Seitsemäs viimeinen kuvitelma.

"Because, you are.....a puppet."
("Final Fantasy VII", Jenova Cloudille, Jenovan ainut lausunto koko pelissä)

"Final Fantasy VII" on play station -peli. Se sijoittuu tulevaisuuteen jossa teknologinen huippuaika on jo mennyt ohitse. Nykyajasta katsoen pelin ohjattavuus on "3D:tä tavalla joka pilkkaa 2D:tä", aika on marssinut efektien yli - ja pahasti. Peli onkin ilmestynyt jo vuonna 1997, joten peliksi se on vanha.

Pelin pelaaminen aletaan siten että pelataan Cloud Strifellä, joka on entinen sotilas. Cloudin hahmo on liitetty eräänlaiseen stereotypiaan arrogantista ja itseensä käpertyneestä sotilaasta, jolla on lisäksi piikikäs anime -tukka ja hemmetin iso miekka. Pelin aikana tosin valitaan erilaisissa keskusteluissa vaihtoehtoja, tosin ne eivät muuta itse tarinaa juurikaan. Vastaukset kun heijastelevat kaikki jollakin tavalla tätä "perushahmoa".

Mekaaninen juonenkuvaus.

Tarinan kerronta on melko kompleksista, hajanaista, jopa sekavaa. Seuraamista ei auta se, että monesti pitää kuluttaa tuntikaupalla aikaa tasohippaan, jossa erilaisia hirviöitä tapetaan "for profit" niin paljon että "for fun" ei ole vaihtoehto. Mutta siinä on kuitenkin jonkinlainen juoni. Cloud Strife auttaa alussa ekoterroristiryhmä AVALANCHEa tuhoamaan Shinran energiareaktorin, joka timii imemällä Mako -energiaa (elämänvoimaa) maasta. Kostoksi onnistuneesta iskusta Shinra kostaa tuhoamalla Midgar -kaupungin slummit.

Hahmot siirtyvät eteenpäin ja kohtaavat Sephirothin, joka on hänkin myyttinen supersotilas - tosin Cloudia taitavampi - hänellä on tietysti vielä isompi miekka, joka on vieläpä katana, mikä lisää sen animetestosteronitasoa. Sephiroth tappaa Shinran johtajan.

Koko ajan, matkan varrella, AVALANCHE kerää uusia jäseniä. Tärkein hahmo on slummityttö Aeris, jonka kanssa Cloudilla on miltei romanssi. Slummityttö tosin paljastuu alkuperältään myyttiseksi. Tämä on sentään Final Fantasy, eikä odotusarvoisesti yksikään hahmo voi olla "normaali".)

Tarinan edetessä vahvistuu ajatus siitä että Sephiroth ei ole kovin "mukava mies". Pelissä on esimerkiksi mutantteja jotka saavat voimaa Jenovan soluista. Jenova on tullut taivaista ja on vanha olento. Tätä kautta hänet koetaan Cetraksi, jolla on mystisiä voimia. Supersotilasprojekti on yritys tuottaa ihmiskunnalle kytkös näihin voimiin. Shinra liittyy Jenovaan siten että sen tavoitteena on saada Mako -energia tehokkaammin käyttöön. Siksi se on tarkastellut Jenovaan liittyviä legendoja - jotka eivät tietysti ole absoluuttista faktaa, koska se on ihmisen ymmärryksen ja tietojen värittämää.

Jenova paljastuu Sephirothin äidiksi. Jenova liittyy absorbointiin ja kontaminaatioon: Jenova kykenee ottamaan saaliinsa geneettisen rakenteen omaan käyttöönsä ja toisaalta levittää omaa perimäänsä muihin. Professori Hojon teorian mukaan Jenovan solut pyrkivät palaamaan takaisin Jenovaan. Tätä kautta solut ohjaavat tartuttuneiden käytöstä. Jenovan soluista saastuneet kasvattavat yhden siiven, jonka avulla he voivat lentää. Hojon tutkimuksissa syntyy useita Jenovan soluista kontaminoituneita Sephiroth -klooneja, jotka omistautuvat Sephirothin seuraamiseen.

