Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

Tervetuloa Carabasin markiisin linnaan.

"The marquis de Carabas was not a good man, and he knew himself well enough to be perfectly certain that he was not a brave man. He had long since decided that the world, Above or Below, was a place that wished to be deceived, and, to this end, he had named himself from a lie in a fairy tale, and created himself - his clothes, his manner, his carriage - as a grand joke."
(Neil Gaiman, "Neverwhere")

Minulla on hyvin tiukka moraalinormisto. Tämä on johtanut erikoisiin palvelusten ja vastapalvelusten kehään. Jossa on paljon kunniavelkoja. Tässä mielessä muistutan jossain määrin Neil Gaimanin "Neverwhere" -kirjassa ollutta Carabasin markiisia. Hänkin teki palveluksia muille ja kuittasi kunniavelkoja aina kun se hänelle itselleen sopi. Palveluksen ottava saattaa törmätä palvelukseensa 20 vuoden kuluttua. Ja hänen on se tehtävä.

Minullakin on muutamia ihmisiä joille minulla on tämäntyylinen kunniavelka ikään kuin kykkimässä. Niitä ei ole paljoa. Mutta ne ovat hyvin suuria palveluksia. Mikä tarkoittaa sitä että olen valmis melkoisen dramaattisiinkin tekoihin. Tällä kertaa yksi niistä kuittautui. Kyseessä ei ole mitään laitonta, mutta sitäkin erikoisempaa. Tämän vuoksi blogiin saattaa mahdollisesti/todennäköisesti tulla päivityskatkos. Käsky kävi.

"-"Well, she didn't say anything about money. She just said she was going to have to owe you a favor."
The eyes flashed. "Exactly what kind of favor?"
-"A really big one," said Richard. "She said she was going to have to owe you a really big favor."
De Carabas grinned to himself, a hungry panther sighting a lost peasant child. Then he turned on Richard. "And you left her alone?" he asked."
(Neil Gaiman, "Neverwhere")

Hämmentävä sosiaalinen räjähdys

Minulla on viime aikoina tapahtunut eräänlainen sosiaalinen räjähdys. Tarkalleen ottaen olen viettänyt ihmisten kanssa aikaa muutamia kymmeniä tunteja. Tämä on hyvin poikkeuksellista ; On aivan tavallista että minulla käy vieraita 1-2 kertaa vuodessa. Ja käyn tämän päälle ulkona jonkin 3-4 kertaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä sosiaalista aktiviteettia per kaksi kuukautta.

Nyt olen toisin sanoen käyttänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana sosiaalista aikaa enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ja tämä ei ole ollut sellaista aikaa jossa yhdistävänä elementtinä on jokin toiminta ; Esimerkiksi kun miekkailen on siellä muita. Ja periaatteessa olen siellä ystävällinen tai sellaiseen pyrkivä. Ja tämä on jonkinlaista sosiaalisuutta.

Yhtenä syynä on varmasti se, että olen sen verran kehittynyt että nykyään toleranssini halaamisille ja muulle koskettamiselle on parantunut huomattavasti. Ja näin ollen tilanne on toiminut Annan kanssa ; Olemme toki tunteneet jo 24 vuoden ajalta, ja välimme ovat olleet aina hyvät. Mutta aiemmin olen ollut varautuneempi joten tämänlaisia ei ole tapahtunut. ; Toisaalta työttömäksi jääminen pakotti pysähtymään. Ennen olin kipittänyt eteenpäin kun ei ole voinut pysähtyä. Työttömänä oli pakko opetella aivan uusia taitoja. Sellaisia joita en ollut koskaan tarvinnut. (Parasta tietenkin on se, että tämä tyhjänpanttina oleminenkin on nyt ohi. Opin kuitenkin sen että voin pysähtyä eikä minun ole pakko kipittää.)

Hän on kuunnellut minun juttujani melkomoisia määriä. Ja kuitenkin hän harrastaa peilaamista (mirroring), joka vihjaa siihen että hän on mukavuusalueellaan. (Peilaaminen ei tarkoita sitä että ilmeillään peilin edessä, vaan jossa toisen elehdintä "otetaan matkintaan" ja sitä mukaillaan.) Edes minun sisareni eivät peilaa minua. On oikeastaan hämmentävää että joku haluaa ottaa osaa dialogiin kanssani. (Etenkin kun joskus menee pahasti monologien puolelle.)

Minusta piristävintä tässä on ollut se, että kotona ei olla mustasukkaisia. Ja tässä ei ole mitään "funny businessia". Joidenkin ihmisten kanssa joudun laskemaan viestejä ja päiviä. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaisi jokin seksuaalinen jännite, ei vaadita tasapainoilua. Kaikki on hirveän vapaata.

Emme juuri koskaan molemmat maksa omia syömisiämme, mutta maksamme ristiin niin että perässä ei pysy. Ja näin mitään velkasuhteita ei synny. (Asiaa vaikeuttaa sekin että syön hänen ruokiaan.) En minä oikeasti ole tämänlainen. Tai siis nyt olen.

Jumalattoman hyvää uutta vuotta!

"Kirkko Suomessa" ilmoitti uuden vuoden kunniaksi, että "Presidentti Sauli Niinistö kertoi tänään uudenvuodenpuheessa miten hän iloitsee vapaaehtoistyöstä sekä siitä, miten halu auttaa lähimmäisiä on lisääntynyt kaikkien Suomen vaikeuksien edessä. Samoin kuin presidentti toivotti Jumalan siunausta, myös Suomen ev.-lut. kirkko kaikkine seurakuntineen haluaa toivottaa presidentti Niinistölle ja kaikille ihmisille Jumalan siunausta vuoteen 2016!"

Lisäksi tähän oli liitetty hyvin suuri kuva jossa tämä siunaus -sana oli korostetusti näkyvissä. Tässä on mielenkiintoisia sävyjä. Mieleen tulee hieman USA jossa "Merry Christmas" on muuttunut valtapeliksi. Jossa korostuu se, että kristittyjä loukkaa se, että heille ei sanota "Merry Christmas" vaan vaikka "Seasons Creetings". Se, mitä tässä sanoo on sielläkin osa "vallan narratiivia". On toki ymmärrettävää että Kirkko siunaa. Mutta presidentin maininta ja muu sävytys on sellainen että selvästi tästä toivotuksesta oli otettu kaikki mahdollinen irti.

Siunauksien kohdalla voi sanoa että siinä ei ole mitään pahaa, muta problemaattista se voi olla. Tämä aihe herätti tosin pääosan keskustelusta muutama vuosi sitten, ja sen jälkeen jokainen on toiminut entiseen tapaansa aivan kuin keskustelua ei olisi edes käyty. (Mikä tosin koskee käytännössä kaikkea ns. "arvokeskustelua" mitä on käyty. Luultavasti koskaan.)

Sain myös itse kirkkoherra Martti Muukkoselta toivotuksen "Siunattua uutta vuotta sinullekin. Miten ikinä sen ymmärrätkään." Lauseen voisi toki lähteä purkamaan kuin se olisi avoin kehoitus. "Siunaus" tarkoittaa minun mielessäni lähinnä "taikauskoista mutta tehotonta toiveajattelua jolla uskotaan vaikutettavan ennen kaikkea tapahtumien todennäköisyyteen niin että miellyttäviä asioita tapahtuu enemmän." Tämä on siitä hyvä toivotus että se ainakin toteutuu. Toisaalta tämä johtaa myös siihen, että toivotukselle yleisesti ajateltu sävytys tavallaan murtuu. Jäljelle ei enää jääkään toivotusta vaan korkeintaan tieto siitä että sanojalle tämä siunaus tarkoittaa jotain muuta ja että sanojalla on ollut jonkinlainen hyvä tahto. ; Toki vastasin toivotukseen vastaavalla tyylillä. "En tiedä miten tulkitset jumalattoman hyvän vuoden, mutta olkoon sellainen." En tiedä onko se passiivisaggressiivista ja ideologisella painolastilla ladattua kivittämistä, mutta ainakin siinä oli minun positiivinen intentio.

Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

Miekkahuoltoprojektin ääreltä

Koska olen ollut työttömänä, kärsin tylsyydestä. Koska tämänlainen tuppaa kaltaisillani persoonilla johtamaan tylsistymiseen, olen pyrkinyt järjestämään itselleni ohjelmaa. Yhtenä ohjelmana on ollut se, että olen saanut Guy Windsorilta avaimen ja pääsyn koulun tiloihin sen aikaa kun huollan "yleisessä käytössä" olevat miekat.

Itse, kuten koulun monet muutkin oppilaat, pidän omaa miekkaani oppilaiden hyllyssä. En huolla näitä yksityisomistuksessa olevia miekkoja. Sen sijaan koululla on miekkoja joita etenkin alkeiskurssilaiset - sekä ne joilla ei ole varaa tai halua ostaa omaa miekkaa - käyttävät. Koululla on myös "nurkkaämpärissä" miekkoja jotka eivät ole yleisessä käytössä. En huolla myöskään näitä.

Hinkkaaminen on meditoivaa, tavallaan. Toiminta on mekaanista. Hion teriin tulleet lovet pois (tai enemmistössä tapauksissa pyöreäsärmäisiksi niin että terässä ei ole teräviä siruja ja miekka on tylsä eikä saha.) Poistan myös ruostetta. (Pronssiaseet patinoituisivat mutta miekat ovat terästä joten ne ruostuvat.) Hinkatessa oppii sen miten käy kun ruumis tekee samaa toimintaa pitkän aikaa. Mieli vapautuu. Lisäksi oppii arvostamaan aivan uusia puolia itsessään. Viilaaminen on sen verran raskasta touhua että sitä toivoisi hyvinkin pian että olisi (vielä) kovempi runkkari kuin on.

Huonossa kunnossa?

Tässä huoltaessa voisi toki korostaa miten hieno ja tärkeä tämä projekti on. Tosiasiassa puuhaan melko mitätöntä hommaa pro bono lähinnä jotta vuorokausirytmini on edes teoreettisesti muun ihmiskunnan kanssa samanaikainen. Ja pysyn jonkinlaisessa vireessä. Windsor päästi minut tekemään tätä luultavasti aika isosti sen vuoksi, koska homma ei ole taatusti haitallista ja on ilmeisen ystävällistä antaa minun tekemään jotain joka on edes marginaalisesti hyödyttävää.

Mietteideni puoli onkin tavallaan juuri tästä. Yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa. Mutta itse asiassa ne eivät ole erityisen huonossa kunnossa. Ei siis ole niin että ne olisivat vaarallisia harjoitella ja siksi jotenkin kokisin tarpeelliseksi korjata tilanteen.

Otin tähän alkuun kuvan.
* Siinä ylimpänä on oma miekkani. (En valokuvaa muiden yksityisiä miekkoja ilman lupaa.) En ole kovin innokas huoltamaan omaa asettani. Sanovat freudilaiset mitä tahansa niin miekka ei ole mikään penis joka tarvitsisi puleeraamista joka päivä. Tässä mielessä olen "laiska perusmiekan omistaja". Osa huoltaa aseitaan tarkasti. Otan tämän esille siksi että oma miekkani ei missään nimessä edusta sitä "siisteintä osaa" oppilaiden omista miekoista.
* Keskellä on yleisessä käytössä oleva miekka. Kuten kuvasta voi näkyä se on hieman .. sanotaanko "patinoituneempi" ... kuin oma miekkani. Mutta se on periaatteessa aivan käyttökuntoinen.
* Alimpana on sitten "ämpärimiekka" joka ei ole käytössä. Se on saanut rapistua ilman huoltoa ja käyttöä. (Se on ollut ämpärissä vuosia. Se on minusta hauskan macho miekka. Painava ja muutenkin sellainen joka voisi olla hauska ostaa kotiin koska siellä sillä voisi elvistellä vieraille.)

Miekkakolmikko demonstroi jännittävää ongelmaa.

Miekkakolmikko on kolmen otos. Jokainen edustaa yhtä ryhmää. Sanoisin "silmämääräisesti" että demonstraatio kuvaa laajempaa miekkakirjoa koulullamme ainakin kohtuu hyvin. Se ei kuitenkaan niinkään todista kuin helpottaa ymmärtämään eräitä altruismin ja talousteorian dilemmoja.

Ensimmäinen asia on se, että koska julkisissa yleiskäyttöisissä miekoissa on kysymys yhteisomaisuudesta, siihen pätee itse asiassa yhteismaan tragedia. Koulu ei mitenkään erityisesti huolla näitä, sellaiseen ei ole aikaa eikä rahaa. Joten huoltoja tehdään vapaaehtoisvoimin. Tästä seuraa se, että jos et huolla yleiskäyttömiekkoja hyödyt kuitenkin jos joku toinen huoltaa. Sinun ei tarvitse ostaa jatkossakaan uutta miekkaa koska työkalut pysyvät käyttökunnossa kauemmin. Mutta jos panostat ja huollat niin kaikki hyötyvät. Joten miksi ihmeessä joku huoltaisi kun voisi sen sijaan olla vapaamatkustajana?

Yhteismaan tragedia on jossain määrin tosi. Se näkyy siinä että yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yksityisessä käytössä olevat miekat. Kun itse ostat, maksat kohtuullisesti - tai jopa enemmän - ja käytät itse, on tässä motivaatiota pitää miekasta jonkinlaista huolta. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkälle tosi. Yleiskäytössä olevat miekat ovat kuitenkin selkeästi saaneet jonkinlaisen huolehtimisen.

Jos talousasioita lähestytään perinteisen homo economicuksen avulla, se mitä minä ja ilmeisesti jotkut muutkin tekevät miekoille on  eräänlainen mysteeri. Minun projektini on toki vain melko pientä. Mutta sama ilmiö kulminoituu majakanrakennusongelmaan ; Jos rakennetaan majakkaa, siitä hyötyy koko tienoo. Mutta sen rakentaminen maksaa paljon. Ei ole kannattavaa osallistua majakan rakentamiseen verrattuna vapaamatkustamiseen. Joten miksi ihmeessä ihmiset sitten kuitenkin rakentavat majakoita?

Jos ratkaisua tähän altruistisuuteen hakee, yksi syy voi olla maineessa. Ihmisten kannattaa pitää lähellä ihmisiä jotka tekevät asioita joiden avulla he saavat itse vapaamatkustaja. Ja jos vaihtoehtona on se, että tämänlainen toimija lähtee pois, on kenties mahdollista lahjoa hieman jotenkin. Tämä korostaa sitä, että jos hyvistä teoista saa mainetta, se voi seurata vastavuoroisuuteen joissain muissa asioissa. Kysymys voi siis olla "avoimen velkakirjan laatimisesta". Tämä resiprokaalinen altruismi on hyvä strategia jota esimerkiksi verta imevät lepakot käyttävät menestyksekkäästi. Jos ne eivät joku päivä löydä ruokaa ne voivat kerjätä kaverilta oksennusvälipalaa. Jos kaveri on avulias, tätä kannattaa auttaa jos tämä on pulassa. Ja jos kaveri ei ole avulias niin sitten tätä ei auteta kun tämä on kerjäämässä.

Itse asiassa uskoisinkin että tämänlainen ympäristö on luonut evoluutiossa yhteistyöstrategioita. Sellaisia joissa tuetaan tiedettyjä avuliaita tyyppejä koska heistä on hyötyä. Tämänlaisten arvostaminen - ja jopa pieni tukeminen - on kannattavaa kaikille, sillä vapaamatkustajan kelpoisuus nousee siitä että hänen lähellään on niitä ei-vapaamatkustajia. Vasta kun tämänlainen arvostusjärjestelmä on syntynyt, on tuntunut hyvältä auttaa. Ja vasta tässä kontekstissa anonyymi hyväntekeminen on mahdollistunut. Aito altruismi voikin olla "sivutuote" joka ei tue hyvän tekemisen ja avuliaisuuden kannattavuutta. (Aito altruismi tätä kautta "ylittääkin hyödyllisyyden" eikä ole välinearvoinen vaan itseisarvoinen.) Mutta ei sen tarvitsekaan koska maineperustainen avuliaisuus hoitaa tämän homman.

---

Kirjoittajan käsiä polttelee siinä määrin että on aivan täysin varmaa että tänä iltana heillä ei masturboida ; Näin saadaankin ohje siveyden sipuleille, kuten Päivi Räsäselle joka kuulemani mukaan haluaisi kieltää masturboinnin alle 18 -vuotiailta. On turhaa yrittää korjata asiaa kristillisellä propagandalla, Kellogg'sin muroilla, ympärileikkauksella (joka oikeasti kasvattaa lähinnä käsirasvan tarvetta ja käyttöä projektissa) ja muulla. Miekanhuolto on tärkein prinsiippi lähestyttäessä ei-itsesaastutuksellista elämäntapaa!

Mieleen menee

Ihmisillä tuntuu olevan sosiaalisia kykyjä. Toisin sanoen vaikuttaa siltä kuin kykenisimme välittämään ja vaihtamaan ajatuksia. Toisaalta meillä on periaatteessa hyvin vahva solipsismin ongelma, joka korostaa sitä että ajatus siitä että voisimme oikeastaan tietää mitään oman henkilökohtaisen subjektiivisen tietoisuutemme ulkopuolelta on vähintään jossain määrin metafyysistä.

Siksi ei olekaan ihme että mielenfilosofiassa on paljon käsitelty sitä että voiko toisia ihmisiä oikeasti ymmärtää.

Sitä miten meillä olisi ns. mielen teoria on lähestytty muutamalla tavalla;
* Sosiaaliset kyvyt on nähty siten että meillä on olemassa teoria tai malli jonka avulla ennustamme ja selitämme muiden käyttäytymistä. Kysymyksessä ei siis ole ajatusten ja tietoisuuden havaitsemisesta vaan mallinatmisesta. Tämä vaatii kansanpsykologisen maliln jossa on mielen ilmenemisen mekaniikka ja kuvaus. Eli olemme sosiaalisia koska meillä on jonkinlainen sääntöjoukko jotka yhdistävät uskomuksia, haluja ja muita mielentiloja ja liittää nämä teoriamallit sitten erilaisiin havaintojoukkoihin. (Haluttavuusteoria nojaa siihen että pyrkimys tiettyjä asioita kohden on tämän tietyn asian tapahtumisen todennäköisyyden kasvattamista.)
* Toisaalta asiaa on lähestytty siten, että itse asiassa projisoisimme aina omaa itseämme muihin. Toisin sanoen tiedämme miten me itse toimisimme ja ajattelisimme ja tätä kautta sitten tulkitsisimme muita. Tämä tarkoittaa sitä että asetamme itsemme muiden saappaisiin ja simuloimme tätä kautta mitä heistä tuntuu. Katsoen miten itsestä tuntuisi.
* Molemmat ylläolevista nojaavat sellaiseen hyväksymiseen että ihmisillä täytyy itsellään olla hallussaan konsepteja mielentiloista. Tapa jolla ne tunnistetaan ja sovelletaan on hyvin erilainen. Näiden lisäksi onkin ajatus jossa nojataan interaktioon. Me emme tarvitse teoriaa mielen toiminnasta tai samastumista. Sillä tosiasiassa meillä olisi jonkinlainen sosiaalinen aisti joka havaitsee suoraan emootioita, intentioita ja motiiveita esimerkiksi ilmeistä.
* Ja sitten on tietenkin näkemys jonka mukaan mielen teoria on vain narraatio jota harrastamme ja konstruktio jonka olemme luoneet. Olemme oppineet nämä esimerkiksi tarinoista joita meille on kerrottu.

Teoriat ovat haastavia. Sillä niistä seuraa melko helponoloisiakin haasteita ; Sillä esimerkiksi jos olet eksistentialisti tai postmodernisti, joudut helposti tilanteeseen jossa epistemologiaa koskevat tiedon rajoitteet tömähtävät myös mielen ja tunteiden kohdalle. Ja tästä rakentuu helposti omituisia haasteita. Miten voidaan esimerkiksi nojata vastavuoroisuuden tapaisiin asioihin? Miten voimme kertoa tarinoita ja levittää sosiaalisia konstrukteja kun se vaatisi että meillä olisi tieto toisten ihmisten tarinoiden sisällöstä? Jos oman itsen projisointi muihin tapahtuu, miksi sympatiaan kykenemättömät ovat niin hyviä manipuloijia? ...

Onkin kenties järkevintä yrittää jotenkin yhdistellä teorioita. Esimerkiksi jos ajatellaan sitä että meillä olisi mielen teoria jostakusta, ja huomaamme että tämä tuntuu omituiselta koska sosiaalisuus tuntuu olevan usein nimenomaan implisiittisenä. Mutta kenties tämä muuttuu vähemmän omituiseksi jos ajattelee että meillä on lajityypilliset aivot jotka ovat toki keskenään erilaisia mutta kuitenkin keskenään samanlaisempia kuin vaikkapa mehiläisen ja simpanssin aivot. Kenties voimme havaita ilmeitä ja eleitä ja saada tästä lajityypillisiä korrelaatteja. Ja näin mielen teoria ei vaadi sitä että mielessä olisi mitään suoraa tietoa sen enempää kuin silmäluomien refleksinomaiseen räpäyttämiseen tarvitaan suoraa tietoista tietoa. Alitajunta ja synnynnäiset refleksit ovat nekin omalla tavallaan mallintamassa kokonaisuutta. Mikä onkin sitä että on vaikeaa nähdä missä samastumispohja loppuu, suora tunteiden ja motiivien havainnointi alkaa ja missä vaiheessa kaikki oikein johtaa siihen että meillä on kuin onkin mielen teoria. ; Itse asiassa voitaisiin jopa jatkaa asiaa niin että jos meillä on intersubjektiivisia tarinankertomisprosesseja, niin ne vaativat jonkin jakopinnan. Ei kenties täydellistä jakopintaa mutta edes tilastollisen tai muutoin jokseenkin toimivan. Ehkä tarinat jopa tuovat esitietoisia refleksejä esiin ja mallintavat niitä tavalla joilla niitä voi tehdä astetta tietoisemmiksi.

Toki tarjolla on sekin vaihtoehto että tosiasiassa kommunikaatio menee aina pieleen. Tätä kuvaamaan on luotu jopa Wiion lakeja. Niissä viestintä menee aina pieleen, kuin murphyn laki.

Seksikoneiden kapina

Tämän päivän ällistelynaiheisiin on monilla kuulunut Kathleen Richardsonin näkemys seksiroboteista. Hän ajaa kampanjaa jossa seksirobotit haluttaisiin kieltää. "Kathleen Richardson perustelee seksirobottien vastaista kampanjaa sillä, että se toistaa prostituoitu-asiakas-suhdetta. Suhde on hänen mukaansa yksipuolinen valtasuhde, eikä se ole oikein. Robottiseksi heijastuisi hänen mukaansa myös ihmisten välisiin suhteisiin." ... "Campaign Against Sex Robots on saanut toiseksi perustajakseen ruotsalaisen Skövden yliopiston informatiikan luennoitsijan Erik Billingin, jonka mukaan tulevaisuudessa tietoisuuden saavuttavien robottien pohtiminen on vienyt huomion pois tämän päivän roboteista." Koska tämänlaiset asiat ovat tunteisiin vetoavia, keskustellaan ulkomaisessakin sosiaalisessa mediassa vakavasti siitä että pitäisikö seksirobotit kieltää ennen kuin ne edes ovat mikään asia.

Aiheesta on kirjoitettu esimerkiksi, yleensä ei-tekoälyyn keskittyneessä blogissa, "Takkiraudassa". (Aihepiirin valinnan ällistyminen on kenties ymmärrettävissä sitä kautta että moralisointi on kuitenkin tavallinen näkökulma em. blogissa joten tässä mielessä se ei riko suurta kuvaa. No, oli se yllättävää.) Siellä selitetään että "Gynoidit ovat kylmiä ja kovia ja ne ovat mekaanisia ja tunteettomia. Ne eivät voi tulla äideiksi eivätkä ne uusinna elämää. Ne eivät silitä eivätkä paijaa eivätkä puhu lempeällä äänellä. Ne eivät tunne iloa eivätkä surua. Ne eivät tee kotia eikvätkä ota osaa harrastuksiin eivätkä mielenkiinnon kohteisiin. Ruukinmatruunalla on erittäin paha kutina ja ounastelu siitä, että tämä kaikki tulee päättymään todella huonosti." Seksirobottiin haetaan yhteyksiä tarinaperinteestä, koska miksipä ei. "Ilmarisen uuden vaimon kohtalo meillä on jo tiedossamme." ... "Miten ruukinmatruunalle tulee tästä jotenkin H.C. Andersenin satu Satakieli mieleen?"

Keskustelu on toki tuottanut myös vastaankirjoittamisen periaatetta noudattavia vielä innovointikuvitelmien asteella olevien robottien puolustuspuheita. Mikä on rikastanut kulttuuriamme. Tätä puolustusta on tietysti mahdollista tehdä järkevästikin. (Toki tämä ei ole vaikeaa kun vastapuolella on se, että keskeisintä on oikea mielipide jota puolustetaan asenteella. Ja tämä asenne vahvistuu viittaamalla kansanperinteen tarinoihin jotka ovat itse asiassa kertomusrakenteellaan nojanneet näihin samoihin asenteisiin. Tavalla jota ei perustella vaan joka vetoaa tunteisiin.)

Itse ottaisin asian esiin hieman erikoisesta näkökulmasta.

"Jokainen fleshlightiä kokeillut tietää, ettei mikään voita oikeaa pillua. Seksirobotin kanssa paneminen tuntuu runkkaamiselta, välillä se toimii, mikäli on jäätävä panetus, mutta muuten se ei voita oikeaa seksiä naisen kanssa. Niin kauan, kun robotit eivät ole lihaa ja verta, niin on hankalaa saada muutettua kokemusta runkkaamisesta seksiksi. Se miten aito ihminen liikkuu sängyssä, miten hän käyttäytyy, minkälaiset hänen mikroilmeensä ja kaikki on luo paljon täydellisemmän kokemuksen kuin robotin kanssa runkkaaminen."
(nimim: Istoo)

John Danaher on kirjoittanut artikkelin "Sex Work, Technological Unemployment and the Basic Income Guarantee". Siinä asiaa käsitellään sitä kautta että voiko seksikoneiden kehitys johtaa siihen että ihmisprostituoidut jäävät työttömäksi. Kysymys on mielestäni oleellinen.

Sillä olen ollut havaitsevinani että robottiseksiä vastustetaan aika rajallisesta määrästä näkökulmia. (a) Robotti ei voi saavuttaa oikeaa ihmisyyttä tai toiminnallisuutta mitenkään. (b) Robotti jotenkin vääristää asioita niin että ihmiset eivät "haluaisikaan aitoa asiaa". (c) Robottiseksi nyt vain on jotenkin "patologista" tai muuten vaan "sairasta".

Rehellisesti sanoen näistä viimeisin tuntuu ymmärrettävältä, vaikka se onkin argumentatiivisesti heikoimmalla pohjalla. Se tavallaan heijastaa vain asennetta. Lisäongelmana asiassa on oikeastaan se, että moni samanaikaisesti esittää että robotti ei voi esimerkiksi juuri tuntua yhtä hyvältä kuin aito seksi. Toisaalta taas samanaikaisesti uskotaan että robotit jotenkin kylmentäisivät ympäristöä niin että aito asia ei kiinnostaisi. Minun on vaikeaa nähdä miten nämä asiat tapahtuisivat samanaikaisesti.

Tämä johtaa tietenkin asioiden ... vaihtoehtoistamiseen.

"Klasu harrastaa yhdyntojä metsän eläinten sekä pumpattavan gummi-barbaran kanssa."
(Totaalista Sotaa!)

Danherin näkökulma on mielestäni siitä tärkeä että se voidaan jossain määrin nähdä "robottiseksin Turingin testin tapaisena ilmiönä". Sen kohdalla kysymys on juuri ajatus siitä mahdollisuudesta että prostituoidut korvattasiiin seksiroboteilla samaan tapaan kuin monien käsityöläisalojen, tehdastyöläisten ja mekaanista toistavaa työtä tekevien ihmisten työpanos on teknologistettu. On jossain määrin tehty spesiaaliin tehtävään tarkoitettuja teknologisia "ihmisen analogeja".

On syytä miettiä onko tässä "luddiittien pelossa relevanssia". Eli uhkaako seksirobottien seksi vaikkapa sitä seksiä jota ihmiset tuottavat. Joko kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa ns. rakastajina, puolisoina ja vastaavina. Vai yksisuuntaisessa suhteessa prostituoituina. Kun katsotaan mekaanista suoritusta, eroa ei tässä vaiheessa tarvitse eriyttää. (Kohtelen siis puolisoa kuin huoraa. Huorraaa. Kuten iljanteinen shauvinistisika. Tosin vain vähän aikaa. Koska sellainen on tiettävästi vielä joistakuista mahdollisesti sexyä eikä vain tyhmää, noloa ja rasvaista.)

Danaher on mielestäni hyvillä linjoilla sanoessaan että "riippuu mistä roikkuu". Ja kertoessaan mitä nämä asiat ovat; Jotta seksirobotti voi korvata prostituution on oltava niin että ihmisien relevantit ja haluttavat elementit voidaan siirtää koneeseen. Ja toisaalta jos halutaan olla varmoja että seksirobotit korvaavat ihmisprostituoidut, niin niiden tulisi pystyä tekemään sellaisia asioita joita ihmiset eivät voi. Jotka tekevät seksiroboteista haluttavampia.

On selvää että nämä ovat valtavan kovia haasteita. Nykyaikana tilanne on todellakin se, että on vaikeaa nähdä seksirobottia oikeastaan muuna kuin klassisen Gummi-Barbaran analogina. Niissä on moottorointia. Ne ovat yliteknologistettuja pumpattavia nukkeja. (Monellakin tavalla pumpattavia monesti. Osaa ei tosin tiettävästi täytetä ilmalla.) Näen tarvetta tämänlaisen kieltämiselle yhtä vähän kuin näen tarvetta kieltää dildot. (Onhan niissäkin moottori. Ja kyllä niihinkin varmasti jotain tekoälyä saadaan.)

Onko tämä sitten teknologian yläraja? Tuskin. Jopa Takkiraudassa puhuttu synnyttäminen on teoriassa fysikalistin ulottuvilla, jos siis fysikalismi olisi myös tosi. Jos kuviteltaisiin käsittämättömän vahva teknologia - sellainen jossa "Star Trekin" ruokakoneet ovat arkipäivää - ei suinkaan olisi mahdotonta että joku rakentaisi kemikaaleista atomi kerrallaan tai uutoin hedelmöittyneen munasolun ja ruokkisi tätä niin että siitä tulisi ihminen. Tämän mahdottomaksi väittäminen vaatii metafyysisen maailmankuvallisen oletuksen sielusta tai vastavasta.

Ja siitähän tässä oli oikeasti kyse.

Tässä ollaan kiinalaisen huoneen teemoissa. Nykyajan seksirobotit ovat kuten muutkin robotit. Vahvasti ns. uncanny valleyssa. Tämä on kahdella tavalla oireellinen piirre. Se nimittäin kertoo siitä että (a) teknologia ei tosiasiassa ole vielä kehittynyt relevanttiin ihmisen matkimiseen (b) se on kuitenkin hyvin lähellä. ; Kenties seksirobotit ovatkin monista iljettäviä siksi, että teknologia on niin hyvää että se on hyvää vauhtia harppomassa koneen ja ihmisen kuilua nurin. Tai sitten tämä kuilussa oleminen on todellakin oire siitä että koneet voivat jossain määrin matkia mutta eivät olla täysin identtisiä.

Moni on nähnyt tämän robottiseksin vastustamisen erikoisista kulmista. Sitä on pidetty esimerkiksi feministisenä. Erään Laasasen teoriasta ilmeisen innostuneen mukaan tämä vastustus kertoo siitä ahdistuksesta mitä naiset kokevat kun heidän "seksimonopoliinsa" tulee kilpailua joka ei ole heidän hallinnassaan.

Minä olen rehellisesti sanoen hieman enemmän ahdistunut siitä että joku pitää tätä uskottavana kuvauksena naisista ja heidän suhtautumisestaan seksirobottiin. Näen että ilmiössä korostetaan vähemmän robottiin kilpailijana ja enemmän juuri siihen mikä on yleistä muutoinkin teknologian kohdalla. Etenkin tekoälyn ja ihmisen tietoisuuden saavuttamisen kohdalla. Monella on syvä tarve korostaa että olisi ilmiselvä ja ylitsepääsemätön luonnontieteellinen ero. Pelkona ei tunnu niinkään olevan se, että koneista tulisi ihmisiä vaan juuri se että ahdistutaan siitä että ihminen olisi eräänlainen kemiallis-fyysinen kone. (Mikä kyllä vaikuttaa valitettavankin mahdolliselta.)

Toisaalta tekoäly ja tietoisuus onkin se oleellisin kupru.

Kun luin alkuun laittamani linkin seksirobottien kiellosta, olin huvittunut siitä että siinä oli toisaalta korostettu sitä että tekoälyn mahdollisuuden miettiminen on sysännyt robottien etiikan miettimisen toisaalle kuin seksirobotteihin. Kun taas toisaalta korostettiin että suhde seksirobottiin on vain yksisuuntainen suhde. ; Yksisuuntaisen suhteen kohdalla prostituutio on tietenkin oleellinen vertailukohta. Ja siksi otin Danaherin maininnat esiin. Mutta näkisin että todellinen kysymys on nimenomaan sellainen että seksirobotin kohdalla on pakko ottaa kantaa tietoisuuden ja vapaan tahdon kysymyksiin. Eli Turingin testistä ja imitaationäkökulmasta voidaan jatkaa eteenpäin kiinalaisen huoneen "onko matkiminen tietoisuutta" -tasolle.

Ja tässä on tehtävä myös valinta. Samantyylinen valinta kuin yllä. Kun yllä katsottiin että joko robotit pystyvät tuottamaaan ei-runkkaamisseksikokemuksen tai ne eivät voi. Ja huomattiin että jos ne voivat, ne saattavat uhata perheiden perustamista ja prostituoitujen ammattikuntaa. Jos eivät, niin miksi korvautuminen tapahtuisi? Miksi ei-aitoon-kunnon-seksiin-kykenevä robotti korvaisi rakastajan, huoran tai vaimon muilla kuin eksentrisillä miljonääripervoilla tai muutenkin parisuhteesta vaille jääville hikikomoreille?

Tässä kohden kysymys on kuitenkin siitä että miksi yksisuuntainen seksi mekaanisen robotin kanssa olisi mitään? Mekaaninen Robotti on kuten gummi-barbara. Esine. Minulla on yksisuuntainen valtasuhde kahvinkeittimeeni ja tämä ei ole ongelma minulle eikä varsinkaan kahvinkeittimelle. Jos robotti ei ole tietoinen ja vapaasti valitseva, niin tilanne on enemmänkin niin että ihminen käyttää ruumistaan ja omaisuuttaan ja tätä täytyy rajoittaa vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Autonomisuusperiaate pätee aina jos katsotaan että robotti ei kykene edes simulaatioon - saati olemaan älykäs ja tietoinen mekanoseksittelijä.

On siis otettava vaihtoehto jossa robotti olisi aidosti tietoinen. Silloin se voisi olla uhri. Toki tässä asia voitaisiin huomioida niin että robottien tahto ja moraali ei välttämättä noudattaisi ihmisten moraalia ja tahtoa. Joten kenties niiden puolesta ei pitäisi päättää. Ei siten että niitä pantaisiin vastoin niiden suostumusta omistusoikeuteen vedoten. (Joka vertautuisi tässä tapauksessa orjien raiskaamiseen.) Ja toisaalta ei ole oikein asiallista vain holhota ja päättää heidän puolestaan että he eivät missään tapauksessa halua sitä seksiä. (Joka vertautuu sitten kyllä aika moniin moralistisiin feministisiin ja uskonnollistisiin suuntauksiin. Joka on toki vähemmän rasittavaa kuin raiskaaminen. Mutta on eettistä kuin hengellinen vallankäyttö. Eli ei ole.)

Jos robotit haluavat seksiä, ne haluavat seksiä ja voivat ryhtyä vaikka kilpailijoiksi prostituoiduille. Jos robotit eivät halua seksiä, ne voidaan raiskata ja tämä voidaan määritellä rikokseksi. Sitten kun koko ajatus siitä että tietoisuuden saavuttaminen olisi ajassa relevantti kysymys. Toisin kuin nyt. Siihen asti minä pelkään seksirobottien kohdalla ihan toisenlaisia ongelmia.

Eläimien parhaaksi

Kun katsotaan eläinten hyvinvointia, ei ole vaikeaa huomata että monesti ihmisten huomio voi siirtyä syrjään asiasta. Tästä hyvinä esimerkkeinä on se, että koirille ostetaan kallisarvoisia kaulapantoja. Koiraa se ei kiinnosta, ja kysymys on oikeasti ihmisten välisestä statuksesta ja pienemmässä määrin siitä että ihmisten haluja antropomorfisoidaan eläimille.

Eläinten oikeuksien kohdalla tilanne on tältä kohden helposti samanlaatuinen. Eläimien oikeuksiksi lasketaan tällöin varsin ihmismäisiä arvoja. Ja monesti ihmisillä onkin maailmankuvallis-hengellinen asenne eläimiin ja eläimiä ohjataan sen mukaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on intiaaneihin liitetty elokuvaklisee jossa kaadetun eläimen ääressä rukoillaan. Tällä on varmasti syvä merkitys intiaanille ja hänen luonnon kunnioittamiselleen. Mutta eläintä tämä ei kiinnosta.

Itse asiassa eläimen kannalta on aivan sama mitä sille tapahtuu kuolemansa jälkeen. Voidaan aivan oikeasti ihmetellä että minkälaista luonnon kunnioittamista on se, että eläimiä ammutaan salassa ja sitten niiden dekapitoidut päät täytetään huoneen koristeeksi... Eläintä nämä asiat eivät kiinnosta sen enempää kuin se rukoillaanko niiden kuolleen ruumiin äärellä vai ei.

Siksi onkin kenties hyvä huomata että jos puhutaan eläinten oikeuksien sijaan eläinten hyvinvoinnista, ollaan tilanteessa jossa eläinetiikan vastavuoroisuusteoriat loistavat poissaolollaan. ; Alaa hurjasti eteenpäin ajanut Temple Grandin on tehnyt innovaatioita jotka ovat muuttaneet lehmien käsittelyä. Hän tarkkaili lehmien käytöstä ja hän on varmasti kyennyt näkemään lehmien ihmisistä poikkeavat havainnointi ja käyttäytymismallit sen vuoksi että hän on autistinen. Hän ei siis samastu ja käytä samanlaista mielen teorian mallia kuin muut ihmiset. Kun lehmien oma toiminta on otettu perustaksi, on selvää että naudoille saadaan mahdollisimman vähän poukkoileva ja stressaava ohjaus.

Siksi eläinten parasta tavoitellaankin usein enemmänkin laittamalla eläimiä tilanteisiin ja tätä kautta kysymällä niiltä. Mutta jos esimerkiksi navetan eri puolille laitetaan erilaisia asioita, voidaan nähdä mitä naudat suosivat toisten sijaan. Ja toisaalta voidaan myös testata miten paljon eläin voi olla valmis ponnistelemaan jonkin asian saavuttamiseksi. Samoin voidaan katsoa eläimen käytöstä muutenkin. Donald Broomin esittämä asenne jossa eläimet pyrkivät sopeuttamaan käytöstään ja olemistaan huonompiinkin oloihin. Ja siksi on syytä tarkkailla esimerkiksi pörhistelyä joka voi vihjata kylmyydestä. Ja näitä merkkejä tarkkailemalla tilannetta voidaan korjata sellaiseksi että noita pörhistelyjä ei enää tarvita. Eläimet pärjäävät toki ei-täydellisissä oloissa mutta tätä kautta saadaan parannettua tilanne niille mukavaksi. Samoin eläinten tainnutuksessa ja teurastuksessa on syytä kiinnittää huomiota siihen ovatko eläimet rauhallisia vai rauhattomia vaikkapa hiilidioksidiin laitettuna.

Tämä kaikki on tietysti kylmää, mekaanista ja jopa julmanoloista. Esimerkiksi kuolevien eläinten katsominen tuskin on mitään pörheän mukavaa fenomenologista vastavuoroisuutta. Toisaalta mikäli ihminen ylipäätään päättää pitää tuotantoeläimiä ja syödä lihaa, tämänlaisia asioita on syytä tarkkailla.

âmen ; yhden sydämeen ei välttämättä mahdu yhtään ämmää

Rabelaisin "Pantagruelin neljännessä kirjassa" on kirjoitettu riidanhaastajien ammattikunnasta. Ammattikunnasta, joka on hyvin lähellä sellaista että sen voisi toteuttaa nykymaailmassa ja nykykulttuurissa. "Kun joku munkki, pappi, koronkiskuri tai asianajaja haluaa pahaa jollekulle maansa herrasmiehelle, hän lähettää tämän luo riidanhaastajan, joka esittää kanteen, haastaa oikeuteen, herjaa ja solvaa häpeämättömästi, niin kuin häntä on käsketty, kunnes kyseisen herrasmiehen, jollei tämä ole tyhmempi kuin aasi, on kerta kaikkiaan pakko suomia häntä sauvalla tai miekalla päähän tai polvitaipeisiin ja mahdollisesti myös paiskata alas vallinharjalta tai ikkunasta." Riidanhaastaja elää tämän jälkeen vahingonkorvauksella "joka toisinaan kohoaa toisinaan niin suureksi, että herrasmies menettää koko omaisuutensa ja on vaarassa joutua vankilaan mätänemään, kuin olisi kuningasta lyönyt."

Paljastan asian muutakin kuin valaistakseni blogini ansaintalogiikan. On nimittäin ajattelutapa jossa koko maailma on kuin todella olisi pullollaan riidanhaastajien ammattikunnan kaltaisia.

Katson tarkemmin Jukka Hankamäen tuoretta blogausta.

Blogausta jonka hän on poistanut, mutta joka löytyy, ainakin toistaiseksi, googlen cachesta. Demonstroidakseni sitä miten mediankäsittelytaidottomia käsitellään, eli nostaakseni Streisand efektin arvoon arvaamattomaan, käsittelen tekstiä jota Hankamäki ehti ennen poistamistaan kehumaan. Hankamäellä on toki aina ollut melko kova itseluottamus ja hän korostikin hienouttaan "jos kirjoittaisin englanniksi, olisin jo akateemisesti maailmankuulu". Poistamiseen onkin varmasti syynä mediakohu ja se että ei ole kenties kovin miellyttävää puolustaa argumentaatiota jonka vastine löytyy Rabelaisin makaaberin huumorin absurdista ja nonsensiaalisesta maailmasta. (Tosin sillä erotuksella että Hankamäki ei ole hauska.)

Aiheena on seksuaalinen häirintä. Suoraan sanoen Hankamäen asenne on niin sovinistinen kuin se voi vain olla sellaisella homoseksuaalilla joka tietää että ei koskaan joudu kohtaamaan sanomisiaan naisten kanssa. (Tosin samanlaisia asenteita löytyy myös niistä "omituisen vittumaisilta kilteiltä miehiltä" jotka pitävät Laasasen naisten seksuaalista valtaa koskevista teksteistä. Jotka joutuvat kohtaamaan mutta pitävät sitä muiden syynä.) Lisäksi Hankamäki on niin pihalla kuin fenomenologi vain voi olla. (En yleensä pidä fenomenologeista mutta Hankamäki on tuossakin luokassa omassa lokerossaan.) Vastuuttomuus voisi tarkoittaa ulkopuolisuutta ja objektiivisuutta. Hankamäen tapauksessa se tarkoittaa sitä että tosimaailma korvataan stereotyypeillä ja liioitteluilla ja tästä vedetään hyvin vahvoja tulkintoja. Jotka johtuvat todennäköisesti siitä että häneltä puuttuu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi elämänkokemus ja tämä tekee hänestä vihjeettömän.
1: Lopputulos näyttää suunnilleen samalta kuin Richard Dawkins analysoimassa uskonkokemuksia ja hengellisyyttä. ; Dawkinsilla voi olla paljon sanottavaa Jumalan olemassaolosta ja teologian tyhmyydestä, mutta jos kokemuksellisuus on ytimessä hän on yhtä pihalla kuin kristitty joka selittää että ateistit oikeasti uskovat jumalaan ja ovat jotain angsteisteja.

Minkä maalainen sauna?

Voisin aloittaa yksityiskohdista. Jotka eivät sitten ole niin oleellinen osa lopullista analyysiä. Hankamäki ottaa esille sen, miten seksuaalisen häirinnän kohdalla saunassa tapahtuva kouriminen on otettu tuomioistuimeen.

Mutta joka on tarpeen jotta voidaan sävyttää Hankamäen eetosta. Eetosta joka kyllä sitten on itse tekstissä vahvasti läsnä. Se on syytä demonstroida. Olen katsonut vuosia sitten eroottissävyisen elokuvan turkkilaisesta saunasta. Ja ilmeisesti Hankamäen saunassakäynti on hyvin samanlaatuista. "Mikäli ei seksiä halua, ei kannata mennä mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi olla tarjolla. Vain tyhmä lehmä voi ajatella, että menenpä saunaan ja riisunpa pilluni paljaaksi heteromiesten edessä ilman vähäistäkään ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Typerimmänkin idiootin pitäisi ymmärtää, että jos heteronaisena riisuutuu heteromiesten edessä, tilanne on eroottinen ja seksuaalinen." ... "sellainen ihminen, joka torjuu noinkin intiimissä yhteydessä kuin saunassa tapahtuvan lähentelyn, on poikkeuksellisen ahdistunut, jopa sairas".

Olen itse käynyt sekasaunoissa kourimatta, ihan sen vuoksi että siellä ei ole meneillään mitään Michel Foucaultin tyylisiä kinkyjä homoseksiorgioita. Kun ihminen ei hiero pilluaan naamaasi ja käyttäytyy asiallisesti -  sen sijaan että strippitanssisi tai pyllistelisi tahallaan kohti - terve ihminen nimenomaan tiedostaa että toisella ihmisellä on ruumiillinen koskemattomuus. ; Hankamäki voi esimerkiksi miettiä mielessään pillu paljaana pyörimisen määritteitä katsomalla vaikkapa sitä että puheenalaisessa saunassa tapahtuneessa häirinnässä kerrotaan miten naisen alaosaa oli nimenomaan siirretty syrjään jotta häirintää voitaisiin tehdä. Vaatetettu paljaana oleminen on toki tuttua meille jokaiselle joka on ollut alasti vaatteidensa alla. Mutta tämä liioittelu on kenties syytä mainita koska se on oireellinen vihje Hankamäen tuottamassa blogitekstin laajemmassa kontekstissa.

Tästä on hyvä mennä siihen miksi Hankamäellä on kantansa.

Hankamäki on tunnetusti fenomenologi. Tätä kautta hänen analyysissään voidaan nähdä periaatteessa kauniita elementtejä. Jotka sitten vain muuttuvat joksikin hyvin omituiseksi;
1: Byrokratiavastaisuus : "Dynamiittityhmässä kulttuurissamme on alettu ajatella, että ihmisten seksuaalisesta kanssakäymisestä pitää päättää tuomioistuimissa." Ajatus on osuva siinä mielessä että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat juridisia kysymyksiä aivan jokapäiväisessä arvokeskustelussa. Ja voidaan todella nähdä että moralismi ja säädökset - kuten vaikka sadomasokistien kriminalisointi joka on purettu melko myöhään - ovat vastenmielistä moralismia josta seuraa "Ahdasmielisyyden levitessä voidaan päätyä Freudia edeltävään viktoriaaniseen yhteiskuntaan, jossa rokokoopöytien jalat verhoiltiin pöytäliinoilla pitäen niitä ”liian eroottisina”, ja ihmiset hirttivät itsensä ja toisensa seksuaalisesta estoisuudesta johtuviin pakkoneurooseihinsa." Tosin hän on tässäkin tavalliseen tapaansa liioitteleva (mikä ei ole välttämättä pahe, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on) "Sellaiset lakipykälät, joilla puututaan aikuisten ihmisten seksuaalisiin aloittaisiin, kosketteluun, sananvaihtoon tai mihin tahansa nussimiseen, panemiseen ja seksin harjoittamiseen, pitäisi suoralta kädeltä viskata nurkkaan." Tuskin Hankamäkikään pitäisi siitä että hän joku päivä kadulla joutuisi kohtaamaan kuvitteellisen feministinaislauman joka harrastaisi hänen kanssaan heteroseksiä vasten hänen itsensä tahtoa. Näkisin että tämänlainen on yhtä oleellinen rajoite kuin pedofilia. (Jota Hankamäki on ilmeisesti halunnut karttaa lisäämällä "aikuisten ihmisten" -sanaparin. Itse näkisin että ehtolistaa voi olla syytä kasvattaa tuostakin.)
2: Hän korostaa vastavuoroisuutta, jopa ruumiillista ja biologista vastavuoroisuutta. "Filosofisesti ajatellen seksuaalinen kanssakäyminen on puhtaasti yksilöiden välinen asia, eikä siitä ole mitään valitusoikeutta. Seksuaalinen kanssakäyminen perustuu vuorovaikutukseen, jonka pohjalta ihmiset herättävät toisissaan intohimoja. Syypää (tai mahdollisen kiittelyn kohde) on siis usein intohimojen herättäjä itse. Lisäksi seksuaaliseen aktiivisuuteen vaikuttavat biologiset tekijät, joiden kieltäminen olisi todellisuuden kieltämistä."

Olen itse asiassa Hankamäen kanssa sitä mieltä että on hyvä käyttää vastavuoroista ajattelutapaa. Siitä huolimatta että se vivahtaa fenomenologialle. Siitä on nimittäin hyötyä. Esimerkiksi syytös seksuaalisesta häirinnästä voi olla turha ja sitä voidaan periaatteessa käyttää aseena. Ja itse olen, ainakin omassa mielessäni, huolissani siitä että kokevatko naapurit sedän jonain pedofiilina heti jos tämä puhuu lasten kanssa. ; Joko tämä epäilykulttuuri on tosi tai se on vähintään syvälle hakattu monien miesten mieleen kulttuurissamme. Ja tämänlaisten asioiden purkaminen on oikeasti tärkeää. Ja niissä miehet voivat kärsiä, tai teoriassa joutua ongelmiin (mikäli suhtautumistapa on tosi eikä vain jotain joka on iskostettu kaikkien päähän).

Nyrkkisääntönä tässä on se, että ajattelutavasta on hyötyä silloin kun sillä luodaan kokonaisnäkemys. Ja tämä kokonaisnäkemys yleensä sanoo että "asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin näyttävät". Perinteisesti on luotu mielikuva rikollisesta ja uhrista. Mutta joskus uhri voi todellakin provosoida vastareaktion kuin Rabelaisin riidanhaastaja. Voidaan nähdä että tekijällä voi olla syy toimia kuten toimii. Ja että uhri on jossain määrin kutsunut sitä mitä on kutsunut. Ja tämä on hyödyllistä. Muutoin syntyy helposti stereotyyppinen ajatus läpipahasta ja täysin hyvästä.

Mutta Hankamäki toimii toisin. Hän luo uuden yksinkertaisen ja tyypitetyn maailman jossa ei tapahdu seksuaalirikoksia joita uhri ei olisi jotenkin provosoinut. Ilman tätä hän ei voisi esittää että "Seksuaalinen kanssakäyminen on kahden kauppaa. Jos niillä markkinoilla ei osaa toimia hakematta poliisia apuun, on syytä poistua kaikilta seksuaalisilta foorumeilta ja mielellään siis koko maailmasta. Sillä maailma ja ihmisen olemus ovat seksuaalisia." Se pätee vain jos raiskaajia ei ole. Yksinkertaistamalla Hankamäki luo tarinan jossa vain käännetään roolit ylösalaisin. Eikä tajua että jos idealisaatio on vankila johon ihminen määritellään, niin tämän idealisaation antiteesi on täsmälleen yhtä monta dogmaa ja kriteeriä sisälläänpitävä. Siksi hän luo ajatuksen jossa uhriksi luultu onkin rikollinen ja rikolliseksi luultu on uhri "Todellinen ahdistelu onkin aivan muuta kuin on väitetty. Se on seksuaalisesti aktiivisiin miehiin kohdistuvaa tuomioiden uhkaa ja juristien nuijilla harjoitettavaa pamputusta." ... "Ja se on femakkopissisten tarkoituskin. He lavastavat itsensä ”uhreiksi” omissa narsistisissa persoonallisuushäiriöissään ja tietävät, mitä tekevät. Tiedotusvälineiden ämmäosasto puolestaan tekee ämmätuomareiden ratkaisuista suuria otsikoita, joiden tarkoitus on toimia sähköpaimenina ja pelotella seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä lomakausien kynnyksellä."

Mielestäni todellinen filosofi ymmärtääkin sen että tilanteet ovat paljon tätä mutkikkaampia. Olen esimerkiksi ottanut esiin "kännipanojen etiikkaa" joka on monisyisempää kuin Hankamäellä. Siinä arvioidaan esimerkiksi sitä onko kohde tietoinen seksin aikana. Enkä tee tätä kohottaakseni omaa häntääni vaan demonstroidakseni sitä miten suurempi syvällisyys onnistuu vasenkätisemmältäkin filosofilta. Sellaiselta, joka ei ylpeile olevansa maailmanmiestasoa. Voisin myös huomauttaa että John Danaher käsittelee päihtymisen ja seksin välisiä eettisiä tilanteita ja koukeroita kiinnostavasti. Siinä esimerkiksi se, onko juomaan livautettu päihdettä vai onko päihde otettu itse ja tahallisesti vaikuttavat tilanteeseen. Hyvän filosofin voikin tunnistaa siitä että hän ei tuomitse tekoja tekijän sukupuolen mukaan vaan käytöksen mukaan.

Lisäksi on huomioitava että kulttuurissamme fyysinen koskemattomuus on arvotettu hyvin korkealle. Ideologia ja itsetoteutus ei saa ikään kuin mennä toisen ruumiseen sisälle. Tässä on kyse negatiivisesta vapaudesta. Ja tämä on usein jonkun positiivista vapautta vastaan. Voidaankin nähdä että
1: Uhriksi joutumista voidaan ennaltaehkäistä ja tähän voidaan liittää neuvoja. Joku voi sanoa että ei pidä mennä Helsingissä tyrkyttämään itseään puskiin. Ja tämä voi olla itsepuolustusneuvo. Ja pahastuminen voi olla tässä tarpeetonta ja osoitus herkkänahkaisuudesta. Paitsi jos moralismia muuteaan juridiseksi säännöksi. (Naiset eivät saa mennä kaupungille iltayhdeksän jälkeen, ainakaan ilman burqaa...)
2: Mutta jos siitä tulee syytös jossa raiskatulle vihjataan että koska hän oli humalassa ja pikkumekossa menossa kotiin, niin sitten nainen ikään kuin halusi tulla raiskatuksi. Niin sitten syyttäjä on kyllä täysin pihalla. Se, että oma käytös altisti rikokselle tekee ihmisestä uhrin. Lisäksi pukeutumiselle on useita muitakin syitä kuin raiskatuksi tulemisen halu. Voi esimerkiksi olla niin että nainen on halunnut hakea poikaystävää jota ei ole löytynyt jonka vuoksi hän on kävellyt yksin kotiinsa, eli on ollut näppärä saalis puskaraiskarille joka odottaa muna kädessä ensimmäistä vastaantulevaa naista ja tunkee kaluineen peliin tämän naisen yleisestä käytöksestä riippumatta.

Loppukaneetti.

Olen huvittunut siitä miten Hankamäki puhuu kyynisyydestä. "Vaikka jotkut pitävätkin Laasasen näkökulmaa karkeistavana, se on mielestäni selitysvoimainen ja valaiseva. Ihmiset väistämättä toimivat oman seksuaalisen vaihtoarvonsa puitteissa. Tämä on vain realismia, ja sen kiistäminen johtaa juuri sellaiseen kyynisyyteen, josta ämmämafian oma katkeruus antaa näyttöä." Kuitenkin Hankamäen oma näkemys on äärimmäisen kyyninen. Naiset ovat tunteettomia sosiopaatteja jotka ovat, paitsi viettiensä vietävissä, niin myös ja ennen kaikkea tavoitteellisesti manipuloimassa asioita. ; Jos Hankamäki olisi hetero, tämän voisi kenties korjata kunnollisella ryhmäpanolla lukuisien naisten kanssa. Mutta koska hän on homoseksuaali, tilannetta tuskin voidaan korjata.

Ennen kaikkea tärkeintä on se, että mitä tapahtuu jos vastavuoroisuus -uhristatuksen purkaminen ymmärretään kunnolla. Se voidaan liittää varsin vakiintuneeseen selittelymalliin jota tavataan perheväkivallan ja koulukiusaamisen piirissä. Mies lyö vaimoa turpaan koska nainen nalkuttanut viikkotolkulla. Lausunto on kenties jopa aivan täysin totta, mutta tämä teko on selitys eikä oikeutus. Samoin äiti voi piiskata lastaan liiallisesti koska lapsen oikeasti tekemä tyhmyys ärsytti. Tämä on selitys eikä oikeuta esimerkiksi sanotaan nyt lihakirveen käyttämistä lastenkasvatusvälineenä. Ja jos jotakuta lyödään nakkikioskilla niin sitten se on antanut oikeuden tintata turpaan olemalla jonossa väärällä ilmeellä ja mahdollisesti tönien humalahoippuroinnissaan.

Hankamäki sekoittaa ymmärrettävyyden. Vastavuoroisuus jossain määrin kuvaakin kausaalisuhdetta. (Jos ihmisten kanssa ylipäätään voidaan puhua kausaalisuhteista ilman että heidät määritellään fenomenologiseen vankilaan jota Hankamäki usein vastustaa kirjoissaan. Hänen tämä blogauksensa vihjaa että hän on valmis laittamaan muita ihmisiä erilaisiin lokeroihin, kuten "tyhmiin lehmiin" ja antaa heille hyvinkin tarkasti määritellyt vaikuttimet, varsin sosiopaattiset ja epäkunnioittavat sellaiset.) Ja sitten Hankamäki niin sanoakseni pistääkin siitä miten on (is) siihen miten niiden pitäisi olla (ought). Se, että turpaananto on vastavuoroisen sosiaalisen vuorovaikutuksen odotettavissa oleva seuraus ei tee turpaan vetämisestä oikeutettua tekoa.

Siksi voidaankin muistaa tärkein oppi. Se on suoraan Rabelaisin alkuun laittamastani esimerkistä. Minua nimittäin pani suunnattomasti sylettämään Hankamäen selittely. Pidin sitä vastuuttomana koska hän ei joudu kohtaamaan naisia seksuaalisessa kontekstissa. Pidin sitä vihjeettömänä, elämänkokemuksesta kumpuavana. Hänen sanomisensa naisten käytöksestä, seksuaalisuudesta ja motiiveista toivat mieleen Michel de Montaignen esimerkin jossa eräs nuori mies oli kehunut seksuaalisella suorituskyvyllään ja kuvannut naisia niin ylilyövillä tavoilla että jokainen tiesi että hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä, pelkästään kuuntelemalla hänen juttujaan. Kun vihjeetön kohtaa tyhmän ja häijyn en kutsu sitä viisaudeksi. Ja tämänlaisen tuotoksen äärellä lesoilu ärsyttää. Etenkin kun on selvää että asenteen ollessa tuon ja seksuaalisen suuntautumisen ollessa myös tuo, ei kokemus tule opettamaan mitään toista asennetta tuolle kyseiselle ihmiselle.
1: Itse uskon että jos Hankamäki kirjoittaisi englanniksi, hän olisi korkeintaan pahamaineinen. Mediajulkisuutta saa kun esittää huomiohuoraavia näkemyksiä. Ja tämä Hankamäen tuotos varmasti osuisi siihen kategoriaan. Hän ei ole missään mielessä tyhmä mies. Mutta yksi syy miksi hän ja Laasanen kirjoittavat suomeksi on se, että globaalissa maailmassa asiaa käsitellään jo. Jossain mielessä he rinnastuvat Tapio Puolimatkaan, joka ei ole globaali ID -auktoriteetti mutta pärjää riittävän hyvin pienemmissä piireissä jossa on vähemmän kilpailua. Ja siksi hän on Suomessa.

Koska Hankamäki käyttää vittupäisiä käsitevalintoja, on loukkaava, herjaava ja muutenkin asenteellinen hänen tulisi ymmärtää mitä vaikutuksia tällä on vastavuoroisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle tuli mieleen ajatuksia joissa olisi äärimmäisen nautinnollista tintata herra Hankamäkeä turpaan. Josta, hänen omalla logiikallaan, seuraisi se että voisin nähdä hänen kerjäävän sitä. Siksi hänen ei pitäisi pistää vuorovaikutusta juridiikan hoidettavaksi eli nostaa pahoinpitelysyytettä jos näin pääsisi tapahtumaan. Onneksi minä olen vihaisen temperamenttini lisäksi tietoinen siitä että tämänlaiset moraaliset oikeutukset omille teoille ovat hevonpaskaa. Jos noudattaisin niitä olisin kammottava ihmishirviö. (Siksi, heittäytyäkseni runolliseksi, hillitsen himoni - kahlitsen kyrpäni.) Kokemuksellisuus on oikotie pikaistuksissa tehtyihin typeryyksiin. Ja tätä vastavuoroisuuskokemusta ei moni filosofi kutsu viisaudeksi.
1: Toki Hankamäkeen reagointi on vastavuoroista. Ja voisin väittää että ainakaan minä en kokemusteni pohjalta redusoidu pääasiassa seksiin. Sen sijaan vittuuntuneisuuteen, ärsyyntyneisyyteen ja vastaaviin tunteisiin enemmänkin. Sikäli kuin itseäni tunnen, ja mikäli minulla on kokemusta itseni kanssa olemisesta kertynyt elämäni varrella, ovat nämä tunteet varmin tapa päästä tietoisuuteeni riittävän pitkäksi aikaa jotta viitsin niistä mitään blogata. Mutta tämä ei tee hänen tinttaamisestaan oikeutettua vaan minusta perusluonteeltani paskiaisen.

Siksi näen että vaikka Hankamäki onkin ilmiselvästi joku joka voisi tienata aivan saatanasti riidanhaastajana, minun tehtävänäni ei ole olla herrasmies joka joutuu tuon tasoisen elukan vuoksi vaikeuksiin. (En sylje naamaan ketään joka saastuttaisi sylkeni. Ja kaksintaistelu käydään kahden herrasmiehen välillä.) Etenkään kun nykykulttuurissa tilanteet rinnastuisivat siihen kuin sitä oltaisiin kuningasta lyöty. Siksi Hankamäki saa olla minun puolestani rauhassa. Sillä, vaikka se voi olla vaikeaa kuvitella, minä en ole komediahahmo absurdista makaaberista teoksesta. Pyrin olemaan hyvä enkä vain oikeuttamaan mielihalujani, en alenna itseäni eläimen tasolle ja redusoi itseäni seksuaalisuuteen ja vain seksuaalisuuteen. (Vain joka toinen tai kolmas ajatukseni koskee seksiä.) Siksi ymmärrän että Hankamäki ei kerjää sitä. Minä en ole Hankamäen uhri.

Itse asiassa se, että Hankamäen teksti provosoi ja ärsyttää minua, kertoo jotain paitsi Hankamäestä niin myös itsestäni. Se, että tämä ei ole miellyttävää voi johtaa marttyyrikortin heittelyyn ja erimieltä olevan syyllistämiseen. Jos siis itseä on varattu suurella egolla, pienellä viisaudella ja vielä pienemmällä sydämelisyydellä. Sydämettömyyttä löytyykin ainakin yhdestä sellaisesta sydämestä jonne ei mahdu edes yhtä ämmää.

---

Otsikko viittaa Rabelaisin "Pantagruelin kolmannessa kirjassa" kohtaan jossa on sana âme joka tarkoittaa sielua. Ensipainoksessa saman sanan kohdalla oli sana âne joka tarkoittaa aasia. Rabelaisin varsin ... mielenkiintoisen ... persoonan tuntien asia ei ole sattumaa.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Ajatuksia vastavuoroisen altruismin synnystä

Kun katsotaan ihmisten sosiaalista käyttäytymistä, moni pitää tätä jonkinlaisena anti-evolutiivisuutena. Tässä on tietenkin henkenä se, että ihminen näkee yksilön, eikä geenin, valinnan peruskohteena. Tässä evoluutio on vahvojen selviämistä ja heikkojen karsiutumista. Ja yksilön äly ja voima ovat vahvuutta ja sosiaalisuus ja heikkoihin panostaminen taas olisi tätä vastaan. Suurin osa kuitenkin tiedostaa nepotismin hyödyt. Ja tätä kautta sukulaisvalinnan käsite ei ole mitenkään vaikea. Mutta ihmiset auttavat muitakin kuin lähisukulaisiaan.

Robert Trivers tarttui tähän ongelmaan, ja tästä on luettavissa esimerkiksi hänen kirjassaan "Social Evolution" (1985). Hän kehitti siinä ajatuksen vastavuoroisesta altruismista. Myös Edward Wilson on "Sociobiology" -kirjassaan (1975) kuvannut samaa asiaa. Tässä käytetään usein esimerkkiä hukkuvasta miehestä jonka ventovieras pelastaa. Moni pitää tämänlaista "laupiaan samarialaisen" toimintaa puhtaana altruismina. (Tätä muinaisen Rooman aikaista vertausta jatkaakseni henkenä on se että ryöstetyn miehen ohi kävelleet leeviläiset ja muut hienot herrat toimivat kuten evoluutio on heihin opettanut.)

Triversin ja Wilsonin huomio onkin siinä että jos hukkuvalla miehellä on melko pienet mahdollisuudet pelastua ilman apua, ja jos pelastajalla on melko pieni todennäköisyys kuolla. Ja jos lisäksi oletetaan että jos pelastaja ei huku hän onnistuu pelastamaan miehen ja jos pelastaja hukkuu niin pelastettavakin hukkuu. Tästä syntyy tilanne joka johtaisi siihen että pelastaminen ei ole kannattavaa. Ei ole kannattavaa riskeerata omaa henkeä jotta toisen henkiinjäämisen mahdollisuudet kasvaisivat. Mutta jos oletetaan että palvelus voidaan palauttaa tulevaisuudessa, laskelmat muuttuvat täysin. Vastavuoroinen altruismi muuttaa hyötylaskelmat täysin. Vaihtokauppa alkaakin kannattamaan myös auttajalle. Wilson huomautti että näissä tilanteissa saa helposti jopa aikaan sen tilanteen että tämänlaisen jatkossa saatavan avun hyöty on paljon suurempi kuin mitä voidaan saada pelkästään sukulaisvalinnan kautta.

Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" (1996) kuvaakin sitten sitä miten tälläinen vastavuoroinen altruismi toimii esimerkiksi vampyyrilepakoilla. Se vaatii kuitenkin lepakoilta muistia ja kykyä erottaa yksilöt toisistaan. Strategia vaatii muistia koska palkkio-rankaisujärjestelmän on toimittava kohdistetusti. Mutta kun vastavuoroisuus ja mahdollisuus myöhemmin saatavaan palkkioon on olemassa, strategia on nimenomaan evolutiivisestikin katsoen ihanteellinen. (Eikä pelkästään noudata hyveen kaltaisia abstraktimpia ajatuksia.)
1: Ridley huomauttaa myös siitä että ihmisen hypersosiaalisuutta ylläpitää taipumuksemme ns. ylikompensaatioon. Eli rankaisemme tekijöitä vaikka tämä haittaisi meitä itseämme. Eli se että USA:n konservatiivit vaativat kuolemantuomioita on tavallaan ymmärrettävä strategia. Samoin kuin se, että Suomessa vangitaan ihmisiä vaikka tästä tulee kuluja valtionkassaan.

Ajatus ei ole omituinen sillä hengissä selviäminen on luonnonvalinnan karsivan voiman rajoittamista oman itsen ja omien geenien kohdalla. Näin ollen lähes kaikki asiat jotka parantavat kelpoisuutta iskevät jollain tavalla "antievolutiivisina" niille joiden mielestä evoluutio karsii, tappaa ja tuhoaa.

Tässä kuvauksessa on kuitenkin klassinen ongelma. ; Vastavuoroinen altruismi vaatii, paitsi muistia, myös sen että autettu auttaa. Probleema tässä kohden on se, että vaikka vastavuoroinen altruismi ylläpitää itseään varsin hyvin, on vaikeutena se miten tämä järjestelmä lähtee käyntiin. Jos olet auttavainen riskeeraat itsesi, ja jos pelastettu ei auta takaisin, tämä uhraus menee hukkaan. Ja jos sosiaalisuutta selitetään geneettisesti ei voida vain olettaa että ominaisuus olisi jo valmiiksi fiksoitunut. Joten vastavuoroisen altruismin kohdalla ongelmana ei ole se että strategia ei olisi toimiva. Se kyllä ylläpitää itseään varsin mainiosti. Ongelmana on se miten tämä järjestelmä voi rakentua.

Sukulaisvalinnan kohdalla tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska geenien tasolla se että autat sukulaista on itse asiassa se geneettinen palkkio itsessään. Mutta kun vastavuoroinen altruismi ei pidä sisällään tätä elementtiä on vaikeaa ymmärtää miksi se on alkujaan lähtenyt yleistymään.

Oma suosikkini on se, että jos liikumme heimoyhteisössä jossa suurin osa ihmisistä on lähisukulaisia, niin vastavuoroinen altruismi ei juurikaan eroa nepotismista. Näin ollen se myös yleistyy samoilla säännöillä - joskin nopeammin koska sitä hyödyttää myös se muu hyöty. Sukulais-heimo -yhteisöissä joissa kaikki ovat joko sukua tai sukulaisten puolisoita ja näin omien geenien välittäjiä vastavuoroinen altruismi voi siksi levitä. Hypersosiaalisuuden takana olisikin siis nurkkakuntainen elämäntapa. Muihin kohdistuva ystävällisyys olisi siksi sivutuote. Sivutuote joka ei ole yleistymisensä jälkeen karsiutunut koska se hyödyttäisi kuitenkin tässä uudessa ja muuttuneessakin tilanteessa. Se olisi siis samanaikaisesti adaptaatio (sukulaisvalinnan kaltainen) että preadaptaatio (se toimii uudistuneessa ympäristössä tavalla jota sen syntytilanne ei ole ennakoinut.)

Tämä paikkaus on tietenkin tuottanut myös tarvetta rankaisulle. Kun laajemmassa ryhmässä kaikki eivät ole kuuluneet siihen "sosiaaliseen ryhmään" ja auttaneet takaisin, on altruismi jo hyödyttänyt sosiaalisesti niitä toisiaan auttavia. Ja tätä parantamaan voidaan sitten kehitellä erilaisia rankaisemisstrategioita jotka ikään kuin pakottavat muutkin, oman etunsa nimessä, adaptoitumaan yhteystyöstrategioihin.