Luen melko paljon "Opettaja" -lehteä. Se on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Lehdellä on kuitenkin ollut myös tapana tehdä yksilötasoisia henkilöhaastatteluja joissa lehden sivuille ikään kuin "salakuljettuu" kaikkea hieman erikoista materiaalia. Esimerkiksi 2005 keväällä lehdessä tsempattiin Intelligent Designiä ja kreationismia. Myöhemmin esimerkiksi Valkee -korvavaloista on ollut kehuvaa materiaalia ajalta jolloin tuotteella ei taatusti ollut takanaan näkemyksiään todistavia koetuloksia. (Näin muutamia toivon mukaan tunnettuja esimerkkejä mainitakseni.)
Jotkus pseudotieteilijät ovat keksineet että "molempia puolia on kuunneltava ja sitten tehtävä johtopäätös" on hyvä vedettäväksi mediassa. Mutta silti mukavinta on se, jos ihan perinteisessä yksisuuntaisessa haastattelussa saa sanoa oman näkemyksensä ilman että tarvitsee reagoida kriitikoihin. Tämä lähestymistapa on jopa kaikista mieleisin ; Ja mitä kovemmin molempien puolien kuuntelusta huutelee on perusarvaus siinä että tälläiset henkilöhaastattelut ovat juuri niitä mitä halutaan.
Olenkin itse sitä mieltä että jos itse olisin pseudotieteilijä, laittaisin omia näkemyksiäni mieluusti Opettaja -lehteen. ; Sen sisällössä saa näkyvyyttä koska lehti on itse asiassa melko suurilevikkinen. Siitä saa myös hieman arvostusta koska kyseessä on kuitenkin opettajien, fiksujen ihmisten, ammattilehti. Siihen viittaaminen on ikään kuin referenssi foorumeilla jotka ovat pseudotieteilijöiden päämellastusaluetta. (He eivät yritä vakuuttaa tiedemaailmaa vaan kohkaavat ja panostavat taviksiin ja sanalevitykseen tai ideologian opettamiseen tai kirjanmyyntiin tai muuhun sälämyyntiin heidän parissaan.) Ja selvästi lehden "vertaisarviointikriteerit" ovat sen verran löyhät että skeptikkoa helposti itkettää. Lisäksi henkilöhaastattelujen kritisoiminen on jotenkin hoopoa joten kriitikko vähintään saatuu ihmisenä. Eli kaiken kaikkiaan tästä tulee pseudotieteellä elämisen tai sen levittämisen kannalta minimiriskeillä maksimihyödyt.
Olen hyväksynyt että tämänlainen nyt vain on osa maailmaa eikä lehden julkaisupolitiikka itsessään edes kuulu minulle. Opettaja -lehti tarjoaa väylän jota moni käyttää hyväkseen.
En silti malttanut olla huvittumatta kun luin "Opettaja" -lehden numeron 31.8. 2012. Sivulla 42 alkaa haastattelu jossa jutellaan Keijo Ahorinnan kanssa. Otsikossa on "Kekellä on auttamisen vimma". Se käsittelee lähinnä hyviä asioita Ahorinnasta. Ja ne ovat peräti tosiakin. Tarina kertoo varsin tunteisiinvetoavasti siitä miten 2001 polkupyöräonnettomuus toi miehelle aivovamman ja muistinmenetyksen. Muistiaukko kasvaa päivä päivältä. Silti Ahorinta oli aluksi yrittänyt jatkaa töissään, mutta tämä oli sitten ollut uusien ehtojen edessä mahdotonta. Hän ei silti jäänyt lepäämään laakereillaan vaan aivovammastaan huolimatta auttaa Sri Lankassa. Minusta on hienoa että Ahorinta tekee konkreettista hyväntekeväisyys- ja auttamistyötä. (Joskin minulla on Ahorinnan vakaumus ja intomieli mielessäni kun mietin lehden kertomaa pikkutietoa ; Paikalliset kutsuvat Ahorintaa Pissu Suddaksi, hassuksi valkoiseksi.)
Se, mikä on mielenkiintoista on se, että Ahorinta oli Ulvilan tutkimuksissa hieman omituisessa mediavalossa. Ja ennen kaikkea Ahorinta tässä mediamylläkässä sai vastustusta joka johti siihen että lehdistö alkoi ikään kuin kysymään tämän Ahorinnan näkemyksiin liittyvien outouksien vuotamiseen liittyvää vastuuta. Ahorinta korosti tässä vaiheessa, että "Haluan pitäytyä ihan eläkeläisenä tässä asiassa. Olen apua yrittänyt antaa." Eli henkenä oli se, että vastuu siirtyi kuulijoille. Kritiikki korosti että Ahorinta ei ole alan asiantuntija. Ja muutenkin median tuoma julkisuus oli sellaista että korostettiin että Ahorinnan tulkinnoilla ei ole painoarvoa tutkinnassa. Tämän voisi tulkita innoissaan tehdyksi ylilyönniksi jossa sanavalintoja ei ole ehkä harkittu aivan täysin ja siksi on syntynyt vääristelevä ja vääntynyt kokonaiskuva. Eli Ahorinta olisi ymmärretty väärin ja hän olisi nyt sitten varmasti jatkossa varovainen jotta vastaavaa väärinkäsitystä ei voisi tapahtua.
"Opettaja" -lehdessä näytetään mitä Ahorinta on oppinut tästä. (s 42 loppupuoli) "Tiivis yhteys nuoriin tutustutti Ahorinnan saatananpalvontaan, josta osa nuorista haki pimeitä voimia avuksi pahoinvointiinsa. Ahorinnasta tuli aiheen asiantuntija, ja hän kirjoitti kaksi kirjaa uhrien auttamistyöhön." Ahorinnalla on tässä yleinen "vaeltajapastorien" asenne, jossa lähetyssaarnaamisessa tärkein on asento ; On miellyttävää julistaa sananvapauden kohdalla olevansa asiantuntija jotta saa sanomilleen ytyä ja pontta ja uskottavuutta. Mutta ei ole miellyttävää olla sananvapauteen liittyvässä sananvastuussa. Miellyttävyys taas on strategiselta tasoltaan hyvin lähellä kätevyyttä sananjulistuksen tehokkuudessa joten siinä pelastetaan ihmisiä heikoilta jäiltä tehokkaiten. Näin ollen ei ole ollenkaan epäeettistä tai kaksinaamaista toimia samanaikaisesti sekä asiantuntijana ja eiasiantuntijana aina sen mukaan mikä tuottaa parhaat tulokset.
Tämä selittänee osittain sen, miksi 1990 -luvulla herännäiskristityt valloittivat saatananpalvonta -aiheen. Se oli ilmiö jonka he toivat tunnetuksi ja jonka sisällön he määrittelivät. Ja jota he kritisoivat. Tämä ei valitettavasti ollut tarkkasilmäistä sosiologiaa vaan sitä että pääosa ilmiöstä kehitettiin ; Se mitä saatananpalvontatutkimus oli oli ennakkoluulojen generointia. Saatanapaniikki teki tätä strategiaa globaalisti ja tuuloset levisivät tuossa vaiheessa kotimaahammekin koska media alkoi olemaan melko tehokasta jo yksilöillekin siihen aikaan. Ilmiötä ei tunnettu joten kritiikkiäkään ei tullut. Näin voitiin olla julistuksellisuuden sijasta "asiantuntijoita" ilman asiantuntijuuteen muutoin liittyvää vastuuta. He saattoivat levittää maailmankuvaansa ja siihen liittyvää uskonnollisen pelon lietsontaa esittäen sen yhteiskunnallis-psykologisena asiantilana jota he vain objektiivisesti valottivat ja yrittivät vähentää sen riskejä.
Nykyään sama ei ole enää tässä kyseisessä aiheessa yhtä helppoa. Ahorinta ei oikeastaan voi edes pientä parin rivin lausuntoa laittaa pikkulehteen ilman että sen joku huomaa ja laittaa nettiin. Ja aiheen kritiikkikin on aina miltei yhtä lähellä.
Toki on tärkeää muistaa että Ahorinnan vimmaiselta vaikuttava toiminta on oikeasti hänen sydämessään puhdasta auttamisen vimmaa ja aivan varmasti pohjimmiltaan aivan oikeaa hyväntahtoisuutta. Mutta että tällä hyväntahtoisuudella ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen nimittäin niitä ihmisiä joista auttaessa ei ole väliä mitä ideologiaa on. Että ei saa kieltää auttamasta vain siksi että on kristitty tai ateisti. Altruismi jossa omaa itseä uhrataan yhteisen hyvän edestä on aina arvokasta (kun se tehdään individuaalistisen-vapaaehtoisesti eikä esimerkiksi orjuuttamalla tai perheen terveyttä vastaan uhkailemalla, tietysti...) Mutta jos ideologiaa käytetään siihen että pahanteko määritellään hyväksi, silloin asia on oleellisesti erilainen, silloin kysymys on hyväntekeväisyyden vastakohdasta : Siitä että oma vakaumus ja siitä itselle saatu oikeaoppisuuden ja oikeamielisyyden tunne asetetaan yhteisön ja muiden ihmisten kärsimysten ylitse. ; Näin ollen voin Ahorinnan kohdallakin kippistää hänen ansiokkaalle Sri Lanka -osallistumiselleen. Mutta vastustaa sitä mitä hän teki maassamme ennen vuosituhannen vaihdetta esimerkiksi sellaisille nuorille kuin juuri minä itse yksilönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti