Zen ja itsensä siteeraamisen taito.

"This is ten percent luck / Twenty percent skill / Fifteen percent concentrated power of will / Five percent pleasure / Fifty percent pain / And hundret percent reason to remember the name."
(Fort Minor, "Remember the name")

Jälleen on syntynyt uusi sataluku täyteen "näitä juttuja". Tarkalleen ottaen kahdeksas sadas. Joten. Tällä kertaa voisin ottaa lähtökohdaksi muistamisen ja verkostoitumisen. Ja kun kyseessä olen minä, niiden yhteyskohta lienee paras tapa kohdata ne. Tämä linkkikohta taas on tietenkin brassailu.

Psykologisessa oppimistutkimuksessa muistia pidettiin pitkään ikään kuin tallennuskapasiteettina. Muistaminen oli pitkään varastotilaa. Ihmiset osasivatkin sivistyneesti pitkiä kappaleita Kalevalaa. Asiantuntija oli tätä kautta pitkälti sellainen jolla oli iso muistivarasto. 1980 -luvulta lähtien on kuitenkin nostettu esiin uudenlaista näkökulmaa. Muisti korostui päätelmänteon tuottajana. Tällöin muisti muuttuukin enemmän toistettavuudesta toimivuuteen. Varasto ikään kuin korvattiin tehtaalla.

Tätä kautta voidaan ajatella että blogin pitäminen ja blogaaminen heijastelevat tätä. Blogi on tietyllä tavalla ajatusvarasto. Eli sinne kerätään erilaista aineistoa. Ne säilyvät, eivätkä muutu. Tätä kautta niihin voidaan palata. Kuitenkin itse kirjoittaminen on prosessi, johon liittyy luovia ja epämääräisiä elementtejä. (Vaikka kyseessä olisi niinkin kuivakka tavara kuin mitä täältä löytyy.)

Tätä kautta päästäänkin siihen että blogiviesti voisi yksinkertaisemmillaan olla "lunttilappu", jossa käydään lainaamassa tavaraa. Näin tieto saataisiin talteen vaikka se ei aina olisikaan mukana. Moni käyttää tämänlaista pään ulkoista muistia yrittäessään saada koulussa parempia arvosanoja. Monien mielestä kirjoittaminen on kuitenkin tärkeä oppimisen väline. Tämä tarkoittaa sitä että lunttilapun kirjoittaja joutuu itse asiassa lukemaan kirjan, ja ottamaan siitä tärkeänä pitämänsä asiat ylös. Ja TV -shopia siteeraten: "Eikä siinä vielä kaikki!" Kirsti Lonka on itse asiassa keskittynyt siihen miten kirjoittaminen onkin kaikista tärkein ajattelemaan oppimisen väline. Käsitykset muotoutuvat ja kehittyvät kirjoittamisprosessin kautta. Kirjoitustoiminta onkin tätä kautta "enemmänkin toiminnan tulos kuin sen edellytys". Tosin Lonkakin korostaa että parhaat edut syntyvät kun kirjoittaa itselle tärkeistä asioista, ja kun kirjoittamisella on myös yleisö. Yleisön ajatus kun sisältää myös ulkopuolelta katsomisen vaatimuksen. (Vaikka niitä ei luettaisikaan.)

Toinen asia muistissa on se, että se voi olla ulkoista. Esimerkiksi aviopuoliso saattaa muistaa mihin olet laittanut sukat. Tämä on hyödyllinen asia. Samoin tieteellisessäkin yhteisössä kollegat, ja kirjoitetut paperit toimivat ulkoisena muistina (lunttilapun tavoin). Samoin laskuissa on merkitty pitkiä viitenumeroita joiden muistaminen olisi hankalaa. Näiden käyttämistä ei välttämättä pidetä kunnioitettavana, mutta ulkoinen muisti myös vapauttaa voimavaroja "uusien seikkailujen kehittämiseen".

Hajautettu muisti auttaa myös siten että voidaan aina konsultoida eksperttiä: Esimerkiksi sikatutkimuksessa voi olla tarvetta soittaa hyvälle tilastotieteilijälle. Tilastotieteilijä ei välttämättä osaisi kaikkea sikoihin liittyvää, osaisi edes työskennellä sikatutkimusasemalla, mutta hänen apunsa voi silti ratkaista ongelmia. Tätä kautta saavutetaan tuloksia, joihin ei muuten päästäisi. Ilman eksperttiyttä sosiaalisissa yhteisöissä korostuisi se tieto joka on kaikkien tiedolla ja se määräisi rajoja. Transaktiivinen muisti onkin monesti arvokasta, koska se myös takaa sen että toiminnan kannalta olennainen tieto ei unohdu, ja työnjako vieläpä usein nopeuttaa tehtävää ja vähentää muistamistaakkaa.

Naomi Miyake huomasi että ryhmätyö nopeuttaa ratkaisemista. Kun ongelmana oli ompelukoneen lankojen yhteen jääminen, vaikka neulat ovat kiinteitä eikä langassa ole vapaata päätä. Yleensä teknisempi pari otti "johtavan aseman" esittelijänä ja kertojana, kun taas vähemmän taitava esitti vastaesimerkkejä, pyysi selvennyksiä ja pakotti tätä kautta esittelijänkin uudelleenpohtimaan tuloksiaan, ja jopa uudistamaan niitä. Tätä kautta vain "heikommin osaava" ei oppinut, vaan myös "parempi" kehittyi paremmin. Ongelmanratkaisu saattoi hidastua jos toisella oli vahva näkemys. Jakamisen arvo näytti olevan uusien ajatusten testaaminen ja hylkääminen.

Toisaalta kun tähän liitetään lukeminen, huomataan että "menneisyyden minä" myös "kirjoittaa nykyiselle minälle". Jos entisiin juttuihin viitataan, syntyy itsensä kehumisen ja/tai kritisoimisen kehä. Silloin on samanaikaisesti kirjoittaja, lukija ja kriitikko. On mestari ja oppipoika. Nämä kaikki tiivistyvät itsensä siteeraamiseen. Ja taidoksi se muuttuu jos sen tekee hyvin.

Tämä blogi liittyy lujasti näihin. Kun kirjoituksia selaa, täältä löytyy sekä faktaluetteloja, jotka ovat filosofian harjoittajille "ilmiselviä". Ne ovat perustietoja, jotka ovat ikään kuin "varastotavaraa", jotka on päntättävä hieman kuten vieraan kielen sanat ja niiden taivutusluokat ja kirjoitusmuodot. Toisaalta joukossa on kokeellisia - ja tätä kautta myös riskialueella pyöriviä - juttuja, jotka ovat enemmän "tehdastuotantoa". Kun näitä kirjoittelee yleisölle, sitä tulee ottaneeksi "johtavan aseman" esittelijänä. Se voi taas hivellä itsetuntoa.

Korostan tässä kuitenkin sitä että Lonkan mukaan asiantuntija on myös "sosiaalinen komponentti". Asiantuntijalla ei välttämättä ole ammattilaisen tietoja. Jos esimerkiksi kaveripiiri pyytää joltakulta ohjeita sisustukseen tai kukkien kasvattamiseen, kyseessä on eräänlainen asiantuntija. Toisaalta konsultoitavaksi voi päätyä myös olemalla knowledge broker, joka on välittävä linkki, organisaatio tai persoona, joka antaa yhteyden tietolähteisiin. Ja jossain tapauksisssa yhteyden tietoon. Linkin itsensä osaamistason ei välttämättä tarvitse olla kovin kummoinen, jotta tämä olisi erittäinkin arvokas.

On kuitenkin ehkä fiksua erottaa erikseen pyrkyri, jolta ei konsultoida mutta joka rientää aina kommentoimaan kaikkia kysyttiin tai ei. Tämä nimittäin liittyy siihen että Longan mukaan ajattelun ajattelu ei kehity, jos itsekeskeisyys ja oletukset muiden vihamielisyydestä ovat kuvioissa. Jos syntyy kollektiivinen paranoia, kerrataan ja vahvistetaan pahoja ajatuksia eikä virheistä opita. Teinien vanhempien kauhuskenaariot ruokkivat toisiaan. Ja väitöskirjan tekijä voi kuvitella että opponentti on salajuonessa professorin kanssa koska eivät pidä kirjoituksen aiheesta eikä siksi korjaa sitä. Ulkopuolisten ihmisten kanssa keskustelu auttaa hillitsemään tämänkaltaista toimintaa. Tämänkin mietintä lienee tärkeää myös tämän blogin kohdalla.

---

Kuvan idea selviää kun katsoo "Kapteeni Selviö" -ilmiöstä. Kyseessä ei ole aito supersankari, vaan kyseessä on "sarcastic name for someone who states the obvious".

Pseudoevidentialismi.

Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.

Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.

Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.

Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.

Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.

Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.

Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.

Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)

Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.

Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)