Mockumentarismi ja reagointipakko

Kreationismista on tulossa dokumentti "We Believe In Dinosaurs". Nimeäminen on kiinnostava, sillä kreationistit eivät ole pääasiassa teorioita dinosauruksista. Mutta toisaalta kreationismissa on kova fiksaatio dinosauruksiin. Ja tätä kautta nimi kuvaa oleellisesti ideologiaa juuri sillä tasolla jolla se toimii. Jostain syystä virallinen kuvaus ideologiasta ei pidä sisällään dinosauruksia yhtä paljon kuin se paketti jolla kreationismi kääritään. Ja kun käärepaperin avaa, on sielläkin usein hämmentävä määrä dinosauruutta. (Vaikka Raamatussa niillä onkin hämmentävän pieni osuus kokonaisuudessa ja sivumäärässä.)

On tavallaan hauskaa vilkaista Pauli Ojalan dinoglyfejä joiden perusviesti on siinä, että ihmiset ovat eläneet dinosaurusten kanssa ja tarinat lohikäärmeistä ovat dokumentteja ja silminnäkijäkertomuksia dinosauruksista. Kreationistit ovat pykänneet myös omia nähtävyyksiään joissa kertovat maailmankuvastaan. Ja ne tuppaavat olemaan dinosauruspuistoja. Jos Kent Hovind on "Dr Dino" niin ID -piirien kirjat evolutionismin maailmankuvasta voidaan kuvittaa vihaisilla tyrannosauruksilla. (Dinosaurus on symbolina leimaamassa evolutionisteja julmiksi.) Dokumentissa on kuitenkin otettu keskiöön dinopuistot. Mukana on ainakin Ken Ham, ja jossain määrin hänen Nooan arkki -projektinsa.

Ham on ollut mukana dokumenttiin liittyvissä haastatteluissa. Mutta toisaalta hän on sittemmin tuominnut dokumentin ennen kuin on sitä nähnyt ; Syynä on se, että dokumentissa on haastateltu mm. entisiä kreationisteja. Hamin mielestä dokumentti on tältä pohjalta "mockumentary". (Koska tätä sananvapaus ja eri puolten kuuntelu tarkoittaa niille, jotka siitä kaikista koviten huutavat.) Reagoinnin voimakkuus on jännittävä, koska Ham ei ole edes voinut nähdä kyseistä dokumenttia vielä.

Panda's Thumbissa on tähän liittyen kirjoitus. Ham oli pahastunut kun hänen teoriansa dinosauruksista oli kuvattu väärin. Washington Post oli sanonut että Hamin mielestä dinosaurukset olivat kuolleet tulvassa. Ham on reagoinut tähän voimakkaasti. Hänen mukaansa dinosaurukset olivat arkissa, mutta kuolivat pian tulvan jälkeen. "To most of us, it might not seem to make much of a difference whether he’s claiming dinosaurs died during the mythical flood or immediately after, but to stridently religious creationists like Ham, the Post article might as well have claimed he believes in the world of Harry Potter." Ilmeisesti "dinojen mahtuminen arkkiin" on niin vanha ja kulunut pilkka että siitä irtautuminen on kreationisteille tärkeää. Vaikka suurimmalle osalle ero on hyvin mitätön.

Hamilla on muutenkin ollut sellainen tapa, että hän on usein tarkka medianäkyvyydestään. Hän ilmaisee itseään omien kanaviensa kautta. Mutta toisaalta hänellä on ollut tapana jakaa informaatiota heti asiavirheen edessä. Kommenteissa muistetaankin siitä, miten näin on käynyt aikaisemminkin; "When the media incorrectly reported that tax payer dollars were going towards the building of the ark, he spent an inordinate amount of time explaining exactly how it was being funded and the tax breaks they would receive etc. It just made him look even worse."

Ham on mielestäni tässä hyvin inhimillinen. Kenelläpä ei olisi jonkinasteista kokemusta SIWOTI -syndroomasta - siitä että on korjattava jotain kun joku on väärässä internetissä. Itse olenkin huvittunut siitä miten tätä voidaan käyttää hyväkseen. Esimerkiksi eräs hikipediatoverini on aktivoinut keskustelua ja perusteluyhteyttä ilmastonmuutosdenialistien kanssa siten, että on epäillyt näitä kommunisteiksi. (Koska hän tiedostaa että ilmastonmuutosdenialismi korreloi vahvasti juuri kommunismia vihaavien ideologioiden kanssa.)

Itsekin olen huomannut että parhaita ja systemaattisimpia vastauksia ei saada kysymällä. Kysymällä ihmiset tuottavat lyhyttä kiertelyä, epämääräisyyksiä - tai parhaimmillaan jonkin "ideologisesti korrektin" mallivastauksen joka kuvaa hämmentävän vähän heidän toimintaansa käytännössä. Sen sijaan kun käyttää provokaatiota ja trollausta kuulusteluvälineenä, saa hyvinkin osuvaa kuvausta siitä miten ihmisen maailmankuva oikeasti jäsentyy.

Haastattelu

Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)

Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.

Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:

Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.

Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.

Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.

Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.

Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.

Musta psykiatria

Olen jo aika paljon kirjoitellut erilaisista "mind control" -asioista aivopesusta (joka on vaikeaa) kulttien (joita on) kautta "totuusseerumiin" (joka ei toimi toivotusti). Aihe on minulle tärkeä, koska ajattelen että filosofia ja rationaalisuus jne. on aina mielellistä toimintaa, joten aivojen, käytöksen ja ajattelun toiminnan eli sen virheiden ja vahvuuksien punnitseminen on oikeastaan olennaisin asia, jota tehdä.

En kuitenkaan ole vielä eriyttänyt sen eri aspekteja, sitä mitä sillä voi tehdä milloinkin, ja miksi mitäkin tehdään. Nyt olisi tavoite muuttaa tämä. Pääasialliset lähteet ovat Streatfeildin "Brainwash" ja Hannu Lauerman "Huijaus" -kirjat. Ne ovat molemmat melkoisen uusia, ja ne edustavat uusimpia näkemyksiä, ja niitä myös pidetään hyvinä, joten valintani ei ole tältä kohden huono. Syy reagointiini on kuitenkin "Tieteen Kuvalehden 2/2009" ollut juttu "Aivopesu antaa uhrille uudet ihanteet". Siinä nimittäin oli näkökanta, joka oli hieman omastani poikkeava ja joissa oltiin korostettu eri asioita. Huomasin, mitä olin jättänyt sanomatta.

Mind controllissa olennaista on kolmivaiheisuus:
1: Murtamisvaihe eli sulattamisvaihe, jossa henkilön mielen vakaus rikotaan. Lievemmillään hänet saadaan aikaan herättämällä epäilystä ja vakavimmillaan tämä käsittää fyysistä väkivaltaa, valvottamista ja vaikka huumausaineilla mielen särkemistä. Tähän sopivat myös kaikki kidutuksen keinot. Tämä tila ei tee kohdetta myöntyväiseksi tai saa häntä kertomaan totuutta. Tavoitteena on mielen tasapainon rikkomisen. Samoin esimerkiksi huumeilla voidaan särkeä mielen eheys, mutta ei sellaisenaan saada kertomaan totta.
2: Muutosvaihe tai muuttamisvaihe, jossa uusi kuva syötetään. Olennaisia keinoja ovat uhrin syyllistäminen hänen elämästä ja tähän tai muuhun liittyvä solvaaminen, toistuvat saarnat siitä miten tulisi elää, sosiaalisen eristämisen hyväksikäyttö joko ulkopuolisen maailman kanssa kommunikointia estämällä, välttämällä, tai tämän luonteen muuttamalla jolloin ulkopuoliset ovat "käännytettäviä" tai ne kohdataan muuten eriarvoisena. Tähän liittyy myös informaation kontrollointi. Henkilöille annetaan kielletoja esimerkiksi siitä, mitä asioita ja mitä näkökantoja ylipäätään lukea. Kontaktissa kontrolloidaan "Mitä saadaan, keneltä saadaan, koska saadaan ja miten tätä saa käsitellä". Kontrolloijan tahtoon mukautumitsa tarjotaan ainoaksi ratkaisuksi tässä vaiheessa koettuun stressiin.
3: Rakennusvaihe tai uudelleen jäädyttämisvaihe, jolloin henkilöä kohdellaan ystävällisesti, tämän oloja selvästi parannetaan,uusia näkemyksiä opetetaan ja asenteita testataan. Valvontaa voidaan lieventää asteittain.

Kolmiportaisuutta voidaan harjoittaa
A: Kuulusteluissa, jolloin tavoitteena on totuuden selvittäminen. Tällöin 1. vaiheen päätarkoitus on saada etulyöntiasema: Ensisijainen persoona ohitetaan ja saadaan varsinainen persoona esiin. Kohde on väsynyt, heikko eikä oveluutensa huipulla, kun taas kuulustelija on. 2. vaiheessa "tarinat loppumaan". Henkilöltä kysytään ristiin ja tarinoista etsitään ristiriitaisuuksia, ja kun hän on väsynyt hän tekee virheitä jos hän keksii niitä. Näin hänet saadaan kiinni selvistä valheista. Ristiriitoja voidaan myös keksiä ja katsoa miten tähän reagoidaan. Lopulta kohde ei keksi. Streatfeildin mukaan tämä ei onnistu kaikille. Osaa pitää kohdella silkkihansikkain. Osaan toimii keksipaketti, kiltteys tai hyvä poliisi/paha poliisi. Totuuden kertominen ja valehtelun lopettaminen on se "uusi ideologia", jota 2 kohta ajaa. Osalle pitää olla ovelampi ja pistää poliisi teeskentelemään lehtimiestä tai ilmoittaa että vanki pääsee vapaaksi ja että vain tämä muodollinen loppulomake tulee täyttää, jossa sitten kysytään strategiset kysymykset. Hyvä kuulustelija tietää mitä käyttää kehenkin. Väärin käytettynä ja etenkin pelkkään 1 kohtaan jämähtäminen aikaansaa vaikeuksia, koska henkilö voi kertoa mitä vain jotta kiusaaminen loppuu.
B: Aivopesussa tavoitteena on henkilökohtaisten uskomusten muuttaminen. Tällöin reagointi noudattaa samankaltaista vaiheistusta. Toiminta ei ole välttämättä niin väkivaltaista, kuin luulisi koska se voi aikaansaada vastustamista. Kuitenkin eheyden rikkominen kuuluu olennaisena osana proseduuria.
C: Monesti kuitenkin tavoitellaan vain toiminnan muutosta. Tämä noudattaa samankaltaista käsittelyvaihetta, ja se on tuttu esimerkiksi inkvisiition noitienkäsittelytoiminnasta ja Stalinin teoista. Pinnallisesti voisi ihmetellä, miten ihmiset eivät oikeudessa kerro siitä että heitä kidutetaan ja kieltäydy, mutta kun muistetaan että molemmissa tapauksissa kidutus oli "ylimmän portaan hyväksymää" ja tuomio oli jo ennalta selvä, vaihtoehtoina on joko kuolla siististi tai kuolla hitaasti kituen. Kun jälkimmäisestä on annettu riittävästi esimakua, ihminen valitsee ensimmäisen luultua helpommin. Näin esimerkiksi sotavangit saadaan tunnustamaan rikoksia, joita nämä eivät ole tehneet, ja vaatimaan oikeudessa ääneen kuolemanrangaistusta itselleen tai perheensä jäsenille ja jopa kiittelemään tuomaria.

Olennaista on siis, että ei jäädä liikaa yhteen vaiheeseen. Kaikki kolme porrasta käydään oikeassa järjestyksessä läpi. Lisäksi on hyvä huomata, että vaikutukset eivät usein säily, jos olosuhteet normalisoidaan. Siksi esimerkiksi kulttilaiset voivat saada hyvinkin vapauksia kun ovat "valmiita", mutta olosuhteet eivät ole normaaleja. Muita ei pidetä tasa -arvoisina, vaan he ovat joko tuhoamisen kohteita, väärässäolijoita joiden kanssa läheisempi kontakti on käännytys ja heidän parantamisensa virheistään tai merkityksettömiä. Pahimmillaan ulkopuolista valvontaa ei tarvita, jos valvonta tulee jo henkilön sisältä, ja kontakteja systeemiin on sen verran että sen seura on "riittävän merkittävää".

Vaikeutena tässä on tietenkin rajanveto. Streatfeildin kirjassa kerrotaan, että kuulustelutilanteessa yleistä onkin se, että henkilölle 1. kohdan hoitaa pidätys. Ei se, että poliisit saavat hänet kiinni, vaan se, että rikollinen keskimäärin ei ajattele kiinnijäämistä. Jos poliisi osaa käyttää tätä kiinnijäämisshokkia hyväkseen, tilanne on samankaltainen. Toisaalta myös uskonnollisessa käännytyksessä 1. kohta selvästi jätetään usein pois, mutta toisaalta jos maailman murheissa kolhiutuneille saarnataan, tavoitemielentila on jo saavutettu. On itse asiassa aika vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen ottaen tilanne on "liian rankkaa" ja missä "hyväksyttävää". Toisaalta kidutus voi toimia vaikka se jää vain 1 portaaseen, ja muutenkin tuntuu että eri vaiheet ovat pahuudessaan eri tasoisia. Ja nekin voidaan toteuttaa julmina, ilkeinä ja vähemmän ilkeinä tapoina. Kokonaisuus on siksi etenkin eettisesti melko monimutkainen.

Totuus pullosta.

Kuulustelutaktiikat ovat etenkin sotilaskäytössä korostaneet halua saada mahdollisimman varmasti tietoa kuulusteltavalta. Ongelmana on usein se, että etenkin kun kyseessä on sota, kuulusteltava ei kerro totuutta, vaan valehtelee tai vaikenee. Yleensä vaikeneminen saadaan poistettua murtamalla kohde jollain tavalla. Näihin taas yleensä liittyy totuuden vääristyminen;
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.

Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.

Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.

Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.

Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.

Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.