Ei saa lokeroida koska olemme kaikki samanlaisia

"Siksi kannatan avointa keskustelua, jossa jokainen tulee kuulluksi ja ennen kaikkea ymmärretyksi. Itselleni erilaisuus ei koskaan ole ollut ongelma, se on päin vastoin minusta helvetin mielenkiintoinen asia, ja jaksan keskustella erilaisten ihmisten kanssa tuntitolkulla, ennen kuin huomaan niiden pohjimmiltaan kuitenkin olevan samanlaisia, kuin kaikkien muidenkin ihmisten."
(Palavaa paskaa, "paksut tussit, pienet penikset")

Hyvin usein selitetään että ihmisiä ei saisi lokeroida. Lokeroiminen on hallintaa. Tämä on tietysti hyvä periaate. Olen kuitenkin huomannut, että useimmiten tällä tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nimittäin sitä, että ihmiset (a) oletetaan ytimeltään samanlaisiksi ja usein vielä (b) pohjimmiltaan hyviksi niin, että vain kaikki hyvästä poikkeava tulee selittää vaikka traumoihin vedoten. Kenties tämä ihmiskuva on totta. Mutta oleellista on, että se on täysin ristiriidassa lokeroimiskiellon kanssa.

Kun sanotaan että ihminen on samanlainen (ja jopa perimmiltään hyvä) on kyseessä lokerointi joka on deskriptiivinen sellaisella tasolla joka on usein myös imperatiivi. Eli se on kuvaus josta on tehty vaatimus.

Jos mietimme vaikkapa kristinuskon kultaista sääntöä "Tee toisille kuin toivoisit itsellesi tehtävän" tai sen muunnelmia, niissä kaikissa on ytimessä samanlaisuuteen vangitseminen. Tämä on lokerointia. Ja mikä mielenkiintoisinta, se johtaa esimerkiksi siihen että ihmiset jotka lukevat korkeakulttuuria ovat äärimmäisen reduktiivisia kun he esittävät että joku kirjailija on niin taitava kuvaamaan toisen ihmisen sisäistä elämää, että ulkopuolisuuden kokemusta ei tule. Että ihmisyys olisi niin redusoitavissa rajallisen mittaiseen tekstinpätkään, että se ihmisen intuitioon törmätessään herättäisi vahvan samastumistunteen ja ymmärtämisen kokemuksen. Nämä ihmiset ovat toki niitä jotka moittivat tiedettä siitä että he mallintavat ihmistä. Mutta he esittävät että toisen ihmisen tilan voisi sovittaa muutamaan sivuun kirjainjonoiksi jotenkin "oleellisesti siirrettävällä tavalla". Tiedevastustus ei siis ole reduktiossa itsessään vaan siinä että tämä on "harhaoppinen keino". Kaikkea tiivistämistä ei sitten vain kutsuta reduktioksi. Tämä käsite on varattu vain harhaoppisille.

Tämänlaatuinen luokittely-ymmärrys-samanlaisuustematiikka ei voi olla kauempana lokerointia välttävästä fenomenologiasta, jonka ihanteista tuo luokittelemattomuuskielto kumpuaa. Jukka Hankamäki on "dialogisessa filosofiassa" tiivistänyt tämän Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin ajattelusta kiteyttäen. Lopputuloksen mahdollisimman tiivis ilmaus on "Kohtele ihmisyyttä sekä itsessäsi että toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena." Mutta samastumiskeskeisillä ihmisillä kaiken ytimessä onkin aina hybris. Ja aika usein myös syyttelyä ja tuomitsemista sisältävä, pelkojen ja uhkien hallintaa tähtäävä, henki jonka ytimessä on se, että he ovat ensimmäisiä samanlaisten joukossa. Samanarvoisia, mutta samanarvoisempia kuin toiset. Siksi onkin tavattoman normaalia törmätä tekstiin jossa valitetaan vaikkapa myötätuntovajeesta, mutta jonka tehtävänä on repiä ihmisiä parempiin ja huonompiin, ja jossa rakentavuuden sijaan ytimessä on tiukka moite ja latistaminen, jossa ei myötätuntoa syyllisille heru.

Lohdun sanoista riidanhaastuuseen.

Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)

Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)

Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.

On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)

Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä."  (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)

Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."

Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)

Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."

Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)

Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.

"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
   Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
   Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
   Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.

Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.

Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)

Teoriat ja narraatio.

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja"
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)

Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.

Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.

Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.

Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.

Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.

Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)

Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".

Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.

Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.

Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.

Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.

Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.

Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."

Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.

Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.

Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.