Pieni ajatus ; Oksennus

Mikä tyyli lyylin lemmikeillä!
Byäärgh!

Havis Amandan hylkeet sylkevät vettä suustaan. Siinä on myös kaloja jotka syöksevät vettä suustaan. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Moni muukin suihkulähde koostuu patsaista joiden suusta tulee vettä.

Minun makuani pidetään makaaberina. Mutta jopa Manneken Pis kusemiskuvastoineen edustaa mielestäni arkista hyvää ja asiallista makua tämän oksennuskuvaston vierellä. Joku on päättänyt että on sivistynyttä pistää joka paikka täyteen yrjöäviä olentoja. Kuin jonkun kaamean mahataudin kourissa jokainen suihkulähde. Eikä kukaan sano mitään!

Ehkä he ovat, hieman Rabelaisin hengessä, ymmärtäneet että ilman ruumiinaukkoja ihminen on umpinainen. Eli olemme kaikkien reikiemme kautta yhteydessä kosmokseen. Kenties oksentavien patsaiden kohdalla on sekin, että kun se on selvästi mekaaninen eli deterministinen, eikä sitä voi ymmärtää niin sitten se olisi jotenkin transsendenttia. Mutta en usko tähän. En tosin voi ymmärtää mikä muukaan tämän muodin takana on?

Kuitenkin. Kun tämä pöntölle puhumisen kulttuuri on niin yleinen, niin minua hämmentää ennen kaikkea se, että tätä taiteellisuuden riemuvoittoa ei ole viety loppuun asti. Missä ovat suihkulähteet joissa vesi tulee nenästä kuin patsaalla olisi jättiläsimäinen aivastuslima tai räkänenä tulossa? Yllättävän harvassa ovat myös suihkuavat perseet. Kun tälle laatoituslinjalle on jo kerran lähdetty, olisi tämä ripulilinjakin aivan yhtä asiaankuuluva. Tälläisten suihkujen väistely toisaalta myös imitoisi aitoa elämää, kuten Guy Windsor opettaa.

Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma

Pertti Kurikan Nimipäivät ei hävinnyt siksi että euroviisuissa oltaisiin suvaitsemattomia. Syynä on se, että Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma. Sen laulu on rumaa. Sen esitys on ruma. Sen esiintyjät ovat rumia. Punk on rumaa. Kaunis punk on oksymoroni, ellei vielä tätäkin vahvempi ristiriita.

Punk on hieman kuten sammakonkutu. Punk on hieman kuin Mika Sipuran biologiantunnilla dissektoidusta rotasta löytyneet 11 rottasikiötä. Kuin Pectinatella magnifica -sammaleläin. Jos ei niitä katsoessa vatsa kovetu eikä konkreettisesti tiedostu elämän limaisesta, yrjöisestä ja visvaisesta perustasta niin jotain on tehty väärin.

Luultavasti tämän vuoden euroviisut voitetaan suvaitsevaisuutta ja yhtenäisyyttä korostavalla kappaleella joka on tyylillisesti kitchiä. Antipunkkia.

..ja roiskis

Tänään televisiosta tuli Suomalaisille Pyhää asiaa. Eli jääkiekkoa. Tämän tiimoilta pääsimme töistä epätavallisen varhaiseen viikonlopun viettoon. Minäkin lähdin. Kävelin ulkona kadulla, haahuten omia asioitani. Joku minulle aivan tuntematon nuori, arviolta noin 20 vuotias - kenties jopa hieman nuorempi - mies sylki päälleni ja juoksi.

Tilanne oli sen verran ällistyttävä, että hän sai sen verran pitkän etumatkan, että en edes yrittänyt jahtia. Mikä demonstroi mainiosti sen, miten esimerkiksi ampuma-ase tai veitsi ei oikeasti ole kovin tehokas apu itsepuolustuksellisesti ; Tilanteet ovat nopeasti ohi, asioita ei ehdi tekemään. Moni esittää että jos tavallinen ihminen ei saa kantaa asetta, niin sitten kaikki aseet ovat pahoilla. Teknisesti tämä on totta, mutta siinä unohdetaan että aseistus toimii vain jos joku ärhentelee sen sijaan että hyökkää ja päätät ottaa osaa projektiin pakenematta paikalta.

Kokemus oli uusi. Naamalleni on lentänyt merkittävä klimppi toisen ihmisen suussa ollutta limaa ainoastaan kerran aikaisemmin. Silloin kyseessä oli ilmiselvä vahinko, tähtäys oli muualle ja satuin vain olemaan tiellä. Tämänlainen temppu on kohtuullisen vittumainen tehdä toiselle ihmiselle. Mutta ei sellaisella raivostuttavalla tavalla, vaan sellaisella iljettävällä tavalla. ; Kommentoin asiaa kotona mainitsemalla melko tyynesti, että "jollakulla oli varmaan sisällään paljon pahaa oloa". Tämä on sen tyypin vastaus jota en ole koskaan ymmärtänyt muiden lausumana. Mutta sylkeminen on jotenkin hyvin erilaista kuin esimerkiksi lyöminen. Jotenkin tämä oli se asia jonka halusin tästä sanoa.

Syynä laimeaan reaktiooni saattoi olla se, että
1: Sylkeminen lähinnä ällistytti aluksi. Ja sitten kun tämä ällistys loppui, oli tilannekin jo ohi. Tässä suhteessa oli kenties aivan viisasta juosta. Paikalle jääminen, vaikka vittuilemaan, tai kävely olisi pidentänyt tilannetta. Ja tällöin ei kannata ihmetellä jos toinen vaikka nykäisee leukaluut sijoiltaan jotta kykysi sylkeä toisia naamaan neutraloituisi. (Ja tiedoksi ; leukaluun dislokaatio on iloinen ja helppo toimenpide. Siinä on brutaalius-helppous -suhde jonka kanssa juuri mikään ei kykene kilpailemaan.)
2: Toisekseen sylkeminen on jotenkin "luuseristrategia". Se on ikään kuin viimeinen nurkkaan ajetun rotan strategia jota harjoitetaan silloin kun ei ole vihan lisäksi asemaa, kykyä tai keinoja tehdä mitään muuta. Sylkeminen on hyvin universaali halveksunnan osoitus ja siltä osin loukkaus. Mutta se on samalla loukkaus jonka tekijä taatusti alentaa itsensä.

Sellainen tuntuu väkisin jotenkin henkilökohtaiselta. Näin ollen ensimmäinen ajatukseni oli että joku olisi katsonut kuvani netistä. Sylkeminen olisi tällöin luonteeltaan ihan ymmärrettävää lukijapalautetta. Kyllähän tälläiset tekstit varmasti ärsyttävät. En kuitenkaan pidä tätä teoriaa kovin uskottavana ; Toki en piilottele kuviani, mutta en kuitenkaan ole riittävän julkinen hahmo jotta tämänlainen tilanne olisi kovin todennäköinen. Jollain hyvin kaukaa haetulla tavalla tämä on toki mahdollista. Mutta en oikein jaksa uskoa tähän vain sen vuoksi että se loisi jonkinlaisen glorian siitä että olisin jotekin niin tärkeä tai vaikutusvaltainen. Egoni on suuri, mutta se ei ole noin suuri.

Jos sylkijä olisi joku kuuluisa kreationisti jonka persoona viittaisi suoraan motiiviin, niin tilanne olisi toinen. Mutta vaikka tekijä onkin tuntematon, niin varmaa on että hän ei ollut kukaan nimekäs tai muutoin tietämäni kreationisti. Uskonnollinen motiivi ei siis vaikuta uskottavalta.

Epäilenkin että kannanoton takana on enemmänkin se, että joku näkee että edustaisin jotain asiaa. Tai tarkemmin, että ulkoasuni edustaa hänen mielessään jotain. Seuraavat vaihtoehdot tulivat mieleeni:
1: Sylki oli kannanotto turkistarhaukseen. Kun minulla on kuolleen eläimen karvasta tehty hattu, on se aivan uskottavaa. Hattu herättää muutenkin huomiota, sekä kehuina että moitteina. Pääkappaleeni on kaiken kaikkiaan tyylikäs, herttainen että tunteettoman psykopaattimurhaajan suosikkivalinta.
2: Toisaalta eilen on aloitettu vääntämään homoseksuaalien avioliittoon liittyvää lakia ja tämä voi ärsyttää monia. En ihmettelisi jos jollakulla on asia ns. sylettänyt niin paljon että hänessä on herännyt viha. Ylitulkinnan mahdollisuus on olemassa koska käytän pinkkiä kaulaliinaa joka on vieläpä väännetty solmuilla kuvioksi. Päätelmä seksuaalisesta suuntauksesta olisi tältä osin väärä mutta ymmärrettävä.
3: Toisaalta joku on voinut tulkita että olisin jotenkin väärällä puolella luokkasodassa. Pukeutumiseni saattaa herättää harhan siitä että olisin porvari. Vaatteeni ovat hinnaltaan merkittävän halvat, mutta esimerkiksi takissani on nappeja ja taitoksia jotka luovat tiettyä herrasmiesmäisyyyttä.  Ihmiset voivat hakea selitystä pukeutumiselleni väärältä vuosisadalta ja nähdä että hattukin olisi jonkinlaista rahalla leveilyä.

Muitakin syitä voi tietysti olla. Ihmiset tekevät kaikenlaista, vaikka vedonlyönnistä.

Nämä arvailut vihjaavat että viestintä oli jotenkin epäonnistunutta. Valitettavasti en voinut kysyä tekijältä sitä mikä tähän tekoon motivoi. Mitään iskulauseita ei kuulunut, joten sylkemisen viesti jäi perimmiltään arvoitukseksi. Mielestäni olisi rakentavaa saada tekijälle jotenkin tiedoksi se, että sylkeminen on varsin symbolinen aktio ja että vaikka tulkittu vihan syy oli tekijälle kenties ilmiselvä, se ei kuitenkaan ole muille kovin selvä. Sillä identiteetti koostuu sekin symboleista. Toki yritämme viestiä pukeutumisellamme jotain, mutta tämä viesti ei ole aina kovin yksinkertainen. Siksi toisen tulkinta ei välttämättä sisällä samaa viestiä kuin mitä pukija on tarkoittanut.

Limaenkeleitä ja hirviöiden kesyttämistä

"Nor will I ever see the mucous, that most intimate interior of my flesh, neither the touch of the outside of the skin of my fingers, nor the perception of the inside of these same fingers, but another threshold of the passage from outside to inside, from inside to outside, between inside and outside, between outside and inside."
(Luce Irigaray)

Luce Irigaray käsittelee sukupuolisuutta idealisoimalla ne tasolle jossa ei oikeastaan ole kysymys mistään biologisesta konseptista. Hänellä maskuliinisuus tarkoittaa sitä että asioita otetaan haltuun. Tässä ytimessä on struktuuri, mikä tahansa struktuuri. Feminiinisyys ei sen sijaan käsitteellistä vaan ihmettelee.

Tämä näkökulma johtaa varsin erikoiseen metaforaistoon. Esimerkiksi liman käsite voidaan Irigarayn maailmassa nähdä sosiaaliseksi ja naiselliseksi. Ja esimerkiksi rakastavaiset jotka vaihtavat limaa konkreettisesti voivat ihanteellisimmillaan ikään kuin vuotaa ja sekoittua toisiinsa. Tässä on Irigarayn maailmassa kysymys struktuurin hämärtämisestä. ; Ja tästä johtuen lima saattaakin muuttua konkreettisesta asiasta idelisoiduksi symboliksi jossa konkreettinen inho limaa kohtaan onkin inhoa varsinaista feminiiniyttä kohtaan.

Normaalielämässä asiaa voidaan tietysti lähestyä vaikkapa kondomin käsitteen kautta ; Kondomi edustaa nimenomaan struktuuria, se on maskuliininen ja se ikään kuin lisämaskulinisoi. Se iskee miehen falloksen ympärille lisämieheydeksi joka kontrolloi miehessäkin olevaa luontaista naiseutta eli limaisuutta. Näin ollen kondomin käyttö voi olla pelkoa kontrollin menettämistä kohtaan. Ja sen puhkeaminen voitaisiin nähdä mahdollisuutena hedelmöittymiseen.

Feministit harvemmin esittävät tämänlaisia ajatusketjuja todisteena siitä että ehkäisy olisi epäeettistä. Mutta periaatteessa tämänlainen symbolisen ja konkreettisen tason sotkeminen olisi hyvinkin Irigarayn tyyppistä. Hänhän on aivan suoraan ottanut kantaa turbulenssin tieteeseen aivan vastaavalla liman ja kontrolloimisen ja mieheyden käsiteiden avulla. Hänestä se, että turbulenssi on haaste tieteelle johtuu siitä että naiseutta ei ole ymmärretty. Joten kyllä tuo ylläolevakin voidaan nähdä jonain jossa kondomi ehdottomasti muuttuu konkreettiseksi symboliksi joka heijastelee sitä miten naiseutta kontrolloidaan mitä fallosentrisimmin tavoin. Toki minulle ei tarvitse kertoa että tälläinen tasoloikkaaminen ei ole kovin perusteltua tai järkevää.

Sen sijaan tälläistä mielikuvamallia voidaan käyttää vaikkapa taiteentulkinnassa. Sillä taide nyt muutoinkin koostuu erilaisista symboleista. On nimittäin mielenkiintoista ottaa esille vaikkapa kauhu. Ajatus ei varmasti ole aivan omituinen. Esimerkiksi kirjoittelin tuoreesti siitä miten kauhuelokuvat ammentavat voimaansa raskauteen liittyvistä peloista. Ja että lapsi on samalla joku jonka puolesta pelätään ja jota myös pelätään.

Irigarayn maailmassa asia on juuri yhtä kaksijakoista. Sillä kun hän yhtäällä käsittelee limaa naiseudelle erittäin oleellisena, niin toisaalta hän laittaa naiseuden ytimeen myös toisen symbolin, enkelin. Itse asiassa Luce Irigarayn maailmassa naiseus sekä on hirviö että se voi luoda hirviöitä siinä mielessä että lima on pelottavaa ja ahdistavaa kontrollin menettämistä. Mutta samanaikaisesti hallitsemisen sijasta tehty ihmettely johtaa enkelimäisyyteen, joka taas on askel kohti "sakraalimpaa" tilaa.

Kauhuelokuvien kannalta voidaankin nähdä iso kasa limaisia lihaa ahmivia hirviöitä joiden luonne on käsittämätön ja joiden perusluonne on hallitsemattomuus. Kauhuelokuvissa ei ole kysymys hirviöiden voittamisesta vaan hengissä selviämisestä. Tälläinen suhde limaisiin hirviöihin voidaankin nähdä keinona mystifioida naiseutta tavalla joka etäännyttää meitä feminiiniydestä ja siihen liittyvistä piirteistä. ; Kauhuelokuva voidaankin nähdä toiseksi tavaksi turmella naiseutta. Toinen tapa on ollut perinteinen bestiaari, joissa kuvattiin hirviöitä. Sekä todelliset että kuvitellut hirviöt koristelivat näitä. Kuten myös karttojen tuntemattomia alueita. Irigarayn maailmassa kartan valkoiselle alueelle piirretty hirviö on fallosentrinen tapa hallita naiseutta rajaamalla se tiettyyn paikkaan ja tekemällä tästä jotenkin määritellynlainen ja tätä kautta tutunoloinen. ; Siinä missä objektisointi poistaa hirviöiden naiseuden ja maskulinisoi ne kohteiksi ja ikään kuin saaliseläimiksi, jotka voi voittaa ja tätä kautta hallita, kauhuelokuva sen sijaan torjuu kyllä hallitsemisen mutta tekee hallitsemattomuudesta jotain pelottavaa. Näin kauhuelokuva antaa kokemuksen naiseudesta muta tekee tästä tilasta epämiellyttävän ja epäesteettisen ja tätä kautta jonkin jota vältettäisiin muussa elämässä.

Naisten käsittely limaenkeleinä on kenties sanaparina vain tässä blogauksessa ilmenevä ajatus, ajatus jossa enkeli on jokin joka avaa oven limaisille ja pelottavillekin hallitsemattomille heittäytymisille. Ajatukselle jossa rohkeus vaatii ikään kuin määritelmällisesti feminiiniydelle altistumista. - Joka voidaan peilata vaikkapa aikaisempaan tekstiini Nietzschen apolloniudesta ja dionyysiydestä jossa apollonius on maskuliinisuutta ja dionyysisyys feminiiniyttä. - Mutta tosiasiassa elokuvien tulkinnassa tämä on varsin kliseinen tapa. Ajatuksena se, että limainen hirviö ottaa haltuun voidaan nähdä esimerkiksi Alien -elokuvassa hyvin konkreettisena naiseuden, raskauden ja lapsen pelkona. Irigarayn maailmassa tämä on hyvin feminniinistä.

Karkeasti ottaen myös elokuvan tekijät tuntevat symboliikan ja käytännössä kauhuelokuvissa hirviöt ovat tietynlaisia. Esimerkiksi kaappaamisen tematiikka on yleistä. Tällöin syntyy tietysti helposti erilaisia huvittaviakin mielikuvia. Esimerkiksi kun mietitään avaruusolentojen tekemiä kaappauksia, voidaan miettiä edustaako tämä itse asiassa feminiinistä mieheyden pelkoa. Avaruusolennothan käsitteellistävät ihmistä ja tekevät heille siksi erilaisia varsin natsistisia kokeita. Näin ollen avaruusolentojen kohtaaminen voidaan nähdä raiskauksen pelkona joka antaa naiselle keinon kohdata sisällään oleva miehekkyys mutta tavalla joka epäestetisoi tämän - ja että nämä pelot sitten heijastuvat itse miehiinkin koska symbolin ja kohteen välinen yhteys on Irigarayn maailmassa hyvinkin vahva.

Nostin avaruusolennot esiin siksi että ne ovat kauhuklisee. Mutta niiden tulkinnassa on tupattu korostamaan anaaliraiskauksen eli homoseksuaalisuuden pelkoa enemmän kuin ajatusta mieheyden vastustamisesta. Halusin tuoda tämän toisenkin puolen esille, sillä elokuvantulkinta tältä osin on melko sukupuolistunutta. Ja jos muu kulttuuri kenties on fallosentristä, on kauhuelokuvien symboliikka vaginasentristä. Elokuvat nähdään vain siten että mieheys on jotenkin pahuutta ja kauhun rakenne ajaisi jotenkin vain miehen asiaa. ; Maskuliinisuudella pelottelua ei nähdä elokuvien tulkinnassa oikein edes vaihtoehtona. - Avaruusolennot edustavat homoseksuaalisuuden pelkoa silloinkin kun kaapattuna on nainen. Avaruusolento muttuu korkeintaan kilpailevaksi mieheksi joka tulee päihittää. Sen sijaan naiseudella pelottelu tulkitaan tarinaan ilman kovin suurta vaatimusta.

Itse asiasas väitänkin - ihan feministien omaa sisäistä keskustelukenttää soveltamalla - että on kenties muodikkaampaa ajatella että tosiasiassa naiseus on tabujen ja tulkintakenttien luvallistamisen kautta se jolla on valta. Tämä valta ei perustu siihen että jokin asia määritellään joksikin, vaan se ilmenee "apofaattisesti" siten että jotkut vaihtoehdot kiistetään. Näin voidaan jopa esittää että jos mietimme asiaa todella, niin kenties fallosentrinen kulttuuri ei vihaakaan naiseutta niin paljon kuin on uskottu. Haukutaanhan esimerkiksi pornoa siitä että se on limaista. Tässä siemenneste koetaan ällöttävänä. Mutta kenties pornossa mies onkin yhtä naiseutensa kanssa, orgasmikohtausten vaatimisen perustella jopa fiksoitunut siihen. Sen sijaan avaruusolentojen raiskauspelkojen lietsomista ei ole oikein muodikasta edes esileltuoda. ; Kulttuurimme vain on sellainen että lima, silloin kun se on miehen käyttämää, ei olekaan enkeliyttä vaan likaisuutta.

Darwininpalvontaa ja nekrofiliaa

Kulutin 9 päivän matkastani kolme päivää Natural History Museumissa. Se on hieno ja suosittu paikka, jonne joutuu helposti jonottamaan.

Siis todellakin joutuu.

Se on maailmankuulu paikka, jossa on tieteellisesti merkittäviä näyttelyitä ja harvinaisia aarteita. Ja se on arkkitehtuurisesti upea. Yleinen trendi on, että siitä pitää pitää ja sitä pitää arvostaa. Itselleni tämä oli helppoa. Kuitenkin olin jossain määrin tyytyväinen, kun eräänä päivänä kuulin ohikulkevan vanhemman rouvan paheksuvan paikkaa nekrofiiliseksi. Kaltaiseni läpipaskan kyynikon oli vain jostain syystä yksinkertaisesti piristävää kuulla edes jotain negatiivista. Kun jokin on "pakotetusti hyvää" siinä on pakko olla jotain epäilyttävää.

Syytös kuolemafetissistä on lisäski tietyllä tavalla hyvinkin kuvaava ; Kuolleet elikot eri muodoissaan kattavat talon. On täytettyjä ja kuivatettuja eläimiä. On niiden luurankoja. On niiden fossiileja. Raatoja. Raatoja. Raatoja!

Saammeko tarjota kuolemaa?

Sen kaikista makaabereimmissa muodoissa?

Toinen silmiinpistävä asia on jotain jota voisi kutsua Darwininpalvonnaksi. Talo on itsessään hieman kuten jokin kreikkalais-egyptiläinen temppeli. Temppeli jossa ei toki ole alttaria, mutta jonne ihmismassat tulevat vaeltelemaan ja saamaan esteettisiä elämyksiä.

Ja jossa, asiaankuuluvien ikkunamaalausten paikallaollessa,
juuri alttarin paikalla on itsensä Darwinin patsas...

Kuvassa Darwin oikealla.

Tämän tyyppinen ajattelu on tietyllä tavalla ymmärrettävää. Ja jos puhutaan humanisteista ja postmodernisteista, niin se on jopa kohtuullisen yleistä. Kulttuurissa jossa kaikkien kulttuurien sisältöä pitää ymmärtää, "reduktionistiseksi" tuomittu näkemys saa kauhistelua. Jos Jumala olisi kyseessä nyrpistelevää näsäviisastelu käytöstä pidettäisii epäkohteliaana. (Tiedän koska olen harrastanut tämänlaista melko paljon.)

Kuitenkin tässä näkyy myös tiettyä onttoutta. Kutsun sitä "näköalattomaksi kulttuurireduktionismiksi". Siinä kaikki ihmisen toiminta yritetään redusoida tietynlaisen kulttuurin malliin ja tämän mallin ulkopuolella ei nähdä olenvan kulttuuria ja kaikki kulttuurit yritetään sovittaa siihen. Kaikki teemat nähdään yhteisten piirteiden kautta yhteiseksi ilmiöksi. Siksi kaikki isot talot ovat temppeleitä ja kaikki patsaat palvontamenojen paikkoja. Tässä on malli johon kaikki muut näkemykset ujutetaan. (Juuri samanlainen semanttinen taikatemppu on etsi-korvaa -toiminnolla jotain juuri sellaista mitä kreationistitkin harrastavat kun puhuvat vaikkapa "profeetta Darwinista".) Tämä on sitä "kulturosentrisyyttä" (joka on huono pseudosana ja kehitetty tätä selitystä varten.).

Näköalattomuudesta taas saa hyvää kuvaa toisesta salakuuntelemastani irtolauseesta. Siinä pikkupoika näki fossiileja ja ymmärsi niistä sen verran että ne ovat kuolleita eläimiä. Hän kysyi vanhemmiltaan että miksi hänen kuolleesta lemmikistään (ilmeisesti kani) ei oltu tehty tuollaista. Fossilisoituneen lemmikin ääressä tätä olisi helppo muistella. Kanien taivas on siitä huono selitys, että se koskee kanin sielua eikä kanin ruumista ja lapsikin näkee että minne se jäniin maallinen jäännös joutuu. Lapsi tajusi että fossiili olisi konkreettinen asia joka muistuttaisi jostain joka on paljon jotain hienompaa ja ihmeellisempää kuin pelkkä kuollut luu kivessä.

Näkisinkin että naturalismin iljettävyydelle kauhistellaan yleensä ottaenkin hyvin paljon samasta syystä. Se on limaista ja alkoholiin liotettu elikko ja sen leikkely iljettää monia. Nekrofilisuutta kauhisteleva näkee vain esteettisen, mutta ei tunne esimerkiksi sen takana olevia tieteellisiä ideoita eikä fasinoidu näistä. Tämä näköalattomuus on tietyllä tavalla hyvin normaalia. Itselleni tästä hyvänä esimerkkinä on luonnontutkija nimeltä Hugh Edwards, joka kuvasi kohtaamistaan elävän hain kanssa seuraavalla tavalla "To see the shark alive was a revelation. He was strong, he was beautiful. No dead shark or second hand account could convey the vitality and presence of the live creature. A few seconds face to face were worth more than all the years of hearsay, pictures, and slackjawed corpses." Tämänlaisen kohtaamisen jälkeen luultavasti myös suhtautuminen hain kuviin muuttui. Kuva muistuttaa kohtaamisesta. Näin ollen hain kuvista ja hain raadoista kykenee näkemään sen mitä se on ollut eikä pelkästään sitä mikä se on.

Ja nähdäkseni tämä on tärkein ero humanistin ja naturalistin välillä. Humanisti joka ei halua luokitella ja lokeroida vaan joka sen sijaan fenomenologisesti kohdata, kohtaa siksi fossiilissa vain rujoutta ja kuolemaa, jotain jossa ei ole vastavuoroisuutta vaan vastaan huokuu äänettömyys, joka symbolisoi korkeintaan adistavaa oman kuolemisen kokemusta. Että elämä loppuu ja sitten se on siinä. Heille luonnontieteellinen biologia on enimmäkseen räkää. He ovat kuin niitä Natural History Museumin geologiapuolen ihmisiä jotka parveilevat valmiiksi hiottujen arvokivisormusten vieressä mutta jotka pysyvät poissa muutaman metrin päässä olevalta lokerolta jossa on samoja jalokiviä niiden hiomattomassa muodossa. Vähän samaan tapaan kuin jalokiviartisti näkee hiomattomassa kivessä sen mitä se voi olla, ja kykenee siksi luomaan siitä esiin vaikkapa sen kauniin sormuksen, naturalisti näkee fossiileissa juuri jotain muuta kuin sen kuoleman. Heille ne kertovat ihan muista asioista.

Mutta toistaalta ; kyllä minäkin mielelläni darwininpalvonnasta 10 puntaa maksan!

En siis ole aivan täysin rohkeasti paheksuvan tantin kannalla. Mutta tosin kun katsoo sitä, että Natural History Museumin "Darwin Centerissä" on tutkijoita vastaamassa ihan kasvokkain ihan itse haluamiinsa kysymyksiin, ja siellä on silti tyhjää kun ihmiset ovat katsomassa dinorobotteja. - Mikä ei sinällään haittaa, innostuvat kakarat vielä vahingossa tieteestä ja tekevät jotain fiksumpaa kuin ärjyvät "dinosaurus, iso, rää". Etenkään kun tässä odotellessa minäkin sain esimerkiksi puolitoista tuntia kysyä erityisiä kysymyksiä taksonomilta kun muita kiinnostuneita ei oikein tahtonut olla. - Tämä huomion keskittyminen kertoo siitä että aika monelle museoesineistön valaisevasta puolesta suuri osa menee tyystin ohi. Heidän kohdallaan tantin huomiot voivat olla hyvinkin relevantteja.

Se on niiden luonnossa (vai niiden aiheuttajassa)

"World of Warcraftin" pandaria -lisäosan mainoksessa haetaan idän mystiikan henkeä esittämällä kysymys "To ask why we fight, is to ask why leaves fall. It is in their nature." Tämänlaisilla kysymyksillä saadaan helposti rakennettua itämaisia mielikuvia. Mainos kuitenkin purkautuu tämän jälkeen perimmiltään länsimaiseksi ; "Perhaps there is a better question...Why do we fight? To protect home and family. To preserve balance and bring harmony. For my kind, the true question is: what is worth fight for?" Eli selitys kuitenkin halutaan antaa, jotta länsimainen yleisö voisi samastua hahmoihin sen sijaan että pandat jäisivät "vieraiksi" ja täten sellaisiksi että niiden eteen ei niin mielellään vuodattaisi omasta pussistaan rahaa.

Tämä mainoksen hyvin simppeli analyysi näyttää hyvin karkeistetusti sen, mikä erottaa ns. itämaista ja länsimaista ajattelua. Ydinajatus on selittämisessä. Itämaisessa ajattelussa ilmiöiden selittäminen nähdään tarttumisena. ZEN:iläinen soturi ajattelisi nimenomaan niin että luonto toteuttaa luontoaan, mutta hän ei kuluttaisi aikaa tämän luonnollisuuden kuvaamiseen.

Länsimainen ihminen taas näkee että kaikessa on jokin selitys. Näitä selityksiä voidaan sitten saada monella tavalla : Esimerkiksi mekanistinen selittäminen kertoisi että lehdet putoavat koska gravitaatio vetää lehtiä maahan. Funktionalistinen selitys voisi korostaa että talvella lehdet kuluttaisivat energiaa ja siksi on tarpeen vetää niiden tärkeät aineet talteen runkoon jotta puu selväisi paremmin talvehtimisesta. Teleologinen selittäminen taas voisi vihjata että Jumala haluaa syksyn lehdillä muistuttaa meitä katoavaisuudesta ja kuolevaisuudesta, eli syksyn lehdet ajaisivat mielemme miettimään omaa kuolemaamme ja ajatuksista tärkeintä, tuonpuoleista. Näin finaalinen syy voi pitää sisällään kaiken luonnontieteellisen tiedon puista, mutta sillä olisi vielä tämän jälkeenkin jonkinlainen sanoma.

Länsimaisessa ajattelussa syyt ovat niin tärkeitä että niitä peräti luokitellaan. Ja nähdään että ymmärtäminen tarkoittaa sitä että mahdollisimman monen asian taakse annetaan näitä syitä. ZEN -ajattelussa tämänlainen on tietysti varsin kamalaa, koska siinä paitsi luokitellaan ja ollaan tätä kautta tarrautuneita eikä luonnollisia, niin myös luokitellaan näitä luokitelmia joka on entistä pahempaa tarrautumista, joka on siis jonkinlaista metatarrautumista jota tarvitaan vasta kun normaali tarrautuminen ei riitä vaan halutaan tarrautua erityisen kovaa.

Tämän ajattelu on tärkeää, sillä keskustelin tänään niin relevantista aiheesta kuin räkä. Minulla on räkätauti ja tähän liittyy aivastelua. Minun tapani aivastella on se, että maailma täyttyy äänestä. Puolisoni mukaan aivasteluni oli mahtipontista. Minä taas selitin että aivasteluni on vain massiivista. Korostin että mahtipontisuuteen liittyy jonkinlainen ajatus teennäisyydestä. Kun taas massiivisuus korostaa että minun aivastukseni ovat luonnostaan kovaäänisiä. Näin ollen korostin että aivastelen luonnollisesti.

Puolisoni ihmetteli että miksi näin. Ja päädyin jostain syystä selittämään putoavista lehdistä. (Se tuli melko spontaanisti, joten tämän blogauksen ydinkin on spontaaniudessa.) Puolisoni kuunteli ja sanoi että "On varmaan huonoa tieteen ja uskonnon kannalta jos ei selitä taustoja. Mutta kyllä se varmasti elämää helpottaisi jos niitä ei hae." Siinähän se suunnilleen on, paljoa tiiviimmin ja paremmin ei asennetta ja sen seurauksia kai enää voi kuvata.

"Mielenterveydeksi!"

Vakiintuneet hyvät tavat neuvovat että jos joku aivastaa, sanotaan "terveydeksi". Harvemmin se kuitenkaan on - aivastus ei ole maailman hygieenisimpiä asioita. Kuitenkin lausahdus voidaan nähdä kauniina toiveena tulevaisuudesta joka on parempi kuin nykyaika.

Englantilainen tapaperinne tuntee vastaavan käytänteen. He käyttävät sanontaa "bless you". Tässä on taustalla uskomus, jonka mukaan aivastus johtuu siitä että sielu yrittää karata ruumiista. Näin aivastus ei ole sielläkään kovin siunauksellinen.

Tietysti maallisina aikoina sisällöt ovat etääntyneet etenkin brittiläisestä perinteestä. Maallisina aikoina kun ei uskota sielun pakenemiseen. Kannatamme pelkästään bakteereja, viruksia ja muita taudinaiheuttajia. Mutta nykyaikainenkin ihminen voi joskus miettiä miten englantilaisessa uskomuksessa on järkeä - eihän sitä tarvitse kuin katsoa nenäliinaan ja nähdä minkälaista ektoplasmaa siinä on. Näin vanhakin perinne on tavallaan järkeenkäypä.

Pääasia kuitenkin on se, että "terveydeksi" -toivotusta pidetään kohteliaana. Siinä nähdään kauniita sävyjä kun toinen näyttää pieniä sairauden merkkejä ja tämä huomioidaan ja toivotaan tervehtymistä.

Jostain syystä kulttuurimme ei kuitenkaan lausuta "mielenterveydeksi" silloin kun toinen alkaa höperehtimään jotain omituista. Kuten selittämään briteistä ja ektoplasmoista.

Biologia on kuraa.

Otsikon kautta facebookin puolella selitettiin miten fysiikka on parempaa kuin biologia. Fysiikka on objektiivista ja kliinistä. Biologia taas on likaista. Fyysikko tarkastelee matemaattisia abstraktioita, ja mittaukset ovat siistejä. Ja biologiaa pidetään hieman inhottavana tutkimusalana. Siinä preparoidaan sammakoita, sydämiä ja kastematoja.

"Limaisuus" itsessään liittyy kyllä vahvasti biologiaan. Itse olin kakarana selvästi biologiaorientoitunut. Jos kiinnostuksenani olisivat olleet heilurit, oltaisiin siihen suhtauduttu varmasti eri tavoin, kuin siinä kun tulen mutavettä täynnä olevan purkin kanssa kotiin selittämällä jotain esimerkiksi hankajalkaisista(Copepoda), jotka kiehtovat minua aika paljon. Minulla oli jopa "variksensaappaat" käsissä, kun kaivelin ölliäisiä sammakoista eteenpäin. Tämä ei ole mukava kiinnostuksenvalinta, kun muistaa että lasten vaatteet esimerkiksi pestään.Biologia onkin hyvä esimerkki tieteenalasta, joka rikkoo arkikäsityksen sivistysnäkemystä vastaan kenties enemmän kuin mikään muu tieteenala. Sivistyshän yhdistetään esimerkiksi eiruumiillisuuteen ja siisteyteen. Useinhan objektiivisuus tarkoittaa kliinistä etäälläoloa. Limassa tonkiminen taas on jotain, johon liitetään kokemus subjektiivisuudesta. Tätä kautta biologia voikin tuntua "subjektiiviselta alalta" verrattuna fysiikkaan, mikä voi osaltaan heijastua siihen miksi juuri biologia koetaan uhkana esimerkiksi uskonnolliselle maailmankuvalle. Jos perusilmeneminen on sellainen että syntyy mielikuva että "eihän se ole edes sivistystä" voidaan ainakin sanoa, että kyseessä ei ole mikään hyvä alku.Toisaalta biologia murtaa luontoon kohdistettuja tabuja. Usein luonto nähdään idealisoituna. Ekoilijat pitävät luontoa mystisenä ja jonain jota tulee kunnioittaa kaukaa. Biologi joka menee sorkkimaan tätä tekee eräänlaisen pyhäinhäväistyksen. Lisäksi biologin löydökset vaikkapa matojen sisäelimistä ovat iljettäviä, joten tämä pyhäinhäväistys kasvaa suuremmaksi. Jos löydökset olisivat jotain esteettisesti miellyttävää, tonkiminen olisi anteeksiannettavaa. Näin biologiakammossa takana on eräänlainen todellisuuspako, eskapismi.

Tässä voi tietysti olla luontaistakin inhimillisyyttä ; Vältetään kontaminaatiota ja sairastumista. Näin ihmisillä olisi ikään kuin lajinmukaista välttää biologiantekemistä.

Hieman vastaavaa hienostuneisuuskuvaa on tietysti nähtävillä esimerkiksi kreationismissa, jossa korostetaan miten eliöt ovat koneenkaltaisia. Heidän kuvissa ja kaavioissaan näkyy teknisyyttä, jossa on toimintaperiaatteita. Näin luonnon limaisuus etääntyy ja voidaan tukea mielikuvaa siististä luonnosta joka on läpeensä esteettinen. Kreationismin taustalla on tietysti laajemminkin maailmankuva, jossa maailma on hyvä ja kaunis, ja poikkeamat ovat jotain jota selitetään pois samoilla argumenteilla joilla taistellaan pahan ongelmaa vastaan.Uskallan sanoa suoraan, että osittain juuri tämä tekee biologiasta kenties syvällisemmän alan kuin voisi luulla. Olen juuri sitä mieltä että biologia ON kuraa. Likaisuuden hyväksyminen vaatii tavallista kovempaa todellisuuden ottamista kokonaisvaltaisena, ilman että sitä kaunistellaan ja idealisoidaan korostamalla vain sellaisia asioita jotka tuntuvat kivoilta ja mukavilta ja sellaisilta kivan pörröisiltä joita voitaisiin laittaa vaikka lastenkirjoihin. Biologi joutuu ottamaan maailman kokonaisuutena - ja kenties jopa itsensä osana sitä. Hän ei voi sanitoida todellisuutta samaan tapaan mikä vielä fyysikolle on mahdollista. Biologia on tietysti myös kompleksisempaa kuin fysiikka, ihan jo senkin takia "reduktion portaita" on kiivetty monta askelta eteenpäin. Ja tietysti biologia vaatii sellaista käytännönläheistä reippautta ja rohkeutta.

Ainakin jos ei käsitellä banaanikärpäsiä kliinisissä laboratorioissa, kuten valtaosa biologeista itse asiassa tekeekin. Suuri osa biologiasta ei ole limaista. Mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa? Ei aavistustakaan. Tässä suhteessa olen aina ollut jotenkin perverssi. Monin paikoin iljettävän rumaa ja luotaantyöntävän inhottava onkin minulle kaunista ja kiinnostavaa.

Zombiet hyökkäävät!

Kauhuelokuvien zombiekuvastossa on monia pysyviä piirteitä. Yksi niistä on se, että se leviää zombien pureman välityksellä. Toinen piirre on se, että zombiet leviävät hyvin nopeasti ympäristöön. Zombeista tulee epidemia. Muutos purrusta zombieksi on yleensä myös melko nopea. "Dead meat":issa ei puhuta edes tunneista.

Tämänlainenripeys on yllättävää. Sillä tosiasiassa pureminen on hidas ja vaikea leviämistapa. Monet taudit leviävät muuta kautta. Räkä ja aivastelu on paljon tehokkaampi tapa levitä. Leviämistavassa on olennainen kikka : Influenssat kiertää maailmaa. Mutta kukaan ei muista sellaista aikaa, kun raivotauti olisi levinnyt kulovalkean tavoin ja tartuttanut kaikki koirat. Syykin on selvä. Koirat kuolevat rabieksessaan nopeasti. Ne eivät ehdi purra kovin montaa. Tauti itää nopeasti.

Puremien kautta leviävä kuolema on kuitenkin mahdollinen. Jopa sukupuuttoon asti. Duodecim kertoo siitä, miten tietty syöpä on muuttunut tartuntataudiksi. Tasmanian tuholaisia (Sacrophilus harrisii) uhkaa naamasyöpä, joka leviää puremien kautta. Asiasta ollaan huolissaan ja seurauksena voi olla jopa koko lajin sukupuutto. Tasmanian tuholaiset ovat aggressiivisia toisiaan kohtaan. Syöpään kuolema kestää sen verran kauan, että tartuntoja ehtii tulemaan. Nopeasti tappava syöpä ei leviäisi yhtä tehokkaasti.

Zombiet ovat hitaita, mutta aggressiivisia. Niillä on paha tapa syödä uhrejaan, joten purtuja tulee melko vähän. Taudin nopea kuolemaan johtava aika ei ole sinänsä ongelma, koska zombiella ei ole kuolemansa jälkeen muuta kuin aikaa. Tätä kautta tartuntoja tulisi pikku hiljaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että elokuvissa tapahtuva räjähdysmäinen leviäminen ei olisi todennäköinen. Sen sijaan zombiet voisivat ajaa ihmiskunnan sukupuuttoon useiden vuosien aikajanalla.

Tosin tässä voisi olla sellainen ongelma, että ihmisillä on kovasti paljon haulikkoja. Tehokas tappaminen voisi karsia zombie -epidemian tehokkaasti.

---

Ajattelin kirjoittaa joulun kunniaksi tälläisestä lempeästä ja erittäin arkielämään vaikuttavasta aiheesta. Tälläiset tärkeät, jokapäiväiseen elämään konkreettisesti vaikuttavat ilmiöt joista tulee hyvä mieli. Niitä varten tämä blogi on.

Taudit ja lyhyt tähtäin.

Ihmiset ovat yleensä sen verran itsekeskeisiä, että he ajattelevat tauteja vain omalta kannaltaan. Ne ovat kiusa, josta pitää päästä eroon. Me mietimme, miten voimme pelastua niiltä ja miten saamme tappaa niitä. Sairauden hoidoissa taas on tunnettava vihollinen, joten täysin ihmiskeskeinen egoistikin joutuu tutustumaan muun muassa bakteereiden evoluutioon ymmärtääkseen sen, miksi ne toimivat niin kuin toimivat ja tietääkseen, mitä on odotettavissa. (Esimerkiksi antibioottiresistantteja kantoja kehittyy jos antibioottikuuri otetaan väärin, kuurit jätetään kesken.)

Periaatteessa mikrobit ovat kuin muutkin lajit. Siksi pitää ensinnäkin ymmärtää, miksi ne tappavat ja vahingoittavat meitä. Siitähän on oltava sille jotain evolutiivista hyötyä. Erityisesti tappavat taudit tuntuvat erikoisilta, koska ne estävät omaa elämänsä. Isäntä on elossa levittäjä ja bakteerien koti, ja kuolema tekee siitä sekä liikuntakyvyttömän, että ennen pitkää myös "kodiksi kelpaamattoman".

Syynä tähän on lyhyen ja pitkän tähtäimen ero: Bakteeri, joka leviää eniten ja nopeiten, yleistyy nopeiten. Lyhyen tähtäimen nopeat leviämistiet yksinkertaisesti palkitsevat ; Tässä kohdassa onkin huomiotava, että meillä on taudeissa erilaisia oireita. Ne voidaan luokitella kahteen tyyppiin:
1: Oireet, joilla kehomme poistavat taudinaiheuttajia elimistöstämme. Esimerkiksi kuume tuhoaa bakteereita.
2: Oireet, joilla taudinaiheuttajat manipuloivat elimistöämme, ja lisäävät leviämistään. Esimerkiksi kuppa aiheuttaa sukupuolielimiin rakkuloita. Ei siksi että se olisi jokin Jumalallinen oikeudenmukainen kosto vieraissa käymisestä, vaan siksi että se leviämisensä niiden kautta. Oireet voivat olla jopa todella hienostuneita: Toksoplasmoosi esimerkiksi manipuloi sairastuttamansa rotan ajattelua, rotta lakkaa pelkäämästä kissan virtsaa ja alkaa itse asiassa pitämään siitä. Näin toksoplasmoosi pääsee kissaan, joka on myös sen isäntä ja jossa se voi elää.
3: Oireet, jotka ovat molempia. Räikeä mutta yleinen esimerkki näistä on tietenkin räkä, jota elimistö tuottaa poistaakseen taudinaiheuttajia (nuha on oire, ei sairaus). Aivastelun ja muun vastaavan kautta tauti pääsee sitten leviämään. Ankarampi oire voi liittyä koleraan: Taudinaiheuttaja monistuu valtavaa tahtia, ja tarttuu laajalle.

Kohta 1 on jotain, jota me itse pidämme parhaana, mutta toisaalta taudinaiheuttajat jotka sortuvat niihin, ovat kuolleita taudinaiheuttajia. Tämä tarkoittaa sitä että valintapaine ohjaa mikrobeja pois näistä. Sen sijaan kohdat 2 ja 3 ovat taudinaiheuttajan kannalta käteviä tapoja monistua. Toisin sanoen on odotettavaa että ne muuntuvat tähän suuntaan.

Tietenkin taudinaiheuttajan ei silti kannata tappaa isäntäänsä. Mutta jos se sairastuttaa vaikka vain kaksi uutta uhria, ja sen sivutuotteena isäntä kuolee, mikrobin kannalta näin tulee toimia. (Vaikka jos tämä tahti voitaisiin pitää vakiona, se tietenkin tappaisi kohde -eläimen, ja veisi tätä kautta myös mikrobin elinmahdollisuudet. Mutta tämä on "pitkän tähtäimen" ilmiö, eikä siksi vaikuta ainakaan alkuvaiheessa siten että mikrobi alkaisi säästelemään isäntäänsä.

Tämän lyhyen tähtäimen suunnitelmansa vuoksi taudit tyypillisesti kulkevat epidemioina. Ne yleistyvät kunnes katovat. Esimerkiksi kun konkistadorit rynnistivät Amerikkoihin, intiaaneja kuoli valtavia määriä heidän mukanaan tuomiinsa tauteihin. (Tähän liittyy vastaavaa ilmiötä kuin lehmänrokkoon ja isorokkoon. Isorokko kehittyi lehmänrokosta. Lehmänrokon saaneet karjakot kestivät isorokkoa. Lehmänrokko oli vaaraton. Isorokko ei. Intiaaneilla ei ollut elämänsä aikana kontaktia eurooppalaisten tautejen "lievempiin sukulaisversioihin" joten heillä ei ollut immuunisuojaa kuolivat - ja konkistadorit eivät kuitenkaan kuolleet laivoihinsa tai mantereella ennen valloitustaan.) Toisaalta aina ei ole näin: Klassinen esimerkki toisenlaisesta tilanteesta on Färsaarilla 1846 tapahtunut tuhkarokkoepidemia: Yksi puuseppä sairasti tautia tullessaan, ja saarella ollut asukkaisto koki nopeasti kovia. Lähes kaikki asukkaat sairastuivat. Tämän jälkeen tauti katosi saarilta, koska kaikki olivat sille immuuneja. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Tuhkarokko vaatii isännän, josta se leviää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos populaatio on liian pieni tai liian tiivis, tauti ei jää yhteisöön. Isommissa ja harvemmissa verkostoissa tauti voi aina olla muutamassa, jolloin se ei pääse katoamaan.

Näitä tietoja voidaan käyttää jopa hätäratkaisuna sairauksien hoidossa. Nimen omaan sellaisissa taudeissa, joissa ei ole parannuskeinoa:
1: Kun sairaus iskee, paras vaihtoehto on tietysti estää kontakti taudinaiheuttajien kanssa.
___1.1: karanteeni. Eristämällä sairastuneet, tauti ei saa uusia isäntiä. Karanteeni on vanhastaan tunnettu konsti. Sen nimi tulee periaatteesta "une quarantaine de jours" ~ neljäkymmentä päivää. Dubrovnikin kaupunki suojasi kansalaisiaan ruttoepidemian aikana estämällä laivojen pääsyn satamaan tuon ajan verran. Jos laivalla oli ruttoa, laivalla olevat olivat kuolleet. Jos ei - tervetuloa tekemään kauppaa, no hard feelings!
___1.2: hygienia, jossa taudinaiheuttajat pestään pois. Tähän voidaan käyttää kaikkea suojapuvusta WC -istuimiin ja käsienpesuun - jopa kättelyn välttelemiseen.
2: Toinen tapa taas on afrikassa karjanhoidossa käytetty hätäkikka. Kun siellä ei ole varaa lopettaa karjaa, tai mahdollisuutta eristää varmasti sairastuneita nautoja muista, on siellä tapana sairastuttaa kaikki naudat kerralla: Ensimmäisen sairastuneen köhää esimerkiksi hierotaan kaikkien nautojen turpaan. Tätä käytetään jos tauti on afrikkalaisista lähinnä kiusallinen, eikä vain tapa nautoja. Tämä tarkoittaa tässä itse asiassa yritetään manipuloida "färsaarten tuhkarokon efektiä".

Kuitenkin periaatteessa on mahdollista myös se, että tauti, joka on aina eräänlainen loinen-kantaja -suhde, jossa ensimmäinen saa etua toisen kustannuksella, muuttuukin kommensalismiksi, jossa se ei enää haittaa kantajaa -eliötä ja jopa mutualismiksi, jossa molemmat osapuolet hyötyvät. Esimerkiksi Lynn Margulis on sitä mieltä että symbioosisuhteilla on suuri vaikutus evoluutiossa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan "ensimmäinen vaihtoehto". Ilmeisesti molempisuuntaisten vuorovaikutusketjujen syntyminen vaatii aikaa, se rakentuu yksinkertaisemman vain toiseen suuntaan olevan hyödyn kautta.

Toisaalta selvää on myös se, että taudit eivät välttämättä kehity tappavammiksi. Tuho sinällään ei anna etua. Kaikki on leviämisessä. Tästä kenties selvin esimerkki on kuppa: Aikaisemmin sen oireisiin kuului valtavia, suuria, laaja -alaisia ja kivuliaita sekä rumia ja nopeasti eteneviä ihon hajoamisia, jotka johtivat (osittain ajan hygieniatasosta johtuenkin) jopa kuolemaan. Nykyisin kuppa sen sijaan on vähemmän railakas. Se ei niinkään tapa, se aiheuttaa vähemmässä määrin rakkuloita. Ja se menee ihmisten aivoihin ja muuttaa heidän käyttäytymistään. Tauti voi olla käytöstä lukuunottamatta "pinnallisesti oireeton" vuosikausia ennen kuin uhri kuolee. Tottakai tauti voi levitä tämän ajan. Isännän tappamiseen ei ole syytä - etenkään kun nyt sukupuolitauti ei enää "vähennä seksikkyyttä", ja saa tätä kautta pidemmän ja laajemman leviämispohjan, kuin sen "betaversio".

Bless me : aivovuoto.

"Herra luutnantti! Saanko poistaa nenästäni sinne kuulumattoman kuolleen solukon?"
(jkr. Holttinen, I Jääkärikompanja.)

Lääkekuuri on jonkin verran purrut tautiini, mutta yhä olo on tukkoinen. Siksipä kirjoittelenkin aiheesta, joka muutoin tuntuisi "irrelevantilta" ja tylsältä. Kirjoitan siis räästä ja aivastelusta. Onkin itse asiassa erikoista, että aivasteluun ja räkään liittyy myös filosofiaa ja tutkimusta. Se on suositumpi aihe kuin viikset.

Aloitan etymologiasta. Sanojen alkuperistä saa kaivettua esiin näkemyksiä myös taustakulttuurista, jotka ovat jo unohtuneet. (Tosin en ole yleisesti kielimiehiä, joten filologia yleisesti ei ole oikein ominta alaani.) Räästä löytyykin tätä kautta tietoa. (Hurraa, Google ja etymologian sanakirjan palvelut!)

Aivastamiseen liittyvät sanat euroopassa ovat yleensä omatopoeettisia, eli niillä matkitaan itse tapahtuman ääntä. Tälläinen on esimerkiksi englannin sana "sneeze" ja romanian "starnuta". Suomessa ja joissain muissa maissa taas ollaan taikauskoisempia: Vanhassa suomessa "aive" tarkoitti aavistusta, "aivas" yliluonnollista tapahtumaa ylipäätään ja "aivastelu" oli myös jonkinlainen ennusmerkki. Tämä ei ole Suomelle uniikki piirre: Jopa "Odysseiassa" (Siinä missä ensin listataan kuka on kenenkin kaveri ja sitten kerrotaan kuka tappoi kenenkin, ei siinä missä tyyppi kävelee ajatuksenvirran kanssa Irlannissa.) Penelope kertoo "Poikani aivastus sepä tuo onnea mulle" (runoelma 17, säe 545. Että kiitos isi vaan siitä joululahjasta, ei ole valunut aivan hukkaan..) Aivastukselle ajateltiin siis jonkinlaista yliluonnollista merkitystä. Ja jopa englantilaisille omatopoeettisuutensa kanssa aivastukseen on liitetty yliluonnollinen lisä. "Bless you" on kohtelias sanonta joka liitetään aivastamiseen. Tämä on nykyään vain tapa, mutta aikaisemmin on ajateltu että aivastus johtuu siitä että sielu yrittää paeta ruumiista. Siunaaminen varmistaa että näin ei tapahdu. Toinen selitys on se, että itse räkä liitettiin demonisiin voimiin. Tämä ei olekaan ihmeellistä, kun muistetaan että ihmiset kyllä huomasivat että taudit levisivät rään kautta, mutta he eivät tienneet mitään taudinaiheuttajista itsestään. Myös manaamisessa eli eksorsismissa räkä liitetään henkien lähtemiseen. Kun manaaja karkottaa Saatanan possessoimasta eli haltuun ottamasta ihmisestä, henkilön limantuotanto ja räkiminen yhdistetään onnistuneeseen suoritteeseen. (Tähän uskotaan siis yhä tänäkin päivänä, esimerkiksi Amerikoissa.)

Itse asiassa erilaisia vastaavia selityksiä aivastamisen siunaamiseen on paljon. Ne ovat varmasti arvailuja - ja jopa ihan hyviä sellaisia. Arvailuja joudutaan tekemään koska itse taikausko on todella vanha. Jopa Plinius ihmettelee - ei siis kerro miksi se on rationaalinen - tapaa "Natural Historyssään" seuraavin sanoin "Why is that we salute a person when he sneezes, an observation which Tiberius Caesar, they say, the most unsociable of men, as we all know, used to exact, when riding in his chariot even?" Pliniuksella onkin kyseenalainen kunnia olla vanhin tunnettu lähde, joka mainitsee kyseisen limaisen taikauskon. (Ilkeämielisenä skeptikkona olen iloinen että voin käyttää tätä sanaparia kerrankin ilman että minua heti syytetään ad hominemista tai ilkeydestä.) Tämä selittämättömyys ei tee sen tutkimista helpoksi.

Aikaa kului ja näkemys räästä muuttui. Kun aikaisemmin ihmiset eivät voineet käsittää aivastelun syytä - jos menisit kertomaan ihmiselle tosiasian että hän aivastaa, jotta hän saisi rään pois, ja että hän muodostaa räkää koska se on hyvä asia - hän ei voisi käsittää että mitä ihmeen järkeä tuossa selityksessä on, lääketiede täsmensi asiaa. Tietenkin tämä lääketiede ei ollut "ihan oikeaa". Olennaista oli kuitenkin se, että se oli vähemmän väärää kuin vanha näkemys. Humoraalinäkemys otti nesteiden tasapainon lähtökohdakseen. Nuhan nähtiin johtuvan siitä, että ihmisessä oli elinnesteitä, joiden epätasapaino johti tautiin. Aivojen ajateltiin tuottavan keltaista elinnestettä. Ja kun tätä syntyi liikaa, elimistö ylitti tasapainottaa sen normaaliksi erittämällä sitä pois. (Miksi keltaista? Katsoessani liinaan, ymmärrän miksi lähtökohdaksi ei otettu mustaa sappea tai punaista sydämen tuottamaa. Johan sen näkee, mitä elinnestettä se on.) Tämä oppi näkyy yhä ranskan kielessä: rhume de cerveau tarkoittaa yksinkertaisesti "aivovirtausta". Ja käännettynä se käännetään sanaksi "nuha". Tosin voidaan sanoa että suomalainen sana "aivastus" on aika samanlainen kuin sana "aivot". (Ja olo, joka tulee kun aivastaa taas on "a'vot"?) Uskoisin että syynä on se, että aivot ovat sanana tuore. Siksi aivojen nimi on voinut rakentua humoraaliopin pohjalta, ja tietenkin sen muinaisyhteydestä räkään. "Aivot" -sanan yhteys humoraalioppiin on ainakin Tauno Nurmelan "Sanottu mikä sanottu" -kirjan mukaan humoraalioppiin yhdistettävissä. Hänestä on mahdollista että "aivas" oli "aivojen" rakenneosajohdannainen samaan tapaan kuin "aidas" on "aidan" johdannainen. Hän on tosin varma että "aivot" on kantasana, ja "aivastus" sen humoraaliopin kautta tehty johdannainen eikä toisin päin. Luulen, että pohjimmainen syy on siinä kumpi kantasanoista on vanhempi. Itse pidän suomalaista taikauskoa vanhempana ja alkuperäisempänä, kuin kreikkalaista humoraalioppia.

Nykyään taas sanotaan että "nuha ei ole tauti vaan oire", eli että nuhalle on useita erilaisia syitä. Samoin kuin aivastus voi johtua taudista, allergiasta tai siitä että joku ruoja laittaa varovaisesti höyhenen sieraimeen kun nukut. Tämä selittyy vaikka voisi pinnallisesti luulla, että usea syy rikkoisi occamin partaveistä, erilaiset syyt on osoitettu kokeellisesti, niille on hankittu evidenssiä. Siksi nykyisin pitää tehdä niin että räästä katsoo määrä, sitkeyden, värin ja muut ominaisuudet. (Lähes yhtä hauskaa ja muutenkin samanlaista kun possujen ripulintarkkailu. Siinähän on käytössä sellainen taulukko, jossa arvioidaa väriä onko "ruskea","harmaa"..."vihreä" ja "kova", "puuromainen", "vellimäinen".."vetinen", ja vasta tämän taulukon pohjalta tehdään arvio siitä mikä on possun ripulin syy. Tämä em. taulukointi onkin kenties kummallisinta työtä mitä olen joutunut tekemään ikinä.)

Vanhojen tulkintatapojen mukaan olen siis tällä hetkellä joko ennustamassa tulevaisuutta, tai sitten pahat henget ovat vihdoin jättämässä ruumiini - kreationistit, odottakaa vain, pian käännyn evouskostani ja palaan Jumalan luo - tai sitten ylijäämäaivoni virtaavat ulos. Viimeisin kuulostaa järkevimmältä, koska ajatus ei sairaana oikein kulje, ja altistavana syynäkin voi olla stressi, joka taas liittyy aivojen liikakäyttöön ja liian vähään lepoon..