Yksi pieni elefantti posliinikaupassa

Hyvin tunnetussa elefanttivertauksessa joukko sokeita törmää elefanttiin. Yksi törmää korvaan ja kuvailee elefanttia purjeeksi. Toinen kohtaa jalan ja selittää norsun olevan pylväs. Yksi ottaa hännästä ja selittää miten norsu on köysi. Ja neljäs ottaa kärsästä ja selittää että norsu on kuin vesiletkua ... Tämän vertauksen tarkoituksena on toimia pluralistisena argumentinkorvikkeena joka kannustaa avomielisyyteen. Se muistuttaa että muiden näkökulmista voi olla hyötyä, jotta kykenee katsomaan laatikon ulkopuolelta ja ymmärtämään maailmaa.

Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.

Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...

Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.

Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.

Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.

Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.

En yksinkertaisesti usko näin. Saaviin törmänneen sokean kuvaus elefantista ei yksinkertaisesti ole yhtä relevantti kuin korvaan törmänneen. "Elefantin kokonaiskuvan" selvittämiseksi on tehtävä tarkka kartoitus siitä miten eri asiat liittyvät toisiinsa. : Nämä unohtuvat postmodernissa maailmankuvassa. Siksi norsuvertauksesta onkin tullut jotain hyvin omituista. Jotain jolla perustellaan enemmänkin omaa maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, mitä vertauskessa tapahtuisi jos korvaan törmännyt oikeuttaisi että hänen perspektiivinsä ja maailmankuvansa oikeuttaisi pitämään norsua purjeenkaltaisena ja että tätä kritisoivat erimieliset olisivat häijyjä ja epäkunnioittavia. Että tätä perspektiviiä pitää kunnioittaa. Ja mahdollisesti tätä purjeenkaltaisuutta pitäisi peräti julistaa kadulla ja pitää tolppana norsua pitäviä kerettiläisinä.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.

John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.

Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.