On erikoista, että kummituksilla on vaatteet. Niillä kuitenkin on. Mutta ei mitä tahansa vaatteita. Kummitukset pukeutuvat sen ajan vaatteisiin jona ovat eläneet. Todennäköisesti niihin vaatteisiin jotka heillä oli kuollessaan.
Kuolinhetki näyttää muutenkin olevan tärkeää. Kummitukset näyttävät päättömiltä jos heidät on dekapitoitu. Ja joskus kummitukset ovat pelkkiä päitä. Metafysiikka ei tässä ole kovin konsistenttia. Persoonallisuuden, ihmisyyden ja sielullisuuden filosofeja kiinnostaa varmasti se, että voiko ihminen jakautua kahteen kummitukseen, joista toinen on päätön ruumis ja toinen ruumiiton pää. Vai miten tämä prosessi oikein menee. Joten myös vaatteiden kohdalla tämä on varmasti hyvä pohjateoria.
Miksi ties millä harmailla rouvilla nähdään viktoriaanisia asuja 1700 -luvulla? Koska ne ovat kuolleet 1700 -luvulla on triviaali oikeaoppinen vastaus. Mutta tärkeämpi kysymys on se, että missä ihmeessä ovat luolamieskummitukset? Olisi arkeologeille ja historiantutkijoillekin hyödyllistä nähdä suoraan minkälaisia vaatteita ja miten vaatekappaleita käytettiin.
Kenties kreationistit olivat oikeassa. Maailma ei ole kuin muutaman tuhat vuotta vanha ja suuri osa luolamiesasioista on evolutionistien metkuja. Kummitusten olemus onkin kenties oleellinen ja ylenkatsottu todiste kreationismille? Tätä se naturalismiin jämähtäminen teettää!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Presley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Presley. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 11. tammikuuta 2017
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Viksun miehen taakka.
Olen jutellut aika paljon erilaisten ihmisten kanssa. Moni varmasti ajattelee että kaltaiseni skeptikoksi leimautuva pitäisi taikauskoisia ihmisiä joko huijareina tai typeryksinä. Tämä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa olen usein sitä mieltä että he ovat väärässä jossain tietyssä asiassa. Itsekin olen usein väärässä ties missä.
Tämä korostuu sillä että monet järkevät, jopa akateemisesti koulutetut, ihmiset uskovat erikoisiin asioihin. Tosiasiassa järkevät ja älykkäät ihmiset voivat silti uskoa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Käsistäennustamiseen ja Loch Nessin hirviöön uskoo järkeviä ihmisiä. On niitäkin jotka uskovat että Kuningas Elvis Presley tai Popin Kuningas Michael Jackson ovat elossa. Myös nerokas Newton uskoi alkemiaan ja puolusti sitä vahvasti. Ja teki erikoisia tutkimuksia muun muassa Raamatusta ja maailmanlopusta.
Moni voisi ajatella että nämä ihmiset eivät vain olisi "oikeasti fiksuja". Muutenhan he eivät uskoisi tälläisiin. Ensimmäinen ja helpoin tapa käsitellä asiaa olisi vain esittää että heiltä puuttuu "substanssia korviensa välissä". Olen tässä itse asiassa sitä mieltä mitä Michael Shermer ajattelee. Fiksuilla ihmisillä on hulluja uskomuksia, koska he ovat taitavia etsimään puolustuksia mille tahansa asialle. Näin olipa heillä mikä tahansa uskomus, he osaavat kiemurrella logiikkaleikillä tilan jossa asia on mahdollinen. Tätä prosessia kutsutaan rationalisoinniksi. Järkevät ihmiset ovat tässä harvinaisen hyviä. Ja treenaamalla heistä tulee vielä parempia.
Tämä on tärkeä elementti, joka on puuttunut perinteisestä älykkyyden määritelmästä. Selitysten etsiminen ja löytäminen ei tarkoita ihan samaa kuin oikeassa oleminen. Syynä tässä on tietysti se, että rationalisointi kumpuaa emootioista. Tätä kautta älykkyyttä pitääkin ajatella enemmän kuin pelkkänä laskentatehona, tai sinä kuinka nopeasti aivot osaavat täyttää totuustaulukoita. Ne ovat toki tärkeitä, mutta niitä tulee täydentää havainnointikyvyllä, tunteiden hallinnalla ja ennen kaikkea yksityisten motivaatioiden, kuten ideologioiden, vaikutuksesta. Asiaa pitääkin lähestyä assimilaation kautta, kuten olen tehnyt pitkin matkaa. Se on oppimiessa tärkeää, siinä asioita yhdistetään. Mutta jos pelkästään siihen luottaa, ihminen ajautuu vahvistusharhaan, jossa hän etsii mitä tahansa joka tukee hänen omaa suosikkinäkemystään ja hylkää muut.
Tämä tarkoittaa sitä että älykäs tiedemieskin voi olla kuten minä tenniskentällä. En osu palloon. Monista tämä voi olla järkyttävä yllätys, mutta liikunnalliset taitoni ovat monin paikoin erityisen rajalliset. Kun katsoo esimerkiksi minua jossain kahvijuhlissa kantamassa kahvikuppia ja kakkulautasta samaan aikaan, ensimmäinen ajatus joka tulee mieleen ei todellakaan ole "tuon miehen täytyy olla ninja". Samoin kuin aspergerin syndromainen voi olla fiksu monissa asioissa ja olla terävänäköinen säännönmukaisuuksien löytäjä, on silti "toope" sosiaalisissa asioissa.
Tätä kautta taikausko ja pseudotieteellisyys sitoutuukin tälläiseksi sokeaksi pisteeksi. Takana on usein hellitty uskomus. Tämä on ymmärrettävää, koska ideologiat antavat usein turvaa ja hallinnan tunnetta. Kun esimerkiksi uskonnossa puhutaan usein kuolemanjälkeisestä elämästä ja tuodaan lohtua elämään, tämä helposti innostaa rakentamaan sen ympärille sokean pisteen.
Tätä kautta, yllätys yllätys, tarvitaankin irrationaalisuutta. On osattava "vajota hallittuun hulluuteen". Tämä tarkoittaa sitä että henkilö osaa ajatella "out of box". Yksinäänhän se on juuri sitä hulluutta joka ei liity älykkyyteen. Se on kuitenkin ymmärrettävissä hypoteesinmuodostuksen kautta. Pelkkä villi arvaus sinällään on tyhmä, mutta kun se yhdistetään testaamiseen, syntyy tehokas ideointi-testaamismoottori, joka tuo myös teorian kehitystä: Jos ei keksitä uudistuksia, jäädään vain testaamaan sitä vanhaa. Jos taas otetaan vain villejä ideoita, vaelletaan pälkähdysten kaaosmaailmassa. Molempia tarvitaan. On oltava järkevä ja hullu. Mutta oikealla tavalla. Keksitään villejäkin vaihtoehtoja, keksitään miten niitä voidaan testailla ja sitten testataan niitä.
Tästä päästään tietysti Descartesiin. Sillä hän oli hyvin aikaansaava ja älykäs. Hän oli kuitenkin "perinteisesti älykäs". Hän loi esimerkiksi teorioita maan rakenteesta, mutta häntä ei kiinnostanut niiden testaaminen. Hän oli briljantti matemaatikko. Rationaalisen toiminnan ja loogisen päättelyn huippuunsa hiottu ajattelukone. Hän luotti rationaalisuuteen niin paljon, että hän ajatteli että Jumala oli antanut meille oikeanlaisen älyn, johon voimme luottaa. Näin saamme luottamuksen myös Jumalasta, koska meidän älymme vihjaa Häneen. Tätä kautta testaamista ei välttämättä tarvita. Vastaavaa ajattelua on sovellettu Alvin Plantingan ja hänen seuraajiensa toimesta empiiriseen toimintoon korostamalla aistejen roolia. Idea on kuitenkin sama. Älyn ja/tai havaintojen luotettavuus saadaan olettamalla Jumala ja Jumala saadaan olettamalla älyn ja/tai havaintojen luotettavuus. Tämä rakentuu kehäpäättelylle. Mutta se on mahdollinen, jos Jumala tai luotettava äly ja aistit että älyn kohde ja aistien kohde todella on totta.
Ongelmana siinä on se, että se innostaa vähentämään itsekriittisyyttä. Sillä näkemyksethän ovat oikeita. Vastaavaa ajattelua on paljon, ja usein sitä liitetään myös tunteisiin. Tosin niitä kutsutaan mielummin intuitioksi, koska siinä on kosmis-mystisempi sävy. Tästä hauska esimerkki on uudehkossa elokuvassa "Déjà vu". Nimi viittaa tuntemukseen jossa jossain paikassa ollaan jo oltu aikaisemmin, vaikka ei ole oltu. Elokuvassa tämä on ennustamisen väline. Sillä voidaan nähdä tulevaan. Se ei ole "vain päässämme", vaan "luotettavaa". Sillä on takuu.
Avainkysymys onkin tietysti siinä, että miksi pitäisi valita juuri jokin tietty? Esimerkiksi shamanismissa on tavallista luottaa joko tunteisiin ja intuitioon. Tai havaintoihin - halusinaatiot ovat heille havainnoinnin muoto, ja kaikilla havainnoilla on takuu, ne näyttävät oikeita asioita. Perinteinen rationalisti taas uskoo että hänen ajattelullaan on takuu, jolloin asiat voidaan selvittää ilman kokeita pelkästään nojatuolissa istuen ja mietiskellen - onhan ajattelu virheetöntä ja erehtymätöntä, logiikan rakenne eksaktia. Osasta taas empiirinen metodi on luotettava, joka tarkoittaa sitä että pelkät shamanistin tunteet eivät riitä, ne eivät olisikaan luotettavia. Ja että hallusinaatiot ovat vääristymiä, eli eivät luotettavia. Ja että logiikka yksin ei riitä, eli logiikka olisi erehtyväistä. Mutta empiirinen menetelmä on luotettava. Nämä näkökulmavalinnat ovat pohjimmiltaan aika mielivaltaisia. Ne rakentuvat sen varaan mitä päätetään ja ei päätetä luotettavaksi. Loppu rakennetaan toki koherentisti tämän varaan.
Juuri tämänlainen ajattelu on rationaalista. Elokuvassakin kerrotaan tuolle ilmiölle vaihtoehtoinen syy. Se on sen pohjalta "mahdollinen". Olemme voineet henkisellä käydä ennalta siinä paikassa jonka olemme nyt, joten se "on jo käyty". Tälläiseen ei ole mitään erottavaa testiä ja se on "mahdollinen". Tämänkaltaisten näkemysten kyseenalaistamattomana oleminen on kuitenkin juuri se "viksun miehen taakka". Jos ei ole varovainen, fiksuimmista tulee johtaja-harhaanjohtajia jotka eivät edes ajattele itse olevansa sellaisia. He ovat niin hyviä että vakuuttavat itsensäkin.
Tämä korostuu sillä että monet järkevät, jopa akateemisesti koulutetut, ihmiset uskovat erikoisiin asioihin. Tosiasiassa järkevät ja älykkäät ihmiset voivat silti uskoa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Käsistäennustamiseen ja Loch Nessin hirviöön uskoo järkeviä ihmisiä. On niitäkin jotka uskovat että Kuningas Elvis Presley tai Popin Kuningas Michael Jackson ovat elossa. Myös nerokas Newton uskoi alkemiaan ja puolusti sitä vahvasti. Ja teki erikoisia tutkimuksia muun muassa Raamatusta ja maailmanlopusta.
Moni voisi ajatella että nämä ihmiset eivät vain olisi "oikeasti fiksuja". Muutenhan he eivät uskoisi tälläisiin. Ensimmäinen ja helpoin tapa käsitellä asiaa olisi vain esittää että heiltä puuttuu "substanssia korviensa välissä". Olen tässä itse asiassa sitä mieltä mitä Michael Shermer ajattelee. Fiksuilla ihmisillä on hulluja uskomuksia, koska he ovat taitavia etsimään puolustuksia mille tahansa asialle. Näin olipa heillä mikä tahansa uskomus, he osaavat kiemurrella logiikkaleikillä tilan jossa asia on mahdollinen. Tätä prosessia kutsutaan rationalisoinniksi. Järkevät ihmiset ovat tässä harvinaisen hyviä. Ja treenaamalla heistä tulee vielä parempia.
Tämä on tärkeä elementti, joka on puuttunut perinteisestä älykkyyden määritelmästä. Selitysten etsiminen ja löytäminen ei tarkoita ihan samaa kuin oikeassa oleminen. Syynä tässä on tietysti se, että rationalisointi kumpuaa emootioista. Tätä kautta älykkyyttä pitääkin ajatella enemmän kuin pelkkänä laskentatehona, tai sinä kuinka nopeasti aivot osaavat täyttää totuustaulukoita. Ne ovat toki tärkeitä, mutta niitä tulee täydentää havainnointikyvyllä, tunteiden hallinnalla ja ennen kaikkea yksityisten motivaatioiden, kuten ideologioiden, vaikutuksesta. Asiaa pitääkin lähestyä assimilaation kautta, kuten olen tehnyt pitkin matkaa. Se on oppimiessa tärkeää, siinä asioita yhdistetään. Mutta jos pelkästään siihen luottaa, ihminen ajautuu vahvistusharhaan, jossa hän etsii mitä tahansa joka tukee hänen omaa suosikkinäkemystään ja hylkää muut.
Tämä tarkoittaa sitä että älykäs tiedemieskin voi olla kuten minä tenniskentällä. En osu palloon. Monista tämä voi olla järkyttävä yllätys, mutta liikunnalliset taitoni ovat monin paikoin erityisen rajalliset. Kun katsoo esimerkiksi minua jossain kahvijuhlissa kantamassa kahvikuppia ja kakkulautasta samaan aikaan, ensimmäinen ajatus joka tulee mieleen ei todellakaan ole "tuon miehen täytyy olla ninja". Samoin kuin aspergerin syndromainen voi olla fiksu monissa asioissa ja olla terävänäköinen säännönmukaisuuksien löytäjä, on silti "toope" sosiaalisissa asioissa.
Tätä kautta taikausko ja pseudotieteellisyys sitoutuukin tälläiseksi sokeaksi pisteeksi. Takana on usein hellitty uskomus. Tämä on ymmärrettävää, koska ideologiat antavat usein turvaa ja hallinnan tunnetta. Kun esimerkiksi uskonnossa puhutaan usein kuolemanjälkeisestä elämästä ja tuodaan lohtua elämään, tämä helposti innostaa rakentamaan sen ympärille sokean pisteen.
Tätä kautta, yllätys yllätys, tarvitaankin irrationaalisuutta. On osattava "vajota hallittuun hulluuteen". Tämä tarkoittaa sitä että henkilö osaa ajatella "out of box". Yksinäänhän se on juuri sitä hulluutta joka ei liity älykkyyteen. Se on kuitenkin ymmärrettävissä hypoteesinmuodostuksen kautta. Pelkkä villi arvaus sinällään on tyhmä, mutta kun se yhdistetään testaamiseen, syntyy tehokas ideointi-testaamismoottori, joka tuo myös teorian kehitystä: Jos ei keksitä uudistuksia, jäädään vain testaamaan sitä vanhaa. Jos taas otetaan vain villejä ideoita, vaelletaan pälkähdysten kaaosmaailmassa. Molempia tarvitaan. On oltava järkevä ja hullu. Mutta oikealla tavalla. Keksitään villejäkin vaihtoehtoja, keksitään miten niitä voidaan testailla ja sitten testataan niitä.
Tästä päästään tietysti Descartesiin. Sillä hän oli hyvin aikaansaava ja älykäs. Hän oli kuitenkin "perinteisesti älykäs". Hän loi esimerkiksi teorioita maan rakenteesta, mutta häntä ei kiinnostanut niiden testaaminen. Hän oli briljantti matemaatikko. Rationaalisen toiminnan ja loogisen päättelyn huippuunsa hiottu ajattelukone. Hän luotti rationaalisuuteen niin paljon, että hän ajatteli että Jumala oli antanut meille oikeanlaisen älyn, johon voimme luottaa. Näin saamme luottamuksen myös Jumalasta, koska meidän älymme vihjaa Häneen. Tätä kautta testaamista ei välttämättä tarvita. Vastaavaa ajattelua on sovellettu Alvin Plantingan ja hänen seuraajiensa toimesta empiiriseen toimintoon korostamalla aistejen roolia. Idea on kuitenkin sama. Älyn ja/tai havaintojen luotettavuus saadaan olettamalla Jumala ja Jumala saadaan olettamalla älyn ja/tai havaintojen luotettavuus. Tämä rakentuu kehäpäättelylle. Mutta se on mahdollinen, jos Jumala tai luotettava äly ja aistit että älyn kohde ja aistien kohde todella on totta.
Ongelmana siinä on se, että se innostaa vähentämään itsekriittisyyttä. Sillä näkemyksethän ovat oikeita. Vastaavaa ajattelua on paljon, ja usein sitä liitetään myös tunteisiin. Tosin niitä kutsutaan mielummin intuitioksi, koska siinä on kosmis-mystisempi sävy. Tästä hauska esimerkki on uudehkossa elokuvassa "Déjà vu". Nimi viittaa tuntemukseen jossa jossain paikassa ollaan jo oltu aikaisemmin, vaikka ei ole oltu. Elokuvassa tämä on ennustamisen väline. Sillä voidaan nähdä tulevaan. Se ei ole "vain päässämme", vaan "luotettavaa". Sillä on takuu.
Avainkysymys onkin tietysti siinä, että miksi pitäisi valita juuri jokin tietty? Esimerkiksi shamanismissa on tavallista luottaa joko tunteisiin ja intuitioon. Tai havaintoihin - halusinaatiot ovat heille havainnoinnin muoto, ja kaikilla havainnoilla on takuu, ne näyttävät oikeita asioita. Perinteinen rationalisti taas uskoo että hänen ajattelullaan on takuu, jolloin asiat voidaan selvittää ilman kokeita pelkästään nojatuolissa istuen ja mietiskellen - onhan ajattelu virheetöntä ja erehtymätöntä, logiikan rakenne eksaktia. Osasta taas empiirinen metodi on luotettava, joka tarkoittaa sitä että pelkät shamanistin tunteet eivät riitä, ne eivät olisikaan luotettavia. Ja että hallusinaatiot ovat vääristymiä, eli eivät luotettavia. Ja että logiikka yksin ei riitä, eli logiikka olisi erehtyväistä. Mutta empiirinen menetelmä on luotettava. Nämä näkökulmavalinnat ovat pohjimmiltaan aika mielivaltaisia. Ne rakentuvat sen varaan mitä päätetään ja ei päätetä luotettavaksi. Loppu rakennetaan toki koherentisti tämän varaan.
Juuri tämänlainen ajattelu on rationaalista. Elokuvassakin kerrotaan tuolle ilmiölle vaihtoehtoinen syy. Se on sen pohjalta "mahdollinen". Olemme voineet henkisellä käydä ennalta siinä paikassa jonka olemme nyt, joten se "on jo käyty". Tälläiseen ei ole mitään erottavaa testiä ja se on "mahdollinen". Tämänkaltaisten näkemysten kyseenalaistamattomana oleminen on kuitenkin juuri se "viksun miehen taakka". Jos ei ole varovainen, fiksuimmista tulee johtaja-harhaanjohtajia jotka eivät edes ajattele itse olevansa sellaisia. He ovat niin hyviä että vakuuttavat itsensäkin.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Paradigmat ja kulttielokuvat
Kun elokuvia mainostetaan elokuvateattereissa, niitä kutsutaan joskus kulttielokuviksi. Esimerkiksi elokuvaa Wayne's World mainostettiin teattereissa kutsumalla sitä kulttielokuvaksi. Tosiasiassa silloin oli liian varhaista tietää. (Ennustajilla kävi siis onnea, koska elokuva on yhä joidenkin piirien suosiossa. He olivat kuitenkin oikeassa vain sattumalta.) Kulttielokuva tunnistetaan vasta jälkeenpäin. Sitä ei tiedetä ennalta. Sillä kulttielokuvan valitsevat katsojat, ei elokuvaohjaaja ja hänen PR -miehensä. Jos elokuva saa vannoutuneen fanikunnan, siitä tulee kulttielokuva. Jos tämän voisi vain tehdä jollain ennalta tiedettävällä kaavalla, Hollywood ei tuottaisi ainuttakaan b -elokuvaa.
Asia on sama viihdetaiteilijoiden kanssa. Elvis Presley ei kolmevuotiaana ollut supertähti. Häntä ei oltaisi voitu mainostaa supertähdeksi ennen kuin suosio on saavutettu. Sillä supertähdet tunnistetaan jälkikäteen, Elviksen äiti ei voinut tietää poikansa tähteyttä ennalta, vaikka olisi kuinka luottanutkin Elviksen kykyihin.
Usein pseudotieteilijät harrastavat samantapaista toimintaa. Heillä taikasanana on "paradigma". He kertovat aivan oikein, että Thomas Kuhn osoitti että tiedemaailmassa on yleensä jokin pääteoria, joka on sitten ajan kanssa vaihdettu toiseen. Kuten flogistonteoria korvattiin happiteorialla. Tai kun maakeskinen kuva korvattiin aurinkokeskisellä kuvalla.
Pseudotieteilijät mielellään listaavat erilaisia asioita joita "ennen tiedettiin", ja jotka nyt ovat osoittautuneet vääriksi. Vanha paradigma on korvattu uudella. Heistä olisi arroganttia sanoa että nyt olisi jotenkin eri lailla. Heistä tämä antaa jotenkin arvovaltaa heidän omalle näkemykselleen. "Vaihtoehdolle".
He ovat oikeassa siinä, että tiedemaailman käsitys muuttuu; Se on itsekriittisyyden merkki. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että se heidän näkemyksensä olisi joku uusi paradigma vain siksi että "ennen on oltu väärässä" ja heidän näkemyksensä jotenkin "erilainen".
Ensinnäkin jotkin näkemykset ovat toisaalta olleet erittäin pysyviä tieteessä;
Esimerkiksi Galileo Galilein heiluria koskevat teoriat ja tulokset ovat pysyneet muuttumattomina. Simon Singh kertoikin kirjassaan "Big Bang", kuinka Einstein ei suinkaan tuhonnut vanhaa tietämystä, vaan ratkaisi vanhan paradoksin, joka oli koskenut sähkömagneettisien aaltojen ja sähkön suhdetta Galileon suhteellisuusperiaatteeseen. Aluksi näytti että ne olisivat keskenään ristiriidassa, mutta jotka sittemmin yhdistettiin. Etienne Klein on kirjassaan "Keskusteluja sfinksin kanssa" korostanut samankaltaista näkemystä, jopa sen hieman äärimmäisyyteen vieden.
Selvää on toki se, että nykytiede ei ole absoluuttinen totuus, sen käsitteet tulevat muuttumaan ja paradigman vaihdoksia tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta se ei tarkoita sitä, että jokin tietty näkemys tulisi kumoutumaan enää koskaan. Se, onko näkemystä korjattu yksi kerta vai tuhat, on sinänsä merkityksetöntä. Se on vähän kuin laskisi matkapuhelinten kannattavuutta katsomalla mikä niistä on alentanut hintojaan useammin, sen sijaan että katsoisi varsinaisia puheluiden hintoja. Se on sama, kuin väittäisi että jos jossain televisiosarjassa vaihtuu hahmoja, että jokin tietty hahmo vaihtuu myös pakosti. Voi olla että Salatuissa Elämissä Ulla ja Seppo Taalasmaa ovat mukana viimeisissä jaksoissa. Vaikka he olivatkin mukana ensimmäisissä jaksoissa ja vaikka sarjassa näyttelijät vaihtuvatkin suurella tahdilla. No, toki toisaalta seuraavassa jaksossa Seppo saattaakin kuukahtaa sydänkohtaukseen.
Se on tieteen kanssa hieman sama juttu. Paradigmaa ei tiedä etukäteen. Sellaiseksi ei voi julistautua. Kukaan ei voi väittää olevansa "tulevaisuuden paradigma". Sitä voi vasta lopuksi katsoa peräänsä jälkeenpäin ja katsoa voittajana. Tosin tällöinkin vain väliaikaisena sellaisena.
Ja tätä väliaikaisuuttakaan pseudotieteilijät eivät ymmärrä. He korostavat näkemystään perimmäisenä totuutena. Jonain, joka vain osoitetaan oikeaksi, ja pysyy sen jälkeen iäti. Tämä suhtautuminen on siitä erikoista, että he ovat juuri niitä, jotka varoittavat muita siitä, miten vallassa olevaa paradigmaa ei saisi vain pitää lopullisena totuutena.
Asia on sama viihdetaiteilijoiden kanssa. Elvis Presley ei kolmevuotiaana ollut supertähti. Häntä ei oltaisi voitu mainostaa supertähdeksi ennen kuin suosio on saavutettu. Sillä supertähdet tunnistetaan jälkikäteen, Elviksen äiti ei voinut tietää poikansa tähteyttä ennalta, vaikka olisi kuinka luottanutkin Elviksen kykyihin.
Usein pseudotieteilijät harrastavat samantapaista toimintaa. Heillä taikasanana on "paradigma". He kertovat aivan oikein, että Thomas Kuhn osoitti että tiedemaailmassa on yleensä jokin pääteoria, joka on sitten ajan kanssa vaihdettu toiseen. Kuten flogistonteoria korvattiin happiteorialla. Tai kun maakeskinen kuva korvattiin aurinkokeskisellä kuvalla.
Pseudotieteilijät mielellään listaavat erilaisia asioita joita "ennen tiedettiin", ja jotka nyt ovat osoittautuneet vääriksi. Vanha paradigma on korvattu uudella. Heistä olisi arroganttia sanoa että nyt olisi jotenkin eri lailla. Heistä tämä antaa jotenkin arvovaltaa heidän omalle näkemykselleen. "Vaihtoehdolle".
He ovat oikeassa siinä, että tiedemaailman käsitys muuttuu; Se on itsekriittisyyden merkki. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että se heidän näkemyksensä olisi joku uusi paradigma vain siksi että "ennen on oltu väärässä" ja heidän näkemyksensä jotenkin "erilainen".
Ensinnäkin jotkin näkemykset ovat toisaalta olleet erittäin pysyviä tieteessä;
Esimerkiksi Galileo Galilein heiluria koskevat teoriat ja tulokset ovat pysyneet muuttumattomina. Simon Singh kertoikin kirjassaan "Big Bang", kuinka Einstein ei suinkaan tuhonnut vanhaa tietämystä, vaan ratkaisi vanhan paradoksin, joka oli koskenut sähkömagneettisien aaltojen ja sähkön suhdetta Galileon suhteellisuusperiaatteeseen. Aluksi näytti että ne olisivat keskenään ristiriidassa, mutta jotka sittemmin yhdistettiin. Etienne Klein on kirjassaan "Keskusteluja sfinksin kanssa" korostanut samankaltaista näkemystä, jopa sen hieman äärimmäisyyteen vieden.
Selvää on toki se, että nykytiede ei ole absoluuttinen totuus, sen käsitteet tulevat muuttumaan ja paradigman vaihdoksia tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta se ei tarkoita sitä, että jokin tietty näkemys tulisi kumoutumaan enää koskaan. Se, onko näkemystä korjattu yksi kerta vai tuhat, on sinänsä merkityksetöntä. Se on vähän kuin laskisi matkapuhelinten kannattavuutta katsomalla mikä niistä on alentanut hintojaan useammin, sen sijaan että katsoisi varsinaisia puheluiden hintoja. Se on sama, kuin väittäisi että jos jossain televisiosarjassa vaihtuu hahmoja, että jokin tietty hahmo vaihtuu myös pakosti. Voi olla että Salatuissa Elämissä Ulla ja Seppo Taalasmaa ovat mukana viimeisissä jaksoissa. Vaikka he olivatkin mukana ensimmäisissä jaksoissa ja vaikka sarjassa näyttelijät vaihtuvatkin suurella tahdilla. No, toki toisaalta seuraavassa jaksossa Seppo saattaakin kuukahtaa sydänkohtaukseen.
Se on tieteen kanssa hieman sama juttu. Paradigmaa ei tiedä etukäteen. Sellaiseksi ei voi julistautua. Kukaan ei voi väittää olevansa "tulevaisuuden paradigma". Sitä voi vasta lopuksi katsoa peräänsä jälkeenpäin ja katsoa voittajana. Tosin tällöinkin vain väliaikaisena sellaisena.
Ja tätä väliaikaisuuttakaan pseudotieteilijät eivät ymmärrä. He korostavat näkemystään perimmäisenä totuutena. Jonain, joka vain osoitetaan oikeaksi, ja pysyy sen jälkeen iäti. Tämä suhtautuminen on siitä erikoista, että he ovat juuri niitä, jotka varoittavat muita siitä, miten vallassa olevaa paradigmaa ei saisi vain pitää lopullisena totuutena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)