1: Merkittävää on, että mukana on esimerkiksi uskonnolliset vapaapäivät. Tässähän kristityt usein suhtautuvat pikemminkin niin että ateistit ovat "vapaamatkustajia", eli jotka loismaisesti käyttävät kristillisiä vapaapäiviä. Että ilman kristinuskoa olisi vain pakollisia työpäiviä. Mutta kun asiaa tutkaillaan tarkemmin, huomataan että vapaapäivä onkin kristillinen etuoikeus. Ja "vapaamatkustajapuhe" on itse asiassa tämän erivapauden huomaamista ja tunnustamista. Jos se olisi totta, niin se korostaisi että yhteiskunnassamme ei toteudu mikään "uskonnonvapaus". Uskonto määrää jopa sen missä rytmissä töitä tulee pitää. En voi valita eläväni vaikka kiinalaisen kalenterin ja vapaapäivien mukaan.
2: Toisaalta uskonto nähdään usein siten että vakaumusta ei yleisesti liitetä mielikuvissa suoraan sairaudeksi tai uskovaisia pellkän tietyn uskonnon kannattamisen vuoksi syytetä potentiaaliseksi terroristiksi. (Toki kristityt kohtaavat tätä jonkin verran, osa ateisteista on tässä naurettavan jyrkkiä. Mutta kysymys on olennaisimmillaan mittasuhteista.)
3: Kouluissa opetetaan kristillistä maailmankuvaa huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi ateismia. Kristityille omaa uskontoa on aamunavauksissa säännöllisesti ja suvivirsi on kristillinen kappale. Jos yksi kappale ei tee uskonnollista tilaisuutta, voitaisiin tasapuolisuuden nimissä jättää suvivirsi ja laulaa pari islamilaista laulua joissa peräti mainitaan Allah. Ja mukaan voidaan laittaa joku kommunistien ateistinen laulu joka eksplisiittiseti kertoo maailman olevan jumalaton. Näihin ei suostuta, koska kysymys ei ole "yhdestä laulusta" vaan kristillisen etuoikeuden puolesta taistelemisesta. Siitä että ei suoraan sanoen haluta että maailma on kaikille maailmankuville samanarvoinen.
4: Ja ennen kaikkea kristityt voivat aidosti valita ; Jokin toinen uskonto ei kiinnosta he voivat tehdä valinnan jossa he eivät mene dialogiin ja uskonnonharjoittamisen tämän uskonnon kanssa. Kuitenkin esimerkiksi itse en kirkosta eroamisen jälkeen ole voinut välttää ja kiertää virsilaulantaa tai kirkossakäymistä. Puolisoni on onnitunut paremmin, mutta rehellisyyden nimissä tästä on tullut hänen elämäänsä suuria rajoitteita. Käytännössä hän ei esimerkiksi mene sukulaistensa häihin, rippijuhiin, lakkiaisiin, hautajaisiin tai mihinkään muihinkaan vastaaviin tilaisuuksiin jos ne käyvät kirkossa. Itse olen joustanut tässä ja valinnut sosiaalisuuden oman vakaumuksettomuuteni yli. Tämä ei ole ollut hirveä uhraus koska kirkko on minulle vain talo. Puolisolleni asia on selvästi vakava, ja on murheellisen alleviivattua nähdä ja huomata miten vakava rajoite siitä tulee. Tämä rajoittaminen itse asiassa näyttää että kyseessä ovat nimen omaan etuoikeudet. Jos et jaa vakaumusta saat kärsiä yllättävän vakavasti. Moni juhla jää käymättä ja osallistumatta.
On siis oikeastaan väärin puhua uskonnonvapaudesta. Elämme teokratiassa jossa on peräti valtionkirkko joka kuppaa esimekriksi minun varojani yhteisöverotuksen kautta itselleen. ; Sen erottaa muista maailman teokratioista ainoastaan valvonnan tarkkuudessa ja rangaistuksien kovuudessa. Tämän tunnustaakin joka ikinen kristitty jonka mukaan Suomen lainsäädäntö on perustaltaan kristillinen. He vain näkevät että sen pitääkin olla näin. He siis ovat samaa mieltä teokratiapuolesta. Heistä teokratiassa ja kristillisissä erioikeuksissa ei vain ole mitään vikaa. Heistä ne ovat vain tavoittelemisen arvoinen asia. Ero on tulkinnassa. Ja siinä että he välttävät teokratia ja erioikeus -sanojen käyttöä koska ne olisivat huonoa PR:ää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti