Oppimisen ilosta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.

Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.

Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.

Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.

Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.

Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.

Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä. Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.

Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.

Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.

Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.

Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.

Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.

Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.

Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.

Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.

Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.

Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.

Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.

Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.

Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.

Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.

---

Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)

"Ajax", vahvempi kuin keikkalaiset

"Ajax - Stronger than Grease" -pesuaineslogan viittaa antiikin kreikan mytologioihin. Ajax oli kaikista kreikkalaisista vahvin. ("Stronger than all of Greece".) Mainoslause on siis sanaleikki. Olin pitänyt asiaa yleissivistyksenä. Mutta ilmeisesti näin ei ollut. Mitäköhän siellä historiantunneilla oikein on opetettu kun tämänlaiset asiat eivät ole ilmiselviä?

Tulevaisuudessa tilanne ei varmasti ole yhtä synkeä. Sillä yliopistoja ja koulutusta on ohjattu politiikan avulla uuteen suuntaan. Sipilä leikkaa rahoitusta ja on sanonut että välttämättömyys on paras innovaation lähde. Tämä innovatiivisuus näkyy jo nyt. Suomen Akatemian sivuilta voi lukea Tapio Lokin ajatuksia ja huomioita. "... huhtikuussa näin kävi, kun Tampereen yliopistossa oli avoinna kolme yliopistotutkijan paikkaa. Hakuilmoituksessa ei pyydetty tutkimussuunnitelmaa, ainoastaan suunnitelma tutkimusrahoituksen hankkimiseksi. Eli olemmeko jo tulleet siihen pisteeseen, että on aivan sama, mitä tutkii, kunhan hankkii rahaa taloon – ja mielellään mahdollisimman paljon?"

Moni on tietenkin iloinen koska näin tutkittavaa tulee vain sellaisiin aiheisiin joille tulee sovelluksia joita todella tarvitaan. Tämä käytännöllisyys ja ei-käytännöllisyys onkin monelle se jakolinja aidon tutkimuksen ja nollatutkimuksen välillä. Näkemys on toki siitä kiinnostava, että kun Michael Faradayn sähkömagneettisten ilmiöiden tutkimuksen relevanttia lähestyttiin, teoreettisuus vaivasi. Faradayn kerrotaan sanoneen, että kenties sähköä voidaan joskus kuitenkin verottaa.

Samalla tässä unohtuu, että tutkimusaiheiden lisäksi voi olla motiiveja vaikuttaa lopputuloksiin. Tieteellinen integriteetti iskee joskus rahoitukseen. Esimerkkinä tästä olkoot se kun Euroopan Panimoliitto tilasi olutmyönteisen tutkimuksen. On selvää että tämänlaiset asiat ovat merkittäviä jos tiedettä tehdään ennen kaikkea ja käytännössä vain rahoitus edellä. Rahoittaja antaa aiheen ja rahoitusehdot. "And beggars can't be choosers." Keikkatyöläisiksi muuntuneet tiedemiehet eläisivät pätkätöissä tutkimussuunnitelmasta ja rahoitussuunitelmasta toiseen. Tai jäisivät työttömiksi erilaisten työllistävien tukitoimien alaisiksi.

Mutta historiasta tullee kuitenkin yleissivistävämpää. Voin jo kuvitella mielessäni miten meille opetetaan miten jo muinaiset Roomalaiset tiskasivat Ajaxilla koska kreikkaa vahvempi pesuaine takasi maksimaalisen tehon minimaalisella vaivalla. Kun lapset ovat kasvaneet tässä kulttuurissa he tietävät varmasti kaikki "vahvempi kuin kreikkalainen" -vitsit. Kun sitten ei tule noloja "ei munkaan jälkikasvu tuotakaan tiennyt vaikka luulin yleissivistykseksi" -hetkiä sosiaalisessa mediassa niin voi joskus illan liken klikkailun päätteeksi huokaista tyytyväisenä, että olipa hyvä että silloin 2016 yhtiöitettiin koulutus. Nykyajan historian on paljon parempia, ja meillä on kotonakin tosi puhtaat lautaset!

"Myytinmurtajat" ja asiakastutkimus

"Myytinmurtajissa" testattiin lentokoneiden täyttämisstrategioita. Tätä varten he rakensivat keinotekoisen lentokoneen johon jaettiin lippuja ja paikat piti sitten hakea tietyn strategian mukaisesti. Osa täyttöstrategioista oli mutkikkaita mutta ne oli tehty asiakkaille mahdollisimman helpoiksi lippuihin kirjoitetuilla merkinnöillä.

Mielenkiintoista oli, että menetelmän tehokkuutta mitattiin kahdella tavalla. Kellolla. Ja kysymällä jonottaneiden kantaa. Mielenkiintoista oli, että satunnainen "ryysistely" itse asiassa oli hyvin nopea verrattuna vallitsevaan käytänteeseen, eli yleisimmin käytettyyn strategiaan. Mutta se oli myös hyvin stressaava. Toisaalta moni muu täyttöstrategia oli sekä yleisintä nopeampi että miellyttävämpi. Tämä myytti opetti tavallaan hyvin monta asiaa markkinatutkimuksesta.

Markkinatutkimusta tarvitaan.

Ensimmäinen ja tärkein on havaita, että sekä asiakkailta kysyminen että käytettävyyden arviointi nopeudella ovat molemmat oleellisen tärkeitä. Vaikka innovaatioiden kehittämistä koskeekin konservatiiviselta vaikuttava nyrkkisääntö -  nyrkkisääntö jota on kuvannut innovaatioiden käytännön menestystä ja vaikutusta tutkinut Peter Morgan - menee seuraavalla tavalla ; "As a rule of thumb, it is generally far better to take an existing technology, well established in a particular country and build on that and develop it rather than introduce something foreign." Mutta pelkästään se, että katsoo miten muut pystyssä pysyneet lentoyhtiöt hoitavat asiakkaiden lentokoneeseen "pakkaamisen", saa ratkaisun joka toimii riittävän hyvin. Mutta joka kuitenkin voi olla varsin huono, epämiellyttävä ja tehoton verrattuna muihin menetelmiin. Siksi markkinatutkimusta, käytettävyystestausta ja muuta ylipäätään tarvitaan.

Ei voida luottaa pelkkiin asiakkaan mielipiteisiin ja kokemuksiin.

Ja ne eivät usein ole yhteneviä. Se, mikä on nopeaa voi tuntua jonottavalta ja ikävältä. Toisaalta hitaampi menetelmä saattaa tuntua miellyttävämmältä vaikka odottelu ei olekaan ihmisten mieleen. Tämä muistuttaa siitä, että Barry Schwartz Ja Kenneth Sharpe ovat kuvanneet "Practical Wisdomissa" sitä miten ihmisten puheet ja toiveet eivät ole sama kuin heidän käyttäytymisensä. Heidän huomionsa on se, että mielipidekuvauksessa ihmiset kuvaavat asioita jotka ovat helposti verbalisoitavissa. Kun asia menee intuitiivisiin kategorioihin joiden kuvaaminen on helppoa, niitä kuvataan mielipiteissä tärkeänä. Mutta nämä eivät välttämättä ole sama asia kuin relevantit asiat silloin kun vaikka mennään asioimaan kauppakeskukseen tai lentokoneeseen. Ja temppuna on tietenkin antaa asiakkaalle se mitä hän haluaa eikä se mitä hän toivoo.

Tarvitaan toisin sanoen erikseen perinteistä mielipiteiden kysymistä että käyttäytymisen tutkimista. Näin ollen on syytä kiinnittää huomiota niin kvalitatiiviseen fokusryhmätutkimukseen jossa kysytään kokemuksia ja mielipiteitä, että antropologisemmalla otteella tehtyihin testikäyttöihin. On huomattava käytettävyys että mitä toiveita ihmisillä on.

Jos eroa ei hyväksy, saattaa tulla syviä ongelmia. Tästä Mark Hurst ja Phil Terry antavat hyvän esimerkin kirjassaan "Customers Included". He antavat esimerkiksi sen miten WallMart -kauppakeskus joutui laman kourissa reagoimaan myyntikäyrien laskuun. He kysyivät mitä asiakkaat halusivat. Ja asiakastyytyväisyyteen vaikutti muun muassa sekavaksi koettu asemointi. Kuitenkin kun tähän kiinnitettiin huomiota, niin asiakkaiden asiointityytyväisyys kasvoi mutta myyntimäärät ja asiakaskäyntimäärät kuitenkin laskivat. Asiakkaat menivät sen sijaan kilpailija Targetin puolelle. Koska kaupassakäyntipuoleen ei oltu kiinnitetty huomiota, tarjottiin mitä asiakkaat toivoivat ja missä he viihtyivät. Mutta joka kuitenkin pakotti heidät hakemaan esimerkiksi jotain tuotteita toisesta liikkeestä. WalMart palasikin tämän jälkeen "laajempi valikoima-mahdollisimman halvat hinnat" -strategiaan joka johti vaikeammin muistettavaan kauppaan jossa oli hankalampi löytää asioita.
1: Tosin kaupat tosiasiassa usein tekevät myynnin kasvattamiseksi asioita jotka eivät ole asiakkaista miellyttäviä. Esimerkiksi jos mietit miksi maito on aina kaukana siitä mistä kauppaan mennään sisälle ja miksi karkit ovat aina kassan vieressä, syynä on se että moni menisi kauppaan ostamaan maitoa ja pidempi kävelymatka luo kuitenkin mahdollisuuden heräteostoksille. Samoin jonottaminen voi olla tylsää ja tässä voi nälkäisenä ja vihaisena tehdä mieli karkkia.

Pelkkä käytettävyys ei riitä.

Myytinmurtajat pakottaakin ottamaan kantaa Steve Jobsiin. Jobsista on tehty kuolemansa jälkeen "jonkinlainen myytti". Jossa hänellä olisi ikään kuin vain yksi asiakas. Hän itse. Ja hän keksisi jotain ratkaisuja joilla asiat saadaan helppokäyttöisiksi. Tätä myyttiä on rakennettu vahvasti korostamalla hänen kiistämättä hankalaa luonnettaan. Ja sitä että Jobs vihasi fokusryhmätutkimusta eikä pitänyt sitä relevanttina.

Tämä varmasti pitääkin paikkaansa siinä mielessä että hänen tuotteensa oli hyvin teknologinen. Käytettävyys on oleellinen. Ja itse asiassa vaikka usein ajatellaan että teknologiaa parannetaan siten että tekniset bugit katoavat niin tosiasiassa käytettävyys on myös sitä, että käyttäjän virheet, inhimilliset virheet, minimoidaan.

Edellä mainitsemani "Customers Included" -kirja kertookin siitä että ilmavoimissa asiaa jouduttiin opettelemaan kovimman kautta. Sillä Paul Fitts ja R.E.Jones analysoivat hävittäjälentokoneiden onnettomuuksia ja "läheltä piti" -tilanteita 40 -luvulla. He havaitsivat että lentäjän virheiksi laskettavien onnettomuuksien määrä oli suurempi tietyillä hävittäjillä kuin toisilla. Syynä olivat vierekkäin olevat samanlaiset vivut jotka tekivät aivan eri asioita. Kun hävittäjien vipuja muutettiin erilaisiksi, onnettomuuksien määrä aleni huomattavasti. Toisin sanoen inhimillinen virhe vaatikin kouluttamisen sijasta teknologisen ratkaisun.

Tästä voi syntyä ajatus että kannattaa vain mitata käytön sujuvuutta. Mutta "Myytinmurtajien" lentokoneiden täyttäminen kuvasi sitä että osa menetelmistä oli sekä nopeita että asiakkaille hirvittäviä. Sellaiseen ei mielellään mene toista kertaa asiakkaaksi. Jos tilanne tuntuu kaaoottiselta, hallitsemattomalta tai ihmisrahtaamiselta, ei tee mieli mennä uudestaan lentämään sen tyylisellä yrityksellä. Siksi on varmasti kannattavaa, että esimerkiksi mainosten hienoutta, ravintoloiden ruokien maukkuutta ja vastaavia kysymyksiä lähestytään kysymällä asiakkaiden mielipiteitä. Sen sijaan jos pitää miettiä kännykän käyttämistä ei pidä kysyä ihmisiltä mitä he haluavat, vaan on sen sijaan annettava heille tuote leikittäväksi jotta he kädettömällä amatööriydellään paljastavat ne kohdat jotka systeemissä eivät toimi.

Oikea menetelmä oikeaan paikkaan. Ja kokonaisuus, yhteistulos, on merkittävämpi kuin osansa erikseen. (Vaikka ne osat erikseen ovatkin tärkeitä myös yksinään.)

Hyviä juttuja

Kun puhutaan mestareista, tulee mieleen helpostikin tyypitys jota David Galenson on kuvannut kirjassaan "Old Masters and Young Geniuses". Tämä on siitä kiinnostavaa että ihmiset ovat menestyneet eri ikäisinä. Osa osoittaa lahjansa nuorena ja toinen vanhempana Jos katsotaan vaikkapa taiteilijoita niin Picasso menestyi nuorena mutta Cézanne menestyi vanhana. ; Ja usein tätä kuvataan nimenomaan siten että nuoren neron osaaminen tulee ominaisuudesta kun taas vanhan mestarin taito tulee tottumuksesta.

Malcom Gladwell esittää "Outliers" -kirjassaan hieman tästä poikkeavan kannan. Hänestä on hyvin vaikeaa ennustaa kuka menestyy nuorena, kuka vanhana ja kuka ei ollenkaan. Kuitenkin hänen mallissaankin kokemuksella on merkitystä, nimittäin siihen nähden miten mestariteokset kehitetään.

Gladwellin mukaan vanhana menestyvät ja nuorena menestyvät menestyvät kuitenkin hyvin eri tavoilla. Tämä ei ole ehkä ominaisuus vaan asenne joilla näitä asenteita ohjaillaan. (Yhteydet ovat kuitenkin tilastollisia eivätkä kiveen hakattuja.)
1: Nuorena menestyvät menestyvät ovat konseptuaalisia (conseptual). Heillä on yleensä yksi "rohkea" ja poikkeuksellinen idea. He ajattelevat laatikon ulkopuolelta ja toteuttavat tähtiaineksensa melko ripeästi. He kykenevät kuvaamaan mihin ovat menossa. Heillä on visio.
2: Vanhana menestyvät ovat kokeilullisia (experimental). Heillä ei ole rohkeita ideoita vaan he hiovat, kokeilevat ja mahdollisesti epäonnistuvat runsaasti prosessissa. Heidän mahtinsa ei ole siinä että he luovat uusia konsepteja vaan siinä voimassa ja laadussa jolla he toteuttavat niitä.

Tämä on siitä kiinnostava huomio, että sitä kautta voidaan esimerkiksi ennustaa, että minä en hyvin varmasti harjoita tällä blogilla menestysreseptiä. Ja että omassa elämässäni toteutan tätä blogini epämenestysreseptiä. Sillä "experimentalistit" ovat hyviä spesialisteja. (Esimerkiksi mielikuvien vanhat ninjamestarit ovat vanhoja syystä. He ovat spesialisteja.) Nuorena menestynyt taas hyötyy yleissivistyksestä siinä mielessä, että hän kykenee näkemään laatikot kyetäkseen kiertämään niiden ulkopuolelle. Tai kykenee yhdistelemään eri asioita joita ei ole aiemmin yhdistetty ihan sillä että tietää ne.

Minun ideaalinani on olla generalisti aikana jolloin tietoa on valtavasti. Tämä vaatii työtä ja lähestymistä. Olen hyvin visioton ja enemmänkin pakerran ties minkä aiheen parissa. Toisaalta en halua tehdä asiaa millään muulla tavalla. Joudunkin tässä mielessä hylkäämään terveet perfektionismin asenteet ja kirjoittamaan pelkkiä "hyviä juttuja". Mestariteoksiin ei riitä pitkän tähtäimen generalistilla aikaa.

Innovaattoreista

Nykyaikana puhutaan paljon innovaatioista. Tässä yhteydessä puhutaan käytännössä luovuudesta ja erilaisista visionääreistä. Tämä on nähdäkseni melko suppea tapa katsoa asiaa. Olen enemmänkin sillä linjalla mitä Mario Morales on esittänyt. "People tend to think creative types are ideal innovators, but actually, the definition of innovation is implementing ideas that add value, and implementation part is generally forgotten."

Hänelle innovaatiopuheessa ylipainotetaan uutuutta ja unohdetaan muut puolet. Hänestä innovaattoriudessa on monta tyyliä. On (1) visionäärejä (visionaries), jotka ymmärtävät trendejä ja muutoksia ja osaavat katsoa tulevaisuuteen (2) luovat (creatives) jotka generoivat uusia ideoita (3) kriitikot (critics) jotka osaavat arvioida tuotosten hyviä ja huonoja puolia (4) yhteistyöntekijät (collaborators) jotka murtavat esteitä tekemiseltä ja jotka kuljettavat ja jakavat informaatiota tahoilta toiselle ja (5) kehittäjät (developers) jotka toteuttavat suunnitelmia järkevästi käytäntöön asti.

Tämä luokittelutapa on mielestäni järkevä. Se toisaalta on siitä hauskaa luettavaa, että usein ihmiset eivät pärjää kuin yhdessä tai kahdessa osa-alueessa. (Esimerkiksi itse generoin ideoita ja arvoin niitä kohtuu hyvin. Mutta en ole käytännön toteuttaja, ja tulevaisuusajatteluni on "latteaa ja näköalatonta" joten visionääriä minusta ei saa tekemälläkään.) Ja kokonaisuutta tarvitaan. Sillä liika luovuus ilman muita osia tekee häröilijöitä, liika visionäärisyys tekee haihattelijaksi, liika kriittisyys tuottaa latistavia rajoittajia ja liika yhteistyö ilman muuta johtaa ajan haaskaamiseen. Kehittelijä ilman suunnitelmia taas ei ole oikein mitään. Hyvään tulokseen tarvitaankin käytännössä tiimiä.

Innovaatiot eivät ole kaikille luovuutta

Toki on hyvä ymmärtää että vaikka innovaatiot tarkoittavat tavallisille ihmisille luovuutta, niin markkinoilla tilaajapuoli näyttää usein hyvinkin erilaiselta. Markkinatutkimuksien väsäilyssä on tullut siitä hauskoja huomioita että osassa tutkimuksissa on ollut selvä yhteys myöhempiin YT -neuvotteluihin. (Sellaisiin joista uutisoidaan vähintään paikallistasolla. Joka tarkoittaa yleensä "potkuja jollekin määrälle työntekijöitä".) Ja tässä prosessissa on itse asiassa nähtävissä se, että "markkinapuoli" haluaa, tavallaan, minimoida luovuutta.

He eivät tavallaan halua panostaa ideointiin ja tutkimukseen vaan he haluavat nimenomaan toimivia brändejä ja tuotteita. Mikä on tietenkin ymmärrettävää. "Kehittämistarve" tulee sitten kun tuotteella menee huonosti. ; Tämä on periaatteessa hyvin konservatiivinen asenne. Menneisyys on jotain joka on ("is") josta sitten vedetään ajatuksia tulevaisuuteen ("ought"). Siksi tutkimuksiin voidaan ajatua siinä vaiheessa kun se on jo myöhäistä. Se on tällöin vähän kuin "yksi keino pelastaa firmaa konkurssilta" eikä jotain joka kuuluisi osana tulevaisuuteen tähtäävän vahvan yrityksen toimintaa. (Toki tosiasiassa niissä panostetaankin kehityspuoleen hyvinä aikoina ellei peräti silloin. Lähestyn asiaa nyt kuitenkin tässä negatiivisen kautta. Markkinatutkimuksia eivät siis oikeasti ota vain konkurssikypsät yritykset. Liioittelu on tehokeino)

Tässä visiopuoli latistuu. Vaikka se ei olekaan läpeensä tyhmä tapa suhtautua asioihin. Luis Arnal onkin kirjoittanut siitä, että tutkimuksen ja kehittämisen ideaalit törmäävät aika usein yrityksiin. Yritys joka rahoittaa markkinatutkimuksen on siitä hankala, että joskus yrityksen tutkimuksen kohdistaminen on ensimmäinen korjattava ongelma "Client research budgets usually focus on convergent evaluative thinking to narrow down available options, reduce the uncertainty of decision-making, validate existing assumptions or track the status of business. This satisfies clients focusing on operations, but not those who work to define the future." Mahdollisuuksia ja potentiaalisia lisävaihtoehtoja kartoitetaan vähemmän, koska tärkeintä on välttää riskejä. Tämänlainen kriittisen arvioiva (critical) asenne toki tuottaa yhdenlaisia innovaatioita, sellainen suuntaa innovatiivisuutta yhteen suuntaan (development) ja pois toisesta (vision). Kokonaisuus jää latteaksi.

Mikä on taitoa taiteilussa - ja mikä tekee väärennöksestä vähempiarvoisen?

Kun katsotaan taideteosta, kunnioitetaan niitä helposti sitä kautta miten (a) kaunis teos on (b) miten vaikeaa se on ollut tehdä.

Nämä kaikki ovat siitä hieman erikoisia että niiden kautta myös väärentämiselle voitaisiin antaa kunniaa.
1: Jos joku väärentää taulun, hän tekee siitä joko kopion tai uskottavan mukaelman. Jolloin teos näyttää samalta kuin aito maalaus, joko kopiona tai tyylilajina. Kaksi samalta näyttävää asiaa ovat yhtä kauniita.
2: Jos taas mietitään sitä miten vaikeaa asiaa on tehdä, voidaan huomata että maalaustekniikka jolla maalaus tehdään voi olla identtinen sekä maalarilla että kopiolla. Itse asiassa osa väärennöstaidosta on kyky käyttää ja luoda värejä vanhanaikaisilla menetelmillä. Ja itse asiassa tämän lisäksi väärennöstä täytyy usein osata vielä vanhentaa jotenkin. Joten väärennös on itse asiassa tässä mielessä vaikeampi tehdä.

Toki voidaan nähdä että väärennös on huijaus. Ja tämä voidaan nähdä esteettisenä puolena. Tai sitten voidaan ajatella että huijaus on etiikkaa ja tosiasiassa taideteoksen tekemisessä tekijän intentioilla ja sen tilaajan moraalilla olisi jotenkin erityinen merkitys. Mikä on sinänsä kiinnostava esimerkki että kun otetaan vaikka irstas renessanssipaavi ja hänen taidemaalarinsa, kumpikaan ei välttämättä ole edustanut ihmiskunnan moraalin korkeinta huippua.

Tietenkin voidaan nähdä että jäljelle jää luovuuskysymys.

Ja mielestäni tämä tarjoaa hedelmällisimmän tavan tulkita asiaa. Kun esimerkiksi Han van Meegeren väärensi Jan Vermeerin teoksia niin että ne huijasivat taidepiirejä ja natseja, hänen taulujaan kehuttiin jopa Vermeerin parhaimmiksi. Oliko van Meegeren siis parempi maalari kuin Vermeer? Tuskin. Sillä Vermeerin teoksiksi luultuja tulkittiin Vermeerin ajasta käsin. Sen jälkeen taidemaailmassa oli keksitty uusia ideoita. Van Meegerenillä oli pääsy näihin keinoihin, joten hänen tarvitsi keksiä vähemmän kuin Vermeerin tuottaakseen samantasoisen taideteoksen.

Vastaavaa suhtautumista kohdataan joskus elokuvissa. Esimerkiksi "Citizen Kanea" kehutaan usein maailman parhaan tasoisesti mainiona ja innovatiivisena elokuvana. Nykykatsojan silmiin se ei ole hieno elokuva koska muut ovat kopioineet ja käyttäneet siinä olleita innovaatioita. Siinä niitä vain on käytetty ensimmäistä kertaa. Silti elokuva on nykykatsojan silmiin tylsä. Ja monella muulla elokuvalla on "pelkästään elokuvana" mainittua elokuvaa korkeampi "taiteelliusuusarvo", viihdyttävyys että sen tarinankerronnassa on jännittävämpiä kerroksia. Muut elokuvantekijät ovat vain voineet kopioida. Ja innovointi on vaikeampaa kuin toistaminen.

Jossain mielessä tämä on toki siitä ikävä että aidon taideteoksen ja väärennöksen syntytavat ja rakentumiskertomus ja historia muuttuvat oleellisemmaksi kuin se, miten hieno teos on ja miten paljon taiteesta nauttiva ihminen siitä saa itselleen. Moni varmasti pitää tätä väärennöksiin suhtautumistapaa heikkona koska taiteen arvo voi olla juuri siinä mitä katsoja kokee. Ja väärennöksen vähempiarvoisuutta tältä kulmalta voi olla lähes mahdotonta perustella. Toisaalta väärennöksen tunnistaminen väärennökseksi vaatii tämän tyyppistä lähestymistapaa. Ja silti harva arvostaa väärennöstä tai kopiota, tai T -paitaprinttiä, yhtä paljon kuin originellia.

Pieni ajatus ; Pankkikriiseistä, pörssiromahduksista ja Rooman vakaudesta

Minun lapsuusaikana Suomessa oli lama. Tämän taustalla oli periaatteessa se, että ensin pankit myönsivät tilejä melko hyville koroilla. Tämä teki niistä suosittuja. Valitettavasti korkojen antaminen tarkoittaa sitä että pankki antaa tallettajille rahaa. Joten ne tarvitsivat lainoja voidakseen kattaa nuo edellämainitut korot. Tämä johti löyhtyneisiin lainanantokriteereihin. Periaatteessa lainaa sai hyvin vähäisin tai olemattomin takuuksin. Joka johti siihen että pankit antoivat lainaa asioille jotka eivät kannattaneet. Ja tekivät tätä yhä useammin ja useammin, mitä enemmän heidän piti kattaa korkomaksuja antamilla lainoillaan. Kun investoinnit joihin lainaa oli annettu romahtivat, pankki joutui perimään karusti. Koska ne tarvitsivat ehdottomasti varoja niiden korkojen kattamiseen.

Toisaalta Amerikoissa on tapahtunut 1929 alkanut lama johtui pörssistä. Pörssissä oli usein tapahtunut kuplia, joiden puhkeaminen kadottaa osakkeiden arvoa. Senkin taustalla oli se, että kun osakkeita pidettiin varmoina ja niihin luotettiin, pankki myönsi niiden hankintaan hyvin helposti lainaa. Kun lainojen arvo romahti, oli sillä karuja seurauksia. Toisin sanoen pörssi on keino tuottaa samantapaisia ongelmia kuin tuossa itselleni tutummassa lamassa.

Toisaalta voidaan ajatella, että niissä yhteiskunnissa joissa on ollut erityinen koroillaeläjien luokka ovat lietsoneet tämänlaisia ongelmia. Erityisiä ongelmia tulee jos koroillaeläminen on kannattavampaa kuin investointien tekeminen. Tästä voi tulla jopa yhteiskunnan romahduksia, tai vallankumouksia. Sillä jos investoinnit tuottavat vähemmän kuin koroillaeläminen, on kannattavaa antaa koron kasvaa korkoa korolle samalla kun vähemmän onnekkaat sitten jäävät eksponenttisääntöjen mukaisesti yhä syvemmälle ja syvemmälle köyhyyteen.

Tästä minulle seurasi pieni hupaisa ajatus.

Menneinä aikoina koronkiskonta oli kiellettyä. Teologia -sivusto kertoo tästä hienosti Simo Knuuttilan tekstissä. "Vaikka taloudellinen toiminta laajeni ja monipuolistui 1100-luvulla, kirkko jatkoi korkokiellon opettamista. Se sai myöhemmin tukea myös Aristoteleen raha- ja korkoteoriasta. Rahaa sellaisenaan pidettiin tuottamattomana, minkä ajateltiin lisäävän korkokiellon järkevyyttä. Lainattu raha siirtyi lainanottajan omaisuudeksi maksupäivään saakka. Hyötymistä toisen omaisuudesta pidetiin sopimattomana, varsinkin kun myös riski omaisuuden häviämisestä siirtyi lainanottajalle. Koron ottamista kutsuttiin nimellä usura. Se käännetään usein koronkiskonnaksi, mikä on hiukan harhaanjohtavaa, koska usura tarkoittaa roomalaisessa oikeudessa vain korkoa. Keskiajalla termi sai negatiivisen merkityksen juuri korkokiellon takia."

Tämänlainen on jotain joka kenties johtaa vakauteen. Tosin tämä voidaan nähdä siihen mistä syystä kristittyjen maailmaa pidetään "hitaasti etenevänä". Jos yhteiskunnassa ei ole kannattavaa antaa lainaa, sitä ei helposti anneta investoimiseen, uusien keksintöjen tekemiseen. Tämänlainen yhteisö romahtaa helposti ulkopuolelta tulevaan uhkaan, kun joku muu maa sitten panostaa investointeihin ja jyrää tämän varovaisen ja sisäisesti vakaan järjestelmän ylivoimalla.

Nähdäkseni tässä on jotain joka voidaan liittää Roomaan.

Roomassa oli vahva sotilasvoima. Se oli myös tunnettu siitä että se ei niinkään tuottanut ideoita vaan kopioi niitä muilta. Siihen aikaan laaja valtakunta jossa oli paljon kohtaamisia toisilleen vieraiden kulttuureiden kanssa ja jossa tieto kulki teillä kykeni harjoittamaan tätä strategiaa. Ja se toimi yllättävän pitkän aikaa.

Nykyaikana se vaatisi ankaraa tiedostelua ja hirvittävää panostusta teollisuusvakoiluun. Ja siitä huolimatta globaalissa maailmassa tieto kiertää maailmaa ympäri salamannopeasti. Jo Neuvostoliiton aikana kävi selväksi että ei riitä että kansantalouden saavutuksia haluttiin näytellä ja keksittiin hienoja tiedemiehiä keksiviä tiedemiehiä ja panostettiin reverse engineeringiin. Maailma juoksee eteenpäin nopeasti, ja mukana pysymiseen tarvitaan investoinetja ja innovaatioita loppumattomana ryöppynä. Ja tässä mukana pysyminen tehdään sille ehdoin että riskinä ovat hyvinkin totaaliset ja syvät lamakaudet.

Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Innovaatioista, verotuksesta ja korollaeläjistä

Takkiraudassa oli varsin erikoinen huomio erikoisesta poliitikon lausunnosta. Taustalla oli tekniikan alan yrittäjien huomio siitä että teknologia korvaa työvoimaa. Josta seuraa se, että harvalla on rahaa ostaa tuotteita. ; Ministerin ratkaisu oli ollut että sitten yrittäjiä täytyisi vain verottaa lisää. Ministerin kommentissa omituista oli juuri se että jos kukaan ei osta yrittäjien tuotteita, ei ole verotettavaakaan. Se on siis ratkaisuna sinänsä hyvin outo.

Ensin utopiasta.

Kykenen kuitenkin yhdistämään tämän asenteen tiettyyn tilanteeseen. Nimittäin siihen mikä on vallalla useilla ns. teknoutopisteilla. Sellaisilla optimisteilla kuin vaikkapa Esko Valtaoja. Tässä kuvataan usein maailma jossa koneet tekevät töitä ja ihmiset laiskottelevat. Työtä ei ole, mutta ei tällä ole väliäkään kun koneet tekevät kaiken ja tuovat eteen. Teoriassa tämänlaatuinen järjestelmä voitaisiin kenties jotenkin pystyttää ja ylläpitää. (En tosin tiedä miten moni kuvittelee että tämä olisi enemmän kuin jonkinlainen ajatuskoe. Mutta en olekaan teknoutopisti.) Tässä kontekstissa huomio voidaan aivan oikeasti vetää siihen että koneet muuttavat työn käsitteen. Ja tätä kautta palkkaamiseen liittyvät perinteiset ongelmat katoavat.

Useinhan on ajateltu että työttömän suurin ongelma on se, että hän vaatii työtä ja resursseja jotka ovat joltakulta muulta pois. Jos koneet hoitavat työt, there is really no harm. Siksi on aivan oikeasti syytä muuttaa palkkaamiseen liittyviä ajatuksia. Työttömät massat huvittuvat. Ja miksipä eivät huvittuisi kun koneet hoitavat työt. Tällä tavalla ei ole työttömien ihmisten ryhmää joka esimerkiksi yrittäisi murhata tai surmata tai varastaa "teknologiaa omistavalta luokalta". ; Eli päästään siihen mitä sosiaaliturva on käytännön tasolla. Eettisellä tasolla se voi olla humaania. Mutta kylmän opportunistisesti minusta työttömyyskorvausta maksetaan juuri sen takia että työttömät passivoituvat. Ettei heistä tule yritteliäitä epätoivoisia rosvoja ja rikollisia. (Nälkäänsä ihminen ryhtyy vaikka kannibaaliksi. Tai ainakin liian suuri prosentti heistä. Itse todennäköisesti ryhtyisin. Tämän tiedostaminen ei ole eettisessä mielessä miellyttävää, mutta se on rehellistä.)

Tässä teknoutopiassa on kuitenkin joitain omituisuuksia joita en malta olla moittimatta. Pidän ongelmana sitä että ns. ikiliikkujaa ei voida tehdä. Ihmismäärä kuluttaa energiaa. Ja jos ihmisten määrä kasvaa he kuluttavat entistä enemmän energiaa. Laiskojen ihmisten kansoittamaa - tai ainakin pääasiassa laiskojen ihmisten kansoittamaa - teknoutopiaa vaivaa se ongelma että energia on tässä äärimmäisen alttiina ns. yhteismaan tragedialle. Koska palkkatyötä ei ole olisi vaikeaa kuvitella miten estetään tilanne jossa se että itse jättää energian käyttämättä ei tarkoittaisi sitä että joku toinen ei käyttäisi sitä. ; Kuten Markus Kajon "Kettunen" asiaa ilmaisi vanhassa sketsissään. Että säästääkö naapuri. Ei. Sen sinun säästämän sähkön ja veden kuluttaa.
1: Tämä vaatii siis rajoittavia elementtejä. Todennäköisesti tässä rajoitettaisiin myös lisääntymistä jotenkin. Kenties helpoin tapa hoitaa asiat olisi se, että lisääntyminen annettaisiin niille jotka ovat valmiita tekemään sitä vähää työtä joka on pakko tehdä. Mistä seuraisi kyllä mielenkiintoisia evolutiivisesti koska se tukisi sitä että jokainen haluaisi mukavan elämän sijasta nimenomaan tehdä töitä, ihan väen väkisin. Minkä jälkeen moni varmasti kyseenalaistaisi sen että tarvitaanko niitä koneita mihinkään ylipäätään. Joku muu tietysti laittaisi vain kiintiöitä ja keskushallintaa. Joka taas altistaa kaikille niille ongelmille joita ns. "ei hajautetut järjestelmät" kohtaavat. Tämänlaisissa ratkaisuissa on usein suuria ja merkittäviä ja yllättäviä riskejä. Sellaisia jotka ovat toteutuessaan vakavia. Nassim Talebin mukaan tämänlaiset yhden kortin varaan rakennetut systeemit ovat ikään kuin jotain joiden kaatuminen on käytännössä vain ajan kysymys. Ne ovat kenties suuria mutta ne ovat hauraita. Siksi lisääntymisvaihtoehto on minusta relevantimpi. Tai ainakin seurauksiltaan minusta jotenkin humoristisempi. Ja arvoa se on huumoriarvokin.

Toinen asia on sitten astetta käytännönläheisempi.

Se on se, että tosiasiassa Takkiraudassa oleva systeemi näyttää minusta säätelymenetelmältä joka nimenomaan ennaltaehkäisee sitä ongelmaa mitä luddiitit pelkäsivät. On toki selvää että jos miettii yrittäjien menestymistä nyt, on pessimistinen. Mutta itse olen niin monenteen potenssiin kyyninen että näen tässä tilanteessa jotain hyvää.

Mitä me nimittäin tarvitsemme että luddiittien kirous iskee päälle? Sitä että joku tuottaa ne koneet jotka korvaavat ihmiset. Tämänlaisia tehdään käytännössä jos se on kannattava investointi. Ja nyt kun työn murroksen vuoksi katoaa työpaikkoja on yhä harvempia jotka investoivat. Jos huoli taloudesta innovointiyrityksissä on reaalinen, se jarruttaa kehitystä.

Tämä on eräs niistä asioista joita olen jossain määrin huomaamattomasti tuonut esille ; Kognitiotieteen opinnoissani opin lähinnä sen miten vaikeita monet tekoälyn haasteet ovat. Ja toisaalta miten niitä on sittemmin purettu kun alan ideoihin on saatu kannattavuutta. Esimerkiksi minulla on aika vahva "intuitiivinen eli ei-tieteellinen perstuntuma" siihen että Turingin testiä ei ole läpäisty lähinnä sen takia että suorituksena se olisi jonkinlainen kerskaileva merkki ; Hieman samanlainen symbolinen voimannäyttö kuin kuulennot. Jotka olivat älyttömän kallis, ihmisiä aika vähän suoraan hyödyttävä mutta symbolisesti merkittävä tempaus. Joka tehtiin koska siihen saatiin pirusti rahaa.
1: Tähän suhtautuminen on vaikeaa. Osa on naureskellut "FOX" -kanavan uutisoinneista. Kanava kun uutisoi asteroidille laskeutuneesta luotaimesta hieman hassusti. Ensin moitittiin miten veronmaksajien rahaa haaskataan turhaan. Mutta kun selvisi että rahoitus ei olekaan USA:lta alkoi mussutus siitä miten luuseri USA:n hallitus ei ole tehnyt tätä urotekoa. Hallitus on toki aina syyllinen, mutta tosiasiassa itse näen että "Fox" -kanavan molemmissa lausunnoissa oli järkeä enemmän kuin kyseisen kanavan jutuissa yleensä. Temppu oli pröystäilyä ja vallan symboli. Ensimmäinen on törkeää tuhlailua. Mutta toiselle sijalle ei kannata jäädä jos aikoo pitää maineensa edelläkävijämaana.

Investoinnin kohdalla on oleellista muistaa että rahamiehet ovat aika mielenkiintoinen ilmiö. He ovat vähän kuin batman. "Because he's the hero Gotham deserves, but not the one it needs right now." Minusta on turhaa etsiä näkymättömän käden kannattajaa tai sitä että talous aina tasaa itsensä. Siksi tarkoitankin tällä enemmän sitä että rikkaimpien ihmisten käytös kuvaa aina jotain yhteiskunnasta. Karkeasti ottaen ne kuvaavat tapoja joilla voidaan tulla rikkaiksi. Rikkaimmat ihmiset kertovat millä tavalla rahaa voi saada. Ja ajan mittaan millä ei.

Taleb muistuttaa tässä loistavasti siitä että rikas ei ole välttämättä rikas taidoillaan tai rikas siksi että hänen ratkaisunsa olisi erityisen varma. Nykyään moni pörssinvälittäjä on rikas koska hän on sattunut tekemään hyviä kauppoja. Samalla heidän kohdallaan ei näy että moni on sijoittanut pörssiin ja hävinnyt.
Menneisyydessä oli varsin vakaita tienaajia. Koroillaeläjiä. Jos mietitään miksi erääseen aikaan rikkaimmat ihmiset tuppasivat olemaan rahaa perineitä jotka sitten kuluttivat korkojaan nautintoihin, taiteen mesenointiin ja vastaaviin. ; Historiassa on oikeasti ollut aika jolloin varakas herrasmies ei hikoillut.
1: Tämä liittyy mielenkiintoisesti siihen miten rikkaat tukivat tieteitä - jonkinlaisena viihteenä ja "pröystäilynä" eikä siksi että siitä olisi suoraa hyötyä. Tämä on tärkeä asia koska nähdäkseni tieteen ongelmana on se että se perehtyy "totuuteen tai totuudenkaltaisuuteen" eikä tästä seuraa välttämättä hyviä tuloja tai yhteiskunnan rikastumista. Tosin hyvin usein teoria lähtee älyllisenä saavutuksena - eli filosofisena pröystäilysymbolina - mutta päätyy sovelluksiksi sitten myöhemmin. Einsteinin ajatukset eivät olleet hänen aikanaan tuottoisia. Mutta nykyajan GPS -paikantimet käyttävät suhteellisuusteorian kaavoja jotta he osaavat laittaa karttaohjelmassa ihmisen oikeaan suuntaan. Kuulemaan "käänny vasemmalle, käänny oikealle, aja suoraan taaksepäin kulkematta lähtöruudun kautta". Jolla ilmeisesti pääsee perille kunhan tajuaa että ei pidä ajaa seinän läpi.
2: Huumausaineiden historiakin on hupaisaa. Sillä huumeiden turmiollisuus oli erityisen selvää vasta kun ne olivat köyhien käsissä. Koroillaeläjän huumeriippuvuus tietenkään tuskin haittasi yhteiskuntaa mitenkään. Kun hän nyt joka tapauksessa norkoilisi salongeissa. Haitta on korkeintaan norkoilijalle itselleen. Eikä narkomaani tästä välitä joten ei haittaa häntäkään.

ollaan tilanteessa jossa on kenties hyvä lukea vaikka Hännikäisen blogaus Balzacilaisesta ajasta. "menneisyydessä kasaantunut varallisuus kasvaa nopeammin kuin tuotanto ja palkat, mikä ruokkii taloudellista eriarvoisuutta. Sama mekanismi myös muuttaa menestyvät yrittäjät ajan myötä koroillaeläjiksi." Tai kuten itse asian olen tiivistänyt ; Miksi ihminen investoi? Koska hän ajattelee että investoimalla hän saa enemmän rahaa kuin jos laittaisi rahat pankkiin. ; Tosiasiassa mekaniikka tietenkin menee siten että ei ole väliä haluaako ihminen strategisesti ratkoa asioita vai ei. Jos investoinnit eivät kannata investoivat ihmiset köyhtyvät elleivät peräti mene konkurssiin. Molemmissa tapauksissa he eivät näy rikkaimpien joukossa. Ne jotka joko älyävät myydä investointinsa ja elää koroilla tai jotka muuten vaan ovat laiskuuttaan eläneet koroillaan taas näkyvät rikkaimpien joukossa.

Eli kenties teknologiayrittäjien ahdinko on ainut asia joka on meidän ja täystyöttömän teknoutopian välissä. (Toisaalta tätä voi silti uhata on se, että joku päättää pröystäillä ja panostaa investointeihin koska on niin sikarikas että voi!) Tässä tiellä on kuitenkin melko ikävää se, että tämänlaisessa järjestelmässä (a) omistava ryhmä on omistava ryhmä ja muut eivät ja erot tuppaavat kasvamaan koska raha joka on tilillä kasvaa korkoa korolle. (b) Tästä tulee rasitteita pankeille koska he joutuvat keksimään jotain jolla tuottaa korot koroillaeläjille. Ja he eivät voi panostaa innovaatioihin investoimiseen kun niiden tuotot ovat huonompia kuin jos ne rahat jotenkin kieroilisi vaikka kilpailevaan pankkiin ja vaikka ei voisikaan niin korkojen maksaminen innovaatioiden kautta lähinnä hidastaisi velkautumista. (c) Varattomat ja osattomat vaativat jonkinlaista passivoivaa insentiiviä että eivät mellakoi. Esimerkiksi lähde tekemään vallankumouksia.

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Pieni ajatus ; Kaiken maailman jääräpäiset ajatukset ja Lindyn vaikutus

Nassim Taleb kuvaa "antihauras" teoksessa miten ihmiset katsovat usein liiaksi uuteen kuvaillessaan tulevaisuutta. Tässä projektissa syntyy omituisuuksia jotka näyttävät pian vanhoilta sillä omituisella tavalla joka onnistuu vain jos kohde on aikanaan suunniteltu jotenkin futuristiseksi. Suurin ongelma on siinä, että tulevaisuutta ennustetaan liiaksi konventionaalisesti ja siitä hetkestä katsoen. Joten lentäviä autoja on mietitty mutta internetiä ei. Sen hetken uusimpien innovaatioiden oletetaan säilyvän ja tuottavan kaltaisiaan. Kuitenkin harva innovaatio säilyy ja vain melko harva kaikista vaikutusvaltaisimmista innovaatioista on konventionaalisia.

Talebin mukaan olisi järkevää katsoa asiaa myös toisin. Monet asiat näyttävät varsin muuttumattomilta ja pysyviltä. Taleb kuvaakin Lindyn vaikutuksena sitä, että tilastollisesti katsoen jos jokin innovaatio on ollut käytössä sata vuotta, on todennäköisempää että se löytyy myös sadan vuoden kuluttua tulevaisuuteen. Toki tämä ei ole täydellinen ennustus, se vain kertoo että kymmenen vuotta sitten tehty innovaatio unohtuu todennäköisemmin historian jalkoihin kuin jokin joka on jo ollut käytössä kauan. (Ja tuona vanhana aikanakin on keksitty kaikenlaista joka on unohtunut.) Tämä koskisi kaikenlaisia esineitä. Jos jotain kirjaa on myyty tuhat vuotta, on todennäköistä että se ei tule hukkumaan seuraavan tuhannen vuoden kuluttua. Sen sijaan vain aniharva nykyisistä kirjoista pärjää tuhannen vuoden päähän. Eli innovaatiot vahvistuisivat ajan mittaan. Jokainen vuosi jonka innovaatio on käytössä lisää hitusen varmuutta siihen että se kestäisi seuraavankin vuoden tulevaisuuteen.

Ajatus on hieman erikoinen, mutta siitä saa kuitenkin erikoisia huomioita kun katsotaan tieteen historian kuvaamista. Jostain syystä ihmiset ovat tässäkin "neofiilejä". Ihmiset keskittyvät paradigmanmuutoksiin. Monille Kuhin paradimga -ajatus on se ensimmäinen ja tutuin tieteen edistymistä koskeva käsite. Se on se oleellisin ja kiinnostavin asia tieteen kehittymisessä. Machlup puhuu tässä kohden tiedon puoliintumisajasta, eli ajasta jolloin jokin alan tiedosta puolet vaativat tarkennusta tai korjaamista. Ja se on hyvä näkökulma kun arvioidaan vaikkapa tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.

Tästä huolimatta on hyvä huomata että kaikki tietomme ei ole uutta. Uutta tietoa tulee hirvittävästi, mutta siitä huolimatta monet varsin klassiset tieteen keksinnöt ovat kestäneet yllättävän pitkään. Galileo Galilein laskelmat ovat periaatteessa aika osuvia. Niitäkin on toki korjailtu, mutta lähinnä mittaustarkkuuden kautta. Itse asiassa voidaan jopa sanoa "hikipedian tapaan" muinaisten kreikkalaisten viisaudesta että "Antiikin kreikkalaiset keksivät kaiken, mitä kiinalaiset eivät keksineet, kuten länsimaisen kulttuurin, oliiviöljyn, homoseksuaalisuuden, filosofian, luonnontieteen, historian ja fetan. Antiikin kreikkalaiset olivat kaikesta tästä sietämättömän leuhkoja, ikään kuin olisi ollut suurikin saavutus tehdä nämä jutut, kun kerran sai aloittaa puhtaalta pöydältä." Tiedon puoliintumisaika on tosi, osa on hyvin sitkeää, joten suuri osa oleellisista muutoksista koskee uusia teorioita. Joten ei ole hirveän typerästi ajatella että tietyssä määrin tutkimusohjelman pitkäikäisyys korostaa että se todennäköisesti on vallitseva paradigma myös tulevaisuudessa. Eli Lindyn vaikutus koskisi myös paradigmoja. (Joka antaa toivoa esimerkiksi evoluutioteorialle, joka on sinnitellyt jo roimasti yli 150 vuotta tieteessä.)

Toisaalta kun katsotaan pseudotieteitä, voidaan uskoa että nekin tulevat pyörimään seurassamme kauan. Kreationismihan ei esimerkiksi ole mikään uusi innovaatio, vaan pikemminkin ikivanhaa Paleyn lämmittelyä. Ei ole mitenkään uskottavaa että kreationistit jotenkin yht'äkkiä tomertuisivat argumenteilla järkiinsä. (Jos se olisi mahdollista, he rehellisesti sanoen olisivat jo tehneet sen.) Lindyn vaikutus ei tässä tapauksessa koske kreationismia tieteellisenä paradigmana vaan jonkinlaisena "ihmisten kannattamana ideologiana".

Ja uskonto, noin laajemmin. Se on pyörinyt nurkissa niin kauan että en jaksa uskoa valistushenkisten ateistien kannanottoihin siitä että ihmiset jotenkin erityisen laajasti käännytettäisiin pois uskonnosta. Toki tämä on mahdollista, mutta Lindyn vaikutuksen pohjalta olisi todennäköisempää uskoa että uudempi uusateismi myös unohdettaisiin ensin. (Tosin ateismilla on sitten hyvin pitkät perinteet joten on hirmu epätodennäköistä että se katoaisi täysin.)

Itse tosin haaveilen omituisesta maailmasta jossa kysymys ei ole siitä kuka käännyttää ketään. Uskonnonvapaus on teoriassa siitä erikoinen konsepti, että moni kannattaa sitä mutta harva haluaa johtaa siitä ajatusta että jokin ideologia ei lopulta olisi "voitokas" ja toinen puoli "häviäisi nolosti ja katoaisi olemattomiin".

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.

Kilven ja tikarin provokatiivisuus

Jos katsotaan historiallisina aikoina käytettyjä aseita, on yleensä aivan järkevää lähteä liikenteeseen jonkinlaisen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Lähtökohtana on olettaa että aseet ainakin jossain määrin toimivat. Muutoksiakin on aivan tervettä miettiä siitä kulmasta että on tehty jonkinlaisia innovaatioita jotka ovat yleistyneet.

Toki tämä on otettava tietyllä varovaisuudella.

Sillä se, että jokin ase otetaan käyttöön myöhemmin ei välttämättä tarkoita että se olisi parempi nimenomaan taistelukäytössä. Jos esimerkiksi katsomme sitä miten rapiiri pikku hiljaa korvautui smallswordilla, kysymys ei olisi siitä että smallsword olisi parempi ase. Itse asiassa smallsword on lyhyempi ja kevyempi kuin rapiiri, joten sillä on vaikeampi torjua tehokkaasti kuin rapiirilla ja sen etäisyys on huonompi. Sen yleistymisen syyksi onkin nähtävä se, että aseella haettiin aivan muuta funktiota. Tuli muodikkaaksi kantaa kevyempää aseistusta. Mukavuus arkielämässä oli maksimaalista tehokkuutta tärkeämpi.

