uusmediatoksikologia

Toksikologia on oppi myrkyistä ja myrkyllisyydestä. Se on siis tieteenala joka tutkii myrkkyjen toimintaa että sitä että mikä on ylipäätään myrkkyä ja mikä ei. Tämä on vaikea aihe. Ja siihen tarttuu toksikologian alan rautainen ammattilainen John Timbrell kirjassa "Myrkkyjen paradoksi - kemikaalit ystävinä ja vihollisina". Tälle tiedettä popularisoivan teoksen arvo on suuri koska se iskee aiheeseen joka on nykyään hyvin usein tapetilla.

Timbrellin kirja muistuttaa toistuvasti Paracelsuksen periaatteesta. Eli siitä että ihminen on teknisesti ottaen homeostaasissa oleva olento, ja tietty eroaminen mihin tahansa suuntaan riittävän paljon usein riittää kuolemiseen. Näin ollen jokainen aine on myrkky ja ei ole. Pitoisuuden lisäksi Timbrell korostaa että usein on otettava huomioon muitakin asioita kuin pelkkä Paracelsuksen esillenostama määrä. Myrkyllisyys voi riippua muista mukana olevista aineksista, siitä saadaanko sitä elimistöön syömällä, ihon vai hengittämisen kautta, ja onko altistus akuutti (lyhytaikainen) vai krooninen (pitkäaikainen). Ja tämä on ainekohtaista. Toisiin esimerkiksi opitaan resistenssiä kun taas toiset johtavat esimerkiksi allergisoitumiseen.

Se, mikä tekee kirjasta oleellisen on se, että se iskee ilmiöön jota Timbrell kuvaa nimellä uusmediatoksikologia. Tämä ei ole oikeaa, tieteenmukaista, toksikologiaa. Vaan se on pääasiassa median ja vaihtoehtohoitojen tuottajien rakentamaa.

Tästä kaikesta ylläolevasta muodostuu kirjan perusteema jota voi kuvata pitkähköllä kirjasta napatulla sitaatilla ; (s 23-24) "Mediassa kemikaalit kuvataan usein vaarallisiksi ja myrkyllisiksi, mutta niiden hyödyllisiä vaikutuksia esitellään harvoin. Tähän on monta syytä. Se voi johtua osittain syntyneistä ongelmista, mutta kuten Edith Efron esitti, se voi johtua myös siitä, että tietyt valintaelinten jäsenet ja tiedemiehet ovat tulkinneet aineiston väärin tai mahdollisesti tahallaan liioitelleet vaaroja omia tarkoituksiaan varten. Katastrofit ovat nimittäin parempia uutisia kuin kuvaukset positiivisista saavutuksista. Elokuvissa ja dokumenteissa on kuvattu, miten työläiset taistelevat kemianteollisuuden yrityksiä vastaan saadakseen korvauksia sairauksista ja kuolemantapauksista altistuttuaan esimerkiksi kromille, kuten tapahtui elokuvassa Erin Brockovich. Vaikka se perustui tositapahtumiin, tälläiset elokuvat kasvattavat kansan ennakkoluuloja kemikaaleja kohtaan. Olisi toivottavaa, että toinenkin viesti tulisi ymmärretyksi: sen lisäksi että tälläisten yhtiöiden johto ei juurikaan välitä työntekijöistään, se ei myöskään kunnioita käyttämiään kemikaaleja, ja tämä on se varsinainen ongelma. On selvää että kemikaalit voivat aiheuttaa vahinkoa ja jotkut ovat äärimmäisen vaarallisia, mutta tasapainoinen näkemys on välttämätön. Siihen päästään vain, kun ymmärretään miten, miksi ja missä olosuhteissa kemikaalit ovat myrkyllisiä ja mikä on riskin todellinen luonne."

Syynä on tietysti se, että ennen elämässä on ollut ongelmia. Kun nykyaikana ihmiset eivät enää joudu miettimään sitä, mistä saavat ruokaa ja onko heillä huomenna katto päänsä päällä, on ihmisillä nyt ylellisyyttä huolestua esimerkiksi kemikaaleista. On paradoksaalista että menneen luonnollisen ajan puolesta nostalgisointi onkin syntynyt osittain siksi että meillä menee nykyään niin paljon paremmin kuin noina "vanhoina hyvinä aikoina." Jos ajat olisivat nyt huonommat emme edes huomaisi näitä ensimmäisen maailman ongelmia ("1st. world problems"). Ja siksi ne voisivat olla huonommin. Nostalgioinnissa ihmiset siis ajatuvat huonompiin ja toimimattomiin ratkaisuihin koska heillä menee nykyään liian hyvin. Tässä kohden sanon vain että onneksi olkoot. Well done. Problem solved. (Ratkaiset vain eri ongelman vain mitä luulit ratkaisevasi.)

Kirja korostaakin sitä, että usein kemikaali mielletään myrkyksi ja ihmisen keinotekoisesti tuottamaksi aineeksi. Kemikaaleihin liittyy jo sanana voimakas mielikuva hasardista. Näin esimerkiksi luontaistuotteet nähdään hyvinä ja kemiapohjainen lääke pahana. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on mutkikkaampi "Kemikaali ei ole vahingollinen pelkästään siksi että se on ihmisen valmistama, eikä se ole vaaraton vain siksi, että se on luonnollinen." Kirja nostaakin esille esimerkiksi sen, miten särkylääkkeitä on kehitetty ; Pajunkuoriteen tiedettiin toimivan kuumeen alentamisessa, mutta sen nauttiminen johti usein myös siihen että nauttija sairastui muutoin ; Tarkalleen ottaen sen sivutuotteena oli ripuli. (Vaiva jolle sivistysmaissa helposti nauraa, kunnes muistaa että se on oikeasti vakava tila vähemmän lääketiedeteknisyyden läpitunkevissa kulttuureissa.) Tätä kontrolloitiin luomalla puhdasaine, jonka annostelu on yksinkertaista koska siinä ei ole kasveille tyypillisiä pitoisuuseroja ja mukana muita mukana kulkevia aineita. Tämä on tietysti hyvä asia parantamisen kannalta. Samalla puhdasaine on kuitenkin mahdollistanut sen, että ihminen voi nauttia lääkettä myrkyllisen annoksen, joka pajunkuoren kautta olisi vaikeaa mahdotonta. Timbrellin tuomio kaikista lääkkeistä, siis sekä kemianteollisuuden että luonnon tuottamista, on seuraava "Itse asiassa on sanottu että turvallisia lääkeaineita ei ole, vain turvallisia tapoja käyttää niitä."

Yksi olennainen ero kuitenkin on. Ja tämän opettamiseksi Timbrell viittaa talidomidiin. Tämä on kemiallisen lääketieteen sisällä tapahtunut katastrofi. Raskauspahoinvointiläkkeenä käytetty aine aikaansai sikiöille mutaatioita, jotka olivat raajojen, etenkin käsien, puutteellista kasvua ja kehittymistä. Tämä oli niin suuri katastrofi, että tämän jälkeen lääketeollisuus joutui tekemään erilaisia testejä. Vaadittiin tarkempia tutkimuksia ennen kuin lääkettä laitetaan liikenteeseen. Nyt sen valvonta on tihentynyt. Ja vaikka esimerkiksi tuore rokotevika, jossa rokote aikaansaa uniapneaa osoittaa että tämä ei ole aivan pomminvarmaa valvontaa, se kuitenkin rajoittaa monia ongelmia usein. Kaikkia riskejä ei tunneta, mutta suurin osa kuitenkin naksahtaa esiin. Ja tutkimalla ja valvonnalla narkolepsian kaltaiset ongelmat voidaan havaita ja tämän seurauksena tuote vetää markkinoilta.

Luontaishoitojen kohdalla rajoitteita ei sen sijaan juurikaan ole. Joku voisi vedota että pitkä historia olisi jo paljastanut ongelmat. Mutta kuitenkin erilaiset paljastumiset ovat näyttäneet että tilanne ei ole näin yksinkertainen ; Kiinalaisen lääketieteen kunnioittamasta yrtistä paljastui pitkäjänteisen käytön kohdalla olevan melko kova syöpäriski, joka on ollut riski aina koko sen pitkän käyttöhistorian ajan, mutta jota on ollut vaikeaa huomata. (Ja toisaalta japanissa herkkuna nautittava sananjalka synnyttää sekin syöpää.) Ja esimerkiksi mäkikuisman tapa vaikuttaa muihin käytettyihin lääkeaineisiin on jokin joka ei ole ennen ollut ongelma, mutta joka on noussut relevantiksi nykyaikana kun tilanne on muuttunut. Näin ollen luontaistuotteetkin ovat potentiaalisesti jotain jossa on vaikeasti ennakoitavia "talidomidin kaltaisia onglemia." (Pidän syöpää varsin relevanttina riskinä.)

Näin ollen lääketieteen kemia ja luonnosta saatava kemia ei itsessään ole vaarallisempaa tai hyödyllisempää kuin toinen. Mutta testauksen vuoksi syntyy relevantti ero. Luontaislääkkeistä osa on testattuja, ja niiden kohdalla niiden tehot on vain huomioitava. (Ne voivat olla teholtaan lievempiä tai vahvempia. Samoin kuin lääketieteessäkin moni lääke osoittaa toimivansa paremmin kuin placebo, eli niidenkin välissä on eroja. Kemianteollisuuden tuotos ei tarkoita tehokasta eikä luonnollinen tehotonta. Teho on tilannekohtainen.) Jokaisella luonnonlääkkeellä ja kemianaineella on esimerkiksi LD50 -arvo. Eli ne ovat jossain määrässä myrkkyjä. Toiset ovat tätä vain pienemmissä määrissä. Osa kertyy ravintoketjussa tai elimistössä. Niiden kanssa pitää olla tarkempana.

Siksi olisikin korostettava kaiken kaikkiaan sitä, että ei tuomitse jotain ainetta myrkyksi pelkästään siksi että se jollain pitoisuudella on vaarallinen. Kaikkea kemiaa pitää käsitellä kunnioittavasti. Mikä ei tarkoita huoletonta lutraamista. Eikä toisaalta paranoijaa jokaista E -lisäainetta kohtaan. Tämä vaatii paljon tietoa. Ja juuri mikään aiheeseen liittyvä kysymys ei pohjimmiltaan ole mielipidekysymys. Se, että jossain tilanteessa on hyötyä on hyöty on huomioitava, ja silloinkin kun riski on olemassa riskin suuruus on tiedettä. Uusmediatoksikologia sen sijaan leikkii sellaisilla irrelevanteilla sanoilla kuin "luonnollinen", "kemikaali" ja usein jopa sen käytössä sellainen sana kuin "myrkky" ei vastaa ollenkaan sitä miten tiede sen määrittelee.

Tämä on tietysti vaikeaa ja vaatii sivistystä, eikä sitä että uppoutuisi johonkin hengelliseen lääketiedeuskoiseen skientismiin tai luontohippeilyyn jossa asiat ovat siistejä ja mustavalkoisia jo valmiiksi. Tässä maailmassa vain valitettavasti käy niin kuin yleensä käy ; Ihmiset alkavat pelkäämään haita enemmän kuin autoja, vaikka tosiasiassa autot ovat ihmisille aidompi, suurempi, riski ja vaara. Kun jotain nimetään kemikaaliksi, se saa ikään kuin leiman siitä että se olisi "hai". Samalla ihminen joka kammoaa niitä voi ajautua vaihtoehdon pariin, johonkin jonka riskit eivät tunnu yhtä konkreettisilta. Mutta joka onkin sitten se "auto". Riskianalyysiä tarvitaan ylipäätään sen takia että ihmiset eivät psykologiselta rakenteeltaan noin yleensä ottaen ole kovinkaan hyviä arvioimaan nykymaailman riskejä ja ongelmia "sinne päinkään".