Minkä tähden -puolue

Useimmissa poliittisissa puolueissa ymmärrän miksi ja minkälaisiin ihmisiin se vetoaa. Usein kuvaukset eivät ole myönteisiä. Mutta ne ovat kuitenkin käsitettäviä.

Mutta sitten on tuo "seitsemän tähden" jota pitäisi kutsua "minkä tähden" -puolueeksi. Puolueen tyypillinen jäsen kuulostaa kuin ihmiselämälle vieraalta olennolta - ja hämmentävän usein myös näyttää ... erikoiselta.

On kuin joku olisi tuottanut outolaaksossa (uncanny valley) olevan olennon jonka signalointia seuratessa paistaa selvästi esiin että kyseessä on koneoppimiseen keskittynyt järjestelmä joka simuloi ihmiskäytöstä 1960 -luvun lopulla kerätyn raakadatan ja ylilaudalta saatujen kommunikaatiostrategioiden pohjalta.

Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi huvittaa minua ja olla ymmärrettävää. Mutta ei. Nimenomaan ei.

Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

---

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

Tämä peli trollaa jopa minua

Japani on monin paikoin mielipuolinen maa. Sieltä tulee myös tietokonepelejä. Sellaisia kuin "Project Diva X". Se on musiikkipeli. Jossa pitää klikkailla oikeaa nappia oikeaan aikaan samaan tapaan kuin jossain "Guitar Hero" -pelissä.

Pelissä ei tavallaan ole juonta. Siinä on toki ideana maailman pelastaminen joka tehdään lataamalla söpöysenergiaa ("cute aura") kristalliin. Tämä on enemmän alkuidea kuin juoni. (Pelin tekemisen motivaatiot haiskahtavat enemmän juonelta kuin tämä "idea".)

Pelin motivoivin asia onkin se että siinä on animehahmoja joita saa pukea (mahdollisimmanniukasti) ja kappaleita läpäisemällä saa uusia (niukkoja) asusteita. Pidin myös oivallisena ajatusta jossa animemuusikkotähtiä pitää miellyttää. He toivovat erilaisia asioita rentouttavista asioista ties mihin muuhun. Nämä on selvästi arvottu niin että sinun tulee olla valmis vastaamaan-reagoimaan käytännössä mielivaltaisiin pyyntöihin. (Ja sitten sanotaan että tämä ei jotenkin simuloisi oikeaa musiikkimanagerin elämää???)

Musiikkipelejä on tehty paljon. Mutta tässä pelissä oleellista on se, että pelin tekijät ovat ilmeisesti keksineet oivan säästökeinon. Kappaleet eivät ole kuuluisia hittejä jotka ovat sellaisenaan taustamusiikeilla. Säästösyistä kappaleet ovat internetistä saatua fanarttia. Ja samaa fanart -sarjaa ovat myös pelin monet kuvat. Kappaleille ei ole hankittu laulajia vaan laulut on toteutettu vocaloideilla (ボーカロイド). Eli toisin sanoen laulujen äänenkorkeus ja pituus vedetään syntetisaattorin läpi. Tämä on vähän kuin tähtenä olisi Stephen Hawking. (Ah tätä tunnetta ja esiintymistä ja eläytymistä sekä tulkinnan syvyyttä! Ei ollenkaan uncanny valleyssä tämä!)

Tämänlainen projekti voisi olla pro bono -yhteisöllisyysrakennelma ja projekti. Mutta se ei ole. Peli ei ole yhteisön voimannäyte vaan sitä mitä saadaan aikaan kun halutaan kiertää mahdollisimman monia tekijänoikeusmaksuja.

Tutoriaali taas on suomalainen polkka. Jossa on purjoa pyörittävä animetyttö. Kappale ja teema on sama kuin sieni.usissa. (Joka on laajempi Ievan Polkan yleinen meemiklisee.) Pääni räjähtää.

Seksikoneiden kapina

Tämän päivän ällistelynaiheisiin on monilla kuulunut Kathleen Richardsonin näkemys seksiroboteista. Hän ajaa kampanjaa jossa seksirobotit haluttaisiin kieltää. "Kathleen Richardson perustelee seksirobottien vastaista kampanjaa sillä, että se toistaa prostituoitu-asiakas-suhdetta. Suhde on hänen mukaansa yksipuolinen valtasuhde, eikä se ole oikein. Robottiseksi heijastuisi hänen mukaansa myös ihmisten välisiin suhteisiin." ... "Campaign Against Sex Robots on saanut toiseksi perustajakseen ruotsalaisen Skövden yliopiston informatiikan luennoitsijan Erik Billingin, jonka mukaan tulevaisuudessa tietoisuuden saavuttavien robottien pohtiminen on vienyt huomion pois tämän päivän roboteista." Koska tämänlaiset asiat ovat tunteisiin vetoavia, keskustellaan ulkomaisessakin sosiaalisessa mediassa vakavasti siitä että pitäisikö seksirobotit kieltää ennen kuin ne edes ovat mikään asia.

Aiheesta on kirjoitettu esimerkiksi, yleensä ei-tekoälyyn keskittyneessä blogissa, "Takkiraudassa". (Aihepiirin valinnan ällistyminen on kenties ymmärrettävissä sitä kautta että moralisointi on kuitenkin tavallinen näkökulma em. blogissa joten tässä mielessä se ei riko suurta kuvaa. No, oli se yllättävää.) Siellä selitetään että "Gynoidit ovat kylmiä ja kovia ja ne ovat mekaanisia ja tunteettomia. Ne eivät voi tulla äideiksi eivätkä ne uusinna elämää. Ne eivät silitä eivätkä paijaa eivätkä puhu lempeällä äänellä. Ne eivät tunne iloa eivätkä surua. Ne eivät tee kotia eikvätkä ota osaa harrastuksiin eivätkä mielenkiinnon kohteisiin. Ruukinmatruunalla on erittäin paha kutina ja ounastelu siitä, että tämä kaikki tulee päättymään todella huonosti." Seksirobottiin haetaan yhteyksiä tarinaperinteestä, koska miksipä ei. "Ilmarisen uuden vaimon kohtalo meillä on jo tiedossamme." ... "Miten ruukinmatruunalle tulee tästä jotenkin H.C. Andersenin satu Satakieli mieleen?"

Keskustelu on toki tuottanut myös vastaankirjoittamisen periaatetta noudattavia vielä innovointikuvitelmien asteella olevien robottien puolustuspuheita. Mikä on rikastanut kulttuuriamme. Tätä puolustusta on tietysti mahdollista tehdä järkevästikin. (Toki tämä ei ole vaikeaa kun vastapuolella on se, että keskeisintä on oikea mielipide jota puolustetaan asenteella. Ja tämä asenne vahvistuu viittaamalla kansanperinteen tarinoihin jotka ovat itse asiassa kertomusrakenteellaan nojanneet näihin samoihin asenteisiin. Tavalla jota ei perustella vaan joka vetoaa tunteisiin.)

Itse ottaisin asian esiin hieman erikoisesta näkökulmasta.

"Jokainen fleshlightiä kokeillut tietää, ettei mikään voita oikeaa pillua. Seksirobotin kanssa paneminen tuntuu runkkaamiselta, välillä se toimii, mikäli on jäätävä panetus, mutta muuten se ei voita oikeaa seksiä naisen kanssa. Niin kauan, kun robotit eivät ole lihaa ja verta, niin on hankalaa saada muutettua kokemusta runkkaamisesta seksiksi. Se miten aito ihminen liikkuu sängyssä, miten hän käyttäytyy, minkälaiset hänen mikroilmeensä ja kaikki on luo paljon täydellisemmän kokemuksen kuin robotin kanssa runkkaaminen."
(nimim: Istoo)

John Danaher on kirjoittanut artikkelin "Sex Work, Technological Unemployment and the Basic Income Guarantee". Siinä asiaa käsitellään sitä kautta että voiko seksikoneiden kehitys johtaa siihen että ihmisprostituoidut jäävät työttömäksi. Kysymys on mielestäni oleellinen.

Sillä olen ollut havaitsevinani että robottiseksiä vastustetaan aika rajallisesta määrästä näkökulmia. (a) Robotti ei voi saavuttaa oikeaa ihmisyyttä tai toiminnallisuutta mitenkään. (b) Robotti jotenkin vääristää asioita niin että ihmiset eivät "haluaisikaan aitoa asiaa". (c) Robottiseksi nyt vain on jotenkin "patologista" tai muuten vaan "sairasta".

Rehellisesti sanoen näistä viimeisin tuntuu ymmärrettävältä, vaikka se onkin argumentatiivisesti heikoimmalla pohjalla. Se tavallaan heijastaa vain asennetta. Lisäongelmana asiassa on oikeastaan se, että moni samanaikaisesti esittää että robotti ei voi esimerkiksi juuri tuntua yhtä hyvältä kuin aito seksi. Toisaalta taas samanaikaisesti uskotaan että robotit jotenkin kylmentäisivät ympäristöä niin että aito asia ei kiinnostaisi. Minun on vaikeaa nähdä miten nämä asiat tapahtuisivat samanaikaisesti.

Tämä johtaa tietenkin asioiden ... vaihtoehtoistamiseen.

"Klasu harrastaa yhdyntojä metsän eläinten sekä pumpattavan gummi-barbaran kanssa."
(Totaalista Sotaa!)

Danherin näkökulma on mielestäni siitä tärkeä että se voidaan jossain määrin nähdä "robottiseksin Turingin testin tapaisena ilmiönä". Sen kohdalla kysymys on juuri ajatus siitä mahdollisuudesta että prostituoidut korvattasiiin seksiroboteilla samaan tapaan kuin monien käsityöläisalojen, tehdastyöläisten ja mekaanista toistavaa työtä tekevien ihmisten työpanos on teknologistettu. On jossain määrin tehty spesiaaliin tehtävään tarkoitettuja teknologisia "ihmisen analogeja".

On syytä miettiä onko tässä "luddiittien pelossa relevanssia". Eli uhkaako seksirobottien seksi vaikkapa sitä seksiä jota ihmiset tuottavat. Joko kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa ns. rakastajina, puolisoina ja vastaavina. Vai yksisuuntaisessa suhteessa prostituoituina. Kun katsotaan mekaanista suoritusta, eroa ei tässä vaiheessa tarvitse eriyttää. (Kohtelen siis puolisoa kuin huoraa. Huorraaa. Kuten iljanteinen shauvinistisika. Tosin vain vähän aikaa. Koska sellainen on tiettävästi vielä joistakuista mahdollisesti sexyä eikä vain tyhmää, noloa ja rasvaista.)

Danaher on mielestäni hyvillä linjoilla sanoessaan että "riippuu mistä roikkuu". Ja kertoessaan mitä nämä asiat ovat; Jotta seksirobotti voi korvata prostituution on oltava niin että ihmisien relevantit ja haluttavat elementit voidaan siirtää koneeseen. Ja toisaalta jos halutaan olla varmoja että seksirobotit korvaavat ihmisprostituoidut, niin niiden tulisi pystyä tekemään sellaisia asioita joita ihmiset eivät voi. Jotka tekevät seksiroboteista haluttavampia.

On selvää että nämä ovat valtavan kovia haasteita. Nykyaikana tilanne on todellakin se, että on vaikeaa nähdä seksirobottia oikeastaan muuna kuin klassisen Gummi-Barbaran analogina. Niissä on moottorointia. Ne ovat yliteknologistettuja pumpattavia nukkeja. (Monellakin tavalla pumpattavia monesti. Osaa ei tosin tiettävästi täytetä ilmalla.) Näen tarvetta tämänlaisen kieltämiselle yhtä vähän kuin näen tarvetta kieltää dildot. (Onhan niissäkin moottori. Ja kyllä niihinkin varmasti jotain tekoälyä saadaan.)

Onko tämä sitten teknologian yläraja? Tuskin. Jopa Takkiraudassa puhuttu synnyttäminen on teoriassa fysikalistin ulottuvilla, jos siis fysikalismi olisi myös tosi. Jos kuviteltaisiin käsittämättömän vahva teknologia - sellainen jossa "Star Trekin" ruokakoneet ovat arkipäivää - ei suinkaan olisi mahdotonta että joku rakentaisi kemikaaleista atomi kerrallaan tai uutoin hedelmöittyneen munasolun ja ruokkisi tätä niin että siitä tulisi ihminen. Tämän mahdottomaksi väittäminen vaatii metafyysisen maailmankuvallisen oletuksen sielusta tai vastavasta.

Ja siitähän tässä oli oikeasti kyse.

Tässä ollaan kiinalaisen huoneen teemoissa. Nykyajan seksirobotit ovat kuten muutkin robotit. Vahvasti ns. uncanny valleyssa. Tämä on kahdella tavalla oireellinen piirre. Se nimittäin kertoo siitä että (a) teknologia ei tosiasiassa ole vielä kehittynyt relevanttiin ihmisen matkimiseen (b) se on kuitenkin hyvin lähellä. ; Kenties seksirobotit ovatkin monista iljettäviä siksi, että teknologia on niin hyvää että se on hyvää vauhtia harppomassa koneen ja ihmisen kuilua nurin. Tai sitten tämä kuilussa oleminen on todellakin oire siitä että koneet voivat jossain määrin matkia mutta eivät olla täysin identtisiä.

Moni on nähnyt tämän robottiseksin vastustamisen erikoisista kulmista. Sitä on pidetty esimerkiksi feministisenä. Erään Laasasen teoriasta ilmeisen innostuneen mukaan tämä vastustus kertoo siitä ahdistuksesta mitä naiset kokevat kun heidän "seksimonopoliinsa" tulee kilpailua joka ei ole heidän hallinnassaan.

Minä olen rehellisesti sanoen hieman enemmän ahdistunut siitä että joku pitää tätä uskottavana kuvauksena naisista ja heidän suhtautumisestaan seksirobottiin. Näen että ilmiössä korostetaan vähemmän robottiin kilpailijana ja enemmän juuri siihen mikä on yleistä muutoinkin teknologian kohdalla. Etenkin tekoälyn ja ihmisen tietoisuuden saavuttamisen kohdalla. Monella on syvä tarve korostaa että olisi ilmiselvä ja ylitsepääsemätön luonnontieteellinen ero. Pelkona ei tunnu niinkään olevan se, että koneista tulisi ihmisiä vaan juuri se että ahdistutaan siitä että ihminen olisi eräänlainen kemiallis-fyysinen kone. (Mikä kyllä vaikuttaa valitettavankin mahdolliselta.)

Toisaalta tekoäly ja tietoisuus onkin se oleellisin kupru.

Kun luin alkuun laittamani linkin seksirobottien kiellosta, olin huvittunut siitä että siinä oli toisaalta korostettu sitä että tekoälyn mahdollisuuden miettiminen on sysännyt robottien etiikan miettimisen toisaalle kuin seksirobotteihin. Kun taas toisaalta korostettiin että suhde seksirobottiin on vain yksisuuntainen suhde. ; Yksisuuntaisen suhteen kohdalla prostituutio on tietenkin oleellinen vertailukohta. Ja siksi otin Danaherin maininnat esiin. Mutta näkisin että todellinen kysymys on nimenomaan sellainen että seksirobotin kohdalla on pakko ottaa kantaa tietoisuuden ja vapaan tahdon kysymyksiin. Eli Turingin testistä ja imitaationäkökulmasta voidaan jatkaa eteenpäin kiinalaisen huoneen "onko matkiminen tietoisuutta" -tasolle.

Ja tässä on tehtävä myös valinta. Samantyylinen valinta kuin yllä. Kun yllä katsottiin että joko robotit pystyvät tuottamaaan ei-runkkaamisseksikokemuksen tai ne eivät voi. Ja huomattiin että jos ne voivat, ne saattavat uhata perheiden perustamista ja prostituoitujen ammattikuntaa. Jos eivät, niin miksi korvautuminen tapahtuisi? Miksi ei-aitoon-kunnon-seksiin-kykenevä robotti korvaisi rakastajan, huoran tai vaimon muilla kuin eksentrisillä miljonääripervoilla tai muutenkin parisuhteesta vaille jääville hikikomoreille?

Tässä kohden kysymys on kuitenkin siitä että miksi yksisuuntainen seksi mekaanisen robotin kanssa olisi mitään? Mekaaninen Robotti on kuten gummi-barbara. Esine. Minulla on yksisuuntainen valtasuhde kahvinkeittimeeni ja tämä ei ole ongelma minulle eikä varsinkaan kahvinkeittimelle. Jos robotti ei ole tietoinen ja vapaasti valitseva, niin tilanne on enemmänkin niin että ihminen käyttää ruumistaan ja omaisuuttaan ja tätä täytyy rajoittaa vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Autonomisuusperiaate pätee aina jos katsotaan että robotti ei kykene edes simulaatioon - saati olemaan älykäs ja tietoinen mekanoseksittelijä.

On siis otettava vaihtoehto jossa robotti olisi aidosti tietoinen. Silloin se voisi olla uhri. Toki tässä asia voitaisiin huomioida niin että robottien tahto ja moraali ei välttämättä noudattaisi ihmisten moraalia ja tahtoa. Joten kenties niiden puolesta ei pitäisi päättää. Ei siten että niitä pantaisiin vastoin niiden suostumusta omistusoikeuteen vedoten. (Joka vertautuisi tässä tapauksessa orjien raiskaamiseen.) Ja toisaalta ei ole oikein asiallista vain holhota ja päättää heidän puolestaan että he eivät missään tapauksessa halua sitä seksiä. (Joka vertautuu sitten kyllä aika moniin moralistisiin feministisiin ja uskonnollistisiin suuntauksiin. Joka on toki vähemmän rasittavaa kuin raiskaaminen. Mutta on eettistä kuin hengellinen vallankäyttö. Eli ei ole.)

Jos robotit haluavat seksiä, ne haluavat seksiä ja voivat ryhtyä vaikka kilpailijoiksi prostituoiduille. Jos robotit eivät halua seksiä, ne voidaan raiskata ja tämä voidaan määritellä rikokseksi. Sitten kun koko ajatus siitä että tietoisuuden saavuttaminen olisi ajassa relevantti kysymys. Toisin kuin nyt. Siihen asti minä pelkään seksirobottien kohdalla ihan toisenlaisia ongelmia.

Paskin. Työviikko. Ikinä

"Five Night's at Freddy's" on kauhugenren peli. Toki sitä vaivaa se ongelma että se ei periaatteessa ole kauhua kovin syvällisellä tavalla. Se kun nojaa lähinnä yhteen kauhuefektiin ; ns. jumpscare on oleellinen osa kauhugenreä. Ja sillä saa aina aikaan reaktion. Mutta se on kauhugenrelle samaa mitä pieruvitsit ovat komedialle. Peli on siis teknisesti klikkailupeli jossa on yksi halpa kauhutemppu joten sitä kutsutaan kauhuksi.

Paitsi että ei. Pelin ideana on selvästi myös kutkuttaa uncanny valleyta. Pelin hirviöt ovat mekaanisia robotteja jotka vaikuttavat elävän ja toimivan tavoitteellisesti. Peli leikkii elävän ja kuoleman välimaastossa. Ja tekee tämän hyvin monella tavalla. Söpöt ja neoteenisilla piirteillä varustetut robotit ovat maatuneet iljettäviksi. Mutta tavalla jossa alkuperäisestä muodosta on aavistus.

Ja kunnon kauhun lajityypin tapaan ytimessä on epätietoisuus jossa lähinnä vihjataan syvemmästä vaarasta mutta ei paljasteta lisää. Peli lisääkin kuvioihin paljon vihjeitä. Tarkkaavainen löytää seiniltä lehtileikkeitä jotka avaavat kokonaisuutta. ; Itse asiassa on järkyttävää miten minimalistinen itse peli on. Ytimessä on yksi valvontahuone, muutama kamera ja hyvin ovien sulkemista ja avaamista. Ja virran valvontaa. Ja kaiken tämän takana on hirvittävästi vaikeasti löydettävää tietoa joka ei vaikuta pelissä selviämiseen mitenkään. Tietoa ei siis kerätä pelitaitojen kehittämiseksi vaan siksi että ne avaavat tarinaa. Joka on sisällöltään epäselvä mutta kaiken kaikkiaan selvästi hyvin tarkasti mietitty.

Ne kaikki yhdessä kertovat selvästi jotain. Ja ne ovat hyvin tarkalla pieteetillä kerrottuja. Mutta kokonaisuus jää silti hyvin arvoitukselliseksi. Tätä arvoituksellisuutta on sitten paikattu erilaisilla pelaajien teorioilla. Joita pelille onkin paljon. Tämä on oikeasti peli jossa on valtavaa debattia siitä tapahtuuko "Five Night's at Freddy's 2" ennen vai jälkeen ykkösosan tapahtumia.

Minulla on kokonaisuutta koskeva teoria jota en tiedä sellaisenaan löytyvän muualta. Olen tässä keskittynyt lähinnä siihen mikä useimmissa teorioissa on vaikeaa tai jätetty pois kuvioista. Nimittäin "The Bite of '87". Tämän selittäminen kuitenkin vaatii kannanottoa moniin skismaattisiin debatteihin. (Kuten siihen onko 2 -osa ennen vai jälkeen.) Joten on kenties tarpeellista kuvata ensin pelin maailmaa tarkemmin.

Juonireferointia.

Ykköspelissä olet yövahti nimeltä Mike Schmidt joka istuu valvontahuoneessa. Ravintolan nimi on "Freddy Fazbear's Pizza". Yöllä, eli työvuorosi aikana, ravintolassa ei ole ihmisiä eikä varkausyrityksiä. Kaikki uhka tulee ympäriinsä kävelevistä neljästä robotista. Jotka on alun perin tehty ilahduttamaan pizzerian lapsivieraita. Virallisen selityksen mukaan ilman tätä kuljeskelua robotit menisivät rikki. Tämä ei tietenkään tunnu vaaralliselta vaan tylsältä työltä.

