Näytetään tekstit, joissa on tunniste McCoy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste McCoy. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. syyskuuta 2013

Eksploitaatio ja itsemurha

Horace McCoyn klassikkoteos "Ammutaanhan hevosiakin" käsittelee maratontanssijoita. "Matkalla tuntemattomaan" -kirjablogi analysoi tätä teosta nykyajan vinkkelistä. Kulma on relevantti ja ajankohtainen, koska maratontanssit olivat aikansa "Tosi TV:tä". "Mitä oli ennen tosi-tv:tä ja Selviytyjiä? Tietenkin antiikin gladiaattoritaistelut ja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa maratontanssikilpailut eli lihaa ja verta viihteen myllyyn tavalla tai toisella, puutteen ja jossakin määrin myös julkisuudenkipeyden hyväksikäyttöä." Katsojan osuus korostuu häijyllä tavalla. "Ilman katsojiahan ei olisi ollut tanssikilpailuja tai ei olisi BB:tä. Kysymys kuuluukin, miksi ihmiset tällaista katsovat ja pääosin hyväksyvät kaiken tämän nyt ja silloin 1930-luvulla? Onko kyse jännityksen hakemisesta vai kenties sittenkin jonkinlaisesta muunlaisesta perustarpeesta. Ehkä kyseessä on tarve löytää ihmisiä, joilla menee vielä huonommin kuin itsellä. Omaa itsetuntoa on pönkitettävä myös muiden kustannuksella." ... "Kyseistä spekulointia voisi jatkaa loputtomiin, mutta olennaisinta lienee se, että se tuo esille kirjan luonteen. Nähdäkseni kirjan kautta avautuu jotain hyvin olennaista ihmiskuntaan liittyvää, olipa historiallisen perspektiivi sitten kuinka laaja tahansa. Katsojia ihmisten hyväksikäytölle on kautta aikojen riittänyt, ja se on näkökulmista mielenkiintoisin, eikä kovinkaan mairitteleva."

Kirjan lähtökohtanahan on aloittaa lopusta. Robert on ampunut tanssiparinsa Glorian. Tätä asiaa sitten seulotaan kirjassa ikään kuin jo tapahtuneena. Gloria on pyytänyt apua kuolemisessa ja Robert on sitä antanut. Näin korostuu se, miten sisäpiirin maailmassa - eli maratontanssijan kannalta - itsemurhassa avustaminen on ymmärrettävä ratkaisu. Ulkopuolinen vain kauhistelee tätä. Kuitenkin, kuten "Matkalla tuntemattomaan" -blogisti esiintoi, tämä kuitenkin kertoo siitä miten tämä kauhistelu on se moottori joka ylläpitää tätä sisäpiiriä jolle itsemurhassa avustaminen on normaalia.

Tämä onkin eräässä mielessä sosiaalipornon ongelma. Siinä ytimessä on usein kauhistelu. Kauhistelua kuvaa usein nimenomaan se, että ongelmaa ei lähestytä ongelmana, vaan sen sijaan etsitään syyllistä. Tai teknisesti katsoen ei etsitä. Sillä yleensä syylliseksi tiedetään se, mikä muutoinkin nähdään kaiken pahan taakse. Ja sitten loppu on tekosyiden keksimistä. Valtaosa arvokeskustelusta onkin sitä että tämänlainen kauhistelu herättää moraalisen närkästyksen, ja jotain syyllistä vastaan hyökätään.

Historia tunteekin monta tämänlaista ns. sosiaalista huhumyllypaniikkia. Esimerkiksi Guilloun "Noitien asianajaja" tuo esiin kaksi ns. moraalista massahysteriaa. Toisen keskiajalta jolloin pohjoismaissa oli huhumyllyn vuoksi syntynyt lynkkaushenkinen noitavainoaalto. Ja toinen löytyi nykyajalta, kun salaliittoteorianomainen satanisti-pedofiilien ryhmää nähtiin ilman todisteita ties missä. Samaa tarinaa kertoo myös Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole", jossa kerrotaan eksorsismiylilyönnistä ja siitä miten ehtoolliselta varastettu öylätti herätti valtavan kalabaliikin jossa uskonnolliset tunteet oikeuttivat väkivaltaa, tappouhkauksia ja muuta vastaavaa hyvin vahvaa aggressiota. ; Sosiaalipornolla on tässä suhteessa ikävän pitkä historia, ja esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" aikaansaivat monissa lukijoissa samastumiskokemuksia ja lopputuloksena oli vahva itsemurha-aalto. Tunteiden aallokon herättäminen on vaarallista. Lietsominen on helppoa. Ja valitettavasti höpöviihde ja nykykulttuuri harrastaa tätä.

