Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Pieni ajatus ; Kolumbuksen uudelleenkirjoittaminen

Kolumbuksesta on tullut legendaarinen hahmo. Hänet kuvataan useissa elokuvissa jonakuna joka taistelee keskiaikaista taikauskoa vastaan ja joka tätä kautta laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Monessa elokuvassa Kolumbus pistetään haastamaan nimen omaan oppia litteästä maasta. Apuvälineenä voi olla meloni ja tikari, ja hän kiertää tikarilla kunnes palaa takaisin samaan paikkaan ja halkaisee melonin. Kolumbus siis järjellä ja tiedolla tietää ennalta Amerikan sijainnin.

Jokainen sentään tietää tärkeimmän. Sen että hän ei erottanut intiaania ja intialaista toisistaan. Ja tämä epäonnistuminen ja erehdys ei jää ainoaksi.

Stephen Jay Gouldin "The Late Birth of a Flat Earth" kuvastaa sitä miten tämä on varsin myöhäinen narratiivi. Maan pyöreys on nimenomaan tiedetty. Kolumbus ei siis taistellut litteän maan oppia vastaan ennen matkaansa. Tämä taistelu on liitetty tähän yhteyteen vasta paljon myöhemmin. Sen ajan kristityt eivät olleetkaan niin taikauskoisia ja naiveja. Päin vastoin. Gould kertoo miten keskiajan auktoriteetit Tuomas Akvinolaisesta Roger Baconin kautta John Buridaniin kuvasivat teoksissaan nimenomaan pyöreää maata.

Eikä se jää Gouldin huomioon. Asia on vielä vakavampi. Daniel Rydén kertoo "Maailmassa on vihre" -teoksessa lisää Kolumbuksesta. Kolumbukseen liittyen tiedetään että hän kohtasi kritiikkiä juuri siksi että maan pyöreys tunnettiin erinomaisen hyvin. Jopa sen koko tunnettiin varsin suurella tarkkuudella. Ja tämä on ollut sen epäilyksen takana. Esimerkiksi 1000 -luvun matemaatikko Abu Rayhan Al-Birunin laskelmat heittävät oikeasta maan ympärysmitasta vain 40 kilometriä. Ja ihmiset myös tiesivät näistä laskelmista.

Koska Amerikan mannerta ei tunnettu - eikä Kolumbuskaan sitä tunnistanut - ajateltiin että meriteitse etäisyys olisi liian pitkä kuljettavaksi. Ja jos välissä ei olisi Amerikan mannerta, niin sehän olisi. Kolumbus yksinkertaisesti arvioi maan koon liian pieneksi. Ja ennaltanäkemisen sijasta hänet pelasti sattuma, houkan tuuri. Jos nyt voi kutsua "sattumaksi" ja "tuuriksi" sitä että siinä muiden tyhjäksi arvioimalla merialueella olikin lötköttänyt ylimääräinen manner vuosimiljoonia. Kriitikot olivat oikeassa. Mutta Kolumbus silti jotenkin veti pidemmän korren vaikka oli väärässä lähtiessään. Ja oli väärässä intialaisista elämänsä loppuun asti.

Tämä muistuttaa siitä että jostain syystä löytöretkeilijöitä kutsutaan aika helposti tieteilijöiksi. On vaikeaa sanoa missä kävelylenkki loppuu ja maantieteen harjoittaminen alkaa. Mutta on selvää että se, että joku kiipeää ensimmäisenä jollekin vuorenhuipulle ei ole tiedettä. Se on urheilua. Tieteeksi se muuttuu vasta mittausten ja oppimisten myötä. Toisaalta uusia löytöjä, kuten mantereita, voi löytää seikkailemallakin. Silloin vain ei ole koskaan tarpeen kehuskella ennaltanäön taidoista. Ennaltanäön tarpeettomuus toisaalta muistuttaa että skientistitkin erehtyvät.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Hawking ja "ateistien ääneenlausumattoman säännön" rikkominen

"Find somebody who wants something for nothing, then give him nothing for something."
(Hustle, TV -serie, important rule of con)

Christian News Wire, taho joka edustaa hienoa uskonnollista perinnettä, on ottanut kantaa alkuräjähdyksen syntyyn. Kuten kaikki tietävät, jokainen kristitty arvostaa NoMa -periaatetta aina kun tiedemies menee uskonkysymyksien alueelle. Heistä molemmilla on oma magisteriansa, ja rajanylityksiä ei voi tehdä. Tämä tosin ei yleensä toimi silloin kun kristityt kertovat mikä fysiikka on järkevää ja mikä ei. Sillä pänttäämällä teologiaa ja osaamalla Raamatun sanojen etymologiaa niiden alkukielellä ovat juuri sitä materiaalia joka takaa syvän ymmärryksen fysiikasta.

Tämän vuoksi onkin relevanttia uutisoida ja luoda keskustelua jossa fyysikko Stephen Hawking saa keskustella Ray Comfortin kanssa. Tämä varmasti takaa sivistyneen ja intelligentsiaa tihkuvan kysymyksen joka selvittää sen mihin tiede pystyy ja mihin ei. Ja mikä on epätieteellistä ja mikä ei.

Alkuun laittamassani linkissä he ottavat kantaa siihen että Hawking oli ottanut kantaa siihen miten universumi on syntynyt tyhjästä ja että tämä ei vaadi mitään ulkopuolista energiaa tai muuta voimaa. "Something from nothing" on heistä pahasti virheellinen. "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing, then that something wasn't nothing, it was something - a very intelligent creative power of some sort."

Lausunto on hyvin klassinen. Perussävynä on se, että ateistien pitäisi puhua ikuisesta maailmasta, jossa ytimessä ääretön universumi jolla ei ole alkua. Tämä ääretön ei sitten vaatisi selitystä. Tässä kulmassa Comfortin lausunto on filosofian historian valossa ymmärrettävissä. "Hawking has violated the unspoken rules of atheism. He isn't supposed to use words like 'create' or even 'made.' They necessitate a Creator and a Maker. Neither are you supposed to let out that the essence of atheism is to believe that nothing created everything, because it's unthinking." Lisätukea asiaan saa tietenkin muistamalla sen, että erilaiset alkusyyargumentit ovat hyvin kliseinen osa teologiaa. Alkusyy todistaa että universumilla on alku, eli siis myös ensimmäinen tapahtuma syy-seurausketjussa.

Tämän perusongelma on toki se, että perinteinen "filosofien Jumala" ei valitettavasti pidä sisällään vaatimusta jossa alkusyyn olisi oltava "jonkin sorttinen hyvin älykäs luova voima". Ensimmäinen syy vain määritellään Jumalaksi, eikä sen ominaisuuksiin oteta kantaa. Siksi sellaiset ajatukset kuin alkusyyn persoona, luomiskyky, tietoisuus ja vastaavat ovat päälleliimattua materiaalia jossa ei ole oikein järkeä edes teologian sisäisesti. Mutta toki persoona voidaan argumentoida jotain muuta kautta kuin alkusyyargumentista. Kenties Comfort on oikeassa sanoessaan että "Nor should an atheist speak of gravity as being a 'law,' because that also denotes the axiom of a Law-giver. Laws don't happen by themselves." Onhan tuo argmentti. Siinä on käytetty "because" -sanaa joten sen täytyy olla totta. "Koska" on aina argumentin ja todisteen tunnus. Tosin käytetty esimerkki on klassinen  ekvivokaatio -päättelyvirheestä ; Luonnonlaki ei sano että kyseessä olisi juridinen kokonaisuus, ja tässä on jopa sellainen epäanalogia että juridisia lakeja rikotaan, luonnonlait ovat vain mekaanisia kuvauksia joka viittaa aineen sisäisiin ominaisuuksiin. Tämä esimerkki on siitä huvittava että sitä käytettiin demonstratiivisena esimerkkinä kun kävin yliopistossa kognitiotieteeseen liittyvää tieteenfilosofiaa.
1: Itse asiassa ; Se, että ominaisuus on "laki" voi kenties kertoa enemmän siitä että tieteen kehittämistä on tehty kristillisessä ympäristössä ja tämä on vaikuttanut määritelmien sanavalintoihin enemmän kuin määritelmien asiasisältö. Kristinusko siis lisää väärinymmärtämisen riskiä tiedeasioihin hyvin syvällisellä tavalla.

Mutta kenties tästä huolimatta on totta, että Hawking on piiloteisti. Voihan teismiä virrata asioihin kiertotietä ja huomaamatta. Onhan tähän vakuuttava argumentti. "It seems that Professor Hawking has changed his mind about the need for God. Back in 1988, in his book A Brief History of Time, he said, "If we discover a complete theory, it would be the ultimate triumph of human reason - for then we should know the mind of God." Einstein said that he wanted to know the mind of God. Comfort maintains, "Both men can easily find the mind of God and through it see how we were created - 'In the beginning, God created the heavens and the earth' something of which we were reminded when the first manned mission to moon read from Genesis chapter one. We need to read it again." Mielen muuttaminen on toki oppimisen ja kasvavan viisauden vihje. Vihje kriittisestä ajattelusta ja kyvystä muuttaa mielipiteitä todisteiden kasautuessa. Mutta nähdäkseni tätä mielenmuutosta ei voida perustella mainituilla sitaateilla. Sillä lausunto pitää sisällään toisen hyvin yleisen argumentin joka toistuu kaikkialla siellä missä ihmiset ottavat kantaa asioihin joita he eivät ymmärrä. Nimittäin reifikaatio. Tieteenfilosofiassa opitaan että on ns. mallintavia vertauskuvia ja näkökulmien vertauskuvia. Ja näitä ei pidä toisiinsa sekoittaman tahi ihmisten lisääntyminen tapahtuisi siten että konkreettinen mehiläinen pölyttää konkreettisen kukkasen. Tieteellisen ajattelun ydin on juuri siinä että määritelmien sisällöllä on oleellisesti väliä, ei sillä miten ne paketoidaan.
1: Comfort näyttää ihmiseltä joka todella katsoo vaikka Dawkinsin "itsekäs geeni" -sanaa ja luulee että se opettaa ihmisiä käyttäytymään itsekkäästi ja väittää että termi väittää että geeneillä on tietoisuus. Panpsykismi olisi toki viehättävää mutta Dawkins ei sellaista itse kannata.

Mutta kaikki on tietysti mahdollista, kun liikutaan piireissä joissa arkijärki on tieteen ydin. Ydin joka voi kieltää vaihtoehtoja a priorisesti täysin mahdottomiksi ja pitää näitä ajatuksia kannattavia idiootteina ja typeryksinä. Asennevammainen horse laugh arkijärkipohjalta tiivistyy sen tyylisiin lausumiin kuin "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing".

Valitettavasti tyhjän fysiikka ei ole näin yksinkertaista. Kenties ihan siksi, että kvanttifysiikka rikkoo perustaltaan sen mekanistisen maailmankuvan jota klassiset teologit piilo-olettivat argumenttirakenteisiinsa. Fysiikka on valitettavasti muuttunut vähemmän deterministiseksi ja olemukseltaan erilaiseksi kuin mitä asiat olivat jonkun Tuomas Akvinolaisen aikana. Tai Newtonin aikana. (Tai edes Einsteinin aikana - hänhän sanoi että "Jumala ei heitä noppaa".) Siksi moni teisti todella vakavissaan uskoo että jos uskoo alkuräjähdykseen ei voi olla ateisti.
1: Tosin kun alkuräjähdyksestä ei puhuttu, sitä pidettiin naurettavana ja ääretöntä ja ikuista universumia pidettiin todisteena Jumalallisuudesta, koska ääretön. Eikä tämän nähty falsifioivan teismiä tai tekevän ateismia järkevämmäksi. I'm smelling douple standards strong in this one.
2: Akvinolaisen muistaen on toki surullista huomata että teologia on joskus edustanut aikansa hienostuneinta tiedettä ja filosofiaa. Tämä osa on kyllä selvästi menetetty. Teismin tutkimusohjelma on kokenut selvän paradigmanromahduksen. Tärkeimmästä kaiken selittäjästä on tullut yhä triviaalimpi. Jopa niin triviaali että vaikka ennen Jumalaa on käytetty selittämään kaikkea luonnonilmiöitä myöten, nykyisin on tarvittu kaiken maailman NoMa -periaatteita joiden tärkein tehtävä näyttää olevan se, että uskontoa suojellaan tieteeltä ja ylipäätään faktapohjaiselta kritiikiltä. Jos pitää tutkimusohjelmien hedelmällisyyspohjaisesta tieteen määritelmästä, kuten itse kieltämättä jossain määrin teen, tämä on aika tärkeäkin asia.

Itse asiassa tieteellisyyskysymys on kuitenkin vielä otettava kantaa. Intuitiot eivät aina ole väärässä. Näin ollen argumentit voisivat olla huonoja mutta pääpointti elää kaiken tämän jälkeenkin vahvana. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että aivan viime aikoina on herännyt paljon keskustelua siitä että fysiikan mukaan on mahdollista saada jotain ei mistään. Tämä on sidottu aivan normaaleihin fysiikan lakeihin. Ja tämä mahdollisuus on todistettu matemaattisesti päteväksi, joten sen peruslogiikassa ei ole vikaa. ; Kun argumentointi on koherenttia (matemaattinen todistus tarkoittaa tätä) ja sen peruslait eivät ole falsifioituja vaan nojautuvat aivan sallittuihin fysiikan tämän hetken lakeihin (joka tekee siitä luonnontieteellisen) voidaan vihjata että kenties "ei mistään tulee jotain" onkin enemmän tieteellinen asia kuin mitä teistit haluavat myöntää.

Itse tosin näen että tämä vastaus on lähinnä osoitus siitä että tämä tyhjästä syntyminen on mahdollista, että ajatus ei ole lähtökohtaisesti tyhmä vaan vaihtoehto. Jolloin sitä ei voi sanoa "mahdottomaksi" olematta eitieteellinen tampio jolla on huonosti kehittynyt symbolifunktio ja hemmetin pisteliäs seksielämä jossain kasvitarhalla. Mistä päästäänkin siihen että kenties "ääneenlausumatonta sääntöä" pitää kutsua "ääneenlausumattomaksi" ihan siksi että tämänlaista sääntöä ei ole olemassa eikä kukaan tämän säännön rikkomisesta syytetty ateisti/fyysikko sellaista ole sanonut. Joka vihjaa siihen että tämä on ad hoc -selitys samalla tavalla kuin se että puhuttaisiin salaisista ja alitajuisista kaunoista sen vuoksi että mikään käyttäytymisessä ja muussa evidenssissä ei viittaa minkäänlaiseen kaunaisuuteen.

Filosofin masennus

Hyvin moni elämänfilosofia tavoittelee onnellisuutta. Tällöin voidaan päästä vaikka epikurolaisuuteen, jossa haetaan kohtuudessa pysyvien nautintojen avulla helppoutta, tuskattomuutta ja iloa.

Mutta tämän vastapainona on oikeastaan aina ollut se, että analyyttiseen ajatteluun on itse asiassa hyvin usein liitetty jonkinlainen ajatus masentumisesta ja raskaudesta.

Ajatus nimenomaan analyyttisen ajattelun surumielisyydestä on hyvin vanha. Humoraaliopissa analyyttinen ja hiljainen tyyppi oli nimeään myötä melankolinen. Joten asiayhteys on nähty ikään kuin lääketieteellisenä kysymyksenä ja ilmiselviönä.

Tämänlainen ajatus antaa helposti pontta Tuomas Akvinolaisen tavalla ymmärtää rumuutta. Akvinolainen ajatteli kauneutta teleologisena. Kun kohde on sellainen kuin sen pitää olla ja on sellainen kun se on tarkoitettu olevaksi, se on kaunis. Rumalta kohteelta siksi puuttuu jotain, mitä sillä kuuluisi ja voisi olla. Akvinolaisen näkemyksessä estetiikkaan liittyy siksi melankoliaa. Sillä kaunista on tässä maailmassa vain siellä täällä, se ei ole koskaan täydellisen kaunista ja aina se muuttuu lopulta rumaksi. Ja tämän tiedostaminen tuo mieleen surua. Näin hyvin tehty filosofia siis masentaa.

John Fisher taas teki pienestä masentuneisuudesta jopa filosofin hyveen. Hänestä parhaat filosofit ovat hieman masentuneita sillä tämä luo itseluottamuksen puutetta. Ja tämä luo huolellisuutta ja varovaisuutta tarkistaa ja uudelleenmiettiä argumentteja. Eli Fisherin mielestä filosofia ei lievästi masenna vaan että lievästi masentuneet ovat parempia filosofeja.

Tuore tutkimus (uutisointeineen) näyttää siihen suuntaan, että ajatteleminen itsessään on epämiellyttävää. Ja että miellyttävään ajatteluun ei totuta nuorina tai siihen opita edes vanhoilla päivillä. Eli epämiellyttävyys on kaikilla ikäjaksoilla. Ja itse asiassa vaikka ajattelu on kaikille epämiellyttävää niin se on osalle hyvin epämiellyttävää. "On silmiinpistävää, että yksinkertaisesti yksin oleminen omien ajatusten kanssa 15 minuutin ajan oli ilmeisesti niin luotaantyöntävää, että se ajoi monet osaanottajat antamaan itselleen sähköiskun, jonka välttämisestä he olivat aiemmin olleet valmiit maksamaan."

Joka minusta kertoo että kysymys ei ehkä ole siitä että filosofian lopputulokset viittaisivat epämiellyttäviin totuuksiin, tai että masentuneet olisivat parhaita filosofeja. Vaan se viittaa siihen itselleni kohtuu ilmiselvään asiaan että ajattelemien, oikein tehtynä, on työlästä ja vaikeaa. Karkeasti sanoen jos ajatus kulkee sujuvasti, se tehdään kevyesti Kahnemanin systeemi 1 soveltaen. Silloin saadaan nopeasti kohtuullisia vastauksia, ja ajattelu on miellyttävää. Mutta heti jos tavoitellaan huolellista totuudellista tietoa, prosessi on kohtuullisen työlästä. Loogisen, hitaan, tarkan ja työlään systeemi 2 käyttöön pitää vähintään harjaantua. Ja jossain määrin ajattelu on, paitsi hauskaa, niin myös epämiellyttävää.

Tämä voi nykyaikana unohtua kun onnellisuus on jotain jota pidetään niin ilmiselviönä että sitä ei kyseenalaisteta edes hedonismi -sanan negatiivisten konnotaatioiden vastaantullessa. Siksi kai teologiankin puolella harva korostaa Akvinolaista ja kerro että kristinopin miettiminen masentaa. Mutta sen sijaan on erityisen muodikasta selittää että ateismi tuo elämään angstia. ; Ikävä kyllä itse uskallan sanoa että jos näin on, syy ei ole niinkään filosofian maailmankuvallisessa sisällössä vaan siinä että ajattelu itsessään lisää elämään ripauksen angstia.

Akvinolaisen virheet ja modernien katupastorien erheet

Kenties tunnetuin Tuomas Akvinolaisen puolustus Jumalauskolle perustui alkusyyhyn. Hänen argumentaationsa lainasi vaikutteita Platonilta. Argumentti perustuu siihen, että
P1: Kaikilla asioilla on syy
P2: Syiden ketju ei voi olla äärettömän pitkä,
J: Joten on oltava jokin ensimmäinen syy, jota kaikki kutsuvat Jumalaksi.

Tämä perusteluketju on se, jota kannattavat ne kristityt jotka pitävät Big Bangia oleellisena. Kun Einstein vielä piti universumia ikuisena ja muuttuamttomana, korostettiin sen suurutta, iäisyyttä ja ajallista mahtavuutta. Alkuräjähdys ikään kuin alleviivatusti sanoo että on ensimmäinen syy.

Filosofisia huomioita

Akvinolaisen lyhyessä arugmentaatiossa on kuitenkin muutamia varsin mielenkiintoisia virheitä. Hume löysi siitä kaksi puutetta;
1: Päättely ei tosiasiassa todista mistään Jumalasta. Mikä tahansa syy ei täytä niitä ideaaleja joita liitämme käsitteeseen jota kutsumme Jumalaksi. Ensimmäisen syyn väittäminen pakosti Jumalaksi on virhe.
2: Toinen Humen korostama puute on hieman mielenkiintoisempi. Hän lähti miettimään sitä miksi syy-seuraussuhteeseen luotetaan. Ja tosiasiassa tämä on jokin josta on helppoa olla erimielinen. Humen oma induktiivisuutta koskevat oivalluksensa vaikuttavat oleellisesti nykymaailmassa. Hänen induktion ongelmansa osataan uskovaisten puolella sysätä skientistien ongelmaksi. Hume kuitenkin huomasi, että induktio ei latistu deduktioksi. Siksi ensimmäinen premissi on yllättävänkin heiveröisellä pohjalla.

Humen löydöistä on paljon hyötyä muuallakin. Jos otamme William Lane Craigin lempilapsen, Kalam -argumentin, huomaamme että siinä perusta on hyvin samanlainen kuin Akvinolaisella. Molemmissa on kysymys alkusyyargumentista, jossa on viittaus syy-seurausketjuun ja "aktuaalisen äärettömyyden" kieltämiseen. Argumenteissa on pieniä eroavaisuuksia. Mutta Kalam itse asiassa on induktiokeskeisempi kuin Akvinolaisen. Tämä johtaa siihen, että kaikki kritiikki jota teistit sysäävät naturalisteille voidaan soveltaa suoraan näihin jumalatodistuksiin.
1: Toki modernina aikana tätä ei kannata pitää liian suurena onglemana. Induktiota voidaan pitää hyväksyttävänä ajatteluna. Kuitenkin induktion eideduktiivinen luonne paljastaa sen, että on aivan asiallista torjua Craigin argumentaatiota sillä tavalla josta hänen kannattajansa pitävät paheksuttavana. Nimittäin sitä, että premissien kritiikin sijasta isketään logiikkaa vastaan. Heistä päättely on pätevä ja ainut sallittu tapa kritisoida sitä on iskeä premissejä vastaan. Induktio paljastaa, että tosiasiassa itse argumentissa on pakosti jonkinlaisia "reikiä". On virhe pitää sitä aukottomana deduktiona joka on suora ja automaattinen seuraus premisseistä, jos siinä on kuitenkin sisäänrakenenttu induktio.

Fysikaalisia huomioita.

Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmossa", miten fysiikka itse asiassa osoittaa, että Tuomas Akvinolaisen argumentaatiossa on fysiikkavirheitä. Tätä ei tietysti voi laittaa Tuomas Akvinolaisen viaksi, koska hänen aikanaan tätä fysiikkaa ei oltu vielä keksitty. Nykyajan soveltajia voidaankin sitten moittia paljon vahvemmin ja selkeämmin.
1: Kaikkia alkusyyargumentteja heikentää vahvasti se tosiasia, että maailmassa ei itse asiassa kovin uskottavasti tapahdu pelkästään syy-seurausketjussa olevia asioita. Enqvist korostaa, että makromaailmassa luonnonlakisuus ilmenee, mutta kvanttifysiikan ilmiöitä vaivaa syvä nojaaminen satunnaisuuteen. Ja mikä tärkeintä, "Alain Aspectin 1982 tekemien mittausten ansiosta, me tiedämme myös, että syiden puuttuminen ei ole heijastusta tietämättömyydestämme." Eino Kaila ja muut kvanttifysiikan piilomuuttujiin luottaneet ovat vaikeuksissa. Kvanttifysiikka romuttaa deterministisen syy-yhteyden.
   1.1: Tämä on taustalla kun itse korostan, että logiikka nojaa Newtonilaiseen maailmaan ja soveltaa sitä kvanttien maailmassa jossa se ei tietojemme mukaan toimi sellaisenaan. Logiikan ongelmana on tässä kohden sen universaalius ; Makromaailman fysiikkaa ei kuitenkaan ole onnistuttu yhdistämään mikromaailman fysiikkaan, joten loikkaa ei voida tehdä. Se, mikä pätee jollain tasolla ei pädekään toisaalla. Se, että ilmiön perusrakenne saa vaikuttavaa selitysvoimaa makrotasolla ei tarkoita sitä että tätä tulosta voisi miten tahansa siirtää mikrotason tapahtumiin. Tämä on toinen syy, miksi on luvallista iskeä Craigin ja muiden alkusyyargumentoijien perustelurakenteeseen premissien sijasta.
2: Itse asiassa vielä enemmän. Tiedämme, että syyseuraussuhde on sidoksissa aikaan. Valoa nopeammin matkustava rikkoisi tämän ketjun. Me emme tietysti nykymaailmassa voi matkustaa valoa nopeammin, joten ei pidä ihmetellä jos syy on aina ennen seurausta. Valitettavasti tiedämme alkuräjähdyksestä sen, että universumi oli singulariteetti. Ja tässä kohden tiedämme, että seuraa vaikeuksia. Itse asiassa tässä tilassa suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian yhdistäminen olisi välttämätöntä jotta voidaan miettiä mitä siellä ylipäätään voi tapahtua. Se, että väittää että tässä tilanteessa syyseuraussuhde toimii "normaalisti" on itse asiassa aika voimakas väite, jolle on hyvin vaikeaa löytää perusteita.
   2.1: Argumentaatio nojaakin denialismiin. Alkusyyargumentilla riemuilevat uskovaiset eivät perustele omaa argumenttiaan, vaan vaativat vastapuolta kumoamaan sen vaatimalla laskelmia jotka ovat. tietojemme ulkopuolella. Tässä kohden ei tarvitse kuin tajuta että alkusyyargumentti ei ole yritys kumota Jumalaa, vaan se on nimenomaan yritys todistaa Jumala. Ilman puolustusta argumentti jää tyystin ilmaan roikkumaan. Ja ilman että jumalatodistus naulataan vakavasti otettavaksi, siinä ei ole mitään mitä vastaan edes tarvitsee puolustautua. Siksi on ensin tehtävä työ jotta olisi argumentti jota on ylipäätään tarve kumota. Ilman perusteluja alkusyyargumentti ei kanna, se jää niin heikoksi että se on käytännössä epäargumentti ja siitä kertominen on muiden ihmisten ajan haaskaamista.
3: Plancin pituudessa ja ajassa on sumeutta. Tämä johtaa helposti maailmaan joka ytimessään ei seuraa syyn ja seurauksen lakeja.

Omia pienempiä jatkomietelmiä

Enqvist korostaa argumenteissaan sitä, että P1 olisi heikko. Kun taas seuraa Craigia, hänen puolensa korostaa puheita aktuaalisesta äärettömästä. Tai oikeastaan siitä, että sellaisia ei ole olemassa fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden on erikoista, että Big Bangista on tehty lempilapsi. Sillä perimmiltään Jumala voi luoda laajenevan universumin tai kerralla suuren universumin. Tätä korostaa se, että ennen inflaatiomallia oli hyvin yleistäkin kuulla syklisestä universumista, joka lopulta palaisi singulariteetiksi. (Inflaation jälkeen nämä tuntuvat olevan paljon vähemmässä.) Nämä olivat syklisiä malleja jotka voisivat "pyöriä äärettömästi" heti jos ääretön aktuaalinen hyväksytään. ; Toisaalta nykyäänkin tunnetaan syklisiä vaikutteita. Braanimallien kannattajitsa osa näkee, että braanit voivat palata yhteen ja sammuttaa nykyisen universumin ja käynnistää jonkinlaisen uudenlaisen unviersumin rakentumisen alusta.

Siksi onkin tärkeää, että aktuaalinen ääretön kielletään kategorisesti. Tämä on toki premissi, mutta sen tukena on sen ehdoton abstraktius. Syy-seurauslaki on selvästi sen verran konkreettinen, että siihen nojaavissa argumenteissa on aina riski hävitä. Kun vetoaa tämänlaisiin testauksen ulkopuolella oleviin konsepteihin, ei tarvitse koskaan välittää mistään kritiikistä. Samalla argumentti toki jää hieman etäiseksi.

Itse toki korostan sitä, että saivarrella voi molemmin päin. Kun mietitään filosofista Jumalaa, sitä on klassiesti kuvattu liikkumattomaksi liikuttajaksi. Ja tämä käsite on tärkeä erityisesti alkusyyargumenttien maailmassa. Nähdäkseni Jumalaa on usein pidetty kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja tätä voidaan pitää äärettömyyden yhtenä muotona. Jos siis kiistää aktuaalisen äärettömyyden, kiistäisi tämänlaisen Jumalan ja voisi sitten saman tien ohittaa kaikki Pahan ongelmaan perustuvat jumalamoitteet, koska jos Jumala ei ole aktuaalinen ääretön.
1: Toki tällä argumentilla on pari aukkoa joihin uskova taatusti mielellään itsensä sovittaa ; (1) Moni korostaa että tosiasiassa Jumala on yksinkertainen ja simppeli. Näin ollen Jumalalla olisi mahtia, mutta Hän itse ei suinkaan olisi aktuaalinen ääretön, vaan esimerkiksi atemporaalinen ja enemmänkin ajan ulkopuolella kuin ikuinen sanan täydessä mielessä. Kenties Jumala on peräti kuollut? (2) Että aktuaalinen ääretön ei itse asiassa olekaan mahdottomuus missään muualla kuin fysikaalisessa maailmassa. Että fysikaalinen Jumala olisi siksi mahdoton koska hän ei voisi olla fysikaalinen ja aktuaalinen ääretön. Mutta tämä rajoite ei koske eifysikaalista transsendenttiä maailmaa. Tämä vetoomus tietysti ihmetyttää sitä kautta, että millä ihmeellä pitäisi tietää että transsendentti maailma on todella olemassa - ja miten peräti tietää miten sen säännöt ja reunaehdot menevät. Jäljelle jääkin omituinen kehäpäätelmä. Nämä ehdot oletetaan sen takia että ilman niitä Alkusyy-Jumala olisi roskakoritavaraa jota rationaalinen ihminen ei ollenkaan voisi kannattaa.

Loppukaneetti ; ei alkusyy vaan alkusyyhy, uskovan oma korvasyyhy

Näkisin, että alkusyyargumentti on hyvin suosittu. Mutta että se on suosittu samasta syystä kuin lottotaikausko. Arkisessa maailmassa kun ei hyväksytä, että jokin asia vain tapahtuu vaan pitää selittää miksi se ei ole voinut tapahtua mitenkään muuten. Taikauskossa on tavallista, että jos voittaa lotossa, ei voiton jälkeen selitykseksi kelpaakaan se, että on ostanut lottotiketin ja on käynyt mäihä. Vaan ihmispsyyke on rakentunut niin, että aika monelle pitää selittää miksi juuri hän on voittanut eikä se naapuri joka oli myös ostanut lottorivin ja valinnut siihen eri numerot. Sama determinisminpakko on nähty myös alkusyyargumentin syy-seurausketjussa. Ja samasta syystä tästä argumentistakaan ei haluta luopua.

On toki hauskaa kuulla kun ihmiset puhuvat äärettömyyksistä ja ikuisuuksista ja ajasta. Kuitenkin tämä on turhaa, koska alkusyyargumentit - olivatpa ne sitten Kalamia tai Akvinolaista perustelupohjaa - nojaavat samaan selvästi virheelliseen oletukseen syy-seurauslakien luonteesta. Ja ilman tätä premissiä koko arugmentti kaatuu kasaan.

Se, että koko argumenttien parissa yhtään mistään tarvitsisi vääntää yhtään pidempään, vaatisi sitä että joku onnistuisi vihdoin rakentamaan jonkinlaisen kaiken teorian. Ja peräti mielellään sellaisen, jossa piilomuuttujat olisivat mukana. Tätä nykyä tämänlainen malli on varsin epäuskottava. Itse asiassa voidaankin nähdä että ne muut alkusyyargumentin puolustukset ovatkin käännytyspuheessa jonkinlainen red herring. Argumentti on jo kaatunut, mutta huomio siirretään syrjään perusteluketjun käytännössä ilmiselvästi kaatuneista premisseistä ja yritetään rakentaa jonkinlainen tuki niille jotka ovat jäljellä. Valitettavasti perusteluista johtopäätökseen -ketju vaatii kaikki premissit. Jos yksi on virheellinen, ei muulla rakennelmalla enää ole oikein mitään arvoa Jumalan todistamisessa. ~  Ajasta ja ikuisuudesta voi sitten tehdä mietintöjä ilman että liittää niitä Jumalatodistusjargoniin. Toki tälläisissä on se huono puoli, että niissä puhuttaisiin vain ajasta ja avaruudesta, eikä sen kanssa voisikaan saada uskovaisia faneja uskomaan että tämä puhe jotenkin puolustaa uskontoa.

Kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

"If the angels will be taking turns praising God forever, then the number of future praises must be the same as the number of past praises given the assumption that they have been taking turns praising God for an eternity. Craig insists that the number in the latter case is actually infinite. But if that’s right, then he cannot deny that the number in the former case is actually infinite as well, since the past praises and the future praises can be put in a one-to-one correspondence. Craig’s insistence that the future praises are not real is irrelevant, since past events aren’t real either on the presentist view."
(Landon Hedrick, "Heartbreak at Hilbert's Hotel")

Skolastikkojen klassinen mietelmä oli kysymys siitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulanpäähän. Nämä liittyivät äärettömyyksiin. Kysymys on sittemmin redusoitunut lähinnä vertaukseksi jostakin jossa kysellään tarpeettomia ja turhan spekulatiivisia. Skolastiikallakaan ei tunnu oikein olevan mitään positiivista mainetta edes teologien tai uskonmiesten parissa. Mietin että jos minut jotenkin valikoitaisiin teologian käsittelijäksi, kysymykset todennäköisesti siirtyisivät pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?" Ja tottakai myös tämänlaisiin kysymyksiin voi liittää saivartelua.

Ensinnäkin on hyvä miettiä enkeleitä. Kuvastoissa enkelit ovat varsin kookkaita. Niiden nähdään liitelevän ja lentävän. Kuitenkin ne on itse asiassa kuvattu aineettomina, jotka ikään kuin materialisoituvat maailmaan. Aineettomuus selittää enkelien sukupuolettomuuden. Että sen että niitä mahtuu tanssimaan useampi nuppineulan päähän. Tuomas Akvinolaisella oli jopa jonkinlainen pakkomielle sepustaa enkeleistä kaikenlaista - hän sai tästä kiitokseksi erityisen doctor angelus arvonimen - ja hän selitti että enkelit eivät siirty paikasta A paikkaan B reittiä joka kulkee näiden kahden pisteen välissä olevasta paikasta, vaan teleportautuvat suoraan kohteeseensa. Kun angelos itsessään viittaa sanansaattajuuteen, teleportaatiota voidaan pitää kätevänä ominaisuutena. Se on lisäksi jotenkin scifimpi kuin klassisten uskontojen ajatus jumalten sanansaattjina jotka kiitävät matkoja ylipäätään jotain vauhtia. Akvinolainen selitti myös, että enkelit eivät tosiasiassa koostu aineesta vaan tiivistävät ilmaa siinä paikassa mihin ovatkin siirtyneet. Enkelit ovat siis tiivistettyä ilmaa.

Itse olen tosin viehättyneempi ajatukseen jossa enkelit ovat jonkinlaisia valo-olentoja. Yleensä ottaen siksi että valo on helppoa nähdä jonain ominaisuutena ja vaikeaa nähdä jonain substanssina. Kantilainen filosofioineen jossa aineen ilmeneminen ja aineen olemassaolo on erotettu, ja jako jossa asia on itsessään olemassa ja ilmenee maailmassa erilaisin ominaisuuksin, attribuutein, on korostanut jo kauan sitä että ominaisuus ja asia erotetaan toisistaan. Siksi enkelin kuvaaminen valo-olentona voisi tuntua yhtä järkevältä kuin sanoa että jokin koostuu vaikkapa vihreydestä. Kuitenkin kuten fysiikasta tiedämme, fotonit ovat varsin aineellisia. Tosin fotoneilla on myös nopeus, valolla on peräti nopeus joka on vakio! Tämänlainen erikoisuus jaksaa ilahduttaa niitä jotka pitävät tälläisestä.

Kuitenkin, puhutaanpa fotoneista tai aineen tiivistymisestä, on selvää että enkelit vaikuttavat materiaan ja vaikuttavat aineen ja energian säilymislakiin. Enkeli joka teleportautuu ja tiivistää ilmaa vaikuttaa ilmamolekyyleihin tavalla joka näyttäytyy empiirisissä laitteissa samana kuin se, että ilmamassaan kohdistettaisiin energiaa joka paineistaisi sitä. Ainemäärä pysyy kenties vakiona, mutta energiassa tapahtuu muutosta. Tämänlaisesta pitäisi jäädä merkki. Esimerkiksi jos enkeli sitten tekee jotain, kuten ilmoittaa sanoman äänivärähtelyllä - tai vaihtaa hehkulampun - tästä pitäisi jäädä merkki säilymislakeihin.

Sama pätee tietysti jos enkelit koostuisivat fotoneista (Akvinolaisen malli on vain helpompi esitellä arkitajuisesti.) Enkelit olisivat ikiliikkujien lähteillä : Ne tuottavat vähintään lyhytaikaisesti tilanteita joissa perinteinen ajatus koneiden hyötysuhteista ei toimisi. Termodynamiikka kun heittäisi häränpyllyä ja tätä kautta kaikki se mekaniikka joka on sidoksissa termodynamiikkaan muuttaisi koko olemuksensa.

Enkelien hehkulamput ja ID

Tästä päästään Intelligent Design -staran, Michael Behen, "*POOF*" -lausuntoon. Kun häneltä on kysytty ID:n toimintaa, hän on tiivistänyt aiheen tuohon sanaan. Siitä on revitty mediajulkisuutta ja se on diskreditoinut ID:tä runsaasti. En jaksa toistaa tähän liittyviä aukkojen Jumala -huomioita, koska ne eivät ole mitenkään uusia tai yllättäviä. Niiden esillletuominen on nähdäkseni vähemmän merkitystä kuin seuraava:

Howard Van Till on huomioinut että Intelligent Designin tulisi koostua sekä mielellisistä ("mind-like") ja fysikaalisista ("hand-like") aktioista. Keskustelu on usein korostanut sitä että suunnittelu olisi ikäänkuin puhdasta logosta, pelkää sanaa ja ideaa. Siksi onkin hyvä huomata että maailman Luojan täytyy olla paitsi insinööri, myös koneenrakejtaja. Vaaditaan jotain joka toimii "kädenkaltaisesti" ja järjestelee ainetta ja energiaa. ID on tähän asti ohittanut tämän kysymyksen ja selittänyt vain että "emme ota kantaa".  Kuitenkin tosiasiassa tämä puoli on oleellinen ja ylittämätön osa ID:tä. Voidaankin sanoa että tämä yksittäinen kysymys on suurin jarru sen välillä että ID voisi olla aidosti tiedettä, että se voisi tehdä testattavia hypoteeseja sen sijaan että se vain presuppositionistisesti olettaisi että maailmassa on Suunnittelija ja yrittäisi sovittaa todellisuuden siihen.

Voidaan nähdä että Akvinolaisessa prosessissakin enkelien toiminnassa on kaksi vaihetta, on mielellinen "Think" ja tekemisen "Poof". On teleportaatio ja se kun enkeli tiivistää itselleen vaikutusvälineen ilmasta. Teleportaatio ei tietysti ole fysikaalista sanan vahvassa mielessä, mutta periaatteessa tällä ei ole väliä. Jos enkeli vaihtaa hehkulampun maan päällä tiettyyn aikaan ja alle sekunnin kuluttua vaihtaa hehkulampun valovuoden päästä, ihmiset voisivat vuoden päästä tietää että enkeli todella kykenee tälläiseen teleportaatiotoimintaan ajassa ja paikassa. Ja tämä tekisi enkeleistä periaateessa aivan empiriisiä olentoja. Kenties perimmäinen olemus olisi salattu, mutta tosiasiassa ihmisillä ei olisi yhtään mitään järkevää syytä uskoa enkeleihin jos niillä ei olisi sitä ruumiillista muotoa jolla esimerkiksi kommunikoitaisiin ihmisten kanssa. Näin enkelit voisivat olla ontologisesti olemassa, mutta ihminen joka väittäisi niistä mitään ei olisi tiedollisesti ollenkaan vahvoilla.

Tämä huomautus selittäneekin miksi ID:ssä olisi syytä siirtyä insinöörinäkökulmasta asentajanäkökulmaan - paitsi tietysti jos tavoitteena on vain saada kreationismia edes jossain muodossa kouluopetukseen, jolloin kysymys on poliittinen ja silloin kenties kannattaa välttää riskejä, joita tieteen tutkimus tuo. Tiedehän voisi vaikka olla antamatta vakuuttavia todisteita tästä asentelupuolesta.

Voidaankin sanoa että ID ei ole saavuttanut Behen Poofia Se on pelkkä ajatustasolle jäänyt. Kuitenkin ilman Poof -tason materialisointia tai aineen manipulointia ei mikään interaktioi aineen tai energian kanssa, jolloin kohdeo n havaitsemisen ulkopuolella eikä sitä itse asiassa edes voida pitää minkään aiheuttajana universumissamme. (Joko aineen, energian tai molempien määrä muuttuu.) ; Siksi jos meidän pitää selittää jokin asia Suunnittelulla, tarvitaan Ajatus, ja Teko. Ja kun Ajatus ja Teko kohtaavat, tapahtuu jonkinlainen POOF, joka sitten tuottaa asian. Jos siis halutaan osoittaa että jonkin takana on POOF, on osoitettava sille toimija joka on kyvykäs Ajatukseen ja jolla on resurssit Tekoon. Ilman Suunnittelijaa, tämän Tavoitteita ja  Toimintamalleja tätä ei tietysti voida kuvailla.

 Ajatus on kenties ajaton, ja sellainen kuin ID:läiset sitä kuvaavat. Mutta se ei yksinään voi selittää yhtään mitään universumissamme. Ei kompleksisuutta, eikä CSI -informaatiota jonka tunnistaminen ja mittaaminen on ID;ltä jäänyt jostain syystä toistaiseksi väitetasolle jossa CSI ilmenee maailmassa koska ID:läiset väittävät että sitä on jossain. Jos Selitettävä on yhtä abstrakti kuin Ajatus, sitä ei voida pitää kovin relevanttina. Yleensä tieteessä on jokin yleisesti tunnettu ongelma, jonka selittäminen on ongelmallista ja johon liittyy anomalioita. ID jostain syystä on niin puhtaan logoksen pauloissa, että se on keskittynyt enemmänkin ongelman (CSI:n olemassaolon) väittämiseen kuin sen synnyn ratkaisuun.

Toivottavasti jossain on enkeli joka vaihtaa abstrakteja idealamppuja ID:läisten aivoissa. Sillä ainakin minä olen varsin tympääntynyt tähän heidän uudelleenlämmittelyynsä jota tällä hetkellä tapahtuu. Uudelleenlämmittelyyn jossa näyttää olevan täsmälleen samat argumentit ja ydinteesit kuin esimerkiksi vuonna 2004 - edellisen vakavan kreationistisuuden nostoyritelmän - aikaan.

Äärettömien enkelten tanssi ja Craig.

William Lane Craigin alkusyyhyn keskittyvä argumentaatio ei ole klassista kreationismia. Nostan sen esiin tässä yhteydessä kaikesta huolimatta. Ihan siksi, että universumin luomisessa aineen ja energian määrä muuttuvat. Ja siksi, että äärettömyysaihe on kiinnostanut skolastikkojakin enkeleitä ja nuppineulanpäitä miettiessään. Olen toki usein ennenkin kritisoinut miehen sanomisia, mutta tässä kohden aihetta on siirrettävä kulmiin joita en aikaisemmin ole pitänyt relevantteina tai kiinnostavina. Ne ovat vähän haihattelevia ollakseen minun silmääni vakuuttavia. Moni kokee ne kuitenkin vetoaviksi. Enkeliaihe jotenkin välitti tätä vetoa minun kylmään sydämeeni asti.

Tässä yhteydessä on katsottava Craigia kokonaisuutena. Tyypilisesti Craig esittää argumenttinsa neljän argumentin kasana, jossa on kaksi tieteellistä ja kaksi filosofista argumenttia jotka ikään kuin toimivat yhdessä. Koska nykyiset fysiikan mallit ovat enemmän mahdollisuuksia kun aktuaalisesti todistettua kovaa tiedettä, niihin vetoaminen on varsin vajaata. On vaikeaa keksiä rajoitteita ja kieltoja universumille jonka luonnetta ei täysin tunneta. Siksi valtaosa ajatteleekin taatusti että filosofiset argumentit suorittavat valtaosan Craigin argumentaation voimakkuudesta. Ja tämä tekee Craigista valtaosan silmissä aika irrelevantin. Hän kokoaa argumentteja joissa on tietyt premissit, ja jos niistä on erimielinen ei voi tehdä paljon asian edestä suuntaan tai toiseen.

Silti Craigin tematiikka voidaan nostaa oleellisesti esiin. Sillä jos mietimme mistä universumin synty koostuu, voidaan nähdä että se on muutos aineen ja energian määrässä. Itse asiassa tämä ominaisuus on juuri se, jota pidetään alkusynnyssä haasteena fysikalismille. Jos ainemäärä pysyisi vain samana, voitaisiin ajatella että kaikki olisi seurausta jostain muusta. Ja tästä päädyttäisiin äärettömään regressioon jossa aineellisia reaktioita olisi pohjaan asti.

Craig toki kieltää tämän vaihtoehdon. Ja tämän tehdäkseen hänen on torjuttava äärettömyys. Tarkalleen ottaen siten että aktuaalista äärettömyyttä ei ole. Ääretön ei siis ilmene fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden hänen pääargumenttinsa on matemaattinen. Hän esitettelee äärettömyyden toimintaa Hilbertin hotellin kautta. Ja esittää että tälläinen ajatus tosimaailmassa on absurdi. Arkijärkeen se ei itse asiassa sovikaan ; Ideahan on se, että on hotelli jossa on ääretön määrä huoneita. Hotelli on täynnä, mutta sinne haluaa vielä yksi asiakas. Häntä ei voida laittaa hotelliin koska hotelli on täysi. Siksi jokaisen hotellissa olevan on siirryttävä yksi huone isompaan huoneeseen. Näin voidaan tehdä, koska numeroita on aina olemassa yksi suurempi. Näin asiakas sopii ensimmäiseen huoneeseen. Craigin mukaan tälläinen hotelli todellisuudessa olisi absurdi. Hän ei tässä teknisesti ottaen falsifioi äärettömyyttä vaan vetoaa siihen että se ei ole arkijärjen mukainen. ; Craig korostaa tätä esimerkiksi kuvittelemalla ajatusleikissä äärettömiä kirjastoja jotka toimisivat Hilbertin hotellin tavoin. Hän siis korostaa että tämä rajoite koskee kaikkea aineellista todellisuutta.

Moni on moittinut tätä lähestymistapaa ja esimerkiksi Hedrickillä on tähän mielenkiintoinen vasta-argumentti. Koska Craig rakentaa filosofisen Kalam -argumenttinsa erityisen vahvasti tiettyyn ajan teoriaan, sillä on erikoisia yhteisvaikutuksia myös Hilbertin hotelliin. Hänen argumenttinsa keskittyy siihen että tosiasiassa todellisuudessa tapahtumia ei voida siirtää eteenpäin "seuravaan huoneeseen" eli tuottaa alkupuolelta tilaa. Ilman tälläistä lokaationvaihtoa analogia Hilbertin hotellin ja äärettömyyden välillä ei päde. ; Joko Hilbertin hotellin absurdius on irrelevanttia koska se on epäanaloginen unviersumin kanssa. Tai sitten äärettömien manipulointiin liittyvät rajoitteet joita Craig käyttää eivät päde. Molemmissa tapauksissa Craigin argumentaatiossa on ristiriita joka pitäisi ratkaista. Argumentaatio on kiinnostavaa ja "Philosophical Disquicitions" -blogi on purkanut sitä helppotajuiseksi ja valaisevaksi kahdessa eri blogauksessa.

Itse olen kyhäillyt hieman toisenlaisen lähestymistavan - joka on kuitenkin jollain omituisella tavalla juuri Hedrickin inspiroima, se ikään kuin putkahti mieleen hänen juttuaan lukiessa - Se ei ole erityisen elegantti - se on enemmänkin kirves kalloon tyylistä lähestymistä. Se antaa hyvän syyn olla ottamatta asioita liian vakavasti. ;Koska Craigin argmentti nojaa siihen että universumi on selitettävä, hän on vaikeassa tilanteessa. Tosiasiassahan klassinen ajatus alkusyystä nimittäin vaatii huomion siitä että jos asioilla on syy, niin joko päädytään äärettömään tapahtumaketjuun tai sitten on jokin syy jolla ei ole syytä. Eli on yksi asia jota ei tarvitse selittää toisilla asioilla. Jostain syystä Craig nojaa että tämän syyn olisi pakko olla Jumala. Päästäkseen edes tähän asti, hän fiksuna miehenä eliminoi äärettömyyttä korostamalla että aktuaalisia äärettömiä asioita ei ole, ja koska ikuinen sarja tapahtumia vaatisi äärettömän sarjan asioita, joten sitä ei tapahdu. Tähän Hilbertin hotelliargumentti on tarkoitettu.

Korostan aktuaalista äärettömyyttä juuri samasta syystä miksi Craigkin sitä käyttää. Koska se on oleellista hänelle. Ja koska se on oleellista vasta-argumentihkolleni. Craig nojaa aktuaaliseen ja potentiaaliseen varsin klassisesti. Hänellä ei ole mitään potentiaalista ääretöntä vastaan. Eli että maailmassa on potentiaalisesti tapahtumia jotka voivat jatkua ikuisesti niin että on aina seuraava tapahtuma. Menneisyyteen on kuitenkin aina vain rajallinen aika. Universumissa selitystä vaatii vain se että jokin potentiaalinen aktualisoi. Jumala taas on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi potentiaalinen ääretön ei ole ongelma. (Samoin matematiikka on abstraktio, joten matematiikassa äärettömyydet eivät ole samalla tavalla rajoitettuja. Ne eivät ole olemassa "oikealla tavalla" ollakseen relevantteja Craigille.)

Kuitenkin voidaan nähdä selvä kuilu aktuaalisen äärettömän ja Kalamin välillä. Sillä jos mietitään tarkasti, voidaan huomata, että tosiasiassa se, että jollain asialla ei ole mitään syytä ei tarkoita että sen takana olisi jotain aktuaalista. Voidaan jopa sanoa että se, millä Craig rakentaa tilaa Jumalalle on sitä että hän ottaa universumin koko olemassaolemisketjun - joka voi olla ääretön koska Craig ei kiistä mahdollisuutta että universumissa tapahtumia olisi edessä ikuisesti tulevaisuuteen. Hän katkaisee sen alkupäästään, ja määrittelee että koko tapahtumaketjua siirretään eteenpäin yhdellä pykälällä ja tähän pykälään määritellään Jumala. Ensimmäinen syy ei siis ole ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma, vaan Jumala.

Toisaalta on erikoista olla puhumatta aktuaalisesta alkusyystä ja mainita Craigin pahan ongelman vastustamisen kohdalla puolustama kaikkihyvä ja kaikkitietävä Jumala. Jos Jumala on täysin aktuaalinen, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, en tiedä että jos tämä ei ole aktuaalinen ääretön, niin mikä on!

Voi tietysti olla että Jumala on erikoistapaus, koska se ei ole universumin normaalissa vaikutuskentässä. Mutta jos tälläisiä poikkeuksia ruvetaan tilaamaan, niitä voidaan oletella muuallekin. Näin esimerkiksi ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma on jokin jota ei tarvitse selittää samalla mallilla kuin toista fysikaalista mallia, koska ensimmäisellä tapahtumalla ei ole syytä kun taas toisella on.

Tomismi ei ole ID:tä

Intelligent Designin kohdalla on helppoa ajatella että se koskisi vain sellaisia asioita kuin evoluutio ja ateismi. Ja tietysti teistinen evoluutio jonka kanssa ID heijaa edestakaisin varsin mielenkiintoisesti. Kuitenkin sen parissa on ollut mielenkiintoinen sivujuonne. Nimittäin se, onko tomismi Intelligent Designin mukaista. ; Evolutionistit ja ateistit ohittavat tämän teeman yleensä kokonaan. Heitä ei kiinnosta. Eikä moni varmasti tätä edes oikein huomaa. Teologiset uskovaisten sisäiset erimielisyydet eivät ole yhtä vereviä tai kiinnostavia. Itse, agnostikkona, olen kenties monia muita kiinnostuneempi "tämänlaisesta abstraktista saivartelusta".

Yleensä perusasetelmana on se, että tomistit ovat yleensä hyvin haluttomia hyväksymään ID:tä. Mutta ID yrittää ehdottomasti saada tomistit mukaan projektiinsa ja yrittävät perustella tomistille miksi ID on tomismin kanssa yhteensopiva. ; Toki on löydettävissä ID -kannattajia jotka ovat tomisteja, mutta tämä on yleensä hyvin poikkeuksellista.
1: ID tietysti yrittää saada tomistit mukaan jo aivan sen kautta että se yrittää olla uskontoriippumatonta. Tällöin se yrittää ikään kuin luoda teologiariippumattoman lähestymistavan jossa uskovainen kuin uskovainen voisi tulla mukaa. Siksi sen sisäiselle tavoitteelle on tärkeää että se ei ole tomismin vastainen.
2: Toisaalta tomismi on tärkeä kohde jo sen vuoksi että tomisteja on paljon ; Tämä koulukuntahan on yksinkertaisesti Tuomas Akvinolaisen teologian kannattamista. (Nykyisin tomistit toki ovat irtautuneet Aristoteelisestä fysiikasta ja menneet Newtonilaiseen fysiikkakäsitykseen, mutta muutoin karkeasti ottaen näin on.) Tomismi taas on olut hyvin kaikenkattava ; Ennen kaikkea kooltaan erityisen suuri Katolinen kirkko kannattaa sitä. Ja vaikka Lutherin aikaansaamat muutokset teologiaan olivatkin voimakkaita, hänen kritiikkinsä eivät yleensä ottaen koskeneet tomistisen teologian ydintä. (Toki läheskään kaikki prostestantit eivät ole tomisteja, mutta tomismi ei ole suoraan ristiriidassa protestanttisuuden kanssa.) Kannattajamäärät ovat valtaa, vaikutusvaltaa. Näin ollen ID:n on kannattava houkutella itselleen kannattajia joiden avulla se voi mekkaloida.

"Siris" -blogissa tämä aihe otettiin esille. Siellä selitettiin että tomismi on itse asiassa hyvinkin ID:n vastainen. "If we ever say that God creates by way of creatures, we can at best be speaking metaphorically. In a proper sense, only God can create, and that means that creation is in and of itself a form of primary causation. Likewise, no Thomist in trying to be accurate about the relation of the world to God would say that God creates through secondary causes, because this is to confuse generation and creation. And this is part of the problem many Thomists have about ID attempts to co-opt Thomistic theological ideas as IDistic: ID is in Thomistic terms not an account of creation at all. It is an account of generation: it claims to tell, on the basis of the natures of things, how they were originally generated. But that means that Thomistic accounts of what God can do are simply not relevant: the Thomist is going to look at ID and say -- "Is their account of the natures of things correct? And is their inference supported by a reasonable causal principle?" Note that God doesn't enter into the matter at all." ID, joka nojaa siihen että eliminoidaan luonnolliset vaikutukset ja oletetaan sitten että se mihin luonto ei kykene on jotain johon Jumala kykenee ei siksi olekaan teologianeutraali. Se perustuu siis siihen että eliminoidaan kaikki sellainen mihin muu kuin Jumala kykekee, ja jäljelle jää einaturalistinen vaikutus jota ei määritellä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ID perustuu vahvasti teologisesti sävyttyneeseen argumentaatioon siitä, että mihin Jumala kykenee, miten ihme määritellään ja mikä on Jumalan luomistyön suhde luonnonlakeihin.

Tämä tarkoittaa sitä että jos olet tomisti ja ID:n kannattaja, sinulla on tässä kohden "teologinen vääristymä" ; Kannatat yhteensopimattomia asioita samanaikaisesti. Tomistisessa ID:ssä syntyy sisäinen ristiriita, kategoriavirhe, kaksoisstandardi.... Eli toisin sanoen jos olet tomisti ja ID:n kannattaja, olisi parasta luopua jommasta kummasta.

Näin ollen ID ei edes ole "big tent" joka yhdistää neutraalisti kaikki uskonnot. Se perustuu implisiittisiin teologisiin taustaoletuksiin joita ID -liike ei tuo esille.
1: Tämä on relevanttia jo siksi, koska sen maailmankuva-smaailmankuva -argumentaatiotapa kritisoi evoluutiota "piilo-oletuksista" ja pitää tätä erityisenä heikkoutena ja osoituksena siitä että naturalistit eivät ole reflektoineet maailmankuvaansa ja ovat siksi dogmaatikkoja.
2: ID myös epäonnistuu tavoitteissaan. Jos tavoitteena on luoda yhteinen ryhmä joka ei ole tiettyä uskontoa vaan joka yhdistää erilaiset luomiskäsitykset neutraaliksi kokonaisuudeksi, on selvää että tomismi on valtava piikki joka näyttää että se ei itse asiassa edusta mitään yleistä uskontokunnasta riippumatonta luomiskäsitystä vaan on päin vastoin hyvinkin teologiariippuvaista. ; ID ei siis ole ainoastaan epäonnistunutta tiedettä. Se on myös epäonnistunutta teologiaa.
3: Mutta ennen kaikkea tämä on tärkeää siksi, että sen kautta voidaan huomata että ID on sävyltään hyvin Amerikkalaista uskontoa. USA on vahvasti kalvinistinen maa. ; ID on perusteologialtaan protestanttinen, ja se on vain muotoutunut fundamentalistiseksi ; Koska ID yrittää toimissaan vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja esimerkiksi koulu-opetukseen se ei toki noudata Lutherin protestantismin ytimessä ollutta kehotusta erottaa kirkko ja politiikka. ID on siksi ennen kaikkea dominionismia. Tämä teologisen taustan ymmärtäminen voi selittää sitä miksi ID saa suosiota esimerkiksi protestanttisessa Suomessa.

Pieni ajatus ; muuttumisen alusta

"In reality God existing sans creation is entirely alone, utterly changeless and perfect, and not a single event disturbs His immobility. There is no before, no after, no temporal passage, no future phase of His life. There is just God, changeless and solitary ... Nothing exists but God in this utterly changeless state."
(William Lane Craig, "God and the Beginning of Time")

Ylläoleva kohta liittyy Craigin argumentaatioon jossa hän ajaa takaa ns. "filosofien jumalaa" joka on alkusyy. Muuttumaton tila on oleellisesti samanlainen "liikkumattoman liikuttajan" kanssa ; Toki teknisesti "Liikkumaton liikuttaja" kuuluu Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen kosmologisiin argumentteihin, ja Craigin argumenttiperinne sitoutuu toiseen argumenttiin, kalām -argumenttiin, on näissä kuitenkin sen verran samanlaisuuskia että ne molemmat osuvat samaan ongelmaan. Ongelman ytimessä on tapahtuma ("event").

Tämäntapaisessa argumentaatiossa toki ratkaistaan joitain universumin alkuun liittyviä ongelmia, mutta samalla luodaan uusia. Nämä ongelmat ovat olleet mukana alkusyyargumentaation mukana aina, joten tämänlaisten esiintuominen ei ole hirvittävän suuri uutinen. (Ehkä se on kuitenkin pikkublogauksen arvoinen.)

Lainaamassani kohdassa on se, mitä Craig tarkoittaa atemporaalisella, ajan ulkopuolella olevalla. Tämä ratkaisee sen ongelman miten samanaikaisia asioita voisi tapahtua ajattomassa hetkessä. On mahdollista että asioita tapahtuu yhtäaikaisesti. Tämän ratkaiseminen on tärkeää, koska muutoin syntyy ongelmia sen kanssa että aika on fysikaalinen ominaisuus ; Ennen universumin alkua ei ole aikaa, joten ei ole ollenkaan logiikanmukaista luoda "aikaa ennen kuin aikaa on". Kuten aiemmin kirjoitinkin, tässä ratkaistaan se, miten ei enää tarvita "aikaa ennen kuin aikaa on". "x exists at time t and there are times immediately prior to t at which x does not exist" ≠ "x exists at t and there is no time immediately prior to t at which x exists."

Tässä tulee kuitenkin mukanaan ongelma ; Jos olet ajattomassa momentissa universumin alkaminen tarkoittaa sitä että olisi jokin erillinen momentti jolloin universumi alkaisi. Tässä on selvästi suhde ; On ajaton momentti jolloin universumia ei ole, jossa on vain Jumala joka ei liiku ja jossa ei ole muutosta. Ja ajaton momentti jolloin on universumi ja Jumala. Tässä kohden on syyseuraussuhdetta mallia "ennen ja jälkeen".

Jos ajatellaan että universumin ilmestyminen on muutostila, tilanne näyttää siltä että atemporaalisessa olisi vaiheita. Nämä taas vaatisivat jonkinlaista "ajan käsitettä". Tämänlaisia ei kuitenkaan voisi olla koska muutos on nimenomaan liikettä joka tapahtuu ajassa. ~ Sillä jos näin ei ole, teistillä on olemassa "ennen-jälkeen" -suhde jossakin jonka tulisi olla yksittäinen ajaton muuttumaton momentti. (Liikkumaton liikuttaja liikkuisi mutta ei liikuttaisi.) Tämä on selvästi vakava filosofinen ongelma. Tämä on arkikielelle siirrettävissä siten että ongelmana ei siis ole enää universumin synty, vaan universumin synnyttäminen joka tekisi aikaan ennen aikaa muutostiloja jotka ovat yhtä mahdottomia ja ongelmallisia kuin "aika ennen kuin aikaa" on.

"Muutostila ennen muuttuvaa" vaatii korjaukseksi sen, että Jumala on aina joko luonut universumia tai universumi on ollut olemassa. Jumala ei siis ole tehnyt sitä mitä Craig olettaa, eli aloittanut luomista samanaikaisesti kun se syntyy. Silti tässäkin on se perusongelma että tila jossa on vain Jumala on määritelty ikuiseksi ja muuttumattomaksi. Jos taas otetaan tila jossa on vain Jumala ja verrataan sitä tilaan jossa on Jumala ja tämän luoma universumi, on näiden kahden välissä universumin kokoinen ero. "Korjaus" itse asiassa vain "metauttaa" ongelman. Tämä tarkoittaa sitä että ristiriita peitetään konseptilla, jonka taakse piiloutuu pakosti juuri se sama ongelma jota sillä yritetään korjata. Näin ollen joudutaan ad absurdum -tilanteeseen joka vertautuu olennaisesti siihen tilanteeseen että Jumalan taakse jouduttaisiin olettamaan toinen Jumala joka olisi luonut tämän Jumalan. (Tässä ei vain puhuta Jumalasta vaan muuttumattomuudesta joka valitettavasti sisältää muutoksen joka vaatii taakseen uuden muuttumattomuuden.) On selvää että näkemys on loputtomassa ansassa.

Vaihtoehtona on "itsekäynnistyminen", jota esimerkiksi Hawking kannattaa. Tai se jonka "Journeyman Philosopher" kuvaa Paul Daviesin tapana ja joka näyttää itse asiassa jonkinlaiselta panteismilta jolle universumin ulkopuolinen alkusyy a'la Craig näyttää omituiselta ; "I have suggested that only self-consistent loops capable of understanding themselves can create themselves, so that only universes with (at least the potential for) life and mind really exist."

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."

Ei antropomorfistinen personifikaatio?

"Paholaisen Asianajaja" -blogissa kävi kommentoimassa "Ilari". Hänellä on usein mielenkiintoisia näkemyksiä. Tälläkin kerralla hänellä oli jotain mielenkiintoista sanottavaa. Tällä kertaan aiheena on antropomorfismi, eli se että Jumala nähdään ikään kuin ihmisen jatkeena. "...saisi sellaisen käsityksen, että kristinuskon perinteinen Jumala-käsitys on jollakin tapaa antropomorfinen. Kristillisen tradition suurten ajattelijoiden opiskelu kuitenkin osoittaa tällaiseen väitteen radikaalisti vääräksi. Esimerkiksi klassisten kristittyjen, kuten Augustinuksen, Anselmin ja Akvinolaisen mukaan Jumala (nimenomaan kristinuskon Jumala) on puhtaasta aktuaalisuudesta koostuva olemassaolo sinänsä, jolla ei ole minkäänlaista erottelua edes olemuksen ja ominaisuuksien välillä. Perinteinen kristillinen Jumala-käsitys on siis radikaalisti kaikenlaista antropomorfismia vastaan, ainakin kaikkein tärkeimpien ja suurimpien ajattelijoiden keskuudessa."

Ilarin näkemys on hyvä tuoda esiin, koska kristinuskossa on tosiaan monia antropomorfismista etäännyttäviä elementtejä. "Ilarin" mainitsemien lisäksi voisin mainita seuraavat:
1: Indoeurooppalaiset uskonnot ovat hyvinkin tiiviisti antropomorfistisempia uskontoja kuin Kristinusko ; Niissä jumalat kuvataan ihmishahmoisina ja keskitytään enemmän jumalankuviin. Lisäksi niiden jumalilla on heikkouksia, joiden kautta ne ovat selkeästi muutenkin inhimillisempiä. Seemiläiset kulttuurinäkemykset, joista kristinusko on yksi esimerkki, taas etäännyttävät Jumalaa antropomorfismista, siinä esimerkiksi jumalankuvien kieltäminen on oleellista. Näin ollen Jumalaa ei todellakaan kuvata teologisen korrektin tavan mukaan ihmishahmona.
2: Lisäksi antropomorfismi on jotain josta aika moni haluaa irtautua ; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on kovasti vihjannut että Jumalasuhde ei ole antropomorfistinen ; Se liitetään helpostu uskonnonvastaiseen ilmapiiriin ; Siinä missä uskovainen kuvaa ihmisen Jumalan kuvana ateisti selittää Jumalan ihmisen kuvana. Antropomorfismi käsitetään myös yleisen ns. taikauskoiseksi ajatteluksi. Tämä onkin esimerkiiksi kognitiotieteen näyttämien piirteiden valossa hyvin järkevä kanta. Koska uskonnon järkevyys ja eitaikauskonomaisuus halutaan säilyttää, on järkevää etääntyä tämänlaisista konsepteista.

Jumala määritelmänä - ei antropomorfismia?

Kuitenkin toisaalta kristinuskon Jumala on kiistatta ja selkeästi ihmisenkaltainen. Ilarin tapa ottaa esille pelkästään keskiaikaisia teologeja on hieman kummallinen. Sillä tosiasiassa kristinuskon ydin on "Raamattu". (Kertokaa minun olevan vanhoillinen kun sanon näin.) Tällöin voidaan huomata että teologit eivät suinkaan ole määritelleet Jumalatodistuksissaan Jumalaa ja koko Jumalaa mitään pois jättämättä. He ovat ottaneet esiin Jumalan osa-alueita ja kuvanneet niitä. Näin ollen voidaan sanoa että jos ja kun katsotaan "Raamattua" huomataan että Jumalaa kuvataan siellä inhimillisten tunteiden kautta ; Jumalan käytöstä selitetään vihastumisella, halulla rankaista, halulla opastaa ja niin edespäin. Tämä kertoo siitä että Jumala on selvästi ihmisenkaltainen. Tätä korostaa se, että Jumalan lähestymistavat ovat hyvin ihmisläheisiä. Jumala keskustelee, Jumala puhuu painavia sanoja. Jumala kommunikoi. Pyhää kolminaisuutta kuvataan antropomorfistisuuden kautta kuvaamalla isää ja poikaa jotka ovat kuvauksina selvästi ihmismäisiä. Jumalaa myös kuvataan Herraksi ja Kuninkaaksi, jolloin on selvää että mukana ei ole mitä tahansa antropomorfismia, vaan Jumala nähdään vertauskielessä nimenomaan statusta omaavan johtajauroksen antropomorfismina. Tämä voidaan nähdä "Mun isi on isompi kun sun isi" -tyyppisen antropomorfisen fantasian huipentumana jossa "Mun isi vetää sun rekkakuski-kapteenimarsalkka-supersankari -isiä turpaan koska on äärettömän vahva, ääretön plus yksi vahva."

Hyvin usein Jumala määritellään abstraktioksi kuten Rakkaus. Tai Jumalaa käsitetään kosmisena älynä, kuten logoksena. Nämä on kuitenkin inhimillisiä piirteitä ; Jumalaa käsitetään silloin ihmisen piirteen kautta. Jumala on siis inhimillisyyden levittämistä. Tämä johtaa siihen että jos nämä kaikki Jumalaa lähestyvät kohdat ovat vain symbolismia, niin Jumalaa lähestytään vähintäänkin antropomorfistisin symbolein. Silloin antropomorfismi on hyvinkin kätevä tapa lähestyä Jumalan määritelmää. Ihminen on Jumalan kuva ja teologia on Jumalan ymmärtämistä joka ponnistaa inhimillisestä. Tällöin tekninen kiemurtelu äärimmilläänkin johtaa siihen että jos Jumala ei olekaan antropomorfistinen, niin teologia ainakin on antropomorfismien harjoittamista äärimmillään.

Jumala sosiologisena uskonkappaleena - ei antropomorfismia?

Mutta jos otetaan sellainen tervehenkinen ajattelu että kristinusko elää kulttuurissa. Silloin Ilarin argumentti voisi periaatteessa palata kuvioiohin. Kristinuskon määritelmä muuttuu ajan mukana joten on viisasta katsoa kristittyjen ihmisten Jumalakäsityksiä.

Tämä valitettavasti johtaa vielä kammottavampaan umpisolmuun ; Itse asiassa antropomorfistinen kenttä kristinuskon Jumalassa on sen verran voimakas että en malta olla viittaamatta toiseen paikkaan "Paholaisen Asianajaja" -blogissa. (Nimittäin viestiin joka on sen aikaisemmin viittaamani vieressä.) Siellä kuvattiin miten 1700 -luvun puolivälissä maanjäristys-tsunami-tulipalokatastrofi Lissabonissa. Tämä sai sen ajan viisailta ihmisiltä kommentteja kuten selitys siitä että tuho johtui maallistumisesta ja synnissä elämisestä. Tämän valossa lausuttiin että "On virhe luulla, että järistys oli luonnollinen tapahtuma. Ei edes Paholainen voi keksiä niin perätöntä väitettä." "Ilari" ei jostain syystä ilmestynyt paikalle selittämään että tämänlainen ei ole kristillisyyttä ollenkaan. Kuten hänen pitäisi jos kristillisyys ei olisi antropomorfistista.

Tämä katastrofikuvaus on tietysti siitä mielenkiintoinen että esimerkiksi tsunami Aasiassa nähtiin aikanaan nimenomaan tätä synnillisyyden taustaa vasten. Näin ollen modernissakin maailmassa nimenomaan kristittyjen joukossa on se, minkä kristitty ja kristinuskon voimakas puolestapuhuja ja USA:Ssa suosiota näkemyksineen ja näkemyksilleen saanut Phillip Johson on lausunut suomeksi käännettynä "Evoluution maailmankuva" -kirjassa muodossa "... haluaa vaihtaa Raamatun Luoja-jumalan deismin hengettömään Alkusyyhyn. Se on kuin vaihtaisi oikeaa kultaa väärään rahaan." Ihmiset uskovat Jumalan olevan alkusyy, mutta abstrakti alkusyy on ihmisien tunne -elämälle riittämätön. Tosiasiassa teologiset kiemurat eivät kuvaa kristinuskon sisältöä useankaan mielstä. Kristinuskon sisällä onkin paljon eläviä kulttuuriperinteitä joissa Jumala on nimenomaan antropomorfistinen henkilö, joka on niin ihmismäinen että rukouskin nähdään ikään kuin puhelinyhteytenä Jumalaan.

Uskominen psykologisena ilmiönä teologisen korrektiuden ulkopuolella - ei antropomorfismia?

Lisänä olevana naulana arkkuun voidaan tietysti ottaa ihana kognitiotiede. Pascal Boyer on nimittäin kuvannut sitä miten ihmiset ottavat antropomorfismin mukaan. Teologinen korrektius ei hänen mielestään ole kovinkaan kiinnostava, koska ihmiset osaavat kyselytutkimuksissa vastata "uskonnollisiin tenttikysymyksiin", mutta paljastavat esimerkiksi Jumalan tekojen odotuksissa hyvinkin eri linjaa joissa Jumalan oletetaan tekevän asiat tietyllä tavalla. Ero teologisen korrektiuden ja vakaumuksellisen odotusten välillä on paikoin jopa huikea.

Boyer näkeekin Jumalan taakse nimenomaan antropomorfistisia vaikutuksia. Tätä ei voida kuitenkaan ymmärtää jos antropomorfismi nähdään latteasti. Sillä takana on useampivaiheinen prosessi. Tässä taustalla on esimerkiksi intentioiden yliodottaminen jolloin ihminen näkee helposti tarkoitusta satunnaisuudessa (joka on evolutiivisesti ymmärrettävää koska väärä hälytys siitä että pensaassa on leijona tai salaliittovaanija ei tapa mutta alireagoiminen jossa pensaassa on leijona tai salaliittovaanija on usein hyvinkin letaalia.) Ja skeemojen sekoittumisesta syntyvät kompleksit ideat.

Kun nämä yhdistetään, tällöin antropomorfismi pitää nähdä uudessa valossa. Kaikki ylläolevat antropomorfismiesitykse parrakkaista taivaan isistä on nimittäin ollut "lineaarisesti analogista". Eli Jumala nähdään samankaltaisuussuhteessa ihmiseen jossa on vain analogioita ja epäanalogioita. Boyerin mukaan Jumala on kuitenkin enemmänkin kahden konseptin yhteys. Antropomorfistinen intentioita näkevä teleologinen ajatusmaailma kohtaa jonkin toisen skeeman. Tämä ei poista sitä että antropomorfismi ei olisi oleellista. Ilman sitä olisi vain mielivaltaa eikä yhdistyneitä skeemoja. ~ Inhimillinen tietoisuus levitetään taitavammaksi ja tältä otetaan konkreettinen ruumis pois ; Luonnonilmiön ja ihmismielen skeemojen sekoittuminen synnyttää monenlaisia jumalankaltaisia ajatushahmoja. Universaalina älynä nähty panteismikin on tässä mielessä antropomorfistinen vaikka sillä onkin paljon epäanalogioita ihmiseen.

Loppukaneetti - ai ei antropomorfismia?

Tässä mielessä väite siitä että kristinuskon Jumala ei olisi antropomorfistinen on suoraan sanoen kaikilta kulmilta hieman omituinen. Väitän että kristinuskon Jumala on nimenomaan antropomorfistinen. Ja näkemykset joissa tämä on jotain muuta näyttävät olevan pikemminkin tulosta siitä että on haluttu väenväkisin luoda Jumalatodistus, sitten on mietitty minkälainen asia on pakko olla. Ja tätä kutsutaan Jumalaksi - siitä huolimatta että tulos muistuttaa enemmän vaikkapa multiversumin määritelmää kuin sitä miksi Jumalaa yleensä käsitetään puheen konnotaatioissa. Näin ollen moni Jumalatodistus on enemmänkin määritelmäleikkiä - jotain joka rakentaa normaaliin jumalakäsitykseen yhdistettynä ekvivokaatioita kuin siihen hyvin yhteensopivia näkemyksiä. Esimerkiksi alkusyy näyttää varsin hengettömältä alkusyyltä jossa ei ole mitään siitä syyavaruudesta

Tämä onkin nähtävissä Jumalatodistuksia rakentelevan teologian pääongelmaksi. Kun saadaan aikaan Jumalatodistus, näyttää yleensä että se on oleellisesti erilainen kuin se Jumala jonka todistamiseksi jumalatodistuksia sitten yritetään käyttää. Jopa Pascalin vaaka näyttää (sitä käytetään hyvin paljon joten päättelen että se ymmärretään ja sen sisältö koetaan osuvaksi) olevan oleellisempi uskovaisten Jumalankuva -avaruutta kuin se hengetön multiversumin ja kvanttifluktuaatioteorioiden historialliselta taustakonseptilta näyttävä alkusyy joka seikkailee esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen maailmassa. Tai korjaan, ei seikkaile. Koska jos se seikkailisi, se olisi lähempänä kristinuskon Jumalaa, mutta olisi samalla jo hieman antropomorfistinen.