Sephiroth on Jenovan jälkeläinen. Jenova taas on selväti petetty kovasti ja itsekkäästi. Sephiroth kuulee tästä ja raivostuu. Lopputuloksena on verenvuodatusta ja yritys kaapata Jenova vapaaksi. Koska Cloud onnituu haavoittamaan Sephirothia, Sephiroth saa saaliikseen koko Jenovan sijasta vain Jenovan pään. Myöhemmin selviää että Jenova ei ollutkaan Cetra, hyvä kosminen olento. Sen sijaan se pyrkii nielemään kaiken planeetan voiman. Tämän jälkeen se voi siirtyä ahmimaan seuraavan planeetan. Jenova voi tietysti tässä välissä odottaa mielettömän pitkiä aikoja. Pelin alkaessa Jenova on saapunut maahan paria tuhatta vuotta aikaisemmin.

Pelissä tapahtuu samalla muutakin. Paljastuu että Sephirothilla ja Cloudilla on voimakas yhteys. Sephiroth kykenee kontrolloimaan Cloudia. Tämä huipentuu kohtaukseen jossa Cloud yrittää keskeyttää Sephirothin vallanhalun, tapana vain olisi tappaa Aeris. Cloud kuitenkin kontrolloi itseään riittävästi ja onnistuu olemaan tappamatta Aerista, mutta järkyttyy kun Sephiroth itse tulee esiin ja tappaa Aeriksen. Cloud ei voi kuin katsoa vierestä. Tämä yhdessä sen kanssa että AVALANCHE kohtaa "Ultima Weapon"in ajaa Cloudin koomaan, jossa hän kohtaa oman menneisyytensä. Tässä vaiheessa selviää että Cloud on oikeasti luuseri. Hän ei ollut osana supersotilasohjelmaa. Hänet oli vain alistettu Mako -energialle ja tätä kautta Sephirothilla on hänen ajatuksiinsa voimakas kontrolli. Cloud ei ole tavallaan saanutkaan lisää voimia, vaan menettänyt niitäkin mitä hänellä muutoin olisi.

Cloud joutuu käsittelemään tämän, kokoaa itsensä, ja tämän jälkeen AVALANCHE siirtyy taistelemaan Sephirothia vastaan. Tämä kun on tässä vaiheessa haluaa tuhota maan jättimäisellä meteoriitilla jotta maa haavoittuisi ja tästä vapautuva Mako -energia olisi Sephirothin absorboitavissa. Tämä tekisi Sephirothista tietysti erityisen voimakkaan olennon. Sivutuotteena maa ja siinä oleva elämä tietysti tuhoutuisi. Sephirothin tuhoaminen ei kuitenkaan pysäytä meteoriittia. Aeris, slummityttö jonka alkuperä oli myyttinen, on kuitenkin käskenyt kyvyillään maailmaa suojelemaan itseään vaikka tässä sivutuotteena elämäkin tuhoutuisi. Maan energiat käsittelevät meteoriitin. Jos peliä ei ole kolunnut erityisen huolellisesti läpi, näkyy vain suuri väläys ja lopputekstit pyörähtävät käyntiin. Eikä jää vihjettä siitä että ihmiset tai elämä selviytyisi. Odottelu antaa optimistisemman lopetuksen. Ihmisiä ei tosin näy, mutta elämää näkyy runsaastikin.

Juonen analyysi.

Ensivilkaisulla peli kuulostaa kliseiseltä. Ei saa tuhlata luontoa tai muuten äitimaa suuttuu. Tätä koristellaan pinnallisella hengellisyydellä ja saadaan tarina maistumaan vakavalta. Mukana on sankareita, eeppisiä taisteluita ja yritys pelastaa maailma - eikä esimerkiksi naapurin kissa. (Suurelta osin se siis itse asiassa onkin sellainen.)

Kuitenkin tarinankerronnassa on muutamia kohtia jotka tekevät sen tarinasta hyvinkin erilaisen. Esimerkiksi Aeriksen kuolema tapahtuu itse asiassa varsin myöhäisessä vaiheessa peliä. Tähän on panostettu kokemuspisteitä ja hänellä on ollut tärkeä rooli. Myös Cloudin ja Aeriksen romanssiin on panostettu aikaa ja videosekunteja. Osa faneista pitää kuolemaa niin epätyydyttävänä että olettavat että alun perin pelin piti olla pidempi : Aeriksen henkiin herättäminen olisi ollut suunnitelmissa. Toki pelissä kohdataan muutenkin omaa epätäydellisyyttä ja heikkouden sietäminen on tarinassa keskiössä. Elämänkulun suunnittelemattomuus, heikkous ja muut ovat toki esillä monessa muussakin tarinassa. Mutta harvassa on yhtä voimakasta mahdottoman ja lopullisen edessä pyristelyn vaikutelmaa kuin tarinassa jossa tapetaan kosmisenmystinen Sephiroth ilman että maailma pelastuu siinä sivussa. Epätoivoinen ja riskaabeli yritys joka onnistuu mutta ei silti pelasta ei kuulu perinteiseen sankaritarinaan.

Sankarin dekonstruktio onkin psykologinen tarina.

Loppujen lopuksi Cloud on hahmona hyvin mielenkiintoinen. Pikatuntuma peliin antaa taatusti väärän kuvan tästä: Aluksi hän on kuten mikä tahansa normaalin pelin hahmo. Hänessä ei ole oikein mitään uniikkia tai mitään mihin pelaaja voisi samastua. Cloud on vain aggressiivinen ja kliseinen yhden luonteenpiirteen hahmo. Hän on vain kova sotilas. Tarinallisesti pelin varrella tehdäänkin tämän sankaruuden dekonstruktio. Cloudista tehdään psykoottisia episodeja omaava normaali tyyppi jolla ei ole erikoisvoimia ja jolla ei oikein ole ystäviä. Hän yrittää epätoivoisesti saada huomiota ja suosiota teeskentelemällä kovaa. Hän peräti hakee supersotilaiden koulutusohjelmaa mutta epäonnistuu pääsykokeissa ja kieltätyy siksi edes rivimiehen sotilaanpaikasta ja poistuu. Hän häpeää eikä kehtaa palata kotikyläänsä, jossa ihmiset olettavat poissaolosta että hän on saanut sotilaspaikkansa. Dekonstruktion varrella Cloud muuttuu "inspiraatiota tarjoavasta sankarista", ihailun ja ihanteiden lähteestä, uudenlaiseksi inhimilliseksi sankariksi johon enemmänkin samastutaan kuin halutaan matkia. Cloud on ajatuunut tämän jälkeen Sephirothin yhteyteen ja menettänyt muistinsa. Cloud on aluksi vain unohtanut huonoutensa ja näyttelee siksi aluksi kuin hän olisi todellinen sankari. Tämä ihanne särkyy ja Cloud kohtaa itsensä.

Cloud on tätä kautta hyvin moderni hahmo : Cloud on yksilö, hän on hän itse, sen sijaan että hän olisi tarkasteltava karrikatyyri tai olento. Itse asiassa pelin juoni voidaan ymmärtää Freudilaisena metaforana : Cloudin unohtaminen on torjuntaa. Hän on sen sijaan rakentanut fantasiamaailman jossa hän on egoistisesti sen sankari. Tämä saa aikaan ulos päin näkyviä oireita, joista selvitään tiedostamalla tilanne ja käsittelemällä niiden takana oleva aito ongelma.

Pahuuden murtaminen.

Uskonnonfilosofisesti peli on itse asiassa hyvinkin kummallinen. Sillä sillä tasolla myös pahis käy läpi dekonstruktion. Ja tämä on paljon suurempi muutos kuin mitä Cloud käy läpi.

Asian ymmärtämiseksi on hyvä huomata että Jenovan nimi tulee kun kristillisen Jumalan nimi yhdistetään latinan sanaan nova, uusi. Kyseessä on "Uusi Jumala". Myös Sephirothin nimi tulee on Kabbalassa olevasta elämänpuusta (Sephiroth). Sephirothin puu liittyy numerologiaan : Sen katsotaan heijastavan Jumalan 10 ominaisuutta. Puussa on siis 10 Sephirothia, kymmenen tasoa, jolla taivaallinen valo kulkee ennen kuin siitä voi tulla ainetta. Energia virtaa puussa lehdistä juuriin, eli alkuperästä tulee inkarnaatio. Taustalla on ajatus mikrokosmoksesta, jossa ihminen on pieni universumi itsessään. Tätä kautta universumi näyttäytyy ihmisessäkin. "Pahiksen" nimi onkin esoteerinen symboli.

Pelin kannalta Sephiroth on eräänlainen yritys rakentaa silta ihmisen ja Jumalan välille. Kabbalisti voisi sanoa että Mako -energia edustaa Jumalallista valoa, voimaa ja energiaa jota ihmiset yrittävät ymmärtää. Ihmisten heikkoudet estävät tätä ja asiat vääristyvät. Näin käy esimerkiksi silloin kun Shinra Corporation kuluttaa planeetan elämänvoimaa ja tätä kautta kaikkea elämän mahdollisuutta ahnehtien sitä koska se on tehokas energianlähde. Kuitenkin tasoja voidaan nousta.

Sephiroth on pelissä ja mystiikassa protptyyppi ihmisistä jonkalaisia ihmisten pitäisi olla Jumalan suunnitelman mukaan. Hän pyrkii tulemaan avaruudeksi, joka sopii täysin mystiikan yritykseen lähestyä Jumalaa. Onkin varsin mahdollista että vaikka Jenova ei ollut Cetra, Sephirot oli. Tämä mahdollisti sen että hänellä oli erikoislaatuinen yhteys Mako -energiaan. Tosin asiaa voi lähestyä siltäkin kannalta että Sephirot lähestyi Jumalallisuutta siitä huolimatta että hän ei olisi ollut Cetra. Näin ollen Sephirothin voidaan jopa ennakoineen AVALANCEN toiminnan ja että hänen tavoitteenaan oli alun perinkin luoda lopputekstien jälkeen näkyvä paratiisi. Se voidaan nähdä toimena jossa planeetta palautuu siihen tilaan joka Cetroille sopii. Mielenkiintoista lisävääntöä saa aiheeseen sitä kautta että Kabbalan mystinen mies taistelee toistuvasti Saatanan kanssa. Kabbalassa tämä on kuitenkin enemmän voima kuin persoona. Kabbalassa tämä voima ei vastutsa Jumalaa vaan nimen omaan henkistä miestä. Pelissä tämän voidaan katsoa liittyvän Jenovan soluihin. Pahan yhteys Sephirothin ja saatanan kanssa saadaan peliin sillä että Sephirotilla on Jenovan soluja, joka korostaa tätä kosmista yhteyttä.

Sephiroth on syntynyt pyrkimyksenä tuottaa Cetra, jonka pitäisi tuoda mahtavia jumalallisia voimia. Prosessissa hän kuitenkin saastuu saatanallisen Jenovan soluista. Hän kuitenkin lähestyy jumalallisuutta. Sephiroth uhraa itsensä taistelussa Saatanaa vastaan ja johtaa seuraajansa luvattuun maahan. Sephiroth ohjaa muut tuomiopäivään ja tätä kautta muut imiset tiedostavat tien jota heidän täytyy seurata.

---

Minua voisi huvittaa kirjoittaa spinn offeista, geostigmasta jossa Jenovan solut leviävät tuhossa, mutta ne eivät oikein mahtuneet ja sopineet tähän juttuun. Sori.

Näkijät.

"Anna unta näkijän / talo tuultenmurtajan / revontulten repijän / ja taivaista-alasastujan"
(CMX, "Revontulten repijä")

Useissa - ellei useimmissa - kulttuureissa harjoitetaan jonkin tapaista mystiikkaa. Niissä olennaisessa osassa ovat erityiset "ylimääräiset aistit" ja keinot, joilla voidaan suoraan saada lopullista tietoa, jota ei tarvitse koetella empiirisesti. Näkemysten sisällöt ovat erilaisia ja ne ovat eri uskontojen takana. Nämä tiedonhankinnat perustuvat yleensä jonkinlaiseen muuntuneeseen psykofyysiseen tilaan:
1: Uniin, eli nukkuessa saatuihin tietoihin.
2: Meditaatioon, jossa henkilö keskittyy ja saavuttaa tätä kautta erikoisia mielentiloja.
3: Hallusinaatioihin, jotka saavutetaan esimerkiksi huumausaineilla.
4: Tunteisiin ja muihin tuntemuksiin.
5: Jonkun tietäjän kirjoja tutkimalla.

Kaikille näille tyypillisiä piirteitä ovat subjektiivisen ja objektiivisen sekoittaminen. Eli joko yksilön tai jonkun muun kokemukset otetaan ikään kuin autenttisina faktoina; Subjektiivista ja objektiivista ei eroteta, ne ovat sama asia. Tätä subjektiivisuuden aitoutta ei koetella, niitä vain käsitellään kuin neo lisivat sitä.

Tyypillistä tapa toimia tässä kohtaa on "spekulointi", eli kokemuksille keksitään erilaisia "voi olla" selityksiä joita ei testata ja joita ei voida testata. Ei ole mitään itsekriittistä testiä, joka esimerkiksi falsifioisi, kumoaisi tuon väitteen. Väite voidaan vain joko uskoa tai ei uskoa, eikä ole mitään koettelutapaa jolla näitä voitaisiin pistää paremmuusvertailuun.

Tyyppiesimerkki tästä on Carlos Castanedan huumausaineiden kokeiluihin liitetyt selostukset, joissa selitetään kuinka hallusinaatiot ja muuntuneet näkökulmat ovat nimen omaan tosiasiapohjaisia. shamaanien maailmaan, joka sisältää toisenlaisen havaitsemisjärjestelmän olemassaolon. Hänestä maailma on ensisijaisesti energiaa, jossa tietäjät ovat tavallista ihmistä kovempia; Heillä on tehokkaampi havaitsemisjärjestelmä, joka rakentuu harjoiteltuun intentioon, joka kehittyy "moitteettomalla elämällä". Hänestä tämä intentio on kaiken takana oleva abstrakti voima joka on läheisesti kiinnittynyt ihmiseen.

Castanedasta tavalliset ihmiset ovat ikään kuin sokeita, ja shamaanien havainnot ovat aivan yhtä autenttisia kuin kaikkien normaalien ihmisten saamat havainnot tuoleista ja pöydistä. Mystiikassa tyypillinen suhtautuminen skeptikoihin on halveksunta. Kriitikot ovat "alempia", heillä on alkeellisempi värähtelytaajuus tai jotain muuta vastaavaa. Heitä kuvataan usein erilaisissa tarinoissa, ja heidät kuvataan aina epämiellyttävinä ja tyrannimaisina. Kuitenkin mystiikan kirjoissa usein muistutetaan kuinka skeptikoilta puuttuu rakkaus ja hyväksyntä erilailla ajattelevia kohtaan. Ja he ovat tietysti väärässä ja huonompia. Tämä on osa laajempaa "pyhäin ylpeyttä". Ja se on ymmärrettävissä ihan normaalin ryhmäkäyttäytymisen perusteella. Vihamielisyys "muita" kohtaan on ihmiselle aivan tavallinen reaktio. Ja kertomusten ad hominem -luonne kertoo ainoastaan siitä että kannanotolle ei ole rationaalisia perusteita.

Kuitenkin suhde rationaalisuuteen on hieman laajempi ; Yleisesti näkijät suhtautuvat rationaalisuuteen, skientismiin ja muihin asioihin kahdella tavalla:
1: "Emanuel Swedenborgin tapaan", jossa näkemykset ovat ehdottoman objektiivisia, siis ikään kuin tieteellisiä. Tätä näkemystä voidaan kutsua "skientistiseksi" sillä tavalla, että se luottaa rationalisointiin, ja käyttää sitä mielellään. Heistä joko asiasta on tietoa tai siitä ei tarvitse välittää. On selvää että tässä kannassa nimen omaan mystikolla todistustaakka, kuten kaikilla muillakin objektiivisten asioiden kannattajilla.
2: "William Blaken tapaan", jossa näkemykset hyväksytään subjektiivisiksi. William Blake korosti mielikuvitusta järkeilyn sijaan, ja hän rinnasti luovuuden uskontoon. Blaken maailmassa ihmisen luovuus oli ikään kuin Jumalallista. (~ Ihminen=Jumala & Kristinusko=Taide.) "The Marriage of Heaven and Hell" -runoissa Blake jopa kritisoi Swedenborgia nimeltä mainiten. Blake oli individualisti äärimmäisyyksiin asti, ja hänelle Swedenborgin toimintatapa edusti kaikkea "konventionaalista" ~ muuttumatonta ja epäluovaa. Tässä näkemyksessä ei ole todistustaakkaa, koska se ei väitä olevansa perusteltua. Tämä tavallaan tunnustaa iloiten ja ylpeästi olevansa epätieteellistä uskontoa.

Sitten on tietysti niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. Minusta tästä saa malliesimerkin "Kabbala Tänään" -ilmaislapusta joka minulle tyrkättiin tänään Helsingin asematunnelissa. Tässä julkaisussa kerrotaan kuinka "Kabbala on eksakti metodi, jolla tutkitaan sekä määritellään ihmisen asema maailmankaikkeudessa". Siinä kerrotaan myös kuinka "Kabbala ei ole teoriaa - vaan käytäntöä." Kerrotaan myös kuinka henkisessä maailmassa ei ole sanoja henkiselle maailmalle, joten tarvitaan maallista "oksien kieltä", joilla he kuvaavat henkisiä kokemuksiaan. Tämän lisäksi meille tietenkin opetettiin metafysiikan "mekanistista rakennetta", jonka Kabbalan osaajat osasivat paljastaa. Meille kerrotaan parzufeista eli "henkisistä rakenteista" ja näiden koostumuksesta ja jakautumisesta osiin. Tämä taas on teoria. Toisaalla meille kerrotaan kuinka kabbala on "tiede", joka taas ei ole mahdollista ilman tieteellistä koettelua, joka taas ei ole mahdollista ilman teorioita, jota kabbala ei siis ollut. Samoin tarinoissa kerrotaan kuinka tarve viittaa totuuteen: Elokuvissa joissa mies ymmärtää naista viittaa siihen mitä Kabbala hakee, ja Harry Potterin tarinoiden vetoaminen johtuu siitä että se pistää kysymään tärkeitä kysymyksiä, joihin kabbala vastaa. (Ikään kuin halu tai vetoovuus kertoisi siitä että kabbala olisi totta. Toki se minustakin kertoo miksi kabbala menestyy: Se tekee kuten kaikki uskonnot - vetoaa tiettyihin haluihin ja saa tätä kautta suosiota.) Tässä näkemyksessä Swedenborg ja Blake ikään kuin "lyövät kättä". Valitettavasti tämä tarkoittaa automaattisesti sisäistä ristiriitaisuutta ; Jokin ei voi samanaikaisesti sekä olla että ei olla perusteltua tiedettä.

---

^{Kuva: William Blake, "The Marriage of Heaven and Hell", 1790-1793.}

Henkien kätkemä.

"I am so high / I can hear heaven / I am so high / I can hear heaven / Whoa, but heaven / No, heaven / don't hear me."
(Nickleback, Hero)

Maagillisia sävyjä sisältävä ajattelu on ihmisille perinteisesti aika tavanomaista. Nykyään tätä pidetään humpuukina. Kuitenkin maaginen ajattelu on myös suosittua. Muun muassa New Age -liike kannattaa maagista ajattelua. Eikä monet uskonnolliset näkemyksetkään ole sen ulkopuolella. Aiheeseen liittyy jonkin verran erilaisia käsitteitä, jotka on hyvä erotella, jos haluaa ymmärtää mistä niiden kohdalla on kyse.

1: Magia on pyrkimystä vaikuttaa luonnossa vaikuttaviin henkiin ja sitä harjoitetaan erilaisten rituaalien ja taikaesineiden avulla. Magiaan perustuu ympäristön hallinta. Magia on aktiivista toimintaa.
___1.1: Okkultismi (lat. Occultus ; kätketty, salattu), eli salatiede on salaisten keinojen ja menojen, taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa, henkimaailmasta saatavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa todellisuuden hallintaa. Okkultismina voidaan pitää sellaista henkistä oppia ja toimintaa, jonka sisältöä tai menetelmiä ei ole päästetty yleiseen tietoon. Perinteisesti okkultismissa on hierarkia, jossa oppimestari opettaa oppipoikaa. Tiedon saaminen on ansaittua, kaikille ei kerrota kaikkea. Kuten Apotti Tritheumius kommentoi okkultistisen kirjan, "De Occultan" kirjoittaneelle Agrippa von Netteseheimille: "Anna heinää härälle, sokeria vain papukaijalle."
2: Mystiikka taas ei pyri vaikuttamaan henkiin, vaan etsii järkiperäisen kokemuksen
ylittävää yhteyttä luontoon ja/tai Jumalaan. Mystiikassa päämääränä on ns. "unio
mystica" eli sulautuminen osaksi luonnossa olevaa yhteyttä, tai Jumalaa. Mystiikka on luonteeltaan passiivista ja mietiskelevää.
___2.1: Esoterismi sisältää ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (illuminaatio, valaistuminen).

Itse asiassa on jännittävää huomata, että okkultismi oli erittäin suosittua nimen omaan renesanssiaikana, jolloin yleensä liitetään ihmisen rationalisoituminen ja nouseminen katolisen kirkon "ikeestä". Tämä on sinänsä aivan totta, sillä empiirisen tiedon leviäminen sijoittuu tähän aikakauteen. Ei siksi ole sattumaa, että Newton oli kiinnostunut okkultismista. (Itse asiassa hänen liikemäärän idean kaltaisia ajatuksia oltiin ajateltu aikaisemmin, mm. Heracleitos, varhainen kabbalismi, gnostikot ja uusplatonistit tunsivat ajatuksen.) Okkultismin yleistyminen sopi yhteen tieteen kehityksen leviämisen kanssa. Yhteys ei luultavasti ole sattumaa, sillä syynä on asenteet. Kirkko vastusti rituaalimagiaa, koska se tarjosi reseptin mystisten kokemusten hankkimiselle. Tässä ei vielä ollut se, mikä teki siitä vaarallisen kirkolle. Pääsyy tälle oli se, että tällainen suora, opittava toiminta, oli henkilökohtainen yhteys Jumalaan, johon ei tarvittu katolisen kirkon tapaista instituutiota. Lisäksi katolisen kirkon perinteet korostivat mystistä lähestymistapaa, he korostivat mietiskelyä, eivät käytäntöä. Siksi renessanssiajallakin kristilliset tahot vastustivat okkultistismia. Esimerkiksi Faust -legendahan kuvaa okkultistisesta saatananpalvonnasta, jossa okkultistinen tieto on demonien kanssa leikkimistä. Hinta hallinnasta on kova; Okkultismin käyttäminen on siis ikään kuin hakkaisi hiiriä kuoliaaksi elävällä kalkkarokäärmeellä. Kenties toimii, mutta siinä on niin pahassa vaarassa, että on syytä harkita muita juttuja.

Tässä kohden onkin syytä huomauttaa sivulauseessa, että keskiajan maailmankuva ei suinkaan pitänyt ihmistä suvereenina luonnon herrana. Eläinoikeudenkäynnit antavat päin vastoin kuvaa siitä että ihminen nähtiin osana luontoa. Hallitsemisen korostaminen on tullut tai palannut kuvioihin vasta myöhemmin. Ja tästä "Ihminen on luonnon herra" -ajatus on peräisin Aristoteelisesta luonnonjärjestyksestä, jota on perusteltu Genesiksen luomiskertomuksesta otetuilla jakeilla. Tätä tulkintaa taas on sovellettu muun muassa Carl von Linnén taksonomiassa. Ja se on yhä mukana arkielämässä liian usein esiintyvässä väärinkäsityksessä jossa evoluutio nähdään jonkinlaisena kehitystikkaina, jonka huipulla keikkuu ihminen. Keskiajalla hallinta ja aktiivisuus ei kuitenkaan ollut tärkeässä asemassa. Ajan henki oli mystiikkaa, Platonisia ideoita ja muita vastaavia hengellisiä ja henkisiä asioita ja arvoja korostava, ja se vastusti käytännön aktiivista toimintaa, kuten okkultismia. Silloin induktiivisia päätelmiä sisältävää empiriaa pidettiin vain mielipiteidentuottamisen välineenä. Tietoa omistettiin, sitä mietiskeltiin. Sen koettelussa suhteessa käytäntöön ei ollut niin paljoa väliä.

Sillä vaikka teologiassa on myöhemmin kannatettu paljon esimerkiksi Thomas F. Torrancen perustelun tapaisia ajatuksia, joissa
1: Jumalausko tukee empiiristä tutkimusta koska jos maailmankaikkeus on älyllisen tahon luoma, se on järjestynyt, mikä tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
2: Kun maailmankaikkeus kuitenkin on vapaan äärettömän Persoonan luomus, siinä on myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
3: Koska maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ajatus on toki osoitus siitä että usko ei ole empirian kanssa yhtään ristiriidassa. Mutta se ei vielä tarkoita että usko olisi empirian nousun takana. Sillä nämä selitykset on tehty pikemminkin jälkeen päin. Eli voidaan sanoa että aluksi uskonnot olivat empiriaa vastaan, mutta kun empiria sai vakaan aseman ja sen edut olivat jo kiistattomia, he sovittivat näkemyksensä sen kanssa yhteensopivaksi. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää. (Torrancen perustelu muutti tieteenvastaisesta uskosta tieteen kannalta arationaalista, teologit ovat vain selittäneet kuinka kristillinen usko ei ole ristiriidassa tieteen teon kanssa, ja yrittäneet tavallaan tätä kautta tehdä yliluonnollisesta luonnollista ja järjellä käsittämättömäksi määritellystä käsitettävää.)

On kuitenkin aika jännittävää huomata, kuinka esimerkiksi juutalainen, okkultistisia sävyjä runsaastisisältävä kabbala, oli aikanaan lähimpänä nykyistä empirististä maailmankuvaa. (Toki merkitystä oli myös ympäröivällä, kiistatta kristillisellä, kulttuurilla, joka muuttui suvaitsevaisemmaksi renessanssin aikana. Mutta ei siksi että kristillisyys olisi samaa kuin tieteen etu, vaan sen takia että he eivät tappaneet näitä empiriaa harjoittavia okkultisteja. Tämän merkitystä ei voi vähätellä.) Kabbalan filosofia taas kehittyi runsaasti uusplatonismin pohjalle. Uusplatonikot olivat saaneet vaikutteita paitsi Aristoteleelta myös stoalaisilta ja eniten esoteerista ikivanhoista perimätiedoista. Seurauksena oli esimerkiksi se, että ajatus jatkuvasta liikkeestä on tärkeä kabbalismissa. Ja tämä käsitys oli yös monella gnostikolla ja uusplatonikolla. Tosin uusplatonismi ei ole ristiriidassa Torracen perustelujen kanssa, koska uusplatonisteillakin materialisen maailman oli luonut alempi demiurgi jota voitaisiin kutsua Jumalaksi, joka taas oli syntyjään Sofiasta, yhdestä Korkeimman emanaatiosta.

Kun tämän tiedostaa on oikeastaan hyvä huomata, että itse asiassa verrattuna sen ajan kristilliseen perinteeseen, renessanssiajan maagikkojen suhtautuminen oli suorastaan käytännönläheinen. Tämä taas edesauttoi nimen omaan kokeellisen tieteen syntyä: Maagikot eivät halunneet vain tietää, kuinka maailma toimii, vaan tavoitteena oli myös aktiivisesti ohjata ja hallita sitä. Ja tässä tilanteessa ei enää pelkkä puhdas rationalismi riitä. Systeemin on oltava paitsi looginen, myös jollain lailla todellisuuteen sopiva. Ja tämän vuoksi alkemian harrastus johti, sen nykyään hupsulta tuntuvista elementeistä huolimatta, ihan oikeiden vaikutussuhteiden löytämiseen. Myöhemmin kokeellinen tiede kuitenkin uhkasi magiaa. Kenties merkittävin, tai ainakin ymmärrettävin tälläinen vaikutus oli tietysti astrologian romahtaminen kopernikaanisen vallankumouksen takia. Maakeskisyys tuli ja vei perustelut astrologialta. Okkultistisesta asennteesta oli siis kenties etua jotta maailmankuva saatiin epiriamyönteisemmäksi, mutta kun tikkaat oli kiivetty, oltiin jo paikassa jossa oli kierreportaan ja tikkaat voitiin potkaista pois sen sijaan että ne vedettäisiin ylös uudelleenkäytettäväksi. Se, mikä oli ennen ediste, oli nyt hidaste.

Tästä voidaan huomata se, että ajattelun kehityksessä on erilaisia välivaiheita, joita tarvitaan jotta ajattelu voisi kehittyä eteenpäin. Nämä välivaiheet voidaan kuitenkin heittää syrjään kun ne ovat raivanneet tien. Tätä voisi kuvata myös tienraivausmetaforalla: Jos me haluamme tehdä tien, ensin joku on mennyt vesurin kanssa metsään ja kaatanut pajuja ja merkinnyt kaadettavia puita. Sitten vesurimiestä ei ole tarvittu, ja tilalle ovat tulleet metsätyökoneet. Jonka jälkeen metsätyökoneita ei enää tarvita vaan tienrakentaminen voidaan aloittaa. Me taas emme välttämättä tarvitse muuta kuin auton, jolla ajaa sitä valmista tietä.

Eli se, että jotain on tarvittu jossain vaiheessa ei tarkoita että sitä tarvittaisiin aina. Ja juuri tämän vuoksi filosofia onkin oppi, jossa selkeästi mietitään aina samoja kysymyksiä, mutta niihin vastaamistavat muuttuvat. (Toki kaikki eivät yhdistä tätä tiedon karttumiseen. Itse kuitenkin olen Ilkka Niiniluodonkin kannattaman "totuudenkaltaistamisen" ystävä. Vaikka uskonkin erilaisiin loogisiin järjestelmiin, uskon että niiden sisälläkin lähestytään totuutta, vaikka niiden paremmuusjärjestystä ei voidakaan käsitellä yhteismitattomuuden vuoksi.)