Aaron Jamesin näkemys kusipäisyyden psykologiasta on tässä kohden varsin osuva. Hänhän ei selitä sitä pahuudella vaan hyvyydellä. Kusipää ei ole tunteeton sosiopaatti tai psykopaatti. Päin vastoin. Kusipään moottorina on moraalinen närkästys. Tämä lietsoo häntä tekemään eirationaalisia ratkaisuja. Kun on hyvyys puolella, niin päämäärä ja oma vakaumus oikeutavat keinoja. Keinoja jotka voivat olla vaarallisia, tai tehottomia. Keinoja jotka ovat joka tapauksessa ärsyttäviä ja muita loukkaavia.

Ylläoleva alustus saa monet nyökyttelemään. ; Klassinen maallistumista vastaan tehty argumentaatio muistuttaa juuri tuota minkä ylle laitoin. Tämänlaisen puolestapuhuminen korostaa että esimerkiksi uskontoa tarvitaan eettiseksi paimeneksi, koska uusliberalismin vallan alla ihmiset maallistuvat kuluttajiksi, jolloin ihmisten kärsimys välineellistetään viihteeksi jota tirkistellään. Ja tässä kritiikissä on hyvin paljon järkeä.

Vaarallinen sosiaaliporno voidaan selittää sosiaaliseksi ilmiöksi, jossa ihmisen normaali sosiaalinen tapa heimoutua ja rakentaa me-muut -mentaliteettia otetaan toiminnan ohjeeksi. Emootiot värittävät asiat eettisesti, ja tämä vakaumus sitten johtaa tulkintakenttään jossa viholliset tuomitaan. Näin ongelmaa ei ratkaista, vaan pahennetaan. Kun kysymys ei ole ongelman taustaluonteen selvittämisestä, ja siihen toimivien päämäärien soveltamisesta, vaan syyllisten tuomitsemisesta, on kysymys vaarallisesta sosiaalipornosta.

Bashataanhan "ateistejakin".

Ylläoleva kenttä on hyvä pitää mielessä kun lähdemme kirkolliselle "kotimaa" -blogimetsikölle. Hannu Kiuru kirjoitti siellä itsemurhista. Aihe on luonnollisesti hyvin tärkeä. Hän puhuu oikein juoruista ja huhupuheista. Ja sitten hän ei malta olla sanomatta seuraavaa "Väitän, että tiedotusvälineitten myötävaikutuksella voitaisiin helposti vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin niin, että ihmisille näytettäisiin, miten toivotonta elämä on. Kannattaa antaa periksi. Mistään ei ole mitään hyötyä. Miksi pitkittää mieletöntä kärsimystä? Ateistit rohkaisisivat vielä näkyvällä joukkoesiintymisellään ja todistaisivat, että eihän kuoleman jälkeen ole mitään, pelkkä tyhjiin raukeaminen. Vaihtakaa siis raamattunne heti myrkkykapseleihin!"

Tämänlainen vihjailu väittää melko suorasanaisesti, että asioiden välillä olisi yhteys. Että ateismi olisi jotenkin kätevä itsemurhaan lietsomisessa. Tämä noudattaa yleensä jonkinlaista filosofista ja maailmankuvallista tulkintaa. Korostin siellä, että "Onkin varsin huolestutavaa että teologi pomppaa psykiatrien alalle esittämään väitelauseita psykologisista ilmiöistä ja niiden perimmäisestä olemuksesta. Tämä ei yhtään eroa Jalovaaran demonienmanaamisesta siinä mielessä, että siinä mennään kyllä ihan toisen tieteen alueelle mestaroimaan ihmisten elämällä vähän kuin amatööripohjalta." Ideologinen syyttäminen on aika rajua. Otin tässä esille esimerkin voiman, jotta ymmärrettäisiin mitä ajan takaa. "Reaktioni on sama kuin Jokelan ampumisen jälkeen. Kun ammunnassa kuoli ateistilapsiakin, joiden aatearvo seuraavana päivänä masinoitiin monen kristityn "huolijulistukseen", oli ironiamittari kaakossa ja ainakin minun suvaitsevaisuus tavallista(kin) matalammalla. Että kuollut voidaan mukavasti välineellistää hänelle tärkeiden asioiden vastustamiseen henkilöiden toimesta joilla ei ollut em. ihmiseen mitään henkilökohtaista suhdetta, ja että tämä tulee tästä reagoimaan ihmiselle jolla on perhekohtantien kautta yhteys niihin kuolleisiin ihmisiin. Tälläisen varsin surullise aktion jälkeen vielä. Pitäisikö niitä taputtaa päähän?" Yhteys on varsin karu, koska ratkaisuna luterilaisuus ja kristinusko on omituinen jo tilastollisesti. Suomihan on tunnetusti ollut kova itsemurhamaa. Luterilaisuus on ollut pysyvää. Lisäksi tilastot aiheesta näyttävät että samaan aikaan kuin ateismin määrä nousi kasvuun, itsemurhaluvut pienenivät. Tämä vihjaa että yhteys ei ole kovin voimakas. Toki näen, että oikeasti ateismi tai uskovaisuus ei ole se syvin ongelma.

Kiuru yrittää tasapainoilla sen kanssa että hän ei sano mitään tälläistä, mutta että hän kuitenkin tarkoittaa tälläistä. "Potentiaalimuodon (rohkaISIsivat) eli voisivat vaikka rohkaista. Agressiivinen ateismi haluaa näin nimenomaan tehdä. Eihän ihminen ole kuollut vasta sitten, kun hänet haudataan. Hän voi kuolla jo paljon aikaisemmin, nimittäin pystyyn, tarkkaan ottaen silloin, kun hän menettää toivonsa. Kun ei enää ole vaihtoehtoja, on vain umpikuja. Miksi Jumalankieltäjät tyytyisivät vain houkuttelemaan ihmisiä eroamaan kirkosta, kun tehokkaampaa on riistää heiltä Jumala viemällä ihmisiltä usko parempaan ja tulevaisuuden toivo? Jos väitetään, että taivaallisella valtaistuimella ei istu kukaan ja että kuoleman jälkeen ei enää ole mitään, niin sehän on todellinen uutinen, joka tulee saattaa koko maailman tietoon. Eläköön nihilismi!" Tässä potentiaalinkorostamisen ja suoran nihilismikytköksen välissä on tietyllä tavalla huvittavaa olla. Tai huvittaisi, jos ei itkettäisi.

Toinen teema onkin nimittäin juuri se, että kaikessa on kysymys ideologisoinnista. Toki tässä ei harjoiteta ateistejen omaa logiikkaa, vaan uskovainen ikään kuin ulkoapäin määrittää sen mitä ateistin tulee kokea. Esimerkiksi Sartre ei tunnetusti ajanut arvotyhjiötä, sillä tyhjään heitetyn kokemuksessa ei piehtaroitu vaan yritettiin päätyä häpeämättömään vallan ja vastuun jakamiseen. eikä Nietzsche ajanut kohti nihilismiä vaan yli-ihminen juuri ylitti nihilismin ja päihitti sen.

Kuitenkin Kiuru esittää puhuvansa elämästä elämästä "ei teorioista vaan pelkistetystä elämästä." Ja hän kuitenkin mallintaa näitä filosofisesti ; Arvotyhjiö, nihilismi, romantiikka ja stoalaisuus ovat maailmankuvallisia mallintamistapoja, eivät psykologisia korrelaatteja. Hannu Kiuru sanoi seuraavaa ; "Romanttinen perustelu: Koska Romeo ja Julia eivät saaneet toisiaan tässä elämässä, he kuvittelivat voivansa olla ikuisesti yhdessä kuoleman rajan tuolla puolen. Filosofinen perustelu: Stoalaisuus opetti, että ruumis on sielun vankila. Samalla tavalla kuin ihmisellä on lupa paeta savua täynnä olevasta talosta, sielulla on oikeus paeta ruumiistaan."

