Vaaleja edeltävä blogeaminen

"Raivon Ensyklopediassa" viitattiin ärsyttävään ilmiöön. Ennen vaaleja ehdokkaat kirjoittelevat lehtien mielipidepalstoille. Ne ovat eräänlaisia ilmaisia vaalimainoksia. Ja niiden sisältö on jotain joka on hyvin kaukana mielipidekirjoittamisesta. "näiden halpamaisten ja tyypillisesti kirjallisesti avuttomien sepustusten kirjoittajat todella kuvittelevat, ettei ole läpinäkyvää kalastelua aktivoitua kerran vaalikaudessa halvimmalla mahdollisella tavalla rimaltaan alhaisimmalla printtimedian forumilla." Itsekin koen tämän ärsyttävänä. On toki hyödyllistä tietää poliitikoista joita ei äänestä. En siis kannata sensuuria tässä asiassa.

Vastaava ilmiö on myös blogejen puolella. On olemassa juuri tämä itseään vaalimainostava samainen ihmisryhmä, joka intoutuu kirjoittamaan blogeja ehdolla ollessaan. Näistä tyrkyistä tiedostaa sen, että he kirjoittelevat ahkerasti aina muutaman vuoden välein. Tai jos ovat uusia tyrkkyjä niin perustavat blogin. Blogi on, jos vain mahdollista, vielä banaalimpi viestintäkanava kuin lehtien perinteinen mielipidepalsta. Niissä kun on yleensä jonkinlainen päätoimittajan tarjoama suoja erilaisilta nöyryytyksiltä.

Tässä takana ei ole se, että poliitikot eivät sinällään saisi kirjoittaa blogeja. Itse asiassa näen että blogi on parhaimmillaan hyvä keino olla yhteydessä äänestäjiin ja vaikuttaa aktiivisesti. Tai vaikuttaa aktiiviselta. Vaalimainosten kohdalla kysymys onkin enemmän siitä että se muistuttaa aika vahvasti tuoteasettelua ; On periaatteessa ymmärrettävää että elokuvissa vaikka ajetaan jotain autoa ja siksi tämä auto voi olla saman tien sponsoroitu. Mutta jos homma menee siihen että tuoteasettelu määrää mitä elokuvassa tapahtuu kovinkin laajasti, siitä tulee häiritsevää. Suurin osa vaaliblogeista on kalastelevia eivätkä tarjoa kovin eksakteja teesejä. Niillä vedotaan ympäripyöreästi.

Tässä kohden sosiaalinen media onkin lisäksi hyvin erikoinen paikka. Se on helppoa rinnastaa perinteiseen lehteen tai perinteiseen mainontaan. Sosiaaliseen mediaan (vaali)mainossisältöä tuottava taho on vähän kuin mainostoimiston mies joka tekee mainoskampanjan. Kuitenkin siinä on myös eroja. Esimerkiksi se, että sosiaalinen media vaatii pitkäjänteisyyttä. Vain vaaliaikoina blogaava vaikuttaa helposti tyrkyltä ja vain mainostavalta..

Jos esimerkiksi kohtaa minut voi kokea järkytystä. Esimerkkejä kuulemastani; "livenä olet ihan eri kuin täällä facessa siis todella eri" ... "olet aina niin vakava, jopa tympeä paitsi sitten livenä jotenkin ihan eri, lempeä" ... "livenä olet kuin lammas" ..."fasessa susta saattaa kuulla naurua sieltä rivien välistä mutta livenä ei sitäkään". Jos joku pitää minua vilpittömästi rivien välissä nauravana vitsailijaa ja samanaikaisena epähauskan tympeänä, niin tämä on pitkäjänteisen imagonrakennuksen seurausta. Olen kirjoitellut sosiaalisessa mediassa ja blogeissa kauan. Ja teen tätä paljon osittain siksi että voin tätä kautta ilmentää itsestäni niitä puolia joille ei oikein muutoin ole tilaa. (Kuten puolisoni asian ilmaisi : Livenä olen kiltti ja minulta puuttuvat rajat. Annan ihmisille mahdollisuuden ja he saavat tökkiä ja tulla privaattialueille. Kunnes he menevät liian pitkälle jonka jälkeen varoittamatta raivoan heille. Ikään kuin lyön heitä varoittamatta metaforisella tiiliskivellä naamaan.) Tässä mielessä seuraajille syntyy vilpitön vaikutelma siitä että ikään kuin tietäisi minkälainen olen ihmisenä. Suollan mielipiteitä jotka eivät aina ole kovin arvokkaita tai hyviä. Mutta kukaan ei pidä niitä mainostyrkyttelynä tai vilpillisenä vallankalasteluna.

Sosiaalisessa mediassa vain vaaliaikoina mainostava onkin kuin ihminen joka lähettää kohteliaisuusjoulukortin kerran vuodessa. Tai joka soittaa vain kerran viidessä vuodessa. (En sano tätä moitteena siinä mielessä että en itse pidä yhteyttä ihmisiin juuri ollenkaan. Minulle soitetaan, minä en soita kenellekään.) Sosiaalisessa mediassa vaalimainostava onkin tässä mielessä ihminen joka ei ymmärrä käyttämänsä viestintäkanavan rakennetta. Hän ajattelee että se on kätevä tapa viestiä vaalikampanjan aikana. Eikä ajattele sitä niin, että vain vaaliaikoina näkyminen koetaan hyvin erikoisella tavalla ihan siksi että sosiaalinen media rakentuu nopeaan viestintään. Ja on tätä kautta lähempänä suullista viestintää ja juttelua kuin printtimediaa.

Guggenheim, symbolisointi ja ideologia

Moni on puhunut Guggenheimin kohdalla rahasta ja jopa rakennustekniikasta. Itse katson asiaa kuitenkin hieman metaisemmalta tasolta. Katsoisin nimittäin niin, että Guggenheim -keskustelussa oli suuressa määrin kysymys taiteesta ja taiteen arvostamisesta. Tai tämä on oikeastaan väärä sana. Oikea sana on siinä, että minkälaista taidetta ihmiset pitävät tukemisen arvoisena ja tärkeänä taiteena. Tätä kautta mukaan tulee poliittisesti sävyttyneitä näkökulmia. Jotka kertovat omaa osatotuuttaan asioista ja siitä miten asioita tuetaan tai ei tueta rahallisesti valtion tai yhteiskunnan tai yhteisön kassasta.

Itselläni ei ole ollut suuria tunteita Guggenheimista.

Ajatukseni syntyi siitä, että Guggenheimia vastustaneet "perussuomalaishenkiset". Ja tässä rinnastus tehtiin yleensä "Kiasmaan". Tässä taidemuseo nähtiin liberaalina. Toisaalta taas vasemmistolaiset olivat monesti kuten Arhinmäki joka vastusti aatetta. "Kokoomushenkiset" ihmiset, kuten Grahn-Laasonen tuntuivat puolustavan Guggenheimia ja he rinnastivat sitä enemmän "Ateneumiin". (Tässä käytössä oli argumentti joka itseni mieleen toi pseudotieteiden parissa suositun "Galileitakin vainottiin" -asenteen. Eli kun Ateneumiakin vastustettiin niin Guggenheimistakin tulee hyvä kun sitä vastustetaan. Tämänlainen on melko huolimatonta ja ylimalkaista analogista päättelyä, hädintuskin sitäkään.)

Tästä saadaan mielenkiintoinen kolmikko.

On mielenkiintoista muistaa että "perussuomalaishenkiset" ovat painottuneet kansallismielisyyteen ja konservatiiviuteen. Tällä poliittisella suuntauksella taiteelle nähdään tiettyjä funktioita. Tämä ajatusmaailma tiivistyy aika hyvin Timo Soinin puheissa jotka koskivat "postmodernia tekotaidetta". Tässähän korostettiin, että valtion ei tulisi tukea muuta kuin tietynlaista taidetta. Postmodernia tekotaidetta saisi tehdä mutta sen tulisi myydä itsellään. (Tässä toisaalta selvästi myös lietsottiin skismaa liberaalejen välille, Soini on korostanutkin että tämä oli osa strategiaa. Tosin tämä onnistuu lähinnä sen kautta että nämä taidenäkemykset ja niissä olevat erot ovat olemassa. Ei skismaa lietsota siitä mistä ollaan samaa mieltä.) Voidaan sanoa että tätä taidekäsitystä tukee perinteinen "Ateneum". Siellä on paljon esillä taidetta joka herättää kansallisromanttisia tunteita ja jotka mukailevat yleistä hyvää makua. (Toki siellä on esillä kaikkea muutakin, mutta tämä ei ole osa Ateneumin imagoa. Olen nähnyt itse omin silmin Ateneumissa sellaisia kuvia että jopa minunkaltaista kaiken kokeillutta libertiiniä punastuttaa.)

"Guggenheim" taas voidaan nähdä "perussuomalaisin silmin" nimenomaan "postmoderniksi tekotaiteeksi" joka myy itsensä. Guggenheimin parissa kiertävällä taiteella on taatusti rahallinen ja kaupallinen arvonsa. Tästä tuskin tarvitsee edes keskustella. Oikeistolaisessa maailmankuvassa kiinnostavuus heijastuu kaupallisuuteen. Adam Smithin näkymätön käsi suojelee asioita. (Ja jos ei suojele niin vapaa kilpailu voidaan jotenkin määritellä siten että Helsinki maksaa...) Tai näin siis stereotyyppisesti, Guggenheimissa on varmasti myös perinteisempää taidetta. Mutta imago on tässäkin se joka painaa enemmän kuin se mitä taidemuseoissa todella on. (Taidemuseokeskustelua käydään vahvasti sellaisten ihmisten voimin jotka eivät taidemuseoissa käy. Voivat jopa ylpeillä tällä käymättömyydellään.)

Toinen on sitten vasemmistolaisempi taidekuva jota edustaa hyvin "Kiasma". Sen taide voi olla omituista. Se ei mukaile hyvää makua eikä kaupallisuutta. Tässä mielessä se on eniten jotain jossa taidetta tehdään taiteen vuoksi miettimättä sitä että miellyttääkö se ketään niin että he haluaisivat sellaisesta maksaa. Tässä mielessä se on "perussuomalaisten postmodernia tekotaidetta jota on tuettava rahallisesti". Tai onhan siellä itse asiassa muutakin, mutta tässäkin painaa se imago.

Mitä tällä liikakarkeistuksella yritän sanoa?

Kannanottoni on tietenkin liioitteleva. Sävytin asian jotta idea tulee ymmärretyksi. Nautin tätä itsekin "suolan kanssa". Mutta tätä kuvaustapaa on syytä korostaa koska tätä kautta saan tuotua esille sen viestin jonka tästä aiheesta haluan sanoa;

Ensimmäinen on se, että ymmärrän että Guggenheimin kaltaiselle museolle voi todella olla niche. Meillä on "Ateneum" ja meillä on "Kiasma". Mutta ne ovat kuitenkin eetokseltaan hyvin erilaisia. Guggenheim sekä sisältää että edustaa instituutiona tietynlaista asennetta yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja tässä mielessä sekin on näkökulma josta voi tehdä taidetta. Lisäksi Guggenheimin mallin taiteenystävät lienevät varsin varakkaita ihmisiä. Näkisinkin että moniarvoisuuden kannalta voisi olla hyvä lisä pumpata Helsinkiin tämänlaistakin pluralismin henkeä.

Toinen on sitten se, että elämme itse asiassa hyvin polarisoitunutta aikaa. Suomen poliittiset linjastot ovat jyrkkiä. Erot ovat paitsi harvinaisen suuria niin myös sellaisia että ne lietsoutuvat helposti. Maailmassa on tietty epätoivon henki joka on itse asiassa räjähdellyt kaikkiin mainitsemiini suuntiin.
* Minun tuskin tarvitsee puhua siitä skismasta joka on perinteisesti ollut oikeiston ja vasemmiston välillä. Ja siitä miten liberaalien ja konservatiivien merkitys on tullut näiden uudeksi korvikkeeksi. (Repivimmät poliittiset kiistat ovat vaihtuneet ; Porvarit-talonpojat -linjama on siirtynyt liberaalit vs. konservatiivit -kinasteluksi. Tämä helposti unohtuu jos puhutaan "liberaaleista" ja "vasemmistosta" synonyymeinä kuten konservatiivit nykyään aika usein tekevät. Ne eivät ole ihan sama asia. Ja tämä on tärkeää.)
* Nykyään myös perinteisten liittolaisten, Oikeistolaisten ja konservativiien välille on syntynyt eräänlaista vasemmistolaisen makuista luokkasotaa, koska konservatiivit ovat menneet populistiseen suuntaan, siihen suuntaan jossa korostetaan tavallisen kansalaisen asemaa tavalla jossa sävyttyy sekä anti-intellektuellismi että herraviha.

Tässä ilmapiirissä Guggenheim on riitaa lietsova asia. Sen perustaminen on nimenomaan sellainen asia joka ärsyttää niitä ihmisiä joiden ärsyttäminen tässä poliittisessa tilanteessa ei välttämättä ole kovin ideaalista. Toki ymmärrän että varakas ja koko elämänsä turvallista elämää viettänyt massimies ei tiedosta miten ärsyyntyneitä ja turhautuneita monet ihmiset ovat. Itse en toki usko että Guggenhaimittomuus pelastaisi. Mutta se ei kuitenkaan lietsoisi tätä tilannetta pahemmaksi. (Jota lienee rehellisesti sanoen kuitenkin luvassa.)

Tosin minä nyt näenkin, että Guggenheimissa oli monesti kysymys tästä symbolisesta kiistasta, vaikka näitä asioita ei ääneen mainittukaan.. Mutta ehkä olen vaan hoopo kun uskon että ilman poliittisia intressejä jokainen tajuaisi että "ei minun rahoilla Guggea" -huuteleva ei-Helsinkiläinen on hieman erikoinen. (Etenkin kun kokonaiskustannus "per suomalainen naama" jää muutamaan euroon.) Ja tulkitsen että tämänlaiset erikoisuudet johtuvat siitä että tämä argumentti ei ole niin tärkeä. Että kun vastustetaan asiaa ideologisella paatoksella niin mikä tahansa mikä vaan on tätä vastaan otetaan käyttöön. (Samoin käyttäytyy myös aiemmin mainittu Galilei -rinnastus -rinnastus.)

Fasismikortin ylikäytöstä

Erilaisia tahoja kutsutaan usein fasistisiksi. Esimerkiksi Suomessa tietyt vasemmistolaiset piirit voivat kutsua poliiseja fasisteiksi. Sanaa kuvaa kaksi asiaa (1) sitä käytetään hyvin epämääräisesti ja leimaavasti (2) silloinkin kun termiä on käytetty osuvasti ja asianmukaisesti, sen sanomisella ei ole juuri mitään merkitystä.

Fasismi on itse sanana tärkeä ja sillä on historialliset juuret. Sillä on syvä kulttuurihistoriallinen merkitys. Ja vaikka ilmiö on jokseenkin "mutkikas" on siihen kuitenkin melko ei-kontroversiaaleja "checklist"-tyylisiä lähestymisiä. Sen tyylisiä mikä löytyy esimerkiksi "Oxford English Dictionarysta". Sen mukaan sana tarkoittaa "An autoritharian and nationalistic right-wing system of government and social organization." Tässä mielessä fasismi on siitä hyvä, että jos natsismissa moni korostaa että natsismi on vasemmistolaista koska se oli kansallissosialistista. Fasismi on määritelmällisesti oikeistolaista.

Toki jokainen mainittu sana, kuten autoritaarisuus, ovat jossain määrin tulkinnanvaraisia. Mutta voidaan sanoa että historiantutkijat voivat aivan asiallisesti puhua Mussolinin ajatusjärjestelmästä ilman että ovat idiootteja. Sanalla on siis jonkinlainen relevantti sisältö, merkitys ja konteksti. Tässä kohden merkitykset ja tarkastelut muuttuvat toki helposti pidemmiksi. Esimerkiksi Umberto Eco listasi 14 eri kohtaa fasismille. Hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". 

Selvästi suuri osa ihmisistä ei analysoi asioita tämänlaisten checklistien kanssa.

George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen.

Orwellin ajatus on siinä mielessä tärkeä että fasismi on ollut voimakas ja merkityksellinen sana. Fasismi on jotain jota on ymmärretysti haluttu välttää. Ja koska tämä sana on ollut tehokas, sitä on mielellään ylikäytetty koska siihen on liittynyt valtaa. Koska sanalla on ollut merkittävä viittauskohta ja sanaan on liittynyt "jokin ilmiselvä paha", on sanaa ollut tehokas käyttää. Ja juuri tämä luo motiiveja ja keinoja siihen että sanaa ylikäytetään ja väärinkäytetään. Ja näin itse asiassa menetetään tehokkuus kun jotakuta joka on oikeasti fasisti kutsutaan fasistiksi.
1: Sama kielen rappeutuminen tulee toki vastaan muussakin. Natsikortti on sellainen että sen käyttämistä pidetään jopa eräänlaisena "häviön tunnustamisena". Sen sijaan fundamentalismi uskonnossa on jotain joka on vasta ylikäyttövaiheessa. Uskoisin että kyseinen sana tulee vesittymään.

Ja tästä seuraakin juuri se, että fasismisanaa kuvaavat ne kaksi asiaa jotka laitoin alkuun. Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä...

Tämä toki johtunee nykyajasta jossa lähes kaikessa on kysymys imagosta. Politiikkaa tehdään tämän vuoksi enemmän tunteilla kuin järjellä. (Tai oikeastaan sitä ei tehdä tunteilla vaan nimenomaan negatiivisilla tunteilla.) Representaatio ja konteksti, kuten jengi ja puoluekanta merkitsevät. Informaatio tulee medioista. Hyvin ahkerasti ja hyvin väritetysti. Tämä on tehnyt politiikasta viihdyttävämpää. Politiikanteosta on tullut yleisölaji.

Ja esimerkiksi poliittista korrektiutta ajavia populisteja kuvaa harmittavan usein se, että heidän rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Ja tämän vuoksi seuraa helposti se, että jos joku vasemistolainen liberaali ylikäyttää fasismi -sanaa koska se tehoaa yleisön tunteisiin, niin oikeistokonservatiivi vastaa tähän onelinerillä joka ohittaa kaiken fasismi -sanaan liittyvän suoraan turhana läpikäymättä asiasisältöjä. (Esimerkiksi iskulause "niin ja niin monta suurta prosenttia kansasta ei voi olla" ei ole argumentti siitä onko jokin fasismia tai ei ole.)

Francois Debrix onkin kuvannut nykyajan tähän liittyvää ilmapiiriä käsiteparilla Tabloid Realism ; Journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Paljaan pinnan omistamisesta

Rakel Liekki on varmasti tutuin pornonäyttelijänä. Tämänlaiset teot varmasti vaikuttavat imagoon. Imago on mielikuva joka ihmisestä tulee. Ja moni sekoittaa tämän ihmisen identiteettiin. Tämä on tietenkin tekona suunnilleen yhtä järkevää kuin se, että vihaisi Esko Koveroa sen vuoksi että hän näyttelee "Salatuissa Elämissä" Ismo Laitelaa joka on vastenmielinen hahmo. (On toki ymmärrettävää jos ei pidä näyttelijästä siksi että hän näyttelee jossain tämänlaisessa sarjassa mutta ei häntä pidä roolihahmoonsa sekoittaa.)

Wallin lienee yksi näistä. Näin voidaan ainakin päätellä hänen Rakel Liekille antamistaan lausunnoista.

Kysymys on jännittävä koska selvästi pornonäyttelijän työ Wallinille näyttäytyy jonain joka ikään kuin valtaa koko ihmisen. Ja tekee sen tavoilla joka ei sovi mihinkään muuhun siihen miten alastomuus tai työnteko menevät.

Voidaan nähdä, että ihmisen elämään näkyy paljon alastomuutta. Minä olen nähnyt eräitä naisia alastomina. Voisinko siis lähteä esimerkiksi entisille tyttöystävilleni selittämään että koska olen aikaisemmin nähnyt heidät alasti niin saisin sitten nyt vähän tarkastella heidän sulojaan? Vastaus on mitä ilmeisemmin ei. Paljastaminen on tehtävä joka ikinen kerta erikseen. Tämä on toki ymmärrettävää sillä alastomuuteen, seksuaalisuuteen, seksiin ja muuhun sellaiseen jota arjessa rajoitetaan häveellisyys-siveellisyydellä liittyy vapaaehtoisuus joka ikinen kerta. Näin esimerkiksi se, että on joskus vilauttanut ei johda siihen että olisi velvollisuus riisua alastomaksi milloin vain. Tai se että on joskus harrastanut seksiä jonkun kanssa estäisi jatkossa tapahtuvien yhdyntöjen raiskausluonteen. Näin ei tapahdu. Vaikka harrastaisit tuhat kertaa asiallista seksiä, voisit silti tuhannella ja yhdennellä kerralla suorittaa väkisinmakauksen.

Ja nähdäkseni Rakel Liekkikin on tehnyt töitä pornonäyttelijänä. Josta seuraa kysymys siitä että ovatko nämä hameen alle kuikuilevat herrasmiehet sopineet Rakelille tämän vaatiman palkan? Toisaalta kun minä työskentelin nuorena jäätelökioskilla, niin onko minun nyt loppuelämäni pakko myydä jäätelöä? Nähdäkseni minulla ei ole velvollisuutta antaa ilmaiseksi jäätelöä. Ja itse asiassa koska en enää ole jäätelöalalla palkkalistoilla, ei minun tarvitsisi myydä jäätelöä vaikka joku antaisi siitä minulle seitsemänkymppiä tunti. (Tosin jos joku minulle seitsemänkymppiä tunti antaa jäätelönmyynnistä niin oikeasti olen kyllä hyvin kiinnostunut. Mutta ahneus-järkevyys-rahantaju ei tarkoita samaa kuin velvollisuus.)

Eli toisin sanoen ei voida nähdä että Rakel Liekillä olisi mitään minkä vuoksi hän joutuisi ilmaiseksi kaikille vilauttelemaan. Hän on paljastanut työkseen. Näissä on ollut tietty tilanne. Ja lupa on ollut tähän käyttöön. (Jopa pornografisen elokuvan latailu ja levittely netissä on tekijänoikeusrikkomus. Niin tarkasti tiettyyn kontekstiin.) Wallin itse asiassa demonstroi että hänen symbolifunktionsa, käsityksensä työstä ja käsityksensä paljaan pinnan ja vapaan tahdon suhteesta ovat syvästi vioittuneita. Hän on yksinkertaisesti pihalla.

Toki en ymmärrä sitäkään miten "vanhojen pornostrarojen" pitäisi olla hiljaa kun Suomen Laki sanoo asioita sananvapaudesta. Mutta kun muistan että tämä tulee Wallinilta - jolla ei ole jalkovälissään mitään joka kiinnostaisi yhtään ketään, eikä ennen kaikkea korvien välissään mitään joka saisi kiinnostaa esimerkiksi vakavastiotettavaa yhteiskuntaa - tiedän että kyse on vain siitä että PS taitaa olla lääppijämyönteinen. Tämä Wallinin lausunto on laitettava nippuun niihin puheisiin joissa PS:läiset puhuvat naisten suojelusta ja naisten oikeuksista, etenkin seksuaalietiikan alueella. Tämä ei tietenkään riko mitään sopivan käytöksen linjaa koska Wallin ei ole maahanmuuttaja. Jos hän olisi, valokuvaustempun yrittäminen ja kannustaminen johtaisi isoihin otsikoihin PS -poliittisten ihmisten blogeihin. Ja niihin muodikkaisiin omiin lehtiin jotka pyörittävät "niitä omia juttuja" jotka sopivat sen seuraajien korvasyyhyihin.

---

Ei toki sillä ; Jos Rakel Liekki paljastaa, saatan olla kiinnostunut. Sen on kuitenkin oltava hänen valintansa eikä jonkun Wallinin. Tämä on toisaalta sääli. Sillä jos toisen ihmisen alastomuudesta saisi päättää niin Wallin olisi minun vaatimuksesta aina ilman vaatteita aina ja kaikkialla. Se olisi hänelle oikein. Etenkin näillä keleillä.

Irtautumisen merkityksestä

Osallistuin nettimeemiin jossa piti mainita kolme asiaa jota ei käytä. Ja miksi. Irtautumisen piti olla jotain jota ihmiset yleensä käyttävät. Että ei saa sanoa että "en käytä avaruusolentojen sondeja kokeellisessa seksuaalisuudessa koska ufojen miehet eivät ole antaneet minulle sellaista". Tämänlainen lähtökohta on hyvin erikoinen. Kuitenkin kun olen katsonut meemin pyörimistä ympäriinsä, niin vastaukset ovat olleet aika merkityksellisiä. Ne kertovat ihmisistä melko paljon.

Tämä johtuu hyvin jännittävästä asiasta. Nimittäin siitä että kulutustuotteet ovat nykyään kannanottoja joiden kautta ihmiset projisoivat identiteettiään. Ja näistä irtautuminenkin on täynnä identiteettiprojektioita. Tämä on hyvin kiinnostava asia. Sillä on yhteys Sartren eksistentialismiin. Tarkalleen ottaen olemassaolon ja olemassaolemattomuuden merkitykseen. Siihen että merkitys ei tavallaan ole sidottu siihen onko asia olemassa vai totta.

Lähdetään positiivisen kautta;

Tarkalleen ottaen asia kietoutuu siihen että kaupallisuuden kohdalla brändit ovat myyttejä, etenkin nykyään. Brändi on tässä kohden oleellinen sana. Sillä on tärkeää tiedostaa että on olemassa tarve jota täytetään tuotteella. Tämän pragmaattisen asian päällä on yrityksen maine, joka ilmenee sekä tuotteiden että mainonnan kautta. Ja tässä on kysymys brändistä. Joka taas luo tuotteelle lisäarvoa. Itse asiassa monilla tuotteilla brändi on sen arvokkain yksittäinen asia. Tuotteen ei tarvitse olla kestävämpi tai tehty paremmin tai paremmista materiaaleista. Brändi tuo arvonlisää joka tapauksessa.

Kun esimerkiksi yrityksellä tai vaikka julkisuuden henkilöllä on brändi, kasvokuva tai yrityksen logo on symboli jollekin joka viittaa tuotteen ulkopuolelle. Nämä pitävät sisällään syviä merkityksiä. Se on itse asiassa tuote ja yritys yhdistettynä niiden maineeseen johon on yhdistetty jonkinlainen eetos. Tässä mielessä ei ole väärin sanoa että brändi luo tuotteeseen "persoonan". Siinä on asenteita ja arvoja. Ja kun käyttää tiettyjä tuotteita, se vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan nämä ihmiset saavat. Luomme itsemme niiden kautta.

Mainonnan kannalta brändi on jotain jonka usein ääneen julistettu merkitys on siinä että kyseessä on tiedotus. Asioista kerrotaan ihmisille jotta he tietävät miten jännittävä ja hieno tuote on kyseessä. Kuitenkin tällä "kuluttamista helpottavalla tiedottamisella" on kaupantekijäisenä se, että ostosten kautta luodaan itselle imagoa. Tällä on yhteys ennen kaikkea sosiaaliseen interaktioon.

Ja tätä kautta syntyykin tilanne jossa brändi on jotain joka on olemassa ostovalinnoistasi riippumatta. Ja tästä voi seurata se, että jos jokin brändituote on muodissa, jokin sinun itsesi ulkopuolinen voima määrittelee ja ohjaa imagoasi.

Ja tätä kautta brändi toimii kuten myytti.

Väite on kova. Usein käytetyssä muodossa myytti on usein ihmeenomainen kertomus. Eräänlainen satu. Siinä on mielikuvituksellisia elementtejä. Tätä myyttiä lähestytään aiheen eikä käsittelytavan kautta. Ja saadaan esimerkiksi Kirsti Simonsuuren "Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat" -kirjaan kokoama ajatus myyteille tyypillisistä aiheista. Tällöin aiheet ovat esimerkiksi kosmogonia (kertomus universumin synnystä), teogonia (kertomus Jumalien synnystä), kertomyksia heeroksista, muodonmuutoksista. Sekä erilaiset selityskertomukset vaikka siitä miten oikeuslaitokset, uskonnollinen instituutio tai luonnonilmiöt ovat syntyneet. Aiheissa käsitellään yleensä yliluonnollisia ja tuonpuoleista.

On täysin selvää että brändit eivät ole myyttejä tässä mielessä. Ne ovat kuitenkin myyttejä toisessa mielessä. Mutta jos otetaan esille se, että aiheen sijasta myytti onkin aiheen käsittelytapa, voidaan huomata jännittäviä asioita.

Myytti on vapausasteisessa suhteessa totuuteen, olemassaoloon, ensikäden kokemukseen, historiallisiin tapahtumiin tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan tosiasialliseen tai faktuaaliseen. Myytin tärkein tehtävä ei olekaan kuvata tosiasioita ja tapahtumia (factuality) vaan olla jotain johon on helppoa kokea yhteyttä (relatability). Myytin suosiolle suhde tosiasioihin on jotain toisarvoista, jotain joka on kenties vähiten kiinnostava asia koko myytissä. ; Tämä on kiinnostava ajatus, jota voisi olla vaikeaa huomata. Sillä myytit ovat yleensä tavanomaisesta poikkeavia ja outoja. Ne ovat mieleenpainuvia juuri tämän erikoisuuden vuoksi. Myytin onkin oltava erikoisen tavallinen. Poikkeava mutta samastuttava. Sen on heijastettava sisäisiä arvoja ja vastaavia.

Tämä on usein tiedostettu puolittain. Kun ihmiset puhuvat myyteistä, he viittaavat "satuihin". Jotka taas ovat epätotta koska ovat satuja. Mutta tosiasiassa myytti ei välitä. Uskonnolliset tarinat eivät esimerkiksi lakkaa olemasta myyttejä vaikka niiden tapahtumat olisivat historiallisia tosiasioita. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on kulttuurissamme myytti. Eikä se lakkaa olemasta myytti sillä että Jeesus paljastuisi historialliseksi hahmoksi. Tai peräti yliluonnolliseksi suurenmoiseksi pelastushahmoksi. Myytit esittävät (representation) jotain elämän asioita, asenteita tai arvoja ja luovat niihin asian ulkopuolista merkitystä (significancy). Esimerkiksi perhe voisi olla ei-myytillisessä versiossa pelkkää panemista ja kakkavaippojen vaihtamista ja tiskaamista.

Mutta myytillinen kertomus mieheksi ja naiseksi luomisesta tuo siihen erityistä merkitystä. Brändejen kohdalla tämä myytin arvo on helppo nähdä jossain tuoteperheissä joihin on luotu vahva myytillinen leima. "Assassin's Creed" -pelisarjassa on esimerkiksi tiettyjen arvojen ja ihanteiden kautta luotu todellinen maailma. Samoin kuin koemme merkitykselliseksi vaikka "Game of Thronesin" tapahtumissa. (Riippumatta siitä että sarjan arvot näyttävät suurelta osin muodostuvan tiettyjen toistuvien symbolien kautta. Toistuvia rituaalisia symboleita sen kohdalla näyttää olevan ainakin insesti, dekapitaatio ja kastraatio.) Mutta tosiasiallisesti samoja myyttejä voidaan liittää lähes mihin tahansa.

Myyttien olemassaolo vaikka idolien fanittamisessa onkin tiedostettu. Uskovaiset moralistitkin osaavat usein korostaa sitä että miten joku poptähti edustaa "väärää jumalaa" tai on "epäjumala". Tämä asenne ei tietenkään teologisessa mielessä olisi pätevä siinä mielessä että Jumalat on yleensä määritelty yliluonnollisiksi olennoiksi joilla on tietoa, taitoa ja intentioita. Kun taas tähdet ovat hyvinkin aliluonnollisia ja heillä on usein intentio julkisuuteen ja heitä ei ole välttämättä kaavittu mistään talenttilaarista. Mutta siinä mielessä he ovat oikeassa, että tähdet edustavat joitain arvoja. (Moralisteista yleensä "turmelevia" sellaisia.)

Tämä "tavallaan uudelleenmääritelty" myytti on selvästi hyvin erikoinen.

Tämä myytti on hyvin kiinnostava. Sillä usein myyttejä ymmärretään hieman väärin. Jos otetaan esimerkiksi Joseph Campbell, hän esitti että yhteiskunta vaatii myyttejä toimiakseen. Tämä teema on sosiologiassa hyvin yleinen. Esimerkiksi Weber uskonnollisti etiikan siinä mielessä että hänellä ei-uskonnollinen järjestelmä ei ollut eettinen ja eettinen järjestelmä oli määritelmällisesti uskonnollinen.

Tässä ei selvästi puhuta siitä ensimmäisestä myyttimaailmasta. Vaan juuri siitä miten esimerkiksi tämänpuoleisessa elävä tähti voi heittää arvokannanottoja ja edustaa jotain erityistä "vapauden ideaalia". Tai "cooliutta". Tämä tavallaan menee sekaisin sen aihetta käsittelevän myyttimäärittelyn kanssa. Ja solmu tulee siitä että tätä eroa ei tiedosteta. ; Esimerkiksi idolin fanittaminen fanaattisella voimalla ei ole ristiriidassa ateismin kanssa. Koska teologisessa mielessä idoli ei ole "Jumala". Mutta idoli voi olla myytti. Eikä tämä myyttiasetelma tee ateistista "uskovaista" sanan perinteisessä mielessä. Tässä uudistetussa "tavallaan uudelleenmääritellyn uskonnon ja myytin" maailmassa se on.

Cambell onkin liittänyt myytteihin enemmän "keskustelun tavan" siinä mielessä, että myytit (a) auttavat arvostamaan elämää ja asioita, yleensä kertomalla mahdollisuuksista (b) ne auttavat suhteuttamaan itseämme olemassaoloomme, usein vaikka "luomiskertomuksen"  tai "alkuperän" kautta (c) tukevat kulttuuria ja sen arvoja, "ovat malleja kulttuurista" ja "malleja kulttuurille" (d) kontekstoi ihmisen kulttuurissa, maailmassa ja kenties maailmankaikkeudessakin.

John Barth onkin korostanut että lähes mikä tahansa voi olla myytti. Kyse on vain siitä miten tätä aihetta tai asiaa käsitellään. Voidaan itse asiassa sanoa että Jumalia on käsitelty tällä myyttimallilla ja nekin ovat merkityksellisiä tämän vuoksi. Sama käsittely voidaan tehdä ateistisillekin malleille. Kaikista asioista ei tehdä myyttejä, mutta niistä voitaisiin. Tästä hyvänä esimerkkinä Barth antaa suhteellisuusteorian. Etenkin siihen liittyvän kaavan E=MC². Siitä on tullut symboli ja myytti. (Vaikka se on samalla myös tieteellinen tosiasia. Mutta totuudellisuus ja olemassaolo ei ollutkaan myytin kannalta tärkeää.) Se edustaa matemaattisuuden ja eksaktiuden arvoja. Siihen liittyy yksinkertaisuuden ja nerouden teemoja. Ja sitä käytetään tässä yhteydessä tavoilla jota kaikki fysiikan lait eivät kohtaa. Sillä kaava on paitsi jotain jota tankataan Maolista, niin jotain johon liitetään arvoja. Totuuden löytämisen myyttinä se on lähes jotain joka rinnastuu siihen miten Mooses on saanut kymmenen käskyä laintauluissa. Sillä on "lisäarvoa". Ja ihmiset yhä vahvemmin rinnastavat tämän "lisäarvon" itse asiaan. Prosessissa käy tavallaan niin että ensin on "vain muoto" ja sitten tähän liitetään konteksti. Joka luo interaktiona "tarinan". Ja tästä "tarinasta" tulee sitten "uusi muoto" jossa on "lisämerkitystä".

Tarkalleen ottaen myytti onkin "diskurssin tapa". Tapa johon suhde on helposti ambivalentti. Esimerkiksi toisaalla kristitty kreationisti voi selittää että evoluutioteoria on myytti ja vaihtoehtoinen luomiskertomus jonka tarkoitus on hylätä Jumala ja asettaa ihmiset itsekkäästi Jumalien tilalle. Ja toisaalta he taas selittävät arvotyhjiöstä joka syntyy auttamatta ilman Jumalaa.

Syynä on se, että "myytin" määritelmää vaihdetaan lennosta. Joka taas johtuu siitä että myyttiä käytetään kahdessa eri määritteissä joten on helppoa tehdä huolimattomuusvirhe. Tarkalleen ottaen ekvivokaatio. Ja tämä kautta selittää ensin että myytit luovat arvot ja ateismi ei ole myytti koska se ei käytä Simonsuuren esittämiä aiheita. Mutta toisaalta sitten nähdään että ateismi olisi kilpaileva epäjumalanpalvelus ja tässä taas käytetään Campbellin toisenlaista myyttinäkemystä tai siihen rinnastettavaa vaihtoehtoista mallia. ; Samaa toki tapahtuu sivistyneimmissäkin piireissä, jolloin esimerkiksi puhutaan vaatimuksia kokonaisvaltaisesta "kristillisestä arvoperinteestä irtautumisena" jossa ateismi olisi arvotyhjiön ja merkityksettömyyden täyttämä.

Brändien kannalta oleellista on, että tässä "yhteiskunta vaatii toimiakseen myyttejä" -tasolla brändit toimivat myytteinä. Kahvikaan ei enää ole vain kitkerää kofeiinilitkua, vaan jotain joka edustaa jotain käsityöläisyyden lempeän täyteläistä ammattitaitoa. Jotka taas omalta osaltaan liittyvät arvoihin ja asenteisiin. Jotka voivat kovastikin erota siitä että joku mekaaninen kone jossain kuumentaa, rouhii, kuivattaa ja raastaa ja silppuaa kahvipapuja tehtaan aukioloaikoina liukuhihnalla tai siihen oleellisesti rinnastettavalla mekanohirvityksellä. Siksi kulutusyhteiskunnalla on jonkinlaiset arvot. Näitä arvoja voidaan pitää vastenmielisinä ja turmeltuneina, mutta ne eivät elä arvotyhjiössä. Ei-pidetyt arvokannanotot ovat arvokannanottoja yhtä kaikki.

Negatiivisen kautta.

Tämä kaikki on kuitenkin ns. positiivisen kautta kertomista. Miksi boikotti kertoisi mistään? Syynä on se, että jos ääneenlausutusti et esimerkiksi syö tietyn suklaamerkin suklaata, teet arvokannanoton. Tämä johtuu joko siitä että vastustat sitä mitä tämä brändi symbolisoi ja irrottaudut siitä. Tai sitten vastustat jotain mitä tämä yritys on tehnyt - sanotaan nyt vaikka maitojauheella ja kehitysmailla - joka on todennäköisesti jotain jota he nimenomaan eivät halua brändinsä lähellekään.

Näistä irrottautuminen onkin sitten arvolausunto sinällään. Siksi yksinäisyydellä on merkitys. Siksi käy niin että vaikka ateisti selittää että "kalju on hiustenväri" ja "postimerkkien keräilemättömyys ei ole harrastus", niin "uudelleenmääritellyn myytin" tasolla voidaan ajatella että ateismilla on silti hirmu tärkeä osa heidän identiteetilleen. Koska siihen liittyy asioita ja arvoja. Kuten "tiederunkkaus" joka on luonnollisesti arvo sinänsä. Tietokin on asia, mutta tiedon arvostaminen tekee siihen liittyvistä arvovalinnoista merkityksellisen. Etenkin kun tiede koskettelee teemoja tavoilla joka antaa ihmiselle vaikka kontekstin universumissa ja selityksen siitä miksi ei ole vain mutaa ja kiviä vaan myös taskukelloja ja ihmisiä.

Siksi oli esimerkiksi syvästi merkityksellistä kertoa siitä miksi minä en käytä partavaahtoa.

Uusateismi ja sekularismin paradoksi

"Research Digest" kuvasi sosiaalipsykologista tutkimusta joka käsitteli aktivismia. Siinä keskityttiin erityisesti feministeihin ja ympäristöaktivismiin. Siinä havaittiin että aktivismi helposti etäännyttää asiasta. Aktivisteilla on huono maine ja ajatellaan että aktivismi vetoaa ihmisiin jotka eivät vetoa muihin ihmisiin. Sosiaalisesti katsoen ongelmana on tällöin jopa se, että "[T]he very individuals who are most actively engaged in promoting social change may inadvertently alienate members of the public and reduce pro-change motivation." Aktivismi siis syö uskottavuutta asialta. Tämä olisi helppo tulkita joksikin jossa aktivistit olisivat tyhmiä tai huonosti perustellusta asiasta intoutuvia. Itse asiassa aktivismia koskevat psykologiset tutkimukset viittaavat että poliittista valtaa ei saada tekemällä hyviä argumentteja. Tämä ei myöskään tarkoita sitä että aktivistit olisivat oikeasti ikäviä kusipäitä. Sillä tässä katsottiin aktivisteilla olevaa imagoa, joka voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä aktivistit itse ovat.

Itse asiassa tutkijat eivät erota toisistaan edes sitä mikä on (a) aktivisteista olevan imagon, (b) aktivistien valitseman imagon ja (c) heidän takaa ajamansa muutoksen välinen suhde. Näin tutkimusta ei voida käyttää siihen mihin se muuten helposti solahtaisi ; Syytökseen siitä että aktivistit itse aikaansaavat tämän huonon maineensa. ; Kuitenkin itse ilmiö on todellinen. Feministit itse ihmettelevät sitä onko kysymys stereotyyppisestä ajatuksesta jossa maine ohjaa tulkintoja sen sijaan että kysymys olisi siitä, että feministit todella olisivat jatkuvasti telaketjujensa kanssa kaahottamassa.

Aktivismi koetaan yleensä ottaen häiriönä. Joku ikään kuin kalisuttaa, kolisuttaa ja pitää ääntä. Tämä häiritsee elämää ja arkea.

Tämä suhde aktivismiin on jotain joka varmasti heijastuu myös uusateismiin. Pintatasolla sen toiminnan kohtaama vastustus on hämmästyttävää. Siinä missä busseissa olevat Raamattumainokset ja pamfletteja jakavat fundamentalistit eivät herätä raivoa vaan viittauksia YK:n ihmisoikeuksiin, saa bussissa oleva mainos monet ihmiset raivoihinsa. Yksi syy on varmasti siinä että uskontoja ja ideologioita kohdellaan eri tavalla. Uskonnollinen aktivismi menee fundamentalismin piikkiin ja tätä pidetään hieman säälittävänä ja enemmän nolona asiana. Ateismi taas ei monista ole uskonto vaan ideologia, joten sitä on hyvä vastustaa. ; Toki nämä ihmiset voivat korostaa että ateismi on uskonto ja uskoa iskulausettaan, mutta tässä kulmana onkin se että "ateisteille ei ole mitään Pyhää". Uskonnollista aktivismia ei siksi leimata aktivismiksi samassa mielessä kuin vaikkapa feminismiä. Sillä sille kysymyksessä eivät ole arvoasetelmat ja tosiasiaväitteet itsessään, vaan Pyhän levittäminen.

Tämä näkynee siinä, miten erilaisilla asenteilla sensuuri toimii. Karkeasti sanoen jokainen arvostaa Pyhyyttä ja tätä saa suojella tabuilla. Mutta sen sijaan jos yrittää suojella ideologiaa, kyseessä on sensuuri ja poliittinen korrektius. Jota taas ei hyväksy oikein kukaan. Käsitteet ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että käytännön tasolla ne ovat kaikessa arvokeskustelussa ja politiikassa synonyymejä ; Meidän tärkeiden arvojen suojelu vs. niiden sensuuri.

Siksi minäkin olen elänyt maailmassa jossa todennäköisyyskurssille saatiin vakaumuksellisista syistä erivapauksia. Vaikka pelikorttien korttijakaumat ja vastaavat kuuluvat kulttuuriin - ja minusta jopa yleissivistykseen - oli vanhemmilta tullut erityinen toive siitä että lapsille ei opeteta uhkapelien maailmaa, kun heidän uskontonsa kieltää uhkapelin. Samanaikaisesti "suvivirsi" kuuluu kulttuuriin. ; Samoin esimerkiksi Mikko Alatalo on korostanut sitä että uskontoa tarvitaan koska sen kielikuvat ovat läpäisseet kulttuurimme niin, että elokuviakaan ei oikeastaan ymmärrä jos ei tunne kristinuskoa. Tämä on sinällään tosi, mutta haluaisin nähdä sen kun koulun seksuaalikasvatustuntejen kohdalle ei laitettaisi uskonnollista vastustusta vain siksi että "kulttuurimme on yliseksualisoitunut" eli seksuaalisuustematiikka tunkee joka väliin. Vaikka tämäkin on totta.

Uusateistien sekularismi onkin tässä jännittävää, sillä se on itse asiassa jotain joka pyrkii olemaan antiaktivistista. Fundamentalistit nähdään siinä aktivisteina. (Joska jako pyhään ja profaaniin ei ole uusateismissa oleellinen asioita käsitellään synonyymeinä.)
*: Ja valitettavasti tämä tekee pyrintö uusateismista itsestään aktivistisen. Oikeutus on ilmeisesti siinä että tila olisi "väliaikainen" ja sitten kun uskonnon valta murenee - kuten se näyttää tekevänkin - ei tarvetta aktivismiin enää ole.
*: Samalla se kuitenkin näyttää sen ikävän seikan, että sekularismi itse asiassa maksimoi uskonnollisen keskustelun. Sillä sekularismi kannustaa "torjuntavoittoon". Jos vastapuolen näkemys voidaan leimata uskonnoksi, siitä ei enää tarvitsisi lainkaan välittää. Ja siksi on hyvin kannustavaa hakea keinot joilla toisen argumenttien sijaan viitataan tämän uskonnolliseen taustaan.
*: Huvittavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että sekularismi otetaan jopa uskovaisten parissa niin vakavasti, että sielläkin sen argumentistoa sovelletaan toistuvasti. Esimerkiksi siten, että sanotaan iskulauseita "ateismikin on uskonto". Jota käytetään kuin se olisi jotenkin huono asia.

Kloonimiesten hyökkäys

Helsingin Rautatieaseman ns. "Kivimiehet" ovat olleet pesussa. Nyt niitä ollaan palauttamassa paikoilleen. Kivimiehillä on melko hyvä imago. Ne eivät tunnu ärsyttävän ketään. Tämänlaisessa yksimielisyydessä on jotain erikoista. "Miksi ikäloppunakupellekörtti-kivimieslyhdynkantajakvintetti ei ärsytä ketään?" kysyttiin muuallakin. Itselläni on teoria siitä, että lähes kaikesta väännetään. Ja jos ei väännetä, niin joku on keksimässä jotta väännettäisiin tulevaisuudessa. Koska kivimiehistä ei väännetä, niissä on pakko olla jotain epäilyttävää.

Ensimmäinen vastenmielinen asia on tietysti tasa-arvoon liittyvä. Kivimiehet ovat miehiä. Sukupuolikiintiöt ovat hyvinkin tilastollisesti vääristyneet. Miehiä on voimakas yliedustus. Tämä ei ole mitenkään merkityksetöntä, koska kivimiehet ovat varsin näkyvän ja keskeisen rakennuksen kenties tunnetuin ulkoasun osa. Jos käyttää maassa junaa - vaikka turistin tai kansalaisen luonteisessa tilanteessa - näkee patsaat. Ne luovat vaikutelmaa siitä minkälaisia arvoja Suomessa on. Kauhea äijävaikutelma siitä kyllä hersyy. Asiaa pahentaa se, että valtion rautatiet on ottanut kivimiehet symbolikseen ja näin tämä ekologinen joukkoliikenneväline voi etäännyttää monia tasa-arvoon terveesti suhtautuneita hipsterinaisia. VR saa ikään kuin luvan harjoittaa miesten sukupuolista yliedustusta viitaten pääkaupungin asemarakennuksen rakenteeseen. Olisi syytä saada mukaan kivinainen. Mielellään kaksi.

Sitten siihen toiseen puoleen. Ei jumalauta - Katsokaa niitä! Katsokaa! "Napoleonin komplekseissa" kirjoitettiin paljon saavuttaneista rumista ihmisistä - heitä puolustettiin siksi että Ranskassa jossain ravintoloissa oltiin tehty ulkonäön esteettisyyteen liittyvää segregaatiota. Kivimiehet tulevat tarvitsemaan tuota lohtua. Ja ne toimivat kyllä todisteena sille, että kenties tämä segregaatio on ihan ymmärrettävä. Sillä vastaavaa rujoa hirviötä joutuu etsimään ulkoavaruudesta asti - eikä löydä. Jos tuon näköinen mies tulisi myymään lippua, niin mitä siitä seuraisi? Jos olisi matkalipuntarkastaja, luulisi osa että on tuonpuoleisesta tuleva irvokas kummitusmatkalipuntarkastaja ja juoksisi karkuun kuin pupu. Ja osa juoksisi karkuun muuten vaan. Tosin olipa kummitus minkä tahansalainen elävästä ihmisen muotoideaalista mätääntymällä muotoutunut hirvittävä ghoulinhirvitys, niin se olisi todennäköisesti ulkonäölliseti komeampi kuin Helsingissä keskeisellä sijalla olevan arkkitehtuurisen rakennelman fasadiin asetetut muka-ihmishahmot. Kas siinä meille mietittävää! Jospa Suomen masennuksen syy tulee tässä ratkaistua kertaheitolla!

Lisäksi kun katsomme kivimiehiä, huomaamme että ne ovat pareittain. Miespareittain. Tämänlaisiin härkäpareihn asetetut miehet ovat toki siinä ymmärrettäviä, että tuolla pärställä ei uskottavaa naisseuraa saisi sitten mitenkään. Mutta tästä huolimatta kivimiesten asettelu edustaa hirvittävää homosaatiota. Sillä yritetään ujuttaa ihmisten alitajuntaan, että homoseksualismi ja muu seksuaalisen poikkeaman hirvitys olisi jotenkin normaalia. Liekkö kivimiehet osasyyllisiä siihen että olemme unohtaneet perinteisen arvomaailman ja olemme käytännössä sortuneet sodomian pauloihin.

Kivimiehet edustavat kuitenkin myös pelottavia arvoja. Jos niitä katsotaan tarkemmin, ne muistuttavat hieman Napoleonin komplekseissa erityisen rumaksi mainostettua Snellmannia. Mutta Snellmann on kuivakka ja pystyynkuollut kun taas kivimiehet ovat lihaksikkaita. Kivimiehet ovatkin kuin Snellmann dopingissa ja seinään päin juosseena. Lisäksi kivimiehet ovat keskenään hyvin samannäköisiä. Tämä viittaa siihen, että ne ovat jonkin vastenmielisen eugeenisen kloonausprojektin tuotoksia! Ei ihme että palvovat ihmiset darwinia. Kivimiehet kun totuttavat eugeenisen maailman lisäksi siihen, että tuon näköiset kulmat kurtussa olevat apinan ja intiaanin ristisiitokset olisivat jotenkin uskottavia olentoja! Tarvitaan darwinismin valetta jotta tälläinen kivimiesten näköinen epäsikiö voitaisiin hyväksyä mitenkään edes kaukaisesti kuvaavaksi taiteeksi!

Tämänlaistako me haluamme todella normalisoida tekemällä sitä esittävää taidetta keskelle keskeisintä Helsinkiä? Helsinki muutetaan Hellsingiksi ja Kaustisista tehdään Holokaustinen, paikka jonne lähetetään geneettisesti inferiooreja sekä herrarodun vihollisia "eliminoitavaksi". Kaikki tämä olisi kivimiesten sisältämän ideologisuuden syytä! Tätäkö te haluatte!? Tehkää jotain! Pyytäkää, että kivimiesten joukkoon pari kauniisti muotoiltua lihaksikasta ja ilman paitaa olevaa kivinaista!

Ulkokuori

Puitteet painavat paljon. Esimerkiksi ylläoleva kuva Lontoon Greenwitchissä olevalta yliopistolta (University of Greenwitch) on otettu huikean näköisestä paikasta. Paikan rakennukset suorastaan huokuvat sivistyksen henkeä. Ei ole vaikeaa kulkea paikassa ja kokea olevansa osana jotain itseä suurempaa. Rakennus itsessään luo imagon. Hyvä arkkitehti pyrkiikin tähän ; Paikka ei ole vain kaunis vaan nimenomaan täydentää rakennuksen funktiota. Esimerkiksi yliopiston ohjaavana ideaalina, ethoksena, on sivistys. Monesti estetiikka, pathos tunteita välittävä ilmaisu jolla taiteilija tai arkkitehti luo puitteet ethokselle sekoittuukin ethokseen. Niitä on monesti hyvin vaikeaa erottaa toisistaan. Ja niitä aletaan jopa käyttämään samana asiana. Tämä on hieman sama kuin sekoittaisi lahjan sisällön sen kääreisiin. Mutta ihmiselle tämä käy melko luonnostaan.

Etenkin jos paraatiovien lisäksi kohteet ovat yhtä esteettisiä myös kääntöpuolelta.

Kenties erikoisin esimerkki tästä löytyy ns. natsiestetiikasta. Moni nimittäin pitää natsiutta jotenkin rumana. Asiaa ei tietysti auta se, että natsit vastustivat ns. rappiotaidetta. On kuitenkin nähtävä, että natsien sensuuri johtui juuri siitä että heillä on vahva esteettinen standardi. Natsit rajoittivat muotoa nimenomaan siksi, koska heillä oli mielikuva siitä miltä piti näyttää. Asia on kuten Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn "Natsimyytti" esittää ; Natsit olivat esteetikkoja par excellence, hyvin vahvasti symbolejen ja koristelujen varaan koko ideologiamyyttiään rakentavia. Natsit päin vastoin loivat patsastelukulttuurin, jossa symbolit, tervehdykset, paraatit ja vastaavat olivat liikkeen olennaisinta ydintä. Siksi Hitler oli epäonnistunut taiteilija. Siksi tarvittiin Hitlerin arkkitehti Speer luomaan natsipaatosta jolla kannateltiin natsieetosta.

Natsismia ei ole ilman natsiestetiikkaa ja se sai voimansa natsiestetiikasta. Jos ideologia oli se joka teki natsismista vaarallisen koneiston, estetiikka oli se joka antoi sille vallan.

Jos asiaa katsotaan aivan suoraan niin voidaan sanoa natsiroju on niin esteettistä, että se lähentelee kitschiä. On hyvä huomata, että rappiotaide edusti taidemuotoa joka pyrkii ilmaisuun, kekseliäisyyteen ja vastaavaan. Tämän riskinä on dekadenssi. Kaikkia arvoja pilkataan. Tämä ei tietysti sopinut natseille. Siksi he ottivat ilmaisuun toisen muodon. Taide on koristelua. Tämä menettää ilmaisuvoimaa ja sen ääripäässä on pikkusievä kitch.

Ja mitä enemmän valtaa natsit saivat, sitä vahvemmin esteettisyys nousi kuvioihin. SS -uniformut pääkallomerkit, musta nahka ja vastava ovat jotain hyvin muuta kuin epäesteettiset SA:n varusteet. SS -koristelut ja muut natsien symbolit ovat itse asiassa niin kitchiä että ilman ideologista taakkaansa ne ovat "lähes homoa". ; Ja tosiasiassa natsien estetiikka itsessään on useimmiten melko harmitonta. Se, mikä siitä tekee vaarallisen on se että paketin kuori ja sisältö sekoittuvat toisiinsa. Ilman tätä ideologista painolastiaan natsikoristelu olisi vain mitä harmittominta kitchiä. Kitchiä jolla ei olisi mitään sanomaa, edes vaarallista.

Ihmisten on kuitenkin melko vaikeaa erottaa näitä kahta tasoa toisistaan. Itse taas pyrin irrottelemaan asioita. Sitä voisi kutsua "illuusion puhkaisemiseksi". Ja huomio on hyvin relevantti esimerkiksi nykysuomessa. Ei, en siirrä puhettani Timo Soiniin joka valittaa postmodernista tekotaiteesta. Se voisi olla helppoa, mutta ei kovin rakentavaa. Muutenkaan en tässä itse asiassa ole tuomassa esiin natsikorttia, vaan pikemminkin pesen hieman natsismiin liittyviä ikäviä mielikuvia. Tuntuu että pelkästään se, että se on natsia tarkoittaisi että siinä ei voisi olla mitään hyvää. ;  Itse taas näen että jos siinä ei olisi mitään hyvää, ei kukaan olisi mennyt mukaankaan. Natsismin vahvuus oli se, että he tuottivat erinomaista kitchiä... Tätä ei pidä sekoittaa siihen että oikeuttaisi natsien hirmutekoja. Sillä kuten taitava - tai vähemmänkin taitava - reetori voi kertoa, pathos ja ethos ovat kuitenkin hitusen eri elementtejä ilmaisussa. Siksi niillä on eri nimetkin. Siksi aiheeni ei ole Timo Soini vaan jotain vähän muuta.

Kivat seremoniatilatkin.

Ja tämä on oleellista modernissa valtionkirkossamme. Moni ihminen ei pidä siitä että moitin kirkkoa. Heillä on toki oikeutus tähän mielipiteeseensä. Mutta en osta sitä argumenttia jonka toistuvasti kuulen. Eli sitä, että miksi vaatia kirkolta ratkaisuja, päätöksiä tai oppimuutoksia juuri nyt, aikana jolloin kirkko tunkee vähiten nenäänsä ihmisten asioihin, mukaanlukien makuuhuone. Kirkon penkiltäkään ei pelotella Helvetillä. Saarnat ja puheet ovat lempeitä.

Näkisinkin että kirkkoa vaivaa täsmälleen sama kuin natseja. Heidän ilmaisunsa on äärimmäisen kitch, ja ongelmat etiikassa pyritään lakaisemaan maton alle. Toki on väärin väittää että kirkko olisi Paha samalla tavalla kuin natsien tuhatvuotinen valtakunta, jota ei ainakaan nimestään päätellen kenties rakennettukaan kestämään ikuisesti vaan lähinnä tuottamaan jotain riittävän pitkäikäistä ja massiivista, jotain joka olisi loistelias aikansa ja joka jättäisi tuhonsakin jälkeen jäljelle ikimuistoisia raunioita.

Se on redusoitunut rituaaleiksi. Ihmiset peräti haluavat siltä juuri näitä rituaaleja. Tämä tekee kirkosta esteettisen laitoksen. Ja kirkon pathoksessa ei olekaan vikaa. Se puhuu mukavia moniarvoisuudesta ja kaikkien kuuntelemisesta. Mutta valitettavasti tämä on pelkkää kitchiä. Olen monien muiden tavoin hyvin pettynyt siihen että rakenteet, siis kirkon ethoksen syvin olemus, ei monin paikoin nimenomaan vastaa tätä pintaa. Siksi muutokset joita kirkolta vaaditaan koskevat sen toimintakäytänteitä. Harva moittii että kirkossa kuuluu liikaa helvettipelottelua. Silti helvettipelottelun puutetta käytetään kirkon puolusteluna, joka hämmästyttää siksi että kukaan ei ole esittänyt että kirkossa olisi helvettipelottelua in first place. Tämänlaisella savuverholla itse asiassa estetään syvä arvokeskustelu ja kirkon haastaminen ja kirkon moniäänisyys. Sillä heti jos keskustelu siirtyy ethokseen, aletaan puhumaan pathoksesta. Olisi jonkinlaista taikauskoista sanamaagisuuteen nojaamista uskoa että pelkkä esitetty hyminä tarkoittaisi samaa kuin asioiden toteutuminen.

Vaikka Jeesus toki kannusti olemaan lapsen kaltainen, hän ei kehottanut olemaan naïvi. Päin vastoin, hän oli "Raamatunkin" mukaan hyvin tarkka uskontoinstituution tarkkailija ja huomasi monesti että jos uskon dogmat oli tarkoitettu joskus ihmisille, niin nyt ihmiset olivatkin uhratut dogmalle. Jeesuksen lapset eivät siis selvästi olleet illuusioilla hämmennettäviä huijattavia idiootteja. Ja siihen on hyvä syy. Hän ei varmasti tarkoittanut että Hitlerin tahtiin marssijoiden kaltaisten on Jumalan valtakunta.

Maskotti

Bond -pahiks Blofeldtillä on valkoinen kissa. Hän silittelee sitä. Onhan se selvää että jos on olemassa virallinen kissa, se vaikuttaa mainetta kohottavasti. Että ei voi olla läpeensä paha, kun aina sama kissakin on elossa. Sitä siis hoidetaan sitä elikkoa! Ja aina silitellään, eikä sille olla julmia. Ja tarkalleen miettien on ne piraijatkin ruokittu, joka kerta! Kyllä siinä tajuaa moraaliselta kompassiltaan terve, että eläinrakas Blofeldt ei ole mikään läpimurhaaja maailmanvalloittajadiktaattori! Selvästi! ; Ihan toista maata on se Bond, jolla on seikkailujensa pohjalta kyseenalainen moraali. Ja yhdessä elokuvassa Bond myös potkaisee Blofeldtin kissaa, mikä kertoo että hän ei ole hyvä ihminen. Meilläpäin opetetaan jo lapsena että hyvä ihminen ei potki kissaa.

Blofeldt muistuttaa, että jos on äärimmäisen paha - eikä esimerkiksi elokuvasarjan sankari vaan on vaikkapa vaan vaatimattomammin oman elämänsä superkonna - on keskitettävä ponnekkaasti huomio kaikenmoiseen imagonkohottamisponnisteluun. Kun ei ole ihmisellä sisällään kauneutta tai kunniaa, niin se tuottaa vaikeuksia. Tämä ei kuitenkaan ole monelle este (Yllättävän harvalle on.) Pontevasti ihmiset taistelevat tekojen synnyttämiä ikäviä sivuvaikutuksia vastaan. PR -toiminta tarkoittaa karkeasti sitä että ihmiset käyttävät varoja aivan toimivasti maineensa erinomaistamiseen. Ryvettynyt mainetta - joka näkyy vaikka lehdistön antamissa lisänimissä kuten "Lissabonin teurastaja" - voidaan elvytellä jopa konsulttivoimin. On monelle helpotus että maineensa vuoksi ei tarvitse aina tehdä työtä itse.

Sisäinen kauneuden puute johtaa usein tekojen rumuuteen ja PR on kosmetiikkaa jonka jälkeen kaikki näyttää kuin olisit sittenkin sisäisesti kaunis ja ne teotkin olisivat ihan kauniita. Ja juuri mikään ei ole tehokkaampi keino tähän kuin hankkia lemmikki. Eikä mikä tahansa lemmikki. Sen pitää olla söpö. Blofeldt ei olisi päässyt pitkälle jos hän olisi ottanut paijattavakseen rupikonnan tahi kilpikonnan - huolimatta siitä miten ihastuttavia eläimiä nämä tavallaan osaavat olla. (Krokotiili ei ole vaihtoehto. Eikä ne krottikalat syvänmeren ytimestä.)

Monen luulisikin ottavan oppia. Ja se parantaisi ilmapiiriäkin.

Kuvitellaan, että illan pääuutislähetyksen alkupuolella kerrottaisiin, että kohta tulee ties mitä bensa-aseman dopingpussista, seksitekstiviestistä, lautakasasta, puoluetovereiden internetmöläytyksistä tai unohtuneita työkuitteja koskeva tiedonanto.

Sitten tämä tukalassa tilanteessa oleva selittäisi että on oikeasti jostain Terhokodin dementiaosaston salaisesta siivestä ja siksi unohtanut koko asian. Mutta että hänellä on kissanpentu, oma henkilökohtainen virallinen kissa. Ja jatkaisi että "katsokaa miten se tuossa uutistoimistossa nyt juuri livenä pariaikaa leikkii pallolla joka on narun päässä. Että eiköhän tämä tiedonanto ole tässä." ; Muutkin uutiset olisivat sitä, että meille ei näytettäisi reportterien toimesta sotien verisiä ruumiita tai nälkiintyneitä luurankoutuvia ihmisiä ties mistä ulkomailta. Sen sijaan katsottaisiin kun maan diktaattorijohtajan hamsteri juoksisi pallossa. Tai miten sen kissa soittaisi pianoa. Tai koira kävisi WC:ssä ja vetäisi lopuksi! Tälläisiä kuvia miettiessä tulisivat kaikki hyvälle tuulelle.

Tälläistä lisää!

Tähdellinen kysymys : Kymmenen tuhannen tähteen sudenpentukenraali

En yleensä kirjoita pukeutumisesta. Nyt ajattelin kuitenkin palata aiheeseen josta kirjoitin jo aiemmin. ; Kysymys on nahan ja turkisten käytöstä vaatteissa. Aihe on itselleni relevantti, sillä hankin itselleni Davy Crockett -tyylisen hatun. Niitä ei löytynyt helposti aikuisten kokoja, mutta nykyään miltei kaikki on hankittavissa. Siksi minulla onkin nyt jäniksestä tehty hattu jossa on värjäyksellä pesukarhun hännäksi naamioitu lisäke. (Olisin toki voinut hankkia myös aitoa pesukarhua, mutta se olisi tehnyt yli sata euroa lisää hintaa. Hinta ei toki kaataisi talouttani, mutta lisäpanostus ei ole mielestäni enää järkevissä rajoissa suhteessa sillä saatavaan muutokseen.)

Yleisesti ottaen en ole kiinnostunut vaatteista. Vihaan ostoksilla käymistä ja vaateostokset ovat se kauein shoppailun muoto. Ostan vaatteita mahdollisimman harvoin. Kuitenkin minulla on aina ollut epäterve suhtautuminen hattuihin. Ne ovat aina olleet jotenkin tärkeä seikka. Hattu on minulle tärkein vaatekappale. Tämä on huono ajankohta, koska miesten hatunkäyttö on melko rajoittunutta. Hattuvalikoima on enemmän naisten vaate. ; Davy Crockett -hattu sopii hyvin talveksi täydentämään sitä että kuljen kesät vanhoillisessa hatussa. Hatussa joka ehdottomasti ei ole stetson, koska stetson on mielestäni liian uusi. Käytän sen sijaan historiallisesti autenttisempaa villin lännen amerikkalaista hattumuotia kesäisin. Talvella olen vaihtanut normaalipipoon. Näin ollen saan vastaavaa aikaa kuvaavan talvihatun. (Hatun osalta pukeudun siis harkiten ja muodin mukaisesti. En tosin nykyhetken muodin. Mutta olen konservatiivi, minkäs tekee.)

Olen ollut siihen aika tyytyväinen. Viimeistään tämän päivän myrsky näytti että se kestää vettä eri tavalla kuin vaikkapa ne villapipot joita olen ennen käyttänyt. (Ja ne toimivat kyllä hyvin villaisetkin.) Lisäksi se tukee imagoa : Hatun antama imago on humoristinen mutta ei pelle. Se on riittävän konservatiivinen jotta ei luulla homoksi mutta liian einormatiivinen jotta pidettäisiin konservatiivina. Hatun pitäminen kertoo että olen hippi, mutta koska se on turkista se kertoo että en ole mikään hyttytyttö-ituhippi. Ja sillä hännällä on aivan ilmiselvästi oleellinen funktio. Ihmiset eivät ole vihaisia vaan hellyttyneitä jos siinä on pörröinen häntä. ; Näin luontainen karismani saa sympatiapisteitä joita muutoin saan vain satunnaisesti. (Jopa minun goateeni on ihmisten mielestä peräisin siitä pahasta vaihtoehtouniversumista josta tulevat ne pahat kaksoisolennot jotka erottaa hyvistä kaksoisolennoista siitä että heillä on goatee.)

Siinä on kuitenkin eettinen ongelma. Eikä itse asiassa sellainen mitä yleensä on kun minua kohtaa eettinen ongelma ; Eli ongelma ei oikeasti ole minulle mikään ongelma vaan se on ongelma jonkun toisen maailmankuvassa ja tämä pitää kertoa minulle vaikka se ei ole minun maailmankuvani. Turkis on, paitsi hurma, myös murha. Koen olevani luonnonläheinen ihminen ja eläinrakas, joten tämä on asia johon minun on otettava itseni vuoksi kantaa. (Jopa minun etiikallani on reunaehdot, vaikka tämä voi tuntuakin uskomattomalta.) Toki olen käyttänyt esimerkiksi nahkatakkeja vuosia ja tällä hetkellä käytän jopa nahkaisia maihinnousukenkiä. (Mallia mummonpotkinta.) Tässä mielessä turkis ei ole mitenkään erityisen uusi aluevaltaus : Pukeudun kuolleiden eläinten kappaleisiin vain joka päivä. Kuitenkin voidaan nähdä että turkiksen ja nahan välillä on ero. Nimittäin turkiseläin on turkiseläin. Sen päätuote on turkis. Ja turkiseläimiä ei yleensä ottaen syödä. (Itse asiassa osa turkiseläinten ruumiista uusiokäytetään "kannibaalisella tavalla" : Jossain niitä voidaan jauhaa osaksi turkiseläinten rehua.) Sen sijaan esimerkiksi lehmän ja sian nahka on sekundaarinen tuote. Pääasia on liha, ja jos niiden nahasta ei tehtäisi takkeja ja vastaavia, ne menisivät haaskiolle.

Tässä mielessä minulta on kysytty että voinko olla aito eläinten ystävä tämänlaisen eläintenraatokasan kanssa. Tämä on tietysti sinänsä erikoista, että ennen ihmiset ovat eläneet luonnossa ja luonnosta "luonnonläheisimagollisesti" ja heillä on ollut nimenomaan nahka ja turkikset käytössä. Se, että eläinten ystävä ei metsästä ja käytä eläinten ruhonosia pukeutumisessa on urbaanin nykyajan tuoma ilmiö. Samalla kuitenkin riippuvuussuhde luontoon on muuttunut oleellisesti. Hengissä selviäminen ei ole enää riippuvainen metsästyksestä, kalastuksesta ja nahkaan pukeutumisesta.

Maatalousalalle kouluttautuneena koenkin että kenties minun pitäisi korostaa olevani maanläheinen. Preferenssini ovat selkeästi poikkeukselliset. En ole trendikkäästi urbaani ja olen elämäntavoilta rippusen liian konservatiivinen ollakseni nykyajassa uskottava hippi. (Vielä 1980 -luvulla olisi mennyt kovaa tosin.) Sitä tarvittaisiin jonkinlaisena erotuksena ekoilijoista, jotka ovat ideologia johon niputtuu monenlaista kierrätyksestä kasvisruokavaliossa elämiseen ja siihen että valtaosa elämäntavasta, ajankäytöstä ja vaatekuiduista liittyy hamppuun ja on peräisin hampusta.

Tiedon temppeli

Jukka Hankamäki kritisoi uutta hienoa kirjastorakennusta. Ensiajatuksella ajatus siitä että joku kritisoi kirjaston rakentamista voi tuntua sivistystä halventavalta ; Kirjastojen ideanahan on tarjota mahdollisuus sivistykseen ihmisen varallisuudesta huolimatta. Samoin tuskin kukaan paheksuu sitä että saadaan hieno talo joka ajaa tämänlaisen julkispalvelun toimintaan.

Kuitenkin Hankamäki korostaa, että kirjastorakennuksen tekeminen on nimenomaan sivistymistä vaikeuttava prosessi. "Nyt kaikki on keskitetty uuteen ja hienoon kirjastorakennukseen, johon budjetin mukaan investoitiin peräti 35 miljoonaa euroa rahaa. En tosin tiedä, onko arviossa pysytty vai ylitettiinkö se Musiikkitalon tapaan. Mutta sen tiedän, että samalla kun opiskelijoita koulutetaan ymmärtämään, kuinka upea heidän uusi kirjastonsa on, rakennuksen aulassa komeilee suurikokoinen kyltti, jossa kehotetaan lahjoittamaan yliopistolle kurssikirja. Yliopistolla on kuulemma varaa lainata tenttikirja enää vain joka kolmannelle tarvitsijalle." Talon rakentamiseen käytetyt rahat ovatkin hänestä ohjattu enemmänkin muualle. "Kirjasto ei ole siis valtion lahja opiskelijoille, tutkijoille ja tieteelle, vaan se on korvamerkitty tulonsiirto rakennusteollisuudelle ja raksa-Ivaneille." Näin voidaankin nähdä että kirjastorakennus ei auta akateemisia ja kirjasivistyneitä, vaan olisi jopa jonkinlainen valtion tapa tukea niitä jotka ovat valinneet ammattikoululinja.

Itse näkisin uuden kirjastorakennuksen temppelinä. En siis kappelina tai vastaavana. Uusi kirjastorakennus on kuin vanhan ajan suuri kirkko joka muotokielellään vetosi mahtipontisella vakuuttavuudellaan niihin ihmisiin jotka lukutaidottomina eivät tunteneet kristinuskon sisältöä.
1: Tätä tietysti tukee mahtipontisuus joka Hankamäelläkin nousee esille kontrastina vanhoihin kirjastoihin ; "Myös vanhat kirjastot olivat toimivia. Vaikka niissä olikin ajan patinaa, ne olivat kuitenkin sympaattisia ja viihtyisiä, ja niiden käytävillä saattoi vaikka rakastua." ... "Sen sijaan uusi kirjasto on hieno mutta hygieeninen. Sisältä se muistuttaa enemmän John F. Kennedyn lentoaseman TWA-terminaalia (jonka piirsi Eero Saarinen), kuin kirjastoa. Ehkä tällä tavalla koulutetaan tulevaisuuden lakimiehiä, valtioviisaita ja muita Brysselin enkeleitä parveilemaan liikenteen solmukohtien odotushuoneissa."

Temppelirakennukseen vertaaminen on nähdäkseni siinä mielessä osuvaa, että se korostaa aina jollain tavalla nimenomaan valtaa. Se ei ole intiimiä tai lähestyttävää samaan tapaan kuin pienempien kappelien tunnelma ; Onhan esimerkiksi Helsingin Tuomiokirkkoon sisälle (tai Johanneksenkirkon katolle) mentäessä vahva vaikuttumisen tunne. Mutta tämä on sellaista viileämpää vaikuttuneisuutta. Jotain joka huokuu rakkauden sijasta auktoriteettia.

Näin ollen vaikka rakennuksen rahat menevät "raksa-iivaneille" (mitä nämä sitten ovatkin) niin se kuitenkin tarjoaa vahvaa symbolista valtaa nimenomaan kirjaviisaudelle. Tätä kautta uusi kirjasto korostaa että "tieto on valtaa" (eli jotain joka nykyajan kilpailuyhteiskunnassa on lähes merkittävin arvo). Se jos kirjasto muistuttaa lentokenttää ja pitää sisällään mielikuvia byrokraattisista poliitikoista, vahvistaa tätä imagoa.

Voidaan jopa sanoa että uusi kirjastorakennus tekeekin samanaikaisesti kaksi asiaa. (a) Ensinnäkin se heijastelee nykyajan suhdetta tieteeseen ja sivistykseen. Se on jotain jota kyllä periaatteessa "kunnioitetaan" vahvastikin, mutta jota ei oikein "rakasteta". Se on jotain hieman etäistä. (b) Se tukee, vahvistaa ja lisärakentaa tätä imagoa kirjastosta ja sen tiedosta.

Tämä muistuttaa siitä että kirjastossa on aina kaksi puolta. Periaatteessa ja ihannetodellisuudessa käytännössäkin kirjastossa tärkeintä on Hankamäen kaipaama substanssi. Eli sisältö ja kirjat. Mutta koska ihmiset ovat läpeensä symboleita käyttäviä sosiaalisia valtapelielukoita on kiinnitettävä paljon huomiota myös ulkokuoreen. Hieno rakennus tekee kirjastoon astumisesta arvokasta ja tekee siitä valta -aktion. Kyläkirjasto jossa "voi vaikka rakastua" taas on monille hieman hassu ja hupsu paikka jonne on jopa "vähän noloo" mennä. Uusi kirjasto on toki siitä huono että se lietsoo tätä sivistyken välineellistämiskulttuuria. Mutta toisaalta vain vetoamalla ihmisiin saadaan lukijoita.

Itse olen pragmaatikko. Minulle riittää se, että ihmiset lukevat. Uusi kirjasto on meidänkin firmasta saanut muutaman käymään uteliaisuutta talossa. Kirja oli tullut mukaan. Olihan ne toki "vain dekkareita", eivätkä niitä teoksia joita (ja joiden lokaatiota) Hankamäki kuvaa sanoessaan "Mielenkiintoisimmat kirjat ovat edelleen samassa paikassa kuin ennenkin, eli maanalaisissa pohjakerroksissa, joista voi löytää aina jotain muutakin kuin etsii. Ihmeellistä, miten koskemattomina ne ovatkin säilyneet hirveän rakennustyön yli." Voi olla että kertakäynti ei paljoa maailman sivistystasoa heilauta, mutta se on yksi dekkari oikeaan suuntaan. Joku voi pitää saavutuksia pieninä ja vaatimattomina ja jopa irrelevantteina. Mutta kuten filosofi Angus MacGyver sanoi : "Jostain sitä on kuitenkin aloitettava."

Kasarinuoren ongelma

Tänään on 11 syyskuuta. Tämä on päivä joka muistetaan. Ei välttämättä kovin kauniissa merkeissä. Voidaan jopa sanoa että tämä kyseinen päivämäärä on piirtynyt ratkaisevana monien sydämeen. Siitä on kasvanut merkittävä symboli, jonka merkityksestä ja sisällöstä on saatu aikaan tunteellisia, jopa vihaa kumpuavia, vääntöjä. Sillä kuten me kaikki varmasti tässä vaiheessa emme tiedä, niin William Wallace löi englantilaiset Stirlingin sillan taistelussa 11. syyskuuta Herran Vuonna 1297. Voimme tämän päivämäärän edessä sanoa vain kolme sanaa. "Me emme unohda."

Wallace oli skotlantilainen vapaustaistelija joka oli imagoltaan niin siisti että häntä voisi suoraan pitää täysverisenä irlantilaisena. Hän oli siisti.

Tästä ja kaikesta 9-11 murtumisen ja valloittamisen symboliikasta jonka olen maininnut ja jonka olen mainitsematta jättänyt voidaan määrittää eräs ongelma. Sitä voisi pitää sukupolviongelmana. Olen "kasarinuori". Ja tämä blogaus käsittelee sitä mitä siihen liittyy.

On pakko aloittaa He Manista.

Lapsuuteni varhaisin muistamani supersankari oli "He-Man". Kaksi maskuliinista termiä laitettu yhteen. He-Man oli sisällöllisesti harvinaisen ontto sarja. Se kun oli tarkoitettu ensi sijassa oheistuotemyyntiin. Siinä on kuitenkin tiivistettynä 1980 -lukulaisen maailmankuvan ongelmia. He-Mania läpitunkee aivan omanlaatuisensa kombinaatio jossa ollaan individualisteja ja luotetaan omiin kykyihin. Mutta samanaikaisesti ei kelvata sellaisena kuin oikeasti on.

Tämä näkyy siinä miten He-Man on luotu sekä supersankarina että "vain ihmisenä" eli prinssi Adamina. Olennaista on että He-Manilla on alter ego jota käsitellään sellaisella tavalla jolla alter egoa ei käsitellä oikeastaan muissa supersankaritarinoissa.

Supersankarien alter egojahan on lähestytty montaa kautta: (a) On usein tärkeää piilottaa supersankari-identiteetti siksi että sillä suojellaan itseä. Aina ei olla esimerkiksi supersankariusvoiman alla. Siksi on tärkeää etäyttää itsensä jotta voi elää normaalia elämää. (b) Ja jos on vaikka teräsmies, eikä ole koskaan heikko, niin läheiset eivät kuitenkaan ole luodinkestäviä joten tästä voi tulla riskejä. (c) Alter ego luo sankarista symbolin. Tämä levittää mainetta ja pelkoa enemmän kuin jos asiat tekisi ilman tunnistettavaa kostyymiä.

Mutta He-Manissa alter ego on varsin omituisessa käytössä. Sen perustehtävä on itse asiassa hyvinkin hämärä. (a) Ehkä alleviivaavinta on se, että se ei oikeastaan kätke yhtään mitään. Se ei peitä kasvoja ja Prinssi Adam on aivan tunnistettava. Hahmo ja hänen supersankari alter egonsa yksinkertaisesti näyttävät samanlaisemmilta kuin Teräsmies ja Clark Kent ilman rillejä vierekkäin. (b) Prinssi Adam on usein uhan alla, koska jostain syystä universumin pahikset päättävät että parasta on tuhota kunigasperhe. Adam kehittelee aina vaaranpaikassa omituisia tekosyitä, ja aivan heti pian He-Man saapuu. Eikä kukaan ihmettele että mistä He-Man putkahti tai kysele syitä tämän ilmestymiselle. Nämä voisivat olla vain tavallisia pukkeja joita syntyy halpatuotantosupersankariseikkailuihin universaalisti. Ja ne ovatkin juuri sellaisia.

Kokonaiskuva näyttää kuitenkin jo huolestuttavammalta kun katsotaan sitä osiota joka He-Manissa koskee Prinssi Adamin sosiaalista elämää ilman He Man -roolia. Tässä tilanne muuttuu omituiseksi. Prinssi Adam on nimittän arkiminänään nörtti. Hänellä on usein jopa pinkki pusero. Hänellä on tyttöystäväksi laskettava hahmo, mutta tätä suhdetta ei voida kuvata romanttiseksi. Tätä on tietysti liitetty teoriaan jonka mukaan Prinssi Adam olisi homoseksuaali. Mutta omassa tulkinnassani syy on se, että Adam on heteroseksuaali, mutta silti suhteessa joka muistuttaa enemmän "seurustellaan että ne vaatimukset ja kyselyt parisuhteesta loppuvat" -henkistä pakkoratkaisua jossa välit ovat tästä sopimuksesta huolimatta - tai peräti sen vuoksi - vähintään platoniset elleivät peräti viileät.

Tämäkin voisi mennä siihen että tuotemyynti on kiinnostanut enemmän kuin ns. tarinankerronta.

Mutta kokonaisuuden viimeistely tulee siitä että korostetaan että He-Man voima on enemmänkin jotain jolle Adam altistuu kuin jokin joka hän on. Adam ikään kuin antaa itsensä ulkopuolisen voiman hallittavaksi "By the power of Grayskull... I have the power!" ja voi luopua siitä. "Let the power... return!" He-Man ei siis koskaan opeta sellaista tarinaa kuin "Päihitän kaikki omilla sisäisillä voimavaroillani ja olemalla oma itseni." Päin vastoin se opetti rivien välistä että Adam ei kelpaa itsenään vaan tarvitsee jonkinlaista boostia ollakseen siisti eikä vain todella homomainen. (Kyllä. He-Man on sarjana jokin jonka tulkitseminen queer -symboliikalla saa repeämään naurusta.)

He-Manissä oli "kasarinuorten" ongelma.

1980 -luvulla eräs keskeisimmistä käsitteistä on jonkinlainen coolius. Sitä oltiin perusasenteelta itsellisyyttä korostavia individualisteja mutta kuitenkin piti jollain tavalla heijastaa tätä cooliutta. Tätä asennetta ja pintaliitohenkeä heijastikin oivasti pinnallinen piirroshahmo joka sai lyhytaikaisia cooliuspurskauksia fallisen taikamiekkansa välityksellä eikä ollut sen vaikutuksen aikana enää oma itsensä vaan oli jotain itseään suurempaa. Cooliuden ydin olikin juuri tässä : Kasarinuori haki jotain saavutusta, jonka avulla oltiin itseä suurempia.

Suomessa tätä korosti vielä nousukausi. Sitä vaan oltiin optimistisia tulevaisuuteen. Ja pukeuduttiin todella omituisesti. Sitten tuli lama eikä maailma enää ollut entisensä. Sen jälkeen on muutettu suvaitsevaisuuskuvaa jossa individualismi on saanut autenttisuutta korostavmpia sävyjä. Tällöin maksimaalinen onnistuminen ei ole itsensä ylittämistä vaan itsensä saavuttamista. Kaikki on vain potentiaa ja "Pääkallolonnan voima" on epäautenttisuutta ellei peräti dopingiin sortumista eli epäautenttisuudesta kauheita, huijaamista. ; Tätä tietysti kuvastaa se että Pääkallolinnan voima tuntuu vaikuttavan kokonaisvaltaisesti. Se ei siis vain anna lisää ketteryyttä ja voimaa ja nopeutta. Sen lisäksi se vaikuttaa henkisiin kykyihin. He-Man vaikuttaa nokkelammalta kuin Adam. Ja suurin vaikutus näkyy Adamin taistelukissassa joka on arjessa pelkuri mutta joka muuttuu yltiörohkeaksi He-Manin taistelupariksi. Pääkallolinnan tarjoama boostaus antaa He-Manille imagon jossa kaikki on lainaa. Hänen ansiokseen ei jää edes se että hän käyttää saamiaan voimia rohkeasti koska myös tämä rohkeus on lainaa.

Yhtenäiskulttuuri onkin rapautunut enkä usko että minun sukupolveni lapset väistämättä seuraisivat kaikki tiettyä, yhtä ja samaa hahmoa ja hänen touhujaan. (Kuten He-Mania.) Toki nykyäänkin on laajoja muoti-ilmiöitä, mutta niiden suosiolla ollessaankin asenne ei enää ole "yhteiscooliutta" korostava siihen vanhaan malliin. (Tai näin ainakin koen itse sillä vajaalla tajulla mikä minulle on konkreettisesta elämästä annettu ja sillä vähällä mitä olen tätä taitoa treenannut.)

Hieman vastavia "ei enää paluuta" -kokemuksia on aikanaan saatu Stirlingin sillan taistelusta jonne englantilaiset menivät kuvitellen että Wallace olisi halukas antautumaan. (Ja sen sijaan tämä pirulauta tappo 5000 englantilaista joiden geneettinen viha ranskalaisia kohtaan valui näin julmasti hukkaan.) Ja 9-11 -iskussa terroristit iskivät suoraan länsimaisen maailman ytimeen vieden mukanaan kuvitelman siitä että terrorismi-iskujen pelko kuuluisi vain lähi-itään ja köyhiin maihin joissa on huono armeija ja huonot olot.

Joskus on vain tajuttava että coolius ei kestä. Power of Greyskull on tunnetustu vaikutukseltaan lyhytkestoista. Mikään englantilaisuus ei suojele William Wallacelta.

Kiperä ongelma

Savon Sanomissa on käsitelty valtionkirkkoa. Siinä kirkoherranvaaliehdokkaat esittävät näkemyksiään. Erityisesti esiin nostetaan nuoret jotka etääntyvät kirkosta, esimerkiksi eroavat kirkosta. Otan esille muutaman lausunnon, jotka nähdäkseni valaisevat kaiken oleellisen.

Otsikko on "Nuorten vieraantuminen kirkosta on kiperä ongelma" ja sen sisältä löytyy tärkeitä ja viisaita lausuntoja ; "pitää ongelmana myös kirkosta eroamista, jonka hän näkee trendikkäänä muoti-ilmiönä" ... "Kirkko ei voi juurikaan vaikuttaa omaan toimintaympäristöönsä, esimerkiksi materialismiin ja kovien arvojen vahvistumiseen." ... "Hänen huolensa koskee nuorten vieraantumisen lisäksi uskontokasvatuksen ohentumista ja hengellisen elämän vierautta ja merkityksettömyyttä." ... "pitää ongelmallisena myös kirkon huonoa julkisuuskuvaa" ... "Meillä on erittäin hyvä tuote, mutta emme osaa sitä kunnolla markkinoida"

Se, mikä tässä - niinkuin lähes kaikissa muissakin "kirkko, nuoret ja kirkosta eroaminen" -jutuissa - on huomattavissa  ainakin seuraavat piirteet:
1: Se, että nuorien kirkosta eroamisesta ollaan huolissaan mutta samalla koko ilmiötä halutaan väheksyä ja pinnallistaa. Näin kirkolle rakentuu omituisen ambivalentti kanta nuoriin ; Nuoria pidetään tärkeänä mutta samanaikaisesti nuorten mielipiteet ja kannanotot ja reaktiot halutaan pistää mahdollisimman halvaksi. Kirkko välittää selittämällä että toiminta on nuoruuden typerehtimistä. On selvää että tämä ei auta.
2: Kirkko väittää taistelevansa arvon koventumista vastaan. Kuitenkin se nimenomaan toimii markkinointikielellä ja käyttää markkinointistrategioita. Se mainostaa tuotettaan. Samalla kaikki aito arvokeskusteluun liittyvä, kuten esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien vuoksi tehty kirkostaeroaminen, nähdään pinnallisuutena ja täten arvokeskustelun arvo nihiloidaan. ; Kirkosta eroajat eivät kerro sen olevan muotitrendi, tämä on kirkon ja muiden kuin näiden eroavien luonnehdinta. Kun eroja on niin paljon että se huolettaa kirkkoa, se kertoo että tämä strategia ei suinkaan auta lähentymään näihin eroamishenkisiin. Pikemminkin päin vastoin. Kirkko tunnustaa että se ei (a) ymmärrä eroajia (b) se leimaa heidät välittämättä paskaakaan siitä mitä nämä itse omista motiiveistaan sanovat.
3: Muutenkin näyttää siltä että kirkko ei ole huolissaan siitä että sen arvomaailma on sellainen että nuoret eivät koe sitä omakseen, vaan sen sijaan sekä (a) kiistää koko arvomaailman erilaisuuden ja korjaamisen tarpeen että (b) korostaa että kaikki voidaan korjata imagopuolella. Eli toisin sanoen ei olla huolissaan siitä että kirkon arvot eivät enää sovi moderneille ihmisille, vaan ollaan enemmän huolissaan julkisuuskuvasta.

Tällä kirkko yrittää sitten saada itsestään eipinnallisen ja arvojen kovenemisen ja markkinavoimaistumisen vastaisen imagon. Lopputulos on parodiallinen. Mutta onhan jo ajatus siitä että välittää ihmisistä ja on kiinnostunut heistä, ja on samalla kuitenkin jotenkin intoutunut siihen että nämä ihmiset olisivat tiettyä mieltä ja kuuluisivat juuri tiettyyn järjestelmään outo. Se kun korostaa enemmän sitä että se haluaa ihmisten olevan tietynlaisia, kuin olevan kiinnostavia itsejään.

---

Hieno kirjoitus, lukuunottamatta sitä provosoivaa ja kirjoittajansa positioivaa viivanalaista osiota.

Valelääkärin valelääkärinoikeudet

Viime päivinä on noussut runsaasti keskustelua valelääkäreistä. Miljoonatuloille päässyt lääkäri oli toiminut vuosikausia väärennetyin paperein. Tutkimuksen selviämisen taakana oli byrokratiatyöskentely. Eli hänen tutkintojensa historiaa lähdettiin selaamaan. Puheet mallia "ehkä työskennellyt epäasiallisesti" ovat tulleet vasta jälkikäteen.

Eli ensin ei huomattu laadutonta työskentelyä, vaan papereiden puutteellinen kiertoketju. Paljastumisen jälkeen on noussut "yli kymmenen ilmoitusta", mikä on varsin pieni prosenttimäärä kaikista asiakkaista. (Luku on toki irrallisena vieläpä melko epämääräinen koska vertailukohdaksi tarvittaisiin se, miten monta valitusta keskivertoiselta papereilla toimivalta lääkäriltä saadaan jonkin mediakohun jälkeen.) Lopputuloksena oli se, että valelääkäriltä poistettiin (paradoksaalisesti) lääkäriluvat. Syntynyt haitta papereitta työskentelystä vaikuttaa jopa yllättävän pieneltä. Tämä kannustaa miettimään sitä onko lääkärilupa todella "sen väärti" ja voisiko toimia laittaa enemmän esimerkiksi hoitohenkilökunnalle, joka voisi nousta hoitamisstatuksessa vaikka työkokemuksen kautta. Toisaalta tätä kuvaa lieventää se, että narahtanutta valelääkäriä on kehuttu siitä että hänellä on ollut oikea mindset ja hyvät teoreettiset taidot lääketieteestä - hänen osaamisestaan näyttääkin puuttuvan se käytännön puoli ja hän oli kiertänyt tämän vaiheen byrokratiassa olleella porsaanreiällä.

Esiin on noussut se, että vastaavia valelääkäreitä tulee luultavasti ilmenemään lisää. Tämä on nostanut keskiöön sen että asiakkaan tulisi voida luottaa lääkäripalveluihin. Petoksella saatua apua koetaan uhkana ja epäluotettavana. Lääkärinluvan takana olevaa lääketiedettä ja siihen liittyvää statusta ja titteliä selvästi arvostetaan. Valviran valvonta on myös korostanut huolta ; Se nähdään joksikin joka "ei välitä". Näin saadaan lietsottua uhkakuvaa kylmästä ja kovasta koululääketieteestä.
1: Koululääketieteen ongelma onkin se, että jos ongelmatapauksia ei löydy, se johtuu lääkäreiden sisäisestä vainojärjestelmästä jossa erimieliset vaiennetaan. Ja jos ongelmatapauksia löytyy, on se ongelma koko järjestelmälle. Hieman samantapainen asenne on kreationistien suhteessa Piltdownin väärennökseen ja evoluutioteoriaan. En ymmärrä miten nämä ihmiset uskaltavat käyttää rahaa ja luottaa pankkeihin, kun niitä väärennettyjä seteleitä on kuitenkin tiedetysti olemassa.

Valelääkäriyttä pidetään kammottavana luottamuksen väärinkäytöksenä ja huijaamisena. Kuitenkin samanaikaisesti vaihtoehtolääketiedettä pidetään leppoisana, pehmeänä ja hyväksyttävänä. Kenenkään ei tulisi mieleenkään vaatia homeopaatilta vastaavaa varmennettua todistusta siitä että homeopatia toimii tieteellisesti ja että homeopaatti osaa käyttää tätä taitoa tavalla joka todella parantaa. Vaihtoehtohoidoilla ei ole Valviran tapaista valvonta-bannimisjärjestelmää oikein ollenkaan. Näin ollen on selvää että sen pitäisi olla välinpitämättömämpää ; Vaihtoehtohoitotahoja ei kiinnosta tämänlainen byrokraattinen taitojen oikeuttaminen, tai taustateorian tieteenmukaisuuden testailu.

Silti ihmiset pelkäävät valelääkäreitä, mutta ovat hyvin suopeita valelääketieteelle.

"Dead is good enough" ja muita onelinereitä pitkänmiekan statuskuopasta

Tänään töissä pomoni kyseli varsin haasteelliseen sävyyn siitä, kumpi voittaisi jos historiallisen miekkailun harjoittaja laitettaisiin vastakkain vaikkapa iaidon harjoittajan kanssa. Henkenä oli että "samurait ja ninjat ovat siistimpiä kuin eurooppalaiset herrasmiehet." Ja että minun olisi vähintään hyväksyttävä että katana on parempi kuin eurooppalainen miekka.

Minun vastaukseni oli epämääräinen "riippuu tilanteesta". Minun asiani ei ole alkaa luennoimaan lajejen tehokkuudesta ja konteksteista työajalla ; Mitkä ovat varustukset (ja ovatko ne molemmilla samat vai erilaiset.) Onko paikka avomaastossa vai ahtaasti sisätiloissa. Ollaanko hevosen kanssa vai ilman ... Ja nämä ovat olennaisia tietoja jotka vaikuttavat lopputulokseen olennaisesti. En jaksanut selittää, etenkin kun selitys on pitkä ja vaatisi paljon alustamista. Ja katanan superterävyyttä ihaillessa on helppo unohtaa "overkill" -käsite, eli se että onko väliä voiko miekalla lyödä useampia tyyppejä halki, kun käytännössä lyöt yhtä ja riittää että tämä kuolee. - Eikä edes lajien vertailu vs. -tyyppisillä ratkaisuilla ole kovin ilmiselvää. (Tosin itseäni kiinnostaisi nähdä joitain vertailuita, joissa on vastakkain vaikkapa samankokoisten koulujen parhaita oppilaita, siinä osaaminen ja panostus tasoittunevat. Tämä on mahdollista, mutta vaikeaa.)

Tekninen sepustaminen on turhaa kun kysymys on pohjimmiltaan imagosta.

Kuitenkin keskustelu herätti mietteitä siitä, miten pitkää miekkaa ei ylipäätään arvosteta kovinkaan paljoa. Tilanne näyttää olevan se, että rapiiria, pistomiekkaa, arvostetaan enemmän. Muskettisotureihin liitetään mielikuvissa nimen omaan taito. Japanilaiset samurait ovat tietysti maineeltaan taitokeskeisiä, ja tässä etenkin heidän miekkansa katana näyttää olevan niin karismaattinen, että sen supertehokkuutta boostataan sellaisessa hengessä että pelkästään tämän aseen koskettaminen tarkoittaa samaa kuin se, että myös käyttäjä panostaa taitoon. Myös itämaiset sapelit ovat monista tyylikkäitä. Näitä miekkatyyppejä toki yhdistää tehokas suunnittelu. Ne ovat spesifejä vempeleitä joissa on keskitytty pääasiassa yhteen ominaisuuteen ; Katana ja sapeli ovat viilto -ominaisuuksiltaan loistavia. Pistomiekka taas keskittyy pistämiseen. Pitkämiekka on sen sijaan enemmänkin "linkkuveitsimallia" ; Se toimii sekä iskemisessä, pistämisessä että viiltämisessä. Tämä tekee siitä erittäin monimuotoisesti käytettävän. Olisi esimerkiksi mahdotonta kuvitella että katanankäyttäjä alkaisi yht'äkkiä soveltamaan jotain keihästyylisiä tekniikoita. Pitkällämiekalla half-swording mahdollistaa juuri tämänlaisen.

Ja jostain syystä, vaikka keskiaikaiseen miekkaan jostain syystä liitetäänkin mielikuvissa lähinnä voimalla lyöminen, ei miekka ole niin painava kuin luullaan eikä voimakeskeisyys lähelläkään sitä mitä luultaisiin. Minäkin olen toki nähnyt esimerkiksi vertailuja joissa miekoilla pilkotaan bambuputkia. Niissä katanalla ja sapeleilla saadaan aikaan useampia iskuja (ja pitkämiekkakin ehdottomasti katkoo) aikayksikössä. Kuitenkin pitkällämiekalla on hieman suurempi etäisyys - ja ennenkaikkea etenkin saksalaisen tyylin parissa on paljon tekniikoita jotka perustuvat juuri siihen että toinen voidaan tappaa ilman että tehdään "täyspainoinen lyönti". Toisin sanoen hitautta osataan kiertää ja etäisyyttä käytetään tässä hyväksi. (Tässä mielessä onkin irrelevanttia ehtiikö iaidoka vetää miekkansa nopeammin esiin ja lyömään tässä samalla. Jos hän on kauempana, hänen päässään on terästä ennen kuin hän ehtii kävelemään edes lyömisetäisyydelleen.)

Itse asiassa kun itsepuolustuksen asiantuntijat katsovat toimia (kuten heistä monet itse asiassa tekevät) he huomauttavat usein siitä miten eurooppalaisessa miekkailussa on runsaasti jujutsun piirteitä. Tässä mielessä vertailu muuttuukin varsin erikoiseksi ; Se on melkein sama kuin kysyisi että "jos japanilainen jujutsu taistelee eurooppalainen jujutsun kanssa, kumpi voittaa?"

Imagokysymys näyttääkin olevan kysymyksessä hyvin olennainen. On nimittäin tavallista, että jos karateka tai aikidoka näyttää tekniikkaa rauhallisesti ja siistillä liikkeellä, että ihmiset ymmärtävät katsoa tilanteen muuna kuin taistelusimulaationa. He ymmärtävät että tässä demonstroidaan alleviivatusti ja teknisesti pikkutarkasti jotain, jota tavoitellaan siinä taistelutilanteessa. He osaavat arvostaa tätä. Miekan kohdalla nousee kuitenkin erilaisia kommentteja, kuten vaikkapa "My point was and still is that these techniques don't work the way they do in a demo as they would in a real fight." On selvää, että tekniikat tehdään eri tavalla kun niitä harjoitellaan ja kun niitä käytetään vaikkapa itsepuolustustilanteessa.

Ajatus on toki pitkänmiekan tai katanan itsensä kannalta hieman korni. Ei niitä kanniskella itsepuolustusmielessä missään. Mutta toisaalta niin on diskurssi jossa oletetaan että jos harjoittaa itsepuolustusta sen pitäisi olla se tuhovoimaisin.

Toisin sanoen, minulla ja pomollani on nyt syvä erimielisyys. Jostain syystä, jos olisin uskovainen, ihmiset antaisivat minulle sentään tilaa. He voisivat kenties olla vaivautuneita, mutta yleisesti ottaen pomot eivät esitä ateistisia jumalatodistuskumouksia sinulle heti jos menet kertomaan olevasi eurooppalainen miekkailija, kuulet että "ai sä larppaat" tai sitten joutuu vastaamaan kaikenlaisiin vertailukysymyksiin, jotka ovat itse asiassa retorisia kysymyksiä joissa on kategoriavirhe - eli kysymys mallia "Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi? (k/e)". Ja tämän kysymyksen sisällä on "kai sä edes myönnät sen verran että" jonka jälkeen tulee jotain jossa pitäisi selittää miten oma systeemi on huonompi kuin jokin toinen. - Yhdistelmä jossa on omituinen kombinaatio ilman kokemusta olevaa varmuutta, tilanteen ymmärtämättömyydestä johtuvaa väärässäoloa sekä asenteellista epäkohteliaisuutta on varsin inhottava ottaa, jos se tulee ylemmässä statuksessa olevalta jonka parissa olet peräti töissä.

Olen vakavasti harkinnut että alan suhtautumaan näihin kysymyksiin hymyillen salaperäisesti ja kertovani että "Niin, minähän tiedän vastauksen. Olen nimittäin kokeillut erilaisia lajeja ja tätä kautta minulla on kykyä tehdä vertailu, sen sijaan että olisin vain valinnut jomman kumman ja vakuuttunut sen toimivuudesta vain siksi että kun se on hyvä, niin se toinen jota en tiedä olisi parempi. Siksi suosittelen että sinäkin menet ja kokeilet muutaman vuoden ja sen jälkeen voit tehdä vertailun ja päätyä siihen lopputulokseenkin..."

---

Kirjoittaja on kohtuu tyytyväinen pomoonsa, joka on yleisesti ottaen ystävällinen ja reilu mies. Tämä erimielisyys ei ole siksi mikään syy alkaa raivota koko persoonaa kohtaan. Ei ole siis syytä sanoa että "meillä on erimielisyys" tavalla joka vaatisi sen, että valitaan miekan ja pistoolin välillä ja pistetään hänet sitten valitsemaan se katana, jota pitää voittamattoman erityislaatuisella tavalla spesiaalilta...

Nimeämisen voima.

Aikaisempaan valtionkirkko/kansankirkko -blogaukseeni tuli kommentti. Se oli lyhyt ja kuvaava "Kansankirkko. Kansanarmeija. Kansantasavalta. Kyllä kansa tietää. Ei muuta kuningasta, luojaa, kuin kansa kaikkivaltias." Tämänlaiset iskulauseet kuvaavatkin hyvin sitä, miten kansan nimissä ollaan haluttu usein kulkea. Kansan nimissä kulkevat esimerkiksi monet muusikot, jotka esittävät edustavansa kansan tai tavallisen ihmisen ääntä. Ja toisessa ääripäässä fasismin tunnusmerkkinä on ollut kulkea kansan nimissä, mutta johtajien ehdoilla.

Tämä onkin yksi tärkeä brändinrakennuskeino. Nimenvalinta on kaikkea muuta kuin merkityksetön. Jos nimeen saadaan ihanne, kuten "kansa" joka viittaa demokratiaan ja ihmisten kuuntelemiseen, ihmiset ajattelevat helposti kahta asiaa (a) tämä nimessä oleva ihanne on todellinen ihanne ja (b) tämä ihanne jopa toteutuu toiminnassa, ollen siis jotain muuta kuin utopia jota tavoitellaan ja joka ei vain toteudu.

Nimeäminen onkin osa "sanamagiaa". Kirkon kohdalla tämä näkyy siten, että valtionkirkko -sananvalinta tuottaa etäisyyttä ja byrokraattisia konnotaatioita jotka taianomaisesti yhdistyvät nimestä suoraan instituution toimintaan. Kansankirkko -sananvalinta taas tuottaa konnotaatioita ihmisten lähellä olemisesta.

Vastaava strategia on tuttu myös valtaosasta pseudotieteitä. He tuottavat omia määritelmiään. Yksi pseudotieteen erikoinen tunnusmerkki itse asiassa onkin se, että heillä on oma terminologia. Ad Technobabble "on niissä vakiona".
1: Uusiotermit vilisevät, eli ihminen täytyy sisällyttää tähän uuteen jargoniin. Tällä rakennetaan elitismiä ja sisäpiiriä. Mutta luodaan mylös syvällisyyden ja kouluttautumisen mielikuva. ; Esimerkiksi homeopaatikot selittävät että kyseessä ei ole mikään mielivaltainen oppi, koska heillä on pirusti opeteltavia asioita. ; On helppo hämmentyä terminologian edessä ja kokea että puhuja on viisas, koska ei ymmärrä mitä toinen puhuu tai sitten tietää minkälainen työ pelkkien termien opettelussa on ollut.
2: Siinä voi olla jopa normaalitieteessä käytettyjä määritelmiä, mutta nekin on määritelty uusiksi. Näin syntyy mielikuva siitä että vakiintunut tiedekin on asian puolella, mutta kenttä rakennetaan kuitenkin sellaiseksi että tieteentekijä ikään kuin "puhuu ohitse", koska käyttää tieteellistä termiä eikä pseudotieteilijöiden uusiotermiä joka on vain tieteellisen sanan homonyymi. Tästä malliesimerkkinä on varmasti kreationismi, joka käyttää "informaatio" -sanaa innolla. Mutta ei vakiintunen informaatiotieteen käyttämissä muodoissa. Sen sijaan sillä viitataan enemmän arkikielen "informaatioon" ja sen päälle on rakennettu lukuisia erilaisia uusioinformaatiotermejä, kuten "Gittin informaatio" tai "CS -informaatio".
3: Nimeämisellä voidaan myös peittää sisällön puute. Esimerkiksi jos asiaa ei ymmärretä, tuntuu tunnetasolla että ilmiö on hallussa jos sitä kutsuu "mysteeriksi". Tätä samaa ilmiötä käytetään usein pseudotieteissä siten, että saman termin alle (piilotetaan ymmärryksen puute ja sanoman sisällyksettömyys, epätäsmällisyys tai epämääräisyys) niputetaan olemassaolevia tai useita keskenään ristiriitaisia käsitteitä (peitetään ekvivokaatio ja sisäinen epäkoherenssi.)

Karkeasti sanoen terminmäärittelyssä on paljon tunne -elementtejä jotka saadaan rakennettua. Kyseessä on retorinen temppuilu jolla siirretään ihmisen huolmio analyyttisesti sisällöstä ja saadaan mielikuvat puolelle tunnetasoltta. Omalla tai omien ehtojen kautta määritellyllä terminologialla keskustelukenttä otetaan haltuun ja pakotetaan toiset pelaamaan omilla ehdoilla. Tällä saadaan ylilyöntiasema, jossa itse "ollaan vakiintunuttiedekriittisiä"(~denialisteja) ja pakotetaan toiset puolustautumaan. Näin saadaan mainio aloitus Gish gallopille, jossa pseudotieteilijä hyökkää sarjatulella, eikä argumenttien laadulla ole väliä koska "niitä muita on jäljellä". Näin omaa näkemystä ei koskaan tarvita todistaa ; Riittää että esitetään vaihtoehdot automaattisesti ainoina valintoina (väärä dikotomia) ja että vastapuolen päälle heitetään epäilyä (millä tahansa epämääräisen huonollakin argumentilla). Lisäksi "sanataikuus" on siitä kätevää että skeptikot pakotetaan käyttämään omaa uusioterminologiaa, jolloin tunnetasolla olevat sanojen konnotaatiot säästyvät käytännössä kritiikiltä.

Sanataikuus toimii. Siksi valtionkirkon kannattajatkin käyttävät sitä, vaikka heillä ei olekaan mitään eväitä osoittaa että termi "kansankirkko" olisi mitenkään tai missään kontekstissa konkretisoitunut tai muutenkaan osuva.