Dementiatesti

Olen miettinyt jossain määrin elämistä ja kuolemista. Yhtenä syynä on se, että elän kuolleiden kanssa. Olen jo ylittänyt en vaiheen, että minun ei enää lainkaan tarvitse uskoa tuonpuoleiseen tai kummituksiin, koska he uskovat minuun!

Olen aivan varma, että talossamme kummittelee ja että minua ympäröi jonkinlainen poltergeistilmiö. Sellainen joka käy puremassa hieman leipääni. Sellainen joka lennättää leipiäni toisiin huoneisiin (mahdollisesti kerran puraistuna). Sellainen joka käy laittamassa kahvinkeitintäni päälle tai pois. Sellainen joka lennättää avaimia pois minun taskuistani mutta ei puolison. Olen kokoenut tätä jo lapsesta asti ; Milloin oli hansikkaat hukassa ja milloin kaulaliina. Olen onnistunut kerran jopa hukkaamaan kengät. Poltergeist on siis ollut aina riesanani.

Ymmärrätte varmasti että tämänlainen ajatus saa minut, paitsi kokemaan ikuisen elämän kokemuksia, myös muistuttavat vakavasti siitä maalliisemmasta selityksestä että minulla on yksinkertaisesti kammottavan huono muisti. Olen siis jonkinlainen nuoruusiän dementian ilmentymä.

Jotkut skeptikot heiluttavat Humen nimeä ja occamin partaveitsen periaatetta ja väittävät että poltergeisttarinani olisi epätodennäköisempi kuin huonomuistisuus. Mutta he ovat hulluja. En sano näin häijyyttäni. Sanon näin, koska pidän tämänlaista loukkaavana ; He käyvät persoonaani vastaan ja syyttävät minua hajamieliseksi. Ja ainut keinoni jolla voin puolustautua on kutsua heitä mielihajaisiksi.

Mutta otan tämän vaihtoehdon kuitenkin pienessä määrin huomioon. Siksi olenkin kehittänyt itselleni herttaisen dementiatestin, jonka näen hyvin tehokkaana ja miellyttävänä. Jos tämän laittaisi Niksi-Pirkkaan ja se julkaistaisiin, uskoisin että maailmasta tulisi parempi ja lämminhenkisempi paikka.

Dementiatestini toimii monenlaisiin muistihäiriöihin. - Ja jossain määrin se voidaan liittää jopa masennuksen käsittelyynkin. - Se menee siten, että ensin joku ilta leivot piirakan. Sitten myrkytät sen. Kun sitten seuraavana aamuna heräät, niin näet sen herkullisen piirakan. Kun sinun tekee mieli syödä sitä, muistat kuitenkin että se on myrkytetty. Sitten et syö sitä. Paitsi jos dementiasi on liian paha (tai et masennuksissasi jaksa välittää). Silloinkin asiat ovat kannaltasi ihanaisesti, sillä viimeisenä elinpäivänäsi saat maukasta yllätyspiirakkaa!

Tämä viaton ja skeptinen suunnitelmani on siis täydellinen inhimillisen mielenterveystyön ja diagnostiikan helmi! Tarvitsenkin sen täyteen toteuttamiseen enää sellaista myrkkyä joka tehoaa haamuihin, kummituksiin ja poltergeisteihin.

Mitä jos kuolen eikä kukaan kerro minulle siitä?

Televisiosarjojen viimeiset jaksot ovat usein erityisen dramaattisia. Joskus niillä halutaan rakentaa esimerkiksi saada draaman kaari täyteen, purkaa viimeiset juonenkäänteet ja lopettaa. Osa sarjoista on vain lopettanut tarinan etenemisen tarpeen. Tästä tyylipuhdas esimerkki voisi olla vaikkapa "Salaiset kansiot" joissa viimeinen jakso tiivistyy Mulderin ilmoitukseen syistä hallituksen salaliiton takana, UFOmaailmanloppu vuonna 2012 on ikään kuin jokin joka huipentaa x -kansion agenttien etsintärupeaman. Hieman eteerisemmän mutta sarjaan sopivasti loppuu taas "Life", jonka viimeisessä jaksossa saadaan syyllinen selville ja kiinni ja Charlie Crews itse asiassa pääsee jatkamaan elämäänsä jonka viattomana vankilaanjoutuminen oli katkaissut. "Ihmemies MacGyver" taas löytää poikansa ja rahoittuu elämään perhe -elämää, joka selittää miksi aina yhtä äimistyttävä pommien rakentaminen klemmareista ja hikisukista loppuu.

Toiset haluavat sitten tappaa sankarin ; Etenkin poliisisarjoissa lopetus olisi kenties muuten hieman esoteerinen kun viimeisessä jaksossa vain laitettaisiin ovi kiinni eikä jaksossa olisi muuten mitään erikoista. Sankarin kuolema on tavallaan tarinankerronnallinen selitys sarjan päättymiselle. ; Joskus tämä syntyy vahingossa kun edellisen jakson cliffhanger jääkin ratkaisematta. "ALF" päättyy tällä tavalla vahingossa ; Hallitus löytää sarjan ärsyttävän karvaisen avaruusolennon ja ottaa hänet tutkimuksiin. Tarkoituksena oli alunperin pelastaa hänet seuraavan tuotantokauden aluksi, mutta tämä tuotantokausi jäi kokonaan tekemättä.
1: Finaalin ja kuoleman yhdistäminen ei tosin ole muutenkaan mitenkään erityisen syvää symboliikkaa ; Hahmon voi tappaa, koska tätä ei enää tarvita. Ja kuolema on aina draamaa. Siksi esimerkiksi yksi huhutuimmista loppuratkaisuarvauksista "Harry Potterista" oli se, että myös Harry kuolee. Ei kuollut (mutta kävi kuoleman porteilla).

Ja sitten on niitä sarjoja joita haluaisin korostaa. Niissä sankari ei kuole. Mutta kuitenkin johonkin pään pieneen sopukkaan jää kaivelemaan se, että entä jos tässä itse asiassa olisi sittenkin tapahtunut nimenomaan kuolema, tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta kätketystä kuolemasta. Näistä esimerkeiksi nostaisin kaksi komediasarjaa. "Kaikki rakastavat Raymondia" ja "Seinfield". (Alla oleellinen juonireferaattina.)
1: "Seinfield" lopettaa sarjan jaksoon jossa sarjan päähenkilöt ovat lento -onnettomuudessa ja päätyvät Lathamiin. Tässä kaupungissa on tiukka moraalikäsitys. Ja hahmot joutuvatkin oikeuden eteen siksi että eivät auta onnettomuuteen joutunutta. Yhtä hahmoista kiinnostaa oma puhelinkeskustelu eikä hän narsismissaan jaksa kiinnittää huomiota koko tapaukseen ja toinen taas ottaa peräti kameran esille jotta voisi ottaa tapausken talteen ja huvitella sen parissa kotonaan ja palata viihdemielessä hetkeen uudestaan ja uudestaan. Kaupunki katsoo tämän hyvin pahana ja syntyy oikeudenkäynti. Tässä vilahtaa useita hahmoja joihin sarjan henkilöt ovat kohdanneet sarjan varrella ja joita he ovat kohdelleet jollain tavalla karusti. Siksi heidät laitetaan vankilaan ja Seinfield jää murehtimaan sitä, mitä hän kuvaa elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi. Hän saa aamiaismuroihinsa vain puolet siitä maidosta mihin hän on tottunut.
2: "Kaikki rakastavat Raymondia" taas kertoo siitä miten Raymond joutuu risaleikkaukseen ja sairaanhoitajilla on vaikeuksia saada häntä heräämään nukutuksesta. Tämä järkyttää kaikkia odotushuoneessa siinä vaiheessa olevia valtavasti. Tieto järkyttää kaikkien tavan kokea Raymond. (Ja hänen äitinsä joka oli tässä välissä käymässä WC:ssä ja jonka hysteeristä reaktiota pelätään). Raymondille ei kerrota tästä aluksi mitään. Ihmiset reflektoivat tunteitaan asiasta. Raymondin reaktiot ovat mielenkiintoisia koska ensin hän säikähtää siitä että hänelle ei kerrottu. Koska vaikka nyt ei tapahtunut mitään, niin jos hän olisi oikeasti kuollut eikä kukaan kertoisi tästä hänelle itselleen, niin mitä siitäkin sitten tulisi. Lisäksi häntä kiinnostavat ihmisten reaktiot. Tässä kuvaavaa on se, että hän olettaa melko vähän, mutta että ihmisten reaktiot ovat olleet kovempia. Esimerkiksi vaimonsa Debran hän ajattelee miettimään hautajaisia, lasten hoitamista yksin ja deittaamisen aloittamista. Kaikki ihmiset ovat kiltimpiä Raymondille ja hän kysyykin puolisoltaan että entä jos hän on sittenkin kuollut ja päässyt taivaaseen.

Onkin huvittavaa ajatella että kun Raymond on huolissaan siitä että jos hän kuolee eikä kukaan kerro hänelle, niin juuri tämänlainen tilanne olisi se jolta se näyttäisi. Ja itse asiassa Seinfieldinkin maailma voidaan nähdä tuonpuoleisena. Tarinoiden onnettomuus olisi siis eräänlainen metafora kuolemalle - sarjan henkilöt tarinassa vain unohtivat/olivat tietämättömiä siitä että tämä oli metafora. Tämä taas johtaa miettimään tuonpuoleisasioita. Esimerkiksi asiaa voisi lähestyä kristillisen tematiikan kautta.

Jotta voidaan katsoa mistä on kysymys, voidaan katsoa elämisen arvioinnista. Kreikkalaisten mukaan ihmisen elämässä kuolema oli tärkeä koska sen jälkeen elämää voitiin arvioida kokonaisuutena. Ja sitä ennen se olisi vain vaillinaista. Näin hyvä elämä ja sen arvioiminen olisi aina jälkipolvien tehtävä. Koska kyseiset televisiosarjat ovat loppuneet, voimme pitää jo tätä tilaa jonkinlaisena kuolemisen metaforan metaforana ja lähteä kikkailemaan tästä eteenpäin. (Jos vastaan tulee vaikeuksia, muista toki että kupillinen ganjaa auttaa yleensä tässä vaiheessa.)

Sekä "Seinfieldiä" että "Kaikki rakastavat Raymondia" (sarjana ja kokonaisuutena) yhdistää se, että ne ovat pieniä maailmoja. Niissä ei tapahdu mitään hirvittävän dramaattista. Niiden todellisuutta voi pitää jopa jollain tavalla latistuneena ; Niissä ei ole hirveästi ulottuvuuksia hedonismin ja aivan tavallisten arkitapahtumien ulkopuolella. "Raymondin" (lyhyesti tästä eteenpäin) maailmassa kirkko on jotain jota vältetään jotta voidaan katsoa televisiota ja hankalat aiheet ovat jotain josta soitetaan papille ja vaaditaan häneltä vastaus. Syvällisimmät hetket koetaan ruuan kanssa - kokkaaminen ja ruuanlaittotaidot ja syöminen määrittävät yllättävän paljon sarjan hahmojen asemaa. Molemmissa sarjoissa nostetaan meteliä pienestä ja kisataan kisaa jossa tarjolla on aina vain "pieniä voittoja" jotka eivät käytännössä muuta mitään. Lisäksi Seinfieldin hahmot ovat pikkumaisia. Ja tämä piirre kuvaa myös Raymondia, joka on ihmisenä laiskanpulskea. Yksi olennainen ero on ; "Seinfieldin" sarjan maailma on kylmä. Sarjan henkilöt ovat hedonistisia, narsistisia, toisista välittämättömiä se on pohjimiltaan kyyninen ja kylmähenkinen. "Raymondin" kaikissa hahmoissa on jotain hyvää, sen maailma on pohjimmiltaan romanttinen ja lämminhenkinen.
1: "Seinfieldin" maailman voidaan katsoa kuvaavan "pientä Helvettiä". Koko sarjan synkin idea on se, että vaikka sen hahmot ovat varsin kamalia, heille ei oikeastaan tapahdu koskaan mitään sellaista jota voisi kutsua takaisinmaksuksi tai kompensaatioksi. Tätä kuvannee jo se murhe mikä seuraa siitä että maitoa ei saada muroihin tarpeeksi ; Sitä kuvataan elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Sarjan hahmot eivät hyvitä tekemiään pikkuilkeitä tekoja. Mutta pikkuilkeys on kuitenkin otettava esiin ; Sarjan hahmot eivät kuitenkaan tee massamurhia. - Viimeisen jakson oikeudenkäynnissäkin on esimerkiksi nostettu sellaisia tapauksia kuin eräässä jaksossa tapahtunut herkullisen leivän varastaminen ja ahmiminen. Tuntuu kohtuulliselta että teoista vastataan juuri tämänlaisella kompensaatiolla. Myös kuoleminen onnettomuudessa tuntuisi reilulta ; Siihen liittyy aggressiota, väkivaltaa ja muuta vastaavaa.
2: "Raymondin" maailman voidaan katsoa kuvaavan pientä taivasta, jotain jonka hän ansaitsee armosta, ei siksi että olisi onnistunut nousemaan pikkuahneutensa yläpuolelle. Olennaista on se, että myös Raymondin "pieni taivas" oikeutetaan muiden ihmisten reflektioiden kautta ; Se, että Robert musertuu kokemuksesta niin että hänen on vielä tilanteen ratkettuakin vaikeuksia ajaa kotiinsa sen sijaan että valittaisi siitä tavanomaisesta (kuten siitä että Raymond sai syödä hänen herkullisen voileipänsä, jota sitäkin varmasti tapahtui). Tässäkin eudaimonian arvioivat jäljelle jääneet ihmiset. Raymondin kuolemaksi kuviteltava nukutuksesta heräämättömyys taas on passivinen, eiaggressiivinen ja rauhallinen ja kivuton tapa kuolla. Tämäkin tuntuu tilanteeseen sopivalta ja oikeudenmukaiselta.

Tässä tematiikassa voidaankin ottaa avuksi eksistentialismi. Sillä vaikka paratiisin ja viimeisen tuomion henki onkin mukava ottaa tälläisessä hieman leppeämmässä ja positiivisemmassa sävyssä esille, on tällä ajatussuuntauksella kuitenkin silläkin jotain olennaista sanottavaa asiaan. Tällöin siirrytään teologian yleisemmästä oikeudenmukaisuuden käsitteistä henkilökohtaiseen maailmaan.; Tätä kautta eudaimoniasta voidaan nimittäin jatkaa askel individualistin itsereflektion suuntaan. Koska sarjassa reflektoidaan kuolemaa - Sekä Debran romahdus että voileipänaisen suuttumus voidaan nähdä tämänlaisiksi - he itse asiassa tekevät olemassaololle sen, mitä joskus tehdään poissaololle. Eksistentialismin yksi tärkeimmistä ideoistahan on se, että todellinen maailma on yksi asia, mutta se mitä ihminen kokee onkin sitten jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi ihminen joka menee kahvilaan jossa odottaa ystävänsä olevan ja tämä ei ole siellä, hän kokee poissaolon. Normaalisti tämänlaista poissaoloa ei tiedosteta kun ajatellaan vain sitä mikä on läsnä. Ja tässä tapauksessa ihmiset tiedostuivat sen mitä on. Debra oppi siitä miten tärkeä Raymond on siihen heijastaen mitä hänen poissaolonsa tarkoittaisi. (Kahvilassa poissaoleva ystävä voi aiheuttaa huolta tai kiukkua, riippuen varmaaan siitä onko poissaoleva Raymond Barone vai Jerry Seinfield.) Tämä tosiasia ei kuitenkaan kuvannut Raymondia vaan Debraa itseään.

Henkilökohtainen taso muistuttaa siitä miten eksistentialistinen maailma ei käsittele ulkoisesti suuria tai yleistettäviä asioita. Debran reaktio siitä että hän ei ole osannut nähdä Raymondia oikein on hänen oma "pieni helvettinsä". Tämä koskeekin eksitentialismia, etenkin ateistinen eksistentialismia, yleisemminkin. Se nimittäin tarjoaa lähinnä "pieniä taivaita" ja "pieniä helvettejä". Ja ne kaikki tapahtuvat tämänpuoleisessa, eivät tuonpuoleisessa. Eksistentialistisessa maailmankuvassa tapahtumat ovat suhteellisia mutta minuus ei ole. Näin ollen tekomme ovat hyviä ja huonoja vain siinä valossa heijastavatko ne itseämme vai eivät. Näin ollen mikään määrä "pieniä voittoja" tai "pieniä häviöitä" ei määrittele meitä sisäisesti ja rakenna luonnettamme. Eksistentialistisessa maailmassa ei ole minuutta määritteleviä voittoja, vaan minuus määrittelee teot voitoiksi ja tappioiksi. Niillä ei ole ulkoista merkitystä, vaan ainoastaan sisäinen merkitys. Tätä kautta käy helposti niin että suuret tarinat ovat kuolleet. Jäljelle jää pieniä tarinoita, ja ne voivat tarjota vain pieniä taivaita ja pieniä helvettejä.

Tämänlaisen miettiminen onkin tärkeää. Moni ajatteleekin jopa niin että vasta oman kuolevaisuuden käsittäminen (eikä vain tietäminen, vaan ymmärtäminen) saa ihmisen ikään kuin tekemään itselleen ajatuskokeena sen "kuolemanjälkeisarvoistelun" jota kreikkalaiset arvostivat. Ainakin minun kohdallani tässä kohden ei synny mitään hirvittävän dramaattista täydellisyys-katastrofi -ajatuksia. Elämänhaaskauskysymys ja maailmanmuuttamiskysymys ei kohdallani johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Minulla on kerrottavanani pieniä tarinoita. Ja niille jotka ovat viehättyneet melodramaattisiin "suuriin kertomuksiin" kerron vain että luultavasti "pienet kertomukset" ovat niitä joita on enemmän. Ja jos tämä tuntuu pahalta, niin kannattaa muistaa että ne pienet tarinat ovat oikeasti riittävän hyviä. Kaikesta huolimatta.

Itse asiassa "Raymondin" maailma antaakin näistä pienistä asioista hyvän opetuksen. Sillä Raymondin kuoleman tuoma stressireaktio tarjoaa Debralle ns. eksistentiaalisen peruskokemuksen. Tämän jälkeen hän ihastelee Raymondin jäätelönsyöntiä vaikka ei halua edes jäätelöä. Ja hän kertoo itkuun loppuen siitä miten hän aikoo seuraavana päivänä viedä lapset tarhaan, käydä kaupassa ja pesulassa. Ja että Raymondin ei tarvitse käydä pesulassa koska hän toisi pesulasta kuitenkin tapansa mukaan jonkun toisen vaatteet. Nämä pienet asiat näyttävät tärkeiltä. Sillä se, että vaatii ja odottaa suuria tarinoita, mahtipontista ylimaallista merkitystä, valtavan suuria asioita, voikin olla juuri se, joka tarkoittaa elämän väheksymistä. Pienten tarinoiden arvostajan elämä on sietämätöntä nautintoa, suurten tarinoiden ystäville elämä latistuu maailmanlopun odotteluksi, tuonpuoleistestiksi ja muutenkin pettymykseksi.

---

Kirjoittaja toivoo että kun hän kuolee, että asiasta kerrotaan hänelle. Sillä hän ei siedä tietämättömänä olemisesta. Huonokin tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan. Tässä lohduttaa tietysti se, että jos kuolema on lopullinen, en koe tietämättömyyden tunnetta vaikka kertominen onkin turhaa. Ja jos ei, niin on muistettava se, että kertoja ei ihan varmasti tiedä että en kuule - hänhän tietää vain sen, että en vastaa!

Mielen selittämättömyydestä

Tietoisuuden vaikutus tuloksien tulkinnassa on joskus tärkeä ottaa huomioon. Esimerkiksi jos meillä on ajatus tilanteesta, jossa ihmiskunta on totaalisen tuhoutunut ja jokainen ihminen ja tekoälykäs robottikin on tuhoutunut. Tietoisuuksia ei ole läsnä. Mutta että jäljellä olisi jokin hieno taideteos. Sitten mietimme, että jos tämä taideteos tuhoutuu, niin kuinka paha asia on. Tässä tulosta voi hämmentää se, että vaikka yhtään ihmistä ei ole olemassa, kuitenkin tavallaan kuvittelemme mielessämme jonkun katsomaan tätä tuhoutumista, ja tämä synnyttää ne surun tunteet. Kuitenkaan tälläistä tietoisuutta ei ajatusleikin mukaan nimen omaan ole.

Eero Ojasen kirjassa "Miehen filosofia" kannattaa fenomenologiaa hieman samalla tavalla. Hänen mukaansa evoluutio ei voi selittää tietoisuutta, koska evoluutio on ihmisen tietoisuuden rakentama teoria. Näin selittäessään eitietoista tilaa - jossa on vaikkapa vain reagoivia ja eitietoisia bakteereita - teoriaan nojaava ikään kuin katselee tilannetta ulkopuolisena. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan ole ollut paikalla tuolloin. Tätä voisi ensivilkaisulla pitää evoluutiokriittisenä, mutta tämä argumentaatio itse asiassa näyttää että fenomenologia ei salli minkään selittävän tietoisuutta. Tämä ei sinällään yllätä, koska fenomenologiassa teoriat ovat vain häiriöitä jotka manipuloivat autenttista ja välitöntä olemista.

Fenomenologisen menettelyn sisäiset rajoitukset on hyvä huomata. Esimerkiksi
1: Fenomenologi ei voi miettiä antrooppisen periaatteen kaltaista tilaa, jossa mietitään vaihtoehtoja joissa elämää ja tietoisia olentoja ei ole ja ihmetellään miten "ei -ilmiselvä" tämä meidän universumimme ja nykytilamme onkaan.
2: Fenomenologi ei voi käsitellä "kuolema kuolemaa", se kun voi käsitellä vain tietoisuutta ja tietoisuuden kokemuksia. Fenomenologi ei siksi voi tutkia sitä vaihtoehtoa jossa olemassaolo lakkaa. Tuonpuoleisen elämän ja paratiisin kaltaisia konsepteja se voi miettiä. Mutta ihan oikeasti mahdollista vaihtoehtoa, jossa kuolema on elämän loppumista, se ei kykene miettimään. Koska ihminen ei ymmärrä omaa kuolemaansa, vaan katsoo sitä ikään kuin hieman ulkopuolelta.
___2.1: Tämä tekee fenomenologiasta minun kaltaisten ihmisten kannalta varsin mielenkiinnottoman. Innostus luonnontieteisiin on yhteensovittamaton tieteellisen tiedon kannalta. Ja kun hyvää elämää tutkivan filosofiankin puolella korostan väliaikaisuuden merkitystä ja kuoleman lopullisuutta, ei fenomenologia oikein anna eväitä käsitellä sitä mikä sen elämän rajaa, eli elämisen loppumista.

Fenomenologian ulkopuolelta katsoen tilanne sen sijaan näyttää siltä, että fenomenologi ei erota "maastoa" (teoriaa) ja "karttaa" (vallitsevaa tilaa). Tai oikeastaan inhimillisen tiedonhankinnan ja inhimillisen kokemuksen eroa.
1: Tässä mielessä hän voi näyttäytyä jopa YEC -kreationisti Kent Hovindin kaltaisena - melkoisen koomisena - hahmona joka esittää evoluutiokriitiikkinä esimerkisi sitä että jos joku kertoo miljoonista vuosista, hän kysyy vain "Were you there?" (~Olitko paikan päällä?) Ojanen kuitenkin nojaa siihen että hän fenomenologina näkee tieteen yleisesti ottaen etäännyttävänä ja keinotekoisena, Hovind taas esiintyy nimen omaan luonnontieteen miehenä.. Ero on filosofisesti oleellinen. Käytännön tasolla ero on luultavasti roimasti vähemmän relevantti.

Huomattavaa on, että ihminen käyttää teoreettista tietoa ponnistaakseen ajassa menneisyyteen, ja tutkiakseen kaukaisia galakseja joissa ihminen ei ole käynyt. Näin tiedemiehet voivat esimerkiksi kartoittaa minkälainen aurinkokunta oli ennen kuin maassa oli elämää. (Tätäkään ei tietysti mikään tietoisuus ole käsitellyt.)

Ojanen kuitenkin muistuttaa meitä jostain melkisen tärkeästä. Siitä, minkä esimerkiksi Popper ja Hume ovat meille osoittaneet induktion ongelman kohdalla ; Induktiota ei ole koskaan koettu sellaisenaan, induktion kohdalla kyseessä ei ole suoraan koettu ilmiö, vaan teoreettinen proseduuri joka sidotaan koettuihin asioihin. Tämä ongelma on toki olennainen ja korostaa että ihmisen ei kannata olla positivisti ja vaatia suoraa havaitsemista ja verifikaatiota kaikelle (tämän esimerkiksi Hovind tekee evoluutiolle). Induktion ongelman seuraaminen opettaa meille etä jos Positivismin vaatimusta seurattaisiin, me päätyisimme itse asiassa "emme voi tietää mitään" -tilaan. Tietoisuus on silloin vain marginaalinen kysymys tämän isomman vaatimuksen tiellä.

Tämän jäljeen onkin hyvä paikka ihmetellä, miksi luonnontieteiden kritiikki perustuu yleensä siihen että luonnontieteiltä vaaditaan positivismin ehtoja. Vaatimus on eriksummaista, koska en tiedä että luonnontiedehenkiset tieteenfilosofit olisivat kannattaneet positivismia enää aikoihin. Sen ovat korvanneet ihan toisenlaiset konseptit.

Memento mori.

"Hic locus est ubi mors gaudet succurrere vitae" (Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee voidessaan palvella elämää)

Siinä missä René Descartes päätteli että ainut varma asia on se, että kun hän ajattelee, hän on myös olemassa. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan taas vain kaksi varmaa asiaa: Kuolema ja verot. Olemassaolo ja kuolema liittyvät erikoisesti toisiinsa. Kuolemaa ei ole ilman elämää, eikä elämää ole ilman olemassaoloa.

Kuolema

Kuolema ajatellaan tyypillisesti kahdella tavalla:
1: Kuolema on luonnollinen osa elämää. Tässä ajatuksessa kuolema on välivaihe, jonka jälkeen alkaa joko uusi elämä sielunvaelluksessa tai sitten alkaa jonkinlainen tuonpuoleinen elämä.
2: Kuolema on elämän normaali loppu, jolloin elämä päättyy kuolemassa. Tällöin kuolema ei enää ole osa elämää.

Kuoleman määritelmä on monimutkainen. Se liitetään tyypilliseti elimistön toimintaan, mutta on hieman vaikeaa rajata sitä: Toisten mielestä aivokuollut on kuollut, koska hän on menettänyt tietoisuutensa. Toisten mielestä kuolema on ruumiintoimintojen kaikkinainen päättyminen, jolloin kuolema jatkuu vielä sydämen pysähtymisen jälkeenkin. Yleensä kuoleminen rajataan kuitenkin nimen omaan havaittaviin asioihin. Tällöin näkemykset tuonpuoleisen olemassaolosta eivät tuota määritelmällisiä vaikeuksia.

Tyypillisesti kuolema jaetaan kolmeen osaan:
1: Ante mortem, eli ennen kuolemaa ollut tila, joka on yleensä aikaansaanut kuoleman.
2: Peri mortem, eli kuolinkamppailun aikana tapahtuneet asiat.
3: Post mortem, eli kuoleman jälkeen tapahtuneet asiat. Yleensä tässä tarkkaillaan pelkkää jälkeen jäänyttä ruumista. Tähän liittyy muun muassa ruumiin jäykistyminen, kuolinkankeus.

Kuitenkaan yksiselitteistä ja kansainvälistä luokitusta näiden välillä ei ole, vaan määritelmissä on liukuvarajaisuutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että emme voisi varmasti tietää että jotkut kohdat olisivat nimen omaan mallia "post mortem" tai "ante mortem": Vaikka päivä liukuukin hämärän kautta yöksi, voimme yksiselitteisesti - tai ainakin ilman kiistelyä toisten kanssa - sanoa että jossain vaiheessa on päivä ja jossain yö ja jossain tietyssä vaiheessa ilta.

Kuolemaa, kuolemista ja kuollutta sekä näiden välisiä eroja tutkii kaksi oppialaa: Tanatologia ja patologia. Näiden keskeinen tiedonhankinta ja tutkimusväline on autopsy eli ruumiinavauksilla. Solupatologiassa taas tutkitaan soluissa tapahtuvia kemiallisia muutoksia.

Kuolema kielenkäytössä

Tyypillisesti kuolemasta puhutaan symbolisesti. Tällöin niihin liitetään erilaisia antropomorfistisia eli ihmisenkaltaistettuja määritteitä, jotka ovat jollain tavalla teleologisia eli päämääräsuuntautuneita ja personifikoituja eli niistä on tehty henkilöitä. Siksi puhutaan tyypillisesti esimerkiksi "viikatemiehestä" tai "noutajasta joka tulee" Ja mahdollisesti jopa "niittää elon kallista viljaa". Kuolemaan liitetään myös ajatus ikiunesta. Tämä ajatus onkin vanha, jopa kreikkalaisessa mytologioissa (personifioitu) uni oli (personifioidun) kuoleman serkku.

Muutoinkin kuolemaan liitetään symboliikaa, kuten "veivin heittäminen" (joka viittaa siihen että autoissa oli ennen käynnistyskampi. Tämä viittaa ihmisen toiminnan loppumiseen) ja "autuaammat metsästysmaat". Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa ihmisten oikeisiin uskomuksiin: Vaikka intiaanit toki ottivat "autuaammat metsästysmaat" tosissaan, esimerkiksi Suomalaisilla syntyi talvi ja jatkosodassa käytössä ollut ilmaisu "koivuristin ritari", joka ei suinkaan viitannut siihen että henkilöt todella uskoivat että kuolleille olisi jonkinlainen palkinto luvassa. Vielä korostetummalta tämä tilanne näyttää kun puhtaan toisista sotaslangin kiertoilmaisusita kuolemalle ; "Liittyi ilmavoimiin" ja lausumat joissa olivat mukana elementit "Sai litteran kotiin ikuiselle lomalle KEKin[Kaatuneiden evakuointikeskus] kautta" Armeijaslangin ulkopuolella kuolemaan liittyvä lausuma "siirtyi mullan purentaan" (joka armeijaslangissa tarkoittaa "tetsaamista" eli ryömintäharjoituksia ja muita vastaavia) ei viittaa uskoon siitä että kuolleet söisivät maata oikeasti.

Kuolemasta käytetään paljon jopa aika rankkoja ilmaisuja, kuten sanotaan että "potkaisi tyhjää" (joka on alkujaan ollut kiertoilmaus kuolinkouristuksille.) Hirttäytyneet "menevät narun jatkoksi" tai "köysikiikkuun". Kuolleet taas menevät "oikosääristen valtakuntaan" (joka taas on tullut teurastamoista, joissa kuolleet eläimet laitetaan jaloista roikkumaan.) Tämä voi viitata siihen että raskaita asioita käsitellään paljon huumorin kautta: Relief theoryn mukaan huumorissa on kyse siitä että helpotetaan vaikeita asioita, ja kauhun purkautuminen tuottaa vapauttavaa naurua. Koska huumori kuihtuu nopeasti toistoissa, eli "vitseistä tulee vanhoja", myös nämä ilmaisut menettävät tehoaan nopeammin kuin kuolleiden "perseet alkavat pukkaamaan koiranputkea." Siksi ei ole ihmeellistä että itse Kierkegaard sanoi että "Humoristeista suurin on kuolema".

Kuoleman vaikutus elämän arvoon.

Kuoleman olemassaoloon taas suhtaudutaan muutamalla tavalla. Tämä taas liittyy olennaisesti uskontoon. Uskovaiset ajattelevat että tuonpuoleinen antaa elämälle arvon. Ja että jos elämä on lyhyt, se olisi jollain tavalla arvoton. Toinen taas on selvästi ateistisempi, ja siinä korostetaan eräällä tavalla rarity issueta : Tässä näkemyksessä kuolema antaa elämälle rajat, ja lyhyys antaa arvolle painon. Tässä viitataan elämän uniikkiarvoon. Jos jokin asia on ainutkertainen ja harvinaislaatuinen, siihen tupataan änkeä lisäarvoa. Rankimmillaan tässä kohden voidaan viitata talousteoriaan. Tosin tämäkään ei ole niin raadollinen "elämän rahallistaminen", kuin voisi kuvitella, koska muutoinkin asian arvoon liittyy myös eettisiä arvoja: Tyypillisesti asiakkaat ovat valmiita maksamaan enemmän asiasta joka on eettinen kuin sellaisesta joka on epäeettinen. Näin "talousteoreettisessa raha yhdistettynä utiliteettiin" -ajattelussa laskuissa on mukana myös yksilöiden ja massojen näkemykset etiikasta: Heidän arvonsa. Ja vieläpä juuri sen verran kuin nämä ovat valmiita siihen satsaamaan rahaa. Rarity issueen viittaava ateistissävytteinen filosofia esittää että arkkipiispan ajatus siitä että "ilman taivasosuutta minulla ei olisi mitään" on todellista elämän väheksymistä, ja että tämän lausujan pitäisi esimerkiksi mennä oman äitinsä tai puolisonsa luo kertomaan kuinka tämä on turha ja arvoton asia: Kuinka arvoa tässä elämässä on vain Jeesuksessa ja tämän armoon uskomisessa. Toisaalta taas uskovaiset puolustautuvat vastaavalla argumentilla esittämällä että kuolinvuoteilla pitäisi kuolevalle kertoa että "No niin, kohta lakkaat täysin olemasta, ei sinulla mitään toivoa elämän jatkumisesta ole. Että pian tulee Game Over sinun kohdallesi."

Kuoleman väistämättömyyteen ja arvottomuuteen viittaaminen oli keskiössä vanitas -taidetta. Sen nimi viittasi "turhuuteen". Siinä korostettiin sitä, kuinka elämä on rajallista. Siihen liitettiin symboleja. Kuuluisimmat ovat tietysti luurankotanssijat, pääkallot, kuihtuneet kukat ja muut vastaavat ilmiöt. Kuitenkin kenties kaunein vanitas -symboli oli saippuakupla, joka paitsi kestää lyhyen aikaa, on koko olemassaolonsa ajan kaunis.

Kuoleminen

Lääketieteelliseti kuoleminen on erikoisesti määritelty: Toisaalta kuolema ajatellaan luonnolliseksi, toisaalta kuolemaan tulee aina olla syy. Syyajattelu taas pohjaa sellaiseen ajatukseen, että kuolemaa voisi sysätä aian kauemmaksi korjaamalla jonkun vian. Tämä taas ei ole kovin kaukana ajatuksesta "ikuisesti jatketusta elämästä".

Sanana kuoleminen on vanha. Se kuuluu kaikkien suomen sukulaiskielten sanavarastoon. Yhtä vanhoja sanoja suomen kielessä ovat Maija Länsimäen mukaan vain elää, seisoa, pelätä, nähdä, kuulla, tuntea, imeä, juoda, syödä, purra, niellä, nuolla ja puhua. Virossa kuolemasta puhutaan tutunkuuloisesti: vainaja on surnud, kuoleva surija, ja kuolinilmoitus surmakuulutus. Sureminen liittyy suomen kielessä murehtimiseen ja surma kuolemaan, joka on aktiivisesti ja tarkoituksellisesti toisen aiheuttama, eli tappo, murha tai muu vastaava "surmaaminen". Kuolemasta käytetään asiallisia sanoja kuten "saada surmansa" tai "menettää henkensä." Kun näitä käytetään, samalla välittyy viestejä myös kuolemisen mekaniikasta (kuten surmaaminenkin): Terrorismi ja onnettomuudet vaativat kuolonuhreja. (Ei sanota että "sai surmansa syövän takia"). Toisaalta kielenkäyttö sisältää muitakin vihjeitä. Vaikka sinällään sana "menehtyä" on neutraali yleistermi, "pitkäaikaiseen sairauteen menehtyminen" vihjaa vahvasti syövän suuntaan.

Kuolemiseen liitetään erilaisia määritteitä. Mekanistisesti voidaan ajatella, että yksinkertainen kuolinsyy, kallonmurtuma, voi saada eri sanan, kun asiaa käsitellään. Syy voi olla tapaturma, jolloin se on syntynyt vahingossa, itsemurha jolloin se on itseaiheutettua, tai henkirikos, jolloin joku ulkopuolinen on tarkoituksellisesti aiheuttanut sen. Tässä kohden analyysissä käytetään havaintojamme ja tietojamme ihmisistä yksilöinä: Terminologia voi vaihtua esimerkiksi maasta toiseen. Tästä esimerkkinä ovat Amerikoissa toimivat käärmeiden pitelijät, jotka ovat lukeneet Raamattua ja uskovat että pyhä henki antaa todella kyvyn pitää eläviä myrkkykäärmeitä käsissä. Kun tälläiseen rituaaliin kuolee, määritelmä voi vaihdella tapaturmasta itsemurhaan, riippuen siitä miten kussakin paikassa itsemurha määritetään. (Onko käärmeen pitäminen niin tyhmää että pitäjä "on tiennut tai hänen olisi pitänyt tietää" seuraus teosta.)

Kuolemanpelko

Kuolemaan suhtaudutaan tyypillisesti muutamalla tavalla:
1: Kuolema mystifioidaan, jolloin kuolema kiistetään. Tähän tunnettuja keinoja ovat uskonnolliset ajatukset tuonpuoleisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä tai sitten ihan vain muut arkiset keinot joilla kuoleman ajattelu siirretään syrjään.
2: Kuolema sysätään syrjään, se myönnetään mutta sitä ei ajatella. Kuolemaa karttava ihminen voi lievimmillään olla kuten Woody Allen joka ilmaisi että hän ei pelkää kuolemaa, mutta ei kuitenkaan halua olla paikalla kun se tapahtuu. Monien filosofien mukaan ajatus "hyvästä kuolemasta" ylipäätään on tälläinen. Heistä kuolema on aina yksinäinen ja ilman kunniaa: Tätä ajatusta seuraten lainaan televisiosarjaa House. "Our bodies break down, sometimes when we're ninety, sometimes before we're even born, but it always happens and there's never any dignity in it. I don't care if you can walk, see, wipe your own ass. It's always ugly. Always. You can live with dignity, we can't die with it."

Tyypillisesti näihin turvaudutaan ihan sen takia että kuolema pelottaa. Vaikka he uskoisivat ihanaan tuonpuoleiseen, he haluavat elää ikävässä tämänpuoleisessa. Kuolemanpelko taas kumpuaa vaistoistamme, joiden aikaansaamat pelot voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan.
1: Pelot siitä mitä tapahtuu kuolemassa. Tässä pelon aiheena on oman olemassaolon loppuminen, joka on erityisen vaikeaa egosentriselle ihmiselle, joka elää todellakin sellaisessa maailmassa jolla on sisältöä vain itsen, oman kokemisen ja näkemisen kautta. - Siis ihmisille, joille Descartesin tapaan "varmaa on vain oma olemassaolo". Tai joille tämä on ainakin tärkeintä. Luultavasti valtaosa ihmisistä jollain tavalla naksahtaa tähän kategoriaan iästä, sukupuolesta ja uskonlaadusta tai ihonväristä riippumatta.
2: Pelot siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä tarkoittaa ajatusta esimerkiksi Helvetistä, jonne voi joutua kun on tehnyt pahoja tekoja. Samoin ajatukset huonosta karmasta jonka seurauksena tulee ikävä seuraava elämä voivat ahdistaa. (Uskonto on siis paitsi emotionaalinen lohtu, myös yhden pelkotyypin luoja. On vaikeaa sanoa kumpi antaa voiton, eli voidaanko uskontojen tuomaan elämänlohtua käyttää argumenttina uskontojen puolesta. Luulen että tämä on yksilökohtaista: Osalle tuonpuoleinen on lohtu, toiselle kammo ja kolmannelle se muuttaa tämänpuoleisen elämän itseisarvosta välinearvoksi: Testiksi, jolla on merkitystä vain sen kautta että se ratkaisee mitä tapahtuu ikuisuudessa.)
3: Pelot siitä mitä tapahtuu kun olemassaolo lakkaa. Tässä taas keskitytään esimerkiksi omaisiin jotka jäävät maan päälle. Jos on keskeinen työntekijä työpaikallasi, saattaa ihmiselle tulla paineita myös siitä miten työyhteisölle käy. Tämän vuoksi monet itsemurhaajatkin pyrkivät hoitamaan omat asiansa tiptop -kuntoon ennen kuolemaansa. (Osalla tätä pelkotyyppiä ei ole, joten heillä tilanne sortuu pikemminkin "hälläväliäksi". Eli he voivat esimerkiksi ottaa ison velan ja tuhlata sen juuri ennen kuolemaansa.)

Stoalaiset vihasivat kuolemanpelkoa ja vetosivat että silloin kun elät, siellä ei ole kuolemaa. Ja siellä missä on kuolema, siellä ei ole elämää. Kun olet kuollut, et ole paikalla. Ja lisäksi kuolema tekee lopun kuolemanpelostakin. Kuolemassa ihminen on kuin ennen syntymäänsä. Tässä kohden on muistettava että stoalaisten argumentti voidaan kiertää sillä että se pistetään koskemaan itse kuolemistapahtumaa: Suomalaisethan ovat perinteisesti toivoneet nopeaa kuolemaa sen sijaan että kuolisivat hitaasti kituen. Kuolemaa edeltävä sairaus joka piinaa, vie toimintakyvyn, ajattelukyvyn ja muita vastaavia ominaisuuksia, on ajatuksena ikävä. Samoin kuin tuskat joita kokee ennen kuin kuolee.

Luultavasti tämän pelon vuoksi nykyään kuolevat eristetään: Sairaat laitetaan laitoksiin tai Terhokodin kaltaisiin paikkoihin, joissa potilas valmistautuu kuolemaan. Osasta tämä eristää kuolevia yhteiskunnasta ja ylläpitää illuusiota siitä että kuolema on ehkäistävissä, eikä osu omalle kohdalle. Toisista taas on hyvä että kuolevat saavat ammattitaitoista apua ja tukea joka on lähellä: Ilman laitostoimintaa tämä vaatisi todella paljon työvoimaa ja tulisi niin kalliiksi että sitä ei voitaisi käytännössä toteuttaa. Monista tämä tarkoittaa säästämistä ihmisarvon sijasta, toisista taas sitä että vaihtoehdot ovat vain pakosti huonompia ja olisi tyydyttävä "parhaaseen mahdolliseen", eikä toivoa mahdottomia. Samoin ajatukset eutanasiasta liittyvät tähän tunteeseen kuolemanpelosta. Joidenkin mielestä tämä ajaa kuoleman ajattelun pois ja piilottaa tämän luonnollisen asian ja mystifioi sen, ja karsii tätä kautta ihmisarvoa kuolevilta. Toisten mielestä taas eutanasia on eettinen ratkaisu, joka on verrattavissa eläinten lopetukseen : Jos eläintä ei lopeteta saattaa rasahtaa eläinrääkkäyssyyte. Ihmisten kanssa syyte kuolemantuottamuksesta tai jopa murhasta taas rasahtaa toiseen suuntaan.

Jännittävästi kuoleman julkistamisessa on eräänlainen ristiriita: Toisaalta kuoleman institutionalisoituminen ja poisto yhteiskunnasta on vastustettava asia. Mutta toisaalta kuoleman esittäminen saa aikaan suurta kritiikkiä. Ja minusta näyttää että molemmat kritisoinnit lähtevät samoista tahoista: Otan esimerkin televisiossa esitetyistä kuolemista, jotka ovat juuri popularisoitua kuolemaa, kuolemaa massoille. Se tuntuu olevan suoraa jatkumoa roomalaisten areenoille, joissa gladiaattorit kävivät taisteluja keskenään ja petojen kanssa kuolemaan asti. Tyypillisesti elokuvien väkivalta on kaunisteltua, seikkailuhenkistä. Tämä vie kuoleman pahat asiat kauas ja viihteellistää ilmiön. Kuitenkin eniten vastustusta saa juuri se väkivalta, joka minustaei raaista. Siis se, jossa väkivalta näytetään juuri sellaisena kuin se on. Näitä esitettäessä kuulee kritisointia siitä, kuinka kammottavaa tämä väkivalta on: Onhan selvää että tuskainen ja sotkuinen väkivalta tuottaa enemmän epämukavia tunteita kuin joku seikkailuhenkinen räime, jossa on lähinnä vauhtia.

Kuolleet:

Usein kuolleisiin käytetään erilaisia termejä. Monet kielet erottelevat elävän ja kuolleen ruumiit toisistaan. Virossa on keha (elävä ruumis) ja laip (kuollut ruumis), ruotsissa kropp(elävä) ja lik(kuollut), englannissa body (elävä) ja corpse (kuollut). Suomen sana ruumis kuitenkin viittaa molempiin. Keho -sana kuitenkin liitetään tyypillisesti pelkästään elävään ruumiiseen. Tosin sana on ilmaisuna melko uusi: Elias Lönnrot ehdotti sitä ja sitä alettiin käyttämään lääketieteessä. Sana on sittemmin levinnyt myös arkikäyttöön. Toisaalta suomessa kehitettiin vuonna 1948 lautamiesten tarpeiden vuoksi käyttöön sana kalmo, joka viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen. Tämä sana ei ole saanut yhtä suurta suosiota. Se kuulostaa ainakin minun korvaani -tuoreudesta/nuoruudesta huolimatta vanhahtavalta ja jotenkin "historiasta jälkeen jääneeltä". Toisin kuin vanhempi sana vainaja - joka taas tuntuu erittäin luontevalta käyttää. Sana raato taas viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen, mutta tätä sanaa käytetään lähinnä eläinten ruumiiden yhteydessä.

Kuolema ja evoluutio

Evolutiivisesti ajatellen kuolema ei ole mikään adaptaatio: Pikemminkin se on suora, väistämätön ja mahdollisesti epämiellyttävä seuraus siitä että elollisuudella on tietyt rajat : Kuten kello voi mennä rikki ja kukaan ei ihmettele että miksi kellot eivät koskaan toimi ikuisesti, samoin solut kuolevat koska niiden toiminnallisuus voi särkyä. (Ikuisesti toimivaa kelloa ei tietojemme mukaan voi tehdä.) Yksisoluisilla ei kuitenkaan ole mitään maksimaalista jakautumismäärää. Sen sijaan monisoluisten eliöiden kohtalo on selvä: Soluissa oleva telomeeri lyhenee jakautumisten yhteydessä. Ne ovat kuin kengännauhojen päässä olevat muovisuojat jotka kuluvat ja tämän jälkeen itse kengännauhat alkavat rispautumaan. Matt Ridleyn "origin of virtue" -kirjassa esitetään että kuolema ei ole niinkään adaptaatio, kuin suora seuraus siitä millä tavalla monisoluisuus on rakentunut toiminnallisesti: Tärkeintä on saada solut kontrolliin, tekemään yhteistyötä. Kuitenkin jokainen solu elää ja jakautuu, ja jos kontrolli pettää, niistä muodostuu syöpäsoluja. Tätä pitää hallita ja ehkäistä. Siksi soluissa onkin monia syövän ehkäisyasioita, kuten mutaatioiden korjaamista. Siksi telomeerien tuhoutumisen estäminen tekeekin yleensä sen, että solut muuttuvat syöpäsoluiksi. Teoriassahan tämä tarkoittaa kyseisten solujen muuttuneen eräällä tavalla kuolemattomiksi. Vaikka kuolema onkin näin ollen "sivutuote", eikä mikään sopeutuma, kuolemaan kuitenkin voidaan liittää adaptatiivisia ominaisuuksia:
1: Solujen ohjelmoitu kuolema eli apoptoosi on tärkeä. Ihmisen sikiönkehityksessä apoptoosi tappaa kädestä soluja tietyllä tavalla. Lopputuloksena ovat sormet. Sama toimii lintujen varpaissa. Sormet ovat kuitenkin selvästi adaptaatio, eli sormilla tekee enemmän kuin pallomaisella käpälällä jossa ei ole sormia.
2: Kuoleman ajankohta on tärkeää: Kun eliö on lisääntynyt lisääntymisensä, se on enimmäkseen jälkeläisiensä tiellä, kun ekosysteemi voi kantaa vain tietyn määrän yksilöitä, lisääntymisensä lopettanut estää jälkeläisiään lisääntymästä viemällä pesäpaikkoja, ravintoa, tilaa ja monia muita vastaavia asioita. Evoluutio taas pyörii lísääntymisen ympärillä. Siksi onkin tyypillistä että eliöt kuolevat lisääntymiskautensa loputtua. Esimerkiksi hämähäkeillä tähän on kehittynyt romanttisia periaatteita, jossa naaras syö koiraan joka tällä tavalla varmistaa sen että jälkeläiset myös syntyvät. Poikkeuksen tähän tekevät lajit, joilla vanhemmat tukevat jälkeläisiään oppimillaan asioilla. Siksi norsut ja ihmiset elävät vielä menetettyään lisääntymisominaisuutensa. Kyseessä ei ole lamarcismi eli hankittujen ominaisuuksien säilyminen, koska ensinnäkin "emo -ominaisuudet" eivät ole täysin perimästä riippumattomia pelkästään kulttuurin ja kasvatuksen tuloksia. Ja toisekseen, vaikka ne olisivatkin, ne tarjoavat sääntönä ollessaan ympäristön, johon sopeuttava geneettinen elinikää säätävä muutos on.
3: Kipuaistimukset ennaltaehkäisevät kuolemaa, joten siihen liittyvät ilmiöt liittyvät kuolema ajankohdan hakemiseen. Siksi vaikka kipu aikaansaakin tuskaa, se on sangen hyödyllinen. Voidaanhan kuvitella että elettäisiin maailmassa jossa et tuntisi kipua. Niinpä voisit esimerkiksi hakata sormeasi vasaralla ja jatkaa toimintaa ja täten lisätä tuhoa. Näin kuolemanpelkokaan ei ole täysin hyödytöntä: Se voi vaikuttaa esimerkiksi reittivalintoihimme, jotka taas näkyvät konkreettisesti elämän pituuden lisääntymisenä.