Ainut kommunikaatiovälineesi ovat entisen vartijan antamat ohjeet jotka on nauhoitettu. Ne alkavatkin optimistisesti "Hello, hello? Uh, I wanted to record a message for you to help you get settled in on your first night. Um, I actually worked in that office before you. I'm finishing up my last week now, as a matter of fact. So, I know it can be a bit overwhelming, but I'm here to tell you there's nothing to worry about. Uh, you'll do fine. So, let's just focus on getting you through your first week. Okay?" Tai siis oikeastaan ainoastaan ne ohjeet jotka saat ennen kuin tämä vartija syödään elävältä. Se siitä optimismista. Neljännen päivän viesti kun pitää sisältään hyökkäysääniä ja kokonaisuudessaan seuraavasti "Hello, hello? Hey! Hey, wow, day 4. I knew you could do it. Uh, hey, listen, I may not be around to send you a message tomorrow. It's-It's been a bad night here for me. Um, I-I'm kinda glad that I recorded my messages for you uh, when I did. Uh, hey, do me a favor. Maybe sometime, uh, you could check inside those suits in the back room? I'm gonna to try to hold out until someone checks. Maybe it won’t be so bad. Uh, I-I-I-I always wondered what was in all those empty heads back there. You know... oh, no" jonka jälkeen mekaaninen huriseva ääni kertoo säröisti jotain jota moni arvelee lainaukseksi Paramhansa Yoganandan "Autobiography of a Yogi"sta. Ääni on vaikeasti kuultavaa eikä jokaista sanaa kuulu, mutta pidän tätä osuvana. Tauot ja säröt sopivat puuttuviin sanoihin. Kuvaavaa on että kohta kuvailee biomekaanista elämää, sitä miten teknologia voisi olla elossa. Sitten kaiken vaivan jälkeen saat potkut. Syiksi luokitellaan syitä kuten "tampering with the animatronics", "general unprofessionalism" ja "odor". Lisäksi hän saa toki palkan viikolta, yhteensä 120,50$. Tämä on jossain määrin kuvaavaa. Potkut tuntuvat kohtuuttomalta ottaen huomioon työn sisältö. Onkin hämmästyttävää miksi hän ylipäätään palaa tekemään työtään.

Tässä pelissä lehtileikkeet kertovat että pizzerian taustalla on ollut viisi kadonnutta lasta. Lehtileikkeet paljastavat että tekijä saatiin pian kiinni mutta ruumiit ovat hävinneet. Tämä on kakkososan tarjoamiin tietoihin yhdistettynä herättänyt paljon erilaisia teorioita siitä että oliko rikollisia yksi vai useampia (joihin viitataan osuvasti pink man&purple man) ja siitä onko kiinni saatu rikollinen aito syyllinen. Suosittu teoria on että ykköspelin robotit syövät puhelimella ohjeistaneen vartian koska hän on ollut osallisena näissä. Kun tämä kadonneiden ruumiiden salaisuus yhdistetään tietoon siitä että pizzerian asiakkaat ovat valittaneet siitä että robotit löyhkäävät kauhealta antaa melko turvallisen arvauksen siihen suuntaan että kadonneiden lasten ruumiit on sullottu robotteihin. Ja kenties näiden lasten haamut sitten vaikuttavat. Ei ole yllättävää että pizzerian taloudellinen tila on heikko ja uutiset korostavat miten pizzeria elää vaikeaa aikaa.

Ensimmäisenä päivänä hän myös kertoo siitä teorialleni tärkeästä seikasta, eli ns. vuoden 1987 puremasta. "So, just be aware, the characters do tend to wander a bit. Uh, they're left in some kind of free roaming mode at night. Uh...Something about their servos locking up if they get turned off for too long. Uh, they used to be allowed to walk around during the day too. But then there was The Bite of '87. Yeah. I-It's amazing that the human body can live without the frontal lobe, you know?"

Kakkospelissä on sitten toinen vartija, Jeremy Fizgerald, samassa työssä. Paikan nimi on sama, mutta huoneita on enemmän. Hän saa myös ohjeita samalla tavalla nauhoitteena entiseltä. Tämän puhelinäänen ääni on sama kuin ykkösosassa. Jeremy Fizgerald eroaa siten että hän näyttää jotain pelon merkkejä. Mutta toisaalta hän selvästi on palautteen mukaan ("Welcome to the family") muutoin kompetentimpi työntekijä. Ja hän pitää työtilansa paremmassa järjestyksessä Molemmissa peleissä pelataan hahmoa joista ei paljasteta mitään. Itse asiassa vartijoiden nimetkin selviävät palkkakuitista. Oman teoriani kannalta tärkeä "Bite 87" ei ole mainittu tässä osassa. Oma näkemykseni on se, että syynä on se, että peli tapahtuu vuonna 1987. (Palkkakuitti sanoo suoraan 11-12-1987) Ja pelin lopussa puhelinmies kertoo että Jeremy siirretään päivävuoroon ja että pian olisi tulossa syntymäpäiväjuhlat. On luultavaa että hän on osallisena tapahtumissa. Kakkospelissä on myös uudenlaisia robotteja. On vanhoja robotteja jotka näyttävät samalta kuin ykköspelin robotit. Ja hienoja ja teknisiä joihin on asennettu ohjelma joka tunnistaa seksuaalirikollisia. (Melko erikoinen detalji johon palaan myöhemmin.) Jos pelissä selviää bonuspäivän saa tietää että tämä pizzeria ollaan sulkemassa. Ja että nämä uudet robotit toimivat virheellisesti ja ne tuhotaan. Ja että vanhat robotit otetaan jälleen käyttöön.

Sitten siihen varsinaiseen teoriaani.

Kuten ylläolevasta voi arvailla, kannatan näkemystä jossa kakkososa edeltää ykkösosaa ajallisesti. Jos ei muutoin niin sen vuoksi että kouluttava vartija ei vain kuulosta samalta vaan on sama henkilö. Tämä on hyvin yksinkertainen selitys sille miksi puhelinmies kuulostaa samanlaiselta vaikka hän onkin kuollut 1 -osassa. Samalla selittyy miksi juuri ne vähemmän tekniset robotit ovat ykkösosassa eivätkä ne teknisesti hienommat kakkososan. Ja talousvaikeudet selittävät sen miksi ykkösosassa on pienemmät tilat kuin kakkososassa. Tällöin aikajana on hyvin pakotetusti seuraava: Alussa oli pieni yhden robotin pizzeria jonka nimi oli "FredBear's Family Diner". Tämän aikana hirveä tapaus jossa "purple man" kaappaa lapsen. Omistaja vaihtui ja robotteja tuli lisää. "Freddy Fazbear's Pizza" nimellä uusi yritys saikin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siitä tuli suosittu ravintola. Tässä paikassa joku purki vanhan Freddyn ja pukeutui tähän ja kaappasi viisi lasta jotka katosivat. Rikoksesta kohistiin mutta firma pysyi pystyssä. Pizzeria laajentui uuteen paikkaan. Ne varustettiin seksuaalirikollisten tunnistusohjelmalla jotta aiempi tragedia voitaisiin välttää. Tässä paikassa pelataan pelin kakkososassa. Ja siellä tapahtui "The Bite of 87". Ja firma oli saavuttanut sen määrän katastrofeja että se joutui siirtymään uuteen paikkaan (jossa ollaan ykkösosassa) ja tässä vaiheessa oli miltei konkurssikypsä. Ja se suljettiinkin hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Hyvin suositun teorian mukaan puhelimella ohjeistava vartija olisi jotenkin sekaantunut lasten kaappaamiseen. Hän olisi "purple man". Tätä pidän melko uskottavana. Moni uskoo että Fizgerald olisi "The Bite 87"in uhri. Ja suositun teorian mukaan Mike Schmidt taas on myös osallistunut rikokseen, eli olisi "pink man".

Kaikki nämä teoriat ovat ymmärrettäviä mutta kokonaisuuden kannalta näen että vain ensimmäinen noista on oikein. Katson että on järkevämpää ajatella että ykköspelin vartija olisi nimenomaan "Bite 87:in uhri". Sillä Fizgeraldin sitoo puremaan vain aihetodisteet, se että hän on ollut paikalla. Peli ei paljasta että ketä robotti puri tai mikä roboteista puri. Mutta se paljastaa seuraukset. Ne ovat uskottavat jos uhri on nimenomaan aterioimaan tullut lapsi. Työntekijän kohdalla asiaa olisi kenties voitu piilotella.

Todisteet tästä liittyvät moneen osaseen.
1: Osittain minimipalkkaan, tai oikeastaan summaan joka saattaa olla alle minimipalkan. USA:ssa vartijat ovat alipalkattuja mutta alennusta näihin annetaan vammautumisen voksi. (Kakkososassa vartija saa täsmälleen minimipalkkaa. 30 työtuntia ja 100,50$. Pelin tekijä on ollut tässä kohden selvästi pedantti.)
2: Mutta vihjeet tähän suuntaan ei jää tähän. On nimittäin selitettävä "Golden Freddy". Peleissä on videoilla nähtävissä neljä robottia. Näiden lisäksi on kuitenkin extrakuolema. Kakkososassa se on itkevä nukke joka on liitoksissa siihen ensimmäiseen kaapattuun lapseen. Koska ykkösosa tapahtuu uudessa paikassa, se on jotenkin katkaissut sidoksen tähän nukkeen. Ykköspelissä on sen sijaan "Golden Freddy". Joka on suositun teorian mukaan hallusinaatio. Ja minun teoriani mukaan se myös on sitä.
3: On melko paljon viitteitä siitä että Bite 87 on nimenomaan karhurobotin, Freddyn, aikaansaannos. Syynä tässä on se että sen naamassa on itse asiassa nähtävissä rusehtava kädenjälki. Kuin joku olisi painanut sitä vasten verisen kätensä kauan kauan sitten. Tämä selittäisi miksi Schmidt hallusinoi nimenomaan karhusta joka hyökkää. Ja jonka robottia ei koskaan nähdä missään. Se on traumaattinen kokemus aiemmasta, silloin siistimmästä, karhusta.
4: Schmidt on myös peloton mutta ei kovin koherentti toimija. Hänen hallusinointinsa, alle minimipalkalla toimimisensa ja muut vihjaavat vahvasti että hän ei ole mikään kovantasoinen rikollinen joka kykenee seuraamaan lasten ravintolaketjua vuosia, tehdä useita rikoksia ja tehdä tämän kaiken jäämättä kiinni. Katsonkin että Fizgeralt on todennäköisemmin "pink man" kuin Schmidt. On vielä mahdollista että Fizgerald on syytön. Mutta on lähes varmaa että Schmidt on pureman uhri. Siksi hän ei kykene tekemään kunnolla edes vartijan hommiaan, on järjestelemätön, epäkoherentti, hallusinoiva ja täysin peloton. Koska hänellä on aivovamma etuotsalohkossa.
5: Viides asia on se, että lapsia on kadonnut viisi. Robotteja on neljä. Koska ruumiita ei ole löytynyt voi syitä olla monta. Kenties ne eivät ole kuolleita. No, olen itse melko varma että neljä onkin. Ne on todellakin sullottu robotteihin, joita ei ole koskaan siivottu, kuten pelin tarjoama informaatio kertookin. Kuolleet lapset kummittelevat roboteissa. Moni uskoo että "Golden Freddy" on se viides lapsi joka sitten iskee kummitusmuodossa. Näin luvut tietenkin saadaan täsmäämään. Mutta itse pidän tätä hallusinaationa, kuten melko suosittu teoria asiasta sanookin. ; Ja tästä päästäänkin pelin varsinaiseen teemaan. Peli on selvästi jonkinlainen tarina kostosta. Pelaaja voi ihmetellä miksi Schmidtiä kohdellaan epäreilusti työpaikassa. Mutta kenties robotit eivät oikeasti yleensä ole vaarallisia. Kenties ne ovat vaarallisia syistä. Robotit kostavat. Jos mietimme miksi he haluavat tappaa puhelinmiehen, on syynä tietenkin se että hän on "purple man" joka on vuosia toiminut pizzerian liepeillä. Miksi sitten purra lasta? Jos tämä on se viides lapsi joka on selvinnyt elossa mutta ei kerro kokemuksistaan. Samasta syystä robotit voivat haluta tuhota hänet ykkösosassa. Fizgerald olisi siis vaikeuksissa, kenties hän on saanut ystävänsä "purple manin" suositteluja ja saanut suhteillaan töitä. Ja tämän palautteen avulla häntä kehutaan työntekijänä. Kenties kummitukset muistavat eivätkä pidä seksuaalirikollisesta joka ei ole jäänyt kiinni eikä ole siksi rekistereissä. Kenties Fizgerald onkin "pink man".

