"Viimeinen Samurai" -elokuvassa on Omura niminen hahmo. Hän on byrokraattinen virkamies joka harjoittaa valtaa ja tienaa tässä sivussa. Hänen ideanaan on, että laki riittää eikä samuraihenkiselle perinteelle (jonka alleviivattu symboli elokuvassa on erilaisten katanamiekkojen antaminen, torjuminen ja kieltäminen) ole tarvetta. Merkittävää on kuitenkin se, että hän on silti muutoin hyvin sisällä japanilaisessa ajatteluperinteessä. Elokuvan lopussa Omura joutuu luopumaan suuresta osasta henkilökohtaista omaisuuttaan ; Hän protestoi tätä ehdtusta vastaan vetoamalla siihen että siitä olisi hänelle häpeää. Elokuva kuvaa varsin alleviivatusti että Omuran on omituista puhua häpeästä koska hänellä ei ollut mitään kunniaa menetettäväksi alun perinkään.
Karkeasti sanoen Omuraan tiivistyy se, että kieli ja termit on latistettu. Niiden sisällöstä on luovuttu ja jäljelle jätetty vain sen pintamuoto ja symbolit. Sillä niitä on kätevä käyttää muiden ohjailuun. Kun elokuvan Samurai toimii, hän yrittää heijastaa kunniaa. Omura sen sijaan vetoaa kunniaan ja sen vastinpariin häpeään tavalla joka latistuu sisällöllisesti pelkästään muotoon "en tykkää".
Mainittu elokuva on tietysti länsimaiseksi massaviihteeksi latistettua itämaista ajattelua. Hahmoja on alleviivattu. Mutta tämä kuvastaa sitä miten länsimainen ihminenkin tunnistaa sen, että Omura on varsin vastenmielinen hahmo. Se, mikä on vaikeampaa huomata, on se, että vastaavaa tilannetta on tavallista harjoittaa ihan omassa elämässään.
Kenties vahviten tämä näkyy Suomessa uskonnossa ja yleisessä sananvapauskeskustelussa. Perushenkenä on jotain joka muistuttaa "Napoleonin kompleksien" Random-Räsästä : "Miksi kiistätte sananvapauteni pitämällä julkisesti näkemyksiäni hölmöinä?" Sehän on jotain, jossa taustalta suorastaan pursuaa länsimainen versio siitä missä Omuran häpeään vetoaminen oli itämaista.
Kuitenkin keskittyisin tällä kertaa kansallistunteeseen ; Suomessa ollaan monesti kansallisylpeitä "Omuran tapaan". Siinä muodossaan se on omituista, sillä ihminen ei oikeasti valitse syntymämaataan. Ansioton itselle osunut arpavoitto ei yleensä ole ylpeyden aihe. Mutta heille se on. Tämä on erotettavissa asiallisesta kansallisylpeydestä. Jos se synnytty maa on hyvä maa - kuten Suomi sattuu olemaan - siihen syntyminen, sen kansalaisuuden saaminen ja ennen kaikkea osana sen yhteiskuntatoimintaa oleminen on ehdottomasti kunnia. Mutta tämän kohdalla on nostettava esiin se, että harvoin tämä on sitä.
Usein kansallistunne raiskataan. Sen sisältö poistetaan ja siitä tehdään kulkuväline. Että on olemassa mielipidejoukko, asennejoukko ja poliittisen näkemyksen ja muiden mielipiteiden kimara, joiden ulkopuolelta olevat ovat "vain juridisesti suomalaisia", eli nämä ovat ikään kuin vapaamatkustajia tai muutoin vain "ei kunnon patriootteja". Että Kansalaisuus ei kuulukaan suomalaisille. Kun Suomi halutaan Suomalaisille, ei puhutakaan kansalaisista vaan tietysti tarkasti määritetystä ydinjoukosta joka kattaa vain marginaalisen osan koko äänioikeutetuista kansalaisista ja heidän perheistään.
Tämänlaisen sorron olemassaoleminen kielletään. Mutta kun muistellaan vaikkapa sitä miten Oinonen valitti siitä että homoseksuaali linnan juhlissa olisi jotain jonka vuoksi sotaveteraanit loukkaantuisivat, huomataan että tälläistä mielipiteistöä on vahvasti ilmassa. Itse asiassa samaa henkeä pitää sisällän Räsäsen lausunto siitä että maahanmuuttajiksi pitäisi valita "ensi sijaisesti" kristittyjä (joita riittää joten muunlaisia sekundaarisia ihmisiä ei tarvitsisi ottaa). Hän selitti että syynä on Suomen kultturi-ilmasto ja täällä selviäminen. Muunlainen aikaansaisi ylenmääräistä skismaa ja ongelmia.
Näistä yksityiskohdista on vedettävä suora yhteys näiden henkilöiden äänestäjiin ja viiteryhmiin joissa tämänlainen ajattelu ei suinkaan ole poikkeuksellista. Syntyy klassinen näkemys jossa "Koti, uskonto, isänmaa" rakentaa hyvin tietynlaisen näkemyksen. Jotta ihmisellä voisi olla kansallistunne, hänen olisi seurattava tiettyä näkemystä perhearvoista, jotka on väritetty kristinuskolla. Ja näin ollen mukaan tulee näkemyksiä esimerkiksi vitsalla kasvattamisesta ja homoseksuaaleista. Ja isänmaakin tarkoittaa oikeasti tietynlaisia poliittisia järjestelmiä. ; Ollakseen kansallishenkinen, täytyy olla konservatiivi. Mielellään sellaisella tavalla joka vastustaa (tai vähintään varoo äärimmäisen vahvasti) ulkomaalaisia vaikutteita ja globaalia yhteistyötä. Samoin pitää pitää juuri tietyistä perinteistä ja rituaaleista ensisijaisena Suomalaisuuden ilmenemänä.
Nämä aiheet on "patriotistettu". Tämä tätä varten heittämäni termi yksinkertaisesti mukailee sitä näkemystä missä monet mielipiteet on uskonnollistettu. Ja että tämän seurauksena on käynyt niin, että mielipiteenvapaus on rapistunut. Koska jos esimerkiksi olet jotain mieltä abortista, niin sen on parasta olla vapaaehtoisesti se mitä kristityt sanovat. Sillä muutoin olet uskonnonvastainen. Näin ollen jos olet erimielinen, niin pilkkaat uskontoa joka taas rikkoo uskonnonvapautta vastaan ja on jumalanpilkkaa ja herjaamista. "Patriotistettu" (joka pitää sisällään uskonnollistetut aiheet koska kristillisyys liitetään siihen mukaan). On siis aiheita joista pitää olla tiettyä mieltä tai ei ole Suomalainen isolla S:ällä.
Tämä tarkoittaa sitä että Tosi Suomalainen voi vetää hernettä nenäänsä melko vapaasti. Sillä hän on juuri kuten Omura. Hän voi käyttää valtaa miten mielii koska jos joku nostaa vastalauseen, hänet voidaan suoralta kädeltä leimata Perus Kansalaisen Viholliseksi. Näin syntyy tietysti kontrolloimatonta valtaa. (Naurettavin asia jonka vuoksi olen kuullut kyseenalaistuksen siitä "olenko suomalainenkaan" liittyi siihen että en uskonut että fluorihammastahnan käyttäminen hammashoidossa on myrkyttämistä.)
Itse näen että tässä on tehty myös se pahin. Omura tuhosi kunnian. Nämä "patriootit" taas itse asiassa tyhjentävät koko asiallisesta kansallisesta ilosta sen sisällön. Näin he tuhoavat juuri sen asian jonka nimissä he sanojensa mukaan toimivat. Tästä hyvänä esimerkkinä on paljon puhuttu "talvisodan ihme".
Moni patriootti ajattelee että Yhteinen Arvomaailma yhdisti kaikki suomalaiset. Tosiasiassa tuon ajan Suomi oli erittäin tiukasti jakaantunut. Olimme varsin vähän aikaa sitten käyneet veristä sisällissotaa. Ja tämänlaiset näkemyserot eivät olleet kadonneet. Siksi ei ole mikään ihme, että Venäjällä alussa odotettiin helppoa voittoa ; Hajaantuneen ja kahtiajakautuneen kansan ei uskottu tekevän yhteistyötä. Patriootti jostain ihmeen syystä ajattelee että Punaiset muuttuivat taikasauvaniskusta Valkoisiksi. (Nimenomaan näin päin. Sillä Punaiset hän yhdistää asiaankuuluvasti niihin "kommunisteihin" "liberaaleihin" joiden käsitys laista ei noudata isänmaa -osiota heistä oikeaoppisesti.) Nähdäkseni talvisodan ihme syntyi juuri siitä että ihmiset välittivät maasta ja kykenivät siksi tekemään töitä yhdessä. Riippumatta syvistä juridisista, yhteiskunnallista, uskonnollisista ... näkemyseroista.
Tämä kulma muistuttaa että "patrioottien" tapa luokitella maailmaa on vain tekosyy ajaa omia syrjiviä näkemyksiä mahdollisimman kritiikki-immunisoidusti tavalla jossa korusanojen kuvitellaan peittävän sen että sisältö on varsin epäihanteellista.
Nykyajan "Isänmaanystävät" onnistuessaan pilaisivat maan. He saisivat taatusti kansalaisuustestit jonka mukaan maassamme olisi vain tiettyä mielipide+asenne -settiä ja tietynlaisia ihmisiä. Loppukokeena olisi "Suvivirsi" Marsalkka Mannerheimin (ehdottomasti ei ateisti, ei homo eikä musta eikä liberaali!) haudalla. Sen jälkeen maa olisi vain niin huono että olisi oikeastaan kysyttävä vain sitä, että miksi tästä sitten pitäisi olla ylpeä tai kiitollinen. Ei olisi mitään minkä puolesta taistella. Näin käy kun kunnia hukataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti