Tänään on 11 syyskuuta. Tämä on päivä joka muistetaan. Ei välttämättä kovin kauniissa merkeissä. Voidaan jopa sanoa että tämä kyseinen päivämäärä on piirtynyt ratkaisevana monien sydämeen. Siitä on kasvanut merkittävä symboli, jonka merkityksestä ja sisällöstä on saatu aikaan tunteellisia, jopa vihaa kumpuavia, vääntöjä. Sillä kuten me kaikki varmasti tässä vaiheessa emme tiedä, niin William Wallace löi englantilaiset Stirlingin sillan taistelussa 11. syyskuuta Herran Vuonna 1297. Voimme tämän päivämäärän edessä sanoa vain kolme sanaa. "Me emme unohda."
Wallace oli skotlantilainen vapaustaistelija joka oli imagoltaan niin siisti että häntä voisi suoraan pitää täysverisenä irlantilaisena. Hän oli siisti.
Tästä ja kaikesta 9-11 murtumisen ja valloittamisen symboliikasta jonka olen maininnut ja jonka olen mainitsematta jättänyt voidaan määrittää eräs ongelma. Sitä voisi pitää sukupolviongelmana. Olen "kasarinuori". Ja tämä blogaus käsittelee sitä mitä siihen liittyy.
On pakko aloittaa He Manista.
Lapsuuteni varhaisin muistamani supersankari oli "He-Man". Kaksi maskuliinista termiä laitettu yhteen. He-Man oli sisällöllisesti harvinaisen ontto sarja. Se kun oli tarkoitettu ensi sijassa oheistuotemyyntiin. Siinä on kuitenkin tiivistettynä 1980 -lukulaisen maailmankuvan ongelmia. He-Mania läpitunkee aivan omanlaatuisensa kombinaatio jossa ollaan individualisteja ja luotetaan omiin kykyihin. Mutta samanaikaisesti ei kelvata sellaisena kuin oikeasti on.
Tämä näkyy siinä miten He-Man on luotu sekä supersankarina että "vain ihmisenä" eli prinssi Adamina. Olennaista on että He-Manilla on alter ego jota käsitellään sellaisella tavalla jolla alter egoa ei käsitellä oikeastaan muissa supersankaritarinoissa.
Supersankarien alter egojahan on lähestytty montaa kautta: (a) On usein tärkeää piilottaa supersankari-identiteetti siksi että sillä suojellaan itseä. Aina ei olla esimerkiksi supersankariusvoiman alla. Siksi on tärkeää etäyttää itsensä jotta voi elää normaalia elämää. (b) Ja jos on vaikka teräsmies, eikä ole koskaan heikko, niin läheiset eivät kuitenkaan ole luodinkestäviä joten tästä voi tulla riskejä. (c) Alter ego luo sankarista symbolin. Tämä levittää mainetta ja pelkoa enemmän kuin jos asiat tekisi ilman tunnistettavaa kostyymiä.
Mutta He-Manissa alter ego on varsin omituisessa käytössä. Sen perustehtävä on itse asiassa hyvinkin hämärä. (a) Ehkä alleviivaavinta on se, että se ei oikeastaan kätke yhtään mitään. Se ei peitä kasvoja ja Prinssi Adam on aivan tunnistettava. Hahmo ja hänen supersankari alter egonsa yksinkertaisesti näyttävät samanlaisemmilta kuin Teräsmies ja Clark Kent ilman rillejä vierekkäin. (b) Prinssi Adam on usein uhan alla, koska jostain syystä universumin pahikset päättävät että parasta on tuhota kunigasperhe. Adam kehittelee aina vaaranpaikassa omituisia tekosyitä, ja aivan heti pian He-Man saapuu. Eikä kukaan ihmettele että mistä He-Man putkahti tai kysele syitä tämän ilmestymiselle. Nämä voisivat olla vain tavallisia pukkeja joita syntyy halpatuotantosupersankariseikkailuihin universaalisti. Ja ne ovatkin juuri sellaisia.
Kokonaiskuva näyttää kuitenkin jo huolestuttavammalta kun katsotaan sitä osiota joka He-Manissa koskee Prinssi Adamin sosiaalista elämää ilman He Man -roolia. Tässä tilanne muuttuu omituiseksi. Prinssi Adam on nimittän arkiminänään nörtti. Hänellä on usein jopa pinkki pusero. Hänellä on tyttöystäväksi laskettava hahmo, mutta tätä suhdetta ei voida kuvata romanttiseksi. Tätä on tietysti liitetty teoriaan jonka mukaan Prinssi Adam olisi homoseksuaali. Mutta omassa tulkinnassani syy on se, että Adam on heteroseksuaali, mutta silti suhteessa joka muistuttaa enemmän "seurustellaan että ne vaatimukset ja kyselyt parisuhteesta loppuvat" -henkistä pakkoratkaisua jossa välit ovat tästä sopimuksesta huolimatta - tai peräti sen vuoksi - vähintään platoniset elleivät peräti viileät.
Tämäkin voisi mennä siihen että tuotemyynti on kiinnostanut enemmän kuin ns. tarinankerronta.
Mutta kokonaisuuden viimeistely tulee siitä että korostetaan että He-Man voima on enemmänkin jotain jolle Adam altistuu kuin jokin joka hän on. Adam ikään kuin antaa itsensä ulkopuolisen voiman hallittavaksi "By the power of Grayskull... I have the power!" ja voi luopua siitä. "Let the power... return!" He-Man ei siis koskaan opeta sellaista tarinaa kuin "Päihitän kaikki omilla sisäisillä voimavaroillani ja olemalla oma itseni." Päin vastoin se opetti rivien välistä että Adam ei kelpaa itsenään vaan tarvitsee jonkinlaista boostia ollakseen siisti eikä vain todella homomainen. (Kyllä. He-Man on sarjana jokin jonka tulkitseminen queer -symboliikalla saa repeämään naurusta.)
He-Manissä oli "kasarinuorten" ongelma.
1980 -luvulla eräs keskeisimmistä käsitteistä on jonkinlainen coolius. Sitä oltiin perusasenteelta itsellisyyttä korostavia individualisteja mutta kuitenkin piti jollain tavalla heijastaa tätä cooliutta. Tätä asennetta ja pintaliitohenkeä heijastikin oivasti pinnallinen piirroshahmo joka sai lyhytaikaisia cooliuspurskauksia fallisen taikamiekkansa välityksellä eikä ollut sen vaikutuksen aikana enää oma itsensä vaan oli jotain itseään suurempaa. Cooliuden ydin olikin juuri tässä : Kasarinuori haki jotain saavutusta, jonka avulla oltiin itseä suurempia.
Suomessa tätä korosti vielä nousukausi. Sitä vaan oltiin optimistisia tulevaisuuteen. Ja pukeuduttiin todella omituisesti. Sitten tuli lama eikä maailma enää ollut entisensä. Sen jälkeen on muutettu suvaitsevaisuuskuvaa jossa individualismi on saanut autenttisuutta korostavmpia sävyjä. Tällöin maksimaalinen onnistuminen ei ole itsensä ylittämistä vaan itsensä saavuttamista. Kaikki on vain potentiaa ja "Pääkallolonnan voima" on epäautenttisuutta ellei peräti dopingiin sortumista eli epäautenttisuudesta kauheita, huijaamista. ; Tätä tietysti kuvastaa se että Pääkallolinnan voima tuntuu vaikuttavan kokonaisvaltaisesti. Se ei siis vain anna lisää ketteryyttä ja voimaa ja nopeutta. Sen lisäksi se vaikuttaa henkisiin kykyihin. He-Man vaikuttaa nokkelammalta kuin Adam. Ja suurin vaikutus näkyy Adamin taistelukissassa joka on arjessa pelkuri mutta joka muuttuu yltiörohkeaksi He-Manin taistelupariksi. Pääkallolinnan tarjoama boostaus antaa He-Manille imagon jossa kaikki on lainaa. Hänen ansiokseen ei jää edes se että hän käyttää saamiaan voimia rohkeasti koska myös tämä rohkeus on lainaa.
Yhtenäiskulttuuri onkin rapautunut enkä usko että minun sukupolveni lapset väistämättä seuraisivat kaikki tiettyä, yhtä ja samaa hahmoa ja hänen touhujaan. (Kuten He-Mania.) Toki nykyäänkin on laajoja muoti-ilmiöitä, mutta niiden suosiolla ollessaankin asenne ei enää ole "yhteiscooliutta" korostava siihen vanhaan malliin. (Tai näin ainakin koen itse sillä vajaalla tajulla mikä minulle on konkreettisesta elämästä annettu ja sillä vähällä mitä olen tätä taitoa treenannut.)
Hieman vastavia "ei enää paluuta" -kokemuksia on aikanaan saatu Stirlingin sillan taistelusta jonne englantilaiset menivät kuvitellen että Wallace olisi halukas antautumaan. (Ja sen sijaan tämä pirulauta tappo 5000 englantilaista joiden geneettinen viha ranskalaisia kohtaan valui näin julmasti hukkaan.) Ja 9-11 -iskussa terroristit iskivät suoraan länsimaisen maailman ytimeen vieden mukanaan kuvitelman siitä että terrorismi-iskujen pelko kuuluisi vain lähi-itään ja köyhiin maihin joissa on huono armeija ja huonot olot.
Joskus on vain tajuttava että coolius ei kestä. Power of Greyskull on tunnetustu vaikutukseltaan lyhytkestoista. Mikään englantilaisuus ei suojele William Wallacelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti