Memento mori.

"Hic locus est ubi mors gaudet succurrere vitae" (Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee voidessaan palvella elämää)

Siinä missä René Descartes päätteli että ainut varma asia on se, että kun hän ajattelee, hän on myös olemassa. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan taas vain kaksi varmaa asiaa: Kuolema ja verot. Olemassaolo ja kuolema liittyvät erikoisesti toisiinsa. Kuolemaa ei ole ilman elämää, eikä elämää ole ilman olemassaoloa.

Kuolema

Kuolema ajatellaan tyypillisesti kahdella tavalla:
1: Kuolema on luonnollinen osa elämää. Tässä ajatuksessa kuolema on välivaihe, jonka jälkeen alkaa joko uusi elämä sielunvaelluksessa tai sitten alkaa jonkinlainen tuonpuoleinen elämä.
2: Kuolema on elämän normaali loppu, jolloin elämä päättyy kuolemassa. Tällöin kuolema ei enää ole osa elämää.

Kuoleman määritelmä on monimutkainen. Se liitetään tyypilliseti elimistön toimintaan, mutta on hieman vaikeaa rajata sitä: Toisten mielestä aivokuollut on kuollut, koska hän on menettänyt tietoisuutensa. Toisten mielestä kuolema on ruumiintoimintojen kaikkinainen päättyminen, jolloin kuolema jatkuu vielä sydämen pysähtymisen jälkeenkin. Yleensä kuoleminen rajataan kuitenkin nimen omaan havaittaviin asioihin. Tällöin näkemykset tuonpuoleisen olemassaolosta eivät tuota määritelmällisiä vaikeuksia.

Tyypillisesti kuolema jaetaan kolmeen osaan:
1: Ante mortem, eli ennen kuolemaa ollut tila, joka on yleensä aikaansaanut kuoleman.
2: Peri mortem, eli kuolinkamppailun aikana tapahtuneet asiat.
3: Post mortem, eli kuoleman jälkeen tapahtuneet asiat. Yleensä tässä tarkkaillaan pelkkää jälkeen jäänyttä ruumista. Tähän liittyy muun muassa ruumiin jäykistyminen, kuolinkankeus.

Kuitenkaan yksiselitteistä ja kansainvälistä luokitusta näiden välillä ei ole, vaan määritelmissä on liukuvarajaisuutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että emme voisi varmasti tietää että jotkut kohdat olisivat nimen omaan mallia "post mortem" tai "ante mortem": Vaikka päivä liukuukin hämärän kautta yöksi, voimme yksiselitteisesti - tai ainakin ilman kiistelyä toisten kanssa - sanoa että jossain vaiheessa on päivä ja jossain yö ja jossain tietyssä vaiheessa ilta.

Kuolemaa, kuolemista ja kuollutta sekä näiden välisiä eroja tutkii kaksi oppialaa: Tanatologia ja patologia. Näiden keskeinen tiedonhankinta ja tutkimusväline on autopsy eli ruumiinavauksilla. Solupatologiassa taas tutkitaan soluissa tapahtuvia kemiallisia muutoksia.

Kuolema kielenkäytössä

Tyypillisesti kuolemasta puhutaan symbolisesti. Tällöin niihin liitetään erilaisia antropomorfistisia eli ihmisenkaltaistettuja määritteitä, jotka ovat jollain tavalla teleologisia eli päämääräsuuntautuneita ja personifikoituja eli niistä on tehty henkilöitä. Siksi puhutaan tyypillisesti esimerkiksi "viikatemiehestä" tai "noutajasta joka tulee" Ja mahdollisesti jopa "niittää elon kallista viljaa". Kuolemaan liitetään myös ajatus ikiunesta. Tämä ajatus onkin vanha, jopa kreikkalaisessa mytologioissa (personifioitu) uni oli (personifioidun) kuoleman serkku.

Muutoinkin kuolemaan liitetään symboliikaa, kuten "veivin heittäminen" (joka viittaa siihen että autoissa oli ennen käynnistyskampi. Tämä viittaa ihmisen toiminnan loppumiseen) ja "autuaammat metsästysmaat". Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa ihmisten oikeisiin uskomuksiin: Vaikka intiaanit toki ottivat "autuaammat metsästysmaat" tosissaan, esimerkiksi Suomalaisilla syntyi talvi ja jatkosodassa käytössä ollut ilmaisu "koivuristin ritari", joka ei suinkaan viitannut siihen että henkilöt todella uskoivat että kuolleille olisi jonkinlainen palkinto luvassa. Vielä korostetummalta tämä tilanne näyttää kun puhtaan toisista sotaslangin kiertoilmaisusita kuolemalle ; "Liittyi ilmavoimiin" ja lausumat joissa olivat mukana elementit "Sai litteran kotiin ikuiselle lomalle KEKin[Kaatuneiden evakuointikeskus] kautta" Armeijaslangin ulkopuolella kuolemaan liittyvä lausuma "siirtyi mullan purentaan" (joka armeijaslangissa tarkoittaa "tetsaamista" eli ryömintäharjoituksia ja muita vastaavia) ei viittaa uskoon siitä että kuolleet söisivät maata oikeasti.

Kuolemasta käytetään paljon jopa aika rankkoja ilmaisuja, kuten sanotaan että "potkaisi tyhjää" (joka on alkujaan ollut kiertoilmaus kuolinkouristuksille.) Hirttäytyneet "menevät narun jatkoksi" tai "köysikiikkuun". Kuolleet taas menevät "oikosääristen valtakuntaan" (joka taas on tullut teurastamoista, joissa kuolleet eläimet laitetaan jaloista roikkumaan.) Tämä voi viitata siihen että raskaita asioita käsitellään paljon huumorin kautta: Relief theoryn mukaan huumorissa on kyse siitä että helpotetaan vaikeita asioita, ja kauhun purkautuminen tuottaa vapauttavaa naurua. Koska huumori kuihtuu nopeasti toistoissa, eli "vitseistä tulee vanhoja", myös nämä ilmaisut menettävät tehoaan nopeammin kuin kuolleiden "perseet alkavat pukkaamaan koiranputkea." Siksi ei ole ihmeellistä että itse Kierkegaard sanoi että "Humoristeista suurin on kuolema".

Kuoleman vaikutus elämän arvoon.

Kuoleman olemassaoloon taas suhtaudutaan muutamalla tavalla. Tämä taas liittyy olennaisesti uskontoon. Uskovaiset ajattelevat että tuonpuoleinen antaa elämälle arvon. Ja että jos elämä on lyhyt, se olisi jollain tavalla arvoton. Toinen taas on selvästi ateistisempi, ja siinä korostetaan eräällä tavalla rarity issueta : Tässä näkemyksessä kuolema antaa elämälle rajat, ja lyhyys antaa arvolle painon. Tässä viitataan elämän uniikkiarvoon. Jos jokin asia on ainutkertainen ja harvinaislaatuinen, siihen tupataan änkeä lisäarvoa. Rankimmillaan tässä kohden voidaan viitata talousteoriaan. Tosin tämäkään ei ole niin raadollinen "elämän rahallistaminen", kuin voisi kuvitella, koska muutoinkin asian arvoon liittyy myös eettisiä arvoja: Tyypillisesti asiakkaat ovat valmiita maksamaan enemmän asiasta joka on eettinen kuin sellaisesta joka on epäeettinen. Näin "talousteoreettisessa raha yhdistettynä utiliteettiin" -ajattelussa laskuissa on mukana myös yksilöiden ja massojen näkemykset etiikasta: Heidän arvonsa. Ja vieläpä juuri sen verran kuin nämä ovat valmiita siihen satsaamaan rahaa. Rarity issueen viittaava ateistissävytteinen filosofia esittää että arkkipiispan ajatus siitä että "ilman taivasosuutta minulla ei olisi mitään" on todellista elämän väheksymistä, ja että tämän lausujan pitäisi esimerkiksi mennä oman äitinsä tai puolisonsa luo kertomaan kuinka tämä on turha ja arvoton asia: Kuinka arvoa tässä elämässä on vain Jeesuksessa ja tämän armoon uskomisessa. Toisaalta taas uskovaiset puolustautuvat vastaavalla argumentilla esittämällä että kuolinvuoteilla pitäisi kuolevalle kertoa että "No niin, kohta lakkaat täysin olemasta, ei sinulla mitään toivoa elämän jatkumisesta ole. Että pian tulee Game Over sinun kohdallesi."

Kuoleman väistämättömyyteen ja arvottomuuteen viittaaminen oli keskiössä vanitas -taidetta. Sen nimi viittasi "turhuuteen". Siinä korostettiin sitä, kuinka elämä on rajallista. Siihen liitettiin symboleja. Kuuluisimmat ovat tietysti luurankotanssijat, pääkallot, kuihtuneet kukat ja muut vastaavat ilmiöt. Kuitenkin kenties kaunein vanitas -symboli oli saippuakupla, joka paitsi kestää lyhyen aikaa, on koko olemassaolonsa ajan kaunis.

Kuoleminen

Lääketieteelliseti kuoleminen on erikoisesti määritelty: Toisaalta kuolema ajatellaan luonnolliseksi, toisaalta kuolemaan tulee aina olla syy. Syyajattelu taas pohjaa sellaiseen ajatukseen, että kuolemaa voisi sysätä aian kauemmaksi korjaamalla jonkun vian. Tämä taas ei ole kovin kaukana ajatuksesta "ikuisesti jatketusta elämästä".

Sanana kuoleminen on vanha. Se kuuluu kaikkien suomen sukulaiskielten sanavarastoon. Yhtä vanhoja sanoja suomen kielessä ovat Maija Länsimäen mukaan vain elää, seisoa, pelätä, nähdä, kuulla, tuntea, imeä, juoda, syödä, purra, niellä, nuolla ja puhua. Virossa kuolemasta puhutaan tutunkuuloisesti: vainaja on surnud, kuoleva surija, ja kuolinilmoitus surmakuulutus. Sureminen liittyy suomen kielessä murehtimiseen ja surma kuolemaan, joka on aktiivisesti ja tarkoituksellisesti toisen aiheuttama, eli tappo, murha tai muu vastaava "surmaaminen". Kuolemasta käytetään asiallisia sanoja kuten "saada surmansa" tai "menettää henkensä." Kun näitä käytetään, samalla välittyy viestejä myös kuolemisen mekaniikasta (kuten surmaaminenkin): Terrorismi ja onnettomuudet vaativat kuolonuhreja. (Ei sanota että "sai surmansa syövän takia"). Toisaalta kielenkäyttö sisältää muitakin vihjeitä. Vaikka sinällään sana "menehtyä" on neutraali yleistermi, "pitkäaikaiseen sairauteen menehtyminen" vihjaa vahvasti syövän suuntaan.

Kuolemiseen liitetään erilaisia määritteitä. Mekanistisesti voidaan ajatella, että yksinkertainen kuolinsyy, kallonmurtuma, voi saada eri sanan, kun asiaa käsitellään. Syy voi olla tapaturma, jolloin se on syntynyt vahingossa, itsemurha jolloin se on itseaiheutettua, tai henkirikos, jolloin joku ulkopuolinen on tarkoituksellisesti aiheuttanut sen. Tässä kohden analyysissä käytetään havaintojamme ja tietojamme ihmisistä yksilöinä: Terminologia voi vaihtua esimerkiksi maasta toiseen. Tästä esimerkkinä ovat Amerikoissa toimivat käärmeiden pitelijät, jotka ovat lukeneet Raamattua ja uskovat että pyhä henki antaa todella kyvyn pitää eläviä myrkkykäärmeitä käsissä. Kun tälläiseen rituaaliin kuolee, määritelmä voi vaihdella tapaturmasta itsemurhaan, riippuen siitä miten kussakin paikassa itsemurha määritetään. (Onko käärmeen pitäminen niin tyhmää että pitäjä "on tiennut tai hänen olisi pitänyt tietää" seuraus teosta.)

Kuolemanpelko

Kuolemaan suhtaudutaan tyypillisesti muutamalla tavalla:
1: Kuolema mystifioidaan, jolloin kuolema kiistetään. Tähän tunnettuja keinoja ovat uskonnolliset ajatukset tuonpuoleisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä tai sitten ihan vain muut arkiset keinot joilla kuoleman ajattelu siirretään syrjään.
2: Kuolema sysätään syrjään, se myönnetään mutta sitä ei ajatella. Kuolemaa karttava ihminen voi lievimmillään olla kuten Woody Allen joka ilmaisi että hän ei pelkää kuolemaa, mutta ei kuitenkaan halua olla paikalla kun se tapahtuu. Monien filosofien mukaan ajatus "hyvästä kuolemasta" ylipäätään on tälläinen. Heistä kuolema on aina yksinäinen ja ilman kunniaa: Tätä ajatusta seuraten lainaan televisiosarjaa House. "Our bodies break down, sometimes when we're ninety, sometimes before we're even born, but it always happens and there's never any dignity in it. I don't care if you can walk, see, wipe your own ass. It's always ugly. Always. You can live with dignity, we can't die with it."

Tyypillisesti näihin turvaudutaan ihan sen takia että kuolema pelottaa. Vaikka he uskoisivat ihanaan tuonpuoleiseen, he haluavat elää ikävässä tämänpuoleisessa. Kuolemanpelko taas kumpuaa vaistoistamme, joiden aikaansaamat pelot voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan.
1: Pelot siitä mitä tapahtuu kuolemassa. Tässä pelon aiheena on oman olemassaolon loppuminen, joka on erityisen vaikeaa egosentriselle ihmiselle, joka elää todellakin sellaisessa maailmassa jolla on sisältöä vain itsen, oman kokemisen ja näkemisen kautta. - Siis ihmisille, joille Descartesin tapaan "varmaa on vain oma olemassaolo". Tai joille tämä on ainakin tärkeintä. Luultavasti valtaosa ihmisistä jollain tavalla naksahtaa tähän kategoriaan iästä, sukupuolesta ja uskonlaadusta tai ihonväristä riippumatta.
2: Pelot siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä tarkoittaa ajatusta esimerkiksi Helvetistä, jonne voi joutua kun on tehnyt pahoja tekoja. Samoin ajatukset huonosta karmasta jonka seurauksena tulee ikävä seuraava elämä voivat ahdistaa. (Uskonto on siis paitsi emotionaalinen lohtu, myös yhden pelkotyypin luoja. On vaikeaa sanoa kumpi antaa voiton, eli voidaanko uskontojen tuomaan elämänlohtua käyttää argumenttina uskontojen puolesta. Luulen että tämä on yksilökohtaista: Osalle tuonpuoleinen on lohtu, toiselle kammo ja kolmannelle se muuttaa tämänpuoleisen elämän itseisarvosta välinearvoksi: Testiksi, jolla on merkitystä vain sen kautta että se ratkaisee mitä tapahtuu ikuisuudessa.)
3: Pelot siitä mitä tapahtuu kun olemassaolo lakkaa. Tässä taas keskitytään esimerkiksi omaisiin jotka jäävät maan päälle. Jos on keskeinen työntekijä työpaikallasi, saattaa ihmiselle tulla paineita myös siitä miten työyhteisölle käy. Tämän vuoksi monet itsemurhaajatkin pyrkivät hoitamaan omat asiansa tiptop -kuntoon ennen kuolemaansa. (Osalla tätä pelkotyyppiä ei ole, joten heillä tilanne sortuu pikemminkin "hälläväliäksi". Eli he voivat esimerkiksi ottaa ison velan ja tuhlata sen juuri ennen kuolemaansa.)

Stoalaiset vihasivat kuolemanpelkoa ja vetosivat että silloin kun elät, siellä ei ole kuolemaa. Ja siellä missä on kuolema, siellä ei ole elämää. Kun olet kuollut, et ole paikalla. Ja lisäksi kuolema tekee lopun kuolemanpelostakin. Kuolemassa ihminen on kuin ennen syntymäänsä. Tässä kohden on muistettava että stoalaisten argumentti voidaan kiertää sillä että se pistetään koskemaan itse kuolemistapahtumaa: Suomalaisethan ovat perinteisesti toivoneet nopeaa kuolemaa sen sijaan että kuolisivat hitaasti kituen. Kuolemaa edeltävä sairaus joka piinaa, vie toimintakyvyn, ajattelukyvyn ja muita vastaavia ominaisuuksia, on ajatuksena ikävä. Samoin kuin tuskat joita kokee ennen kuin kuolee.

Luultavasti tämän pelon vuoksi nykyään kuolevat eristetään: Sairaat laitetaan laitoksiin tai Terhokodin kaltaisiin paikkoihin, joissa potilas valmistautuu kuolemaan. Osasta tämä eristää kuolevia yhteiskunnasta ja ylläpitää illuusiota siitä että kuolema on ehkäistävissä, eikä osu omalle kohdalle. Toisista taas on hyvä että kuolevat saavat ammattitaitoista apua ja tukea joka on lähellä: Ilman laitostoimintaa tämä vaatisi todella paljon työvoimaa ja tulisi niin kalliiksi että sitä ei voitaisi käytännössä toteuttaa. Monista tämä tarkoittaa säästämistä ihmisarvon sijasta, toisista taas sitä että vaihtoehdot ovat vain pakosti huonompia ja olisi tyydyttävä "parhaaseen mahdolliseen", eikä toivoa mahdottomia. Samoin ajatukset eutanasiasta liittyvät tähän tunteeseen kuolemanpelosta. Joidenkin mielestä tämä ajaa kuoleman ajattelun pois ja piilottaa tämän luonnollisen asian ja mystifioi sen, ja karsii tätä kautta ihmisarvoa kuolevilta. Toisten mielestä taas eutanasia on eettinen ratkaisu, joka on verrattavissa eläinten lopetukseen : Jos eläintä ei lopeteta saattaa rasahtaa eläinrääkkäyssyyte. Ihmisten kanssa syyte kuolemantuottamuksesta tai jopa murhasta taas rasahtaa toiseen suuntaan.

Jännittävästi kuoleman julkistamisessa on eräänlainen ristiriita: Toisaalta kuoleman institutionalisoituminen ja poisto yhteiskunnasta on vastustettava asia. Mutta toisaalta kuoleman esittäminen saa aikaan suurta kritiikkiä. Ja minusta näyttää että molemmat kritisoinnit lähtevät samoista tahoista: Otan esimerkin televisiossa esitetyistä kuolemista, jotka ovat juuri popularisoitua kuolemaa, kuolemaa massoille. Se tuntuu olevan suoraa jatkumoa roomalaisten areenoille, joissa gladiaattorit kävivät taisteluja keskenään ja petojen kanssa kuolemaan asti. Tyypillisesti elokuvien väkivalta on kaunisteltua, seikkailuhenkistä. Tämä vie kuoleman pahat asiat kauas ja viihteellistää ilmiön. Kuitenkin eniten vastustusta saa juuri se väkivalta, joka minustaei raaista. Siis se, jossa väkivalta näytetään juuri sellaisena kuin se on. Näitä esitettäessä kuulee kritisointia siitä, kuinka kammottavaa tämä väkivalta on: Onhan selvää että tuskainen ja sotkuinen väkivalta tuottaa enemmän epämukavia tunteita kuin joku seikkailuhenkinen räime, jossa on lähinnä vauhtia.

Kuolleet:

Usein kuolleisiin käytetään erilaisia termejä. Monet kielet erottelevat elävän ja kuolleen ruumiit toisistaan. Virossa on keha (elävä ruumis) ja laip (kuollut ruumis), ruotsissa kropp(elävä) ja lik(kuollut), englannissa body (elävä) ja corpse (kuollut). Suomen sana ruumis kuitenkin viittaa molempiin. Keho -sana kuitenkin liitetään tyypillisesti pelkästään elävään ruumiiseen. Tosin sana on ilmaisuna melko uusi: Elias Lönnrot ehdotti sitä ja sitä alettiin käyttämään lääketieteessä. Sana on sittemmin levinnyt myös arkikäyttöön. Toisaalta suomessa kehitettiin vuonna 1948 lautamiesten tarpeiden vuoksi käyttöön sana kalmo, joka viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen. Tämä sana ei ole saanut yhtä suurta suosiota. Se kuulostaa ainakin minun korvaani -tuoreudesta/nuoruudesta huolimatta vanhahtavalta ja jotenkin "historiasta jälkeen jääneeltä". Toisin kuin vanhempi sana vainaja - joka taas tuntuu erittäin luontevalta käyttää. Sana raato taas viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen, mutta tätä sanaa käytetään lähinnä eläinten ruumiiden yhteydessä.

Kuolema ja evoluutio

Evolutiivisesti ajatellen kuolema ei ole mikään adaptaatio: Pikemminkin se on suora, väistämätön ja mahdollisesti epämiellyttävä seuraus siitä että elollisuudella on tietyt rajat : Kuten kello voi mennä rikki ja kukaan ei ihmettele että miksi kellot eivät koskaan toimi ikuisesti, samoin solut kuolevat koska niiden toiminnallisuus voi särkyä. (Ikuisesti toimivaa kelloa ei tietojemme mukaan voi tehdä.) Yksisoluisilla ei kuitenkaan ole mitään maksimaalista jakautumismäärää. Sen sijaan monisoluisten eliöiden kohtalo on selvä: Soluissa oleva telomeeri lyhenee jakautumisten yhteydessä. Ne ovat kuin kengännauhojen päässä olevat muovisuojat jotka kuluvat ja tämän jälkeen itse kengännauhat alkavat rispautumaan. Matt Ridleyn "origin of virtue" -kirjassa esitetään että kuolema ei ole niinkään adaptaatio, kuin suora seuraus siitä millä tavalla monisoluisuus on rakentunut toiminnallisesti: Tärkeintä on saada solut kontrolliin, tekemään yhteistyötä. Kuitenkin jokainen solu elää ja jakautuu, ja jos kontrolli pettää, niistä muodostuu syöpäsoluja. Tätä pitää hallita ja ehkäistä. Siksi soluissa onkin monia syövän ehkäisyasioita, kuten mutaatioiden korjaamista. Siksi telomeerien tuhoutumisen estäminen tekeekin yleensä sen, että solut muuttuvat syöpäsoluiksi. Teoriassahan tämä tarkoittaa kyseisten solujen muuttuneen eräällä tavalla kuolemattomiksi. Vaikka kuolema onkin näin ollen "sivutuote", eikä mikään sopeutuma, kuolemaan kuitenkin voidaan liittää adaptatiivisia ominaisuuksia:
1: Solujen ohjelmoitu kuolema eli apoptoosi on tärkeä. Ihmisen sikiönkehityksessä apoptoosi tappaa kädestä soluja tietyllä tavalla. Lopputuloksena ovat sormet. Sama toimii lintujen varpaissa. Sormet ovat kuitenkin selvästi adaptaatio, eli sormilla tekee enemmän kuin pallomaisella käpälällä jossa ei ole sormia.
2: Kuoleman ajankohta on tärkeää: Kun eliö on lisääntynyt lisääntymisensä, se on enimmäkseen jälkeläisiensä tiellä, kun ekosysteemi voi kantaa vain tietyn määrän yksilöitä, lisääntymisensä lopettanut estää jälkeläisiään lisääntymästä viemällä pesäpaikkoja, ravintoa, tilaa ja monia muita vastaavia asioita. Evoluutio taas pyörii lísääntymisen ympärillä. Siksi onkin tyypillistä että eliöt kuolevat lisääntymiskautensa loputtua. Esimerkiksi hämähäkeillä tähän on kehittynyt romanttisia periaatteita, jossa naaras syö koiraan joka tällä tavalla varmistaa sen että jälkeläiset myös syntyvät. Poikkeuksen tähän tekevät lajit, joilla vanhemmat tukevat jälkeläisiään oppimillaan asioilla. Siksi norsut ja ihmiset elävät vielä menetettyään lisääntymisominaisuutensa. Kyseessä ei ole lamarcismi eli hankittujen ominaisuuksien säilyminen, koska ensinnäkin "emo -ominaisuudet" eivät ole täysin perimästä riippumattomia pelkästään kulttuurin ja kasvatuksen tuloksia. Ja toisekseen, vaikka ne olisivatkin, ne tarjoavat sääntönä ollessaan ympäristön, johon sopeuttava geneettinen elinikää säätävä muutos on.
3: Kipuaistimukset ennaltaehkäisevät kuolemaa, joten siihen liittyvät ilmiöt liittyvät kuolema ajankohdan hakemiseen. Siksi vaikka kipu aikaansaakin tuskaa, se on sangen hyödyllinen. Voidaanhan kuvitella että elettäisiin maailmassa jossa et tuntisi kipua. Niinpä voisit esimerkiksi hakata sormeasi vasaralla ja jatkaa toimintaa ja täten lisätä tuhoa. Näin kuolemanpelkokaan ei ole täysin hyödytöntä: Se voi vaikuttaa esimerkiksi reittivalintoihimme, jotka taas näkyvät konkreettisesti elämän pituuden lisääntymisenä.