On hyvä katsoa huonoa

"Saadakseen äänensä kuuluviin pitää jakaa persettä. Tunteakseen maailmaa pitää joskus uida sen saastassa. "
(CMX, "Kysymykset ja vastaukset", 21/12/2014)

Renessanssiajasta ja sen taiteesta saa helposti sellaisen kuvan että kaikki olivat kuuluisia mestareita. Tämä sitten tulkitaan helposti kahdella tavalla ; Joko ajatellaan että sen ajan suhde taiteeseen oli erityisen nerokas. Tai sitten syntyy sellainen ajatus että tosiasiassa renessanssiajan taide oli helppoa. Koska eihän sitä olisi muutoin syntynyt niin paljon.

Ilmiössä on kuitenkin enemmän kysymys siitä mikä säilyy ja siitä mitä halutaan katsoa ja mitä halutaan näyttää kuin renessanssin toistuvasta erinomaisuudesta. Tämän voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katsomalla renessanssiajan uncanny valleysta repäistyjä maalauksia vauvoista. Epäonnistumisen läsnäolo on tärkeä. Eikä pelkästään siksi että voidaan nauraa näiden kuvien maalareille vielä hautaamisen jälkeenkin ylenkatseellisesti. Vaan juuri siksi että nämä toimivat tärkeänä kontrastina niille totutuimmille ja nähdyimmille teoksille.

Tämä sama koskee tietenkin myös alkuun laittamani videota huonosti täytetyistä eläimistä. Ne muistuttavat siitä että eläinten täyttäminen on taito. Ja taidot ovat usein nimen omaan suhteellisia. Jos kaikki tekisivät hienoja täytettyjä eläimiä, sen täytyisi olla todella todella helppoa. Ja olisi todella kyseenalaista olisiko kyseessä todella mikään taitokaan. Myös nämä eläimet näyttävät olevan uncanny valleyssa.

Tämä tuo mukaan näkökulman jota voi olla rakentavaa laittaa myös pseudotiedeasioihin. Jos nimittäin mietitään miten pseudotiede eroaa muista typerehtimisistä, on asiaan helppoja ja vaikeita vastauksia. Helppo tapa on sanoa että pseudotiede väittää olevansa tiedettä. Mutta kenties oikeampi tapa lähestyä asiaa onkin nähdä pseudotiede jonkinlaisena kompleksina ideana jossa yhdistyy kahden hyvin erilaisen pääteeman sekoituksia. Ne eivät siis ole vain hörhöilyä vaan ne ovat itse asiassa hörhöilyä joka lähestyy tiedettä tavalla joka pahimmillaan näyttää yhtä karsealta kuin mikä tahansa "uncanny valleyssa oleva robottikyhäelmä". Tämänlaiset erikoisuudet ovat poikkeavia ja jäävät mieleen. Ja kenties siksi pseudotieteet ovat kiinnostavia myös ei-tieteellisistä syistä. Ja ne muistuttavat siitä miten tiede on todellakin taito. Jos kaikki vain onnistuisivat koko ajan, niin eihän se voisi vaatia koulutusta ja harjoitteluakaan...

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Naisten valtaa, miekkoja ja anakronismeja

Taide ja etenkin taidehistoria muistuttaa siitä, että jos taiteilijat kenties ovatkin vapaita ja paheellisia, niin silti taiteen sisällöstä päättävät yllättävän paljon erilaiset mesenaatit. Ne jotka päättävät tukea ja tilata vapailta ja paheellisilta taiteilijoilta päättävät mitä vapautta ja paheita tukevat. Tässä mielessä yllättävän suuri osa taiteesta koostuukin teoksista joiden tärkein anti on seksissä tai väkivallassa. Ja naisissa. Ja mitä enemmän, sitä enemmän.

Pää lautasella,
parhaimmillaan
härkäpapujen ja
mukavan chiantin
kanssa. tstststs..

Salome on ollut suosittu aihe maalaustaiteessa. Hänhän liittyy lujasti kristilliseen kulttuuriin, sillä hänen tanssinsa vuoksi Herodes suostui mestaamaan Johannes Kastajan. Kuitenkin "Raamattu" ei mainitse häntä nimeltä ja nimi onkin haettu Josefuksen "Juutalaisten muinaisajoista". Salome on osittain suosittu juuri siksi, että hän on jonkinlainen femme fatale, eli jonkinlainen telaketjufeminismi jossa on riittävästi karismaa jotta sovinistikaan ei kehtaa häntä siitä loukata. Ajatus siitä miten tanssilla voidaan saada miesten pää pyörryksiin ja valtaa - ja se miten tätä voidaan käyttää väkivaltaan kuvastaa tietysti hieman naisen valtaa että ennen kaikkea niitä pelkoja joita miehet ovat naisissa kokeneet. ; Naisellinen valta on epäsuoraa, mutta mies kuitenkin kiedotaan oman sormen ympäri. Jos ei muuten onnistuta, niin seitsemän hunnun ympärille. ; Ja kun tämänlainen tarina on kulttuuria, se on sovinnainen syy oikeuttaa muutoin epäsovinnainen työ. Taloa voi koristaa mukavilla paljailla rinnoilla kun kyseessä on antiikin kulttuuri ja kristinuskon hieno historia. Ja luultavasti tämä tekosyy on toiminut lähes yhtä hyvin kuin lupaus postittaa vastaavanlaatuinen kuvallinen aineisto huomaamattomassa kirjekuoressa myöhemmin, sillä vaikka Johannes Kastajan kuolema on hyvin marginaalinen osa Raamattua, on Salome kuitenkin ollut melkoisen suosittu aihe.

Tiedäthän: Aivot itse eivät
tunne kipua, jos tämä
huolestuttaa sinua.

Toisaalta jos naiskuvasta haluaa saada vielä astetta väkivaltaisemman on otettava Judit. Tämä apokryyfikirjallisuuden sankaritar nimittäin surmaa Holoferneen omakätisesti. Hän lähtee diplomaattisesti neuvottelemaan rauhaa, mutta Holofernes pitääkin juottaa sen sijaan humalaan. Sammuneelta kun on helpompaa leikata pää. Siksi esimerkiksi Hans Baldung on saanut lisättyä tauluihin seksin ja irtopäiden lisäksi teräaseita. Juditkin on toki kierompi kuin maskuliinisemmat heerokset. Mutta hänen välineensä ja omatoimisuutensa on kuitenkin monta askelta "Beauvoirlaisempaa". (Siinä mielessä että Beauvoir ajatteli että naisten tulisi enemmän tehdä mitä miehetkin koska samanlaisuus on kuitenkin jollain ovelalla tavalla samanarvoisuutta.) Siinä nainen selvästi käyttää miehisiksi koettuja keinoja vapauspyrinnöissään. Itse asiassa Juditin ja Salomen välinen ero on hyvin pieni taidekuvissa. Salome kuvataan usein hieman itämaisemmin. Ja Judit pitää itse miekkaa kun taas Salometeemaisissa kuvissa miekka joko puuttuu tai on jonkun miehen kädessä. Tämäkin aihe on suosittu vaikka apokryyfikirjallisuus ei ole edes virallista kristillistä kaanonia. Luther esimerkiksi korosti että Juditin tarina oli niin täynnä anakronistisuutta, että sen täytyi olla tahallista. Ja se kertoo että tarina on nimenomaan hengellisiä teemoja selväntävä tarina eikä historiankuvaus. Tarinan sisältö on siis se miksi se on tehty, eikä sitä saisi pitää dokumenttina. Maalauksiin aihe sopii, tunnetuin syin. Kukapa ei haluaisi miekan kuvaa seinälleen? Ja ainiin, ne muut syyt.
1: Toki tässä Judit -genressä erityisen hienoa on se, että miekka on usein läsnä. Ja näin sen ääressä voi mitata todellista hyvää makuaan. Jos huomio kiinnittyy tisseihin tai verenpurskeisiin, on henkilö banaali. Oleelliset prioriteetit ja erinomainen maku sen sijaan huomataan siitä, että kuva on erinomainen keskustelunavaus siitä mitä eroa on messerillä ja falchionilla. Ne ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Molemmat ovat yksiteräisiä yhden käden aseita. Molemmissa terä usein hieman paksunee ennen kärkeä, mikä siirtää niiden painopistettä kauemmas kädensijasta. Molemmissa terä on hieman kaareva, ja kärjessä on "leikkausta" joka rakentaa aseeseen pistokelpoisen terän ja toisaalta mahdollistaa että kääntöpuolta käytetään leikkuuaseena joka on "enemmän vesurityyppinen" kuin "puhtaasti viiltävä" ja näin aseeseen saadaan variaatiota siihen mihin sitä voi käyttää tehokkaasti. Helpoin tapa lähteä liikenteeseen on katsoa kahvaa. Jos kahva on selkeästi veitsentyylinen, kyseessä on messer. Jos siinä taas on selkeämmin miekankahva, se on todennäköisemmin falchion. Messer on myös pohoisemmassa euroopassa suositumpi, kun taas Etelä- ja Länsieuroopassa falchion on suositumpi. Kuvassa on esimerkiksi ehdottomasti falchion.

Sinä yhä joskus heräät
eikö vain? Heräät pimeässä
ja kuulet karitsojen huudot.

