Näin yhteiskuntajärjestys hyötyi kahta kautta ; Ulkopuolista vihollista pidettiin aisoissa. Ja sisäinen hajaannus pysyi sekin kurissa kun pahantekijät olivat taistelemassa sitä ulkopuolista vastaan.

Itse asiassa Windsorin tämän vuoden "Realities of Steel" -esitelmä piti sisällään juuri tätä ritariaihetta. Hän antoi ritariudelle lyhyen määritelmän (joka on otsikossa asti). Ritarit olivat kristittyjä fundamentalistiterroristeja. He olivat hyviä tappamaan ja he tekivät sitä työkseen. Hän vetosi myös siihen, että tosiasiassa se, mitä me ajattelemme ritari-ihanteen rakentamisena ja kannustuksena hyvään, olikin oikeasti jotain muuta. Ritarit olivat vallassa olevaa eliittiä. Tekstit olivat kirjoitettu ylimyksiltä ylimyksille. Näin ollen ne olivat sisäistä selkääntaputtelua. Lisäksi rahvaan pariin levinnyt tarina ei sekään ole mitään ritarikritiikkiä ; Kun ritareista kerrottiin ihanteellisia tarinoita, niillä ei suinkaan kritisoitu ritarien julmuutta, vaan nimenomaan pönkitettiin vallassaolevien valta -asemaa. Kun ritarit esitettiin ihanteellisina tarinoissa, ihmiset helposti ajattelivat että ritarijärjestelmä on mainio asia.

Olin itse hieman hämmästynyt siitä että Windsor käytti näinkin provokatiivista määrittelemää ja esitti näin klassisesta ritarien ihailusta poikkeavaa kulmaa. Miekkailun harrastus kun liittyy vahvasti miekkailun historiaan ja mielikuvat miekkailun historiasta ja ritarihyveistä innostavat monia taatusti harjoittelemaan "ritaritaitoja". ; Windsor ei ollut markkinoimassa, vaan selittämässä asiantiloja ja rehellisyys on tätä kautta ymmärrettävissä. Ja tämä näkökulma antoi hänelle luvan tarkastella erikoisia ja eettisesti kyseenalaisia asioita joita manuaaleista löytyy.

Julmien kristittyjen historiaa ; Kolmannen kuvauksen korvapuusti.

Kokemuksieni mukaan kahdenlaiset kristityt loukkaantuvat jos ritari -ihannetta kolhitaan. On olemassa ihmisiä jotka eivät osaa historiaa. Heillä ritari -ihanne on jopa jonkinlainen malli. Ja osoitus siitä että kristillinen yhteiskunta toimi. Etenkään USA:n puolella pyöriessä ei ole itse asiassa harvinaista törmätä kristittyyn joka kokee nostalgiantunteita feodaaliaikaa kohtaan. He korostavat, että tätä järjestelmää on haukuttu liiaksi. Että silloin ihmiset olivat kotona koulutettuja ja jokaisella oli oma rooli. Ja ritarit olivat hyveellisiä, eivät vain hirmu vahvoja vaan myös hirmu hyviä. Nämä ihmiset loukkaantuvat siitä että ritarin määritelmä on "Christian Fundamentalist Terrorist" koska he eivät hyväksy viimeistä sanaa. Terrorismiosaa ei hyväksytä. (Tästä ei sen enempää, historian totaalinen uudelleenkirjoitus ei ole kiinnostavaa koska siinä heitetään faktat jorpakkoon ja estetään kunnon keskustelu ja vedotaan vain illusionaariseen myyttiin jota sitten toistetaan.)

Historiaan tutustuneet fundamentalistit taas lähestyvät asiaa tosiasiat tunnustaen, mutta dogmatiikkaan nojaten. Silloin saadaan esimerkiksi sellainen vastaus kuin itse sain facebookissa juuri tänään. "Ihan hupaisaa, että kun raakoja sotureita yritettiin saada paremmin aisoihin kehittämällä kristillissävytteistä ritari-ihannetta niin lopulta näiden sotureiden pahanteosta päästään syyttämään juuri kristinuskoa..." Tässä argumentaatio on joko (a) tosiasioita valikoivaa tai (b) No True Scotsman -virheargumentin sävyttämää. Kummassakin tapauksessa kyseenalaistetaan se, että ritarit olivat kristittyjä. Heidän ääriliikeluonteensa ja terrorismiluonteensa hyväksytään, mutta tämän ei nähdä olevan missään liitoksissa kristinuskoon.

Tämäkin ajatus on kummallista, koska esimerkiksi Temppeliritarit ovat tunnetusti ihanteiltaan ja opeiltaan ja normeiltaan erittäin kristillisiä. Esimerkiksi seksuaalietiikka ja omistamista koskevat normistot oli heillä hyvinkin tiukkaa. Ritarit eivät esimerkiksi saaneet haukkametsästää tai koristella hevosiensa suitsia pienillä koruilla, jotka olivat siihen aikaan vähemmän kristittyjen ristiretkeläisten parissa suosittua. Jos temppeliritarien ja tarinoissa olevien ritari -ihanteiden takana on aina referenssi tämänlaisiin väkivallantekijöihin, jossa taistelukulttuuri lyö kättä muiden arvojen kanssa, niin päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. On vaikeaa sanoa että mikä sitten on se "kristillissävyinen ritari-ihanne" jos ritarit eivät kerran olleet oikeita kristittyjä. Tässä kohden kristityt näyttävät elävän ikään kuin hölmöläisten peitonleikkuussa. Kun pitää selittää että ritarikuntien väkivallanteot eivät olleet aitoa kristillisyyttä, kadotetaan ajatus siitä että ritareita olisi suitsittu kristillisellä ihanteella. Normit ja ohjeet ovat siis tilanteenmukaisesti aina

Tämänlainen cherry -pickingin ambivalenssimylly on tietysti myös ritareiden toiminnassa. On nimittäin helppoa hylätä ideologian suhde toimijoissa. Väkivalta on aina yksityishenkilön tekoa eikä ideologia liity siihen mitenkään. Kuitenkin kun tehdään se, mikä usein unohtuu tehdä, eli seurataan joko rahaa tai valtaa, selviää että ritareilla oli usein komentoketju. Kun esimerkiksi Paavi Innocentius III oli huolissaan kerettiläisistä, hän ensin halusi ne mukaan kristinuskoon ja jos nämä eivät vapaaehtoisesti suostuneet siihen, hän pisti ritarit pieksemään kokonaisia kyliä hengiltä. Näissä hakkaajaisissa yksilöiden motiiveja on tietysti monenlaisia, on roistoja ja varkaita sekä kirkonmiehiä että kiihkouskovaisia. Mutta komentoketju johtaa selkeästi kristilliseen tahoon. On selvää että jos sanoo että katolisen kirkon päämiehen ja koko ideologiakoneiston toiminta ei mitenkään kristinuskoon, ollaan aika omituisessa tilanteessa. ; Tätä kautta selviääkin se, että itse asiassa koko ajatus ritareiden kristillistämisestä on sisällöllisesti absurdi. Ritarien aikana yhteiskunta oli äärimmäisen kristillinen, itse asiassa silloin yhteiskuntarakenne oli teokraattinen tavalla jossa kirkon ulkopuolinen elämä oli vaikeaa (jos olet vaikkapa kataari niin saat ristiritarimiekasta, kiitos Innocentius III:n jonka käsitys armosta on se, että hän ensin kysyy että haluatko vapaaehtoisesti kääntyä kristityksi.) Eli vaihtoehtoja kristittynä olemiselle oli itse asiassa aika vähän. Jos läpikristillisen yhteiskunnan jäsen joka on kristitty toimii sillä hengellä että "jos joku ritari tai ylimys oli erimielinen vaikkapa piispan kanssa, niin sitten lähetettiin aseistettuja miehiä tappamaan koko ylimyksen johtama kylä" niin on selvää että kysymys on kristillisyydestä. Ritari -ihanne onkin kenties muuttuneen kristinuskon muuttuneita arvoja.

Kolme attribuuttia.

Tästä voi kuitenkin mennä väärään suuntaan. Sillä itse asiassa facebookiini saama syytös, (joka tuli otsikossa olevasta kolmen sanan kuvauksesta) on väärä. Se nimittäin esittää että laittaisin kristillisyyteen syy-seuraussuhteen. Kuitenkin kuvaus on lähinnä attribuutteja. Eli kuvaus koskee ritarien yleisiä ominaisuuksia. Ja tämä ei todellakaan tarkoita samaa kuin jos näiden välillä olisi syy-seuraussuhde. ; Esimerkiksi useiden murhaajien taustalta löytyy se, että heidän talossaan on hammastahnaa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin se, että hampaiden harjuu aikaansaisi rikollisuutta.

1: En kuitenkaan ole tästä syytöksestä hirvittävän loukkaantunut. Vaikka se itse asiassa on olkiukko, niin hyvin usea ihminen - kristityt ja ateistit - ovat sillä tavalla tyhmiä että he esittävät tämäntyyppisiä rinnastuksia hyvin usein. Näin ollen lausuja joko kokemuksen pohjalta oletti että tarkoitan tätä, joka on aivan hyväksyttävä tapa tulkita tekstiä. Tai sitten hän itse on "laittanut mutkia suoriksi" tässä kohden, eikä hän siksi huomaa tälläistä vaihtoehtoa.

2: Itse asiassa kun laitoin Windsorin kuvauksen tämän uutisen yhteyteen, ajattelin lähinnä sitä että ritarit palaavat juurilleen. En siis kokenut sen olevan mitenkään kristillisyyttä kritisoiva. Tämä ei tullut mieleeni koska itse rikos oli kontekstiltaan varsin uskonnoton. Ei oltu esimerkiksi pukeuduttu papeiksi tai oltu vaadittu miekkalähetyksen hengessä ryöstön uhreja kääntymään kristityiksi. Kuitenkin lausuntoni tulkittiin, ei referenssinä "Codex Wallersteinin ihmeelliseen maailmaan" vaan nimenomaan uskontokriittisenä. Tämä suuntaus on ymmärrettävä koska kommentoijalla oli kokemusta minusta. Tämä toivottavasti muistuttaa että en ole itse asiassa läheskään niin uskonnonvastainen kuin enemmistö näyttää luulevan. Tämä huvittaa minua syvästi, paitsi silloin kun ei huvita.



Harmaasudet demonstroivat
mielikuvaa jonka ritari
saa kun  kuulee sanan
"Joukko -oppi"

Tästä päästäänkin historiatieteestä hyvinkin erilaiseen suuntaan. Nimittäin joukko -oppiin. Joukko -oppi on tärkeää. Se on myös hyvin epäintuitiivista ; Esimerkiksi Russellin paradoksi on vielä käsitettävä, mutta harva ymmärtää että se on hyvinkin laajasti sovellettavissa. Joukko-opissa opitaan esimerkiksi sellaisia että Russellin paradoksi voidaan välttää jos joukot määritellään niiden jäsenten kautta sen sijaan että niitä tarkasteltaisiin niitä määrittävien käsitteiden kautta. Normaali tapa katsoa kohteita perustuu taas kuvauksiin, jotka ovat hyvin vahvasti keskittyneet siihen että on tunnuspiirteitä jotka ovat nimenomaan tämänlaisia määrittäviä käsitteitä. Tämä johtaa siihen että ajatteluun livahtelee paradoksaalisuutta ilman että tätä välttämäättä huomataan. Tämä muistuttaa siitä, että arkijärkipohjaiset mielikuvat eivät yksinkertaisesti seuraa joukko -opin omituisuuksia mielellään tai helposti. (Tämä vaikeus ei ole pelkästään omista kielellisistä rajoitteistani, tämä on jokin josta filosofit ovat aika yleisesti yksimielisiä.)

Tämä joukko -opin etäisyys arkiajattelusta taas johtaa siihen että ihmisten on yllättävän vaikeaa ymmärtää (a) analogioita ja (b) määritelmiä. (Tässä keskityn vain määritelmiin.) Sillä määritelmä on kuvaus jossa on pohjimmiltaan kysymys joukko -opillisista teemoista kuten "luokista" ja "joukoista". Tämän vaikeuden vuoksi olen välttänyt joukko-opin käsittelyä ja yrittänyt suusanallistaa asioita niin että ne olisivat helpompia erottaa. Tässä tapauksessa on kuitenkin hyvin vaikeaa selittää asiaa ilman että vetoaa hyvin suuriin eroihin joita joukko-opissa laitetaan joukon ja luokan välille ; Luokkaan kuuluminen määrää käsitteen alaan kuulumisen. Joukkoon kuuluminen taas voi johtua täysin satunnaisista kvaliteeteista jotka vain sattuvat olemaan samoja.

Jos joku näkee että ristiritarit olivat kristittyjä, huomaa tosiasian. Kristillisyys on kätevä kriteeri jolla ritarit erotetaan muunlaisista uskonfanaatikkoterroristeista (esimerkiksi islamistiterroristeista). Kuvaus antaaa olennaisen erotuskyvyn muihin. Kuitenkin jos tämä kuvaus nähdään syy-seuraussuhteena, alkavat omituisuudet. Sillä siihen aikaan koko yhteiskunta oli kristillistä. Syy-seuraussuhteessa onkin aina otettava huomioon ympäristö ; On katsottava oliko ritareissa yliedustus (isompi prosenttiosuus) vai aliedustus (pienempi prosenttiosuus) kristittyjä verrattuna nimenomaan oman kulttuurin sisätilaan.

1: Sama puutteellinen argumentaatio on heikkoutena esimerkiksi kun mietitään tieteen syntyä. Moni tuijottaa vain tieteen auktoriteetteja ja näkee että "kristitty, kristitty, kristitty". Kun yhteiskunnassa enemmistö on kristittyjä, tämä on markkerina suunnilleen yhtä huono kuin tuijottaisi etelänmaalaisessa yliopistossa opiskelijoita ja huomaisi tummaa tukkaa ja esittäisi sen jälkeen että espanjan auringossa tumma tukanväri lisää ajattelukykyä ja innovatiivisuutta.

Näin ollen, vaikka pidänkin kolmen attribuutin kuvausta ritareista omalla tavallaan hyvinkin osuvana ja oikeana kuvauksena, en pidä sitä syy-seuraussuhteen kannalta olennaisena analyysinä. Vielä vähemmän väitän että kristillisyys johtaisi fundamentalismiin joka johtaisi terrorismiin. Sillä jos näin olisi, niin ei kenties tarvittaisi kuin yksi kuvaus ritarille, riittäisi että sanoisi että "kristitty". En kuitenkaan usko näin, enkä pidä kristinuskoa erityisen väkivaltaisena uskontona. Itse asiassa uskon että uskonnollinen vakaumus on väkivallan purkautumisten kannalta herttisen yhdentekevä.

1: Selitän enemmän olosuhteilla. Kristinuskon seksuaalivastaisuus tiukentui voimakkaasti kupan yleistymisen myötä. Tämä on ymmärrettävää ja poistaa taakkaa sen takaa että kristillisyys olisi ytimeltään jotenkin erityisen seksuaalivastaista.

Ihmisen on jossain tilanteessa vaikeaa erottaa joukko-opillisia kiemuroita. Siitä huolimatta että ihmiset onnistuvat tässä toisaalla aivan mainiosti. Hyvin harva sekoittaa kissan kuvausta ja kissan syntyhistoriaa toisiinsa. Jos kissa naukuu, on nelijalkainen ja karvainen nisäkäs, juuri kukaan ei pidä sitä aivan luokattoman huonona kuvauksena, vaan katsovat että se jollain tavalla kuvaa kissaa. Eikä se juuri kenestäkään tarkoita sitä, että karvaisuus aikaansaisi kissuutta.