Kuinka äkäpussi keskeytetään?

Manu Ryösö on tunnetusti hahmo jonka kanssa ei pidä keskustella ateismista, liberalismista tai vastaavista aiheista. (Hän lainaa ja kopioi aineistoa muilta uskon myrrysmiehiltä siihen sorttiin että on hyvin kyseenalaista voidaanko häntä lainkaan käsitellä ns. "yksilönä" sanan täydessä mielessä.) Hän on niitä ihmisiä jotka eivät välttämättä ole edes lukeneet - tai jos ovat niin eivät ole ainakaan ymmärtäneet - vastustamiensa ihmisten kirjallisuutta tai sanomisia. Hän lukee ja tulkitsee erilaisia asioita lähinnä sitä kautta minkälaista propagandaa hän on lukenut näiden vastustajilta.

Ryösö on niitä ihmisiä jotka muistuttavat että kenties teologi ei ole oikea ihminen keskustelemaan niistä jotka eivät ole teistejä. Ryösö on ainakin juuri niitä kristittyjä jotka kulkevat ympäriinsä kädessään vasara ja sitten he näkevät kaikki ongelmat ja filosofiset kysymykset nauloina. Tämä on tietenkin tuttua. Lähes kaikki ideologiat pyritäänkin tämänlaisten teologien kanssa muuttaa uskonnon analogeiksi. Tai "uskonnoksi". Esimerkiksi "evoluutiouskoksi".
1: Vaikka kyseessä olisikin joko filosofinen naturalismi tai jossain tapauksissa tämän ylittävä ideologinen liikehdintä. Kaikki uskonnot ovat ideologioita ja ideologioilla on varmasti jotain samanlaisia yksittäisiä piirteitä uskontojen kanssa tätä kautta. Mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja.

Hänen uusin kirjoituksensa "Kotimaan" blogeissa ei ole tässä mielessä mikään yllätys. Hän kirjoittaa politiikassa tapahtuvista symbolisista "isänmurhista". "Muutama viikko sitten Ylen nettisivut julkaisivat Jussi Halla-ahon kritiikin Timo Soinia ja Perussuomalaisten nykyjohtoa kohtaan. - Halla-aho tunnetaan ankarasta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kohdistuvasta kritiikistään. – Tällä kertaa Halla-ahon kritiikin uutisoitiin suuntautuneen myös oman puolueen hallintotapaan ja Timo Soiniin. – Ylen toimittaja kutsuu tätä toimintatapaa isänmurhaksi. Toimittaja antaa uutisessaan ymmärtää, että vahvan johtajan seuraajan tulee tehdä tällainen isänmurha, jotta hän voisi onnistua vallanvaihdoksessa." ... "Jäin miettimään tätä ajatusta ja päätin ottaa sen logiikasta selvää. Pienen selvittelyn jälkeen näyttää sitä, että politiikassa on varsin laajalti hyväksyttyä ajatus puhua isänmurhasta. Samanlaisia termejä on käytetty myös muiden puolueiden valtapolitiikan arvioimisessa."

Hän kirjoittaa siitä miten "isänmurha" on teologinen ja darwinismin vika.

Ja merkki epäkristillisyydestä. "Teologina kutsuisin tällaista arvostettavien edeltäjien mitätöimiskulttuuria Jumalan käskyjä vastaan nousemisena, sanoohan myös Pyhä Raamattu: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niinkuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (5. Moos. 5:16) Huomaatko, että myös tässä puhutaan menestyksestä? – ja juuri menestystä hakevat noususta haaveilevat poliitikotkin! Raamatun mukaan menestyksen salaisuus kätkeytyy juuri päinvastaiseen logiikkaan kuin em. ajatuksessa isänmurhasta."

Hän taustoittaa nämä melko erikoisesti. Mukaan lasketaan hyvin laajalla skaalalla kaikenlaista. "Kyseisen teorian lanseerasi alkujaan Sigmund Freud. Freudia arvostetaan tutkijana ja psykoanalyysin kehittäjänä. On kiistämätöntä, että Freud osasi kuvailla monia ihmisen elämään liittyviä neurooseja ja toimintamalleja varsin osuvasti. – Kyky kuvailla jotakin ilmiötä on kuitenkin kokonaan eri asia kuin tehdä totuudenmukaisia johtopäätöksiä!"
1: Kritiikki saa hauskoja sävyjä kun Raamattua ja kreationisteja usein puolustava ja Puolimatkaa fanitteleva Ryösö selittää miten "On luonnollisesti niin, ettei Freudin keksimälle alkukertomukselle löydy mitään historiallista evidenssiä. Se on vain kuviteltu tarina. - Siitä huolimatta tämä tarina on alkanut elää monina erilaisina uskomuksina isänmurhan välttämättömyydestä. – Ja nyt näyttää siltä, että tämä freudilainen myytti on ostettu osaksi poliittista toimintakulttuuria." En itse kannata Freudin ajatuksia tai pidä niitä nykyajan tieteeseen kuuluvina. Jos joku kertoo minulle että hän nykyaikana kannattaa freudilaisuutta kuten Freud sen kuvaili, sanon vain että motherfucker! Se, että Freud on ateisti ja väärässä ei tarkoita että teistit eivät voisi tehdä aivan vastaavantasoisia hölmöilyjä. Ryösö todistakoot Jumalan luomiskertomuksen suoremmalla evidenssillä kuin Freud omansa. Eikä vain nojaa johonkin kirjaan jossa on kirjaimia.

Mukaan liitetään kaikkea muutakin. "Monet paljon tuhoa aiheuttaneet totalitaristiset ideologiat (kuten kommunismi ja natsismi) ovat kannattaneet kiihkeästi Darwinin ideaa lajien välisestä kilpailusta. Näiden aatteiden ihmiskuva on rakennettu johdonmukaisesti myytille, jossa kehityksen edellytyksenä nähdään kilpailu, jossa heikommat syrjäytetään. – Miten monta poliittista isänmurhaa onkaan tunnistettavissa esim. kommunismin piirissä! Tiedämme, että jo Stalin puhdisti bolševikkipuolueen johdosta Leninin ja Trotskin entiset suosikit ja läheiset työtoverit ja nimitti omat suosikkinsa heidän tilalleen.– On merkillepantavaa, että tämä näennäisesti kansalaisten välistä solidaarisuutta korostava ideologia rakentuu isänmurhan logiikalle."

Tässä hän selvästi niputtaa monenlaisia asioita yhteen. Kun ei ole kristitty on ei-kristitty. Ja sitten ne kaikki edustavat ilmeisesti samaa "perisynnin, liberalismin ja vastaavien" klimppiä. Että kun "näkemys A on ei-kristitty tai antikristillinen ja B on myös antikristillinen niin niitä voidaan pistää yhteen". Kas kun islaminusko ei tällä prosessilla pian muutu ateismiksi. (En ihmettelisi jos tähän mentäisiin. Ryösö nimittäin yhdistelee yhteen asioita jotka ovat hyvin hyvin hyvin erilaisia.)

Olen toki huomannutkin että konservatiiveilla on hämmentävä tapa puhua esimerkiksi "Punaviherstalinisteista" joissa termejä käytetään toisteisesti, kuin ne olisivat redundanttia informaatiota ja synonyymejä, sen sijaan että he analyyttisesti tunnistaisivat erilaisia osioita ja tunnistaisivat niiden ominaispiirteitä. Eli jossa "punainen" ei ole aivan sama kuin "vihreä". Luultavasti tätä käsittelyä tarvitaan koska jos on analyyttinen sitä saattaisi kenties joutua tunnustamaan että kenties kaikki filosofiset kysymykset, ongelmat, vastaukset ja suuntaukset eivät olekaan nauloja. Ja tämä tietenkin rajoittaisi arvon teologien valtaa olla muka relevantteja kannanottajia joiden erikoisosaamisalueella on kissanpierun vertaa väitelauseiden oikeinosaamisen todennäköistämisessä..

Tämän teorian moittiminen on helppoa. Aivan liian helppoa..

Ryösö on teologi joten hän on tässä amatööripohjalla kommentoimassa poliittista filosofiaa. Johon liittyvät lainauksetkin lienevät peräisin jostain, sanotaanko "Puolimatkalaisesta herätyskirjallisuudesta" kuin ne olisivat jotain jotka perustuisivat siihen että Ryösö olisi lukenut vaikka kommunistien teoksia tai Freudin teoksia, analysoinut niiden argumenttisisällön.

Tämä on toki tuttua sitä kautta mitä olen aiemmin kirjoittanut. Minulla onkin tähän aiheeseen niin paljon viittauksia ja kirjoituksia lähdeviittauksineen että lienee järkevintä muistuttaa hakusanoista mallia "eugeniikka", "sosiaalidarwinismi" ja "Lysenko". (Itse asiassa ihmettelin lähinnä sitä että hän ei rinnastanut sosiaalidarwinismia ja eugeniikkaa Hitlerin kauhutekoihihin asiavirheillä jotka ovat hyvin kliseisiä. Samalla unohtuu että tälläisiä ajatuksia kannattavina pitävät nykyään lähinnä Kent Hovindin kaltaiset kreationistit. Samoin ihmettelen että Nietzsche -asiavirhettä ei nostettu esiin. Ehkä Ryösöllä ei ollut tilaa kirjoittaa näistä. Sillä muutoin hän varmasti toistaa jokaisen kuulemansa asiavirheen heti jos se hänen omaa korvasyyhyään miellyttää.)

Kommunistien kohdalla on tärkeää muistaa miten kommunistit eivät olleet "biologeja" vaan "kasvatusopin" kannalla. Lähes kaikki on kulttuurista, ei geneettistä. Tässä mielessä onkin syytä muistaa että kommunistit vastustivat evoluutioteoriaa hyvin voimakkaasti. Heillä oli lysenkolaisuus johon liittyvä vernalisaatio liittyi kasvattavaan karaisemiseen, ei siihen että geneettisesti paremmat olennot yleistyisivät. Lysenko itse asiassa tunnettiin nimenomaan siitä että hän vastusti verevästi ja voimalla genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen.
1: Näitä sävyjä on. kieltämättä joitakuita häiritsevässä määrin, mukana monessa paikassa nykykulttuuria. Jopa postmoderni feminismi on tässä mielessä läheisempää sukua kommunistien ajattelulle kuin sosiaalidarwinismi. Samoin lähelle menevät myös erilaiset kristittyjen homo-opit joissa homoseksuaalisuus on vain jotain joka kasvatetaan ihmisiin.

Itse asiassa jopa Ryösön oma lainaus näyttää että kenties vahvimman yksilön taistelutarina onkin jopa Freudilla korvautunut jollain muulla. ; "Freudin mukaan ihmiset elivät ennen apinalaumojen tavoin vahvimman uroksen hallinnoimissa laumoissa. Vahvin uros piti hallussaan kaikkia lauman naaraita ja hallitsi, tappoi tai ajoi pois kaikki muut urokset, omat poikansa mukaan lukien. Eräänä päivänä pois ajetut veljekset sitten yhdistävät voimansa, tappavat ja syövät isänsä, lauman patriarkan… Vaikka voimakas alkuisä on varmasti kaikkien veljesten kadehdittu esikuva" Snipetin kesken lauseen jääminen vihjannee että epämiellyttävä twisti on lainauksen kohdalla hyvinkin lähellä... Freud ei olekaan tullut tutuksi minään sosiaalidarwinistina. Avainsanana onkin "yhteistyö" jolla vallanpitäjä voidaan päihittää. Freud ei liittänyt tähän tarinaansa myöskään geneettistä teoriaa.

Itse asiassa on selvää että Ryösö ei selviäisi hänen lainaamiensa tahojen filosofian sisältöä deskriptiivisesti kuvaavien yliopiston  peruskurssien tenteistä noilla "tiedoillaan". Tosiasiassa hän ei saisi tehdä tämänlaisissa asioissa oikein mitään virheitä, hän on niin kovasti auktoriteettinsa edellä menevä vallankäyttäjä että hänellä pitäisi olla jotenkin "kovennettu vastuu". Hän ei ole mikään putkimies joka voi hoopotella asiavirheitä ja pitää kunnioitettavuutensa.
1: Ja tässä kysymys ei ole "samoista faktoista ja eri tulkinnoista" tai siitä että Ryösöllä olisi oma tulkintansa asiasta. Hän väittää että "kommunistit sanovat asiaa X" joka on deskriptiivinen väite. Ja jos näitä ei saa oikein kyseessä on moka, virhe, perseily, epäosaaminen, plagioitu virhe... Ja kun kyseesso ovat aivan yksinkertaiset perusasiat, on niissä asiavirheily jotain jota kuvaavat sellaiset termit kuin, yleinen epä-älyllisyys, oman akateemisen kompentenssittomuuden alleviivattu demonstrointi  - tai vain yksinkertaisesti "ryösöily". Valitettavasti tämä asia on yhtä paljon "keskustelu ja näkökulmakysymys" kuin jos keskusteltaisiin siitä onko 2+2=157 oikein suurilla kakkosen arvoilla..

Mutta eihän kysymys alkujaankaan tietenkään Ryösöllä ole tosiasioissa vaan niillä viestimisessä.

Sanoma on tärkein ja se miten se koristellaan on vain jotain jolla halutaan vahvistaa tätä tarinaa. Viesti edellä, tosiasiat ovat vain tätä tukevaa toimintaa tai jotain joka on syytä sysätä syrjään. Asenne on tuttu jokaiselle joka on esimerkiksi sanonut yhden lauseen Ryösön kanssa ei-pro-teistisessä näkökulmassa ikinä missään. (Rehellisesti sanoen: Hän on vastenmielinen ihminen joka olemassaolollaan todistaa että jos haluaa olla ei-hänenkaltaisensa on todennäköiseti jo kukonaskeleen päässä matkalla kohti älyllisesti rehellisempää ja ennen kaikkea moraalisesti parempaa ihmistä.)

Toki Ryösön kohdalla on pakko mainita, että hän on niitä ihmisiä joiden viestinnässä ei oikeastaan koskaan ole kysymys historiasta. Ryösö ei tässäkään ole kiinnostunut historiasta tai siitä että ovatko hänen sanomansa totta. Hän on päinvastoin kuullut jotain joka on poliittista ja joka viehättää hänen omaa itseään. Ja siksi hän käsittelee sitä kuin se olisi totta. Ryösön kirjoitusten takana on itse asiassa hyvin yksinkertainen asia ; Se, kenelle hänen mielestään tulee jakaa valtaa ja millä tavalla valtaa tulee jakaa ja miten vallanvaihto tulee suorittaa. Hän ei pidä siitä että joku jakaa valtaa hänen kannaltaan epämiellyttävällä tavalla.

Hän on ilmeisen pahastunut siitä miten Halla-aho on kohdellut Soinia. Hän ei pidä siitä että suulaudestaan ja poliittisen epäkorrektisti oppositiosta valtaa vastaan käynyt Soini kohtaisi vastustusta. Ero onkin varmasti siinä että vaikka moni maahanmuuttokriitikko ei välitä siitä vastustetaanko maahanmuuttoa ateistin vai kristityn voimin, niin Ryösö on niitä jotka näkevät asiat aina uskonnollinen vakaumus edellä. Häntä harmittaa kuinka joku Halla-ahon ateisti tekee "isänmurhan" Soinille joka on sentään kristitty. Miten he kehtaavat? (Ateisti ei saisi Ryösön maailmassa kritisoida kristinuskoa vaan hänen tulisi kiittää ja palvella ja arvostaa sitä.)

Soini on ollut vuosia äkäpussi jolla on ollut valta puolueessaan. Valta on tarkoittanut sitä että puolueen jäsenillä on ollut omantunnonvapaus joka tarkoittaa sitä että heillä on ollut täysi vapaus olla samaa mieltä siitä mitä Soinin katoisen uskon dogmaattisten suuntausten parissa on muinaista kirjaa lukien todettu oikeaksi mielipiteeksi. Nyt tätä äkäpussia on sitten keskeyttämässä joku ... sanotaanko Yrjänäisittäin "kelmeä kuminatsi" ... ja tämä on se joka Ryösöä pelottaa. PerusSuomalaisuus ei pian tarkoitakaan sitä että voitaisiin harjoittaa rajatta ... sanotaanko mikaniikkomaisia ... kristillistämisiä ilman että tulee vastustusta puolueen sisältä. Ryösöä pelottaakin se että entä jos ateistinen Halla-aho johdossa joko vastustaa tai ei välitä jostain aborttikysymyksestä ja vastaavista. PS kun on ollut valtapuolue - toisin kuin kristillisdemokraatit jotka ovat aina sekoilleet marginaalissa. PS on ollut kristityille merkittävä vallanlähde juuri sen vuoksi että Soinin äkäpussia ei ole saanut keskeyttää. Nyt Ryösöä harmittaa että kristityt menettävät paljon valtaa. Tulevaisuudessa lain sisällöistä määräisikin enemmistö eikä vähemmistö joka on onnistunut soluttumaan merkittäville valta-asemille jollain ihan muulla kuin näillä uskontoteemoilla. (Soini on merkittävin uskonnollista valtaa politiikassa käyttänyt yksilö. Hän on kuitenkin noussut sinne maahanmuuttokysymyksellä.)

"Esimerkit Timo Soinista ja Sauli Niinistöstä puhuvat melko lailla samaa kieltä. Molemmissa tapauksissa on nähdäkseni kyse siitä, että nämä isähahmot ansaitsivat parempaa kohtelua. – Heille olisi syytä osoittaa kiitollisuutta. – Sen sijaan poliittista nousua tavoittelevat seuraajat pyrkivät mitätöimään heidän asemansa ja perintönsä ilman häpeää. Omituisinta tässä ilmiössä on se, että tällaista toimintamallia pidetään aivan yleisestikin poliittisen menestyksen reseptinä!"Totuus ja valhe ovat Ryösölle irrelevantteja. Paras tarina voittaa! "On tärkeää huomata, miten voimakkaita vaikuttajia ihmisen alkuperään liittyvät tarinat ovat. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisten tarinoiden varaan me rakennamme maailmankuvamme. On kokonaan eri asia miellämmekö itsemme Jumalan kuvaksi luoduiksi olennoiksi, joilla on tehtävä viljellä ja varjella tätä luomakuntaa, vai… katsommeko kehittyneemme ihmiseksi lajien välisen kilpailun kautta, jossa vahvin oikeutetusti voittaa ja heikot tapetaan/kuolevat (ja isänmurha on reaalipolitiikkaa)?"

Ryösö itse kuvaa vastustajiaan sellaisin olkiukoin että lienee vain tasapuolista ja reilua muistuttaa häntä siitä, että hän itse samalla logiikalla seuraisi moraalittomuustasoltaan ja reiluuskäsityksiltään ns. "aikamoista tarinaa" (kiertoilmaus rankalle psykopatialle ja mielisokeudelle ja hyvyyden puutteelle). Raamatun mukaan esimerkiksi varastaminen on paha asia: Sille on oma kieltonsa kymmenessä käskyssäkin. Raamatun oikeudenmukainen Jumala osoittaa että varastaminen ei kannata, sillä kuten länsimaisen aatemaailman ja tiedon olennaisin ydin, Raamattu osoittaa: Aatami ja Eeva söivät ilman lupaa puusta, he olivat varkaita. He olivat kelmejä jotka menivät ja söivät hedelmän puutarhurin suosikkipuusta. Ja kuten omenavarkauksissa yleensäkin, on tämä teko vaativa hyvityksen. Raamatun osoittama oikeudenmukainen hyvitys tapahtuu siten, että puutarhuri myrkyttää varkaan ja koko tämän suvun aina seuraaviin sukupolviin ad infinitum hitaasti tappavalla myrkyllä ja ruoskituttaa sekä teilaa oman poikansa kidutuspaalussa. Niin, että vakavasti pitää varastamisen syntiin suhtautuman. Ja tappaa varkauden uhrin jälkeläinen.

On selvää että tämänlaisilla ei käydä älykästä keskustelua koska siitä puuttuu (1) äly (2) keskustelu. ;Mutta toisaalta ; Kuka muka haluaisi keskustella jonkun Ryösön kanssa? Ja jos haluaisikin, missä hän kuvittelee olevan se mahdollinen maailma jossa tämä tahto voisi myös toteutua?

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?

Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)

Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.

Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.

Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)

Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.

Mutta.

Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.

Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.

On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.

Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.

Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.

Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)

Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.

On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.

---

Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..

Pieni ajatus ; Miksi miehet "iloitsevat" lesboista?

Monet miehet ovat kiinnostuneet lesbopornosta. Syy tähän on luultavasti "biologinen". Heteropornossa on läsnä miehiä. Ja tämä ei välttämättä ole kovin innostavaa heteroseksuaalille miehelle.

"Naisiasiallisesti" asia muotoutuu helposti siten, että lesboseksi on miehelle jonkinlainen ultimaattinen valloitus. Tässä selityksessä miehet haluavat tosiasiassa harrastaa seksiä ennen kaikkea "vaikeasti saatavien saaliiden kanssa". Ja kyseessä olisi ikään kuin mieskunnian täydentäminen. Näin ollen nunnat ja lesbot olisivat "hyviä voittoja" koska kohteet olisivat "vaikeita". Samalla tietenkin syntyy tarinoita joissa miehet "käännyttäisivät" lesboja, ja täten tavallaan kyseenalaistaisivat koko lesboseksuaalisuuden. Tekisivät siitä jonkin elämäntapavalinnan. Lesbon käännyttäminen hyvällä heteroseksillä -myytti täydentäisi tätä valloitustarinaa.

Tätä kautta lesboseksin katsomisessa on vaikeaa nähdä mitään kovin hyvää tai kannustavaa. Mutta kenties on syytä katsoa muitakin "kulttuurisia kyhäelmiä" asiasta. Niitä kautta saadaan toisia tarinoita. Jotka eivät välttämättä ole yhtä loukkaavia. (Miehille tai lesboille.)

Selvää on, että ilmiö ei ole mikään internetajan keksintö. Jopa Sigmund Freud yritti keksiä selityksen ilmiölle. Freudilaisen selitysmallin mukaan syynä oli se, että miehet kuvittelivat alitajuisesti äitinsä neitsyiksi ja muutenkin aseksuaalisiksi olennoiksi. Ja tätä kuvaa liitettiin muihinkin naisiin. Seksistä tehtiin tätä kautta ei-naisellista. Tämä tietenkin sopi yhteen perinteisen heteronormatiivisen näkemyksen kanssa, jossa mies on aktiivinen alati seksiä haluava osapuoli kun taas naiset olivat pikemminkin passiivisia ja vastaanottavia.

Freudista tämä herätti ahdistusta ja syyllisyyttä miehissä ; Seksistä tulee tässä maailmankuvassa yhtä epäeettistä kuin joidenkin penetraatiovastaisten feministien mielessä ; Jos mies on hyväksikäyttäjä ja nainen haluton, kokonaisuus on varsin epäeettinen. Se, että lesbot harrastavat seksiä keskenään olikin Freudin mukaan piristävä sitä kautta, että jos lesbot harrastavat seksiä keskenään, niin se tarkoittaa sitä että naiset haluavat seksiä ihan oikeasti. Ja näin miehen ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä että harrastaa seksiä.

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Ihanat naiset armeijassa

Näin viime yönä omituista unta. Olin jälleen armeijassa, ensimmäistä päivää. Minulla oli hirveästi kannettavaa. Lisäksi minulla oli hirveä kiire. Minun piti löytää kaapilleni hirvittävän nopeasti. Enkä yhtään tiennyt missä minun tupani oli.

Olin siksi jossain aivan normaalissa armeijan kolhoosilaitoksessa jossa oli pitkiä käytäviä ja valkoisia seiniä. Kuljin ja yritin aukoa ovia. Aluksi ovet eivät avautuneet. Sitten ne avautuivat. Ovien takana oli kuitenkin naisalokkaita. Ja ne kaikki olivat purkamassa omia tavaroitaan omiin kaappeihinsa. Ja jostain syystä he tekivät tämän alasti.

Luonnollisesti naissotilaat suuttuivat minulle hirveästi. I felt bad for them mutta yritin selittää että olin vain eksynyt. He olivat silti vihaisia. Yritin poistua paikalta mutta yritin samalla yhä etsiä omaa tupaani. Alastomia vihaisia naisia oli yhä enemmän. Unessa ei silti ollut mitään eroottista tai pornografista.

Sitten törmäsin appiukkooni. (Joka, jumalattoman kiitos, ei ollut alasti.) Selitin että etsin tupaani enkä tiennyt missä olin. Hänkin oli kuitenkin vihainen siitä että kulutin aikaani vieraiden naisten katsomiseen.

En tietääkseni koskaan löytänyt tupaani koska uni loppui.

---

En edes halua yrittää tulkita tätä unta freudilaisittain. Osittain siksi että freudilainen unien tulkinta on roskaa. Toisaalta sen vuoksi että tämä uni olisi freudilaisittain erittäin koherentti. Ovet ja portit esitetään usein vaginan vertauskuvaksi...

Pride & Joy

Käytän harjoituksissani Pavel Mocin "Violet" -miekkaa. Se on minusta hinta-laatusuhteeltaan oikein hyvä miekka. Valitettavan monet muut ovat kanssani samaa mieltä. Ja siksi saman näköisiä tai lähes saman näköisiä miekkoja on muillakin. Koska säilytän miekkaani koululla ja koska harjoitteluissa aseita usein jätetään lattialle, tapahtuu joskus sekaannuksia. Kuluu aikaa kun etsitään omaa miekkaa. Ja joku loukkaantuu jos otatkin samannäköisen miekan. Ja itse pahastut jos joku näpelöi sinun miekkaasi.

Siksi olinkin pragmaattinen. Miekkakoulun juhlien jälkeisenä krapulaisena tilana sain itsestäni käärittyä miestä niin paljon että maalasin oman miekkani pommelin vaaleanpunaiseksi. Maalasin myös osan väististä pinkiksi. Tämä on ehdottoman käytännöllistä koska
*: Nyt aseeni erottaa hyvin ensivilkaisulla.
*: Kukaan ei vahingossa ota sitä.
*: Kukaan ei varsinkaan tahallaan ota sitä.
*: Musta olisi temppuna jotain jota voidaan matkia. Maaleja on erilaisia. Pinkki tuskin on se valinta johon kukaan muu päätyisi.
*: Se on pinkki.
*: Miekkoja maalataan joskus muutenkin ; Sillä suojataan ruostumiselta.
*: Keskiaikana käytettiin oikeasti värejä vaatteissakin. Pinkkiä väriä käytettiin koska sitä saatiin kuorista. Itse asiassa vaaleanpunainen on ollut miesten suosiossa.
*: Juuri edellisissä harjoituksissamme mittailimme miekkojemme kokoa erään naispuolisen miekkailijan kanssa. Hänen aseensa oli omaani pidempi, joten kerroin hänelle että hän vain kompensoi sitä että hänellä on pieni pippeli. Hän nauroi vitsille, pyyhittyään minulla ensin lattiaa. Nyt minulla on miekka jonka pää loistaa punaisena. Etsi tästä symboliikkaa, Freud.

Lisäksi nimesin viimein miekkani. Kotiin ostamani aseet olenkin nimennyt. On "kunniaa", "omaatuntoa" ja muuta jonka kautta voin vannoa. Ja kukaan, siis kukaan, ei voi väittää että minulla ei olisi näitä. Tämäkin miekkani osuu tähän nimeämisperinteeseen. Se on "Pride & Joy". Ja koska vaaleanpunainen symbolisoi iloa, harvinaisen pitkässä kaksiosaisessa nimessä on sisällä parikin vitsiä.

Miten "vapaus" on kenties liian epämääräinen termi

Jos katsotaan viime päivien satiiria ja jumalanpilkkaa koskevaa keskustelua, on tässä noussut esiin erityisesti vapauden käsite. Tässä kohden syvimpänä ongelmana on se, että uskonnonvapaus nähdään joksikin joka on hyvin läheisessä suhteessa mielipiteenvapauteen ja sananvapauteen. Ja tämä yhteys on hyvin helppo nähdä. ; Tässä mielessä osittain kysymys on siitä että uskonnolliset ennakkoluulot estävät asioita. Esimerkiksi piirtämästä Muhammadin kuvaa. Toisaalta taas satiirikko haluaa sanoa jotain. Ja tässä välittyy helposti jonkinlainen ennakkoluulo.

Helpointa on tietysti ymmärtää että sensuuri ei ole ilmaisua. Tällöin voidaan jaotella ajatuksia positiivisesta vapaudesta ja negatiivisesta vapaudesta. Näin esimerkiksi lupa ilmaista ärsyttävä mielipide vertautuu siihen että jossain kevätjuhlissa lauletaan monia ärsyttävä "Suvivirsi". Kyseessä ovat positiiviset vapaudet. Ja aika monien mielestä nämä päihittävät ns. negatiiviset vapaudet. Kuten vapaudet olla törmäämättä omaa uskontoa pilkkaaviin materiaaleihin.

Juuri tämä jännite on tehnyt tästä kohusta miellyttävän. Lähes jokainen ihminen on ajautunut ajamaan juuri sitä kantaa ilmaisunvapaudesta jota hän ei muutoin ole korostanut. Jos asiaa haluaa analysoida argumentoinnin ja puolenoton sijaan voidaan tehdä asiasta jopa jonkinlaista käsiteanalyysiä. Ja se voi paljastaa vielä mainittua enemmän. Tästä on varmasti iloa ja hyötyä muutoinkin. Sillä jos katsotaan nykyaikaista maailmaa vapaus nousee esiin (a) kaikessa poliittisessa arvokeskustelussa (b) kaikessa postmodernissa joka kieltää ihmisen pysyvän luonteen tuomiten ne ennakkoluuloiksi. Tämä taas kattaa valtaosan kaikesta internetkeskustelusta. (Joka on tosin turhaa mutta hauskaa. Moni kuluttaa tämänlaiseen hengettömään tuloksettomaan sepeämiseen aikaansa ja pitää itseään tehokkaana mielipidevaikuttajana. Kenties olen itsekin juuri tätä porukkaa.)

Positiivinen ja negatiivinen

Karkeasti ottaen olen jo aiemmin maininnut positiivisen ja negatiivisen vapauden. Tämä on tietysti hirvittävä spoileri. (Tai olisi jos joka ikinen ei sitä jo tietäisi.) Määrittelen asiaa kuitenkin tavalla joka kenties ilahduttaa tai toimii perusteiden muistuttimena. Tässä jaottelussa on kysymys siitä että ollaksesi vapaa sinulla täytyy olla kyky, ominaisuus tai vähintään tämänlaisen potentiaali tehdä jotain. Ja tämän lisäksi tämän kyvyn täytyy jotenkin ilmentää muita ehtoja.
1: Negatiivisen vapauden käsitys on karkeasti ja suoraan sanoen tärkeä niille ihmisille jotka eivät tahdo olla orjia ja jotka eivät tahdo orjuuttaa. Hobbesin ajatuksissa korostui että jos teet teon ilman että joku muu vaikuttaa (interfere) olet tehnyt kyseisen teon vapaasti. Tässä korostetaan sitä että teet tekosi tavalla jossa joku ulkopuolinen voima ei komenna sinua tekemään sitä. Näin ollen jos joku pakottaa sinut tekemään jonkin positiivisen aktion, kuten uskonilmaisun tai näkemään ärsyttävän pilakuvan, joku astuu jollain tavalla alueellesi.
   1.1: Merkittävää on että monesti tässä korostuu se, että jos joku käskee ja tottelet häntä vapaaehtoisesti ja tekisit muutoinkin näin, tekoa ei silti pidetä vapaana. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Osa näkee että negatiivisen vapauden tarve tulee vasta kun joku käskee sinun tekemään asioita vasten omaa tahtoasi. Tässä on siis tilaa koulukuntajaoille. Asiaa mutkistaa jos joku keksii ideologisesti että "Saatana kuiskuttaa" tietyt näkemykset korvaan. Koska tällöin päästään määrittämään vapauksia ideologisesti.
2: Positiivisessa vapaudessa on perimmiltään jollain tavalla kyse siitä että ajat omaa essenssiäsi. Esimerkiksi ilmaiset kristittyä identiteettiäsi laulamalla "Suvivirttä" tai muutoin toteutat asioita niin että saat aikaan tapahtumia. Potentiaali muuttuu aktuaaliseksi.
   2.1: Tässä on usein hyvin paljon tilaa mystiikalle. Positiivinen vapaus on äärimmäisen joustava ja uudelleenkirjoitettava juuri siksi että ihmiskuva muuttaa vapauden rajat toisaalle. Positiivinen vapaus on hyvin altis muuttumaan ihmiskuvan mukana. Homo religiosus -ihmiskuvassa hengellinen väkivalta muuttuu helposti jonkinlaiseksi illuusioksi tai oksymoroniksi, ainakin jos tämä syytös tapahtuu "sen oikean Toden uskonnon" toimeenpanoalueella. Nehän edustavat aitoa itseä kun taas joku on manipuloinut ideologisesti ihmiseen väärän mielipiteen.

Tässä jaottelussa suurin vaikeus on siinä mitä tämä "minuus" tarkoittaa. On kenties hyvä huomata että Aristoteleen ajatuksissa ihminen toteuttaa telostaan jos hänen henkilökohtaiset tavoitteensa kohtaavat ulkopuoliset tarpeet. Tämä on hyvin vahvasti positiivisen vapauden sävyttämä ajatus. Vaikka kysymys ei oikeastaan ole "vapaus" -sanasta vaan siitä että Aristoteles näki maailman, myös elottoman luonnon, tavoitteiden ja pyrkimysten läpitunkemana.

Tämä on hyvin tärkeää sillä tässä tuoreessa pilakuvakohussa on jotenkin paistanut läpi se, että uskontojen edustajat tuntuvat usein referoivan Aristotelesta mainitsematta häntä nimeltä. Luultavasti tätä on tehty siksi että Platon ja Aristoteles ovat hyvin monen teologisen teoriaperinteen "juuressa". Ne ovat jossain määrin vain marginaaliin tuherrettuja kommentteja Platonin ja Aristoteleen teorioihin. Siksi en ole yllättynyt, en sanomisten sisällöstä enkä siitä että alkujuuria ei kutsuta nimeltä vaikka ns. "name dropping" tuntuukin olevan se tapa jolla nykyään saa uskottavuutta.

Hämmentävää onkin korkeintaan se miten vaikeasti sekularistien vastaavanluonteiset argumentit ymmärretään silloin kun joku haluaa vapautta uskonnoista. Koulu on julkinen tila ja monista on vaikeaa käsittää miksi Suvivirrellä saa ärsyttää mutta itse ei saa sitten tehdä edes uskonnoista pilakuvaa vastineeksi.

Muutoinkin tämä Aristoteelisyys on hyvä ottaa huomioon. Sillä uskonnoissa on erikoinen mutka jossa uskonto nähdään yhteisöllisyytenä. Tällöin yleensä esitetään että uskonto ei olisi ideologia joka opettaa ihmiseen jotain arvoja. Sen sijaan nähdään että uskonto jotenkin heijastaa ihmislajin syvintä homo religiosus -essenssiä. Ja näin uskonto on yhtäkkiä sosiaalinen yhteisö joka on sekä samanmielinen että ei itse asiassa muka ollenkaan mitenkään koskaan missään sisältäisi mitään sellaista jolta ylipäätään pitäisi puolustautua. Ei tarvita mitään negatiivisen uskonnonvapauden käsitettä kun se tehty asia on omaa essenssiäsi. Ja jos et usko Jumalaan niin joku Tapio Puolimatka tai vastaava kyllä mielellään kertoo että tosiasiassa uskot oikeasti. Sillai, vittu, alitajuisesti.

Tämä dilemma johtaa erääseen huomioon.

Ylläoleva jaottelu osoittaa miten ihmiset eivät suhtaudu kovin koherentisti positiiviseen ja negatiiviseen vapauteen. Ja tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kykenet määrittelemään sen mikä on positiivista ja mikä negatiivista vapautta melkolailla lennosta. Ongelmat ovat itse asiassa siinä mikä ylipäätään on "minuus".

Jos otamme vaikka buddhalaisen - tai vaihtoehtoisesti Schopenhauerilaisen - perinteen voidaan huomata että siinä tavoitellaan vapautta. Vapautta jota moni länsimainen nykyajan menijä kutsuisi vapaudeksi itsestä. Siinä nimittäin ajatellaan että ihminen on vapaa jos hän on vapaa tunteiluistaan. Jos sinulla on passio tai vaikka vihaat jotain ihmisryhmää tämä viha on jonkinlainen harhakäsitys joka ottaa sinut haltuunsa. Minun on tietyllä tavalla hyvin helppoa samastua tähän. Minulla on voimakkaita impulsseja ja haluja tehdä erilaisia ylilyöntejä. Nämä tuntuvat positiivisilta vapauksilta. Ja sitten jälkikäteen ajatellen näyttää siltä että olen ollut itseni pahin vihollinen. Ja siksi minun pitäisi oikeasti ajaa negatiivisia vapauksia jotta en olisi itseni orja.

Länsimaiset perinteet ovat tehneet tästä vielä omituisempaa. Ainakin filosofisessa mielessä kompleksisempaa. Sillä esiin voidaan nostaa vaikkapa:
1: Teoriat jonkinlaisesta epäautenttisuudesta. Eli ihmisen tulisi tehdä asioita jotka ovat jotenkin autenttisesti häntä itseään. Eivätkä yhteiskunnan luomia kahleita. Ja kuka tietää mikä on autenttista itseä? Minä esimerkiksi mietin että mistä vitusta minä tiedän onko autenttista hakata ärsyttäviä kusipäitä? Sitten mietin että tämän kirjoittaminen on jotenkin riskaabelia ja typerää ja että olen jonkinlaisen itseinhon vallassa tai luomassa itselleni jotain rosoisen sankarin imagoa. Kaikki tämä on mahdollista. Ja jos en itse kykene tietämään itsereflektiollani mikä näistä selityksistä on edes totta ja mitä näistä otan vakavasti, niin autenttisuutta korostavien teorioiden syvin ongelma tuntuu olevan se, että en oikeastaan voi pyytää keneltäkään toiselta apuakaan. Ne ovat subjektiivisia. Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat sitä miltä tuntuu. Olen kiusattu jos siltä tuntuu. Tässä on tietysti vaikeaa tehdä arvokeskustelua siitä onko "Suvivirren" kaksi säkeistöä liikaa ja onko yksi virsi uskonnonharjoittamista. Siinä on jo vaikeaa sanoa onko yksi peniksentyönnällys vaginassa raiskaus vai vain kevyt sukuelinten hyväksikäyttö.
2: Hieman vähemmän subjektiivisia ovat sitten Freudin erilaiset teoriat torjunnoista. Eli siitä miten torjumme tiettyjä asioita traumojen johdosta. Tässä negatiivisen vapauden haluaminen on helposti merkki traumatisoitumisesta. Eli jostain joka pitää terapoida pois sen sijaan että se pidettäisiin jonain jolta on hyvä suojautua.
3: Ei-psykologisesti katsoen kommunistisessa teoriassa ajateltiin että yhteiskunta voi aivopestä tiettyihin mielipiteisiin jotka esiintyvät usein nimenomaan positiivisina vapauksina joissa orjuutetaan joku. Marxin käsitykset indoktrinoinnin ja alistamisen tuottamasta väärästä omastatunnosta ovat ilmeisen relevantteja myös kommunisteja dissaaville uuskonservatiiveille.

Kenties

Voi olla vapauttavaa ajatella että kahtiajako on nyrkkisääntö. Kenties vapautta pitäisikin ajatella enemmän interferenssin ja vastuun kautta. Tässä voidaan sallia ajatus siitä että ihmiset ovat vapaita mutta kahleissa koko ajan. Itse olen mielenfilosofialtani vankka kompatibilisti, joten olen valmis ajattelemaan että jos joku toinen ei ruiskuta minuun kehoni ulkopuolelta piikillä tai muutoin hormoneja, olen umpieritykseni kautta vapaa. Sillä vaikka tahtoni muokkaantuu umpieritykselläni enkä mahda tälle mitään tahdonalaisesti, on tämä toimija kuitenkin minä. Sen lisäksi mielessäni on inhibiitiojärjestelmiä jotka rajoittavat toimia ja ovat harkinnan ääniä. Ne edustavat jotain muuta joka on aivan yhtä paljon minua.

Kokonaisuus on jotain jossa teen asioita ja väistämättä näin tehdessäni vien tilaa, paikan, happimolekyylejä ilmasta. Nämä taas vaikuttavat ympäröivään maailmaani. Jos piereskelen hississä tämä on ruumiini ilmaus. Joka vaikuttaa kääpiöiden nenään tavalla jolta he haluaisivat suojautua. Ja jonka mieleni huomioi erilaisissa häveliäisyysmietteissä (tosin usein liian myöhään). ; Tämän lisäksi ihminen on sosiaalinen eläin. Jos joku julistaa jotain hän tarvitsee julistettavan. Positiivinen vapaus vaatii jonkun joka suostuu kohteeksi. Positiivisen vapauden ilmaisu helposti vaatii negatiivisen vapauden. Ja negatiivisen vapauden huomioonottaminen estää aina jonkun positiivisen vapauden. Siksi "Suvivirsi" on nollasummapeli. Samoin Muhammadpilakuva.

Ehkä meidän on syytä lopettaa kuvittelemasta että olemme kaikella tavoin vapaita. Voimme kenties korkeintaan valita kahleemme. Kenties voimme yrittää hakea kompromisseja asiaan.
* Eli esimerkiksi voimme pitäytyä uskonhäirinnässä siihen että emme mene kirkkoihin pilkkaamaan kyseistä uskontoa. Kenties saisimme kuitenkin sitten huudella asioita heti kirkon ulkopuolella. Tai yleisesti lehdissä. Tai sitten voisimme perustaa erillisen satiirilehden erikseen.
* Eli voimme miettiä että lauletaan vain "Suvivirsi" mutta ei useampia. Kenties "Suvivirrestä" lauletaan yksi säkeistö eikä useita virsiä. Kenties ei haluta loukata ja laulua saa laulaa koulun ulkopuolella. Tai sitten sen sanoja saa painaa yleisiin lehtiin. Tai perustaa jokin erillinen talo jonne ihmiset kokoontuisivat vaikka tiettynä päivänä tai vaikka joka ikinen päivä laulamaan tuota iki-ihanaa aliarvostettua klassikkoa.

Selvää on että tästä huolimatta jotain samanlaisuutta hieman eri tapausten välillä on havaittavissa. Ja kenties voimmekin tavoitella sitä että teemme jonkinlaisia rajauksia tällä harmaasävyisellä alueella. Ja yritämme vetää rajat mahdollisimman samaan kohtaan kaikille. Ettei ole niin että yhdet saavat tehdä miltei mitä vain ja toiset eivät juuri mitään. Sillä tässä tilanteessa käy helposti niin että yksillä on positiivinen vapaus tehdä mitä huvittaa ja negatiivinen vapaus kaikesta heitä ärsyttävästä. Kun taas toisella puolella ei saa oikein toteuttaa mitään mutta kaikkialla ja aina saa olla kohteena kaikenlaiselle itselle vastenmielisten asioiden rummutukselle.

Kenties tässä on jopa turhaa puhua mistään minuudesta tai identiteetistä. On kenties rehellisempää puhua vallasta. Vallasta tehdä ja vallasta rajoittaa toisten valtaa. Kenties minuus on jotain joka meillä on kaikesta huolimatta. Ihmiset voivat laittaa meidät linnaan, kiusata, ruoskia ja leikellä lihaamme. Mutta minuus on meidän siihen asti kunnes olemme kuolleita. (Joka tosin on valitettavank järjestettävissä vaikkapa sillä että jollakulla on "positiivista valtaa" meidän "negatiivisen valtamme" yli.) Mutta valta on hyvä sana. Sillä sillä ei ole juurikaan positiivisia konnotaatioita. Toisin kuin vapaudella.

Kyllä mullakin olisi isompi, mutta kun se nakertelija...

"Pekka Töpöhäntä" on lastenkirjallisuuden klassikko. Sen päähenkilönä on Pekka Töpöhäntä. Hän on töpöhäntäinen kissa jonka hännän oli purrut poikki rotta. Tämä tosiasia muistetaan kertoa käytännössä jokaisessa kirjassa. Lyhyt häntä kuvataan häpeällisenä asiana.

Uskallan kyseenalaistaa tämän virallisen totuuden. Syynä on genetiikka. Sarjan edetessä Pekka Töpöhäntä nimittäin saa poikasia Maija Maitoparran kanssa. Ja kun jälkikasvua katsotaan niin Mailla ei ole häntää, Muhilla on keskipitkä häntä ja Murrella pitkä häntä. Tämä tarkoittaa sitä että joko rotan irtipurema häntä on jonkin omintakeisen lamarkistisen prosessin vuoksi jonkinlainen äärimmäinen epigeneettinen ominaisuus. Tai sitten maailma toimii klassisemmalla darwinismilla ja Pekka Töpöhäntä on yksinkertaisesti keksinyt tekosyyn nololle piirteelleen. Tieteen mukaan jälkimmäinen on todennäköisempää joten voimme katsoa Pekka Töpöhäntää suoraan silmiin ja kysyä että "mikä rotta on käynyt Maija Maitoparrassa"?

Asia huvittaa sillä etenkin Pekka Töpöhännästä tehdyissä piirroselokuvissa on tässä häntäasiassa leikitelty ns. freudilaishenkisellä symboliikalla. Pitkällä hännällä korskeillaan kuin se olisi penis. Ja tämän jälkeen on vaikeaa olla kovin ilkeämielinen Töpöhännälle. Monella meistä on asiat niin, että voi ikään kuin samastua tilanteeseen. Tai ainakin ystäväni tietää kertoa näin. Että käytössä kulumiseen viittaa mielellään.

Militanttius

Ateisteja kutsutaan usein militanteiksi. Tämä on hyvin erikoinen ajatus. Sitä on kuitenkin hyvä tarkastella hieman lähemmin : Sami Liedes on esittänyt että "Militantti ateismi on ihan hyödyllinen käsite erilaisten ateistien erottamiseksi, ja sitä käyttävät myös ateistit itse. Ymmärrän kyllä, miksi jotkut (usein itse militantit) ateistit eivät pidä termistä. Esimerkiksi ateistifilosofikirjailija Julian Baggini määrittelee sen seuraavasti: "Although - atheism Is not necessarily hostile to religion, there are, of course some atheists who are hostile to religion, and not just fundamentalist religions. - Atheism which is actively hostile to religion I would call militant. To be hostile in this sense requires more than just strong disagreement with religion - it requires something verging on hatred and is characterized by a desire to wipe out all forms of religious beliefs. Militant atheists tend to make one or both of two claims that atheists do not. The first is that religion is demonstrably false or nonsense, and the second is that it is usually or always harmful." Esimerkiksi Dawkins on minusta tämän määritelmän puitteissa hyvin selvästi militantti ateisti." Sami Liedes toppuuttelee lähinnä sillä että kaikki ateistit eivät ole militantteja. "Toki militantti on sanana aika latautunut, ja sopii parhaiten niihin, jotka äänekkäimmin vaativat esimerkiksi yhteiskunnallista väkivaltakoneistoa toimimaan uskontoja vastaan (esimerkiksi ateisteja, jotka kuitenkin näkevät uskonnonvapauden kohtuullisena asiana myös silloin kun se suojelee uskovia enemmistön mielivallalta en lähtökohtaisesti yleensä pitäisi militantteina)."

Mutta on todellakin asiallista katsoa asiaa lähemmin.  Sillä jälkimmäinen kommentti herättää hämmennystä heti jos tajuaa että Liedes vakavissaan pitää Dawkinsia mililtanttina. Jännittävää on myös se, miten Liedes lainaa Bagginia täsmälleen samalla tavalla mitä conservapedian "militant atheism" -artikkeli sen näyttää. Paitsi että siellä nähdään korostetusti Bagginin lisämääre. Joka tosin korostaa aggressiivisuutta tasolla jota on käytännössä mahdotonta nähdä Dawkinsissa. "According to Baggini, the "too-zealous" militant atheism found in the Soviet Union was characterized by thinking the best way to counter religion was "by oppression and making atheism the official state credo."" Conservapedia on siis tässä kohden tarkempi, laadukkaampi ja eksaktimpi viitatessaan Bagginiin kuin Liedes. Ja tämä yksinään on jotain jonka pitää kilistää tiettyjä kelloja siitä miten luotettava ja osaava Liedes on.

Itse asiassa jos menee lukemaan itse Bagginia sen sijaan että tutustuisi copy-paste -tasoon juuri ja juuri kykenevään Liedekseen, voidaan löytää koko Bagginin määritelmä. "Thus, militant atheism is driven by a hatred and hostility toward "any kind" of religion - without distinction. This high level of hostility blinds them to the good religion has done, or is doing, and fails to acknowledge that there is a wide variety of religion expressions ranging from extremist groups, on one side of the belief continuum, to very sincere, loving and service-oriented groups on the other side. Unfortunately, it is this kind of rage that has led to extreme forms of militant atheism in the past that led to the persecution of religions and the killing of a great many, as it has occurred in Communist countries." Itse asiasa on huvittavaa miten Liedes tekee kuten Conservapediakin. Eli ottaa ja määrittelee jonkin asian ja sitten väittää että jokin edustaa sitä mutta ei perustele sitä mitenkään. Liedes ei itse asiassa suostunut lainaamaan Richard Dawkinsia jotta määritelmän kriteeriattribuutit täyttyisivät. Toisin sanoen hän ei argumentoinut vaan syytti.

Baggini on selvästi suosittu lähde termille. Ehkä syynä on se, että hän on itse myös ateisti. Ja näin ajatellaan että jotenkin korostuisi miten kauheita uusateistit ovat. Ja tämä on tärkeä osa nykyistä keskustelua jossa muodikasta on korostaa sitä miten "on ikävä vanhoja ateisteja". Eli tavoitteena on nimenomaan korostaa että uusateistit ovat militantteja ja että ennen oli paremmin.

Mutta hänen määritelmäänsä ei käytetä kovin usein. Itse asiassa se mikä usein tulee esiin onkin se, että Dawkinsin kohdalla käytetään astetta lievempää ja osuvampaa määritelmää. Sellaista joka Kerry Walters on kuvannut "Atheism" -kirjassaan ; "Both positive and negative atheism may be further subdivided into (i) militant and (ii) moderate varieties. Militant atheists, such as physicist Steven Weinberg, tend to think that God-belief is not only erroneous but pernicious. Moderate atheists agree that God-belief is unjustifiable, but see nothing inherently pernicious in it. What leads to excess, they argue, is intolerant dogmatism and extremism, and these are qualities of ideologies in general, religious or nonreligious." Määritelmä kenties todella osuu tässä lievemmässä versiossa Weinbergiin ja Dawkinsiin. Mutta on hyvin vaikeaa nähdä miten Bagginin määritelmä osuisi heistä kumpaankaan.

Mielestäni tämän lievemmän määritelmän kohdalla on kuitenkin kysymys kohtuuttomuudesta. Siitä että halutaan kutsua tiettyä ryhmää militantiksi tahallaan ja tietoisesti. Tämä sitten ei onnistu millään militanttiuden kunnollisella määritelmällä. Ja siksi sitä sitten ikään kuin pitää määritellä militanttius uusiksi. Ja tässä "uudessa määritelmässä" ateistit sitten ovatkin militantteja hokkus pokkus.

Itse hakisin militantin ateismin määritelmän seuraavalla tavalla

Jos jotain kutsutaan militantiksi on huomattava että militantilla on vakiintuneita määritteitä. Jo Wikipedia päästää käsitteessä hyvään alkuun. "Militant is usually used to describe a person engaged in aggressive verbal or physical combat (e.g. an activist, revolutionary, terrorist or insurgent)." Ja jatkoapuja saa vaikka sanan etymologiaan ja nykykäyttöön kurkistaen; "militant (adj.) early 15c., "fighting, engaged in warfare," from Middle French militant "fighting," from Latin militantem (nominative militans), present participle of militare "serve as a soldier" (see militate), originally especially in Church militant. Related: Militantly. militant (n.) "one engaged in war or strife," c.1600, from militant (adj.); in a political sense, it is attested by 1907."

Itse olen joskus huvitellut ajatuksella että käännyttävä uskovainen jolla on ajatus että ateismi vaarantaa yhteiskunnan tai johataa hedonismiin ja moraalittomaan ajatteluun olisi sitten militantti kristitty. Siis siten että jos uskova käyttäytyy kuten Dawkins, niin hän olisi militantti. Se voisi olla hupaisa veto, mutta tosiasiassa kukaan ei ottaisi tätä vakavasti. Sillä militanttius viittaisi enemmän sotilaallisiin tai puolisotilaallisiin joukkoihin. Esimerkiksi militantti muslimi ei ole sellainen joka luennoi ja myy kirjoja vaan sellainen joka no vaikka toimii jihadistina ISIS -järjestössä.~Voisin toki määritellä mitä tarkoitan militantilla kristityllä uusiksi. Mutta se ei auttaisi. Syynä tässä on se, että termien uudelleenmäärittelyä viestinnässä ja yleisessä arvokeskustelussa koskee se, että kieli on sosiaalista. Kukaan Sami Liedes uskonnollisen echo chamberinsa kanssa ei vain voi määrittää puhetta ja käsitteitä uusiksi mielensä mukaan ja olettaa sitten että voivat käyttää tätä viestinnässä muiden ihmisten kanssa. Abraham Lincoln on itse asiassa kuvannut tätä kielenkäyttötilannetta "If you call a tail a leg, how many legs has a dog? Five? No, calling a tail a leg don't make it a leg."

Waltersin määritelmä tuntuu melkoisen vahvasti liian löysältä. Parista syystä:
1: Pelkkä ajatus haitallisuudesta ei ylipäätään ole mikään militanttiuden tae. Sillä vaikka "militantti" -termiä viljelläänkin paljon, niin juuri kukaan ei syytä Sigmund Freudia militantiksi ateistiksi. Freud kuitenkin nimenomaan uskoi että uskonto olisi ongelmallinen. "Obsessive Actions and Religious Practices" kertoo että uskonto oli obsessiivinen neuroosi. "The Future of an Illusion" -kirjassaan hän myös toivoi että jatkossa tieteellinen ajattelu pyyhkii uskonnon pois. Tämänlainen ei ole tietenkään militanttia koska Freud ei yrittänyt väkivallan avulla pyyhkiä uskontoa pois. Henkenä oli enemmän valistushenkinen älyoptimismi ja skientismi. Sellainen ajattelu jossa kun neurootikkoja riittävästi ja ystävällisesti terapoi niin he ikään kuin ihan itse tiedostavat asian ja kääntyvät. Freudin asenne on itse asiassa jotain joka on yleinen monilla uskonnollisilla julistajilla. Tapio Puolimatka esimerkiksi korostaa että ihmisillä on warrant ja hän teoksissaan aivan suoraan korostaa että jokainen ateisti elää itsepetoksessa tai valehtelee. Sillä Calviniin vedoten Puolimatka esittää että jokainen tietää että Jumala on totta. Ja hänen pluralisminen keskustelumallinsa nimenomaan nojaa ajatukselle että ihmiset päätyvät ihan omilla aivoillaan ajatellen siihen tiettyyn haluttuun tulokseen. Tätä on paha nähdä suoraan militanttina. Ja kenties siksi termiä ei Freudin kohdalla heilutellakaan. Puolimatkakin näkee ateismin haitallisena, jonain joka uhkaa esimerkiksi moraalia. Ja tämä ei tee hänen ajattelustaan militanttia.
2: Toisaalta yksinään ajatus siitä että uskonto tulee pyyhkiytymään ei ole sekään militantti. Tästä hyvänä esimerkkinä olkoon John Lennon. Hän lauleskeli esimerkiksi "Imagine" -kappaleessaan siitä miten hienoa ja rauhanomaista olisi jos "Imagine there's no countries / It isn't hard to do / Nothing to kill or die for / And no religion too / Imagine all the people / Living life in peace." Tässä ajatus uskontojen ja valtioiden ylipyyhinnästä on vahva. Tämänlaista hippiliikettä voi pitää monenlaisena - naïvina, hölmönä, naurettavana, epätotena, LSD -harhaiselta - mutta militanttia siitä ei oikein saa tekemälläkään.

Tämä tarkoittaa sitä että viestintään sopivalla käsitteistöllä militanttiudella ei ole vain attribuutteja vaan kriteeriattribuutteja. Niissä olisi korostettava jollain tavalla sotilaallista machobullsht -asennetta jossa uskonnot ovat paitsi tyhmiä ja haitallisia niin myös jotain sellaisia jotka tulee nimenomaan jyrätä. Sotilaallisuuskulmaa korostaen voidaan tuoda esiin vaikkapa Phil Zuckermanin "Atheism and Secularity" -teoksen määritelmää militantista ateismista. “In contrast, militant atheism, as advocated by Lenin and the Russian Bolsheviks, treats religion as the dangerous opium and narcotic of the people, a wrong political ideology serving the interests of antirevolutionary forces; thus force may be necessary to control or eliminate religion.” Se korostaa väkivaltakuvastoa joka ei taivuta "militantti" -käsitteen sisältöä liiaksi. Samalla korostuu se, miten militanttiudella ei yht'äkkiä ole kaksoisstandardia jossa kristitty on militantti jos ampuu aborttiklinikoita, islamisti tehdessään terrori -iskuja ja ateisti jos laittaa bussin kylkeen mainoksen. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan kaukana Bagginin määritelmästä. Joten Bagginin määritelmä oli Liedekseltä ja Conservapedialta aivan hyväksyttävissä oleva aktio.

Jatkoanalyysi: onko militantti todellinen ilmiö?

Kun meillä on käsite on syytä katsoa miten se soveltuu todellisuuteen. Ilmiöt eivät nimittäin muutu reaalisiksi sillä että niille keksitään sana. Jos meillä on militantti ateismi määriteltynä, emme voi sanoa että se olisi todellinen ja kooltaan relevantti poliittinen ilmiö. Mutta kun meillä on määritelmä voimme sitoa sen todellisiin ilmiöihin.

Ja tässä kohden minulla ei ole mitään tarvetta "valkopestä" ateismia. Olen agnostikko. Ja siitä iloisessa asemassa että voin bashata kristittyjä noitavainoista ja muista vastaavista ihan miten paljon haluan eikä heillä ole mitään, ei yhtään mitään, vastaesimerkkiä joka olisi kohdallani relevantti. Agnostikkoa kun ei joku ateisti-Stalinin touhu omaan ideologiaan kalahda.

Enkä nostanut Stalinia esiin sattumalta. Ja itse asiassa se on jotain joka paistaa läpi myös Bagginin määritelmästä. Ja Zuckermanin määritelmästä. Ja tämä ei ole sattumaa. Syynä on kommunistisen politiikan kohdalla tapahtuneet selvät tosi-ilmiöt. Toki ihmettelen miten Conservapedia liittää Karl Marxin militanttien ateistejen joukkoon. Sillä jos nyt katsotaan rehelliseti sellaisia ihmisiä kuin Engels ja Marx voidaan huomata että he eivät ole häijyläisiä. ; Toki pidän puhdastoppista Marxilaisuutta politiikassa yhtä relevantiksi opiksi kuin Intelligent Designiä luonnontieteessä. Mutta tämä opin epätotuus on eri asia kuin näiden herrojen asenne. ~ Lasken heidät suoraan siihen samaan joukkoon joka käsitteli köyhien asemaa. Ja siinä oli todellakin parantamisen varaa. Marxin ja Engelsin lisäksi sellaiset ihmsiet kuin Charles Dickens ja Henry Mayhews ja Angela Burdett-Coutts katsoivat samoja asioita. Ja syytä olikin. Kaikkien mainittujen ihmisten tapa taistella ongelmia vastaan oli erilainen. Dickens kirjoitti kaunokirjallisia kirjoja joissa köyhiä kohdeltiin asiallisesti, kenties heidän kurjuudellaan vähän rypien tosin. Mayhews taas keräsi dataa "London Labour and the London poor" -teokseen jossa selvisi esimerkiksi että köyhien mummojen joukossa oli ammattikunta joka seuloi taloista siivouksen jälkeen poisheitettyjä pölypalloja koska niiden sisällä saattoi olla joskus pieniä kolikoita tai jotain jonka saattoi syödä. Burdett-Coutts taas perusti köyhille kouluja.
1: Marx on luettelossa ilmeisesti sen takia että kommunismi halutaan läpihaukkua. Ja sen takia mitä hän sanoi uskonnosta ja oopiumista. Tämä ei kuitenkaan ole sen ideologiaa vastaan olevampaa tai enemmän vihaa kuin se mitä conservapedian artikkelisto sanoo ateismin moraalisista vaikutuksista.

Sen sijaan Lenin ja Stalin aivan taatusti täyttivät militantin ateismin määritelmän. Ja samaan linjamaan menee myös Ranskan vallankumous. Näissä asioissa on vaikeaa nähdä mitään muuta kuin sitä että asiat ovat päin persettä. Ateismi ei selvästi pelastanut näiden ihmisten etiikkaa. Toki tässä on helppoa puolustautua muistuttamalla että henkilökultit ovat itse asiassa uskonnonkaltaista toimintaa. Ja analogioita onkin helppoa nähdä tältä osin. Muistutan kuitenkin että uskonnonkaltaisuus ei tarkoita samaa kuin ei-ateismi. Sillä ateismi on määritelmällisesti kantaa siihen että Jumalaa ei ole olemassa. Stalinia taas ei määritelty Jumalaksi. Hänellä oli tosin Jumalaa enemmän valtaa, mutta hän ei selvästi silti ollut kommunisteille yliluonnollinen toimija. Selvästi militanttia ateismia on siis ollut olemassa hyvinkin relevantisti.

Onko Dawkins militantti ateisti?

Hupaisaa onkin sitten se, miten uusateismin kauhistelussa siitä on tullut tärkein yksittäinen iskulause. Sami Liedes toimii hyvänä demonstraationa ihmisestä joka vakavasti esittää ja uskoo että Dawkins on militantti ateisti. Samaa voi lukea Conservapediasta suoraan miten "Militant atheism (Russian: воинствующий атеизм) is a term applied to atheism which is hostile towards religion. Militant atheists have a desire to propagate the doctrine, and differ from moderate atheists because they hold religion to be harmful. Militant atheism was an integral part of the materialism of Marxism-Leninism, and significant in the French Revolution, atheist states such as the Soviet Union, and Great Proletarian Cultural Revolution. The term has also been applied to antireligious political thinkers. Recently the term militant atheist has been used to describe adherents of the New Atheism movement" ja jos tämä ei vihjaa riittävästi niin conservapedialla on toinenkin militanttia ateismia koskeva sivu joka sanoo vaatimattomasti "Richard Dawkins is a militant atheist."

Jos on lukenut uusateistisiksi kirjoittajiksi määrittyneitä kirjoittajia, voi huomata että siinä linjamassa ei yleensä levitellä ajatusta siitä että ateismi olisi valtionuskonto. Tai edes juhlita ajatuksella jossa uskonto päihitettäisiin tai että se poistuisi. Itse asiassa jopa Waltersin lievennetty versio on liian tulinen jotta uusateismi sopisi siihen. Dawkins on siitä kätevä että "God Delusion" on teos jonka kaikki tietävät nimeltä. Ja se on internetissä pdf-muodossa. Itse omistin joskus "Jumalharha" -kirjan mutta hukkasin sen muutossa. Teos ei ole maailmankuvalleni niin oleellinen että olisin vaivautunut ostamaan uutta tilalle. (Yleissävynä on itse asiassa se, että kun joskus kävin keskustelua jossa lainailin tuota kirjaa, oli uskovaisen kannanotot suunnilleen sen suuntaisia että lausumani asiat olivat ihan järkeviä ja perusteltuja. Mutta ne eivät voineet olla Dawkinsin lausumia koska Dawkinshan on militantti. Ja niin sanomani ei voinut olla Dawkinsilta!)
1: Dawkinsin näkemys uskonnon pahuudesta on erikoisen lievä. Se näkyy jo esipuheessa. "January 2006 I presented a two-part television documentary on Britis h television (Channel Four) called Root of All Evil? From the start, I didn't like the title. Religion is not the root of all evil, for no one thing is the root of all anything." Itse asiassa usein kun Dawkinsin militanttiuteen vedotaan, esille nostetaan se miten hän esipuheessaan toivoo että moni kristitty kääntyisi sen luettuaan. Mutta tässä unohtuu että Dawkins ei suinkaan odota että näin tapahtuu. Hän on siis tältä osin vähemmän militantti kuin edellämainitsemani Puolimatka joka uskoo että jokainen ateisti joka on rehellinen tietää pettävänsä itseään ja kääntyy jumala-aistinsa ohjaamana teismiin joka voi olla kristinuskoa jopa.
2: Itse asiassa preface on kirjassa hyvä sillä se esittää "Dawkinsin argumenttien lopputulokset". Ja vaikka argumenteista ei kenties ole vakuuttunut niin näistä saa selville mitä ne Dawkinsin dogmat sitten ovat Raivoa herättäneimmät kohdat ovat varmasti seuraavat. "Perhaps you think there must be a god or gods because anthropologists and historians report that believers dominate every human culture. If you find that convincing, please refer to Chapter 5, on 'The root s of religion' , which explains why belief is so ubiquitous. Or do you think that religious belief is necessary in order for us to have justifiable morals? Don't we need God, in order to be good? Please read Chapters 6 an d 7." Ajatus siitä että ateisti ei tarvitse Jumalaa ollakseen moraalinen on järkyttänyt monia. Ja tätä pidetään öykkäriytenä. Toisaalta tässä korostuu myös jonkinasteinen liioittelu. Dawkins korostaa uskonnon huonoja puolia demonstroidakseen virheargumenttia joka itse asiassa koskee evoluutiota. Tässä argumentissa ytimenä on se, että uskonnosta täytyy olla hyötyä ihmiskunnalle jotta se voisi olla niin yleinen. Dawkins tuntee evoluutioteorian ja on itse asiassa selvää että evoluutiosta on naïvi kuva jokaisella joka pitää tätä uskomiseen uskomista tukevaa "uskonnon hyvyys" -argumenttia vakavastiotettavana. Aivan kuten perhonen lentää liekkiin evoluution siihen ohjelmoiman liikehdintätavan vuoksi, voi ihmistäkin ohjata tuhoon jokin jolla on evolutiivinen tausta. Se, että uskonnosta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä on relevantti vaihtoehto. Eikä se ole sen dogmaattisempi, ideologisesti julmempi tai torjuvampi kuin ajatus siitä että uskonnosta olisi pakko olla enemmän hyötyä kuin haittaa ja että tältä pohjalta olisi mukavaa jos ihmiset motivoituisivat julistustyöhön tunkemaan pelastuslappusia ihmisten käsiin. Eikä tätäkään toimintaa pidetä militanttina. Paitsi ateistejen kohdalla.
3: Kolmas asia onkin sitten se mitä Dawkins sanoo kissojen paimentamisesta. On selvää että hän haluaa lähinnä että ateistit saavat ne oikeudet mitä muillakin ideologioilla on. Ensin Dawkins vertaa poliittista valtaa ja ideologioiden kokoja ja sen jälkeen toteaa että "Indeed, organizing atheists has been compared to herding cats, because they tend to think independently and will not conform to authority. But a good first step would be to build up a critical mass of those willing to 'come out,' thereby encouraging others to do so. Even if they can't be herded, cats in sufficient numbers can make a lot of noise and they cannot be ignored." Ei sanaakaan uskontojen poisjyräämisestä. Kysymys on siitä saako ateisti tulla kaapista ja saako heillä olla kokoonsa verrattavissa olevaa poliittista valtaa. Tätä kautta minusta tässä kohden ei pitäisi olla vakavaa keskustelua edes siitä onko Dawkins tässä kohden oikeassa vai väärässä. Sillä jos Dawkins on väärässä emme eläisi avoimessa yhteiskunnassa, jossa on mielipiteenvapaus. Ja valtiotyypiksi tulisi myös ehdottomasti valita jokin toinen ratkaisu kuin demokratia. Siksi on ihmeellistä että Dawkins nähdään militanttina.

Itse asiassa Dawkinsin suurin synti näyttää koskevan otsikointia. Hän nimittäin käyttää deluusio -sanaa tavalla joka ei ole psykiatrien normien mukaista. Hän määrittelee termin uudestaan tavalla jota voi pitää kusipäisenä. Hän jopa tunnustaa tämän itse ja tekee sen silti. "The word ‘delusion’ in my title has disquieted some psychiatrists who regard it as a technical term, not to be bandied about. Three of them wrote to me to propose a special technical term for religious delusion: ‘relusion’. Maybe it’ll catch on. But for now I am going to stick with ‘delusion’, and I need to justify my use of it. The Penguin English Dictionary defines a delusion as ‘a false belief or impression’. Surprisingly, the illustrative quotation the dictionary gives is from Phillip E. Johnson: ‘Darwinism is the story of humanity’s liberation from the delusion that its destiny is controlled by a power higher than itself.’ Can that be the same Phillip E. Johnson who leads the creationist charge against Darwinism in America today? Indeed it is, and the quotation is, as we might guess, taken out of context. I hope the fact that I have stated as much will be noted, since the same courtesy has not been extended to me in numerous creationist quotations of my works, deliberately and misleadingly taken out of context. Whatever Johnson’s own meaning, his sentence as it stands is one that I would be happy to endorse. The dictionary supplied with Microsoft Word defines a delusion as ‘a persistent false belief held in the face of strong contradictory evidence, especially as a symptom of psychiatric disorder’." Tämä ei toki tee Dawkinsista militanttia vaan ärsyttävän kusipään ja epäfiinin ihmisen jonka eleganttius on kenties ripuloivasta rotasta tulevan vihreän näljän tasolla. Tässä en voi sanoa oikeastaan muuta kuin todeta retorisen kysymyksen voimalla, että arvatkaa kuka muu tekee tällä tavalla? Sami Liedes. Conservapedia. Jokainen ideologinen hihhuloiva rinkirunkkari joka käyttää sanaparia "militantti ateisti" uusateismin synonyyminä. (Muunlaiset ihmiset eivät sanaparia muuten käytäkään, paitsi korkeintaan ironisesti.) Dawkinsin kauheaksi tuomittu tapa herjata deluusio -sanalla ja rinnastamalla uskonto mielenterveydenhäiriöksi on täsmälleen samaa käsitteenuudelleenrunkkaamista ideologisin motiivein kuin mitä tässä militantti ateisti -termin kanssa on tehty. (Että vittu hyvää onnea kaikille vaan. Ansaitsette jumalauta toisenne.)

Loppukaneetti

Itse asiassa koko "militantti" -sanan käyttämiseen liittyvä jupakka on hyvin vaikeasti ymmärrettävissä. Että miksi kukaan tekisi näin. Itse en näe asialle muuta kuin yhden selityksen. Kristityillä on vainoharhakulttuuri. He haluavat saada itselleen marttyyrinkruunua koska se toteuttaa omituisella tavalla Jeesuksen profetiaa. Tätä varten ollaan valmiita vääristelemään historiaa ja nykyaikaa. Ja sen avulla voidaan bashata ja latistaa muita. Siinä missä joskus ateisteja puhuttiin käännytysmielessä, se on muuttunut. Liedes edustaa jo selvästi sellaista kulttuuria jossa käännytys on muuttunut joksikin aivan muuksi. Oman sosiaalisen maineen boostaamiseksi. Henkenä on se, että kun haukkuu ja provosoi ja joku suuttuu saa ikään kuin todistuksen siitä että "ovat ne militantteja".

Tätä kautta esitänkin että "militantti" -sanan uudelleenmäärittely tehdään siksi että tämänlaiset asiat vaikuttavat ihmisen psyykeen. Ja ihan oikeasti ihmisen psyyke toimii tiedetysti näissä tilanteissa siten että termin konnotaatiot vuotavat läpi. Siksi esimerkiksi luopio -sana Jehovan Todistajilla on hyvä käsite. Se kun virallisesti tarkoittaa heillä uskosta luopuvaa, mutta negatiiviset konnotaatiot vuotavat uskovaisten asenteisiin kuitenkin. Virallisesti voidaan heittää uudistettua määrittelyä. Joka ei ole niin julma kuin luopio -sana arkikäytössä. Mutta kuitenkin, tästä huolimatta, Jehovan Todistajien kanssa on hupaisaa keskustella uskosta luopuneista kun nämä ovat hitusenkin herpautuneet. Esimerkiksi kun nostin meillä vierailevien Jehovan Todistajien juoruiluhaluja kertomalla paikallisesta entisestä Jehovan Todistajasta, joka oli sanonut valittuja sanoja esimerkiksi Jehovan Todistajien paikallisesta johtoportaasta, he osasivat nyökytellen kertoa että niitä kutsutaankin luopioiksi, pettureiksi. Teokraattiseen sodankäyntiin varustettu virallinen suopea termi unohtui. Sillä juuri näin käsitteet vaikuttavat asenteisiin.

Avuksi on tälläinen määrittely. Ja voin vain oikeasti ihmetellä mikä Liedestä motivoi. Asian voi paljastaa katsomalla eri skenaarioita:
1: Onko hän hyväntahtoinen ihminen joka yrittää saada argumentoitua ateistit puolelleen. Luuleeko hän siis että hän saa uskonnolle mielevämmiksi sillä että käy vittuilemassa? Tämä tarkoittaa sitä että hän on mielisokea pahemmin kuin monet tietämäni autismin kirjon ihmiset. Jos asia todella on näin, Liedes on harvinaislaatuisen sokea sosiaalisesti. En minäkään luule saavani uskovaisia puolelleni kutsumalla heitä ensin hihhuleiksi ja sitten jos he pitävät kuvausta epäkohteliaana - katso vielä konteisti : Liedes tuli uusateistien ryhmään sanomaan näitä, joka vastaa sitä että minä kävisin kirkonpenkissä huutelemassa paikallaolijoita hihhuleiksi - niin alkaisin länkyttämään miten käsite on silti kätevä ja hyvä ja tarpeellinen. Jos tekisin näin ei siihen voisi sanoa muuta kuin että kenties totta mutta haistappa poika paska.
2: Vai päinvastoin ; Ovatko ateistit niin vaarattomia ja eipelottavia että hän uskaltaa omalla nimellään liittyä yhteen aktiivisimmista aihepiirin ryhmistä. Ja vittuilee jotta joku tekisi kuten ihmnen tekee kun häntä haukutaan ja pilkataan. Eli loukkaantuu ja kenties provosoituu ja sanoo jotain ilkeää. Ja Liedes näin uskoo että hän jotenkin paljastaa tämän piilevän militanttiuden. Vaikka oikeasti hän paljastaa korkeintaan sen että joillakuilla meistä vihaisista fundamentalistiagnostikoista on tunteet ja kyky puolustaa ihmisiä selvältä koulukiusaamistapaukselta. (Nimittelykäytös Liedeksellä on juuri tyypillistä koulukiusaajille. Minä taas olen se mikä oikeastikin olen. Eli se joka piinaa koulukiusaajia.)

Ja vaikka tästä voidaankin päätellä suoraan asiantila, korostan että tämä ei oikeastaan ole kaikki. Internetissä joku Sami Liedes nyt on vain huvittavan naurettava toimineen. Mutta asialla on vakava ja tärkeä puolensa. Ja se koskee sitä miten kristittyjen vainoamista käsitellään mediassa. ; Tässä on kaksi puolta.
1: Ensimmäinen on se, että jopa ihmisten kärsimyksellä kikkailu ja lukujen liioittelu ja syy-yhteyksien manipulointi vievät uskottavuutta kaikelta siltä oikealta vainolta.
2: Toinen puoli on siinä että puhuessaan vainosta kristityt itse asiassa vievät huomiota aidolta vainolta. Väittäessään ja rinnastaessaan omia "first world problems"ejaan oikeasti uskonsa vuoksi tapettuihin ihmisiin käyttämällä esimerkiksi samoja termejä kokemuksistaan  hän mitätöi todelliset ongelmat ja laimentaa niitä omiin turhiin kermaperseilyihinsä.
     2.1: Tämä on toki nykyajassa relevantti ongelma. Sillä jos koulukiusaamisessa ylikorostetaan sitä että kiusaaminen "on sitä minkä kukin itse kokee kiusaamiseksi" käy helposti niin että jokin asia joka lähinnä ärsyttää muuttuu samaksi kuin kunnon piinaaminen. Ja vielä pahempaa : Tämä tekee herkkänahkaisuudesta hyveen. Tämänlainen marttyyrinkruunu on kuitenkin haluttava ja sitä ylikäytetään ja arvatkaa kuka tästä kärsii? Ne joita oikeasti kiusataan. Se, että Dawkinsin toimintaa kutsutaan militanttiudeksi tuottaa vainokohinaa joka on pois vakavilta asioilta. Kuten oikeasti vainotuilta kristityiltä.

Eli karkeasti ottaen "militantti ateisti" -termin käyttäjät partikulaaristi Dawkinsin ja generaalisti uusateismin kohdalla heittelevät ovat asiattomuuksia heitteleviä ihmisiä joiden asiaa ei tue logiikka eikä etiikka. He ovat kusipääpaskiaisia ja mölliolmeja. Ja osa heistä saattaa lisäksi olla militantteja kristittyjä jotka täyttävät militanttiuden kriteeriattribuutit. Liedes esimerkiksi itse riehuu kommentteineen nimenomaan "uusateistiseksi" nähtävissä olevalla foorumilla. Suurella sellaisella. Vierailijoiden kantoja ja habitusta katsellessa ei mieleen tule järjestäytynyt sotilaallinen tai puolisotilaallinen machoporukka. Vaan se koostuu enemmän nörtihtävistä hipstereistä jotka ovat hintihtäviä hippejä. Militanttikortin vetely on tässä kontekstissa jopa hirvittävän koomista.

Mutta mitä tahansa voi tietysti odottaa ideologiselta ryhmältä jonka edustajilla on vaikeaa tajuta miten media ja ryhmäytyminen uusateismissa toimii. Kun juuri sosiologi havaitsi miten modernit ateistit eivät pänttää Dawkinsia vaan käyttävät häntä löyhästi ja paljon suvaitsevaisemmin kuin hän oli tottunut, ja korostin miten uusateistien tutkimus vaatii "skenen" tuntemista, artikkeliin kommentoi ihminen joka ihmettelee että mikä se skene oikein on. Että pitääkö tuntea positiivisen ja negatiivisen ateismin eron että voi olla ateisti. Eli hän tarjosi kirjapänttäämistä ratkaisuksi tilanteeseen joka oli argumentoinut sen puolesta että kirjapänttäys ei ole tässä niin relevanttia. Uusateismia ei ymmärretä. Vaikka ironisesti osataankin muistuttaa että se ei oikeasti ole mitään kovin uutta. (Mutta unohdetaan että se on tosiaan uutta niille jotka ovat jämähtäneet toisen maailmansodan aikaisiin ja hieman sen jälkeisiin ateismin filosofisiin suuntauksiin, eli Stalin-Sartre-Nietzsche -linjalle.) Ja oikeastaan ainut syy miksi "militantti" -termin heiluminen menee läpi on Dunning-Kruger -efekti. Ihmiset ovat todellakin niin huonoja uusateismin osaamisessa että he eivät edes ymmärrä miten vähän he siitä tietävät. (Joka selittää aiemmin mainitsemani ajatuksen jossa Dawkins on militantti ja kun esille laittaa Dawkinsin ajatuksia niin ne tulkittiin ihan asiallisiksi. Mutta ne eivät tietysti voineet olla Dawkinsin lausumia koska Dawkins on militantti. Kun niin moni on sanonut.) Rehellisesti sanoen ihmettelen onko Liedes edes lukenut Dawkinsin teoksia. Ja jos on, niin miten hänen tekstinymmärryksensä toimii tasolla jolla ei luulisi pääsevän luokalta edes peruskoulussa! (Mutta jos osaa esittää määritelmän eikä tajua että argumentoidakseen täytyy sen kriteeriattribuutit tunnistaa ja yhdistää Dawkinsiin viitteistämällä. Eli viittaamalla mitä hän todella on sanonut. Joka taas vaatii muutakin kuin "minusta hän on" -heittoja joita vahvistetaan ontoilla "hyvin selvästi" -vakuutteluilla. Jos tätä ei tajuta vaan ollaan valmiita tuomitsemaan ihmistä tältä pohjalta, niin ei tietysti paljoa voi kognitiolta ja etiikalta odottaa toiselta sen jälkeen kyllä.)

A(te)senteellisen ihmisen utopia

Kävin hyvin omituisen kinan eräässä uskontokriitikoiden ryhmässä. Keskustelu oli hyvin omituinen, koska ihmiset olivat ensinnäkin kovin erimielisiä, ja silti keskustelua väritti vahvasti se, että he eivät kuitenkaan oikein ymmärtäneet edes sitä mitä yritin sanoa. Erimielisyys tilanteessa jossa sanomani sisällön kanssa ollaan erimielisiä olisi hyväksyttävissä jos sanomani edes ymmärrettäisiin. Mutta kaikki yritykseni täsmentää asioita näyttivät pölähtävän ihmisiltä hilseen yli ja siitä huolimatta jäljelle jäi jonkinlainen pahastuminen ja närkästys minua kohtaan.
1: No, jäi minunkin suuhuni hieman paha maku. Nimittäin kun ensin ihmiset kysyivät kommenttia, niin pian reagointi oli se, että jos kuva ei kelpaa niin pitäisi piirtää itse parempi. Luulin että kommentteja pyydetään jotta niitä saadaan. Ja luulin että tämänlaisessa tilanteessa ei tarvitse olla lehmä sanoakseen että maito on hapanta. Huvittavaa oli myös se, että näissä vaatimuksissa esille se, että kun valitin ensin siitä miten kuva liian leimallisen antiteistisenä haluaa poistaa uskonnot yhteiskunnasta, sain selitystä jonka sisältönä oli se, että millä symbolein minä paremmin kuvaisin sitä että ihmiskunta luopuu taikauskosta. Eli symbolia koskeva analyysi ei johtanut ajatuksia viestiin asti. Ja pääkritiikkini kohdustui juuri viestiin jota se symboli on tavallisesti levittämässä.

Ryhmän logoksi aiottiin laittaa sinänsä ihan hieno kuva. Siinä oli kuvattuna klassinen evoluutiokuva, jossa alkeellisemmasta ihmisapinasta jatketaan jonossa nykyihmiseen. Kuvan viimeinen ihminen sitten laittoi erilaisia uskonnollisia symboleita roskakoriin.

Kuva joka itse joutaisi ö-mappiin

Kuva jossa ei suinkaan
konstruktiivisesti analysoida
ja rakenneta omaa asiaa, vaan
ollaan torppaamassa melko
ehdottomalla asenteella.
Roskis on itsessään
destruktiivinen, tuhoava.
Jätteeksi hylkääminen
on asenne, jossa
argumentatiivisuuden
korostaminen ei välity.
Ja minulle tämä on tärkeää.
Että uskonnosta voi luopua
KUN SEN ENSIN TUNTEE.
Ja että sen jälkeen se
on helppoa ; Tämä vaatii tutustumista
eikä sitä että heittää roskiin.

Olen sanonut oman osani roskissymbolista. Monia saattaa ihmetyttää miksi jaksan välittää tämänlaisista. Sillä olen käsitellyt uskontoa lähinnä rautahansikkain. Lisäksi harjoitan erilaista kusipäistelyä, kuten polttelen Raamattuja testinä. Ja käyn kirkossa hattu päässä. Syynä tähän roskissymbolin paheksuntaani on se, että eräässä mielessä sovellan parilla jatkokorollaarilla John Wilkinsin 95/95 -sääntöä. "95/95 rule: 95% of people are decent human beings 95% of the time." Pyrin omalla kusipäisyyskorollaarillani siihen että kohdistan oman 5% niihin 5% ihmisistä. (Sillä kannatan Aaron Jamesin näkemystä jonka mukaan kusipäisyys on sitä että tehdään pahaa siksi että ajatellaan että muiden paha jotenkin oikeuttaisi sen.)

Otsikkoon roskiksen laittaminen on yksinkertaisesti jotain joka antaa liian syvän aseman tämänlaiselle. ; Roskakoriin laittaminen vihjaa luopumisen lisäksi poisheittämieen ja roskakorissa on myös hieman saastaisuuden tuntua. ~ Näkisin että uskontokritiikissä on hyvä muistaa että joskus voi olla syytä piirtää koraanille paskantava Muhammadsika. Siihen reagointi kun voi paljastaa jotain tärkeää islaminuskoisista. Mutta jos sellaisen piirtää se on myös jonkinlainen tunnustus itsestä. Ja jos tämänlaisen sikakuvan ottaa vaikka omaksi tunnuksekseen, niin sitten ei pidä ihmetellä jos joku pitää militanttina aggroavana paskiaisena.

Se kuva.

Se kuva. Elikkä
"The March of Progress".

Mutta tosiasiassa myös evoluutiokuva on hyvin oleellinen asia huomioitavaksi. Se nimittäin pitää sisällään toisen viestin. On selvää että ehdotelma oli kahden varsin käytetyn symbolin kombinointia. Ja tätä kautta on selvää että myös tämän puolen viesti on syytä käydä läpi. Kuvahan on klassikko. Ja siksi on hyvä huomata, että sitä on myös käsitelty. Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould on "Wonderful Life":ssä katsonut että se on kuva jonka kautta ihmiset ikään kuin helposti saavat kokemuksen siitä että he ymmärtävät evoluutiota. "The march of progress is the canonical representation of evolution – the one picture immediately grasped and viscerally understood by all" Mutta tässä on sisällä tietty viesti. "The straitjacket of linear advance goes beyond iconography to the definition of evolution: the word itself becomes a synonym for progress." Ja tämä taas ei ole evoluutioteorian mukainen "life is a copiously branching bush, continually pruned by the grim reaper of extinction, not a ladder of predictable progress." Gould on kritisoinut kuvaa siitä että siinä (a) ei kuvata evoluution haaroittuvaa luonnetta, ihmislajin kehityskin pitäisi kuvata pensaana sen sijaan, että sitä kuvattaisiin suorana jatkumona kohti tiettyä määrättyä lopputulosta (b) se luo tarinan jossa nykyihminen olisi jotenkin hienostuneempi, laadukkaampi, parempi ja muutenkin ylivertainen. Evoluutio ei tarkoita välttämättä paremmaksi tulemista. Gould ei arvostanut narraatiota jossa sankarillinen ihminen kehittyy vaikeuksien kautta voittoon "ennaltamäärätysti ja ohjatusti" suoraa evoluutiopolkua pitkin, jossa ihmislajin superius ja ehdoton paremmuus askel askeleelta olisi se joka ohjaisi lajin kehitystä ja tulevaisuutta.
1: Vastaava evoluutiokuvasto on helppo löytää lähes kaikkialta. "X -men" -maailmassa mutantteja kuvataan usein "seuraavana askeleena". Kuitenkin tämä vaatisi sitä että mutaatiot olisivat erityisen hyödyllisiä. Ja tässä kohden analyysi näyttää sekoittavan funktion ja adaptaation. Toki keskeiset X -miehet selviävät merkittävistä uhista joten tietyllä tavalla mutantit voivat olla hyvinkin eduksi hengissä selviämiselle mutta (a) x -mutaatio on kaikilla mutanteilla sama, mutta sen efekti on hyvin satunnainen - ja kaikki mutantit eivät ole edullisia, näkyvimmät sankarit eivät siis edusta geenin keskivertoista kelpoisuutta, joka taas on se joka on populaatiossa luonnonvalinnan avulla yleistymisen takana (b) valtaosa mutaatioista vaikuttaa selvästi ulkonäköön tavalla joka ei ole lisääntymiselle edullista, esimerkiksi karvainen sininen mutantti tuskin saa suosiota naistenisukussa, eikä tässä mikään regenerointikyky tai erityinen voimakkuus auta (c) tosiasiassa suuri osa X -miesten sankaruudesta on sitä että he selviävät ongelmista joita heidän geeninsä aikaansaa. Esimerkiksi geeni aikaansaa suuttumusta ja hyökkäyksiä ryhmiltä jotka haluavat eliminoida mutanttirodun.

Kun tämä laitetaan uskontokritiikkisymboliin, nousee tietysti ensin (a) vähän sellainen sävy että tässä ei nyt oikein tykätä uskonnosta eikä oikein osata evoluutiota (b) ja sitten hieman vähemmän nolona piirteenä on se, että pelkkänä symbolina kuvaan välittyy viesti siitä että uskonnon roskiin heittävä olisi jotenkin seuraava, parempi, askel. Että kyseessä on edistys johon liittyy tulevaisuusutopia. Jonkinlainen ajatus siitä että järki jyrää uskonnon. Itse en tämänlaiseen usko. En koe uskottavana ylipäätään ihmisten mielipiteiden muuttamista edes yksilötasolla. Saati että tästä saataisiin hallittu yhteiskuntatasolla tapahtuva mielipiteiden muuttuminen. Toki monilla uskontokriitikoilla on hyvin klassinen asenne. He ajattelevat valistushenkisesti että ihminen on rationaalinen olento. Ja siksi he voivat uskoa kuten Freud, että taikausko tullaan tallaamaan maahan. Itse voisin olla enemmän Kärnän "kurjulaisten kultamunien" suunnalla. Hän viittaa Joseph de Maistren ajatuksiin ja selittää että "kaikki järjen rakentama voidaan murskata järjen avulla, ja että vain irrationaalinen kestää. Ihminen kun kuvittelee olevansa järkevämpi kuin onkaan. Kuitenkin häntä ohjaavat tunteet ja tiedostamattomat motiivit. Ihminen jälkikäteen rationalisoi eli selittää tolkullisiksi valintojaan."

En usko tämänlaiseen suurisuuntaiseen. Minulle uskontokritiikki on henkilökohtaisempaa. Se ilmentää osittain "omaa normaalia 5 prosenttiani". Eli sitä johon ei ole välttämättä mitään moraalisesti kestävää tekosyytä. Kostonhimo, pottujen maksaminen pottuina ja vastaavat "inhimilliset asiattomuudet" joissa unohdetaan se, että koston ja oikeudenmukaisuuden välinen ero on se, että kosto ei ole oikeudenmukaisuutta. Tällöin räyhäämiselläni on lähinnä itselleni terapeuttis-katharttinen vaikutus. Toisaalta saatan hakea kritiikillä asiallisemmin myös tilaa itselleni. Silloin väliksi ei ole se, muutaako kukaan mieltään itse asiasta. Ei minua suoraan sanoen kiinnosta onko joku toinen ateisti vai kristitty, kunhan hän suhtautuu minuun asiallisesti. (Tämäkään ei tietysti ole kaikki uskontokritiikin merkitys. Osa yrittää tehdä uskonpuhdistusta, eli ei torjua uskontoa vaan niiden ikäviä käytänteitä. Kaikki uskontokritiikki ei ole ateistista, ei edes agnostista. Myös teistit joskus kykenevät siihen.)

Loppukaneetti

En siis jaa otsikoksi laitetussa march of progress -roskismerkissä kulkevaa viestijoukkoa:
1: Tulevaisuusoptimistista ajatusta jossa uskontokritiikki tavoittelee utopiaa, uskonnotonta sekulaaria tulevaisuutta. En luota ihmisiin, ihmiskunnan tulevaisuuteen tai muuhunkaan. Ihan liikaa irrationaalista toivoa käsitettäväksi ja vielä vaikeammin jonain totuutena hyväksyttäväksi. Jos nielisin tämän viestin voisin ryhtyä vasemmistolaiseksi mannermaisen filosofian ystäväksi.
2: Ajatusta jossa ollaan parempia jotenkin ennaltamäärätysti ja edustettaisiin jotenkin itse itsensä nimitetysti ihmiskunnan laadullisesti parempaa ja kehittyneempää osaa jossa muut, eri lailla ajattelevat, edustavat alkukantaista ja huonoa.
3: Uskontoa voi käsitellä kuten roskaa, ikään kuin jonain joka voidaan ehdottomasti vain heittää roskiin kuin saasta, sen sijaan että voitaisiin vaikka asettua rationaaliseen keskusteluun jossa sille annetaan mahdollisuus ja sitten tämän päätteeksi vaikka hylätään.
4: Sitä että evoluutiosta voidaan levittää virhekäsityksiä tukevaa materiaalia vain siksi että "tykätään evoluutiosta" ja tämä virhekäsityksiä levittävä ikonisto on "kliseisyyteen asti toistettua ja tunnettua".
5: Sitä, että ryhmä joka ei ole ateismiryhmä vaan nimeomaan pyrkii olemaan "uskontokriittinen ryhmä" ei kovin hyvin voi ottaa tunnukseensa tämänlaista varsin repivää tunnusta. Jos kyseessä olisi jokin marginaalinen militanttiantiteistiryhmä se voisi kenties kuvata hyvin kokonaisjoukkoa. Samoin jos se olisi -edellistä vaihtoehtoa huomattavasti lievemmin- poliittinen ryhmä joka pyrkisi nimenomaan siihen että uskonnon asema jotenkin heikennettäisiin kenties jopa nollaan asti yhteiskunnasta, kuva voisi sopia ryhmälle. Roskissymboli on kuitenkin jo itsessään leimallisesti ns. uusateistien käyttämä, joten se vihjaisi että kaikki uskontokritiikki olisi tähän alakultuuuriin kuuluvaa. Jonain välivetona se voisi olla hauska. Mutta ryhmä joka laittaa tämän otsikokseen antaa sellaisen viestin jossa en yksilönä halua olla osallistumassa. Jos muut ajattelevat toisin, tämä on heidän lupansa tehdä.