Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti

Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

---

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.

Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Armon vihreät ja "positiivisen uskonnonvapauden" määrittely

Länsimaisessa ajattelussa vapauden filosofia on klassisesti liitetty positiivisiin vapauksiin ja negatiivisiin vapauksiin. Positiivinen vapaus on tarkoittanut sitä että on lupa ilmaista ja tehdä asioita. Negatiivinen vapaus on tarjonnut tilaa privaattiin, se on tavallaan tilaa omaan rauhaan ja "orjuuden poissaoloa". Tämä on deskriptiivinen lähestymistapa. Se ei sano onko positiivinen vapaus hyvää ja negatiivinen vapaus pahaa. Se vain kuvaa rakenteita jotka ovat pro-ilmaisu vai jotka ovat pro-oma rauha.

Näin esimerkiksi positiivinen uskonnonvapaus on perinteisesti tarkoittanut sitä että ihmisillä on vapautta ilmaista uskontoaan. Negatiivinen uskonnonvapaus taas tarkoittaa sitä että ihmisillä on ollut mahdollisuus olla rauhassa uskonnosta, esimerkiksi mahdollisuus olla kuulumatta uskonnolliseen järjestöön. Lupa olla ilmaisemasta vakaumusta kysyttäessä jne.

Perinteisesti asia onkin mennyt niin että ateistit painottavat usein jonkinlaista negatiivista uskonnonvapautta, kuten lupaa erota uskoninstituutioista. Tämän ilmenemisen ääripää on tiukka sekularismi jossa kaikki uskonto poistetaan julkisista tiloista. Silloin ihmiset harjoittavat uskontoaan kotonaan ja kirkoissa. Uskovaiset taas painottavat helposti positiivista uskonnonvapautta, eli esimerkiksi lupaa julistaa kadulla vaikka tämä lappuhihhulointi ärsyttäisi ihmisiä. Tämän ääripäänä on jonkinlainen valtionuskontojärjestelmä jossa kansalaiset velvoitetaan byrokraattisiin symbolisiin tilaisuuksiin.
1: En esittänyt tässä vaarallisen äärimmäisiä vaan jonkinlaisen "terveen ääripään". Teknisesti uskonto voitaisiin täysin kieltää ja tehdä laittomaksi tai ryhtyä teokratioimaan. Vedin ajatussuuntaukset sellaiseen määrään mikä on mahdollista terveessä demokraattisessa ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa maassa. Perusoletukset saattavat olla virheellisiä ja turhan optimistisia, ottaen huomioon että elämme Suomessa jossa uskonnoilla on yllättäviä kikkoja ja ateisteilla on oikeasti paikoitellen olemassa hämmästyttäviä "lasikattoja". Mutta menkööt, vaikka onkin optimismia.

Kun katsoin "Armon vihreiden" uutta "positiivisen uskonnonvapauden julistusta" olin äimistynyt. Se nimittäin (a) käyttää vakiintunutta käsitettä "positiivinen uskonnonvapaus" ja (b) pitää sisällään kohtia jotka ovat ilmiselvästi klassista "negatiivista uskonnonvapautta".

Osa on "positiivisen uskonnonvapauden" kohdalla absurdeja ja outoja. "Uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus niin halutessaan kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä, kun maksavat siitä tarvittavan palvelumaksun, niin kuin tällä hetkellä tekevät evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko." On vaikeaa nähdä miten tämä liittyy positiiviseen tai negatiiviseen uskonnonvapauteen mitenkään. Kysymys on rahoituksen hankinnasta. On toki kiinnostavaa että julkaisu ei paljasta tarkoittaako tämä sitä että vapaa-ajattelijatkin voisivat ryhtyä keräämään rahaa verojen kautta? Lupamaksuajattelu on siitä omituinen että se ainakin vaikeuttaa pieniä uskontoja. Sillä jotta investointi saadaan maksettua takaisin tarvittaisiin paljon jäseniä. Joten en ihmettele miksi suuren uskonnon kannattaja pitää asiaa reiluna. Ja joku muu .. not so much.

Toki osa kohdista ovat hankalia. "Positiivinen uskonnonvapaus koskee kaikkia uskontoja, takaa uskomisen ja toiminnan vapauden ja toisaalta antaa vapauden olla myös uskomatta." Lainaus on teoriassa negatiivista uskonnonvapautta. Mutta jos ajatellaan että "ateismikin on uskonto", niin sitten ateismin jne. ilmaisu on sekin jotain jossa voidaan harjoittaa "positiivista uskonnonvapautta". Idea ei ole täysin naurettava, kun muistetaan esimerkiksi sitä että ateistit ovat mainostaneet itseään bussien kyljessä. Mutta "Jokaisella on oikeus erota uskonnollisesta yhteisöstään omasta ilmoituksestaan" ... "Vanhasta yhteisöstä eroamisen takia ei saa aiheutua kenellekään negatiivisia sosiaalisia seurauksia." Nuo ovat puhdasta "negatiivista uskonnonvapautta". Selitetään että on lupa erota uskonnosta ja kielletään uskovaisia ilmaisemasta positiivista uskonnonvapauttaan siihen että ilmaisisivat omaa mielipidettään kyykyttämällä uskonnottomia. Tätä kohtaa ei klassisen uskonnonvapauden vakiintuneiden käsitteiden kautta voi tulkita mitenkään muuten kuin negatiivisen uskonnonvapauden kannattamisen kautta.

Näen järjestelmässä koukun. Retorisen hämärryksen. Jonkin joka ei kenties ole tehty ketunhäntä kainalossa, mutta joka kuitenkin toimii juuri kuin se olisi tehty niin. "Positiivinen uskonnonvapaus" tarkoittaa tässä arvottavaa, eikä klassiseen tapaan deskriptiivistä, vapauden määrittelyä. Eli positiivinen uskonnonvapaus ei sano tuossa että uskontoa saa harjoittaa (olipa tämä hyvä tai paha asia) vaan sanoo että uskonto ja vakaumus on hyvä ja positiivinen asia.

Asia toki nivoutuu arkikieleen ja on jossain määrin olemassa muutoinkin ; Kun puhutaan "positiivisesta" tulee helposti mielikuva siitä että asia on jotenkin hyvä. Näin ihmisille syntyisi mielikuva siitä että "positiivinen uskonnonvapaus" tarkoittaa sitä että uskonto on hyvä asia. Ja "negatiivinen uskonnonvapaus" tarkoittaa sitä että uskonto on paha asia. Tämä ajatus liitettynä uskonnonvapauskeskusteluun toki jossain määrin kuvaa juuri sitä mitä maailmassa tapahtuu ; Sekularistit ovat usein sekularisteja sen vuoksi että pitävät vapaasti kaahottavan uskonnon riskejä relevantteina. Mutta tämä ei ole välttämätöntä.

Esimerkiksi jos kieltää että minä en voi tulla sinun kotiisi juuri nyt kertomaan Profeetta Darwinista johtuu siitä että kannatat tässä kohden negatiivista uskonnonvapautta. Tämän syynä voi olla se että arvostat omaa uskontoasi ja haluat toteuttaa sitä. Sen sijaan että altistuisit kaikenlaiselle "oman vakaumuksen ilmaisulle" aivan kaikkialla. Et välttämättä pidä Profeetta Darwinin palvomista muuna kuin harmittomana joskin absurdina uskomuksena. Ja silti voisit pitää hyvänä että positiivista uskonnonvapautta rajoitetaan negatiivisilla vapauksilla, vaikkapa kodin rauhalla.
1: Asia on laajempi. Esimerkiksi seksuaalisuuden kohdalla osa näkee seksinvastaisuutena että siitä ei halua puhua julkisuudessa. Toki seksivastaisuus liittyy usein haluun olla puhumatta siitä julkisuudessa. Mutta tosiasiassa moni seksivastainen juuri puhuu seksistä ja kritisoi seksiä julkisuudessa. (Osa fundamentalistinuorien kauhistelutarinoista kertoo avoimesti suihinotoista, demonstroidakseen miten kauheaa tämä on,) Ja toisaalta moni pitää seksiä privaattiin kuuluvana asiana, mutta ei tämä tee heistä vielä seksinvastaisia. Tämä negatiivisen ja positiivisen seksistäpuhumisen vapaus on verrannollinen uskonnosta kertomisen kanssa.

Tässä mielessä "armon vihreiden" retoriikka voi pahentaa uskonnollisten ja uskonnottomien välistä kuilua. (Mikä on ironista armon vihreiden tavoitteiden kannalta. He kun selvästi yrittävät juuri korostaa ja laajentaa positiivista uskonnonvapautta myös uskonnottomiin.) Se ikään kuin luo kielellisen poteron joka sävyttää mielikuvia ja tulkintoja niin että ymmärtäminen vaikeutuu. Tämä ei toki ole mitään uutta kristillisiltä toimijoiolta joiden keskiössä on "akateemisesti koulutettuja" ja "yleisesti fiksuina pidettyjä ihmisiä". Ilmeisesti syy tämänlaisiin juttuihin onkin juuri se että kristinusko tekee jotain ihmisille. Jotain sellaista jota mikään koulutus tai älykkyys ei sitten auta kiertämään.

Perse huutaa kevään Hoosiannaa

Torstaina Kampissa oli hyväntekeväisyystapahtuma. Yllä on valokuvaa tilanteesta. Paikalla oli myös "Aito Avioliitto" -nimienkerääjiä. (Ja arvatkaa mitä minä en nähnyt? Isoa jonoa nimenantajia. Tilaisuudesta ei tullut edes piikkiä aloitteen tilastoihin.)

Erikoista on kuitenkin että tilaisuus oli nimetty "Suvivirren" kautta. "Suvivirsi 2015". Toki tilaisuudessa esitettiin asioita joten kyseessä ei ollut osallistuttaminen. Olin kuitenkin hieman hämmästynyt siitä miten kaikista mahdollisista asioista symboliksi oli valittu juuri tämä virsi. Sillä laulu edustaa nykykulttuurissa ns. maksimoittavan eriyttävää identiteettiä. Siinä missä kansalaisyhteistyö tulee sillä että kerätään asioita joita kaikki jakavat, toiseuttavassa tilanteessa yhteisöllisyyttä haetaan erottautumalla "niistä muista". Näin ollen sekä "Aito avioliitto" että tämä nimi sopivat yhteen hienosti. Molemmissa oma erinomaisuus rinnastuu "niihin väärässäoleviin". Suvivirrestä käydään kinaa, siinä on kulttuurierimielisyys. Ja tämä esitys ei, osallistuttamattomuudestaan huolimatta, ole kovin kaunis ele. Se on provokatiivinen ele ja sellaisena tietenkin asiallinen. Itsekin harrastan provokatiivisia eleitä toistuvasti. Kiinnostavaa on kuitenkin se että kun minä teen provokatiivisia eleitä niin minua syytetään kusipääksi, epäkohteliaaksi ja paskiaiseksi. Esimerkiksi sen takia että juuri tästä siinä on kysymys.

"Kotimaan" toimituskin on herennyt. Siellä Suvivirttä verrataan "Kevään Hoosiannaksi". Ja kannanottona on "Suvivirsi on herkkä silta keväästä kesään. Kumpikin virsi on yhdistelmä vuodenkiertoa, muistoja ja rukousta. Nyt järjestettävissä tapahtumissa Suvivirttä pääsevät laulamaan nekin, joilla ei ole syytä osallistua koulujen ja muiden yhteisöjen kevätkirkkoihin tai -juhliin." ... "Suvivirsi madaltaa varmasti kynnystä osallistua myös ihan oikeaan messuun." Asenne on mielenkiintoinen koska koulukeskustelun kohdalla selväksi on tullut että "Suvivirsi" on neutraali laulu, Piispa Jolkkosen mukaan pelkkä vapauden symboli. Siinä ei ole kyse uskonnonharjoittamisesta, varsinkaan yhteisrukouksesta. Minäkin olen sitä mieltä että se liittyy rukoukseen ja osallistuttamiseen joka on nimenomaan kristillistä. En ole sekularisti, joten minua ei haittaa jos kouluissa on uskonnonharjoittamista. Mutta kun siitä valehdellaan niinkin avoimesti - tai oikeastaan eri tahoille samasta laulusta kerrotaan aivan erilaisia ja keskenään ristiriitaisia narraatioita - kyseessä on jo sitten jokin aivan muu. "Kotimaan" toimitus jatkaakin asiasta mielenkiintoisesti. "Toinen syy pitää tapahtumaa onnistuneena on se, että kiistelyn kohteena ollut Suvivirsi on kaapattu takaisin positiiviseen yhteyteen. Viime vuosina julkinen väittely on keskittynyt siihen, saako virren laulaa vai ei. Kevään riemua hehkuvat tilaisuudet tuovat virren kontrollin piiristä takaisin iloa tuomaan. Suvivirsi-tapahtumissa laulavat ne, jotka haluavat – ja heitähän riittää." Tässä kohdassa on paljon omituista. Suvivirsi on tosiaan ollut kiistelyn kohteena ja tässä on tempaistu tavalla jota voi kuvata kaappaamiseksi. Mutta yhteyden kutsuminen "positiiviseksi" on erikoinen sillä väittely ei ole keskittynyt siihen saako virren laulaa vai ei vaan siitä onko yhteislauluesitykseksi osallistuttava uskonnonharjoittaminen koulussa jossa oppilaat edustavat erilaisia vakaumuksia todella hyvä perinne vai ei.

En tiedä ketään, siis ketään, ateistien toiminnan tyyppiä joka haluaisi täyssensuroida Suvivirren niin että sitä ei saisi laulaa kotonaan, kirkoissa tai vaikka ulkoilmassa hyväntekeväisyyskeräyksien yhteydessä. Tästä todisteena on se että edes vapaa-ajattelijat, jotka kyllä olivat tietoisia tuosta "Suvivirsi 2015" -tapahtumasta eivät halunneet kieltää sitä. Siitä ei tullut debatin aihetta. Koska se ei ole kouluvelvollisuuteen tai vastaavaan liitetty rituaali johon olisi pakko mennä. Se että "kotimaa" ei ole ymmärtänyt tätä ei tietenkään yllätä. Viime vuonna se "ei ymmärtänyt" että Puumalaisen esityksessä "Suvivirsi" oli kuriositeetti ja sen pääasiallinen aihe oli se että uskonnonvapauden toteuttamiseksi on olemassa haasteita jotka on ratkaistava. Sensuuri on tähän toki yksi tapa mutta sekään ei ollut Puumalaisen ehdotuksessa ainut tapa. Suvivirsi toki mainittiin siinä pari kertaa, esimerkkeinä. Detaljista tehtiin pääasia ja viestistä tuli aika provokatiivinen. Tuolla taitotasolla on tietenkin täysin turhaa odottaa mitään. Joka tapauksessa on hyvin vaikeaa nähdä mitä "rakentavaa" on siinä että keskustelunalainen ja kiistanalainen asia hoidetaan siten että kielletään erimielisyys ja tehdään vain suoraan siten miten kirkon ihmisiä miellyttää.

Tämä toki vastaa sitä kuvaa uskonnonvapauskeskustelusta ja kunnioituksesta kaikkialla mihin ev.lut. edustajat sanovat mitään ateismista tai uskonnottomuduesta. Ateisti on hyvä ateisti kun ei sano yhtään mitään, nielee iloiten kaiken uskonnollisen julistuksen oli tämä lakeja rikkovaa tai ei, ottaa osaa uskonnollisiin yhteislauluihin, laittaa lapsensa ev.lut. opetukseen, kastaa lapsensa, muistaa kuulua kirkkoon koska kirkko tekee hyvää ja sen ulkopuolella on vain hedonismi. Ja muistaa nyökytellä kun kerrotaan tästä huolimatta siitä miten "vanhat ateistit" olivat silti niin paljon parempia silti kuin "uusateistit". (Ilmeisesti siksi että esimerkiksi taistolaiset ärhentelijät - jotka olivat aidosti militantteja toisin kuin snobbailevat nenäkkäät uusateistit - ovat kuolleita. Ja ev.lut.kirkon jäsenille paras ateisti on vähän kuin rusoposkinen inkkari.) Ja ennen kaikkea muistaa kertoa miten haluaisi olla uskovainen mutta ei vaan voi yrittämisestä huolimatta ja miten olo on onneton tämän epäonnistumisen vuoksi. (Päätellen siitä että jos näistä yhdestäkään esittää poikkeavan kannan julkisessa keskustelussa niin joku uskovainen tulee valittamaan ihan saatanasti. Eikä vastaan ole tullut ev.lut.kirkon pastoria joka torppaisi näitä lausumia ja moittisi tämän uskovaisen. Ei. Koska uskonveljen puolustaminen on tärkeää ja pitää nysvätä moniarvoisuudesta joka tarkoittaa sitä että fundamentalistien pitää antaa mellastaa vakaumuksensa mukaan kuin jokin suuri jossain paikassa joka on täynnä hauraita asioita.)

Toki Kotimaan blogeista voi löytää tuoreen asiaa hipovan blogauksen. Otsikolla "Kuka ei kelpaa kirkkoon" on varmasti kristitylle haastava. He kun eivät voi ohittaa keskustelua olkiukoilla ja "militanttiateisteiksi" ja "trolleiksi" kutsumisella. "Heti Kirkkotorille – järjestöjen ja yhteistyötahojen esittelypöytien luo - saapuessani törmäsin teemaan, josta nyt kirjoitan. ”Haluaisitko osallistua vaimosi kanssa avioliittoleirille?" kysyttiin edessäni kulkeneelta mieheltä. Jatkoin eteenpäin ja näin tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -hankkeen pöydän. Ahdisti. Heräsi tunne, että tämä paikka ei ole seksuaalivähemmistöille." Vastaava tunne syntyy kun Suvivirsi on "omaa kulttuuria" ja "Suomalaisuuden ydintä". Mutta tästä ei yksikään uskovainen koskaan välitä. Ei tunnu edes pahalta. Paitsi jos tuntuu niin se on se paha suututtava uskonnoton joka ärsyttää ja joka on pahan olon syy. Eikä se että itse tekisi yhtään mitään väärin tai repivästi tai epäkohteliaasti. Sukupuolivähemmmistöjen edustajat tietävät tämän kirkon sisällä. "Kirkossa on yritetty keskustella rakentavasti, kuten sivistyneessä yhteisössä kuuluu. Kirkkopäivillä ohjelmaan oli otettu mukaan ”Vihkiikö kirkko?” –paneelikeskustelu, ja panelisteilta oli etukäteen pyydetty toisia kunnioittavaa keskusteluotetta. Panelisteissa oli piispa ja pappeja. Yksi kuului seksuaalivähemmistöön. Yksi vastusti homosuhteita perustaen näkemyksensä luomiskertomuksen pohjalta tulkittuun käsitykseen kahdesta selkeästi erilaisesta, toisiaan täydentävästä sukupuolesta. Avauspuheenvuorot olivat melko asiallisia, tosin oli niissä kivuliastakin kuunneltavaa. Viimeistään kun yleisö päästettiin ääneen, alkoivat jälleen ylilyönnit. Paneelin aikana ja sen jälkeen moni vuodatti kyyneleitä. Olen uskonut avoimen keskustelun voimaan. Enää en ole varma. Kun kirkon piirissä keskustellaan seksuaalivähemmistöistä, on lopputulos useammin tuhoava kuin rakentava." Tämä kokemus minulla on "maailmankuvien välisestä keskustelusta" kirkon ja oikeastaan kaiken muunkin kristillisen keskustelun kohdalla. Siis silloin kun keskustelija on ollut, paitsi kristitty, niin myös keskustellut niistä uskonasioista ja esimerkiksi siitä miten ateistin pitää toimia tullakseen uskovaisten hyväksymäksi. Itse olen kutsunut näitä suvivirrenlaulatuksia ja muita "keskusteluja" "Kuka ei kuulu joukkoon" -kokemuksiksi. Uskovaiset toki saavat yhteneväisyydentunnetta ja voitonriemua koska heille sama laulu on yhdistävä. Toki minäkin kokisin riemua jos yhdessä laulaisimme jumalanpilkkalauluja. Mutta tämä ei tekisi laulusta yhtenäistävän yhteisöllistä.

Tosiasiassa kristityt harvoin ovat ilkeitä. He ovat vain totaalisen vihjeettömiä. Niin taunoja että sellaisen kohdatessaan ei voi kuin tokaista jotain seuraavantyylistä "Kohta kahdeksan vuoden vittuilukokemuksen karaisema vastaaja pysähtyy hetkeksi, hänen kasvoilleen leviää pirullinen häivähdys ilmeestä, sitten hän nytkähtää liikkeella ja kirjoittaa: Juma, kaverit, Kaspar hauser tuli meidän sivuille!" Uskovaiset vain keskimäärin eivät ole vaihtaneet vakaumustaan. Ateismin suosio on kasvanut viime vuosina roimasti joten suuri osa heistä on. Tämä johtaa tahattomaan epäsymmetriaan. Uskovainen ei edes ymmärrä mitä ateisti tarkoittaa (hence olkiukot ovat standardikamaa, kuten ajatus "Suvivirren" täyssensuurista kaikkialla, laulukiellosta).

Uskovainen ei ymmärrä mikä asennepohja ateistilla on ja tulkitsee tämän helposti vihamielisesti. Tähän asenteeseen johtaa ihan tavallinen ja aivan mielenterveiden ja normaaleiden ihmisten psykologinen ilmiö nimeltä fundamental attribution error. Se on toimija-havaitsijavirhe joka on jokaiselle tuttu esimerkiksi liikenteessä. Jos liikenteessä on konfliktitilanne tai epäonnistuminen, muiden teot tulkitaan siten että ne johtuvat ihmisistä itsestään kun taas omat virheet johtuvat ympäristöstä. (Minkä vuoksi ateistin viha johtuu ateistin militanttiudesta eikä ymmärretä miltä kristitystä itsestään tuntuisi laulaa islamilaista rukousta, etenkin jos islamilaisesta rukouksesta valehdeltaisiin että se ei oikesti ole islamilainen rukous vaikka kuurokin kuulee miten siinä hoetaan Allahia.) Edwards Jones ja Victor Harris ovat tähän liittyen tehneet tutkimuksen jossa havaittiin että ilmiöön liittyy tilannesokeus. Ei ymmärretä miten ympäröivä tilanne vaikuttaa toiseen. Ja siksi tämän mielipiteet helposti typistyvät ja absolutistuvat mielessä. (Josta seuraa se että suvivirsikritiikki tosiaan helposti näyttää kristillisyyden ja em. virren totaalikieltämiseltä.)

Ja näin ollen suuri osa kristittyjen kanssa käydystä keskustelusta on ärsyttävää koska se on täynnä "surullisia mokia" jotka pilaavat sitten ties mitä. Tästä analogina kelvannee Iltalehden uutisoima vahinko. Ylioppilaalle kävi hassusti ; "Valmistujaispäivä on tärkeä sekä tutkinnon päättävälle että hänen perheelleen, sillä nuori on tehnyt monta vuotta työtä tutkintonsa eteen." Ylioppilaspäivä on myös vain kerran elämässä. Uskovaiset olviat pilanneet tämän varsin erikoisella tavalla. Siis ainutkertaisen ylioppilaspäivän aivan normaalissa lukiossa joka ei ole erityinen kristillinen oppilaitos vain paatuneille fundamentalistikristityille. Koulussa oli kuitenkin julkinen siunaaminen - tapa ei ole perinne mutta kansankirkosta on "luontevaa" "olla mukana" ja tehdä kaikkea tämänlaista - uskonnoton ei tietenkään mennyt tähän mukaan. Lakitettava "jäi yleisöön istumaan luokkatovereidensa mennessä yleisön eteen korokkeelle papin siunattavaksi, sillä hän ei halunnut osallistua uskonnolliseen seremoniaan. – Asiasta oli sovittu opettajien kanssa etukäteen" Tämä on vielä asiallisen rajalla. Mutta jatko oli sitten kaikkea muuta ; "Poikani odotti koko ajan, että hänen vuoronsa on kohta ja pyysi minua laittamaan kameran valmiiksi. Yllätys oli suuri, kun häntä ei kutsuttu ollenkaan hakemaan todistusta, eikä hänen nimeään edes mainittu. Sydäntä särki, kun näin hänen pettymyksensä. Tämän jälkeen opiskelijat olivat asettuneet yhteiskuvaan todistusten ja ruusujen kanssa yhden puuttuessa." Eli jos et ota siunausta et saa ottaa todistusta edessä. Nimi jätetään lukematta joten eliminointi on tarkoituksellinen, ei ole vain unohdettu pyytää ja huomattu virhettä kun nimi huudetaan lavalta. Vaan astetta vakavammasta asiasta on kysymys. Se, että kieltäytyy siunauksesta, johtaa siihen, että sinulle ei myönnetä myöskään todistusta korokkeella muiden taputtaessa. Suomen pitäisi olla tasa-arvoinen maa. Meillä on uskonvapaus ja kirkko korostaa että se ei ole valtionkirkko. Oppivelvollisuus yhdessä siihen että ateisti saa opiskella ylioppilaaksi korostaa tätä teemaa. Todistusten jako on nykyaikana sidottu papin tekemään siunaukseen, keksimällä tälläinen "uusi perinne" ikään kuin hatusta. Vastaus proseduurista on seuraava "Tämä opiskelija sai samat puheet, todistuksen ja ruusun, mutta valitettavasti eri yhteydessä kuin muut. Tällä ei tarkoitettu mitään pahaa, eikä oltu ajateltu, että näin kävisi. Harmittaa, että viimeisestä päivästä jää hänelle ikävä muisto. Asiaa ei voi korjata jälkikäteen, mutta tulevaisuudessa siunausta ja todistustenjakoa ei enää yhdistetä."

Tästä siinä on aina kysymys. Asian ydin on teemassa "ei tullut ajatelleeksi". Kun tekee jotain jossa on tekemässä virhettä jota ei voi korjata, ei tuollainen nonpoligy tietenkään anna kovin hyvää kuvaa sen sanojasta. "Viaton" ignoranssi on vain valitettavasti maan tapa tässä aiheessa. Vilpittömäksi mieltä ei tietenkään voi sanoa sillä vaikka he eivät ole tienneet niin heidän olisi pitänyt tietää. Näin vain ei ole tullut tehtyä. Selittelyissä onkin tälläisissä tapauksissa vanhan sanonnan makua : "Ei pidä punnata kun paskat on jo housuissa." Tai tässä tapauksessa kun se on enemmänkin suollettu toisten korville ja päälle, koska itsehän "unohtaja" ei tilastaan kärsi tai saa juridista rangaistusta tai ansaitsemaansa kostoakaan. Toisen kannalta ajatteleminen on uskovaisille fundamentalisteista koomikkopastoreista "leppoisamaineisiin" piispoihin ilmeisen vaikeaa ellei mahdotonta. Miksi tämän uskovaisten vian pitää aina olla uskonnottomien ongelma? Itse olen ottanut asenteen siihen suuntaan että jos uskovaisia pilkkaa äänekkäästi, laajasti, kampanjoidusti, nimet mainiten, sitaatit tallentaen ja tekee tätä tarpeeksi jokaisen epäonnistumisen jälkeen niin ehkä he sitten osaavat ensi kerralla miettiä paremmin. Pahalta näyttää tämäkin tie, oppi ei näytä menevän perille.

---

Joillain väkivaltaisilla ihmisillä on omituinen tapa selittää että he eivät mahda mitään aggressioilleen. Kunnes heidät hakkaa kunnolla, jonka jälkeen jostain syystä he yht'äkkiä tiedostavat hakkaamisessa olevan riskin itselleen ja sitten he todellakin mahtavat jotain aggressioilleen. Onkohan jotain keinoa jolla kristityt saataisiin asennoitumaan niin että "tulisivat ajatelleeksi" asioita muunkin kuin oman dogmaattisen perseensä kannalta. Perseensä, joka btw keikkuu käsilläkävelyn ansiosta siinä missä normaali ihminen pitää kasvojaan. Perse paljaana puhkuvat flautusta muiden kasvoille.

mea cupla

Kieleen on ilmiselvästi pesiytynyt uusi sana, "kupla". Se sai alkunsa kun Krista Kosonen selitti että vaalitulos ei edustanut hänen Suomeaan. Hän korosti tässä sitä miten hän ei tunne ketään perussuomalaista äänestänyttä. (Mikä on epistemologisessa mielessä erikoinen väite maassa jossa on vaalisalaisuus.) Tästä seurasi sitten se, että
1: Tahot ja alakulttuurit jotka käyttävät toistuvasti patriotismia lyömäaseenaan suuttuivat. Kristityt konservatiivit ovat toistuvasti selittämässä että "Suomi on kristillinen maa". Hyvänä kansalaisena olemista kyseenalaistetaan mitä ihmeellisemmillä asioilla. (Perussuomalaiseen denialismiklikkiin liittyen on kiinnostavaa että "oletko edes Suomalainen" on heitto jota on sanottu siihen liittyen että ei pidä fluorihammastahnan käyttämistä vaarallisena lasten myrkyttämisenä joka kohtaa idiotismiin. Ei vaikka nämä "fluoriskeptikot" olisivatkin sitten käyttäneet hammastahnaa.) Nyt he tiedostivat että maassa pitää olla maan tavalla silloinkin kun tulee väärä vaalitulos. Ja että demokratia, keskustelu, kaikki kuuluu maahan nössössöö. Jonkun muun sanomana tässä olisikin jotain uskottavuutta.
2: Kosonen muuttui koko etelässä olevan kulttuurin analogiksi. Kosonen ei ollutkaan yksittäistapaus vaan exemplar joka ikään kuin edusti ja kuvasi koko "punaviherstalinistimamuhyysäriskeneä".

En ole hirveästi puuttunut tähän keskusteluun.

Syyni vaikenemiseen on helppo. Olen pitänyt sitä retorisena käsitteenä. Sellaisella tavalla josta olen yleensä melkoisen epäkiinnostunut. "Raivon ensyklopediassa" kuplan perusolemus on kuvattu loistavan raivotautisesti. "Tässä vähä-älyisessä loiskuplimisessa ei ole muuta ideaa kuin keksiä epäanalyyttinen nimi sille huimalle ilmiölle, että eri puolilla maata äänestetään eri tavoin ja että kaupungeissa eletään eri tavalla kuin haja-ajutusalueella ym. Ukko Ylijumalan selän takana. Jumpe, että on rapsakkaa analyysiä; kyllä tästä kannattaa lässyttää radiossa puoli tuntia putkeen." ... "Perin jännää on, että kommentaarin perusteella vaikuttaa siltä, että kupla on vain yhtäällä, nimittäin kaupungeissa ja eritoten inhotussa Helsingissä. Kaikkein estottomimmin keskustelussa on lyöty juuri kaupunkilaisia, jotka elävät väärin ja joiden koko maailmankuva ja eettinen järjestelmä voidaan redusoida siihen, etteivät he tiedä mitään "oikeasta" todellisuudesta. Kuulemma kaikki muut kuin kepulaiset ja perussuomalaiset ovat ylimielisiä. Tätä viestiä ovat somessa toitottaneet erityisesti persuaktiivit. En puhuisi ylimielisyydestä kovin syvällä rintaäänellä, jos kannattamani puolue pitäsi kansainvälisenä nimenään sellaista konstruktiota kuin "The Finns". Kuka ei edusta kenenkään Suomea?"

Lainaukset heijastavat sitä miten näen asian itsekin. Ensimmäinen lainauspätkä on deskriptiivinen. Se kuvaa sitä että on jokin ilmiö joka tapahtuu maailmassa. Se on tässä tapauksessa induktiivinen ja tilastollinen tapa. Se ei ole uusi, vaikea, kovin kontroversiaalinen yllättävä tai oikeastaan kiinnostava. Toinen osa on sitten arvottava ja alentava. Kupla on pejoratiivinen luokitelma jossa tietyt ihmiset ovat kuplassa ja toiset sitten eivät. On selvästi luokiteltu "Oikea Järkevä Tapa" ja sitten se "Surkea Vajaa Tapa".

"Kupla" on siis terminä joka arvottaa asioita ja ottaa kantaa siihen mitä asia on ikään kuin "ontologisesti". Tämänlainen kinastelu vaikuttaa olevan nykyään äärimmäisen muodikasta. Esimerkiksi:
* Skeptikkopiireissä pitäisi ilmeisesti olla sitä mieltä että vaihtoehtohoito -sanan sijasta kannattaisi käyttää uskomushoito -sanaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajat taas selittävät että tosiasiassa pitää puhua "perinnehoidoista" jotka ovat paikallisia ja sitten "vaihtoehtohoidoista" jotka ovat peräisin muualta. Eli "kiinalainen poppaparannus" on kiinassa perinnehoito ja suomessa vaihtoehtohoito. Minä käytän vittuuksissanikin sanaa vaihtoehtohoito sellaisessa muodossa että kyseessä on vaihtoehto hoidolle. Se ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.
* Jos mietitään sukupuoltaan muuttavaa ihmistä on selvästi nähty että osalle prosessi on sukupuolenvaihdosleikkaus ja toisille sukupuolenkorjausleikkaus. Toisen sanan käyttämistä pidetään loukkaavana tai tolvanana. Molemmissa otetaan kantaa siihen onko käsite perimmiltään mitäkin. Jos joku näkee että sukupuolta vaihdetaan keskittyy siihen että sukupuoli on perimmiltään "kikkeli ja kromosomit" -näkökulmainen kun taas sukupuolenkorjaus -termin käyttäjät korostavat että anatomia korjataan muuttumattomaan sisäiseen kokemukseen omasta sukupuolesta. Minä käytän näitä sanoja aina keskustelukumppaneiden mukaan niin että käytän "väärää termiä". Se todellakin ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.

Näen että nykyajan keskustelusta turhankin suuri osa käytetään tämänlaiseen retoriseen kikkailuun. Kyseessä on valtataistelusta jota ei käydä argumentein vaan sitä kautta että saadaan oma käsite ja sen nimitys yleisesti käyttöön. Se jonka sanaa käytetään aina, voittaa. En mene tälläiseen pelleilyyn. ; Esimerkiksi osa Teuvo Hakkaraisen "uliuliuli, sitä on hauskaa kuunnella" -kohusta johtui siitä että hän käytti vääriä sanoja. Nähdäkseni tuo lausunto ei heijastanut mitään ikävää eetosta. Hakkaraisen eetosta voi kalibroida vaikka sitä kautta mitä hän on Hondurasissa tehnyt. Nykyaikana suuri osa internetkeskustelusta menee siihen mitä voisi odottaa vain "postmoderneilta ylikoulutetuilta saivartelevilta mielisairastuneilta käsiteanalyytikoilta jotka ovat aloittaneet LSD -kuurin". Mutta valitettavasti tätä termirunkkausta tapahtuu maalaiskonservatiivienkin parissa. Itse asiassa jos jokin nykyaikaa näyttää yhdistävän yli puoluerajojen on se että tarraudutaan retoriikkaan tavalla jossa ylikeskitytään yksittäisiin sanoihin ja katsotaan vain vähän yleiseetosta ja kokonaisuutta. (Olen muuten huomannut että aika moni näyttää kokevan "argumenttiketjun" "listana". Joka tarkoittaa sitä että "statementin" ja "päätelmän" ero on hyvin hyvin hämärissä valtaosalta ihmisistä.)

Asiaa ei tietenkään ole haitannut sekään että suuri osa "kuplakeskustelusta" näyttää muuttuneen joksikin jota on vaikeaa erottaa vitsistä. Esimerkiksi feissarimokien "espoolaisesta kuplasta tehty bussimatka" on hilarious. Uusavuttomuusvitsit ovat saaneet uuden ilmiasun. Olin luullut että tämä oli jäänyt historiaan. 1980 -luvulla Suomessa vielä pilkattiin vähemmistöjä sketsiviihteessä. Nyt hienostuneena nähdään amerikkalaisen kriittisen Stand Upin suosimaa tapaa pilkata nimenomaan enemmistöä ja valtaapitäviä. Ainakin sellaisen mukaan joka on kuluttanut aikaansa "kuollut vauva -vitsien kokoelmaan" (jotka olivat meemiytyneet aikaa ennen kuin niitä kokoilin) ja luonut tyhjästä "alempitasoinen mies" -vitsit (joiden toivoisin meemiytyvän). Tässä ilmapiirissä minulla ei ole roolia. Ihmiset trollaavat toisiaan ja itseään ja nolaavat viiteryhmiään aivan itse joten väliintuloani ei tarvita. (Minulla on roolini tässä elämässä selvänä.) Lopputuloksena on jotain josta on mahdotonta tietää onko se yhteiskunta-analyysiä, mielipidekirjoittelua vai puujalkavitsien generoimista. Minun kannaltani tämä on mahtavuutta. (Mikä kertoo ainakin siitä että olen vastenmielinen kieroutunut likainen paskiainen. Mutta jokaisella on oltava jokin rooli maailmassa.)

Olenko minä Krista Kososen analogi?

Valitettavasti "kupla" ei kuitenkaan tehnyt sitä mitä sen odotin tekevän. (Odotin sen menevän pois.) Siitä on päin vastoin tullut "uusi standardi". Jos edustat mitä tahansa liberaaliksi miellettyäkään mielipidettä, on reaktiona se että "olet kuplassa". ; Tämä on ollut jokseenkin ällistyttävää.

Esimerkiksi se, että en halaa "suvivirttä" oli luontevaa koska en "kestä erilaisuutta" koska olen kuplassa. Jos olen erimielinen Sipilän linjausten kanssa "en kestä toiseutta" koska elän "kuplassa". Jotenkin asia on mennyt niin että jos sinulla on väärä mielipide, tämä mielipide ignoroidaan sillä että kerrotaan että mielipiteen kertoja on kuplassa. Ja tätä pidetään sananvapauden ja mielipiteenvapauden puolella olevana. Väärä mielipide sammutetaan ja ohitetaan ja tämä on sananvapaustemppu jolla asetutaan sensuristista asennetta vastaan. Kokonaisuus on enemmän kuin ironinen.

Tässä kohden minua tietenkin alkoi kiinnostamaan se, että miksi se että asun kaupungissa ja minulla on monia liberaaleihin usein liitettyjä mielipiteitä tekisi minusta "kuplassa elävän". Tästä heräsi ihmettely että miksi analogiksi on valittu juuri Krista Kosonen, eikä esimerkiksi liberaaleja mielipiteitä ajava Etelä-Suomessa vaikuttava Arman Alizad. Miksi minua rinnastetaan konetulitasolla Krista Kososen mutta ei Arman Alizadin analogiksi?

Kysymys on kiinnostava koska näen että minua yhdistää Krista Kososen tyyliseen ihmiseen lähinnä se että molemmista on vaikeaa nähdä olemmeko mitään muuta kuin jonkinlaisia sketsihahmoja itsekin, paitsi työltämme niin myös ihmisinä. Muutoin taas koen olevani enemmänkin Arman Alizadin asenneilmapiirillä liikkeellä. Toki tätä yhteyttä Alizadiin voi olla vaikeaa sanoa tyypistä joka tuskin poistuu 30 kilometrin ympyrästä ja jolla tuntuu olevan krooninen raivotauti.

Kuitenkin mielestäni työhistoriani ja muu vihjaa että en ole "kovin turvallisuushakuinen". Olen entinen aktiivikristitty joka hangaroundaa uskonnottomien aktivismipiireissä. Puolisoni on sitä uskonnollis-hengellisempää sorttia joten en elä samaa ideologiaa kannattavan kanssa. Olen kaupungissa syntynyt ja kaupungissa kasvanut, mutta olen kuitenkin käynyt agrologikoultuksen jonka yhteydessä olen mm. teurastanut ja lihaaleikannut eläimiä. Samaan aikaan kävin kognitiotieteen kursseja avoimessa yliopistossa joka edustanee aikalailla täydellisesti toista rintamaa filosofis-teknisenä kompleksina. Välillä olin vartijana, maskuliinisessa työssä keskellä kohtuullisen raakaa itä-helsinkiä sen pahamaineisimmissa paikoissa. Ja kun en ollut vartijana olin bingoemäntänä joka ei ole kovin maskuliinis-pieksennällinen työ. (En kuvaa asioita aikajärjestyksessä vaan luodakseni tosiasioilla jännitteitä.)

Tämän jälkeen joku paskahousu tulee minulle kertomaan että minä meistä kahdesta elän kuplassa. Ja esimerkiksi kertoo vielä kovasti miten hän "ei voi ymmärtää" miten joku voi ottaa vaikka "suvivirrestä" nokkiinsa. Ylpeileekö hän siellä kuplassaan kovasti useinkin siitä että ei kykene samastumaan muuhun kuin omaan viiteryhmäänsä? (On eri asia ymmärtää ja olla erimielinen ja pitää epäloogisena paskana. Mutta analyysiin tietysti vaadittaisiin jotain analyyttisiä kykyjä. Ja sehän ei sovi sellaisille jotka tarvitsevat iskusanoja ja kliseitä, eli jotka ylipäätään viehättyvät "kuplan" tapaisista konsepteista. Tämän ymmärtäminen on tietenkin ylivoimaista.)

Lisähuvittavuutta asiaan olen saanut itselleni uhitteluvittuilulla. Koska Krista Kosonen on yksilö joka on "kuplassa" siksi että hän ei tunne yhden tietyn ajattelutavan (perussuomalaiset) henkilöä, niin eikö se tarkoita sitä että maaseudulla ollaan aivan täysin samanlaisessa kuplassa heti jos siellä on tyyppi joka ei tunne jonkun yhden vähemmistön edustajaa. Siksi minä voin esimerkiksi tentata kristityiltä että montako ateistia heillä on puolisoissaan kun elävät asiassa minua vähemmän kuplassa kerran. Samoin voin kysyä että montako homoseksuaalia, feministiä, "neekeriä" tai vihervasuria hänellä on ystäväpiirissään. Jos jokaista alakulttuuria ei löydy, niin sittenhän hänkin elää kuplassa. Eihän Krista Kososenkaan kohdalla kysytty että mitä muita ihmisiä hän tuntee.

Se, että oli yksi ihmisryhmä jonka kohdalla hän oli ignorantti teki hänestä kuplassaeläjän. Sama kriteeri koskee siis kaikkia jotka tätä kupla -sanaa Kososeen on liittänyt. Ja sitä voidaan läimiä induktiiviesti kaikille niille joille "Kupla" -sanan liittäminen vaivattomasti liittyy eteläsuomalaisiin tyyppeihin joilla on liberaali mielipide. Kun lähtee käyttäytymään noin antaa luvan sille että itselle tehdään täsmälleen sama. Jos ei ole väliä sillä että keskustellaan perustellen ja järkeviä konsepteja käyttäen niin sitten on ihan asiallista ja vastavuoroista muuttaa argumentointi ja keskustelu tuollaiselle asennevammailijalle kostamiseksi.

Maalta sinä et ole tuleva?

Syynä on ihan yksinkertaisesti se, että suuri osa Perussuomalaisista ei itse asiassa edes vastaa sitä "Raivon ensyklopedian" kuvausta. (Ja edes on tässä se että mainittu blogi antaa turhan mairittelevan kuvan ilmiöstä.) Jos kupla olisi keskustapuolueen asia, niin asia voisi mennä niin. Mutta PerusSuomalaiset ovat kuitenkin hieman toisenlainen asia. PerusSuomalaiset eivät ole maalaisten ja syrjäkylien ilmiö. Sillä on vankka kannattajakunta kaupunkilaisten parissa.

Ja tähän liittyy Panu Höglundin mainio "servaus". Menneisyysnostalgioiva perussuomalainen on helposti ideaaleissa eikä käytännössä. Monen perussuomalaisen suhde maatalouteen ja siellä olevaan konkreettiseen elämään on "Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin." Perussuomalaisista moni on kaupunkilaisia jotka eivät kuulu "eliittiin". (Kososenkin vastustus voidaan nähdä siten että hyväosainen liberaali kaupunkilaisjuppi on "eliittiä". Joko edustaa tai tukee "vasemmistointellektuellismia" jota vihataan yleisesti.) Eli ovat suomeksi sanoen köyhälistöä ja mahdollisesti työtöntäkin. On itse asiassa ymmärrettävää että tälläisessä elintilanteessa turhautuu vallanpitäjiin. (Olenhan countrymiehiä itsekin.) Tosiasiassa suuri osa tämänlaisista PerusSuomalaisista elää erilaisissa echo chambereissa internetissä. Heille "neekeri" on todellakin kilpailija joka kilpailee samoista matalapalkkatöistä. Ja joka vie samoja sosiaalihuoltoresursseja kuin itsekin viedään.

Olen trollaillut lukuisilla sukkanukeilla ympäri internettiä ja olen huomannut asioita. Järkytän ensi sijassa kahdenlaisia ihmisiä. (Esitän omia kokemuksiani enkä ole toki läpiobjektiivinen. Kai tästä jonkin vihjeen kuitenkin saa.)
1: Jotain joka itse asiassa kuvastaa Krista Kososen stereotyypin kuvaa. He edustavat hyvin täsmällisellä tavalla kultturelleja ihmisiä. He seuraavat etikettiä ja he elävät yllättävän säädeltyä elämää ja toimintamallia. Tässä piirissä ollaan ystävällisiä ja liberaaleja. Elämäntapaan kuuluu kiinnostus joka koskee musiikkia, pukeutumista ja yhdessäoloa. Ideologiset konfliktit sen sijaan lakaistaan maton alle. Olen liittänyt tämänlaisen asenteen aikanani Frasier Crane -metaforalla elämäntapaan jossa ollaan hyvin kiinnostuneita kulttuurin pintarakenteesta ja tämä onnistuu jos ja vain jos kaikki ennakkosensuroivat syvärakenteita koskevat haasteet. Osa voisi nähdä tämän pinnallisena elämäntapana. Mutta minä näen sen vain preferenssikysymyksenä. Ei haluta muuttaa maailmaa, ja ollaan siksi enemmän kivoja ja sosiaalisia. Tämä ei ole oma elämäntapani mutta se ei ole välttämättä huono ratkaisu. Kulttuurissa on pintarakenteissa paljon kaikkea kiinnostavaa (kenties jopa HEMA menee siihen) joten tähän saa kyllä jonkinlaista syvällisyyttä ja intellektuellismia.
2: Konservatiiviset ryhmät. Etenkin uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Erityisesti oikeistolaiset uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Ja ironisen twistin mukaan konservatiiviset itseään räväkkänä pitävät uskonnollisesti sävyttyneet ryhmät jotka jo rakenteellisesti haluavat luoda koko Suomesta kuplan jossa ei ole esimerkiksi islamisteja ja "tietynlaisia maahanmuuttajia". (Ei sillä että itsekään innolla ottaisin kaikkia mukaan. Mutta toisaalta : Minä en kulje ympäri internettiä vittuilemassa siitä miten vähän elämää nähneitä "kuplassa olevia" he ovat verrattuna minun monikulttuuriseen maailmanmies-seikkailijaani verrattuna. Vaikka rehellisesti sanoen minulla olisi varaa tähän.) ; Konservatiiviset ryhmät hakevat yleisesti ottaen koheesiota. Uskonto luo yhtenäisyyttä. Tapakulttuuri ja perinteet ovat "kokeiltuja" ja ne luovat turvallisuutta. Siksi ne opetetaan ihmisille jotta heistä tulisi sopivalla tavalla monokulttuurisia. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska etenkin perussuomalaisten ryhmissä ihmiset vaikuttavat rääväsuisilta ja kirosanoja käyttäviltä mutta keskenään samanmielisiltä. Eroa on retoriikassa, siinä saako sanoa perkele. Etiketti on hylätty ja keskustelu käydään juuri kulttuurin syvätasosta ja syvätasolla. Erimieliset vain bannitaan jotta yhteisen vihollisen haukkuminen voi jatkua. Tämä retorinen ratkaisu on sitten "poliittisen korrektiuden vastustamista". Koska "kupla" voi ilmeisesti olla vain "harhautuneiden liberaalien puolella".

Erimieliset poistetaan kommentoinnista. Bannivasara heiluu etenkin konservatiivis-uskonnollisella puolella. Tämä ei ole pelkästään "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmän tapaisten klassikoiden temppu. Samaa asennetta löytyy kaikkialta. "Kotimaa" on itse asiassa tunnettu siitä että se on estänyt-lakaissut skismoja pois. Eli kommentointia ja liittymistä ja blogaamista ja artikkeleiden lukemista on vaikeutettu.
1: Tämä on "tavallaan sekularistinen" asenne. Siis siinä mielessä että sekularismissa uskonnollisen puheen halutaan siirtyvän pois "yhteisistä tiloista" koska se nähdään repivänä. Ja sellaisena se on ymmärrettävää. On kuitenkin hurskastelua ja valehtelua väittää että kyseessä ei olisi sensuuri jota tehdään sovun edestä. Tätä myydään kuitenkin yleensä juuri sananvapauden puolustamisena. Erimielinen nähdään "militanttina", ei siis keskustelukumppanina. Tämä on erityisen leimallinen kaikessa ateismissa. PerusSuomalainen joka voi dissata poliittista korrektiutta ja korostaa että räväkkä kielenkäyttökin on rempseää ja kansanomaista (vastaan norsunluutornin sensuristit) mutta heti kun ateisti esittää inhottavia mielipiteitä käyttäen häntä itseään loukkaavaa kieltä nousee esiin se että keskustelukumppani on "militantti". "Suojaamisargumentti" häivyttää sensurismin. Tämä on esimerkiksi "ateistit ovat militantteja" -lausunnon yleisin puoli.

Valitettavasti echo chamber on käsitteenä suljettu yhteisö. Se on määritelmällisesti likimain sama kuin kupla, kenties ilman negatiivisia konnotaatioita. (Mutta vain "kenties". Ja vaivoin tätäkään.) Tämän tiedostamattomuus näyttää häiritsevän
1: Niin "Pintaelitistiä" joka järkyttyy syvätason keskustelusta - tai kirosanoista. He hyväksyvät alakulttuureita niiden pintarakenteiden kautta. On toki helppoa ihailla islamin kulttuurin parhaita saavutuksia (tähtitieteestä ja matematiikasta musiikkiin) jos samalla saa ohittaa "irrelevanttina" islaminuskon lieveilmiöt jotka eivät tietenkään edusta "oikeaa islamia" yhtään enempää kuin tappouhkauksia tehtaileva nuoren maan kreationisti edustaa "oikeaa kristinuskoa".
2: Omasta mielestään radikaalit "perussuomalaishenkiset" kokevat taas asiaa muutoin. He puhuvat syvätasolla, mutta järkyttyvät debatin edessä. Tällöin käy hieman samalla tavalla kuin "ateismi on misogyniaa ja äärifeminismiä samanaikaisesti" -keskustelussa. Miesasia-ateistit (fedora soikoon!) kokevat että jos joku debatoi heitä vastaan ja kritisoi heidän mielipiteitään, että tämä tarkoittaisi sitä että ateistit ovat kritiikkiä kestämättömiä feministejä jotka sensuroivat. Ja samanaikaisesti moni feministi pahastuu uusateisteihin sen vuoksi että kun he kirjoittavat feminismiään niin joku on erimielinen joka taas tarkoittaa sitä että uusateismissa muhii kauhea naisviha! Onkin hämmentävää miten moni perussuomalainen näyttää samalta kuin kreationismin starat  siinä mielessä että molemmat korostavat sitä miten heitä sensuroidaan ja vainotaan. Kun kuitenkin samat tyypit saavat näkyvyyttä mediassa ja uutisoinnissa ja jokainen on kuullut heidän perusväitteensä. Kritiikin olemassaolo ei ole sananvapauden poissaoloa vaan sananvapauden edustamista. Tiettyjen kritiikkejen kieltäminen taas on by definition kuplan rakentamista poliittisen korrektiuden metodein.

Erilaisuudesta huolimatta molempia ryhmiä tuntuu yhdistävän tietty paskahousuisuus. (Josta toivon tulevan virallinen termi jolla näitä ihmisiä kutsutaan. Se on pejoratiivinen mutta sehän on vain muodikasta nykyretoriikkaa goddamit!) (1) Liberaali voi ihmetellä että miten minun kielellisillä taipumuksilla ja asenteilla voi elää minun elämäntavallani. Jos he joskus kokeilisivat syvärakenneseikkailua he tietäisivät että ystävällisyydellä ja antiaggressiivisuudella siinä tilanteessa joutuu lähinnä uhriksi. (2) Toisaalta se räväkämpi echo chamber -klikki sitten voi ihmetellä että miten monikulttuurista voi ahdistaa erimielisyys niin paljon. Ja sen takana on se että asenne-eroista huolimatta heitäkin yhdistää hyvin valtava vihjeettömyys.

Kumpikaan ihmisryhmistä esimerkiksi tuskin kovin usein tietää paniikkireagointitapaansa. Ja tämän tiedostamisen kautta heiltä puuttuu kaikki. (Suurin osa ihmisistä reagoi normaaleissa psykologisissa säikyttelytesteissä pakene -kaavalla. Taistele-pakene -reaktioissa noin 10% ovat sankareita. Suuri osa uskoo toimivansa sankarimaisesti. Ehkä koska niin televisio näyttää sankareiden toimivan.) Kun minä esimerkiksi Lontoossa seikkailin alueilla jonne taksi ei edes vie, en voinut mennä sinne provokatiivisesti vittuilemaan tai näyttämään varallisuutta tai omaa kulttuurisuuttani. Koska siinä tulee vain ryöstetyksi tai pahempaa. Kuitenkin jos vain nösväilee niin voi käydä huonosti. On mentävä reaktiivisella asenteella jossa ollaan valmiita monenlaiseen. Pitää olla diskreetti ja perusystävällinen mutta tarvittaessa julma. Ja rinkirunkkauspiireissä yleensä puuttuu vähintään toinen puoli kokonaisuudesta. (Ja tätä kautta kaikki.) Kun omissa alakulttuureissaan ja piireissään pyörivä ihmettelee että "miten" tuollaisella asenteella muka voi, hän kiinnittää huomiota piirteisiin jotka juuri oleellisesti mahdollistavat sen "miten".

Loppustatement.

Jokainen joka rinnastaa kupla-argumenttia sellaisella automaattituliaseella että kohdistaa sen minuun on ääliö joka ei joko tunne minua - tai mikä todennäköisempää - ei kykene ajattelemaan mitään itse. Joka kuplasta toista (tai ainakin minua) haukkuu, on itse! Ja tämän lisäksi ääliö! Virheen tehtyään (kohdalleni) armoa ei tietenkään saa, koska armo on, you know, kristillinen konsepti. Kompensaatioksi voisi toki olla vapaaehtoisen omalakisella proaktiivisella asenteella reilu ja vaikka hypätä järveen betonikengissä. Zarkusto on Hangon satama.

Kuinka antikristus onkin kristillinen ... mutta ateisti ei ole!

"Mythopoeian" Koponen kirjoitti siitä miten hän reflektoi kristillisyyttä "antikristillisen" pelin kautta. Hänen näkökulmansa oli ihan kiinnostava. Otan tästä tekstistä alkuun kohtuu pitkiä lainauksia. Sillä koen että ne ovat jatkon kannalta relevantteja. Toki suosittelen että ihmiset lukevat itse varsinaisen tekstin näiden lainaamieni fragmenttejen ulkopuolelta.

Kun usein ihminen lähestyy uskoa pelaamalla uskovaisia hahmoja, hän oli kuitenkin lähestynyt aihetta pelaamalla Conan -tyylistä hahmoa. "... eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta." Lähtökohtana hänellä oli pelata enemmän luonnollista julmaa villiä kuin pahaa hahmoa. "Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua." Ja tämä ilmeni toiminnassa tietyllä tavalla "Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä." Hahmo oli monin paikoin, kenties itsetarkoituksellisestikin, Jeesuksen vastakohta.

Filosofisesti Koponen katsoi tämän luonnollisen villin edustavan jollain tavalla Nietzscheläistä maailmankuvaa "Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse. Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista." Samalla hahmo kuitenkin myös reagoi johonkin jotenkin "Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus."

Nämä kaikki lainaukseni heijastavat hyvin relevanttia asiaa. Kun katsotaan uskovaisten ateismikuvaa, on tämä kuva hyvin usein kristillisyyden sävyttämä. Esimerkiski Koposen hahmossa hän hienosti tiedosti sen, että tosiasiassa hän pelasi antikristusta joka kuitenkin vaati kristillisen ihmiskuvan. Hän itse asiassa pelasi hahmoa joka on kuin kristinusko josta Jeesus ja Jumala on otettu pois. Ja sitten kaikki se mitä on väritetty kristillisessä maailmankuvassa Jumalalla menettää sen hohteen joka kristinuskossa on ja tähän ei oteta mitään tilalle.

Tämä on mielestäni hyvin oleellinen huomio.

Koposen teksti on jossain määrin näyte siitä miten kristitty voi reflektoida omaa maailmankuvaansa ottamalla tämänlaisen ateistisen hahmon. Näin kristityn oma maailmankuva ja elämyksellisyys kasvaa. Ja todellakin kenties jopa vahvemmin kuin jeesustelemalla myös hahmoillaan. Ihminen tarvitsee helposti kontrastia ja irtautuminen on hyvin kätevä keino oppia arvostamaan palaamista. Tämä on hyvä asia.

Samoin olen ihan tyytyväinen siihen huomioon että tosiasiassa tämänlainen tulkinta ei ole vapautunut kristillisestä opista. En ole täysin tyytyväinen esitettyihin Nietzscherinnastuksiin.
* Koposella asiat on tehty paremmin kuin usein (1) Useinhan Nietzsche kuvataan pahuuden oikeuttajana joka on enemmän kyyninen kuin herramoraalia noudattava. (2) Ja usein kyynisyyden ja epäluottamuksen yhdistelmää kutsutaan "nihilismiksi" vaikka tämänlainen "vihainen nihilismi" olisikin Nietzscheläisittäin problemaattinen, saman tapainen oksymoronikäsite kuin "tyyni viha". (3) Koponen on ymmärtänyt että hyvän ja pahan tuolla puolen ollaan enemmän kovia mutta neutraaleja kuin pahoja ja häijyjä tai katkeria ja peloissaan.
* Mutta kuitenkin jos mietitään sitä mikä erottaa Nietzschen halveksiman nihilismin yli-ihmisistä kenties jää vielä puuttumaan. Niissä kun on kysymys muustakin kuin powerhahmon pelaamisen tuomasta katharttisesta ja voimaannuttavasta vallantunteesta ; Siinä kun pitäisi kasvaa katkeruuden, tyytymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksen yli. Koponen kuitenkin alleviivaa että hahmo ei tämänlaista saavuta - eikä hän itsekään. Näin ollen barbaarihahmo ei olekaan täysin oikeaoppinen Nietzsche.
* Usein ateistikritiikissä ilmi tulee jotenkin sellainen henki että kun kristitty uskoo johonkin asiaan niin ateistin pitäisi olla sen antiteesi. Kuitenkin jos ideana on vapautua asioita olisi omituista jos tämä vapautuminen tarkoittaisi sitä että olisi jokin uusi dogma. Tässä voidaan ihmetellä että "jos nyt ollaan vapautettuja, niin vapautettuja mihin?" joka on kysymyksenä vaatimus dogman korjaamisesta dogmalla. Ja jos tätä ei ole ulkoapäin määrätty sitä ei ole lainkaan. Mutta jos ymmärtää että niin Nietzsche ja ateistit tulkitaan kristillisen viitekehyksen sisällä ja kristittyjen ehdoilla, voidaan ymmärtää miksi näitä asioita heitellään. On helppoa nähdä ateisti "jeesustelijana" jos kristillinen ihmiskäsitys syntiinlankeemuspessimismeineen ja vastaavinen siirretään ikään kuin oleelliseksi ihmisyydeksi ateismiin. Miksi ateisti tottelisi kristittyä ja antaisi kristittyjen määrittää oman maailmankuvansa ehdot? Koska kristityt niin kovin on tähän asti tehneet asian ja yrittäneet ja halunneet tätä?

Kristillistetty ateisti = kommunikaatiokuilu.

Kuitenkin tämä ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu oikeassa elämässä eikä pelissä. Ja se liittyy kohtaamiseen. Ja se kenties auttaa avaamaan erästä syvintä ongelmaa joka liittyy ateistien, uskonnottomien ja kristittyjen väliseen kommunikaatioon. Ja tässä mielessä se on sekä suuri että ei kovin miellyttävä asia.

Olen päätynyt seuraamaan keskustelua jossa ateistit reagoivat siihen miten heidän kanssaan keskustellaan. Tässä suurimmaksi ongelmaksi ei ole nostettu vihaisia fundamentelisteja, Päivi Räsästä tai vastaavia. Sen sijaan Teemu Laajasalon tapa kommunikoida on noussut ateistien itsensä mielestä inhottavana ; Syynä on se että kun Laajasalo keskustelee ateistin kanssa, vaikkapa "A Studiossa", hänellä on omituinen tapa sellaiseen että keskustelukumppani on ikään kuin vain paikalla jonkinlaisena kohteena jonka mielipiteet Laajasalo sitten ikään kuin kertoo tämän puolesta mitä mieltä tämä on mistäkin. Kari Hännikäinen tässä yhteydessä tiivisti ajatuksen kauniisti "... kun Laajasalo käy debattia Karisman ja Tontin kanssa. Kallion poppipappi tuntuu edustavan tällaista agressiivis-luterilaista keskustelukulttuuria, jossa toisen ei anneta esittää ajatustaan vaan valehdellaan se, mitä toinen ajattelee (sä haluut kieltää lapsilta kipan käytön ja ristin Suomen lipusta), uhkaillaan (jos te ateistit jatkatte näitä vaatimuksianne niin muslimit tulee kärsimään) jne." Esimerkiksi jos haluaa vapauttaa osallistuttavasta uskonnosta niin pian juttu kääntyy siihen että olisi kieltämässä muilta vaikka ristikorujen pitämisen.

Olen itsekin huomannut että hyvin usein ateisteja olkiukotetaan. Uusateistien suuhun laitetaan asioita jotka ovat ristiriidassa sekä uusateistien teosten että uusateistien asenteiden ja toiminnan kanssa. Jari Jolkkosen ja Timo Eskolan tuotokset saavat olla tästä hyvänä esimerkkinä. En usko että näitä väännöksiä tehdään ainakaan puhtaasti ja pelkästään ilkeyspäissä. Syynä on juuri se että ei nähdä että ateismi on a-teismia, jumaluskon puutetta. Sen sijaan nähdään että ateismi on ihmisyyttä ilman Jumalaa. Ja ihmisyys tässä tarkoittaa kristillistä ihmiskuvaa. Tässä valossa on helppoa nähdä "angsteismi" -tematiikka ja "militantti" -huuteluiden selitys. Joka ei suoraan sanoen ole ateistien vika vaan käytännössä täysin siellä kristittyjen päässä syntynyt asia.

Luultavasti tämä täsmälleen sama projekti käy kreationistien parissa kun he puhuvat evolutionismin kauheuksista. Sillä heidän mieleensä ei tule se, että evoluutiossa on yhteistyön ja altruismin selitykseksi tehty paljonkin töitä. Ja joitain ajatuksia. Ateistien ihmiskuva ei ole kristittyjen ihmiskuva. He eivät suinkaan vain ota kristillistä oppia sellaisenaan ja poista siitä Jumalaa. Ihmiskuvassakin tapahtuu muutoksia. Siksi esimerkiksi Sam Harrisin "Moraalista maisemaa" lukiessa ei synny ajatusta että ateistien ihmiskuva olisi kristillinen. Ja mikä vakavampaa ; Kun minä aikanani luin evoluutiota käsittelevän Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjan, minulle syntyi vahva vaikutelma siitä että Koposellakin esiin tuleva perisyntiä korostavan mallinen kristillinen ihmiskuva on jopa tieteen valossa epäuskottavampi kuin vaihtoehtonsa. Eli se on käytännössä tieteen mukaan virheellinen ihmiskuva. Joten on hyvin vaikeaa nähdä miksi evoluutioteoriaa halaileva naturalistinen empiriaa ylikorostavakin uusateisti viitsisi ylläpitää itsellään kristillistä teoriaa joka mallintaisi sitten ihmisten aggressiota ja yhteistyötä.

Ja kenties tämä selittääkin sen, että minä olen huomannut että käyttäydyn kristillisesti ihailtavalla vahvemmin kuin valtaosa kristityistä. Jos etsitään laupiaan samarialaisen vertailua voidaan huomata että olen turhautuva ja potentiaalisesti ihmisiä tarpeen vaatiessa hakkaava samarialainen. Kun taas moni karman lain tyylistä periaatetta intoileva kristitty kävelee ohi kuin leeviläinen. Samoin minua huvittaa se, että minun nuoruudessani hopeasormustaan ylpeästi heilutelleet siveät nuoret menivät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni. Ja jostain syystä näytän olevan heihin verraten varsin monogaaminen. Hopeasormustelijat kun voivat kristillisine arvoineen surffata toisessa avioliitossaan. Ja he paheksuvat minun pakanuuttani ja korostavat että uskonto ja moraali ne yhteen sopii yhtä lujasti kuin siveellinen lestadiolainen pussauskoppiin!

Bertrand Russell on ollut ilmeisen oivaltava esittäessään "One is often told that it is a very wrong thing to attack religion, because religion makes men virtuous. So I am told; I have not noticed it." ja luultavasti oikeassa yrittäessään ymmärtää mistä tämä johtuu. "Regarding the convention that clergymen are more virtuous than other men. Any average selection of mankind, set apart and told that it excels the rest in virtue, must tend to sink below the average."

Toisin sanoen voidaan nähdä että tosiasiassa vaikka kristityt korostavat kommunikaation ja kohtaamisen kaltaisia termejä, tämä on hyvin harvoin se mitä tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan paremman kohtaamisen saa miltei kenen tahansa muun kuin "kristilliseksi ihmisten ymmärtäjäksi" itsensä kokevien kanssa. Jos haluaa vähemmän väärinkäsityksiä, vihjailuja ja olkiukottelua omaan niskaansa, kannattaa puhua mille tahansa muulle ihmisryhmälle. Laajasalo jossain määrin ylidemonstroi tätä ilmiötä. Mutta hyvin usein sitä huomaa että on läsnä ja kaikki mitä sanotaan on positiivisimmillaan keskustelukumppanin oman maailmankuvan rakentamista ja negatiivisimmillaan kaikki mitä sanot on olemassa vain sitä varten jotta voidaan selittää miksi olet väärässä. Molemmissa olet vain väline kristitylle. Kristitty syventää omaa uskonkokemustaan välittämättä siitä mitä oikeasti tarkoitat, jolloin latistut ikään kuin hahmolomakkeeksi johon kristitty täyttää tarinan aukkoineen mielikuvituksellaan. Tai sitten olet vallan ja tuputtamisen kohde.

Ja luultavasti syynä on juuri se, että sitä kristillistä ajattelutapaa on harjoiteltu niin paljon että siitä ei enää mitenkään osata irtautua milloinkaan. Sen ulkopuolella olevaa ei enää ymmärretä lainkaan. Tai edes sisäistetä mekaanisesti.

Toki tälle pessimismille on vaihtoehtonsa.

Olen viime aikoina ollut kuitenkin ns. "varovaisen optimistinen". Sillä olkiukottelukeskustelutason rinnalle on tullut muita lähestymistapoja. Ja nämä ovat jopa yleistymään päin. Tässä on voitu katsoa;
* Ateistien "skeneä" eli katsotaan liikettä sosiologisesti niiden kautta jotka identifioivat sitä, on asiaa lähestytty jo varsin mukavasti esimerkiksi Larry Tautonin toimesta.
* Toisaalta ateistien maailmaansuhtautumiseen on lähestytty eisosiologisesti, ikään kuin oppina. Heidän omien kirjojensa kautta ja ilman pelkästään kristillisen arvostelunäkökulman korostamista. Ja tässä vaikkapa Mikko Sillfors on tekemässä ihan väitöskirjaa.

Näitä yhdistää se, että ateisteja todella yritetään ymmärtää heidän omilla ehdoillaan. Eikä siten että otetaan kristillinen maailmankuva ja selitetään mitä ateismi on olettamalla ensin että ateismi on jos se olisi kristinusko miinus Jumalan koko kolmiyhteisyys. (Ja jota todennäköisesti lisätulkittaisiin sitä kautta että mitä tämänlainen elämä ja etiikka on kristinuskon moraalimallien ja kristinuskon ehtojen mukaan.) Nämä ovatkin sekä tieteellisesti paremmin tehtyjä. Ja jostain syystä tähän tuntuu aina liittyvän se, että myös inhimillisyyspuoli on huomioitu paremmin. Ateistit eivät näyttäydy "hirviöinä" tai "vammaisina" ; Toisina, joiden elämästä väistämättä puuttuu jokin mojo ja muu merkitys. Ja silti nämä eivät ole ytimeltään sellaisia että kristitty ei voisi niiden kautta toimia!

Tämänlainen vilahtelu, etenkin kun sellaisen määrä näyttää olevan noususuuntainen, antaa minulle toivoa. Se kannustaa että kenties joskus sitä voisi tulla toimeen kristittyjen kanssa, kenties jopa helposti ja miellyttävästi. Tämä vaatisi kuitenkin sen että Teemu Laajasalon kaltaiset ihmiset ymmärtäisivät että tosiasiassa he eivät keskustele vaan pelaavat roolipeliä jossa projisoivat pelimaailmansa tapahtumat oikeisiin ihmisiin. Ja että tämänlaatuinen kikkailu ei ole edes hyvää satiiria, saati keskustelua ja kommunikointia ja kohtaamista.