Moitinkin tätä varsin kovasanaisesti ; "Ilman validia psykologista teoriaa on pakko palata Jalovaaraan joka poistaa sairausdemoneja. Ei lääketieteen teoria, mutta halu auttaa ja näkökulma omakokemuspohjainen. Hyvää tarkoitetaan, ja omia fiiliksiä seurataan. Kokonaisuus vaan on omissa sfääreissä irralla siitä "arjesta" johon muka nojataan. No, eheytetäänhän homojakin ja ammutaanhan hevosiakin. Arkikoklemulksella ja uskonvakaumuksella. Perimmäinen syy on etääntyminen tieteestä ja toissta ihmisestä. Ideologia ja halu bashata jotain ihmisryhmäöä tekevät ilmiöstä oman ideologian käsikassaran sen sijaan että oikeasti jeesittäisiin ihmistä. Olet osa tätä isoa myllyä. Älä ota itseesi ja arvovaltaasi. Katso kuuta ja sormea. Sen jälkeen on toki hyvä miettiä että mikä kuu-ukko sitä itse sattuukin olemaan. Vai ollaanko sittenkin vain kuutamolla." Viittasin tässä siihen, että optimismihöpö ja muut intuitiiviesti usein käytetyt avunantokeinot ovat toimimattomia. Niiden antaminen on siis pahempaa kuin antamatta jättäminen. Näissä on aina vakavana riskinä se, että syntyy itseäänruokkiva kehä, jossa itsemurhien määrästä huolestutaan ja sitten tarjotaan ratkaisuksi keinoa joka heikentää asiaa, ja kun tämä pahentaa ongelmaa ollaan enemmän huolissaan ja tarjotaan enemmän sitä "ratkaisua". Nostin tämän esiin analogiaa soveltaen. "Tulee mieleen koulukiusausteema, joka on itselleni tunteita herättävä ja tärkeä. Kun erästä kampanjaa arvioin sen tulosten kautta ja kerroin siitä että eroa kampanjaa harrastaneiden ja verrokkien välillä ei ollut, minulle huudettiin siitä että kannatan koulukiusaamista. Huvitti. Ainut mitä vastustin oli tehottoman itseriittoisuuskuplan ajamista jossa joku kukkahattu saa hyvää mieltä muiden ongelmista ratkaisematta niitä." Tämä on vakava asia. Sillä jos koulukiusaamisvarantoja ohjataan tähän, se on pois kiusaajilta. Rahaa käytetään toki yhteiskunnan hyväksi, nimittäin näiden "kukkahattujen" mielihyväksi. Rahasto pitäisi tällöin nimetä "hyvinvoivien keskiluokkaisten idealistitanttojen hupirahastoksi" eikä väittää että se auttaa kiusattuja.

En halua nostaa esiin mitään sellaista, jossa uskovainen ei saisi auttaa. Olin hyvin kiusaantunut (em.) Jokelan ampumisen yhteydessä siitä, miten moni pahastui siitä että kirkko oli paikalla tarjoamassa terapiaa. Mielestäni asiantunteva ja tieteeseen pohjaava terapia on hyvä asia. Ja jos pastoreilla on psykologista koulutusta, ja he osaavat sitä antaa, niin en lähde tuomitsemaan siksi että he edustavat jotain väärää ryhmää. Sen sijaan pahastun jos toimimattomia keinoja ja tieteellisesti eipaljastettuja korrelaatteja käytetään tosina vain siksi että maailmankuva sanoo että niillä on vaikutus. ; Tämä muistuttaa normaalistrategiaani jossa ideaalina on se, että jos on tärkeä asia, niin sitä huolellisempi pitää olla. Pelleilylle on annettava sitä vähemmän tilaa mitä tärkeämpi asia on. ; Olen tässä pragmaatikko. Niitä ihmisiä, joista kyökkipsykologia on niin suuri ongelma, että on viisaampaa korostaa omaa tietämättömyyttään. Ja että kyökkipsykologiaa vastaan pitäisi taistella ottamalla mielenterveystyön perusteet pakolliseksi koulun oppiaineeksi. (Samoin ideaalimaailmassani ensiapukortti ja ajokortti kuuluisivat peruskoulun oppimäärään ja näistä voisi joustaa vain sokeuden tahi muun relevantin syyn nojalla!) Moni tietysti sekoittaa tämän skientismiin, koska tässä mietitään vain sitä että onko yhteys toimiva ja välineet tehokkaita. Itse näen että tämä ei ole skientismiä sanan oikein missään relevantissa näkökulmassa.

IQ -sympatiakykyteema ~ eli miten sivupolkua yritetään väkisin rakentaa.

Ihmettelenkin sitä, että keskustelua haluttiin viedä siihen suuntaan että olisin jonkinlainen täysi tunnevammainen. "Kun on älykkyyttä riittävästi, puuttuu myötäeläminen. Eli lopputulokseksi näiden komenttien päätteeksi. On turha murehtia kuolemista, annetaan mennä ja annetaan kylmästi toiset kuolla. Tällainen käsitys tuli. Tämä on yksilölisen yhteiskunnan tahto ja siihen ei tunteet saa puuttua." Tämänlaista syytöstä on tietysti hieman omituista niellä. Koska ideanani oli juuri se, että miksi optimistihöpisijät eivät vaan suoraan torppaa myrkkypillereitä masentuneille. Kun masennusta vahvistetaan "intuitiivisesti parannuskeinolla", on selvää että sivutuotteena olevat itsemurhakuolemat lisääntyvät. Kun katsotaan seurauksia - eli sitä tärkeissä ja suurissa asioissa oleellista kulmaa jossa kysytään että onko "auttaminen auttamista" - on se aivan sama, kuin jakaisi ohjeita siitä miten omenista saa eristettyä syanidia.

Mutta tätä tietysti korostaa se, että Kiuru yritti heti ensilausunossaan viedä keskustelua älykkyysosamääräteemaan. En viitsi edes reagoida tähän, koska sillä ei ole tekemistä itsemurhien ja masennusten kanssa - ajatus siitä että älykkyys tarkoittaisi jotain pessimismiä ei vastaa todellisuutta. Tosiasiassa onnellisuus ja älykkyys eivät oikeastaan korreloi keskenään. Älykäs voi siis olla aivan yhtä hyvin onnellinen kuin onneton. Ja sama koskee meitä vähän tyhmempiäkin.

Moitin tässä kompensaatiopakosta. Eli siitä, että ihmiset usein ajattelevat että hyvä attribuutti on jostain toisesta pois. Että kauniiden olisi pakko olla tyhmiä. Ja että Hawking on nero koska on maksanut siitä rullatuolillaan. Tai että ihmiset ovat neroja koska ovat pessimistisiä, surullisia ja masentuneita. Tämä ei tietysti yleensä vastaa todellisuutta. ; Tässä kohden kompensaatiopakon tekee toki erityisen typeräksi se, että tosiasiassa tutkimukset näyttivät juuri sen, että ateistit ovat myös myötätuntoisempia. (En maininnut tästä toki kotimaassa, yritin olla neutraali tältä osin, tuo olisi liian repivää. Ja irrelevanttia koska en ole ateisti.) Tämä itse asiassa on lujassa kytköksessä sen kanssa, että ideologisuus rakentaa nimenomaan leirejä. Emootiot leiriytyvät. Tämä on toki itsellenikin varsin tuttu ilmiö, ja sen reaalisuutta onkin vaikeaa kiistää.

Erikoisinta oli, että otin esille oman taustani. Olen yrittänyt itsemurhaa. Minulla on omakohtaista kokemusta siitä mitä masennus on. "Nähdäkseni vain minua syytetään samastumiskyvyttömäksi vaikka tosiasiassa kaikki muut on tässä masennusasiassa ns. ulkopuolisia. Minun kyky ymmärtää muiden ihmisten ajatuksia ei ole parhaasta päästä. Mutta tässä kohden kysymys onkin minulle kokemusasiantuntijuudesta. Miten niin masentuneen ihmisen ajatusmaailma osoittaa vieraantumista masentuneiden ihmisten kokemusmaailmasta?"En vastaa kristittyjen ideaalia, joten sanomani muokkautui antiteesikseen ja erimielisyyteni siitä miten masentuneen mieli toimii tulkittiin siten että he ovat eimasentuneina oikeassa ja minä masennuksen kanssa kovan koulun painineena olen väärässä.

Tässä itse asiassa olisi minusta ihan hyvä syy olla "olematta sympatiakykyinen". Valitettavasti kristittyjen maailmankuvallinen lokeroiminen estää heitä tässä kohden käyttämästä tilastollista etulyöntipotentiaaliaan. Sillä olen tunnetusti toistanut sitä, miten ihminen helposti samastuu asioihin itsensä kautta. "Samanlaisuuteen kahlitseminen" on usein virhe. Toista ei ymmärretä koska omat tunteet ovat hyvin hallinnassa ja niiden kulku ymmärretään. Ja ihmiset eivät vain ole toistensa klooneja. ; Esimerkiksi mielenterveyspuolella perusongelmana on se, että jos ihmisen mielenterveys on sairas, se ei by definition toimi normaalisti. Korostin tätä heitollani "Ai, elämä on lahja - siis minne voin palauttaa?" Tämä korostaa sitä, että kun joku yrittää optimistisesti selittää että elämä on lahja, niin tehokkuus piilo-olettaa jotenkin sen, että tosiasiassa toinen kokisi elämänsä hienona ja arvokkaana ja ei siksi tekisi itsemurhaa. Kuitenkin tosiasiassa juuri näin ei ole. Epänormaali mieli kulkee aivan omia rajojaan. Tässä väkissä on vakava ns. ymmärryshorisontti.

Hauskaa on, että tutkimuksiin ei löytynyt tuloksia joissa itsemurhariski olisi liitetty ateisteihin. Sen sijaan löytyi kyllä brittitutkimus (lue:Iltalehti) jossa puhuttiin hieman jostain muusta kuin ateismista. Perhesurmia, jatkettuja itsemurhia, harrastavat omistushaluiset, kontrolloivat ja omahyväiset ihmiset. Tämä tietysti liittyy monien mielikuviin "aggressiivisesta ateismista". Yhteys on edelleen päässä, ja se on yhtä asiatonta kuin se, että joku ateisti syyttäisi uskontoja sodista väittäen että yksilö ei uhraisi itseään ilman tuonpuoleistoivoa.
1: Toki stoalaisuuden ajatus ruumiista sielun vankilana ja Romeon ja Julian ajatus tuonpuoleisesta ikuisuusrakkaudesta ovat teistisiä. Eivät ehkä kristillisiä, mutta ehdottomasti teistisiä.. Mutta tämä olisi sitä kauheaa filosofiointia maailmankuvien kautta, josta juuri en pidä!
2: Eihän siihen voi oikein muuta sanoa, kuin että jos se on totta niin jokainen uskonnottomalle masentuneelle tuleva uskovainen joka kertoo että (a) ateismi tarkoittaa elämän arvottomuutta, nihilismiä ja sitä että myrkkytabua naamaan vaan ja (b) jotka uskovat että ihmisen maailmankuvan seuraaminen ohjelmoi hänen käytöksensä. Niin jokainen näistä ihmisistä yrittää murhata tämän ateistin. Sillä jos argumentti ateismin ja itsemurhan välillä on vahva, ja toinen uskoo sen, niin hänhän tappaa itsensä, eikä edes tapa itseään kristittynä! Ainut mikä siis pitää ketään ateistia hengissä on ignoranssi ideologiansa aukkopaikoista. Miksi siis purkaa tätä ignoranssia ns. argumentoinnein? Ainut tie ulos tästä on ajatus siitä että nämä kristityt tietävät puhuvansa paskaa. Uskon että he tietävät puhuvansa paskaa. Tai sitten maailmassa on ihmisiä jotka ovat todella murhanhimoisia.

Hupaisinta on, että tässä uskon puolustamiseksi kelpasi myös juoruilun vaarojen väheksyntä. Kun uskovaisten syyllisten etsintä ilman korrelaatioilla näytettyjä todisteita otettiin "tiedeuskoisesti" esille, niin tässä vaiheessa avuksi kelpasi jopa höpölehtien sosiaalipornon positiiviseksi muokkaaminen ; "Kun yhteiskunnassa tapahtuu jotain kamalaa, sitä pohditaan yhdessä. Media on yksi foorumi. Ei se mitään sosiaalipornoa ole. Sanapoho vie ajatukset vain sivuraiteelle, mietin itsekseni tätä asiaa."

Metaeettinen käytännön haaste.

Teksti puhui masennuksesta. Minä ilmestyin paikalle kertomaan masennuksesta. Nostin esille käytökselläni klassisia masennuksen piirteitä. Puhuin itsetuhoisuudesta ja totuuden siitä että en oikeasti useinkaan tiedä että miksi helvetissä vaivautua nousemaan aamulla ylös. Ja että tämä ei ole ideologista kriisiä, vaan olin vakavasti masentunut kristittynä, ja olen sitä vähemmän nyt. Ja että ero ei ole ideologiamuutoksen ansiota. Lisäksi nostin esille linkin joka korosti että miehillä ja monilla muillakin masennus ei ilmene suruna vaan äkäisyytenä. Vihjasin aivan suoraan tekstillä että tämä kytkös voi olla itsellänikin.

Nähdäkseni tämä on sama kuin jonkin sortin avunpyyntö. Kun tekstin aiheena on itsemurhista kauhistelu, on syytä nostaa esille se, miten esimerkiksi masentunut ihminen kohdataan. Esimerkiksi tekstiripulointini taustalla oli nostaa esille sitä että olisi tärkeää tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Valitettavasti ilmeisesti masennusoireeni ilmeisesti kytkivät päälle piirteitä jotka tekivät minusta sosiaalisesti ärsyttävän. Näin ollen masennusoireet kytkivät avuliaiden hyväntahtoisten ihmisten mielessä pois kaikki ne järjestelmät joita masentuneen auttamiseen tarvitaan. Tämä johtaa tietysti aikamoiseen paradoksiin, ja johtaa siihen että kenties tämä palsta ei pidä sisällään niitä myötätuntoisia ihmisiä jotka tunnistavat hädän silloin kun se itsemurha-aikeiden esilletuomisen muodossa konkretisoidaan ja jotka käärivät hihansa ja auttavat. ; Olipa koulutustaso mikä tahansa, tämä palsta mokasi käytännöllisen elämän testin. Masentunutta ei osata kohdata.

Toki on sanottava, että valmistelin tätä iskuani jonkin aikaa. Luin masennusoireista ja siitä miten ne ilmenisivät. Pyrin tuomaan juuri niitä esille. (Jopa vuorokausirytmin.) Toisaalta moni piirre oli rehellisesti sanoen sellainen, että niitä ei tarvinnut teeskennellä. Käytökseni monet piirteet voivat olla ihan reaalisia masennusoireita ; Olen viime aikoina joutunut punnitsemaan em. tematiikkaa aika raskaasti ; Kaikenmaailman nettitestit antavat raketinkovia lukemia, ja joinain päivinä katson että niissä ei ole perää ja tämä johtuu vain siitä että nettitestit ovat paskaa. Ja toisinaan ajattelen että kyllä niissä tuntuu nyt olevan joku pirun iso järki. Mielessäni kävi jopa se, että olisipa mukavaa mennä Ruttopuiston kirkkoon vetämään kaulasuonet auki. Ihan kiitokseksi toimivasta ihmiskohtaamisesta. Tiedostan että tämänlaiset aikeet eivät ole ihan terveimmästä päästä.

Kuitenkin minut nähdään lähinnä vihollisena. En tosin tiedä miksi, koska en ollut ateistinen. Toistin että en ole ateisti. Toistin sitä, että haluaisin että ideologia sysätään syrjään ja kohdataan toinen ihmisenä. Näytti siltä että tämä viesti ei mennyt läpi. Ja minuun heitettiin ties mitä kommunismirinnasvihjauksia - ja vastaavia.

Jopa kun arvioin käytettyä huumorikeinoa, ateistejen syytöstä, niin kuvasin että se ei ole kovin hauska ja että se on asenteellinen ad hominem, horse laugh ja muutenkin ikävä. Sain vastauksen "Koska en kirjoita millään hikipedia-tyylillä, niin sinun on ihan turha yrittää sovittaa teksteihini mittapuita, jotka eivät esitystapaani kuulu. Eli mittarisi ovat aivan pielessä!" Ajatus on sinänsä hyvä, että hikipedia ei tosiaan toimi kaiken muun maailman retoriikalla. Mutta tässä kohden taustalla on itse asiassa laaja juridisesti ja eettisesti varsin tuettu teoria, joka on asian kanssa puuhatessa tullut varsin reflektoiduksi. Vähän väkisinkin, koska teoriassa joku päivä juristi voi jahdata minut sakkolapulle tekstistä jota en ole kirjoittanut enkä edes lukenut.

Tämä soveltamani ajatus oli ns. "mens rea" ja "mala fide" -ajattelua. Jota esimerkiksi "Takkirauta" nosti esille kun aiheena oli juuri se, että on mietittävä sitä mitä sanotaan ja miten se sanotaan. - (Takkiraudan tulkinnoista voi kenties sitten olla kenties montaa mieltä, mutta teoria on laajasti käytetty ja hän esittelee sen ihan mukavasti.) ; Ja kyllä. Se miettii sitä mistä aiheesta puhutaan ja miten siitä puhutaan. Se on voimakas ja syvällinen sekakytkentä tosiasioita, retoriikkaa ja päättelyn rajoja. - Itse tosin käytän tästä mieluummin A. W. Yrjänän sitaattia "huumori ei ole voima- vaan taitolaji." Voimankäyttö ja vastustajan bashaaminen ovat tietysti oleellinen osa erilaisia alakulttuurejen huumoreja. Mutta se ei yleensä ole kovin hauskaa tai kohteliasta tai humaania. Se on huhupuheiden ja moraalisen närkästyksen lietsontakeino.

Näenkin että Ruttopuiston Rovasti on osa ongelmaa. Ainakin minua tekstien lukeminen alkoi masentamaan enemmän kuin helpotti. Tällä saattaa olla reaaleja seurauksia, kun kuitenkin puhutaan kaltaisestani ns. suisidaalisin piirtein masentuvasta. En voi oikeastaan tehdä muuta kuin miettiä sitä, että miksi iltalehtien kohdalla usein tiedostetaan se, että teko ei ole kovin eettistä. Mutta että sielunhoidon kohdalla pseudotieteellinen eksploitaatio on hyväksyttävää, ja keskutelu siirtyy välittömästi siihen että eikö kristityt muka saisi auttaa. Kysymys ei ole siitä, vaan siitä että onko se heidän auttamisensa auttamista vai pahentamista. Ainakin minun vastaukseni tässä kohden on se, että sielunhoito on taatusti monesti hyvinkin avuliasta. Mutta vain ehdoin ja puutteet olisi hyvä tiedostaa ja korjata.

Omakohtaisesti se kuitenkin oli "kiusaustesti" jossa kotimaan -ei ollenkaan kirkon fundamentalistisinta linjaa- uskovaiset failasivat niin pahasti ja totaalisti kuin voi. Ja tämä ei ole pelkkä ansa jossa etsin tekosyytä onnistua. Sillä, kuten lukijani muistavat, olen ilolla saanut huomata että uskovaiset voivat onnistua eri haasteissa hyvinkin puhtain paperein. ~ Minusta oli ahdistavaa, että henkilö joka lähinnä yritti siirtää keskustelua IQ -teemaan ja jonka kanssa samaa ideologiaa edustavat tekivät tätä samaa, päätyi oikeasti selittelemään että "Tiedoksesi, Tuomo: Teologisessa tiedekunnassa näitä kommenttipuheenvuoroja käytetään aika ajoin harjoitusmateriaalina, kun halutaan selvittää, miten kirjoittajat argumentoivat keskusteluissa omia näkemyksiään. Syntyykö todellista keskustelua, vai onko joukossa ihmisiä, jotka heittävät sen oman agendansa joka paikkaan teemasta riippumatta." Selvästi hän itse ei ns. osallistunut ja reagoinut sanoihini. Itse sentään edes vastasin kaikkiin hänen antamiinsa kommentteihin. Enkä pelkästään vastustaen. No, näitä tekstimateriaaleja on nähtävissä.

Ne näyttänevät, että tekstini tulkittiin päinvastoin kuin sanoin. Ne näyttävät että kukaan ei kysynyt vointia. Kukaan ei toivonut voimia. Ne näyttävät sen käytännön kommunikaatiotason jossa on vihollisia. Ne näyttävät sen pelikentän joka on tietääkseni viimeisen neljän vuoden ajan vallinnut kirkollisessa keskustelussa. Siinä vaiheessa piispat päättivät ilmeisesti että heidän puljunsa viestintästrategia perustuu siihen, että ateisteja kutsutaan fundamentalisteiksi. Ja että ateistia aina verataan fundamentalistiin. ja että fundamentalisteja ei vastusteta, vaan ateisteja. Ja tässä lopputuloksena on ollut se, että tosiasiassa lähes kaikki muu paitsi uskovaisuuden tärkeyden korostaminen aivan kaikessa - kuten tässä yhteiskuntarakenteissa ja psykiatriassa -  on samaa kuin se että ei ole fundamentalisti.

Se, että näkee että maailmankuva, nimenomaan kristillinen, ei pidä sisällään automaattista selitystä ja auktoriteettia yhteiskunnallisten itsemurhien taustaselityksenä, on samaa kuin vihainen militantti antiteismi. Ja sitten sitä ollaankin sympatiakyvytön militantti fundamentalistiateisti. Vaikka olisit oikeasti kristillinen humanisti tai kaltaiseni fundamentalistiagnostikko-illuminaatti. Osa uskonnottomista kutsuukin kirkon tämän viestinnän soveltajia kirkon hitmaneiksi. Suoraviivainen automaattisesti tuomitseva julmuus, jossa on kohtaamisen välttämisen henki osuukin tähän nimeen hyvin. En tiedä miksi tämä on käytännössä muuntunut moniarvoisuuttaan korostavan kirkon päästrategiaksi. Mutta varsin järkähtämättömästi sitä toteutetaan nimenomaan kirkon valtaapitävien piispojenkin keskuudessa. Joka on yllättävää, hämmästyttävää ja järkyttävää.

Moni onkin kiinnittänyt uskonnottomien suljetuissa ryhmissä huomiota siihen että Ruttopuiston Rovasti harjoittaa ilkeyttä huumorin nimissä. Minä en vain jäänyt nurkkaan valittamaan vaan yritin aikaansaada jonkinlaisen kontaktin jossa tämä hänen maineessaan tunnetuin piirre nykypäivänä tuotaisiin hänen tietoonsa nin että hän voisi vaikka tomertua. Huomata inhimillisenä ihmisenä tehneensä virheen ja korjaavansa tämän. Toisin kävi. Se oli pettymys, rehellisesti sanoen. Sillä vaikka joudun aika usein tuomaan tälläisiä ikäviä ja repiviä tosiasioita esille, niin oikeasti suuttumuksessa on iso annos sitä että sitä ikään kuin toivoi ja odotti parempaa. Auki jääkin vain yksi kysymys.
Yritätkö "argumentoida" minut hautaan?
Kuinka kovasti kaipaat elämääsi moralisoivaa närkästynyttä sosiaalipornoa?
Do you feel lucky, punk?
Please. Make. My. Day.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Haastattelu

Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)

Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.

Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:

Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.

Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.

Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.

Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.

Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.