Äärimmillään tämä logiikka tietysti korostuu siinä että vaikka kaikki aseet on nykyajassa korvattu sillä että kuljetaan ilman aseita, ei se todellakaan tarkoita sitä että maailman paras ase olisi nyrkki. Ja että siksi aseeton kamppailu olisi jotenkin maailman tehokkain itsepuolustuskeino. On selvää että syyt ovat tässä kohden enemmän lainsäädännöllisiä.

Ja toki näitä rajoituksia on tunnettu aiemminkin.
* Esimerkiksi pitkän miekan käyttöä oli Euroopassa monin paikoin rajoitettu. Sitä sai käyttää jos oli aatelinen.
* Samoin aseiden terien pituuksia rajoitettiin monissa kaupunkivaltioissa. Tämän vuoksi sen tyyliset tikarit joiden terä oli juuri sallitun mittainen yleistyivät voimakkaasti näillä alueilla.
* Jos katsomme messereitä, niitä kutsutaan veitsiksi. Mutta kun katsomme messeriä ja vertaamme sitä miekaksi kutsuttuun falchioniin, erot ovat yllättävän pieniä. Lähinnä kahvan rakenne erotti veitsen miekasta.
* Samoin katanoiden omistus oli rajoitettu samuraiden käyttöön.

Ja nämä rajoitukset johtavat aseisiin jotka eivät ole itsepuolustuksellisia vaan juridisia. Ja nämä juridiset rajoitteet on valittu juuri sen vuoksi että tietyt aseet on nähty liian vaarallisiksi. Siksi tulisikin tiedostaa että juridiikka voi viitata nimenomaan siihen että muutos johtuu siitä että taistelullisia tehoja on heikennetty tietoisesti ja tarkoituksella.

Joskus asiat ovat kuitenkin vaikeita.

Yhden käden aseiden tukena on usein käytetty erilaisia "vasemman käden aseita". Tässä on toki oltu hyvinkin luovia. Kamppailumateriaalista löytyy esimerkiksi selvästi arkitilanteissa kohdattaviin itsepuolustustilanteisiin viittaavia ratkaisuja, joissa opetellaan taistelemaan miekan ja tinatuopin tai miekan ja lyhdyn kanssa. Toki nämä ovat mukana hieman triviaalinomaisesti. Esimerkiksi vuodelta 1783 peräisin oleva Domenico Angelon "L’École d’armes" (aka. "School of Fencing") kuluttaa smallswordin ja lyhdyn kanssa taisteluun vain vähän aikaa. Nämä tukiaseet ovat "improvisoituja" siinä mielessä että niihin turvaudutaan jos joudutaan yllättäen kamppailuun vaikka baarissa ollessa tai sieltä kotiin tultaessa. (Mikä ei ole rehellisesti sanoen kovin tavatonta nykyaikanakaan.)

Mutta toisaalta moni on tietoisesti varautunut tähän mahdollisuuteen sellaisella tavalla jossa otetaan tarvittavat varusteet mukaan. Ja tässä klassinen ja pitkään suosittu kombinaatio oli käyttää yhdenkäden miekkaa ja buckleria, pientä kilpeä. Tämä on varsin hyvä yhdistelmä. Se kuitenkin korvautui rapier ja tikari -yhdistelmällä. Joka on sekin hyvä.

n kuitenkin hieman vaikeaa nähdä miksi main gauche olisi yksiselitteisesti parempi ratkaisu kuin buckler. Se on toki itsessään aggressiivisempi ja tarjoaa vastustajalle tätä kautta hieman enemmän huolenaihetta. Toki bucklerin käytössäkin kilvellä voitiin lyödä, mutta lopullinen vahinko tehtiin sitten miekalla niin että buckler on vain sekundaarisesti hyökkäysase. Ja tällöinkin lähinnä sitä varten että saadaan aikaa ja tilaa tehdä se kunnollinen vakavamminotettava hyökkäys. Mutta sitten toisaalta buckler suojaa varsin hyvin.

Tikarilla torjunnassa oleellista on, että sen avulla voi torjua pistoja varsin hyvin. Pisto on luonteeltaan melko nopea mutta eteenpäin suuntautunut. Ja tässä eräänalisena "itsepuolustuksen universaalina" se tarkoittaa sitä että sitä on helppo siirtää sivulle. Mutta viilloissa on usein enemmän "peräänantamattomuutta" ja sen sivulle siirtäminen on vaikeampaa. Siksi buckler on sitä parempi ase mitä enemmän vastapuoli lyö ja viiltää. Rapier ja tikari taas on kätevä jos pitää taistella toista pistävää vastaan. Siksi on helppoa nähdä miksi miekka ja buckler ovat yleisiä jos muilla on miekka ja buckler. Ja jos muut käyttävät rapieria ja tikaria on ymmärrettävää jos mieli tekee vaihtaa itsekin miekkaan ja tikariin. Mutta muutos on sitten haasteellisempi kysymys.

Itse uskallan väittää että syynä on provokatiivisuus. Ja tässä on hieman yllättävä kulma verrattuna nykyaikaan. Nimittäin jos ulos lähtee nykyisin tikarin kanssa, poliisit ovat hyvinkin helposti niskassa. Buckleria taas ei pidetä uhkaavana. Olen itse asiassa tullut siihen tulokseen että buckler on miellyttävintä kuljettaa paikasta toiseen aivan avoimesti vyössä. (Ei vyöllä vaan siten että se on ihan konkreettisesti kiinni housuissa niin että joudun irrottamaan vyön jotta saan sen käteen.) Se ei kiinnosta poliisia tai uhkaa ihmisiä. Nykyään tikari on provokatiivinen ja kilpi ei.

Etkö näekin miten lempeää
puuhaa meillä on tekeillä?

Mutta ennen ajat olivat toiset. Silloin tikari oli yleinen työkalu jota yleisesti kannettiin mukana. Veitsellä voitiin tehdä monia arkisia askareita. Sillä oli useita muita funktioita kuin tappelu. Sen sijaan buckler oli vain ja ainoastaan yhtä tilannetta varten. Se oli puhtaasti tappeluväline. Niitä käyttävä tunnusti julkisesti olevansa halukas joko haastamaan riitaa tai muutoin vain valmis tappelemaan. Ja itse asiassa jos katsomme historiaa, miekan ja bucklerin kantavat swashbuklerit olivat halveksittuja. Oli jopa alakulttuuri jossa miekan ja bucklerin kanssa varustautuneet haastoivat riitaaa kolkutellen kilpiään ja kutsumalla jotain muuta tappelamaan kanssaan. Kilven ääni oli kuin erikoinen pahantahtoinen mainoskello. Sen avulla mainostettiin missä saa tapella ja kunnolla. On luonnollista että tätä sitten haluttiin rajoittaa.

Tässä ympäristössä kilpi on nimenomaan provokatiivinen. Ja on aivan järkevää siirtyä main gaucheen. Itse asiassa tätä korostaa sekin, että siinä missä keskiajalla tikaria pidettiin hyvin usein vyöllä jopa aivan edessä, niin rapiirimiehet pitivät tikaria tavallisesti selän takana vaakatasossa siten että aseen sai vasempaan käteen kätevästi ja nopeasti. Mutta tikari ei toisaalta erityisesti "mainostanut olevansa läsnä". Buckler on sellainen että sitä on vähintään kohtuullisen vaikeaa piilottaa.