Naisellisen teräaseen valta voidaan liittää myös kolmanteen kohtuullisen toistuvaan maalausteemaan. Lucretian itsemurhaa kuvaavat teokset ovat olleet suosittuja. Esimerkiksi Lucas Cranach oli renessanssimaalari joka maalasi suurelta osin pönöttäivien renessanssiylimysten muotokuvia. Sellaisia muotokuvia joiden yleisteemana näyttää olevan jonkinlainen jollain salaperäisen hienovaralisella tavalla näiden ylimysten creepyyden ilmituominen. Hänen spesialiteettinaan näytti olevan uncanny valley:ssä olevien hahmojen piirtäminen. Ensin voisi luulla, että hän ei osaa maalata. Mutta kun katsoo hänen muita teoksiaan, voi huomata että hän maalasi hirvittävän määrän maalauksia Lucretian itsemurhasta. Ja niissä maalatut eivät näyttäneet kuin joltain jonka näköiseksi voisi kuvitella pahantahtoisten tuonpuoleisten riivaajahenkien lihatekele jonka nämä ottavat kun yrittävät naamioida läsnäolonsa ihmisten maailmassa. Tämä muistuttaa vähintään siitä, että emokulttuuri on vanhempi kuin voisi luulla. Toisaalta tämä kyllä kuvastaa myös siitä miten naisen valta maailmaan ja itseensä nähdään.
1: Cranachia ei muuten kannata ottaa dokumentaarisesti. Sillä jokaisessa hänen maalauksessaan Lucretia näyttää tekevän itsemurhan ns. rondel -tikarilla. Tämä taas on ilmestynyt yleisesti käyttöön vasta kun panssaroinnista tuli hyvin yleistä. Ja Lucretia joka itsemurhan tekee liittyy tunnetusti rooman valtakuntaan. Oikeasti itsemurha pitäisi tehdä gladiuksella tai vastaavalla rooman ajan teräaseella. Maalauksissa ase on vain tuhat vuotta väärässä paikassa!

---

Tämä nyt vaan oli tälläinen juttu.

Orava näyttää persettä ; Eli Montaignelainen paskalinko

Olen yleensä kirjoittanut "satojen blogausten" täyttyessä blogauksen blogaamisesta. Edellisellä sadalla en tehnyt niin. Sillä minulla ei ollut oikein mitään uutta sanottavaa asiasta. Mutta sitten sain eilen blogiini kommentin. Ja vaikka tämä ei ole "täysiä satasia" - ellei 4739 ole sitten "täysiä satasia" jollain todella vahvasti tavallisuudesta poikkeavalla aksiomatisoinnilla, jolloin olen luonnollisesti väärässä - niin kirjoitan blogaamisesta nyt. Sillä nyt minulla on sanottavaa. Kommentin syvällinen viisaus tiivistyy muotoon joka voisi luulla kertovan että tämä olisi blogin sijasta twitter. Tiivis viesti, vähän asiaa. "Jätän nämä tekotaiteelliset mustapohjaiset blogit lukematta. Jos sinulla on asiaa, voisit miettiä, onko se lukukelpoista. HM" Toki on huomattava että kommentoijan ensiluokkainen tiiviys on helppoa jos ns. sisältöä ja annettavaa on vähän.

Sellaisenaan tämänlainen kommentti edustaa tietysti vastenmielistä asennevammaisuutta. Koska kommentoija ei mitenkään kuulu "vakiolukijajengiin" tämänlainen on vähän sama kuin kävisi haukkumassa tuntemattomien ulkonäköä, pukeutumista ja tyylitajua. Tässä mielessä kommentin epäargumentatiivisuus itsessään kuvastaa sitä miten ulkonäköön tarrautuminen on helposti ns. pinnallisuutta. Kun ei ole substanssiosaamista, jää jäljelle laatuargumentti. Mallia "oot kuitenkin läski". Tässä kohden en voikaan sanoa muuta kuin että kommentoija marssi blogiini komentelemaan ihan itse ja proaktiivisesti. Itse olen toki häijy ja julma kusipää, mutta pyrin olemaan tätä ns. reaktiivisesti. Ja suoraan sanoen tämä tekee minusta omilla mittareillani ns. paremman ihmisen. Mikä ei ole niinkään oman hännän nostoa kuin enemmänkin oman epätäydellisyyden korostamista ja tätä kautta jos häntä nousee niin se nousee vain sen takia että voisin ns. näyttää helpommin persettä.

Mutta niin nautinnollista kuin tämä onkin, saan tästä viestistä irti monta teemaa joilla pystyn sanomaan paljon. Ne tuovat asiaan myös sen argumentatiivisen ulottuuvuden joka kommentoijalta puuttui.

"lukukelpoista"

Viitatessaan lukukelpoisuuteen ja väritykseen päästään siihen että kysymys on pragmaattinen. Kuinka helposti tekstistä saa selvää. Tällöin on kysymys käytettävyydestä. Ja tässä kohden ihminen joka tietäisi minusta ns. yhtään mitään voisi hieman heristää mieltään. Sillä työskentelen alalla jossa ollaan usein tekemisissä käytettävyystutkimusten kanssa. Tällöin pitäisi nousta sellaisia kysymyksiä kuin (a) Onkohan kertomani käytettävyysasia jokin jota blogisti ei ole kuullut aiemmin? (b) Onkohan käytettävyysasiani sittenkin enemmän mielipiteeni vai fakta? (c) Ovatkohan käytettävyyspuutteet tarkoituksellisia?

Yleisenä pääsääntönä todellakin on että tumma tausta ja vaalea teksti ei ole optimaalinen. Mutta mikä on kuitenkin huomattavaa, on se, että se ei ole itse asiassa mikään aivan kaiken ylittävä käytettävyysvirhe. Käytettävyydessä tarkkaillaan usein kontrastia. Ja musta ja valkoinen ovat kontrastissa. Olisin voinut ottaa esimerkiksi kirjavan kuvan ja laittaa sen päälle tekstiä ilman että kuva peittyisi. Näitä on netti pullollaan. Värimaailma ei toki ole ihanteellinen mutta se ei ole superspesiaalin huono.

Tämä kysymys sisältää toisen kysymyksen. Nimittäin sen, kenen käytettävyydestä on kysymys. Ja nähdäkseni blogini käytettävyys tältä osin on täydellinen. Nimittäin itselleni. Oma havaintojärjestelmäni on erikoisella tavalla anomaalinen. Minulla on heikko latentti inhibitio. Ja äärimmäisen pieni työmuisti. Tämä tarkoittaa sitä että "ihanteellinen käytettävyys" eli esimerkiksi uuden suomen blogit tarkoittaa minulle päänsärkyä. Huonoina päivinä se vastaa tunnetta kun aivot heitetään raastimeen. Jos teitä vituttaa musta pohja ja vaalea tausta, niin maistelette vittu minun arkea ja minä en tästä käy vittuilemaan tuntemattomille.

"tekotaiteellista"

Tämä käsite on jotain johon mielestäni tiivistyi vahviten kommentoijan ansiot. Moni saattaa pitää tätä lähinnä koristeellisena pilkkasanana, mutta mielestäni tämä oli hyvä ja osuva lausunto. Se nimittäin kertoi siitä että kommentoija oli oikeasti tiedostanut visuaalisien piirteiden takaa jotain johon yllättävän harva on kiinnittänyt huomiota.

Ensimmäinen asiahan on se, että blogini saa todellakin melko usein palautetta siitä että musta tausta ei ole hyvä. Mutta se yleensä jää vain tähän. Siinä ei mietitä sitä miksi se ylipäätään on musta. Tämä on luonnollisesti tärkeä kysymys. Sillä jos blogi on vain huolimattoman näköinen, se kertoisi siitä että kirjoittajaa ei kiinnosta panostaa ulkoasuun lainkaan. Tällöin visuaalisuuskysymykseen väliintorppaaminen ei kuitenkaan ole kovin perusteltua. Jos blogisti ei välitä ulkoasusta, hän tuskin on kiinnostunut siihen panostamisesta. Sen sijaan jos näkyy että blogisti on jotenkin panostanut ulkonäköön, niin oikeastaan silloin ja vain silloin visuaalinen puoli on syytä nostaa esiin.

Tämä kommentoija kuitenkin selvästi mietti asiaa siltä kannalta että musta on valikoitunut jostain syystä. Ja sehän on todellakin valikoitunut syystä.
* Lukiossa minulle - vai "meille"? - filosofiaa opettanut Seija Aarto kirjoitti tekstit sellaisille kalvoille joissa tussi syövytti kalvon päälle vedettyyn kerrokseen reiän. Tällöin piirtoheitin veti tumman taustan ja vitivalkoisen valosta koostuvan tekstin. Tämä on jäänyt hyvin vahvasti visuaalisesti mieleeni ja on värittänyt omalta osaltaan varmasti kaikkea mitä minussa on "pikkufilosofia". On aina syytä muistaa juurensa.
* Musta on myös synkkä väri ja joka on blogiani yhtään lukenut tietää että suhtaudun sen verran pessimistisesti maailmaan ja ihmisiin että Schopenhauer vaikuttaa rinnallani hilpeältä. Tässä maailmankuvassa vaalea tausta on yhtä sisältöönsopivaa kuin värikkäät kukkaset Hannibal Lecterin suumaskiin.

Toinen asia on se, että kommentoija näkee kuitenkin enemmän kuin pelkästään sen että blogini ei ole visuaalisesti vain ruma, vaan harkitusti ruma. Hän näkee heti oleellisen muotoseikan. Jos mietitään mitä on "tekotaide" törmätään siihen että se on väistämättä samantapaisessa suhteessa "taiteeseen" kuin "pseudotiede" on "tieteseen". Eli tekotaiteessa ilmoilla on taiteen muotoa josta puuttuu sisältö joka tekee taiteen. Ja jos ihan rehellisesti katsotte tämän blogin ulkoasua, se koostuu kitchistä. Kitch on propagandataiteelle tyypillinen valikointi juuri sen takia että se on loppujen lopuksi harmitonta ja vaaratonta. Kitch on pääasiassa pelkkää muotoa vailla sisältöä. Siksi kitchistä saa helposti mukavaa. Kitch rakentuu tunnistettavista muodoista joten se sisältää kliseitä ja konventioita joita on myös helppo hallita propagandassa.

Tämä huomio kitchiydestä on kommentoijalta oleellinen ja tosi. Ja se on aika vaikeaa tehdä. Sillä kitchini on kitchiä hieman samalla tavalla kuin natsien uniformut olivat kitchiä ; Tavallisesti tekotaiteelliseksi kitchiksi nähdään feminiininen ja sievä symboliikka jossa kliseiset kukkaset ja perhoset ja eteeriset maisemat ja pastellisävyt tuovat tietyn asenteen. Minun ja natsien koristelu taas koostuu macho bullshit -kliseistä jossa musta on hyvin oleellinen.

Kirjoittaja ei kuitenkaan selkeästi ole tutustunut riittävän syvällisesti siihen miten monien ironisten kiemuroiden tasolle aivan standardinomaisesti käperryn. Tarkalleen ottaen olen ottanut ulkoasuuni vaikutteita äärioikeistolaisista piireistä. Ja rehellisesti sanoen tämä on ollut itsetarkoituksellista. Sillä rakastan sitä että saan rakentaa erilaisia kontrasteja. Tekstien sisällöthän vaikuttavat melko liberaalivasemmistolaisilta. Muoto on kuitenkin oikeistokonservatiivista. Ja oleellisinta onkin se, että kumpikaan puoli ei ole läpeensä väärä. En ole puhtaasti liberaali, en vasemmistolainen, en oikeistolainen. Olen oikeastaan melko puhtaasti ainoastaan konservatiivinen. Mutta minulla on paljon liberaaleiksi miellettyjä mielipiteitä siksi että kotimaamme poliittisessa diskurssissa konservatiivin eetos on aikaa sitten korvautunut viittaamaan tiettyyn mielipidesettiin. Itse taas nojaan määritelmiin ja ajatusasenteisiin joten jos kutsuisin itse itseäni joksikin muuksi kuin konservatiiviksi, se tuntuisi itsestäni väärältä. ~ Tosin jos en kutsuisi itseäni konservatiiviksi se kenties vähentäisi tiettyjä väärinkäsityksiä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mutta jos keskiverto ihminen on paska filosofiassa, niin ei sen pitäisi olla minun ongelmani, eikä minun mielestäni pitäisi ruveta tekemään huonoa filosofiaa vain siksi että muutkin tekevät.

Nähdäkseni blogini on pakko sisältää tämänlaisia vahvasti ristiriitaisenoloisia viestejä. Kuitenkin tarkemmassa tarkastelussa tämä tarkoittaa itse asiassa sitä että tämä blogini ei nimenomaan ole "tekotaiteellinen" vaan enemmänkin "ei-taiteellinen". Sillä jos haluaisin antaa itsestäni taiteellisen kuvan käyttäisin juuri nimenomaan muunlaatuisia kliseitä kuin mitä nyt käytän. Sillä jos haluaa vaikuttaa kultturellilta on lainattava eri kliseitä. Sen sijaan että teeskentelisin yläluokkaista, lainaisin sen kuluneita konventioita ja kutsuisin itseäni taiteilijaksi käytänkin hyvin matalalle arvostetun ja pöljänä pidetyn alakulttuurin latteita kliseitä.

Ja jos joku on lukenut blogiani sanotaan nyt vaikka edes yhden blogauksen, tietää sen että tämä on hyvin tärkeä osa tätä blogia. Teksteissäni on itsetarkoituksellisesti sivistyssanoja ja kirosanoja ristikkäin. Jos haluaisin vaikuttaa intellektuellilta älyköltä voisin tehdä tämän varsin helposti siivoamalla pois kaikki kirosanat. Kun "jumalaudan" ja "saatanan idioottipaskiaisen" jättää pois tai antaa niille konnotaatioiltaan siivotumman, poliittisesti korrektimman, paketoinnin, viestin saisi vaikuttamaan paljon älykkäämmältä. En tee tätä joten joko olen idiootti joka ei tiedosta sitä mitä tämä kirosanojen ja vastaavien käyttö tekee. Tai sitten teen tämän tahallani. (Ja koska kirjoitan tästä blogaukseen ... ergo.) Eli toisin sanoen vaikka "tekotaiteellisessa" onkin jotain ideaa jo, sekin lässähtää vajaaksi.

"jos sinulla on asiaa"

"Asiahan" voidaan määritellä hyvin monilla eri tavoin. Itse koen että minulla on paljonkin asiaa. Siis siinä mielessä, että mietin asioita ja ruodin niitä. Sen sijaan jos ajatellaan että "asia" on asiaa siinä mielessä missä jokin innostunut lapsi vaikka kertoo uusista sukistaan vierailulle tulevalle, niin minulla ei ole asiaa. Moni ajattelee että asia on viestinnällistä, jotain jonka tarkoitus on ns. jakaa asioita laajasti muiden ihmisten kanssa. Jos minusta yhden asian sopii oppia on se se, että pidän ihmisistä - en vain jaksa heitä. En ole "sosiaalinen". Minua ei kiinnosta jakaa asioita muiden ihmisten kanssa.

Toki tiedostan että kommentoija on varmasti ajatellut yleisestä yksityiseen. Usein blogeja kirjoitetaan "nrsistisesi" (ilman "a"ta). Tällöin ideana on kerätä hovi jonka keskiössä on itse. Tällöin ideana on jakaa ajatuksia jotta muut voisivat näppärästä kopioida niitä. Tällöin ideana on jakaa asioita muiden kanssa jotta muut reagoisivat niihin ja saisit sosiaalista feedbackia. Minun egoni ei tarvitse muita ihmisiä.

Julkisuudella onkin minun kohdallani aivan toinen merkitys. Se on harjoittelu.
* En voi ylikorotaa sitä miten vahva analogia julkisella bloginkirjoituksella on sen kanssa miten miekkailukoulullamme motivoidaan oppilaita päämääräsuuntaiseen harjoitteluun sillä että harjoittelut ruksitaan ilmoitustaululla näkyvään ruudukkoon. Se, että tulee tunnille ajoissa, harjoittelee joko 1½ tai 3 tuntia kokonaan ja sitten rastii tauluun joko 1 tai 2 rastia merkitsee sitä että sitä tulee harjoiteltua enemmän kuin ilman tämänlaista. Muutoin sitä miettisi että "vastahan sitä kävi". Keksisi tekosyitä. Blogini on julkinen sen takia että näen että olen harjoitellut taas. Tässä tärkeänä, kenties yllättävänä, auktorinani on myös "maatalousopintojeni perusharjoittelupaikkani isäntä" Markku Jaskari. Hän selitti että hyväksi tulee kun joka päivä oppii jonkin uuden asian, vaikka vain yhden. Blogin primääritarkoitus on olla julkinen näyttö siitä että tänäkin päivänä olen oppinut sen yhden uuden asian ainakin. Ilman julkisuutta minun olisi jossain määrin helpompi vain lähteä kaljalle tai tuijottaa tietokoneelta pornografiaa.
* Toinen asia on se, että harjoittelu ei voi olla itseensäkäpertyvää. Filosofiassa tämä uhka on vielä erityisen suuri. Mutta tosiasiassa moni tuntee "takapihasotureita" jotka ovat itseopettaneet itselleen youtube -videoiden avulla konsistentteja fundamentaalisia tekniikkavirheitä joiden poishiomiseen menee hirvittävän paljon aikaa. Filosofi taas helposti käpertyy presuppositionistiseen kuplaan. Siksi blogin ideana on myös se, että saan sopivaa palautetta. Toisin sanoen että saan ihmisiä joilla on uusia asioita joita en ole aiemmin muualta saanut. Ja saan tuttuja asioita joita en ole tässä yhteydessä osannut. Pääsääntönä ihanteeseen on sama kuin miekkailussa. Eli että homma olisi niin vaikeaa että ei voi sortua toistoon ja tylsyyteen. Mutta ei niin vaikeaa että olisi turhautunut.

Kommentoija on siis tässä kohden oikonut. Klassisessa retoriikassa kun tiedetään että viesti on kohdistettava siten että on viestin sisältö, jolla on viestin kohde jolla taas halutaan jotain tiettyä asiaa.
* Minun blogini ei kuitenkaan ole kovin poliittinen. En tavoittele suuria lukijamääriä. Joten suosionhakumenettelyt voidaan unohtaa. Ja minua ei pätkääkään kiinnosta lukeeko joku ääliö minun blogiani vai ei. Jos hänellä ei ole minulle mitään uutta opetettavaa, miksi helvetissä jaksaisin kiinnostua jostain yhdestä numerosta jossain abstraktissa blogin lukijamääräcounterissa?
* En yritä vaikuttaa kehenkään, silloinkaan kun aihe on poliittinen. Tämä näkyy esimerkiksi siitä miten homoasian kliseisyys on minulle turhauttavaa, enkä mieti asioiden poliittista etenemistä niinkään paljoa. Asialla joko on filosofis-argumentatiivinen minulle uusi kulma. Tai ei ole. (Ja jumalauta parasta olisi olla jos minun aikaani yrittää haaskata toisteisen paskanjauhamisen seuraamiseen, sellaisen joka etenee yhtä rivakasti kuin se saatanan kuivuessaan halkeava maali sen vitun laiskan naapurin betoniseinässä.) Jopa usein toistamassani kirkkokritiikissä pidän tärkeänä sitä, että asetan ehtoja lähinnä omalle jäsenyydelleni. Ja jos asiat eivät miellytä niin minä yksilönä ja ihmsenä pyydän kirkkoinstituutiota ja siinä työskenteleviä vetämään käteen ihan yksinään. Turhaumani ovat henkilökohtaisia, enkä välitä jos jotkut epäkiinnostavat ihmiset (~lue "käytännössä valtaosa ihmiskuntaa") tekee kanssani saman tahi eri ratkaisun.

Toisin sanoen blogini ei ole retorisella tasollaan epäonnistunut. Se on itse asiassa toista asiaa. Se on etäännyttävä. Peräti taktisesti etäännyttävä. Ja tältä osin se toimii helvetin hyvin. (Minulla on kognitiotieteestä akateemista koulutusta. Tältä osin voin vihjata että tiedän melko tarkasti mitä teen ja miksi. Joten mikään havaintopsykologiaan neurologiaan lähdeviittaamaton väitelause ja kommentti ei yksinkertaisesti vakuuta muusta kuin siitä että kommentoija on niin perseestä että kommentoi aiheesta ja asiasta johon ei jaksa sitten panostaa. Mikä on minun silmissäni kuolemansynti.)

Tarkalleen ottaen tekstini on, itse asiassa usein muotoilua ja ihan lauserakennetta myöten jossain jonka ymmärtämiseksi voisi olla tarpeen rakentaa analogia uncanny valley:yn ; Uncanny Valley on erikoinen ilmiö joka liittyy luotaantyöntävyyteen. Jos robotti näyttää vähän ihmismäiseltä, se on viehättävämpi kuin robotti joka ei ole ihmismäinen. Mutta jos robotti on hyvin lähellä ihmismäinen, ilman että se kuitenkaan kykenee imitoimaan ihmistä täysin, se koetaan luotaantyöntävänä ja vastenmielisenä. Kun suunnittelin blogini pääsääntöistä ilmiasua mietin sellaisia asioita kuin "otan käyttöön comic sans -fontin" ja "käytän lainauksissa (nykyisen vaaleansinisen sijasta) vaaleanpunaista". Ne olisivat olleet toki yksinään etäännyttäviä, mutta kokonaisuus ei olisi ajanut tavoitteitani. Blogini ulkoasun luotaantyöntävyys on asetettu hyvin huolellisesti tiettyyn hyvin herkkään tasapainopisteeseen. (Se on itse asiassa jossain määrin hieno, mutta tämä unohtuu koska se on luontaantyöntävä. Tämän vuoksi se voi näyttää jopa rumalta.)

Tarkoituksenani ei ole nimittäin häätää kaikkia lukijoita. En hae erikseen lukijoita mutta en erikseni myöskään aja heitä väkisin pois. Sen sijaan haluan että joka pysyy blogissani pystyy luopumaan Kahnemanin heuristiikan intuitiivisen, nopean kohtuullisen ja miellyttävän systeemi 1 käytöstä, ottamaan hitaan, työlään mutta tarkan systeemi 2 käyttöön. Ja nauttimaan tästä. Moni kärsii tästä. Blogini lauserakenteet, asenteet ja kaikki on asetettu siihen että jos lukee tekstiä on pakko keskittyä tekstiin. Jos et pysty keskittymään tekstiin, huomiosi herpautuu muualle etkä saa mistään tolkkua ja pääsi tulee kipeäksi. Tämä tukee sitä että blogini syvällinen teema on se, että samanaikaisesti (a) valtaosa ihmisistä oppii hyvinkin syvää filosofiaa työllä ja harjoittelulla (b) valtaosa ihmisistä on laiskoja intuitioiden ja ennakkoluulojensa täyttämiä paskoja joiden mielensisällöstä on haastavaa löytää mitään arvostettavaa.

"voi miettiä"

Kaiken kaikkiaan blogini ymmärtäminen vaatii sen, että olen Montaignen humanismia arvostava skeptikko ja renessanssi -ihminen aikana jolloin renessanssista on useampi vuosisata ja jolloin generalisteja ei oikeastaan tarvita mihinkään.

Blogini on, jumalauta, keravalaisen kylähullun tuotos. Vieläpä sellaisen keravalaisen joka on aikaisemmin asunut Korsossa. Ja vaikka mies on poistunut Korsosta, ei Korso ole poistunut miehestä. Syvä suhteeni itseen ja auktoriteettiuteen on se, että jokainen järjestelmä joka päästää minut johtotehtävään on perustavalta luonteeltaan jollain tavalla niin rikki että en kykene luottamaan siihen. (Mikä ei estä minua tekemästä asioita. En luota esimerkiksi ihmisiin. Ja käyn silti julkisilla paikoilla. Ja internetissä.)

Ja jos katsotaan niin maailmani on aika synkkä. Tai oikeastaan Montaignen tapaan puhun tiettyä sievistelyä vastaan ; Montaignen mukaan elämää ei voi ymmärtää - eikä ihminen voi olla viisas - jos hän ei ymmärrä että paska kuuluu pakettiin. Jos maalaustaiteeseen maalataan virkapuvussa pönöttävä setä, tämä kuvaa hyvin kapeaa osaa ihmisyydestä. Ja tämä on mielestäni vialla valtaosassa filosofiaa. Ja valtaosassa blogikulttuuria. Suosio ja miellyttävyys nousevat esille. Pitää puhua hienoin sanoin, ja välttää karkeuksia. Pitää käsitellä arvostavasti muiden ajatuksia ja välttää epäkohteliaisuuksia.

Tällä on hyvin tärkeä ja syvä vaikutus skeptikkouteeni. Jokainen tietää että moi'in hyvin karkealla kielellä esimerkiksi monia pseudotieteitä. Näiden tarkoituksena on kuitenkin lähinnä hioa "huonoa hyvää makua". Eli sitä että kykenen erottamaan hyvän argumentin ja analyysin puutteellisesta ja virheellisestä. Tässä on väistämätöntä että joskus tulee vastaan paskaa. Ja silloin pitää sanoa että se on paskaa. Sillä ei sitä pidä poiskaan kätkeä. Paska kuuluu pakettiin joten jotkin asiat ovat paskoja.

Monen ihmisen looginen päättelykyky, tieteellisten asioiden tunteminen ja vastaava on hyvin heikolla tolalla. Ja tämä ei estä heitä kommentoimasta - päin vastoin, Dunning-Kruger effect saa heidät varmuuteen ja he päätyvät antamaan twittertasoisia statementteja ikään kuin asiantuntijalausuntoina ympäri internettiä. Kun tämänlaiseen törmää on turhaa väittää tuotosta konvehdiksi vain siksi että siihen on heitetty koristeeksi jotain retorista tinapaperia ja oikeanvärinen tausta ja teksti. Ja auktoriteetinnäköinen pönötyskuva valkoisessa takissa (á 9€).

Harvan on kuitenkaan vaikeaa tajuta sitä että en ole siivoamassa paskaa. Moni ajattelee että latistan ihmisyyden skientistiseen kuplaan välittömästi kun sanon että jokin on paskaa. Mutta tosiasiassa menen toiseen äärimmäisyyteen. Olen blogissani hyvin toistuvasti korostanut sitä, että ihminen ei ole kovin järkevä, eikä ennen kaikkea muuta mieltään rationaalisin argumentein. Kuvaan itseäni myös usein negatiivisiksi miellettävin kuvauksin. Esimerkiksi itsetunnustan itseni kusipääksi. Näillä korostan sitä että paska paitsi on olemassa, niin myös kuuluu pakettiin. Valtaosa ihmisen välisestä kommunikaatiosta on paskaa. On hyvä näyttää sen olemassaolo. Ja tässä pseudotieteilijät ovat erinomaisia demonstraatioiden rakentajia.

Tämä johtuu siitä että vaikka en arvostakaan ihmistä, en hänen argumenttiaan enkä mitään muutakaan. En edes välitä mitä heille tapahtuu. (Ja usein jopa toivon heille hyvää loppuelämää, kunhan se on lyhyt ja/tai muualla kuin missä itse olen.) Niin kutenkin jäljelle jää jotain. Tämä on se asia jota hyvin harva tiedostaa. Moni redusoi arvostettavuuden noihin edellämainitsemiini. Ja ajattelee että kritiikki on samaa kuin sensuuri. Etenkin jos halveksii kritisoidun kohteen asennemaailmaa ja argumentteja ja kaikkia vastaavia piirteitä. ~ Mutta ei. Paska kuuluu pakettiin ja jos sensuuriajatus olisi kohdallani tosi niin asenteeni ei esimerkiksi saisi minua vakavasti miettimään mitä sanottavaa jostain yhden lauseen pinnallisesta kommentista voi saada irti. Paska on osana pakettia. Ja sitä kautta minullakin on lupa kasata oma osani inhimillisen älyllisen kommunikaation soppaan.

Ja ilmeisesti tälle on tilaa. Sillä jos lukijamääriin vetoaminen olisi tarpeen, niin kerron nyt sen verran että tässä blogissa on ollut useita satoja tuhansia lukijoita. Egoni miltei mainostaa että blogillani on "lähemmäs miljoona" lukijaa. Mutta se olisi makuuni väärällä tavalla brassailevaa. Väitän että blogiini kommentin jättänyt "luettavuuden asiantuntija" ei itse ole rakentanut blogia jolla olisi tätä blogia laajempi lukijakunta. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että vaikka valtaosa ylläolevasta unohdettaisiin. Niin siltikin tilanne olisi se, että jos tavoittelisin mahdollisimman suurta suosiota, minun ei kannattaisi hakea suosituksia tai ohjeita tältä kommentoijalta. Sillä hänellä ei ole näyttöä ja resumeeta siihen että hänen sanomansa olisi asiantuntevaa ja toimivaa. Ja tämänlaiset asiat merkitsevät soveltamispuolella vain aivan kaiken täysin kaikessa.

Itse asiassa blogini suosio on ällistyttävä. Kun katsoo sitä määrää mitä olen tehnyt tietoisia ratkaisuja jotka nimenomaan vähentävät lukijamääriä, on hyvin jännittävää että moni ihan oikeasti on niin kiinnostunut että kaikesta vaivasta huolimatta haluaa lukea näitä juttuja. Se on minulle hyvin imartelevaa. Olen osa inhimillistä kulttuuria, olen paskansuoltaja muiden joukossa. Siinä voi nostaa häntää ja vääntää kikkareen.
* Toki hyvää mieltä tuottaa myös se, että henkilö joka ei "selvästi kuulu kohderyhmääni" siinä mielessä että hän ei herätä kiinnostustani eikä sympatiaani, vaan ärsytyksen ja vittuuntumisen, ilmoittaa erikseen että ei halua lukea blogiani. Sellainen kertoo että etäännytysmenetelmäni toimivat oleellisella ja syvällisellä tavalla oikein. Mitä vähemmän tuollaisia, sitä vähemmän tylsistymisestä johtuvaa ärsytystä.
* Blogissa lukijamäärää lasekee mm. se, että en tee lyhyitä blogauksia. Se, että en tee niitä kolme kertaa viikossa. Se, että en tee niitä jostain yhdestä tietystä aiheesta tai teemasta. Ja se, että tiedetysti blogit jotka kombinoivat asiablogausten ja puhtaasti huumoritarkoituksellisten viestien välillä eivät oikein menesty. Samoin kuin se, että vaikeustasoni on pahinta mahdollista sorttia : Se on liian vaikeaa normitallaajalle mutta liian pinnallista ammattifilosofeille. Se, että Ja ne lukemattomat muut detaljit joista osa löytyy jo aiemmin tästä tekstistä. Voisin kirjoittaa näistä lisääkin mutta tämä tarpeettomasti paisuttaisi tätä blogausta monisivuiseksi kirjaksi.

Eli kaiken kaikkiaan kommentoija oli oikeassa. Paitsi että hän ei ymmärtänyt miksi teen blogia, kenelle sitä teen ja miksi siinä on mitäkin ratkaisuja. (Ja sen sijaan päätti oikoa, olettaa ja päsmäröidä.) Hänellä ei ollut käsitystäni blogini isojen linjojen filosofiasta - saati että osaisi soveltaa niitä käsittelyssä olevaan aiheeseen. Hän ei myöskään tarjonnut keskustelulle oikein mitään muutakaan, mukaanlukien hyvät tavat, tuntemuksen aiheen kannalta oleellisesta retoriikan perinteen ja käytettävyyden asiasisältöjen hallinnasta. Hän kuitenkin toi esille oleellisia sanoja joiden ympärille voi rakentaa jotain sisältöä. Paskan ympärille saa rakennettua kauniin paskakukkasen. Kun vaan näkee vähän vaivaa. Kyllä tämänlainen ihmisyyteen kuuluu. Ja siksi se ei saa olla filosofille vierasta. Ei edes harrastajalle. Mikä ei tokikaan tarkoita sitä että en toivoisi että kommentoija haistaisi paskan. (Kuvainnollisen paskan. Tai itse asiassa mielellään konkreettisenkin, jos vastaan tulee, mutta se ei ole välttämätöntä.) Ja mieltäni lohduttaa se, että hän luultavasti haistaakin, sillä sen tyyppisiin asioihin varmasti törmää jos kovin yleisenä tapana on se, että käy kokeilunomaisesti piereskelemässä vastatuuleen.

Kauniit ja rohkeat - eli söpöistä ja siisteistä

Linkitin facebookiin kuvan miehestä joka hoitaa vauvadelfiiniä. Viestini sisältönä oli esittää kysymyksiä söpöydestä. Mies ei ole silmiini "erityisen kaunis", joten kysymys oli siitä miksi delfiinivauva on söpö kun taas häntä hoitava mies on cool. Mutta ei toisinpäin. Delfiiniä ei voi sanoa cooliksi eikä miestä söpöksi. mutta sain eriäviä mielipiteitä. Sain kuulla esimerkiksi kannanoton jonka mukaan eläinten kanssa lempeästi olevat miehet ovat "cute as buttons".

Tämä valintani mennee arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin. Mutta itse kysymys on jossain määrin kiinnostava. Miksi pidämme pehmeistä ja pörröisistä asioista. Ja ennen kaikkea miksi pidämme aivan toisenlaisista asioista. Mutta nämä asiat eivät mene saman arvostusluokan sisään. Coolit asiat ovat vain melko harvoin söpöjä.

Japanilaiset sarjakuvat ovat ilmeisesti ymmärtäneet jotain oleellista tästä. Sillä heillä on aivan tyypillistä että hahmoista on esillä erilaisia versioita. Hahmot läpikäyvät dramaattisia metamorfooseja jotta muoto vastaa viestiä. Länsimainen piirretty käyttää tätä keinoa melko vähän. Olen valinnut linkkeihin esimerkiksi "Narutosta" monille tutun Hatake Kakashin.
1: Söpönkoomisissa tilanteissa hahmoista on piirretty chibi -versio. Tämä on söpöä (kawaii). Nämä ovat pyöreitä, suurisilmäisiä ja pyöreitä. Pään ja ruumiin suhde on huima. Hahmot ovat likimain pelkkää päätä, pää on joka suurempi kuin ruumis. Tästä esimerkkinä olkoon Kakashin chibiversio.
2: Sankarillisissa cooleissa tilanteissa hahmoissa taas korostetaan siisteinä pidettyjä piirteitä. Pään ja ruumiin suhde on 8 tai jopa 8.5. Eli ruumiin pituus on 8 tai 8.5 päänmittaa. (Normaali ihminen on 7.5) Sankarillinen Kakashi on pitkänhuiskea.

Selvästi muodolla ja käyttäytymisellä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys muotoon ja käytökseen. Mitä siis on söpöys ja coolius ja miten ne eroavat toisistaan? Vsauce -kanavalla on käsitelty kysymystä "Why Are Things Cute?" ja kysymystä "What is Cool?" Karkea vastaus on se, että söpöys on muotokysymys. Ja että coolius on asennekysymys. Vaikka Vsauce ei käsittele onko näillä eroa vai yhteistä, voidaan silti tiivistää että näiden viestien implisiittinen vastaus kysymykseen on se, että söpöyden ydin on ulkonäössä ja coolius asenteessa. Yksi on ja toinen käyttäytyy. Ja näin ne olisivat tyystin yhteismitattomia. Coolius korostuu hänen viesteissään myös jonain jossa muoti vaikuttaa syvästi.

Söpöys

Vsaucen viestin söpöydestä voi tiivistää ihan validiin teoriaan. Konrad Lorenzin neoteniateoriaan. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymisen tutkimisestaan tunnetuksi tullut mies, on lähestynyt tätä kysymystä. Hän tiivisti aihetta tutkimukseensa "Studies in Animal and Human Behavior" listan asioista joita yleensä pidämme söpöinä (cute). Tämä oli ensimmäinen aihetta luonnontieteellisesti lähestynyt tutkimus. Näistä eräs kenties keskeisimmistä teemoista voitaisiin tiivistää käsitteeseen "vauvanmuotoinen". ("Vauvanmuotoisuus" taas todellakin vaikuttaa kokemusmaailmaan.) Lorenzin merkittävin esitys listastaan oli se, että kaikki nämä piirteet löytyvät ihmisvauvoista.
1: Esimerkiksi suuri pää suhteessa ruumiinkokoon on merkittävä elementti jonka kautta ihmiset kokeva asian "söpöksi". Eläimillä ja ihmisillä suuret silmät vaikuttavat söpöiltä. Samoin pyöreys, ulokkeiden lyhyt mitta verrattuna muuhun jne.

Itse haluaisin tiivistää tähän evolutiivista puolta. Evolutiivisesti katsoen "söpöyden neoteniateoriasta" on jännittävä. Sillä siinä on kaksi osiota joita voidaan pitää oleellisina tai potentiaalisesti oleellisina.
1: Manipulointia korostavan kulman mukaan vauvat ovat sen mallisia että emme jätä niitä heitteille. Näin ollen jos jokin geeni vetoaa ihmisten mieliin, ne yleistyvät. Näin ollen voi olla että vauvanmuotoisuus johtuu siitä että on jostain muusta johtuva söpöyden skeema johon vauva osuu.
2: Jälkeläisien hoitamisen kohdalla taas voidaan huomata, etä K -strategiaisina eläiminä ihmiset hoitavat jälkeläisiään. Ja tämä on oleellinen osa jälkeläisten henkiinjäämiselle. Näin ollen jos hylkäämme vauvamme, emme lisäänny evoluution kannalta relevantilla tavalla koska synnytetyt lapset eivät elä levittämään sukuaan. "Näin ollen ihmiset muuttuisivat tyhmiksi ilman manipulaatiotakin." Ja siksi muutoin irrationaaliselta tuntuva aww -tuntemus ja kaahottaminen ja eijärjellinen pöyhöttäminen vauvojen kanssa onkin tärkeä osa sitä että lajimme ylipäätään selviytyy hengissä. Daniel Dennett on lähestynyt asiaa ja hänen viestinsä on likimain se, että tämän sivutuote on se, että jos vauvoilla olisi rupinen naama ja kolme sierainta, me ihmiset pitäisimme tämäntyylisiä asioita söpöinä - ja tällä olisi rajuja vaikutuksia esimerkiksi muotiin.
+: Näissä molemmissa on järkeä. Erityisesti vauvojen pyöreys ja lyhyys liittyvät johonkin josta itsessään on hyötyä tai jotka ovat seurausta synnytyksen "reunaehdoista". Vauvojen vararavintokerros tekee niistä pyöreitä. Vauvat kasvavat paljon koska niiden tulee olla synnytettävän kokoisia ja kasvu pitää varmistaa jollakin. Näiden sivutuotteena syntyy siis piirteitä jotka ovat odotettavissa joka tapauksessa, joten ei ole ihme että koemme vetoa niihin. Toisaalta vauvat ovat pirunmoisia manipuloijia. Matt Ridleyn mukaan äidin ja vauvan välillä on evolutiivista konfliktia, vauva haluaa maksimimäärän itselleen, koska hänelle syntyvä sisarus on vain puolet samaa geenistöä kuin vauva itse. Äiti taas on geneettisesti yhtä läheistä sukua kaikkien vauvojensa kanssa.

Eräässä mielessä voidaankin sanoa että "vauvankaltaisuus" on samantapainen "esteettinen skeema" kuin karmivuutta kuvaava uncanny valley jossa ihmiset pitävät yleensä miellyttävinä asioita jotka muistuttavat ihmistä. Paitsi jos ne muistuttavat liikaa ihmistä olematta kuitenkaan ihmisestä käyviä. Näitä "miltei ihmisenkaltaisia" piirteitä pidetään karmivina. - Ja erikoista onkin se, että suuri osa söpöydestä tulee ikään kuin päälleliimattuna. Esimerkiksi "ExplOratorium" näyttää miten "vauvankaltaisuudella" voidaan saada söpöyttä paitsi ihmisiin niin myös esineisiin. Ja tämä vihjaa siitä että Lorenzin teorian mukaan se, että koemme monet asiat, kuten delfiinivauvat, söpöiksi ovat eräänlaisia evolutiivisia sivutuotteita (epiphenomenon). Emme suoraan hyödy lajillisesti tai evolutiivisesti siitä että nautimme delfiinivauvoista muutenkin kuin tonnikalankalastuksen sivutuotteena.

Viileys

Söpöys on kuitenkin jossain määrin "helpompi" kuin vastakohtansa, nimittäin siisteys. Näkisin nimittäin että söpöydessä on vahvasti myös käyttäytyminen. Tässäkin neotenia on hyvä lähtökohta. Esimerkiksi "kömpelöt asiat" tuntuvat usein olevan söpöjä. Tätä kautta asenne ja ulkonäkö eivät välttämättä olekaan oleellinen erottava tekijä. Sillä jos otamme muodikkuuden esille, voimme huomata että vaikka röyhelöiden määrä vaihtelee muodissa huomattavasti, yleistä on ollut nimenomaan vallapitäjien matkiminen ja rauhallisuus jossa ollaan ikään kuin tilanteen yläpuolella.

Ja jos katsomme että söpöyden kohdalla muodissa on tapahtunut muutoksia, mutta ne kaikki jotenkin heijastelevat neoteniaa, voidaan huomata että cooliudessakin on helposti kysymys jonkinlaisesta sprezzaturasta, joka ilmenee esimerkiksi Fiore dei Liberin miekkailutyylissä audatiana. Tietynlaiseen stoalaiseen tyyneen rohkeuteen liittyvä karisma. Tätä taas kuvaa tietty macho bullshit. Rohkeus ja vallassa oleminen tavalla jossa auktoriteetti itsessään tuottaa karismaa jotta voidaan ikään kuin olla tilanteen yläpuolella. Nyrkkisääntönä voitaisiin saada se, että coolius voisi olla "miehenkaltaisuutta". Ja kuten söpöydenkin kohdalla, tässäkin on kysymys käsitteen laajennuksesta "suuremmaksi epifenomenaaliseksi skeemaksi". - Aivan kuten ei tarvitse olla vauva ollakseen söpö ei tarvitse olla mies ollakseen cool!

Siksi cooliuteen kuuluu helposti se, että nainen hankkii cooliutta ottamalla tatuoinnin tai nahkatakin. Tämä on jotain jota sitten koetaan helposti miesmäisyydeksi. Osa voi pahastua kun emansipoitunut nainen näyttää mieheltä ja kaipaa siksi aikaan jolloin nainen oli nainen ja mies oli mies. Ja toisaalta myös emansipaatiota kaipaava feministi voi pahastua kun maskuliiniset piirteet liitetään valtaan ja että vahvuuteen liittyvät piirteet on ikään kuin määritelty miesten omaisuudeksi. Ja jossain määrin jos ajatuksessani "coolin ja söpöyden perusolemuksesta" on järkevä, voidaan sanoa että nämä molemmat näkemykset ovat jossain määrin tarkkasilmäisiä ja tosia.
1: Mutta jossain määrin se tekee niistä myös hieman hassuja. Se avaa ainakin tilaa queer -teorialle jossa korostetaan että biologinen sukupuoli ei ole sama kuin sosiaalinen sukupuoli. Sex ja gender voi olla järkevää erottaa, jos tajutaan että cool on maskuliinista ja sillä on tietyt piirteet jotka ovat (korkeintaan) korrelaatiossa biologisen sukupuolen kanssa.

Kun seuraavan kerran mietit, miksi nahkatakki korostaa ylävartaloa tai miksi machoilussa ei korosteta leveää lantiota edes naisten muodissa, voidaan huomata että kenties käyttäytyminen ja ulkonäkö eivät tässä aihepiirissä ole kovin kaukana toisistaan. ; Kenties Vsaucen näkökulmat johtuvatkin kulttuurisista syistä, siitä mikä on poliittisesti korrektia. Meidän kulttuurissamme käytös ja muoti nähdään kulttuurisina eikä biologiaan redusoituvina piirteinä. Söpöysteorian siirtäminen cooliuteen lietsoisi liikaa mielikuvia sovinismista ja heteronormatiivisuudesta, joten se ei ikään kuin voi irtautua vallan kautta tapahtuvasta selittämisestä. Siksi söpöyttä on vielä korrektia lähestyä biologisesti, mutta coolius on siihen liian tulenarkaa. - Mutta voi olla, että kaikki menee vain arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin.