Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

EU -vaikenija ; Madonsyönnin alkeet

"Madventures" -ohjelmastaan tuttu juontaja Riku Rantala kommentoi ennen eurovaaleja että äänestäminen on tärkeää. Tarkemmin, että vain hullu jättää äänestämättä. Minä en äänestänyt. (ERGO .... □) On hyvin ymmärrettävää lähestyä demokratiaa ja äänioikeutta siten että kyseessä on tärkeistä asioista välittäminen tavalla jossa äänioikeus lähentelee äänivelvollisuutta. Ja on hyvä että itsensä julkisuuteen pääasiassa matoja syömällä saaneet ihmisetkin kertovat tämän meille. Sillä tämän takana on vähintään puolet totuudesta. On selvää että äänestämättä jättäminen on passiivista ignorointia jossa valta annetaan jollekulle muulle kuin itselle. Äänestämistä voi myös tukea wisdom of crowds -ilmiöön viitaten. Kun kysytään kantaa useilta, tietyin ehdoin lopputulos osuu keskimäärin paremmin yhteen todellisuuden kanssa kuin jos arvio annettaisiin muutamalle spesialistille.

Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."

Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.

Mutta miksi minä en äänestänyt?

"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)

Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.

Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.

Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.

Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)

Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.

Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.

Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)

Loppuyhteenvetona

EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.

Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.

Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.

Käännynnäisyys ja järki

Käännynnäiset ja kääntyminen on kenties kaikista olennaisin osa kristinuskon tematiikkaa. Tämä on ymmärrettävää, koska uskonratkaisu saa paljon tilaa. Uskontoon kuuluminen - vaikka se kenties käytännössä onkin perinnepohjaista johon kuulutaan koska yhteisö liittää siihen - ei haluta pitää sellaisena vaan nähdä sen takana valinta.

Tämän takia apostasia onkin monin paikoin huonona nähtävä asia. Teologisesti liittymyksen purkaminen on sitä kun ensin valitsee oikein ja sitten jälleen väärin. Siksi ei olekaan ihmeellistä että eronneista selitetään esimerkiksi jotain sellaista että he eivät koskaan ole uskossa olleetkaan. Uskossa pysymisen puolesta kertonee myös ns. kumulatiivisen argumentin osa, jossa se, että henkilö ei suostu vaihtamaan mielipidettään uskostaan tarkoittaa sitä että valinta on harkittu. Tätä ei siis nähdä dogmaattisuutena vaan se puhuu "hiukan totuusarvon puolesta".

Mutta tämän jutun aiheena on enemmänkin uskoon kääntyminen. Tässä on hyvä huomata, että kääntymys nähdään hyvin usein rationaalisena aktiona. Kun joku kääntyy uskontoon, tätä ratkaisua pidetään hyvin kunniakkaana. Ja tässä mielenmuuttamisessa nähdään aina harkitsemisen paikka. Tämän valinnan järkevyys jopa ylikorostuu. Kääntymättä jääneet taas nähdään dogmaatikkoina, joiden mielipide ei kuitenkaan alistu kumulatiivisen argumentin tapaan sen voimaksi vaan se selitetään esimerkiksi "maailmankuvan sulkeituneisuudeksi" ~ lievimmillään avomielisyyden puutteeksi tai vahvimmillaan "militanttiudeksi". (Tämä varsin nuiva kaksoisstandardi on valitettavasti kristillisyyden ytimessä.)

Tämän muutostarinoinnin ytimeen voisi laittaa yhden henkilön joka kuvastaa yleistä asennetasoa voimakkaiten ja selviten kuin kenties oikein kukaan muu. Henkilön nimeltä Clive Staples Lewis. Hän on kokoelma kliseitä, mutta hänet on kenties juuri siksi olennaista ottaa huomioon.

Lewis korostaa kristinuskon rationaalisuutta. "Mere Christianity" -kirjansa sivulla 123 hän kertoo että "I am not asking anyone to accept Christianity if his best reasoning tells him that the weight of evidence is against it." Eli hänestä kenenkään ei tulisi tai tarvitsisi ryhtyä kristityksi jos häne harkitsee asiaa ja ratkaisu ei tunnu järkevältä. Hän on myös siitä ihastuttava, että hän yrittää lähtökohdistaan ohittaa presuppositionistisen teologien koulukunnan ja uskomiseen uskomisen argumentit. Entiseksi ateistiksi itseään kutsuvana hän kertoi että usko on tärkeää ja hyvää, mutta että niiden arvostusta ei voi ujuttaa ihmiselle ensin. Hänestä ensin on otettava rationaalinen pohja uskolle.

Tämä on toki kaikkea sitä vastaan, mitä tiedämme maailmankuvanmuutoksen psykologiasta ; Usein ihmisellä on ensin vaikeaa ja argumentit tarvitaan luomaan ja vahvistamaan uusi maailmankuva. "Ihmistä ei voi järkeillä ulos asiasta johon häntä ei ole järkeilty sisään". Näin ollen ei ole ihmeellistä että uskovaisilla on ihmeellisiä kääntymiskertomuksia joissa on mukana vaikeuksiakin.

Tätä kautta Lewisissä voidaan nähdä paljonkin hyvää. Toki hänellä on perin kummallinen tapa olettaa että ateisti on vihainen Jumalalle, kyvytön elämään ilman Jumalakonseptia, eli jumalauskon puutteen sijasta jumalavihainen (eräässä mielessä kenties jopa hieman saatananpalvojan vikaa, Lewis ei tosin käytä näin karkeaa kuvausta vaan se on enemmän minun luoma näkökanna selvennykseksi tarkoitettu metafora.) Lisäksi Lewisillä on tietenkin taustalla voimakas uskomus siitä että ihminen joka lukee hänen todistuksensa kääntyy. "Mere Christianityn" perusteemanahan on se, että ihmisten intuitio on lajityypillinen ja sama. Eräänlainen "homo religiosus" -tematiikka korostuu eritoten hänen "argument from moralityssä" joka esittää että ihmisillä on lajityypillinen etiikka. Hän korosti sitä että jopa ateistit olivat yleisesti sitä mieltä että Hitler oli moraalisesti karmaiseva. Se, mitä nykyajan evoluutioteoriaan nojaavat selittävät yhteistyön evoluution kautta, on Lewisille yksinkertaisesti Jumalan luoma ihmismoraalin arkkityyppi. Lewisin ihmiskuvassa ihminen joka etääntyy Jumalasta kykenee tekemään pahaa, mutta tämä ikään kuin rikkoo ihmisluontoa vastaan ja vaatii siksi enemmän työtä ja suostuttelua kuin hyvän tekeminen.

Lewisin uskonkääntymiseen liittyvä filosofia oli jakaa uskominen kahteen oleellisesti erilaiseen osaan. Hänellä oli sen sijaan jako eri uskontyyppien kesken. Hänestä molemmat olivat luottamusta (faith) jossa on mukana järjenkäyttöä. Näin se ei ollut sokeaa uskoa; Itse asiassa Lewisin konsepti voi olla suomen vakaumuskeskeisessä uskontokeskustelussa jopa omituista ja vierasta. Sillä siinä missä vakaumus on uskoa joka on ensisijassa oman sydämen seuraamista, Lewis korosti että luottamus voi olla sitäkin että luotetaan järkeen vaikka tunne sanoisi jotain päinvastaistakin. Tämä korostaa tietysti kilvottelupuolta joka ei ole suomen uskontokeskustelussakaan vierasta.
1: Ykköstytypin usko oli älyllistä, filosofista, rationaalsta. Intellektuellien uskoa. Tämä tarkoittaa Lewisin jaottelussa sitä että ihminen ottaa erilaisia propositioita joita hän liittää Jumalaan. Näin voidaan esimerkiksi sanoa että Jumala on ensimmäinen syy, välttämätön syy, tai Jumala on olemassa.
2: Kakkostyypin usko taas oli sellaista että luottamus ilmeni käytännön toimissa. Tämä oli sitä että asetettiin luottamus Jumalaan. Lewis näki tämän luokan rakentuvan Ykköstyypin uskon varaan ja olevan toimintaa tähän liittyen. Näin tämäkään luokka ei ollut irrationaalista, vaan lähinnä pragmaattista teismiä. Tässä moraalisuus ja muut kysymykset nousevat tietysti arvoon arvaamattomaan. Uskova näkee näille merkityksen, rikkauden ja arvon. Ilman ykköstasoa ne jäväät ontoiksi.
-> Lewis korosti että järkeily ei johda kakkostyyppiin itsessään, mutta että kuitenkin ensin on oltava jotain argumentteja Jumalan olemassaolon puolelta. Hän ei nähnyt että tämä johti väistämättä juuri kristinuskoon. (Tosin tässä kohden Lewisillä näyttää olevan monenlaisia mielipiteitä. Voidaan sanoa että hän piti kristinuskoa jonkin verran todennäköisempänä kuin muita uskontoja. Ehkä on kuitenkin turvallista sanoa että minulle on rakentunut yleiskuva jossa juuri kristinuskon valitseminen oli hänellä se hienostunein valinta, joskin niin hienostunut että kenties jokainen ihminen ei olisi taidoiltaan riittävä päästäkseen siihen asti.) Kuitenkin tämän rooli oli olennainen. Ilman tätä tasoa kakkostason usko on mielettömyyttä eikä se näytä arvokkaalta. Siksi siihen viittaavia argumentteja ei kanantakaan kohdistaa ateisteille. Se on kuin heittäisi helmiä sioille jotka eivät osaa arvostaa helmiä. Lewis korosti että asiat olisi tehtävä oikeassa järjestyskessä.

Koska ykköstyypin usko on se olennainen rationaalisuuden ydin ja koska Lewisin mukaan tämän puolen argumentointi on olennaisinta jotta saadaan käännytettyä ihmsiä, on hyvä ottaa esiin argumentteja joita Lewis näkee juuri tämän tyyppiä puoltaviksi argumenteiksi;
1: "The Argument From Desire" viittaa ihmisten haluun. Lewisin mukaan ihmisillä on jonkinlainen erityinen Jumalakaipuu ja että se sävyttää kaikkien ihmisten elämän essenssin. Lewisistä tämä ikävä kohdistuu Jumalaan. (Itse en kykene samastumaan tähän oikein millään tasolla.)
2: "The Moral Argument" (jo edellä mainitsemani) joka selittää siihen että ihmisillä on jaettu käsitys etiikasta, ja että tämä kulttuurista riippumaton yleisinhimillisyys olisi objektiivista moraalia. Tämä argumentti on siitä olennainen että Lewis kertoo sen olevan se, joka oli olennaisessa roolissa hänen omaa kääntymystään.
3: "The Argument from Reason" taas viittasi siihen että logiikkaan ja havaintoihin luottaminen on mahdollista vain jos esioletetaan Jumala. Tämä on toki klassista kristinuskoa jopa Descartesin ajoista lähtien. Sen ongelmana on se, että ihminen ajattelee kykenevänsä nousta oman arvionsa yläpuolelle arvioimalla jonkun tahon inhimillisellä ymmärryksellään yli-inhimilliseksi. Kun logiikka kohdistuu Jumalaan ja tämä sama Jumala antaa logiikalle luottamuksen, syntyy kehäpäätelmä ; Jumala perustellaan olettamalla erehtymätön logiikan ja aistien maailma ja erehtymättömät aistit ja järki perustellaan olettamalla Jumala.

Tässä yhteydessä onkin hauskaa ottaa esiin John Beversluisin kirja "C.S. Lewis and the Search for Rational Religion". Hän huomauttaa siinä että Lewisin ykköstyypin uskoon ohjaavat argumentit ovat luonteeltaan erikoisia. Hän näyttää että vaikka Lewis kovasti esittääkin olevansa logiikkaan nojaava ja avomielinen, niin kuitenkin on selvää että hänen argumenttinsa eivät ole kovin vakuuttavia. Hän näyttää että vaikka Lewis väittää olevansa nimenomaan todisteiden käännyttämä, niin kuitenkin hänen argumenttinsa ovat emotionaalisia argumentteja. Niiden voima on vakaumuksessa. Myös tästä hieman poikkeava "argument from reason" taas on sellaisenaan epälooginen kehäpäätelmä joten se on nähtävissä koherentiksi osaksi maailmankuvaa vasta kun luottamus Jumalaan on jo esioletettu. Näin se on presuppositionistinen argumentti. (Tosin tässäkin on tunnesidonnaisuutta koska siinä oma vakaumus todistaa Jumalasta ; Oma vakaumus laitetaan premissiksi, joka on tavallaan aika hauskaa mutta joka tapauksessa äärimmäisen emotionaalista.)

Näin ollen järkevyyttä ja rationaalisuutta korostava Lewis - ja joka peräti uskoo logiikan rikkumattomuuteen koska tämä on Jumalallista luotettavaa järkeilyä - rakentaa vetoavan kokonaisuuden joka ei suinkaan tee sitä mitä hänen esiinlausutut asenteensa väittävät. Kysymys ei ole puolueettomasta asian tarkastelusta jossa järki ohjaa tiettyyn lopputulokseen. Hän ei käytä logiikkaa perusteluun jossa erimielisyys kumotaan vaan sen sijaan pyrkii rakentamaan rationaalisia tukipuita uskolle joka on jo valmiiksi rakennettu. Näin ollen jos luotamme - ja miksipä emme luottaisi - Lewisin uskonjakoon, voimme nähdä että vaikka hän korostaa sitä että ykköstyypin usko on sitä mihin pitäisi keskittyä, hän kuitenkin tarjoaa vain ja ainoastaan nimenomaan kakkostyypin uskoa tukevia argumentteja, lausuntoja ja vertauksia. Lewis siis yrittää toki tähdätä ykköseen, mutta hän painaa kuitenkin sitten kuivana kakkoseen. (Kykenen samastumaan tässä häneen tietyllä tavalla, mutta ei tästä sen enempää.)

En suoraan sanoen usko että Lewis varsinaisesti valehtelee kun hän kuvaa tavoitteitaan ja toimii niiden kanssa totaalisen ristiriidassa. Se, mitä kognitiotiede ja psykologia opettavat kääntymisestä yksinkertaisesti muistuttavat siitä että ihminen kääntyy tai jää kääntymättä kognitiivisen dissonanssin kautta. Emootio on ytimessä ja järkeilyt seuraavat perässä. (Ihminen toki kokee asian ja selittää asian itselleen parhain päin eikä koe tehneensä irrationaalista hyppyä vaan uskoo että juuri järki vei heidät perille.) Tässä mielessä käännytystrategian valinta Lewisin tyyppisillä emotionaalisilla lähestymistavoilla voi itse asiassa olla järkevääkin. (Mutta ne ovatkin luonteeltaan aivan erilaisia kuin miksi Lewis niitä väitti.) Minua tämä tietoinen valehtelu-epäonnistumiskenttä ei kuitenkaan kiinnosta. Minulle "demagogi on demagogi on demagogi" jos aikaansaa tietynlaista ulkoista toimintaa ; Manipuloija näyttää viattomalta kun keksii sopivia epämääräisiä saivareita tuekseen joten tällä ei ole käytännön elämän tasolla oikein mitään merkitystäkään. (Ja argumentatiivisesti sillä ei ole mitään arvoa ; Ei ole väliä mikä on argumentin kertojan habitus, paska argumentti on paska argumentti.)

Onkin erikoista, miten ne ihmiset joiden mukaan usko on rationaalista ja joiden mukaan järki on Jumalallista kieltäytyvät käyttämästä niitä kun luovat jumalatodistuksiaan. Sen sijaan he esimerkiksi vetoavat maailmankuvien kautta mielipiteisiin ja käyttävät usein perusteluissaan omituisia vertauksia koska teologia kuitenkin heistä on jotenkin sellaista että se Jumalallinen logiikka ei sitä kuvaa, vaan että tämän lisäksi tarvitaan nimenomaan sitä voimakkaasti symbolista, vertauskuvallista ja mystistä tasoa. Kun olen yleisesti ottaen sitä mieltä että Lewis on kenties maailman yliarvostetuin teologi (ei ehkä huonoin, mutta kannatukseensa ja suosioonsa nähden yllättävänkin heikko), niin esitän kuitenkin vakavasti että hän oli yhdessä asiassa oikeassa. Hänen tärkein opetuksensa onkin se, että "Ei saa painaa suoraan kuivana kakkoseen." (Toimii muissakin elämäntilanteissa.) Kaikki uskovat kuitenkin tekevät niin ja ohittavat tämän. Ja niin tekee Lewiskin Sanon vain että tämänlainen on ruma tapa. Jos tätä ei huomioida, tilanne tuntuu uskonnottomalta jonain jota voi verrata henkiseen, mentaaliseen ja sosiaaliseen anaalirangaistukseen.

---

Musiikki on "Devil May Cry 4" -pelistä, "Out of darkness".

Pin-up -miehet

Internetissä on humoristiseksi kuvattava sarja valokuvia. Niissä on kuvattuna miehiä asentoihin jotka ovat tuttuja pin-up lehdistä naisten asentoina. Kuitenkin kuvissa miehet ovat selvästi miehisiä. Kuvat voidaan nähdä tietysti jonain, jossa "mies pysyy miehenä" vaikka tekisi naismaisia asioita. Tämä voidaan nähdä sukupuolistereotypioita rikkovana, mutta toisaalta myös vapauttavana ; Maskuliinisuus ei katoa jos tekee naismaisia asioita. Näin mukana on samanaikaisesti teema joka sanoo että mies ja nainen ovat eriasioita joka tarkoittaa myös sitä että mieskuva ei säry niin helposti vaan kestää naismaisiksi koettujen asioiden tekemisen.

Kuitenkin kohtasin myös kritiikkiä, jossa miehiä ei oltu kuvattu riittävän naismaisina. Tämä kun olisi rikkonut koko sukupuolistereotypiaa vastaan. Tällöin sukupuolen merkityksettömyys olisi korostunut. Tämä ratkaisutapa nähtiinkin siksi jopa epäeettisenä ja laaduttomana ; Siinä ei ollut "oikeaa sanomaa". En kokenut tämänlaista asennetta hyvänä. Päädyinkin kinaamaan siitä, että miksi vain queer -seksuaalimallin mukaiset näkemykset ovat sallittuja kun taas sukupuolten eroavaisuudetkin hyväksyvä "erilaisia mutta samanarvoisia" -malli on vääräoppisuutta jopa silloin kun se ilmenee tämän kuvasarjan tapaan neuvoen että "maskuliinisuus on usein keskiarvo ja variaatio on vain luontevaa eikä maskuliinisuus siitä katoa" -mallilla.
1: Tässä tietysti päädyttiin keskustelemaan geenien vaikutukseta sukupuoleen ja esim. käytökseen ja lopulta siihen että tieteellä ei ole väliä koska kyseessä on eettinen kannanotto. Mikä olisi turhauttavaa ellei olisi tajunnut että tämä oli niin lähelle tappiontunnustusta kuin queer -feminismin kannattajalta voi saada.

Oikeaoppisuutta ja hegemoniaa vastustavien vaatimus oikeaoppisuudesta ja tietynlaisuudesta voi yllättää. Mutta tämä asenne on tätä nykyaikaa. ; Itse asiassa "oikeaoppisuusvaatimus" voidaankin nähdä osaksi nykykulttuuria. Kuittinen ihmetteleekin sitä miten kirjallisuudesta ollaan etäännytty moniarvoisuudesta kohti yhtä mallia ; Ennen arvostettiin tekstin sisältöä, eli kyseenalaistamista, kantaaottavuutta, paljastavuutta, rajojarikkovuutta. Tämän on korvannut tunteisiin vetoaminen, joka taas pyrkii ainoastaan vastaamaan kuluttajien haluihin. Näin syntyy poliittisesti korrektia kirjallisuutta jossa korostuu oikeaoppisuus - vaikka oppia ei itse asiassa mietitä, se rakentuu tunteisiin vetoamisen ja poliittisen korrektiuden kautta. Ja lopputulos ei pakota ihmistä ulos rajoistaan vaan ajaa päinvastoin heitä itseriittoisemmin "itseään kohti".
___1.1: Näin kulttuuri onkin etääntynyt paljon siitä ajasta jolloin tunteisiin vetoamista pidettiin pinnallisuutena ja järkevän ja analyyttisen mielen ajateltiin kykenevän näkemään uudella tavalla ja "out of box". Nyt tunteisiin vetoamisesta on tullut tärkein argumentti, paitsi myynnille, myös laadulle.

Kirjallisuudessa ei siis enää ole mitään ääneenlausuttua mallia. Sen sijaan yhteisön tunteisiin vetoamalla voidaan käyttää sosiaalisia konventioita niitä ääneen lausumatta. Taide/kulttuuripiireissä hegemonisista diskursseista puhutaan paljon ja niiden ymmärtäminen on sivistyneistössä muotia. Hegemonisista diskursseista ollaan "yleisesti ottaen huolestuneita" ja muistutetaan että normien kyseenalaistaminen ja ääneenlausuminen on tärkeää koska muutoin ihmsiet vain seuraavat näitä ; Olemassaolonsa kiisto on "hegemonisen oikeaoppisuuden" suurin voimavara, koska silloin se jää "ääneenlausumattomaksi ilmiselvyydeksi" jota ei edes tajuta vaihtoehdoksi. Siksi onkin ihmeellistä että kirjallisuus on taipunut juuri tämänlaiseen "hiljennettyyn oikeaoppisuuteen", jossa opin olemassaoloa kiistetän mutta sen päämetodit rakentuvat tunteisiin vetoamiseen jota kautta hegemonisia diskursseja voidaan "kutitella" ja täten manipuloida esiin tiettyjä ja järjestelmänmukaisia ja konventionaalisia reaktioita. Samoin on tietysti käynyt queer feminisin soveltamiselle, kuten "pinup -miesten kina" minulle varsin konkreettisesti näytti.

Tämänlainen asettelu voi sitten laittaa miettimään muita asioita.

Jos joku on koskaan selaillut urheilualan lehtiä, tietää miten mieht niissä kuvataan. Miehet ovat puolialastomia. Ja yllättävän usein näkyy asentoja, jossa mies poseeraa, ja tämän takaa nainen käärii kätensä miehen ympärille niin että kädet tulevat ikään kuin takaapäin rinnoille. Jos nainen olisi vastaavasti ilman paitaa, ja mies olisi vastaavassa asennossa, olisi tämä varsin tuomittavaa. Sillä jostain syystä jos mies näytetään seksuaalisesti haluttavana, tämän nähdään tukevan maskuliinisuuskuvaa ja olevan jotenkin sovinistinen aktio. Mutta jos nainen näytetään vastaavalla asentokielellä seksuaalisesti haluttavana, hänet näytetään kohteena ja objektisoidaan.

Syynä on tietenkin se, että sukupuolia kohdellaan eri tavoilla. Maskuliinisuuden taustalla miehen täytyy olla "seksuaalinen valloittaja" ja seksuaalinen haluttavuus nähdäänkin tämän vallankäytön ja saalistamisen kielellä. Mies on aktio. Naisen kohdalla taas hänestä on tehty "se saalis", jolloin sukupuolenkäsittelyssä todellakin naista kohdellaan uhrina. Toki tässäkin on huomattavissa, että maskuliinisuus voidaan nähdä "miesvankilana", jossa mies pakotetaan aktiivisuuteen. Näin miehestä voidaan tehdä esineellistetty ja välineellistetty tietyn kohde.

Tätä "objektisoimista" ei tietysti helposti nähdä yhtä helposti. Ja siksi ihmiset eivät voikaan korjata näitä näkemyksiä, vaan yhä toistuvasti ajaudutaan sellaiseen tilanteeseen jossa räsypokassa "naisella on enemmän hävittävää" koska jo paidan pois ottaminen on heille isompi tappio kuin miehille. Sillä sitä muuten vaan helposti seuraa kulttuurin normeja kyseenalaistamatta, ja päätyy seuraamaan opetettuja tunteita kyseenalaistamatta. Ja silloin sitä päätyy "liioittelemaan naisten tappiota" ja/tai "vähättelemään miesten tappiota" esimerkiksi tässä räsypokkakysymyksessä.

Happy agony¹

Nukkumatti on antropomorfistinen kulttuurillinen hahmo, joka on liimattu ihmisen väsymisen ja nukkumisentarpeen ympärille. Jos joku väittää että ei usko nukkumattiin, kukaan ei väitä että hän kiistäisi väsymyksen tunteen, tai että hän elää valvoen, tai että tästä tulisi univaikeuksia.

Uskonnon kanssa tilanne näyttää kovasti erilaiselta. Uskonto/Uskonnottomuuskeskustelussa on valtavassa suosiossa strategia, jossa toimitaan hyvin samalla tavalla. - Ja tämä strategia ei ole mitään tiukkojen fundamentalistien heiniä, vaan on nimen omaan pehmeämmän siiven suosiossa. Sen, joka on kuitenkin aktiivinen väittelyssä. Se joka sanoo likimain "Olen reilu enkä hyväksy fundamentalisteja mutta kylläpä nuo ateistit ovat raivoisia ja epäkunnioittavia ja moitinkin vain heitä enkä paikalle ilmestyviä fundamentalistikristittyjä." Tämä siipi on suosittu, koska siinä pääsee näyttämään suvaitsevaiselta ja kaiken, minkä tahansa, uskontokriitikin voi siirtää koskemaan joko fundamentalisteja tai ateistejen epäkunnioittavuutta.

Strategia ja sen problematisointi.

Suositussa strategiassa ateistit sidotaan nihilismiin tai angstiin. Ja väitetään että tämä tekee ateistit ikään kuin automaattisesti onnettomiksi. Tämä on likimain sama, kuin väittäisi että nukkumattiin uskovat eivät kokisi väsymystä.

Tämä Argumentio on nykyajalle tyypillisesti äärimmäisen hedonistinen. Ateismin totuusarvon sijasta väitetään että se ei ideologiana tunnu mukavalta. Minua tälläinen lähestymistapa huvittaa, eikä sitä voi pitää argumentointina, vaan virheargumenttiryppäänä jossa on kasa ylenkatsetta ja tunteisiin vetoamista.

Uskovaiset jotka turvautuvat tähän strategiaan eivät näytä tajuavan, että he väittävät että ateisti on onneton. Ja kun tämä kertoo että ei ole, he sanovat että ateisti on onneton, angst on vain vaikeasti määriteltävä tyhjyydentunne. Ja muistuttavat että Heidegger on sanonut tai Sartre. Koska ateisti ei koe olevansa onneton, hän kokee tätä kautta enemmänkin että
1: Heidegger - uskovainen joka oli paljon aikaa natsi eikä yhtään ateisti - ei osannut ymmärtää mitä ateistina olo on.
2: Sartrekin oli vasta eräänlainen esi-ateisti, koska hän väittää samanaikaisesti että kysymyksillä ei ole merkitystä mutta niihin vastaaminen olisi kuitenkin merkityksellistä jolloin kysymyksillä olisi merkitys. Tai lievennettynäkin Sartre edustaa yhtä näkemystä ateistista, jolloin hänestä ei voida yleistää mitään vallitsevaa kaavaa joka sopisi kaikkiin ateisteihin - tai edes suurimpaan osaan heistä.

Vaihtoehtoina "hallinnan harha", eli kysymyksiin vastaaminen mielivaltaisesti maailmankuvan kautta ja "onnettomuus" tuntuvat turhan tylyiltä vaihtoehdoilta. Koko määrittelykenttä on mielivaltaisesti uskovaisen määrittelemä, ja tätä kautta hän ottaa itselleen valta -aseman, jossa hän paitsi lukee ateistin ajatuksia ja tietää että tämä on onneton, että peräti tietää ateistin tunnetilat paremmin kuin ateisti itse, jopa tiedostamattomaan on pääsy.

Tämä ei tietenkään riitä. Uskovaiset kuitenkin - samanaikaisesti ja samat tyypit - usein muistuttavat, miten ateisteilla nimen omaan on vakaumus. Esimerkiksi vapaa -ajattelijoihin liitetään usein lausunto jossa "vapauteen vedotaan siellä missä ihmiset halutaan vapauttaa vapaudesta". Heidän tunnetiloihinsa vedotaan syvästi. Kuitenkin esimerkiksi vihainen nihilisti olisi täysi oksymoroni : Nihilisti ei näe merkitystä ja vakaumus ja viha taas on merkki siitä että on merkitys. Tämä suosittu väännös tekee asiasta vähintään koomisen.

Selvää on, että ateisti on tälläisellä tavalla määritellyssä pelikentässä joka tapauksessa väärässä. Hänellä on vakaumus ja tunne -elämä ja hän pitää jotain tärkeänä joten hänet leimataan "uskovaiseksi" ja luvassa on naureskelua. Tai ei jolloin hän on "kylmä nihilisti" ja häntä pidetään vähintään potentiaalisena kouluampujana. Mikä tarkoittaa sitä että uskovaiset ovat tehneet argumentaatiovirhetavan nimeltä kaivon myrkyttäminen.

Asiaa voidaan tietysti lähestyä aivan toisellakin tavalla. Sillä koko yllä oleva näkemysrimpsu perustuu näkemykseen jossa ihmisellä ei ole perustuntemuksia, vaan hänen maailmankuvansa rakentaa aivan kaiken. Tämä on hyvinkin lähellä sitä että nukkumattiin uskomisen nähdään rakentavan väsymyksentunteen.

Kuitenkin on paljon asioita, jotka ovat ihmisellä valmiiksi, kuten väsymyksentunne, ja niiden ympärille vain liitetään erilaisia asioita. Liitos ei ole sama kuin asia aivan kuten tulen symboli ei ole liekki. - Yleisesti ottaen nimen omaan taikauskoissa symboli rinnastetaan jotenkin olennaisesti samaksi asiaksi.

Problematisoinnista asiaan.

Itse asiasa uskontojen tutkimuksessa on havaittu tärkeä teologisen korrektiuden näkemys. Siinä on kyse siitä, että jos ihmisiltä kysellään uskonnoista heillä voi olla tieto siitä miten asia menee. Mutta käytännössä he odottavat kuitenkin aivan erilaisia asioita. Ja voivat aivan täysin ja usein toimia ja odottaa asioita jotka ovat vastoin maailmankuvan ohjetta. Ihmisen konkreettisessa elämässä ilmenevä vakaumus ei ole sama kuin teologinen korrektius.
1: Tätä minut sai miettimään lähetystyöntekeminen, jota on oikeutettu näkemyksillä jotka nykyihmisen silmissä näyttävät rasismilta ja miltei psykoottiselta ideologiselta ylimielisyydeltä. Nämä ovat kuitenkin helposti enemmän teologisesti korrekteja tarinoita, eikä niillä ole ollut käytännön tekemisen kanssa välttämättä paljoakaan tekemistä. Lähetystyöntekijä joka julistaa rotuylivoimaansa mustille keskellä Pakana -Afrikkaa jossa kaikki muut ovat eriuskovaisia voi päättyä vain "pataan" tai johonkin muuhun yhtä kyseenalaiseen ja ikävään lopputulokseen.

Myös käytöksen ohjaaminen on helpompaa kuin tunteiden ohjaaminen. Esimerkiksi Streatfeildin "Brainwash" -kirjassa kerrotaan kulteista jotka aivopesevät uhrinsa. Eristäytyminen on oleellista, koska jos eristys poistetaan, uskovaisten käytös alkaa yllättävän usein palata normaaliksi. Edes tehokkaimmalla ja keinoja kaihtamattomimmalla manipuloinnilla käytös ja tunnemaailma ovat vähemmän hallittuja kuin voisi luulla.

Tunteet ovat usein hallitsevampia kuin järki. Etenkin jos puhutaan etiikasta. Tätä kautta uskallan sanoa että uskovaisilla ja ateisteilla on vastaavanlaisia tunteita. Ja he kaikki pitävät asioita tärkeänä, monet niistä ovat jopa ihan samoja asioita. Toisilla on linkki, toisille riittää itse tunne.

Esimerkiski ateisti joka uskoo evoluutioon voisi varsin hyvin selittää elämänhalunsa sillä, että evoluutioteoriassa hengissä selviäminen on aika tärkeässä roolissa. Tätä kautta itsemurhaan vaadittaisiin varsin erikoinen tila. Evoluutio selittää miksi olemme onnellisia.
1: Ja jos tiettyihin kysymyksiin vastaamattomuus johtaa itsemurhaan, on seurauksena (1) resistenssi jossa kestetään epävarmuutta ja (2) uskonnollisuus leviää.
2: "Evoluution matematiikan kannalta" itsemurha liittyy altruismiin, koska altruismissa henkilö uhraa tai riskeeraa itsensä jonkin asian edessä. Uhrautuminen on pohjimmiltaan "itsemurha ehdoilla". Evoluutio tietysti sallii itsemurhan jos siitä on esimerkiksi lähisuvulle hyötyä. Ahdistukselle ja itsemurhallekin löytyy paikka. Mutta ne ovat melko harvinaisia, yhtä harvinaisia kuin pakote henkensä uhraaviin sankaritekoihin - joita ei kukaan tee joka päivä.

---

1 Otsikossa on sanaleikki, jossa viitataan onnellisuuteen joka muka pohjimmiltaan onkin aina onnettomuutta ja surua. Ja tietysti Jean-Paul Sartren näkemys jossa "Acting is a happy agony".