Kun viimeksi kävin jumalanpalveluksesta, jo käsiohjelmasta näki mistä on kysymys. Marginaaliin painetut nuolet kertoivat milloin noustaan seisomaan ja milloin mennään istumaan. Tämänlainen seisomaan-istumaan -kulttuuri tuntuu hartauselämää syvästi häiritsevältä ja muutenkin omituiselta. Rituaalilla on tuskin edes vahvaa teologista pohjaa. Se ei vertaudu Mekkaan päin rukoiluun.
Tältä osin minulla onkin kiitettävä ehdotus joka parantaisi seurakuntaelämää huomattavasti. Ollakseen kunnon liikuntaa tarvitaan enemmän toistoja. Lisäksi suosittelisin että liikkeet korvattaisiin vaikka jalkakyykyillä. Suosittelisin kuitenkin ennen kaikkea punnertamista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste punnertaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste punnertaminen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 18. elokuuta 2014
torstai 9. tammikuuta 2014
Omakohtaisesta kokemuksesta
Minulla on yhteiskunnan rahojen käyttämiseen liittyvä vaatimaton ehdotus. Se parantaisi yksilöiden onnellisuutta valtavasti. Keino on yksinkertainen ; Ärsyttäville keski-ikäisille bitcheille täytyisi olla jokin leiri, jossa he viettäisivät kaikki päivät öitä ja usein viikonloppujakin myöten. Se olisi paikka, jossa he voisivat voisivat kärsiä ympäristöä vaivaavista vaihdevuosistaan vaikka mummoja pyörittämällä 5 euron päiväpalkalla.
Mummot ovat hyvä, koska heillä on kokemusta vaiheesta. Osaavat varmasti ohjailla viisaudellaan hoitajiaan, joten mummojen kuuntelu ja tottelu olisi oleellinen osa ; Vaihdevuosiämmillä kun tuntuu tuo ego olevan se suurin ongelma. Oppisivat kuria ja suvaitsevaista asennetta. Laitos tekisi hienohelmoista naisia.
Idea on hyvä, koska suuret ikäluokat vanhenevat ja hoitohenkilöstöä tarvitaan paljon. Tämä olisi helppo keino hoitaa asia. Yhteiskunta säästäisi paljon. Myös tasa-arvo kiittäisi, koska miehillä on armeija. Usein naisien armeijattomuutta perustellaan sillä, että he synnyttävät lapsia. 9kk raskausaika vastaisi siis 9kk varusmiespalvelusta. Siksi vaatimattomana ehdotuksenani onkin olla tasa-arvoinen ja laittaa kaikki vaihdevuosi-ikäiset naiset joilla ei lapsia ole tähän hoitolaitokseen.
Tarvetta on kun ei niitä hormonihäiriöissään ailahtelevia naikkosia kestä perkele terve ihminen. Hyvä hyvä! Vetoan päättäjiin! Kyllä tämä aikuinen yhteiskunnassa eläjä - ja julkisen liikenteen käyttäjä - kiittäisi!
Ylläoleva teksti on tietysti ironiaa. ; Ja ironiaa siinä sanan varsinaisessa mielessä. Ei siinä mielessä että sanotaan suoraan mitä ajatellaan, muotoillaan tämä tökerösti ja häijysti ja kutsutaan tätä halpaa sarkasmia ironisuudeksi. Oleellinen ero on se, että jotkut edistävät asiaa ironian kautta, toiset käyttävät sarkasmia tekosyyn kautta.
Nyrkkisääntönä on se, että ironian hyödyt ja käyttökeinot on valittava vähän Torsti Lehtisen kristillisen eksistentialismin hengessä ; Hänhän on esittänyt että asennevammaisia ihmisiä ja jyrkkiä ideologioita vaivaa se, että ne suojaavat itsensä kritiikiltä. Tällöin niitä voidaan kuitenkin kritisoida asiallisesti ironian keinoin. Kun asenne esimerkiksi uudelleenkontekstoidaan, voi premissien onttous huutaa itseään julki.
Ja seuraavaksi kontekstoin ironiani.
Tämän päivän "Metrossa" oli Marja Vainion kolumni "Älkää lyhentäkö varusmiespalvelusta!" Se on teksti jota on lähes mahdotonta ymmärtää minkäänlaisessa argumentatiivisessa kontekstissa. Sillä on vain asenne. Sitä ei voi käsittää järjellä, vaan sitä on ikään kuin lähestyttävä psyko(pato)logisesti. Teksti on kokonaisuus, mutta otan siitä esimerkin, pitkän lainauksen, joka toivon mukaan valaisee tekstin henkeä.
"Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että kukaan ei yön pimeinä tunteina tyhjennä suurella vaivalla täyttämääni jääkaappia eikä herätä minua kysyäkseen, missä hänen tavaransa mahtavat olla. En joudu enää jännittämään, onko moneen kertaan esittämäni pyyntö tai ohje oikeasti ymmärretty vai onko se kadonnut siihen ”koskaan kuulemattomien asioiden” hämmentävän suureen massaan, johon äidin esittämät asiat tyypillisesti katoavat kuin tiensä päähän tulleen satelliitin osat avaruuteen. On erinomainen keksintö koota juuri tuon ikäluokan nuoret miehet keräilypaikkoihin miltei vuodeksi ja antaa äideille ja muille läheisille tervetullut hermolepo näiden orivarsojen kasvatustyöstä ja ylläpidosta. On hienosti ajateltu, että näissä keskuksissa (lue: varuskunnissa) ohjaajina toimivat tuon ikäkauden jo ohittaneet miehet – heiltä löytynee nuoren miehen ohjailuun tarvittava ymmärrys ja osaaminen oman kokemuspohjansa ansiosta."
On selvää, että teksti osuu hyvin samaan perustelukenttään kirjoittamani ironisen lausunnon kanssa. Teksti on seksistinen ja leimaava. Miessukupuoli leimataan erityisesti. Näkökulma on äidin, joka ei ole armeijassa käynyt, joka puhuu siitä paikkana joka koskee joitakuita muita. Tämä on luonnollisesti näkökulma, mutta niin on näkökulma sekin, että onnelliset kiinalaiset äidit jotka nauttivat rauhasta ja kerrankin riittävistä ruoka-annoksista kuusivuotiaiden lasten lähtiessä töihin ompelemaan jalkapalloja tai harjoittamaan lapsiprostituutiota.
En tässä puhu siitä miltä tuntuu olla nuori mies, joka elää siinä että vanhempi selvästi viittaa itseen tässä tekstissä. Toki tämänlainen eettinen kulma on olemassa, ja se herättää sellaisia kysymyksiä kuin että jos kolumnistin asenne oikeassa elämässäkin on tuo, niin oliksiko siihen käyttäytymisongelmaisuuteen jokin muukin vika kuin jälkeläisen ikä ja sukupuoli.
En kuitenkaan panosta tähän, sillä tekstin maailma on luultavasti totta. Epäkohteliaisuus voi olla tarpeen jos läpi pitää saada pointti. Ja kenties tekstissä on jopa kostoa ja kompensaatiota jostain vääryydestä jota jälkeläinen on tehnyt. Tämänlainen on mahdollista. Ja arjen ikävät puolet on tuotava esiin rehellisesti. Siinä, että uskon "kollien olevan kolleja" ei ole mitään halveksuntaa tai seksismiä. Ihmiset ovat ylipäätään rasittavia ääliöitä. Ja nuoret miehet ovat ihmisiä. (Ergo.)
Kolumin kohdalla ongelma on muualla kuin tämän sinänsä loukkaavan stereotypian esilletuomisessa.
Tausta-asenne kun on selvästi siinä, että yhteiskunnan tehtävänä on vähentää ärsytystä ja tätä pidetään rakentavana tapana syytää varoja. Kysymys on verrattavissa esitykseen jossa valtion pitäisi hoitaa kansalaistensa lapset jos vanhempia ei "sillai satu hotsittamaan". ; Ei tässä voi sanoa muuta kuin että esimerkiksi itse olen päätellyt että koska en todennäköisesti kestäisi lapsien kasvatusprosessia. Ja tästä seuraavana päätöksenä on se, että en sitten myöskään lisäänny. Sillä olisi epäreilua rasittaa systeemiä ja laittaa lapsia adopitioon vain siksi että ei ole vanhemmaksi kelpaavaa materiaalia ja syytää silti suttuisia geenejään niin paljon kuin eturauhanen vaan jaksaa sylkeä. ; Kolumnin henki herättää sen tyyppisiä lausuntoja, kuin että miksi ei annettaisi lapsia adoptioon homoseksuaaleille kun idiootit kerran saavat jopa tehdä niitä.
Ja en moiti kirjoitusta siksi, että olisin täysin armeijakielteinen. Ja ymmärrän että äidin näkökulma on jotain jota nähdään muutoinkin joka paikassa. ; Kyllähän sitä löyty sovinististakin asennetta jossa sanotaan sellaisia asioita kuin "Naisille pitäisi olla olemassa pakollinen kasvatuslaitos, jossa tehtäisiin pissiksistä naisia. Kun ei nykyajan naisilta tunnu kasvatustyö, ja ylipäätään mikään työ, luonnistuvan sitten millään." On ihan luontevaa että sille esitetään telaketjufeministinen vastapaino. On vain erikoista elää yhteiskunnassa jossa seksismiä pidetään pahana ja "tytöttelyä" pidetään halveksuvana, mutta kuitenkin miehiä voidaan kutsua "orivarsoiksi" tai "jannuiksi" tai "kolleiksi". Ja että miessukupuoli voidaan iän mukaan luokitella stereotypiaan.
Eikä sillä, että stereotypiassa ei olisi totuuden siemen. Se nimittäin löytyy jopa tuosta minun ironisesta vaihdevuosiämmä -diskurssista. Se on täsmälleen samanlaatuista asennevammaa. Molemmat ovat "puolitotuus joka perustuu jonkinlaiseen omakohtaiseen kokemukseen" ; Ja itse ihmettelen miten nuorisoa kauhistellaan, kun nähdäkseni 70 -luvun nuoriso (60 luvun loppupuolen sukupolvi) näyttää pitävän sisällään ne kaikista pahimmat asennevammaiset ynnä täysin käytöstavattomat ääliöt joiden rinnalla 15 -vuotiaat nuoret näyttävät herranenkeleiltä. (Ja olen hyvä sanomaan ; kyllä tässä asiassa koira koiran tuntee.)
Ja ei, en ole tässä sanomassa, että ihminen joka ei ole koskaan käynyt armeijasta ei voisi puhua armeijasta tai kannattaa sitä. Sen sijaan sanon, että perusasioiden pitäisi olla kunnossa.
Tärkein vasta-argumentti koskee sitä että tosiasiassa armeijassa ei suinkaan olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ovat "ohittaneet vaiheen". Jos armeijaa katsotaan tarkemmin, voidaan huomata, että rivimies kohtaa toisia saman saapumiserän yksilöitä.
1: Tämän lisäksi valtaosa "komentelutyöstä" tehdään itse asiassa vain välillisesti vanhempien ihmisten kautta. Alikersantit ovat tässä tärkeässä osassa. Jos joku tietää mitä alikersantti tarkoittaa, hän tietää että kyseessä on keskimäärin puoli vuotta vanhemmasta kollista. Ja puoli vuotta ei merkitse tässä kohden paljon mitään, koska (a) murrosikä ei ole kello, ja variaatio yksilöiden kesken on tuossa vaiheessa valtava, (b) armeijaan ei mennä tietyssä iässä ja vaihtelu on tässäkin sen verran suurta, että hajonta on sen verran suuri että se puoli vuotta ei ole kovin suuri osuus iästä. (c) Alikersantit eivät ole myöskään koulutettuja. He harjoittelevat uudella saapumiserällä.
2: Koska jokaisella on kokemusta koulusta, voin verrata asiaa koulumaailmaan. Jos vaikka sanotaan jääkärikompanjan ryhmä 2 pitää sisällään luokan, on alikersantti yllättävän usein opettaja. Luutnantit ovat opettajia joita on kohtuullisen usein. Tätä vanhemmat vertautuvat rehtoriin, joka esiintyy puheitapitävänä puhuvana päänä. Heitä ei kohdata, paitsi jos perseilet ja oikein urakalla.
+: Omakohtaisesti jos katsotaan miten paljon olin henkilökohtaisesti tekemisissä luutnanttitasoisten ihmisten kanssa siinä mielessä että kyseessä ei ollut jonkin mekaanisen taidon (käytännössä lapiointi, haaraperushypyt) opettelu jossa on yksilö rivissä, puhutaan noin tunnista koko palvelusaikanani. ; Tämä tarkoittaa oikeasti sitä, että armeija on aivan saatanan epäkypsä paikka. Itse en ole nykyäänkään järin kypsä. Armeija-aikanani olin vielä epäkypsempi. Ja armeija menee heikoimman lenkin mukaan sillä tasolla, että armeija on epäkypsin paikka missä olen ollut koskaan. Ja minä olen käynyt todella epäkypsissä paikoissa.
Toinen asia on se, että armeija opettaa arkielämässä todella ärsyttävää ja haitallista miehenmallia. Ja ei, en puhu tappamisesta. Sillä armeija opettaa ammuntaa lähinnä "tähtäimen läpi-hengitys-puristava laukaus" -iskulausetta hokemalla. Tuntimääräisesti ammuntaa ja lähitaistelua harjoitetaan niin vähän, että ihmetyttää. Suuri osa ajasta kulutetaan tahtimarssissa, epätahtimarssissa telamiinaa kantaen, poteroa kenttälapiolla kaivaen. Ja hyppimällä rynkkyjumppaa mallia haara-perus -hyppely. Jos ennen on kysytty kysymystä onko homoseksuellin sopivaa käydä armeija, on nykyisessä armeijassa meno sellainen että kenties sen nimeksi pitäisi muuttaa SA - HINT ja miettiä onko se paikka heteroseksuaalisesti suuntautuneelle miehelle ollenkaan.
Myöskään kuri ei ole mainittavaa. Sitä ei voisi kutsua SS - HINT:iksi. Armeijan kuri on juoru, se on vain se maine joka sillä on. Omassa lapsuudessani elin paljon tarkemmassa kurissa - sellaisessa jossa valvonta oli tarkempaa, ja jossa vitsaakaan ei säästetty. Ja ennen kaikkea kotini säännöt olivat mielivaltaisemmat ja vaihtuivat enemmän ajan mukana, ja ne tätä kautta pakottivat tiettyyn varovaisuuteen.
Armeijassa on sen sijaan hyvin vähän sääntöjä. Ja suurimman osan kikoista oppi ensimmäisenä päivänä. Tärkein oppi jonka itse sain armeijassa tapahtui ensimmäisenä päivänä. Ja se menee siten, että älä näytä mulkkuasi julkisesti. Koskaan. Tämä liittyy aamutoimiin. Aamutoimet suoritetaan komennuksesta. Mennään jonossa pesutupaan. Ja komennuksen mukaan mennään virtsaamaan rivissä. Aikaa virtsaamiseen annetaan ehkä kymmenen sekuntia. Ja tämä tehdään sen vuoksi, että tiedetään että kukaan ei kuse siinä ajassa. Ideana on se, että oikeasti tämä aamutoimi on tyhjä rituaali joka tehdään koska käsketään. Jos sinua kusettaa, kuset aamupalan jälkeen. Armeija on vähän kuin tämä aamurituaali levitettynä "24/5 ja joka toinen viikko 24/7" -malliin.
Ja armeijan työntekoideaali on se, että siellä pärjää parhaiten ja helpoiten se, joka noudattaa seuraavaa mallia
1: Älä ole oma-alotteinen. Jos ei käsketä petaamaan, ei pedata. Jos käsketään pedata, pedataan.
2: Älä mieti mitä pitää tehdä, sillä kaikki tehdään ryhmässä. Jos erehdyt joskus siivoamaan tupaa, se tarkoittaa että se on vastedes sinun hommasi. Jos jätät siivoamatta, tupakaverit joko siivoavat tai punnertavat ja siivoavat.
3: Ei pidä rasittaa päätään sellaisilla asioilla, kuin että onko tekemiselle tarvetta. Tai että seuraako siitä ylipäätään mitään.
Armeijan kestämisessä tärkeintä onkin se, että on tarpeeksi laiska ja aivan käsittämätön idiootti. Jos älykkyysosamääräsi on yli 80, etkä siksi kestä idiotiaa ja monotoniaa, ja olet normaali rivimies, armeijaa ei suoriteta vaan kestetään. Silloin elämä koostuu siitä että luultavasti sinua nuorempi kolli, jonka kognitiivinen prosessointikyky on kenties puolet omastasi esittää komentoja ilman perusteluja - kenties siksi että komennot ovat pohjimmiltaan kusirituaaleja - vain koska hänellä on pieni metallinpala kaulassa. Siinä sitten pidetään suuta näkkärillä, ja yritetään olla miettimättä sitä miten olet kuullut kun tämä on illalla tupakavereidensa kanssa haaveillut pillusta, joka on sekin ollut heille ilmeisen tavoittamaton haave ja tuntematon mysteeri.
Armeija onkin jokin johon väsyneen äidin kuvaukseen sopiva poika todennäköisesti sopii. Kun asiat vaan kasautuvat "ei koskaan kuultujen" lokeroon, kestää monotoniaa. Jos on laiska ja oma-aloitteeton ei tule kahnauksia esimerkiksi sen takia että yrittää ratkaista ongelmaa sen sijaan että suorittaisi käskyjä. Jos on tottelevainen ja oman ajattelun sijasta seuraa auktoriteettia, eikä välitä tekojen seurauksista tai siitä että onko niiden tekemisellä mitään väliä ylipäätään, niin sitten armeija suorittuukin varsin menestyksekkäästi.
Mummot ovat hyvä, koska heillä on kokemusta vaiheesta. Osaavat varmasti ohjailla viisaudellaan hoitajiaan, joten mummojen kuuntelu ja tottelu olisi oleellinen osa ; Vaihdevuosiämmillä kun tuntuu tuo ego olevan se suurin ongelma. Oppisivat kuria ja suvaitsevaista asennetta. Laitos tekisi hienohelmoista naisia.
Idea on hyvä, koska suuret ikäluokat vanhenevat ja hoitohenkilöstöä tarvitaan paljon. Tämä olisi helppo keino hoitaa asia. Yhteiskunta säästäisi paljon. Myös tasa-arvo kiittäisi, koska miehillä on armeija. Usein naisien armeijattomuutta perustellaan sillä, että he synnyttävät lapsia. 9kk raskausaika vastaisi siis 9kk varusmiespalvelusta. Siksi vaatimattomana ehdotuksenani onkin olla tasa-arvoinen ja laittaa kaikki vaihdevuosi-ikäiset naiset joilla ei lapsia ole tähän hoitolaitokseen.
Tarvetta on kun ei niitä hormonihäiriöissään ailahtelevia naikkosia kestä perkele terve ihminen. Hyvä hyvä! Vetoan päättäjiin! Kyllä tämä aikuinen yhteiskunnassa eläjä - ja julkisen liikenteen käyttäjä - kiittäisi!
Ylläoleva teksti on tietysti ironiaa. ; Ja ironiaa siinä sanan varsinaisessa mielessä. Ei siinä mielessä että sanotaan suoraan mitä ajatellaan, muotoillaan tämä tökerösti ja häijysti ja kutsutaan tätä halpaa sarkasmia ironisuudeksi. Oleellinen ero on se, että jotkut edistävät asiaa ironian kautta, toiset käyttävät sarkasmia tekosyyn kautta.
Nyrkkisääntönä on se, että ironian hyödyt ja käyttökeinot on valittava vähän Torsti Lehtisen kristillisen eksistentialismin hengessä ; Hänhän on esittänyt että asennevammaisia ihmisiä ja jyrkkiä ideologioita vaivaa se, että ne suojaavat itsensä kritiikiltä. Tällöin niitä voidaan kuitenkin kritisoida asiallisesti ironian keinoin. Kun asenne esimerkiksi uudelleenkontekstoidaan, voi premissien onttous huutaa itseään julki.
Ja seuraavaksi kontekstoin ironiani.
Tämän päivän "Metrossa" oli Marja Vainion kolumni "Älkää lyhentäkö varusmiespalvelusta!" Se on teksti jota on lähes mahdotonta ymmärtää minkäänlaisessa argumentatiivisessa kontekstissa. Sillä on vain asenne. Sitä ei voi käsittää järjellä, vaan sitä on ikään kuin lähestyttävä psyko(pato)logisesti. Teksti on kokonaisuus, mutta otan siitä esimerkin, pitkän lainauksen, joka toivon mukaan valaisee tekstin henkeä.
"Odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että kukaan ei yön pimeinä tunteina tyhjennä suurella vaivalla täyttämääni jääkaappia eikä herätä minua kysyäkseen, missä hänen tavaransa mahtavat olla. En joudu enää jännittämään, onko moneen kertaan esittämäni pyyntö tai ohje oikeasti ymmärretty vai onko se kadonnut siihen ”koskaan kuulemattomien asioiden” hämmentävän suureen massaan, johon äidin esittämät asiat tyypillisesti katoavat kuin tiensä päähän tulleen satelliitin osat avaruuteen. On erinomainen keksintö koota juuri tuon ikäluokan nuoret miehet keräilypaikkoihin miltei vuodeksi ja antaa äideille ja muille läheisille tervetullut hermolepo näiden orivarsojen kasvatustyöstä ja ylläpidosta. On hienosti ajateltu, että näissä keskuksissa (lue: varuskunnissa) ohjaajina toimivat tuon ikäkauden jo ohittaneet miehet – heiltä löytynee nuoren miehen ohjailuun tarvittava ymmärrys ja osaaminen oman kokemuspohjansa ansiosta."
On selvää, että teksti osuu hyvin samaan perustelukenttään kirjoittamani ironisen lausunnon kanssa. Teksti on seksistinen ja leimaava. Miessukupuoli leimataan erityisesti. Näkökulma on äidin, joka ei ole armeijassa käynyt, joka puhuu siitä paikkana joka koskee joitakuita muita. Tämä on luonnollisesti näkökulma, mutta niin on näkökulma sekin, että onnelliset kiinalaiset äidit jotka nauttivat rauhasta ja kerrankin riittävistä ruoka-annoksista kuusivuotiaiden lasten lähtiessä töihin ompelemaan jalkapalloja tai harjoittamaan lapsiprostituutiota.
En tässä puhu siitä miltä tuntuu olla nuori mies, joka elää siinä että vanhempi selvästi viittaa itseen tässä tekstissä. Toki tämänlainen eettinen kulma on olemassa, ja se herättää sellaisia kysymyksiä kuin että jos kolumnistin asenne oikeassa elämässäkin on tuo, niin oliksiko siihen käyttäytymisongelmaisuuteen jokin muukin vika kuin jälkeläisen ikä ja sukupuoli.
En kuitenkaan panosta tähän, sillä tekstin maailma on luultavasti totta. Epäkohteliaisuus voi olla tarpeen jos läpi pitää saada pointti. Ja kenties tekstissä on jopa kostoa ja kompensaatiota jostain vääryydestä jota jälkeläinen on tehnyt. Tämänlainen on mahdollista. Ja arjen ikävät puolet on tuotava esiin rehellisesti. Siinä, että uskon "kollien olevan kolleja" ei ole mitään halveksuntaa tai seksismiä. Ihmiset ovat ylipäätään rasittavia ääliöitä. Ja nuoret miehet ovat ihmisiä. (Ergo.)
Kolumin kohdalla ongelma on muualla kuin tämän sinänsä loukkaavan stereotypian esilletuomisessa.
Tausta-asenne kun on selvästi siinä, että yhteiskunnan tehtävänä on vähentää ärsytystä ja tätä pidetään rakentavana tapana syytää varoja. Kysymys on verrattavissa esitykseen jossa valtion pitäisi hoitaa kansalaistensa lapset jos vanhempia ei "sillai satu hotsittamaan". ; Ei tässä voi sanoa muuta kuin että esimerkiksi itse olen päätellyt että koska en todennäköisesti kestäisi lapsien kasvatusprosessia. Ja tästä seuraavana päätöksenä on se, että en sitten myöskään lisäänny. Sillä olisi epäreilua rasittaa systeemiä ja laittaa lapsia adopitioon vain siksi että ei ole vanhemmaksi kelpaavaa materiaalia ja syytää silti suttuisia geenejään niin paljon kuin eturauhanen vaan jaksaa sylkeä. ; Kolumnin henki herättää sen tyyppisiä lausuntoja, kuin että miksi ei annettaisi lapsia adoptioon homoseksuaaleille kun idiootit kerran saavat jopa tehdä niitä.
Ja en moiti kirjoitusta siksi, että olisin täysin armeijakielteinen. Ja ymmärrän että äidin näkökulma on jotain jota nähdään muutoinkin joka paikassa. ; Kyllähän sitä löyty sovinististakin asennetta jossa sanotaan sellaisia asioita kuin "Naisille pitäisi olla olemassa pakollinen kasvatuslaitos, jossa tehtäisiin pissiksistä naisia. Kun ei nykyajan naisilta tunnu kasvatustyö, ja ylipäätään mikään työ, luonnistuvan sitten millään." On ihan luontevaa että sille esitetään telaketjufeministinen vastapaino. On vain erikoista elää yhteiskunnassa jossa seksismiä pidetään pahana ja "tytöttelyä" pidetään halveksuvana, mutta kuitenkin miehiä voidaan kutsua "orivarsoiksi" tai "jannuiksi" tai "kolleiksi". Ja että miessukupuoli voidaan iän mukaan luokitella stereotypiaan.
Eikä sillä, että stereotypiassa ei olisi totuuden siemen. Se nimittäin löytyy jopa tuosta minun ironisesta vaihdevuosiämmä -diskurssista. Se on täsmälleen samanlaatuista asennevammaa. Molemmat ovat "puolitotuus joka perustuu jonkinlaiseen omakohtaiseen kokemukseen" ; Ja itse ihmettelen miten nuorisoa kauhistellaan, kun nähdäkseni 70 -luvun nuoriso (60 luvun loppupuolen sukupolvi) näyttää pitävän sisällään ne kaikista pahimmat asennevammaiset ynnä täysin käytöstavattomat ääliöt joiden rinnalla 15 -vuotiaat nuoret näyttävät herranenkeleiltä. (Ja olen hyvä sanomaan ; kyllä tässä asiassa koira koiran tuntee.)
Ja ei, en ole tässä sanomassa, että ihminen joka ei ole koskaan käynyt armeijasta ei voisi puhua armeijasta tai kannattaa sitä. Sen sijaan sanon, että perusasioiden pitäisi olla kunnossa.
Tärkein vasta-argumentti koskee sitä että tosiasiassa armeijassa ei suinkaan olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ovat "ohittaneet vaiheen". Jos armeijaa katsotaan tarkemmin, voidaan huomata, että rivimies kohtaa toisia saman saapumiserän yksilöitä.
1: Tämän lisäksi valtaosa "komentelutyöstä" tehdään itse asiassa vain välillisesti vanhempien ihmisten kautta. Alikersantit ovat tässä tärkeässä osassa. Jos joku tietää mitä alikersantti tarkoittaa, hän tietää että kyseessä on keskimäärin puoli vuotta vanhemmasta kollista. Ja puoli vuotta ei merkitse tässä kohden paljon mitään, koska (a) murrosikä ei ole kello, ja variaatio yksilöiden kesken on tuossa vaiheessa valtava, (b) armeijaan ei mennä tietyssä iässä ja vaihtelu on tässäkin sen verran suurta, että hajonta on sen verran suuri että se puoli vuotta ei ole kovin suuri osuus iästä. (c) Alikersantit eivät ole myöskään koulutettuja. He harjoittelevat uudella saapumiserällä.
2: Koska jokaisella on kokemusta koulusta, voin verrata asiaa koulumaailmaan. Jos vaikka sanotaan jääkärikompanjan ryhmä 2 pitää sisällään luokan, on alikersantti yllättävän usein opettaja. Luutnantit ovat opettajia joita on kohtuullisen usein. Tätä vanhemmat vertautuvat rehtoriin, joka esiintyy puheitapitävänä puhuvana päänä. Heitä ei kohdata, paitsi jos perseilet ja oikein urakalla.
+: Omakohtaisesti jos katsotaan miten paljon olin henkilökohtaisesti tekemisissä luutnanttitasoisten ihmisten kanssa siinä mielessä että kyseessä ei ollut jonkin mekaanisen taidon (käytännössä lapiointi, haaraperushypyt) opettelu jossa on yksilö rivissä, puhutaan noin tunnista koko palvelusaikanani. ; Tämä tarkoittaa oikeasti sitä, että armeija on aivan saatanan epäkypsä paikka. Itse en ole nykyäänkään järin kypsä. Armeija-aikanani olin vielä epäkypsempi. Ja armeija menee heikoimman lenkin mukaan sillä tasolla, että armeija on epäkypsin paikka missä olen ollut koskaan. Ja minä olen käynyt todella epäkypsissä paikoissa.
Toinen asia on se, että armeija opettaa arkielämässä todella ärsyttävää ja haitallista miehenmallia. Ja ei, en puhu tappamisesta. Sillä armeija opettaa ammuntaa lähinnä "tähtäimen läpi-hengitys-puristava laukaus" -iskulausetta hokemalla. Tuntimääräisesti ammuntaa ja lähitaistelua harjoitetaan niin vähän, että ihmetyttää. Suuri osa ajasta kulutetaan tahtimarssissa, epätahtimarssissa telamiinaa kantaen, poteroa kenttälapiolla kaivaen. Ja hyppimällä rynkkyjumppaa mallia haara-perus -hyppely. Jos ennen on kysytty kysymystä onko homoseksuellin sopivaa käydä armeija, on nykyisessä armeijassa meno sellainen että kenties sen nimeksi pitäisi muuttaa SA - HINT ja miettiä onko se paikka heteroseksuaalisesti suuntautuneelle miehelle ollenkaan.
Myöskään kuri ei ole mainittavaa. Sitä ei voisi kutsua SS - HINT:iksi. Armeijan kuri on juoru, se on vain se maine joka sillä on. Omassa lapsuudessani elin paljon tarkemmassa kurissa - sellaisessa jossa valvonta oli tarkempaa, ja jossa vitsaakaan ei säästetty. Ja ennen kaikkea kotini säännöt olivat mielivaltaisemmat ja vaihtuivat enemmän ajan mukana, ja ne tätä kautta pakottivat tiettyyn varovaisuuteen.
Armeijassa on sen sijaan hyvin vähän sääntöjä. Ja suurimman osan kikoista oppi ensimmäisenä päivänä. Tärkein oppi jonka itse sain armeijassa tapahtui ensimmäisenä päivänä. Ja se menee siten, että älä näytä mulkkuasi julkisesti. Koskaan. Tämä liittyy aamutoimiin. Aamutoimet suoritetaan komennuksesta. Mennään jonossa pesutupaan. Ja komennuksen mukaan mennään virtsaamaan rivissä. Aikaa virtsaamiseen annetaan ehkä kymmenen sekuntia. Ja tämä tehdään sen vuoksi, että tiedetään että kukaan ei kuse siinä ajassa. Ideana on se, että oikeasti tämä aamutoimi on tyhjä rituaali joka tehdään koska käsketään. Jos sinua kusettaa, kuset aamupalan jälkeen. Armeija on vähän kuin tämä aamurituaali levitettynä "24/5 ja joka toinen viikko 24/7" -malliin.
Ja armeijan työntekoideaali on se, että siellä pärjää parhaiten ja helpoiten se, joka noudattaa seuraavaa mallia
1: Älä ole oma-alotteinen. Jos ei käsketä petaamaan, ei pedata. Jos käsketään pedata, pedataan.
2: Älä mieti mitä pitää tehdä, sillä kaikki tehdään ryhmässä. Jos erehdyt joskus siivoamaan tupaa, se tarkoittaa että se on vastedes sinun hommasi. Jos jätät siivoamatta, tupakaverit joko siivoavat tai punnertavat ja siivoavat.
3: Ei pidä rasittaa päätään sellaisilla asioilla, kuin että onko tekemiselle tarvetta. Tai että seuraako siitä ylipäätään mitään.
Armeijan kestämisessä tärkeintä onkin se, että on tarpeeksi laiska ja aivan käsittämätön idiootti. Jos älykkyysosamääräsi on yli 80, etkä siksi kestä idiotiaa ja monotoniaa, ja olet normaali rivimies, armeijaa ei suoriteta vaan kestetään. Silloin elämä koostuu siitä että luultavasti sinua nuorempi kolli, jonka kognitiivinen prosessointikyky on kenties puolet omastasi esittää komentoja ilman perusteluja - kenties siksi että komennot ovat pohjimmiltaan kusirituaaleja - vain koska hänellä on pieni metallinpala kaulassa. Siinä sitten pidetään suuta näkkärillä, ja yritetään olla miettimättä sitä miten olet kuullut kun tämä on illalla tupakavereidensa kanssa haaveillut pillusta, joka on sekin ollut heille ilmeisen tavoittamaton haave ja tuntematon mysteeri.
 |
| Armeija sopii erinomaisesti laiskoille, oma-aloitteettomille typeryksille. Mutta ei siksi, että se opettaisi pois näiltä tavoilta, vaan päinvastoin juuri siksi, että sen käytänteet kannustavat ja tukevat näitä asenteita. |
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Miten suvaitsevaisuus on helpointa silloin kun se on ignoraatiota
Keskustelin tänään sattumalta ihmisen kanssa joka oli tehnyt oopperaa. Tätä tehdessään hän oli ottanut selvää miekkailusta. Tätä kautta hän oli käynyt miekkailukoulullamme. Hänen mieleensä ei ollut jäänyt se, että Windsor on karismaattinen. Hänen mieleensä oli jäänyt punnertaminen. Hänestä "pedagogeilla olisi sanottavaa" siihen, että myöhästymisestä rangaistaan 30 punnerruksella ja kaikesta muustakin tipahtelee punnerruksia. Rangaistuskoulutus oli hänestä kahlitsevaa ihmiselle joka taiteilijana tarvitsee vapautta.
En järkyttynyt tästä aivan hirveän kovasti. En vaikka näen punnertamisen tärkeänä osana kurinalaistamista ihan sen takia että miekkailu on vastuullista toimintaa jossa "luova härvääminen" on negatiivinen asia joka synnyttää ruumiita pahimmalla mahdollisella tavalla eli tahattomasti. Sillä vaikka miekkailu on itselleni niitä harvoja asioita joiden kohdalla on kysymys lähes puhtaasta positiivisuudesta. Tai kuten asian itse ilmaisin "Maailma ei ole reilu, karman laki on taikauskoista toiveajattelua, mutta joskus maailma lähestyy sitä asymptoottisesti." Toisen pettymys ja poisjäänti ei ollut minulta pois. Siksi minun oli helppoa olla mielevä.
Hyvin monesti suvaitsevaisuus onkin juuri sitä että ei välitetä. Se on ainakin helpoin tapa synnyttää näitä ajatuksia. Tämä voi selittää sitä miksi kristittyjen on vaikeampaa reagoida kirkkokritiikkiin kuin minun suhtautua miekkailun moittijoihin.
 |
| 1820 -luvulta oleva lautanen esittää taiteellisen ja miellyttävän, mutta ehdottomasti väärän tavan harjoitella miekkailua. |
Hyvin monesti suvaitsevaisuus onkin juuri sitä että ei välitetä. Se on ainakin helpoin tapa synnyttää näitä ajatuksia. Tämä voi selittää sitä miksi kristittyjen on vaikeampaa reagoida kirkkokritiikkiin kuin minun suhtautua miekkailun moittijoihin.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Se ei ole satunnaista - se vain näyttää siltä!
"en usko, että totuus löytyy, kun vain kommunikaation esteet poistetaan. esteetön kommunikaatio merkitsisi sitä, että sekä puhuja että kuuntelija olisivat identtiset, yksi ja sama, jolloin kumpikin tuntisi toisensa täydellisesti eikä mitään vastusta näin muodoin olisi. tällaisessa tilanteessa ei olisi mitään sanottavaa eikä puhuttavaa. mitä esteettömämpi kommunikaatio on, sitä vähäisempi sen tarve on."
(Unkuri, "sesanoet")
Kemppinen kirjoitti painiskelusta. Hän tuo esille John Searlen joka piti informaatiota ja tietoisuutta eri asiana ; Sanan arkikäyttö kun hämää ja informaatioteoriassa kun ei oikeastaan ole kysymys merkityksestä tai viestittämisestä vaan todennäköisyyksistä ja niiden jakaantumista. Se, mitä letkussa liikkuu, on informaatioteorian kannalta oikeastaan yhdentekevää. Teoria on tarpeen koska "kanavaa eli letkua voi samanaikaisesti käyttää lähellä sen kapasiteettia ja silti pitää virheiden määrä pienenä. Kysymys on koodauksesta eli signaalin käsittelystä, tai jos haluatte sanoa niin, lähetettävien ja vastaanotettavien symbolien järjestämisestä." Kemppinen tuo esiin jaakobinpainin. Tai sen joka oli "Raamatussa". Enkelin kanssa painittiin pitkän aikaa. "Mooseksen kirjan (1. Moos: 35) tarina on hämmästyttävä. Sitä on hyvin vaikea ymmärtää. Tämäkin ottelu jatkui jatkumistaan, aamuun asti, eikä vastustaja voinut voittaa, vaan käänsi käden kosketuksella Jaakobin lonkan sijoiltaan. Sen jälkeen vastustajalle ei kelvannut enää edes Jaakobin nimi. Hänen uudeksi nimekseen annettiin Israel, ”hän joka kamppailee Jumalaa vastaan”. Kysymys on voimasta eli kineettisestä energiasta. Mooseksen kirjan kertomus siis sisältää kysymyksen entropiasta ja siksi samalla informaation siirtymisestä kanavassa. Ymmärrättekö? Minä en."
Entropia ja informaatio ovat toisiaan hyvin muistuttavia ilmiöitä, mutta fysiikan tilannekohtaisuus ajaa kuilua järjestyksen ja entropian välille. Siksi en ajattele kovinkaan metafyysisiä, vaan mietin painia hieman muutoin. Tai itse asiassa koska en osaa painia, otan tekniikka-vastatekniikkaidean ja sovellan sen miekkailuun. Uskoisin että tästä aiheesta voinen jo sanoa asiasta sanan tahi pari. Painissa olen ummikko - tai ainakin vielä ummikompi.
Fioren italialaisessa miekkailussa peruslähtökohtana on se, että tuleva hyökkäys torjutaan ja samalla tehdään vastatekniikka joka on hyökkäys. Ne preferoidaan siten että suojaaminen on tärkeämpää. Näin ollen tasapeli joka päättyy molempien häviöön tarkoittaa sitä että kumpikin on tehnyt virheen. Siksi tälläisestä huolimattomuudesta on meidän koulullamme luvassa punnerruksia. Jos taas onnistuu lukemaan toisen liikkeet hyvin, tilanne on nopeasti ohi.
Kuitenkin joskus tapahtuu huitomista joka ei ole kumpaakaan. Tällöin voidaan puhua tasaväkisyydestä joka on mielenkiintoista koska siinä toisen liikkeitä luetaan mutta ei riittävästi. Molemmat onnistuvat suojaamaan itseään (linjalta poistuminen, torjunta tahi muu vastaava) mutta eivät saamaan tekniikkaansa toisen suojauksen läpi. (Oleellista on huomata että yleensä tekniikassa on sekä torjunta että hyökkäys samassa, ei siis joko torjuta tai lyödä vaan aina molempia.) Toisen tekniikan lukeminen onnistuu puolittain.
Tässä vaiheessa on hyvä huomata, että toisen tekniikkaa voidaan arvata kahta kautta. Toista voidaan lukea tai ennakoida.
1: Analyysissä oma ottama asento ja toisen ottama asento ovat merkittäviä. Ne kertovat mitä toinen voi kätevästi tehdä ja miten niihin voi itse vastata. Tässä teemana on kokoelma opeteltavia tekniikoita jotka ovat tiettyjä suoritteita. Ihmiskeho ja tavoite tappaa asettavat rajoitteet.
2: Toisen tekemisiä voi arvioida siten että hän tekee pieniä virheitä. Esimerkiksi harjaantumattoman on vaikeaa lyödä ilman että jokin ennakoiva nykäisy vihjaa siitä mitä on tulossa.
3: Ilman virheitä ja vinkkejä iskuilla on jakauma. "Urautuminen" siinä mielessä että joitain tekniikoita käyttää enemmän kuin toisia antaa mahdollisuuden ennakointiin. Jos joku lyö toistuvasti vasemmalta, tämä ei vaadi arvausta tietää että mitä tämä on tekemässä seuraavaksi. Variaatio tuo ennustamattomuutta.
Miekkailussa haasteet etenevät tietysti pienestä numerosta isompaan. Aloittelija huitoo satunnaisesti koska hänellä ei ole tekniikkakokoelmaa ja tajua siitä mitä toinen voi tehdä. Tämän jälkeen opetellaan tekniikat ja sitten siirrytään vaikeampaan ja abstraktimpaan.
Jos ajatellaan että algoritminen kompleksisuus tarkoittaa mahdollisimman lyhyttä ohjetta jolla toiminta voidaan kuvata. Nopeasti päättyvät tilanteet ovat lyhyitä joten niiden kuvaaminen ei vaadi pitkää merkkijonoa. Sen sijaan jos kamppailu kestää kauan vaaditaan paljon informaatiota. Ja itse asiassa tässä on käsittelyssä vaaditun informaation maksimimäärää "per temppu" ; Informaatiojono siis paitsi kasvaa tekniikka tekniikalta, se kasvaa sitä myös maksimaalisesti.
Taitavilla ja teknisesti osaavilla ja hioutuneilla miekkailijoilla tekniikat "lähestyvät satunnaisuutta" siinä mielessä että hyvin valittu ja taitavasti harkittu tekniikka on yllättävä. Jos meillä on pitkään jatkunut kaksinkamppailu, sovitaan nyt että enkelin ja Jaakobin välillä, on tekniikkasarja kuvattavissa jonkinlaisena symbolijonona. Toistuvuus tuottaisi patternin johonka voisi tarttua ja tämä johtaisi helposti loppumiseen. Jos on ohjeistettava pitkä kaksinkamppailu on todennäköistä että kuvauksessa oleva toistuvuus on pientä (koska muuten toinen arvaisi mitä toinen tekee ja peli loppuisi siihen). Sen jälkeen on yhä vaikeampaa sanoa että kun vaihtoehtoina on muutama lähestymistapa, että mikä niistä on se jota toinen tulee soveltamaan. Tämä on satunnaista, mutta oleellisesti eri tavalla kuin aloittelijalla. ; Algoritminen kompleksisuus on se jota yritetään maksimoida.
Tässä mielessä enkelin ja joosefin välissä oli tasa-arvoisuutta ja tasaväkisyyttä joka tarkoitti sitä että viestintää tarvitaan maksimaalinen määrä. ; Välienselvittely on viestintää. Tasaväkinen välienselvittely varsinkin.
(Unkuri, "sesanoet")
Kemppinen kirjoitti painiskelusta. Hän tuo esille John Searlen joka piti informaatiota ja tietoisuutta eri asiana ; Sanan arkikäyttö kun hämää ja informaatioteoriassa kun ei oikeastaan ole kysymys merkityksestä tai viestittämisestä vaan todennäköisyyksistä ja niiden jakaantumista. Se, mitä letkussa liikkuu, on informaatioteorian kannalta oikeastaan yhdentekevää. Teoria on tarpeen koska "kanavaa eli letkua voi samanaikaisesti käyttää lähellä sen kapasiteettia ja silti pitää virheiden määrä pienenä. Kysymys on koodauksesta eli signaalin käsittelystä, tai jos haluatte sanoa niin, lähetettävien ja vastaanotettavien symbolien järjestämisestä." Kemppinen tuo esiin jaakobinpainin. Tai sen joka oli "Raamatussa". Enkelin kanssa painittiin pitkän aikaa. "Mooseksen kirjan (1. Moos: 35) tarina on hämmästyttävä. Sitä on hyvin vaikea ymmärtää. Tämäkin ottelu jatkui jatkumistaan, aamuun asti, eikä vastustaja voinut voittaa, vaan käänsi käden kosketuksella Jaakobin lonkan sijoiltaan. Sen jälkeen vastustajalle ei kelvannut enää edes Jaakobin nimi. Hänen uudeksi nimekseen annettiin Israel, ”hän joka kamppailee Jumalaa vastaan”. Kysymys on voimasta eli kineettisestä energiasta. Mooseksen kirjan kertomus siis sisältää kysymyksen entropiasta ja siksi samalla informaation siirtymisestä kanavassa. Ymmärrättekö? Minä en."
Entropia ja informaatio ovat toisiaan hyvin muistuttavia ilmiöitä, mutta fysiikan tilannekohtaisuus ajaa kuilua järjestyksen ja entropian välille. Siksi en ajattele kovinkaan metafyysisiä, vaan mietin painia hieman muutoin. Tai itse asiassa koska en osaa painia, otan tekniikka-vastatekniikkaidean ja sovellan sen miekkailuun. Uskoisin että tästä aiheesta voinen jo sanoa asiasta sanan tahi pari. Painissa olen ummikko - tai ainakin vielä ummikompi.
Fioren italialaisessa miekkailussa peruslähtökohtana on se, että tuleva hyökkäys torjutaan ja samalla tehdään vastatekniikka joka on hyökkäys. Ne preferoidaan siten että suojaaminen on tärkeämpää. Näin ollen tasapeli joka päättyy molempien häviöön tarkoittaa sitä että kumpikin on tehnyt virheen. Siksi tälläisestä huolimattomuudesta on meidän koulullamme luvassa punnerruksia. Jos taas onnistuu lukemaan toisen liikkeet hyvin, tilanne on nopeasti ohi.
Tässä vaiheessa on hyvä huomata, että toisen tekniikkaa voidaan arvata kahta kautta. Toista voidaan lukea tai ennakoida.
1: Analyysissä oma ottama asento ja toisen ottama asento ovat merkittäviä. Ne kertovat mitä toinen voi kätevästi tehdä ja miten niihin voi itse vastata. Tässä teemana on kokoelma opeteltavia tekniikoita jotka ovat tiettyjä suoritteita. Ihmiskeho ja tavoite tappaa asettavat rajoitteet.
2: Toisen tekemisiä voi arvioida siten että hän tekee pieniä virheitä. Esimerkiksi harjaantumattoman on vaikeaa lyödä ilman että jokin ennakoiva nykäisy vihjaa siitä mitä on tulossa.
3: Ilman virheitä ja vinkkejä iskuilla on jakauma. "Urautuminen" siinä mielessä että joitain tekniikoita käyttää enemmän kuin toisia antaa mahdollisuuden ennakointiin. Jos joku lyö toistuvasti vasemmalta, tämä ei vaadi arvausta tietää että mitä tämä on tekemässä seuraavaksi. Variaatio tuo ennustamattomuutta.
Miekkailussa haasteet etenevät tietysti pienestä numerosta isompaan. Aloittelija huitoo satunnaisesti koska hänellä ei ole tekniikkakokoelmaa ja tajua siitä mitä toinen voi tehdä. Tämän jälkeen opetellaan tekniikat ja sitten siirrytään vaikeampaan ja abstraktimpaan.
Jos ajatellaan että algoritminen kompleksisuus tarkoittaa mahdollisimman lyhyttä ohjetta jolla toiminta voidaan kuvata. Nopeasti päättyvät tilanteet ovat lyhyitä joten niiden kuvaaminen ei vaadi pitkää merkkijonoa. Sen sijaan jos kamppailu kestää kauan vaaditaan paljon informaatiota. Ja itse asiassa tässä on käsittelyssä vaaditun informaation maksimimäärää "per temppu" ; Informaatiojono siis paitsi kasvaa tekniikka tekniikalta, se kasvaa sitä myös maksimaalisesti.
 |
| Paradoksi: Tavoitteena :Mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman lyhyesti. Seurauksena : Maksimaalisesti kasvava kuvauksen pituus. |
Tässä mielessä enkelin ja joosefin välissä oli tasa-arvoisuutta ja tasaväkisyyttä joka tarkoitti sitä että viestintää tarvitaan maksimaalinen määrä. ; Välienselvittely on viestintää. Tasaväkinen välienselvittely varsinkin.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Suoritus = taito + tuuri
"He never was a valiant man;
and now he fits in tiny can"
("Ancient Domains Of Mystery", one random tombstone)
Jos minun pitäisi lyhyesti kuvata miekkailun harjoittelun vaikutusta itseeni, se olisi se, että kun menin salille, minuun sopi ylläoleva slogan. Nyt kun olen harjoitellut, niin minuun sopii yhä tuo slogan. Mutta vain eri tavalla. Ennen harjoittelun aloittamista olin melko huonossa kunnossa. Tässä tarkoitan fyysistä kuntoa. Ja etenkin psyykkistä kuntoa. Olin pessimistinen mies jonka elämänodotukset olivat hautaanmenoon vivahtavia. Nykyisin olen rohkeampi ja kykenen elämään haarniskassa. En edelleenkään ole jalo ihminen, mutta purkki on sentään muuttunut. Kenties joskus tuo ensimmäinen lause kuvaa menneisyyttäni eikä nykyhetkeä, mutta se hetki ei ole vielä. Ja kenties tämä on se syy miksi minun täytyy jatkaa harjoitteluani edelleen.
Miekkakoulumme perusopettamisen ideana on se, että taidot karttuvat tekemällä töitä. Näin ollen salilla ei kannusteta erityisen voimakkaasti virheistä rankaisuun. (Toki esimerkiksi punnerruksia ja muita on tarjolla tällä rintamalla.) Ideana on se, että kannustaminen innostaa käymään seuraavilla tunneilla kun taas rankaisu helposti vähentää tätä.
Kun ohjaaja kehuu hyvin tehdyn suorituksen vuoksi, se on käytännössä aina kalibroitu jotenkin oppilaan yleiseen taitotasoon. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvää työtä suorittanut oppilas on tehnyt itselleen keskivertoa paremman tuloksen. Se, että seuraavakin olisi keskivertoa parempi on tietysti epätodennäköistä. Se on mahdollista, mutta koska hajonta on vahvasti "epätodennäköisen hyvän puolella" on tämä todennäköisyys selkeästi alle 50%. Eli on todennäköisempää että seuraava on huonompi kuin parempi tai yhtä hyvä. ~ Jos heität "standardi nopalla" 5:sen, se on hyvä heitto ja on toki mahdollista että seuraava on 6, mutta tosiasiassa kahden kolmasosan todennäköisyydellä heitto on huonompi kuin heitetty ; Noppahan ei tiedä että mitä aikaisemmin on heitetty, mutta tässä aikaisemmin heitetty tulos asettaakin riman seuraaville tuloksille, joten "yhtä hyvin tai paremmin" onnistuminen on sidottu edelliseen noppaan. (Tämä ei siis ole sitä taikauskoa jossa uskotaan että "kun nyt heitin 5:sen niin seuraavan täytyy olla huono tulos koska onni tasataan". Perustana on nimenomaan se, että nopanheitoilla on aina se sama ja tietty hajonta heitosta riippumatta.)
1: Sama koskee tietenkin myös huonoja tuloksia. Jos joku epäonnistuu haukkumisen arvoisesti, hän alittaa keskiarvonsa. Tämä johtuu hajonnasta, joten on epätodennäköistä että seuraavakin olisi yhtä huono tai huonompi.
Jos siis ihmisellä on haukkumisteoria, hän saa siihen helposti vastinetta. Ongelmana on se, että taito muuttuu paljon hitaammin kuin hajonta. Joten ne erot jotka suorituksessa nähdään johtuvat tuurielementistä eikä taitoelementistä joka kohentuu pikku hiljaa siellä taustalla. (Pitkällä jänteellä katsoen oppilas itse asiassa suoriutuu keskimäärin itseään paremmin useammin kuin itseään huonommin. Mutta tämän trendi on niin hidas että ihmisen tarkastelutarkkuus ei yleensä kykene tarkastelemaan tätä kovinkaan hyvin.)
Tosin se, että suoritus = taito + tuuri johtaa myös toiseen ongelmaan. Se on "näennäinen taito". Nassim Taleb korostaa että tämänlaista löytyy opportunistisissa talouselämän seikkailijoissa. Taleb korostaa että isoimmat rahat liikkuvat usein riskienottorintamalla. Onnistuminen tuottaa suuret voitot mutta tappion mahdollisuus on suuri. Hän selittää että erottava elementti luusereiden ja voittajien välillä on yleensä tuuri. Ja että tästä seuraa "Casanova -ilmiö". Taleb nimittäin huomauttaa että talouselämään on paljon tunkua. Voittajia on sen sijaan vähän. Voittajiksi nähdään sellaiset jotka ovat onnistuneet monta kertaa peräkkäin. Tämä ei kuitenkaan riitä samaksi kuin se, että pääteltäisiin että kyseinen ihminen on taitava tuossa asiassa.
Tilanne on pikemminkin niin, että jos otetaan useita tuhansia ihmisiä, joille annetaan kolikko. He saavat heittää "kruunaa ja klaavaa". Jos kolikonheitosta tulee kruuna, he pääsevät seuraavalle kierrokselle. Jos klaava, he menettävät kolikkonsa jotka jaetaan seuraavan kierroksen osallistujille. Tämän jälkeen heitetään noppaa uudestaan. Ja jälleen kruuna ja klaava määräävät voiton ja tappion. Jokainen kierros puolittaa joukon, mutta samalla voittajien voittomäärät kasvavat runsaasti. Lopulta jäljellä on vain muutama ihminen jotka ovat voittaneet muiden rahat. Ja tämä on tehty useilla peräkkäisillä suoritteilla joissa jokaisessa on ollut riski. Tämä ei tee heistä taitavia kolikonheittäjiä joilta pitäisi kysyä konsulttiapua kolikonheittoon. He ovat vain onnekkaita. (Eikä siinä mielessä että heillä olisi jokin ominaisuus joka takaisi että he seuraavalla kerralla saisivat kruunan eivätkä klaavaa.) Ihmiset kuitenkin helposti ajattelevat että usea onnistuminen olisi sama kuin todiste siitä että takana ei ole ihmettä.
1: Tämä on muuten takana myös useissa ihmekertomuksissa. Ihmiset katsovat että "onpa epätodennäköistä että tuolle yhdelle tietylle ihmiselle on käynyt epätodennäköinen asia A+B+C. He eivät mieti että "kuinka todennäköistä on että ihmiskunnassa on edes yksi ihminen jolle olisi käynyt A+B+C ihan tuurilla. Todennäköisyysarvio yhden otoksella ja kuuden miljardin otoksella ovat aivan eri luokissa. Tämä on myös syy sille miksi globaalisti löytyy todella suuria ihmeitä kun pienemmässä piirissä uskovat ovat kokeneet jotain todennäköisempää. Tämä on tilastollisesti odotettavissa ; Ihmekertomukset kun ladotaan tositapahtumista ja käytetty otos määrittelee odotusarvon sille miten suuria ihmeitä on odotettavissa ihan sattuman kautta. Molemmissa kasautunut suoritus nähdään siis muuksi kuin tuuriksi. Tämänlainen pseudorationaalisuus koijaa ihmisiä. Kahneman selittäisi että tämänlainen ihminen on nopean ja vaivattoman mutta heikkolaatuisen päättelyjärjestelmän vietävissä. Eli he eivät ole älyllisesti epärehellisiä (tai edes valehtele ihmekertomuksesta joka muuten on sekin hyvä ottaa huomioon arvioissa) vaan älyllisesti laiskoja. (Joka on minun silmissäni suurempi pahe. Tyhmyys on kuin vamma jolle ei mahda mitään. Laiskuus on sitä että tekee tahallaan huonosti.)
Talebin mukaan sama pätee pörssikeinottelijoissa. Ihmiset näkevät menestyjät, mutta eivät muista kaikkia niitä jotka ovat joskus yrittäneet pörssissä päästäkseen rikkauden makuun.
Näin ollen taitokysymyksissä on hyvä muistaa se, että haukkumisen sijasta keskittyy harjoitteluun (jossa on toki oltava palautejärjestelmä jotta voi kehittyä, mutta sen pitää kannustaa pitkäjännitteiseen työhön eikä lyhytjänteisiin emootioiohin.) Lisäksi on hyvä tarkistaa että haettu asia on todellakin taito jossa voi kehittyä.
and now he fits in tiny can"
("Ancient Domains Of Mystery", one random tombstone)
 |
| Not valiant man. in a tiny can. |
Miekkakoulumme perusopettamisen ideana on se, että taidot karttuvat tekemällä töitä. Näin ollen salilla ei kannusteta erityisen voimakkaasti virheistä rankaisuun. (Toki esimerkiksi punnerruksia ja muita on tarjolla tällä rintamalla.) Ideana on se, että kannustaminen innostaa käymään seuraavilla tunneilla kun taas rankaisu helposti vähentää tätä.
Tämä näkemys on varsin hyvin perusteltu. Daniel Kahneman on nimittäin huomannut että kouluttamisessa on tarjolla intuitiivinen näkemys joka perustuu ihmisen normaaliin sosiaaliseen toimintaan. Tässä mallissa rangaistaan huonosta käytöksestä. Tämä on myös jotain jota kokemus usein vahvistaa : Sillä kun kehut oppilasta siitä että hän suoriutuu oikein hyvin, hän toimii seuraavalla kerralla heikommin kuin tämä kehuttu suoritus. Ja kun haukut jonkun oppilaan erityisen huonon suorituksen, hän tekee seuraavan kerran paremmin. ; Kahneman korostaa että tämä johtuu siitä että ihmisten tapa katsoa maailmaa on perverssi. Tämä luonteva ja pikapalautteen pohjalta saatu responssi johtaa nimittäin vääränlaiseen toimintaan. Tutkimukset nimittäin näyttävät että on taidon kannalta rakentavampaa kannustaa kuin torpata. Ihmiset oppivat nimenomaan kannustavassa ympäristössä. Negatiivinen moite ei kehitä taitoja yhtä nopeasti.
 |
| Kuvassa olevaa ääliötäkin kannattaa kehua. Sillä vaikka haukkuminen on itselle kivaa, kannustettu ääliö maksaa seuraavastakin oppitunnista. Ja saattaa kenties oppia jotain. Mahdollisesti myös tapoja. |
Kahneman näkee tähän taustalle perussyyksi sen, että ihmiset seuraavat intuitiivista malliaan ja hakevat sille vain vahvistusta. Näin ollen yllä oleva alleviivattu hahmo on siis se, mitä todella nähdään tapahtuvaksi. Mutta tämä ei valitettavasti johdu siitä, että rankaisu toimisi. Syynä on se, että suoritus on aina kahden elementin tulos ; Suorituksessa on aina taitoa ja sattumaa. Tarkalleen ottaen tämä tarkoittaa sitä, että kun ihminen tekee jotain, hän ei ole kone joka tekee asiat täsmälleen samalla tavalla. Toiminnassa on aina hajontaa. (Taidon kehittyminen on sitä että taito kasvaa ja hajonta pienenee mutta virheiden huomaamistarkkuuskin kasvaa. joten hajonta on aina taidon käyttäjän kehittämisen kontekstissa relevantti ilmiö.) Ja koska hajonta on tuuria, se noudattaa tilastollisia lakeja.
Kun ohjaaja kehuu hyvin tehdyn suorituksen vuoksi, se on käytännössä aina kalibroitu jotenkin oppilaan yleiseen taitotasoon. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvää työtä suorittanut oppilas on tehnyt itselleen keskivertoa paremman tuloksen. Se, että seuraavakin olisi keskivertoa parempi on tietysti epätodennäköistä. Se on mahdollista, mutta koska hajonta on vahvasti "epätodennäköisen hyvän puolella" on tämä todennäköisyys selkeästi alle 50%. Eli on todennäköisempää että seuraava on huonompi kuin parempi tai yhtä hyvä. ~ Jos heität "standardi nopalla" 5:sen, se on hyvä heitto ja on toki mahdollista että seuraava on 6, mutta tosiasiassa kahden kolmasosan todennäköisyydellä heitto on huonompi kuin heitetty ; Noppahan ei tiedä että mitä aikaisemmin on heitetty, mutta tässä aikaisemmin heitetty tulos asettaakin riman seuraaville tuloksille, joten "yhtä hyvin tai paremmin" onnistuminen on sidottu edelliseen noppaan. (Tämä ei siis ole sitä taikauskoa jossa uskotaan että "kun nyt heitin 5:sen niin seuraavan täytyy olla huono tulos koska onni tasataan". Perustana on nimenomaan se, että nopanheitoilla on aina se sama ja tietty hajonta heitosta riippumatta.)
1: Sama koskee tietenkin myös huonoja tuloksia. Jos joku epäonnistuu haukkumisen arvoisesti, hän alittaa keskiarvonsa. Tämä johtuu hajonnasta, joten on epätodennäköistä että seuraavakin olisi yhtä huono tai huonompi.
Jos siis ihmisellä on haukkumisteoria, hän saa siihen helposti vastinetta. Ongelmana on se, että taito muuttuu paljon hitaammin kuin hajonta. Joten ne erot jotka suorituksessa nähdään johtuvat tuurielementistä eikä taitoelementistä joka kohentuu pikku hiljaa siellä taustalla. (Pitkällä jänteellä katsoen oppilas itse asiassa suoriutuu keskimäärin itseään paremmin useammin kuin itseään huonommin. Mutta tämän trendi on niin hidas että ihmisen tarkastelutarkkuus ei yleensä kykene tarkastelemaan tätä kovinkaan hyvin.)
Tosin se, että suoritus = taito + tuuri johtaa myös toiseen ongelmaan. Se on "näennäinen taito". Nassim Taleb korostaa että tämänlaista löytyy opportunistisissa talouselämän seikkailijoissa. Taleb korostaa että isoimmat rahat liikkuvat usein riskienottorintamalla. Onnistuminen tuottaa suuret voitot mutta tappion mahdollisuus on suuri. Hän selittää että erottava elementti luusereiden ja voittajien välillä on yleensä tuuri. Ja että tästä seuraa "Casanova -ilmiö". Taleb nimittäin huomauttaa että talouselämään on paljon tunkua. Voittajia on sen sijaan vähän. Voittajiksi nähdään sellaiset jotka ovat onnistuneet monta kertaa peräkkäin. Tämä ei kuitenkaan riitä samaksi kuin se, että pääteltäisiin että kyseinen ihminen on taitava tuossa asiassa.
Tilanne on pikemminkin niin, että jos otetaan useita tuhansia ihmisiä, joille annetaan kolikko. He saavat heittää "kruunaa ja klaavaa". Jos kolikonheitosta tulee kruuna, he pääsevät seuraavalle kierrokselle. Jos klaava, he menettävät kolikkonsa jotka jaetaan seuraavan kierroksen osallistujille. Tämän jälkeen heitetään noppaa uudestaan. Ja jälleen kruuna ja klaava määräävät voiton ja tappion. Jokainen kierros puolittaa joukon, mutta samalla voittajien voittomäärät kasvavat runsaasti. Lopulta jäljellä on vain muutama ihminen jotka ovat voittaneet muiden rahat. Ja tämä on tehty useilla peräkkäisillä suoritteilla joissa jokaisessa on ollut riski. Tämä ei tee heistä taitavia kolikonheittäjiä joilta pitäisi kysyä konsulttiapua kolikonheittoon. He ovat vain onnekkaita. (Eikä siinä mielessä että heillä olisi jokin ominaisuus joka takaisi että he seuraavalla kerralla saisivat kruunan eivätkä klaavaa.) Ihmiset kuitenkin helposti ajattelevat että usea onnistuminen olisi sama kuin todiste siitä että takana ei ole ihmettä.
1: Tämä on muuten takana myös useissa ihmekertomuksissa. Ihmiset katsovat että "onpa epätodennäköistä että tuolle yhdelle tietylle ihmiselle on käynyt epätodennäköinen asia A+B+C. He eivät mieti että "kuinka todennäköistä on että ihmiskunnassa on edes yksi ihminen jolle olisi käynyt A+B+C ihan tuurilla. Todennäköisyysarvio yhden otoksella ja kuuden miljardin otoksella ovat aivan eri luokissa. Tämä on myös syy sille miksi globaalisti löytyy todella suuria ihmeitä kun pienemmässä piirissä uskovat ovat kokeneet jotain todennäköisempää. Tämä on tilastollisesti odotettavissa ; Ihmekertomukset kun ladotaan tositapahtumista ja käytetty otos määrittelee odotusarvon sille miten suuria ihmeitä on odotettavissa ihan sattuman kautta. Molemmissa kasautunut suoritus nähdään siis muuksi kuin tuuriksi. Tämänlainen pseudorationaalisuus koijaa ihmisiä. Kahneman selittäisi että tämänlainen ihminen on nopean ja vaivattoman mutta heikkolaatuisen päättelyjärjestelmän vietävissä. Eli he eivät ole älyllisesti epärehellisiä (tai edes valehtele ihmekertomuksesta joka muuten on sekin hyvä ottaa huomioon arvioissa) vaan älyllisesti laiskoja. (Joka on minun silmissäni suurempi pahe. Tyhmyys on kuin vamma jolle ei mahda mitään. Laiskuus on sitä että tekee tahallaan huonosti.)
Talebin mukaan sama pätee pörssikeinottelijoissa. Ihmiset näkevät menestyjät, mutta eivät muista kaikkia niitä jotka ovat joskus yrittäneet pörssissä päästäkseen rikkauden makuun.
Näin ollen taitokysymyksissä on hyvä muistaa se, että haukkumisen sijasta keskittyy harjoitteluun (jossa on toki oltava palautejärjestelmä jotta voi kehittyä, mutta sen pitää kannustaa pitkäjännitteiseen työhön eikä lyhytjänteisiin emootioiohin.) Lisäksi on hyvä tarkistaa että haettu asia on todellakin taito jossa voi kehittyä.
torstai 6. lokakuuta 2011
Olemme kokoontuneet
Tänään jouduin sairastumisen vuoksi jäämään pois miekkailuharjoituksista. Tämä ei ole kovin mukava asia, sillä ne ovat minulle hyvin tärkeitä. Niitä voisi sanoa vaikkapa "minulle pyhiksi" kokemuksiksi. Sillä hieman kuten Mike Pohjola esitti "City" -lehden haastattelussa ; "Pyhään kokemukseen yhdistetään usein pilven päällä istuva valkohapsinen herra. Kaikki, ateistit mukaan lukien, tarvitsevat pyhiä kokemuksia - ne ovat olennainen osa ihmisyyttä."
Ajatus ei sinällään ole mahdoton, sillä vaikka uskonnollinen elementti puuttuukin, miekkailun harjoittelu pitää sisällään kokoontumisen ja sosiaalisen puolen, jossa ollaan paitsi yksilöitä, myös yhdessä. Kuvaavaahan on se, että juutalaisten "Synagogan" nimi juontaa kreikankielen sanasta "συναγωγή" , joka taas tarkoittaa yksinkertaisesti kokouspaikkaa. Myös hepreankielinen nimi "בית כנסת" tarkoittaa kokoushuonetta. Analogiaa voisi jatkaa kuvaamalla sitä miten ryhmätoiminnasta huolimatta keskiössä on aina itse. Miekkailu ei ole joukkueurheilulaji samaan tapaan kuin yhdessä rukoilijatkaan kokoontuvat kirkossa yhteen rukoilemaan yksityisesti.
Miekkailun harjoittelussakin on mukana yllättävän paljon ihmisihanteesta ja sen tavoittelusta. Näin ollen uskovaisen ja miekkailijan välillä onkin voimakasta analogiaa. Siinä missä punttisalilla käyvä bodaa itselleen tietynlaisia muskeleita ja muokkaa tätä kautta ulkonäköään ja voimaansa tietynlaiseksi, miekkailija muokkaa taitojaan, havainnointiaan, tasapainoaan ja liikkumiskykyään. Ja uskovainen tietysti bodaa niitä uskonnollisia muskeleitaan, eli esimerkiksi mietiskelee minkälaisia asenteita ja mielipiteitä oikeaoppisella ja hyvällä ihmisellä on ja yrittää kehittää niitä itsessään.
Harjoittelussa epäonnistuminen ja rajallisuus ovat mukana, ja sama tulee uskovaisille synnintunnosta. Tämä pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä, joten mukana on ikään kuin pakotettu itsereflektio ja suhde ihanneihmisyyteen. Samalla tietysti uhrautuu jotain persoonallista ; Miekkailun harjoittelijat tekevät aluksi erilaisia, heille tyypillisiä virheitä. Tekniikan hioutuessa liikkeet itse asiassa myös standardisoituvat. Näin ihminen muokkaa itseään kohti ihanneminäänsä ja hukkaa näin palasen yksilöllisyyttään. Tosin tässä Heidegger voisi muistuttaa että ytimessä tulisi olla se, mikä ihminen on eikä se miksi hän itseään muokkaa. Näin muutokset olisivat melko irrelevantteja. Jos omin ja ydin olisi jotain joka on muokattavissa harjoittelulla tai rukoilulla, se tekisi minuudesta varsin hauraan. Minuus on kuitenkin melko vahva - ihminenhän voi menettää elämänhallintansa, rahansa, terveytensä ja jopa muistinsa, mutta ei minuuttaan - joten nämä harjoitteet eivät itse asiassa hipaisekaan ihmisyyden ydintä. Heidegger voisi naljaista että synnintunnon kanssa kamppaileva tai miekkailija muokkaa vain sitä millainen on, eikä sitä että on. Näin ollen uskonnollinen ja miekkailullinen olisivatkin itse asiassa tuomittuja pinnallisuuteen.
Kuitenkin ylläoleva kielenkäyttö on itse asiassa sitä, mitä Hitchens kuvaa ankarasti uskonnollistamisena ; Jotkin asiat ikään kuin määritellään uskonnon kautta. Asiaa voisi katsoa ilman uskontoa, mutta uskonto on itse asiassa määritellyt asiat sellaisiksi nimeämällä ne. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan määrittelyä ja väittämistä, ei perustelua. Siksi uskovaiset inttävät näistä asioista innolla. Kyseessä on luonnollisesti valta. Kun termit hallitaan ja niitä kohdistetaan omiin joukkoihin ja eritoten erimielisiin, saadaan ikään kuin kenttä jossa aiheesta on pakko keskustella tietyn asian sävyttämänä. Näin esimerkiksi aborttikeskustelua ei käytännössä voida käydä ulkona kristillisyydestä, koska sen vastustaminen on uskonnonvastustamista ja tätä kautta kysymys aina uskonnollinen. Ja siksi aborttikysymyksenkin kohdalla keskustellaan pääasiassa uskonnosta ja hylätään muut kulmat - vaikka juuri nämä ovat rehellisesti sanoen ne olennaisemmat seikat.
Miekkailun tarjoama pyhyyskokemus on erityisen hyvä esimerkki. Sillä kun puhutaan "pyhyydestä" siihen liittyy voimakkaita konnotaatioita nimenomaan uskontoon ja hengellisyyteen jossa nähdään olennaisena se spirituaalinen akseli. - Hengellisyyden toki usein kerrotaan olevan irrallaan instituutiosta ja näin hengellisyys ei ole samaa kuin uskonto. Mutta yliluonnollinen henkimaailman höttö niihin kuitenkin yleensä liitetään vähintään sanan käyttömerkitysvivahteissa.
Näin miekkailu ja muut nähdään helposti "uskonnottoman tunnustuksena hengellisyydelle, henkisyydelle". Ja tämän uskotaan olevan ikään kuin kädenojennus uskonnolle. Uskonnon arvo vahvistuu mutkan kautta kun uskonnotonkin kokee pyhiä kokemuksia vaikka miekkailun parissa. Kuitenkin uskonnoton miekkailija ei näe kokemustaan vastaavanlaisena hengellisluonteisena. Kokemus tietysti pysyy ennallaan, mutta se määritellään eri tavalla. Syntymekanismin kautta tulkinta kokemuksen merkityksestä muuttuu vaikka itse emootio voikin olla hyvin verrattavissa ja niillä on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä.
Vallankäyttötilanne on selvä. Uskonto antaa tunnekokemuksan ja miekkailu tarjoaa ja antaa selvästi vastaavanlaatuisia kokemuksia. Mutta uskonto määritellään primaarimmaksi. Ei ajatella että miekkailu saa vahvistusta uskovaisten kokemusten tärkeyden kautta, mutta uskonnon oletetaan vahvistuvan miekkailu nkautta. Jaettu kokemus pelaa jostain syystä määritelty pelaamaan vain toisen pussiin. Pohjimmiltaan "pyhän kokemuksen" nimeäminen on siihen liittyvän konnotaatiotaakkansa vuoksi ns. väritettyä kielenkäyttöä jolla manipuloidaan ihmisille mielikuvia eiargumentatiivisin syin.
Kyse on siis pohjimmiltaan varsin negatiivisesta asiasta ; Kokemusmaailma on lähinnä määritelty uskonnolliseksi sen sijaan että se olisi perusteltu sellaiseksi. Se on järkevyydessään samaa kuin muuttaisi hillokaappinsa sisältöä tekemällä uusia etikettejä joissa ei tyhjää ja vaihda purkkeja, vaan sen sijaan maalaa niihin uudet tarralaput joissa lukee että "vadelmaa".
Joku voi kyseenalaistaa tämän. Mutta heille tiedoksi. Homo religiosus -ajatus jota esimerkiksi Mike Pohjola selvästi edustaa, vaatii yleisinhimillisen ja synnynnäisen jumalannälän. Jos uskovaiset hylkäävät uskonnottomien tämänlaiset kokemukset, ajatus yleisinhimillisestä ja kaikille pakollisesta hengellisyydestä romahtaa niille sijoilleen. Toisin sanoen, vaikka itse en lainkaan itse usko pyhien kokemusten yleisinhimillisyyteen, yritän itse asiassa pelata peliä niin että se olisi painotettu nimen omaan uskovaisten puolelle. Toisin sanoen luotan argumenttiini niin paljon että pystyn tarjoamaan kritiikin kohteelle etumatkaa jota se ei itse asiassa ollenkaan ansaitsisi!
1: Jotta tämä ei jäisi pelkäksi tyhjäksi puheeksi näytän että Jeesuksen seuraajat eivät todellakaan halua että ihmiset tulisivat lapseksi jälleen. "Epiphenomissa" esiteltiin tutkimus jossa tutkittiin lapsia. Heille esitettiin erilaisia tarinoita joissa aikuiset tarjosivat hyvin eriluonteisia selitysmalleja ; Oli tarinoita joita selitetään sattumalla, taivaallisella väliintulolla ja moraalisesti oikeutettuna tapahtumana. Aikuiset ihmiset tarjosivat "välinelaatikostaan" yliluonnollisia selityksiä. Pienet lapset sen sijaan eivät. Lapset olivat hyvin konkreettisia. Rukoilun jälkeen parantunut syöpä voitiin selittää sillä että potilas oli nukkunut ja levännyt tarpeeksi sairaalassa. Ja jos ihminen kaatui, kyseessä ei ollut viesti vaan se, että ihmiset usein astuvat vaikka irtokivien päälle ja kaatuvat. Lapset oppivat iän mukana tarjoamaan yliluonnollisia vaihtoehtoja. Tämä rikkoo sen perusoletuksen, että ihmisiin olisi jokin sisäänrakennettu hengellisyys. Jumalaselitykset ja älylliset näkymättömät henget täytyy siis indoktrinoida lapsiin! Sisäänrakennettu ja synnynnäinen Jumala-aisti näyttää siksi hyvin kyseenalaiselta.
Kaiken kaikkiaan uskonnottomat joutuvatkin elämään omituisessa tilassa. Jos he esittävät että heillä ei ole pyhiä kokemuksia, esiin nostetaan arvotyhjiöstä jauhaminen. Sitä kerrotaan päin naamaa ja hymyillen että arvot puuttuvat, ei välitä mistään ja on muutenkin tosi epäeettinen ja surkea huono puoli-ihminen. - Tätä muuten pidetään uskovaisten parissa "leppoisana ja ystävällisenä", mikä kertoo lähinnä siitä miten kieroutuneen perverssillä tavalla uskonto vääristää sanoja määrittelemällä ne uusiksi positiivisilla ja negatiivisilla konnotaatioilla väritetyillä sanoilla. - Ja sitten jos kerrot että jokin on tärkeää, niin vastaan nostetaan kertomus siitä että tämä on Pyhä kokemus ja kertoo hengellisestä yleisinhimillisyydestä. Tässä pelissä uskovaisille ei tunnu koskaan tulevan mieleen että jossain olisi jotain epärationaalista ja dogmaattisuudenmakuista. He kokevat että "kruuna, minä voitan - klaava, sinä häviät" on reilu peli!
Uskovaisten Pyhiksi kokemuksiksi kutsumat tuntemukset ovat varmasti monesti samoja kuin uskonnottomien. Mutta ne eivät ole välttämättä hengellisiä tai henkisiä. En siis kyseenalaista tunne-elämystä vaan sen kontekstin ja taustaselityksen. Uskallan väittää että "Pyhä" on vähintäänkin hyvin usein nimen omaan pinnallista, ei syvällistä. Ja vain egomme ja ylpeytemme värittää ne muuksi. ~ Uskovaisten vallankäyttö sanan takana onkin itse asiassa aivan sama kuin jos kiistäisin koko "Pyhä" -sanan käytön ja pakottaisin uskovaiset siihen kulmaan että heillä on vain miekkailullisia kokemuksia, jotka tietysti kertovat että miekkailu on sitä yleisinhimillistä ja että uskonto on itse asiassa vain jonkinlainen korvike näille. Se olisi minustakin hemmetin loukkaavaa. Mutta tässä maailma ei tietysti olekaan tasa-arvoinen. Uskovaiset saavat sanoa jotain uskonnottomista ja tätä pidetään leppeänä. Mutta kun uskonnoton tekee saman uskovaiselle, tätä pidetään kusipäisenä, arroganttina ja hemmetin häijynä.
Ajatus ei sinällään ole mahdoton, sillä vaikka uskonnollinen elementti puuttuukin, miekkailun harjoittelu pitää sisällään kokoontumisen ja sosiaalisen puolen, jossa ollaan paitsi yksilöitä, myös yhdessä. Kuvaavaahan on se, että juutalaisten "Synagogan" nimi juontaa kreikankielen sanasta "συναγωγή" , joka taas tarkoittaa yksinkertaisesti kokouspaikkaa. Myös hepreankielinen nimi "בית כנסת" tarkoittaa kokoushuonetta. Analogiaa voisi jatkaa kuvaamalla sitä miten ryhmätoiminnasta huolimatta keskiössä on aina itse. Miekkailu ei ole joukkueurheilulaji samaan tapaan kuin yhdessä rukoilijatkaan kokoontuvat kirkossa yhteen rukoilemaan yksityisesti.
Miekkailun harjoittelussakin on mukana yllättävän paljon ihmisihanteesta ja sen tavoittelusta. Näin ollen uskovaisen ja miekkailijan välillä onkin voimakasta analogiaa. Siinä missä punttisalilla käyvä bodaa itselleen tietynlaisia muskeleita ja muokkaa tätä kautta ulkonäköään ja voimaansa tietynlaiseksi, miekkailija muokkaa taitojaan, havainnointiaan, tasapainoaan ja liikkumiskykyään. Ja uskovainen tietysti bodaa niitä uskonnollisia muskeleitaan, eli esimerkiksi mietiskelee minkälaisia asenteita ja mielipiteitä oikeaoppisella ja hyvällä ihmisellä on ja yrittää kehittää niitä itsessään.Harjoittelussa epäonnistuminen ja rajallisuus ovat mukana, ja sama tulee uskovaisille synnintunnosta. Tämä pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä, joten mukana on ikään kuin pakotettu itsereflektio ja suhde ihanneihmisyyteen. Samalla tietysti uhrautuu jotain persoonallista ; Miekkailun harjoittelijat tekevät aluksi erilaisia, heille tyypillisiä virheitä. Tekniikan hioutuessa liikkeet itse asiassa myös standardisoituvat. Näin ihminen muokkaa itseään kohti ihanneminäänsä ja hukkaa näin palasen yksilöllisyyttään. Tosin tässä Heidegger voisi muistuttaa että ytimessä tulisi olla se, mikä ihminen on eikä se miksi hän itseään muokkaa. Näin muutokset olisivat melko irrelevantteja. Jos omin ja ydin olisi jotain joka on muokattavissa harjoittelulla tai rukoilulla, se tekisi minuudesta varsin hauraan. Minuus on kuitenkin melko vahva - ihminenhän voi menettää elämänhallintansa, rahansa, terveytensä ja jopa muistinsa, mutta ei minuuttaan - joten nämä harjoitteet eivät itse asiassa hipaisekaan ihmisyyden ydintä. Heidegger voisi naljaista että synnintunnon kanssa kamppaileva tai miekkailija muokkaa vain sitä millainen on, eikä sitä että on. Näin ollen uskonnollinen ja miekkailullinen olisivatkin itse asiassa tuomittuja pinnallisuuteen.
Kuitenkin ylläoleva kielenkäyttö on itse asiassa sitä, mitä Hitchens kuvaa ankarasti uskonnollistamisena ; Jotkin asiat ikään kuin määritellään uskonnon kautta. Asiaa voisi katsoa ilman uskontoa, mutta uskonto on itse asiassa määritellyt asiat sellaisiksi nimeämällä ne. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan määrittelyä ja väittämistä, ei perustelua. Siksi uskovaiset inttävät näistä asioista innolla. Kyseessä on luonnollisesti valta. Kun termit hallitaan ja niitä kohdistetaan omiin joukkoihin ja eritoten erimielisiin, saadaan ikään kuin kenttä jossa aiheesta on pakko keskustella tietyn asian sävyttämänä. Näin esimerkiksi aborttikeskustelua ei käytännössä voida käydä ulkona kristillisyydestä, koska sen vastustaminen on uskonnonvastustamista ja tätä kautta kysymys aina uskonnollinen. Ja siksi aborttikysymyksenkin kohdalla keskustellaan pääasiassa uskonnosta ja hylätään muut kulmat - vaikka juuri nämä ovat rehellisesti sanoen ne olennaisemmat seikat.
Miekkailun tarjoama pyhyyskokemus on erityisen hyvä esimerkki. Sillä kun puhutaan "pyhyydestä" siihen liittyy voimakkaita konnotaatioita nimenomaan uskontoon ja hengellisyyteen jossa nähdään olennaisena se spirituaalinen akseli. - Hengellisyyden toki usein kerrotaan olevan irrallaan instituutiosta ja näin hengellisyys ei ole samaa kuin uskonto. Mutta yliluonnollinen henkimaailman höttö niihin kuitenkin yleensä liitetään vähintään sanan käyttömerkitysvivahteissa.
Näin miekkailu ja muut nähdään helposti "uskonnottoman tunnustuksena hengellisyydelle, henkisyydelle". Ja tämän uskotaan olevan ikään kuin kädenojennus uskonnolle. Uskonnon arvo vahvistuu mutkan kautta kun uskonnotonkin kokee pyhiä kokemuksia vaikka miekkailun parissa. Kuitenkin uskonnoton miekkailija ei näe kokemustaan vastaavanlaisena hengellisluonteisena. Kokemus tietysti pysyy ennallaan, mutta se määritellään eri tavalla. Syntymekanismin kautta tulkinta kokemuksen merkityksestä muuttuu vaikka itse emootio voikin olla hyvin verrattavissa ja niillä on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä.
Vallankäyttötilanne on selvä. Uskonto antaa tunnekokemuksan ja miekkailu tarjoaa ja antaa selvästi vastaavanlaatuisia kokemuksia. Mutta uskonto määritellään primaarimmaksi. Ei ajatella että miekkailu saa vahvistusta uskovaisten kokemusten tärkeyden kautta, mutta uskonnon oletetaan vahvistuvan miekkailu nkautta. Jaettu kokemus pelaa jostain syystä määritelty pelaamaan vain toisen pussiin. Pohjimmiltaan "pyhän kokemuksen" nimeäminen on siihen liittyvän konnotaatiotaakkansa vuoksi ns. väritettyä kielenkäyttöä jolla manipuloidaan ihmisille mielikuvia eiargumentatiivisin syin.
Kyse on siis pohjimmiltaan varsin negatiivisesta asiasta ; Kokemusmaailma on lähinnä määritelty uskonnolliseksi sen sijaan että se olisi perusteltu sellaiseksi. Se on järkevyydessään samaa kuin muuttaisi hillokaappinsa sisältöä tekemällä uusia etikettejä joissa ei tyhjää ja vaihda purkkeja, vaan sen sijaan maalaa niihin uudet tarralaput joissa lukee että "vadelmaa".
Joku voi kyseenalaistaa tämän. Mutta heille tiedoksi. Homo religiosus -ajatus jota esimerkiksi Mike Pohjola selvästi edustaa, vaatii yleisinhimillisen ja synnynnäisen jumalannälän. Jos uskovaiset hylkäävät uskonnottomien tämänlaiset kokemukset, ajatus yleisinhimillisestä ja kaikille pakollisesta hengellisyydestä romahtaa niille sijoilleen. Toisin sanoen, vaikka itse en lainkaan itse usko pyhien kokemusten yleisinhimillisyyteen, yritän itse asiassa pelata peliä niin että se olisi painotettu nimen omaan uskovaisten puolelle. Toisin sanoen luotan argumenttiini niin paljon että pystyn tarjoamaan kritiikin kohteelle etumatkaa jota se ei itse asiassa ollenkaan ansaitsisi!
1: Jotta tämä ei jäisi pelkäksi tyhjäksi puheeksi näytän että Jeesuksen seuraajat eivät todellakaan halua että ihmiset tulisivat lapseksi jälleen. "Epiphenomissa" esiteltiin tutkimus jossa tutkittiin lapsia. Heille esitettiin erilaisia tarinoita joissa aikuiset tarjosivat hyvin eriluonteisia selitysmalleja ; Oli tarinoita joita selitetään sattumalla, taivaallisella väliintulolla ja moraalisesti oikeutettuna tapahtumana. Aikuiset ihmiset tarjosivat "välinelaatikostaan" yliluonnollisia selityksiä. Pienet lapset sen sijaan eivät. Lapset olivat hyvin konkreettisia. Rukoilun jälkeen parantunut syöpä voitiin selittää sillä että potilas oli nukkunut ja levännyt tarpeeksi sairaalassa. Ja jos ihminen kaatui, kyseessä ei ollut viesti vaan se, että ihmiset usein astuvat vaikka irtokivien päälle ja kaatuvat. Lapset oppivat iän mukana tarjoamaan yliluonnollisia vaihtoehtoja. Tämä rikkoo sen perusoletuksen, että ihmisiin olisi jokin sisäänrakennettu hengellisyys. Jumalaselitykset ja älylliset näkymättömät henget täytyy siis indoktrinoida lapsiin! Sisäänrakennettu ja synnynnäinen Jumala-aisti näyttää siksi hyvin kyseenalaiselta.
Kaiken kaikkiaan uskonnottomat joutuvatkin elämään omituisessa tilassa. Jos he esittävät että heillä ei ole pyhiä kokemuksia, esiin nostetaan arvotyhjiöstä jauhaminen. Sitä kerrotaan päin naamaa ja hymyillen että arvot puuttuvat, ei välitä mistään ja on muutenkin tosi epäeettinen ja surkea huono puoli-ihminen. - Tätä muuten pidetään uskovaisten parissa "leppoisana ja ystävällisenä", mikä kertoo lähinnä siitä miten kieroutuneen perverssillä tavalla uskonto vääristää sanoja määrittelemällä ne uusiksi positiivisilla ja negatiivisilla konnotaatioilla väritetyillä sanoilla. - Ja sitten jos kerrot että jokin on tärkeää, niin vastaan nostetaan kertomus siitä että tämä on Pyhä kokemus ja kertoo hengellisestä yleisinhimillisyydestä. Tässä pelissä uskovaisille ei tunnu koskaan tulevan mieleen että jossain olisi jotain epärationaalista ja dogmaattisuudenmakuista. He kokevat että "kruuna, minä voitan - klaava, sinä häviät" on reilu peli!
Uskovaisten Pyhiksi kokemuksiksi kutsumat tuntemukset ovat varmasti monesti samoja kuin uskonnottomien. Mutta ne eivät ole välttämättä hengellisiä tai henkisiä. En siis kyseenalaista tunne-elämystä vaan sen kontekstin ja taustaselityksen. Uskallan väittää että "Pyhä" on vähintäänkin hyvin usein nimen omaan pinnallista, ei syvällistä. Ja vain egomme ja ylpeytemme värittää ne muuksi. ~ Uskovaisten vallankäyttö sanan takana onkin itse asiassa aivan sama kuin jos kiistäisin koko "Pyhä" -sanan käytön ja pakottaisin uskovaiset siihen kulmaan että heillä on vain miekkailullisia kokemuksia, jotka tietysti kertovat että miekkailu on sitä yleisinhimillistä ja että uskonto on itse asiassa vain jonkinlainen korvike näille. Se olisi minustakin hemmetin loukkaavaa. Mutta tässä maailma ei tietysti olekaan tasa-arvoinen. Uskovaiset saavat sanoa jotain uskonnottomista ja tätä pidetään leppeänä. Mutta kun uskonnoton tekee saman uskovaiselle, tätä pidetään kusipäisenä, arroganttina ja hemmetin häijynä.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Ihania uusia mahdollisuuksia.
Sain maanantaina ihanan mahdollisuuden päästä kokeilemaan ninjutsua - hyvin hyvin pitkästä aikaa.Käytännössä pyörimme lattialla hyvin erikoisilla ja erilaisilla tavoilla. Siihen liittyi myös alkuvenyttely. Kokeilu oli puoleltani virhearvio, koska päädyin tekemään liian paljon liian nopeasti. Käteeni tuli bujinkanin kirous, joka muistuttaa siitä että itsepuolustuslajit ovat hieman kuten parisuhteet : Ei pidä hyppelehtiä ihan minne tahansa ja miten tahansa. Sillä eri lajit vaativat erilaista lihaksistonkäsittelyä. Miekkakaksintaistelussa hyppeleminen ja pomppiminen ja pyöriminen lattioilla erilaisilla tavoilla ei olisi kovin järkevää. Venyttelyssä sainkin aikamoisia kramppeja, jotka johtuvat ilmeisesti siitä, että lihas venyy liikaa ja sitten se refleksinomaisesti toimii kuten olisi tilanne jossa raajoja revitään. Eli supistaa liikettä vastaan.
Niinpä käteni kipeytyi. Ja tämän vuoksi jouduin lähtemään tiistain miekkailutunnilta kesken. (Vika oli tietysti tavallaan oikeutettu rangaistus, hieman kuten sukupuolitauti.) Olisin itse toki ollut mielelläni loppuun asti, mutta Windsor huomasi melko pian (mikä on melko hieno huomio, koska hänellä oli aika monta oppilasta) että käden toiminta ei ollut normaali, tarkisti että kyseessä ei ollut normaali lihasvamma. Ja hän suositteli että lähtisin lääkärille asian kanssa. (Hoiti tilanteet ja pyöritti samalla muuta luokkaa ilman että harjoitteluun tuli katkoja, mikä on jo itsessään temppu.)
Lääkärissä paljastuikin sijoiltaan mennyt luu. Sama kohta on ollut rikki jo aiemminkin, kaaduin sen kanssa ekaluokkalaisena kun juoksentelin käytävillä ja minut ystävällismielisesti kampattiin. Kyseessä ei ollut aggressio, mutta sillä oli pitkäjänteiset seuraukset joita ekaluokkalaisen järjenjuoksulla ei oikein osaa arvioida. Tätä kautta on jopa todennäköistä että minulla on kädessä joku heikompi paikka (joka joko ilmeni ensimmäisen kerran kun kaaduin ensimmäisellä luokalla tai sitten vamma syntyi tuossa hötäkässä ja jatkossa se tapahtuu helpommin.)
Mitään pysyvää vammaa ei pitäisi tulla - ja se itse asiassa tuntuu jo ihan hyvältä ilman tukisidettä jota minun muka pitäisi pitää - mutta joudun ottamaan käden kanssa rauhallisesti jonkin aikaa.
Mutta onneksi minulla on nyt erinomainen mahdollisuus ja motivaatio harjoitella yhden käden punnerruksia.
"Väärin" agnostiset.
Agnostismi on omituinen ja vaikeasti määriteltävä ominaisuus. Yksi syy tähän on tietysti se, että eräässä mielessä agnostikkoja on aika vähän. Agnostismin perinteisen suoran luokittelemisen sijaan katson asiaan liittyviä ilmiöitä astetta sosiologisemmalta sävyltä. Agnostmismia nimittäin sivuaa hyvinkin moni ilmiö.Tämän käsittelyn lähtökohdaksi otan "puristisen" näkökulman. Tämän valinnan tein siksi, että saan otettua kätevän skeptisyyden käsitteen avuksi ; Nykyään ideologioiden intressit pyörittävät ihmisryhmiä, joiden tarkastelussa on ehdottoman tärkeää erottaa skeptikot (tai "skeptikot skeptikot") denialisteista ja pseudoskeptikoista. Ne kaikki ilmoittavat itsestään usein nimenä skeptisyys, koska skeptisyydellä on haluttava ominaisuus ; skeptikkona olemisella saa uskottavuutta sekä ikään kuin luvan kritiikkiin. Ihmiset ovat ikään kuin oppineet että skeptikko saa olla kriittinen. Muille tätä ei haluta helpoti antaa, ja vastustus koetaan kenties helpommin lyttäämisenä. Kenties syynä on se, että "skeptikot skeptikot" ovat yleisesti ottaen tehneet aika hyvää työtä.
Lopputuloksesta tulee toki hieman puristinen. Syntyy henki, jossa on oikeaoppista agnostismia ja vääräoppista agnostismia. Tämä toki kuvaa jonkin verran, joskin aika kärjistetysti, näkemystäni asiasta. Ja tätäkin kautta voinen ylpeästi kutsua itseäni fundamentalistiagnostikoksi. Olennaista on kuitenkin se, että liioittelemalla kykenee huomaamaan helpommin takana olevia hienovireisiä eroja.
Toki olisin voinut valita tavan, jossa luokittelen agnostisuuden luokkia joita ehkä hieman harvemmin tulee mietittyä. (Ainakaan jos ei ole sellainen, kuten enemmistö onneksi on.) En kuitenkaan pidä "katsokaa miten erilaisia meitä on samassa veneessä" näkökulmaa yhtä selventävänä kuin poleeminen vastakkainasettelunhenki jossa bashataan vääräuskoisia. (Syynä puutteellinen persoonallisuuteni, jota kiinnostaa valta ja tätä kautta yletön huomiohuoraaminen sekä halu latistaa, tuhota, tappaa, raadella, raiskata, rikkoa, vastustaa kaikkea hyvää ja kaunista, ja olla muutenkin häijy ja epäsosiaalinen.)
Koska on hauskaa lähestyä asioita negatiivisen kautta, määrittelen tässä rajat joita kautta voidaan hakea mitä agnostismi ei ole. Tätä kautta toivon että en tule luoneeksi mitään tiivistä lokeroa johon pakottaisin agnostikot laajasti. Mutta jota kautta agnostismista voi saada jonkinlaisen käsityksen. Ja jota kautta agnostismilla ei ratsasteta erilaisin ideologiajunttastrategiapelisin/aivopierullisin syin ihan miten tahansa.
Uskomiseen uskovat: Ei se uskonto, vaan mitä se tekee.
Agnostikoksi nimittäytyvissä on usein havaittavissa puoltenvalintaa. Periaatteessa agnostikko voi olla epäilevä Jumalaan mutta olla uskomiseen uskova. Tällöin hän katsoo että uskonnoista on hyötyä. Kenties rukous ei paranna, mutta rukous tuo hyvää mieltä kun toista kehutaan ja hänelle toivotaan hyvää. Periaatteessa tämä on hieman sama, kuin kehuisi kumartelurukousta siksi että se tarjoaa hyvää selkälihasten venyttelyä. (Tämä on tietysti totaalisen naurettavaa - jos uskovaiset kumartelun sijaan punnertaisivat, olisin tietysti paljon myötämielisempi.)
Kuitenkin uskomiseen uskomisen kohdalla on vaikeaa se, että käytännössä valtaosa uskovaisiksi nimittäytyvistä on uskossaan ja vakaumuksessaan passiivisia. Tätä kautta agnostikkoja on tavallaan valtavasti. On selvää että uskomiseen uskova voi ilman kannanottoa yliluonnolliseen voi ryhtyä ahkeraksi uskonnonpuolusta ja ankara ateismin kriitikko uskomiseen uskomisen kautta. Tätä kautta voidaan sanoa että uskomiseen uskovat ovat käytännön tasolla uskovaisia. Erot ovat toiminnan oikeutuksissa. Tavallaan tämä johtaa määrittelyn sisäiseksi itsensä ääneenidentifioimisprojektiksi, joka on tarkastelun kannalta suoraan sanoen hieman tylsä - ja sillä voidaan jopa saada aikan ideologista peliä jossa ollaan uskovaisia mutta halutaan päästä eroon uskovaisuuteen liittyvistä negatiivisista konnotaatioista, joka vertautuu juuri siihen miten esimerkiksi denialistit nimeävät itseään skeptikoiksi.
Ideologinen pyrintö taas johtaa siihen, että syntyy helposti sitä, että kritiikki -immuniteetti saavutetaan sillä että omaa agendaa puolustetaan vastustamalla vääräuskoisia vihaisestikin, mutta uhan edessä vedotaan siihen että "minä vain kysyn kysymyksiä". Tämä on kohtuu yleistä ja aina ärsyttävää, sillä jos kritiikissä mollataan aina yhtä puolta ja toista puolta jopa kehutaan on selvää että tyyppi ei ole ainakaan puolueeton:
1: denialistisia antiateisteja, jotka eivät perustele uskoa teologisesti ja välttyvät tällä viittaamalla agnostisuuteen. He eivät keskity oman näkemyksensä peruselemiseen vaan esittävät vain yksisuuntaista moitetta. Lopputuloksena on epäreilu tilanne, jossa toisen puolen pakotetaan puolustamaan kantaansa, kun toinen välttyy tältä tyystin ; Todistaminen muuttuu yksisuuntaiseksi prosessiksi.
2: Vastaavalla keinolla syntyy tietysti myös denialistisia uskontokriitikoita, jotka ovat de facto ateisteja, mutta jotka väistävät vastuunsa näkemyksen puolustamisesta siirtämällä todistustaakan teisteille. Tämän takana voi olla se lausuma (jonka olen toivon mukaan osoittanyt vääräksi) että agnostikot ovat ateisteja joilla ei ole munaa esittää sitä ääneen. Tai "kohteliaita ateisteja". Näitäkin on nähty, mutta vähemmän, syynä on luultavasti se, että uskovaisia on tilastollisesti paljon enemmän, joten on ymmärrettävää että uskovaisia ateistidenialisteja on enemmän kuin ateistisia denialistisia uskontokriitikoita.
Epäilemiseen uskovat ~ Ei se, mikä vakaumus on, vaan se miten ontolla pohjalla olevaksi sen tajuaa.
Toinen päätyyppi agnostiksi nimeytymiseen on se, mitä monet liittävät normaaliin uskonkokemukseen. On kuulemma normaalia ja tervettä että uskovalla on epäilyksen hetkiä. Sanotaan jopa että näinä tuokioina vakaumus punnitaan. Jumalanikävä ja Jumalannälkä siis ikään kuin koetaan samaan tapaan kuin Jeesus ristillä ihmetellessään sitä miksi Jumala hänet hylkäsi. Se on kova haaste. Epäilyn olemassaoloa on käytetty myös uskon hypyn perusideana. Uskovainen ei usko siksi että olisi erityisen vakuutettu, vaan juuri siksi että ei. Osa kuitenkin määrittää epävarmuuden agnostisuudeksi.
Käytännössä "part time agnostikko" on uskovainen. Hänellä voi olla jopa varsin aktiivinen uskonelämä, eikä edes oikeaoppisuusseula tuomitse heitä muiksi kuin "uskovaisiksi joilla on epäilyksen aikoja". Tämäkin tiivistyy subjektiivisuuteen. Ideologian tunnistaa siitä että hän kutsuu itseään sellaiseksi. Tämä on tietyllä tavalla hieman epätyydyttävää, koska se tarkoittaa että agnostismilla "ei ole oikein kunnon määritelmää". Sinänsä se voi olla myös realistista koska agnostismi, toisin kuin uskonnot - ja nykyään jopa ateismi - ei ole järjestäytynyttä. Tätä kautta on selvää että agnostikoilla on hirmuisesti variaatiota jota ei voida luokitella "sirpalemaisesti" samaan tapaan kuin uskontojen koulukuntia (jotka nekin kyllä tarjoavat merkittävän variaation yksittäisten uskovaisten sisälle ja muistuttaa uskovaisten suuresta heterogeenisyydestä.)
Poissaoloon uskovat : Ei se, onko takana älyllinen voima vaan se, miten sitä käyttelee.
Olen yllätyksekseni huomannut, että melkoisen moni agnostikko käyttää pääosin deististä tai teististä argumentaatioperinnettä. Käytännön tasolla he itse asiassa ajavat jonkinlaisen "etäisen Jumalan ideaa". Tällöin agnostikoksi nimittäytyvä voi esimerkiksi pitää esimerkiksi alkusyy -perustelusta.
1: Asian ytimen tajuamiseksi on hyvä huomata, että esimerkiksi Intelligent Design on deististä kreationismia, peräti sellaista joka on vastannut deismin perushaasteisiin. Deismiähän on moitittu siitä että deistit kutsuivat voimaansa Jumalaksi vaikka he esittivät vain, että Jumala ei vaikuta nykymaailmassa vaan on ominaisuuksiltaan tuntematon ja näkymätön alkuunpanija. Tämän seurauksena deistit näkivät että ainoa viite Jumalasta on nykyisessä maailmassa vallitseva järjestys jonka ihminen näkee teleologisena. Kriitkoista "Jumala" on peruskäytössään turhan voimakas sana.
Käytännössä nämä agnostikot uskovat Jumalaan, mutta eivät ihmeisiin. Eli heistä rukousparannus voi olla totaalista roskaa. Mutta he silti uskovat Jumalaan. Tässä mielessä he ovat juuri kuten hyvin moni uskovaiseksikin itseään kutsuva. Tässä edes sisäinen subjektiivienen kokemus ei välttämättä eroa uskovaisen kanssa mitenkään. Joten agnostikon identiteetti olisi pelkkä "agnostikko on kun agnostikoksi itseään kutsuu". Tämänlainen käsite olisi määritelmällisesti melko ontto, se ei kertoisi oikeastaan juuri mitään.
Ignoranssi : Ei se, miten ajattelee vaan se miten jättää ajattelematta.
Tätä voisi sanoa emmätiiä -agnostismiksi, joka ei perustu ajatteluun vaan laiskuuteen tai ylenmääräiseen varovaisuuteen joka johtuu esimerkiksi ateistiksi tai uskovaiseksi nimittäytymisestä syntyvien sosiaalisten tilanteiden pelosta enemmän kuin siitä mitä mieltä asioita oikeastaan on. Kun EVVK -asenne johtaa enemmänkin asioiden väistelyyn, on minusta enemmän kuin oleellista miettiä sitä voidaanko eiajattelua pitää ajattelullisena järjestelmänä tai edes mielipiteenä.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Sikakin punnertaa!
Jussi Tuomolan sarjakuvassa "Viivi ja Wagner" on strippi, jossa Wagner menee kuntosalille. Asenne on, että hänet voidaan komentaa kuntosalille, mutta ei punnertamaan. Salilla on kuitenkin iso mies, jonka puserossakin on huutomerkki. Hän sanoo että "Sikakin punnertaa". Wagner lopettaa stripin siihen että hänet voidaan komentaa punnertamaan, mutta ei hymyilemään. Yllä oleva kuvaa eräällä tavalla valtapeliä, sen laajuutta. Ja tämä auttaa siihen liittyvissä rajanvetokysymyksissä.
Tämä kaikki liittyy tavallaan pakottamiseen ja sensuuriin. Ja siihen miten nämä ovat toistensa vastavoimia.
"Helsingin Sanomat" sai kyseenalaista mainetta koska se sensuroi Jarlan "Fingerpori" -sarjakuvaa. Syy: "sisältö loukkasi poikkeuksellisen monia lukijoita.". Samanaikaisesti SuomiTV sai mainetta koska se sensuroi televisiosarjasta jakson, jossa oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Syy: Perhearvojen kunnioittaminen. Ulkomailta asiaa värittää esimerkiksi Pakistanin facebooksensuuri. Mohammadia käsittelevät asiat muussa maailmassa olivat uhka.
Yllä oleva näyttää miten media antaa periksi. Perinteisesti esimerkiksi uskovaiset fundamentalistit ovat pyrkineet sensuroimaan. Syynä on ollut se, että erimielisien arvoja ei ole kunnioitettu. Ne edustavat jotain jonka he kokevat "vastemielisenä ja syntisenä". Näin sensuuria on tehty ensi sijassa suojeludiskurssin kautta, jotkut maailmankuvat ovat olleet inhottavia. Nykyään tätä kutsutaan suvaitsemattomuudeksi. Kuitenkin nykyisin "maallikkosaarnaajatyyppinen synnin näkijä" ei ole suojelemassa, vaan hän on kokemassa epäkunnioitusta ja loukkaantumassa. Nyt erilaisia maailmankuvia tulee suvaita ja perustelu on vain muuttunut uhridiskurssiksi. Toiminta on kuitenkin identtistä, joten tätä toimintaa harjoittavan ei tarvitse muuttaa asennettaan suhteessa muihin maailmankuviin. Muutos ei ole arvoissa vaan retoriikassa. Halu, sensuuri aktiona ja lopputulos on sama, mutta vanha puhetapa näyttää suvaitsemattomalta ja uusi äärimmäisen suvaitsevaiselta.
Jukka Paarma osaa tämän tempun varsin hyvin. Aiheena on esimerkiksi kotomaisen kirkkomme pedofiliaskandaali, jonka Helsingin Sanomat paiskasi vapun kunniaksi silmillemme. Paarma on ottanut tähän liittyvän asian esiin varsin mielenkiintoisessa sävyssä, ja erityistä mielenkiintoa asiaan tuo se että hän on arkkipiispa. Ei mikään pikkupappi jolla on alkoholia veressä ja murtunut mieli. Reagoinnista voi lukea äksyn version Kuittiselta: Kirkko on kärsijä, uhri. Kirkonvastaisuus ja pedofiliatapausten esiintuonti ei ole sananvapautta. Paarma jyrisi miten "Vastustus ja vaino ei ole vain historiaa". Vainoajana ei ollut kirkko, eikä uhreina lapset. Vainottu on kirkko ja usko. Ääneen mainittu erimielisyys on tätä kautta suvaitsemattomuutta. Näin asiasta olisi vaiettava. Koska muutkin tahot kuin kirkko sisältävät pedofiilejä, ei kirkon piirissä olevista pedofiileista passaa puhua. Tai kyseessä on uskonvaino. Tämä on vahva kritiikinsensurointipyrintö.
Postmodernistisesti sävyttynyt puhe on vallannut tässä kohden kentät. Koska sitä on kätevää käyttää. On mielenkiintoista, miten sitä on käytetty alun perin jotta uskonnon harjoittamasta sensuurista päästäisiin. Kuitenkin sitä käytetään helposti ja usein jotta yksisilmäisyyttä voidaan harjoittaa raskasti : Käyttötapa on tällä kikalla muuttunut "suvaitsevaisuudesta" "suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen".
"New Scientist" kirjoitti tähän sopivasti denialismista. Sekin myy itseään erilaisuuden ja kritiikin kautta, mutta sen tavoitteena on yleensä sensuroida jokin asia. Ilmastonmuutos, rokotukset ja evoluutio ovat vihollisia jota pitää vastustaa. Syynä on se, että denialisti kokee epävarmuutta näiden vuoksi, kokee ne uhkana identiteetilleen ja ovat ristiriidassa hänen maailmankuvansa kanssa. Vastustus antaa hallinnan tunnetta. Esimerkiksi Shermer muistuttaa että denialismia myydään skeptismiltä maistuvalla kielellä, mutta kysymys on olennaisesti erilaisesta asenteesta asioihin.
Suomessa fundamentalistit ovat naamioineet tämän melko tuoreesti, mutta sitäkin aktiivisemmin, pluralismikeskusteluun. Monet kristityt ovat tällä hetkellä omaksuneet ajatustavan, jossa korostetaan sitä miten erimielisiä maailmankuvia tulee suvaita. Käytännössä tämä on antanut luvan yksisuuntaiselle julistuspuheelle: Fundamentalisteille tämä on lähetyskäskyn oikeutus. Se on lupa kertoa oma maailmankuva ääneen - vaikkapa skeptikoille - ja samalla he voivat muistuttaa että heidän ei tarvitse välittää skeptikoiden ehdoista jotka ovat skeptikoiden ehtoja. Näin totuudesta ja tutkimuksesta on siirrytty identiteettiin, maailmankuvaan ja ad hoc -saivarteluverkkojen maailmaan. Kommunikaatio tälläisessä on mielestäni varsin turhaa. Se on vain toisen ohi puhumista, ja oman identiteetin ja erilaisten lähtökohtien paukuttelua, joka ei johda mihinkään tietoon. Se on ohipuhumista, jossa ymmärrys on vähäistä ja kunnioitus teeskenneltyä. Takaisin ei kuulu edes kaiku.
Fundamentalistien puheet tätä kautta johtaneet varsin outoihin tilanteisiin. Esimerkiksi eräs tietty melko aktiivinen henkilö on moittinut evoluution opetusta koulussa, se loukkaa. Samalla kristillisen uskonnon opetus on hyvä asia. Ateistien puhe näyttää siltä että he ovat "loukkaantuneita" uskonnontunneille osallistumisesta, se on heistä hengellistä väkivaltaa, joka kohdistuu joko heihin koululaisina tai sitten pienempiin lapsiin noin yleisesti. Tälle mielipiteelle ei ole tilaa. Tämä loukkaantuminen ei ole "oikeanlaista".
Toisin sanoen joskus näkemyksen kritiikki on "toinen mielipide" ja joskus se on "vainoa". Tätä ei valita reilusti, vaan vain oman näkemyksen mukaan. Näin tilanne ei olekaan suvaitsevaisuutta maksimoivaa, vaan sitä minimoivaa.
Toki moniarvoisuuskeskustelussa on taatusti "hyviä motiiveja". Mutta niitä on helppo käyttää myös väärin. Nyt tapa käyttää moniarvoisuutta korostavaa pluralistista lähestymistapaa on se, että sitä voidaan pakottaa luokkaan, sitä pakotetaan kuuntelemaan ja sitä pakotetaan hymyilemään. Kysymys ei ole kuitenkaan "kovin helppo".
1: Sillä pakotettu kontakti jossa huudetaan toisen ohi eri lähtökohdista ei lisää ystävällisyyttä vaan vihamielisyyttä. Pakotettua kuuntelua jossa erimielistä ei ole pakko kuunnella ja jossa kaikilla on oikeus huutaa mielipiteensä. Sensuuri on minimissä, mutta toisen sietäminen on nollassa.
2: Mutta jos kaikilta huutajilta suojellaan, on sensuuri maksimaalista. Mutta sietäminen on silti nollassa.
Kunnioituksen puute yhdistää molemmat tilat. Siihen vain ei voi hevin pakottaa. Sika ei hymyile käskien.
Tämä kaikki liittyy tavallaan pakottamiseen ja sensuuriin. Ja siihen miten nämä ovat toistensa vastavoimia.
"Helsingin Sanomat" sai kyseenalaista mainetta koska se sensuroi Jarlan "Fingerpori" -sarjakuvaa. Syy: "sisältö loukkasi poikkeuksellisen monia lukijoita.". Samanaikaisesti SuomiTV sai mainetta koska se sensuroi televisiosarjasta jakson, jossa oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Syy: Perhearvojen kunnioittaminen. Ulkomailta asiaa värittää esimerkiksi Pakistanin facebooksensuuri. Mohammadia käsittelevät asiat muussa maailmassa olivat uhka.
Yllä oleva näyttää miten media antaa periksi. Perinteisesti esimerkiksi uskovaiset fundamentalistit ovat pyrkineet sensuroimaan. Syynä on ollut se, että erimielisien arvoja ei ole kunnioitettu. Ne edustavat jotain jonka he kokevat "vastemielisenä ja syntisenä". Näin sensuuria on tehty ensi sijassa suojeludiskurssin kautta, jotkut maailmankuvat ovat olleet inhottavia. Nykyään tätä kutsutaan suvaitsemattomuudeksi. Kuitenkin nykyisin "maallikkosaarnaajatyyppinen synnin näkijä" ei ole suojelemassa, vaan hän on kokemassa epäkunnioitusta ja loukkaantumassa. Nyt erilaisia maailmankuvia tulee suvaita ja perustelu on vain muuttunut uhridiskurssiksi. Toiminta on kuitenkin identtistä, joten tätä toimintaa harjoittavan ei tarvitse muuttaa asennettaan suhteessa muihin maailmankuviin. Muutos ei ole arvoissa vaan retoriikassa. Halu, sensuuri aktiona ja lopputulos on sama, mutta vanha puhetapa näyttää suvaitsemattomalta ja uusi äärimmäisen suvaitsevaiselta.
Jukka Paarma osaa tämän tempun varsin hyvin. Aiheena on esimerkiksi kotomaisen kirkkomme pedofiliaskandaali, jonka Helsingin Sanomat paiskasi vapun kunniaksi silmillemme. Paarma on ottanut tähän liittyvän asian esiin varsin mielenkiintoisessa sävyssä, ja erityistä mielenkiintoa asiaan tuo se että hän on arkkipiispa. Ei mikään pikkupappi jolla on alkoholia veressä ja murtunut mieli. Reagoinnista voi lukea äksyn version Kuittiselta: Kirkko on kärsijä, uhri. Kirkonvastaisuus ja pedofiliatapausten esiintuonti ei ole sananvapautta. Paarma jyrisi miten "Vastustus ja vaino ei ole vain historiaa". Vainoajana ei ollut kirkko, eikä uhreina lapset. Vainottu on kirkko ja usko. Ääneen mainittu erimielisyys on tätä kautta suvaitsemattomuutta. Näin asiasta olisi vaiettava. Koska muutkin tahot kuin kirkko sisältävät pedofiilejä, ei kirkon piirissä olevista pedofiileista passaa puhua. Tai kyseessä on uskonvaino. Tämä on vahva kritiikinsensurointipyrintö.
Postmodernistisesti sävyttynyt puhe on vallannut tässä kohden kentät. Koska sitä on kätevää käyttää. On mielenkiintoista, miten sitä on käytetty alun perin jotta uskonnon harjoittamasta sensuurista päästäisiin. Kuitenkin sitä käytetään helposti ja usein jotta yksisilmäisyyttä voidaan harjoittaa raskasti : Käyttötapa on tällä kikalla muuttunut "suvaitsevaisuudesta" "suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen".
"New Scientist" kirjoitti tähän sopivasti denialismista. Sekin myy itseään erilaisuuden ja kritiikin kautta, mutta sen tavoitteena on yleensä sensuroida jokin asia. Ilmastonmuutos, rokotukset ja evoluutio ovat vihollisia jota pitää vastustaa. Syynä on se, että denialisti kokee epävarmuutta näiden vuoksi, kokee ne uhkana identiteetilleen ja ovat ristiriidassa hänen maailmankuvansa kanssa. Vastustus antaa hallinnan tunnetta. Esimerkiksi Shermer muistuttaa että denialismia myydään skeptismiltä maistuvalla kielellä, mutta kysymys on olennaisesti erilaisesta asenteesta asioihin.
Suomessa fundamentalistit ovat naamioineet tämän melko tuoreesti, mutta sitäkin aktiivisemmin, pluralismikeskusteluun. Monet kristityt ovat tällä hetkellä omaksuneet ajatustavan, jossa korostetaan sitä miten erimielisiä maailmankuvia tulee suvaita. Käytännössä tämä on antanut luvan yksisuuntaiselle julistuspuheelle: Fundamentalisteille tämä on lähetyskäskyn oikeutus. Se on lupa kertoa oma maailmankuva ääneen - vaikkapa skeptikoille - ja samalla he voivat muistuttaa että heidän ei tarvitse välittää skeptikoiden ehdoista jotka ovat skeptikoiden ehtoja. Näin totuudesta ja tutkimuksesta on siirrytty identiteettiin, maailmankuvaan ja ad hoc -saivarteluverkkojen maailmaan. Kommunikaatio tälläisessä on mielestäni varsin turhaa. Se on vain toisen ohi puhumista, ja oman identiteetin ja erilaisten lähtökohtien paukuttelua, joka ei johda mihinkään tietoon. Se on ohipuhumista, jossa ymmärrys on vähäistä ja kunnioitus teeskenneltyä. Takaisin ei kuulu edes kaiku.
Fundamentalistien puheet tätä kautta johtaneet varsin outoihin tilanteisiin. Esimerkiksi eräs tietty melko aktiivinen henkilö on moittinut evoluution opetusta koulussa, se loukkaa. Samalla kristillisen uskonnon opetus on hyvä asia. Ateistien puhe näyttää siltä että he ovat "loukkaantuneita" uskonnontunneille osallistumisesta, se on heistä hengellistä väkivaltaa, joka kohdistuu joko heihin koululaisina tai sitten pienempiin lapsiin noin yleisesti. Tälle mielipiteelle ei ole tilaa. Tämä loukkaantuminen ei ole "oikeanlaista".
Toisin sanoen joskus näkemyksen kritiikki on "toinen mielipide" ja joskus se on "vainoa". Tätä ei valita reilusti, vaan vain oman näkemyksen mukaan. Näin tilanne ei olekaan suvaitsevaisuutta maksimoivaa, vaan sitä minimoivaa.
Toki moniarvoisuuskeskustelussa on taatusti "hyviä motiiveja". Mutta niitä on helppo käyttää myös väärin. Nyt tapa käyttää moniarvoisuutta korostavaa pluralistista lähestymistapaa on se, että sitä voidaan pakottaa luokkaan, sitä pakotetaan kuuntelemaan ja sitä pakotetaan hymyilemään. Kysymys ei ole kuitenkaan "kovin helppo".
1: Sillä pakotettu kontakti jossa huudetaan toisen ohi eri lähtökohdista ei lisää ystävällisyyttä vaan vihamielisyyttä. Pakotettua kuuntelua jossa erimielistä ei ole pakko kuunnella ja jossa kaikilla on oikeus huutaa mielipiteensä. Sensuuri on minimissä, mutta toisen sietäminen on nollassa.
2: Mutta jos kaikilta huutajilta suojellaan, on sensuuri maksimaalista. Mutta sietäminen on silti nollassa.
Kunnioituksen puute yhdistää molemmat tilat. Siihen vain ei voi hevin pakottaa. Sika ei hymyile käskien.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Punnerruksia ja pedofiliaa
John Pieret mainitsi Marcello Peran reagoinnista siihen että katolista kirkkoa on nyt ravistelemassa pedofiliaskandaali. Tämä on sinänsä merkityksellinen asia, että uskontoa puolustetaan usein sen kautta että se tekee hyvää etiikalle, ja ihmisistä tulee hyvempiä. "Hedelmistään puu tunnetaan" ajattelu kukoistaa.
Siksi seuraajien, hedelmien, tekojen voisi luulla merkitsevän. Mutta tässä vastuu tietysti siirretään ulkopuolelle. Näin katolinen kirkko on etiikaltaan ikään kuin ohessa oleva illuusiolinna. Yksityiskohdat viittaavat komeaan linnaan, mutta kokonaisuus näyttää varsin erikoiselta.
Paavi on piilotellut pedofiileja, koska niiden esiintuominen olisi tuonut huonoa mainetta. Peran reagointi korostaa sitä että pedofiilipapit ovat huonoja kristittyjä. Tätä kautta se ei kerro katolisista. Juha Leinivaara taas on kirjoitellut, miten katoliset siirtävät keskustelua koko pedofiliaan, kun media keskittyy siihen että suurin osa instituutioista ei piilottele tälläistä toimintaa kun se paljastuu. En jaksa viitata siihen ironiaan, miten kirkon halu piilottaa asioita julkiskuvallisistasyistä on johtanut julkisuuskuvan romuttumiseen.
Sen sijaan Keskityn Leinivaaran viittaamaan Charles J. Sciclunan kommenttiin:
"Ennen kaikkea siksi, että syytetyt ovat olleet jo iäkkäitä, mutta heitä vastaan on silti tehty hallinnollisia ja kurinpidollisia päätöksiä, jollaisia ovat esimerkiksi kielto viettää messua uskovien läsnäollessa, kielto kuunnella rippejä tai velvollisuus viettää rukouksen täyttämää elämää eristyksissä." ... "On totta, ettei mitään muodollista (julkista) tuomiota ole annettu, mutta jokin tarkoitushan on sillä, että joku velvoitetaan elämään hiljaisuudessa ja rukouksessa..."
Ensireagoin tähän hieman sarkastisella ja hävyttömällä vitsillä siitä, miten uskonnottamana ymmärrän tietyllä tavalla miten mainitut asiat ovat rangaistuksia, jopa kidutusta. Ongelmana tässä on se, että niitä liitetään tavalliseenkin uskovaiseen elämään. Ja silloin sitä mainostetaan eettiseksi.
Sitten aloin tajuamaan miten rukous ja muu normaali toiminta voi näyttää sisäpiiriltä tietynlaiselta. Itse asiassa teen sitä itsekin. Tässä vaiheessa esiin nousee tietysti punnerrukset.
Miekkailusalilla nimittäin tehdään paljon punnerruksia. Tämän merkityksestä kertonee sekin, että Windsor on tällä hetkellä kirjoittanut kolme kirjaa, joista yksi on "The Little book of Pushups". Tämän lisäksi punnerruksia tulee "penaltynä" ties mistä asioista. Esimerkiksi minä olen punnertanut irrelevanteista säpsyreaktioista muutamaankin otteeseen. Yleisesti ottaen jos teet jonkun vähäisemmän rikkomuksen, on tästä luvassa punnertamista. Kaikki punnertavat, mutta toiset punnertavat enemmän kuin toiset eivät. (Punnerruksissa on jopa olemassa tietynlainen "henkilökohtainen piikki". Eli niitä saa tehdä siihen tahtiin kuin kunto sallii. Näin estetään tietyt ongelmat johon kerralla pakottaminen voisi tuoda. Yleensä ne tehdään mahdollisimman heti. Olen tarkka siitä että itselläni on sekä tieto omista veloista - vaikka niitä ei kukaan laskisikaan - ja että piikki on jokaisen illan jälkeen nollilla.)
Kaikki punnerrukset eivät tunnu ulkopuolisesta järkeviltä. Toki esimerkiksi se, että ei seuraa miekkaansa voi olla riski, joten tästä on järkevää antaa muistutuksia. Samoin myöhästymisestä. Kuitenkin on pakko mainita myös legendaarinen "Armor of DOOM"(kuva ohessa), jonka kaulassa oleva lappukin tietää kertoa että siihen koskevaa kirotaan 1000 punnerruksella. Olen erikseen kysellyt tämän asian tiimoilta ja on selvää että 1000 punnerruksn tekemisestä ei ole luvassa mitään respektiä. Sehän on rangaistus. Ainut palkkio joka on luvassa, on parempi kunto. Ja järki siitä että toisten tavaroihin ei ole kunnioittavaa koskea ilman lupaa.
Punnerrukset ovat osa "sisäistä liturgiaa". Se on sovitusteko. Ulkopuolinen ei näe tässä mitään järkeä. Jos on esimerkiksi ollut huolimaton ja on unohtanut pestä teekuppinsa. (Teetä on käytännössä aina tarjolla.) Koska kupit ovat yhteiskäytössä, joutuu joku toinen tiskaamaan kupin. Siksi huolimattomuudesta on lupa vaatia punnerruksia (3 kpl.) Tämän jälkeen asiaan ei palata, koska punnerruksethan on jo tehty. Tämä estää vanhojen muistamisen.
Tätä kautta sisäpiiri varmasti kokee että rangaistus on annettu ja tehty, mikä taas painaa vaa -assa ulkopuolisten kanssa ollessakin. Toki kupinpesu on aivan eri tasoinen tapahtuma kuin pedofilia. Mutta henki on täsmälleen sama. Punnertaminen on sovitus sisäpiirille, ja se vahvistaa me -henkeä. Täsmälleen sama on rukouksessa elämisenkin kanssa. Julkisia rangaistuksia ei tavallaan tarvita, koska rangaistus on sisäpiirille tai johdolle julkinen, jolloin voidaan tavallaan katsoa että "asia on hoidossa" eikä ulkopuolisia tarvitse vetää mukaan - onhan rankaisusta selvitty sopuisasti ihan ilman apuakin.
Ehkä olen ensi kerralla vähän vähemmän nokkava. Tai hetkinen, enpäs ole. Ensi kerralla olen enemmän nokkava. Kannatan sellaista erikoista eettistä järjestelmää, jossa pedofiilejä ja heitä piilottelevia tahoja saa kritisoida ja heille saa vittuilla. Sillä, että he käyttävät normaalia sosiaalisen ihmisen mielessä olevaa "narua", joka toimii arkielämässä ei ole mikään "takaportti vapauteen". Tämä huomio päin vastoin kannustaa tarkkaavaisuuteen omassakin elämässä. On katsottava missä asioissa ja missä määrin antaa tälläisten sosiaalisten narujen viedä, koska kun ne vievät riittävästi, narussa on se kuuluisa pässi.
Siksi seuraajien, hedelmien, tekojen voisi luulla merkitsevän. Mutta tässä vastuu tietysti siirretään ulkopuolelle. Näin katolinen kirkko on etiikaltaan ikään kuin ohessa oleva illuusiolinna. Yksityiskohdat viittaavat komeaan linnaan, mutta kokonaisuus näyttää varsin erikoiselta.Paavi on piilotellut pedofiileja, koska niiden esiintuominen olisi tuonut huonoa mainetta. Peran reagointi korostaa sitä että pedofiilipapit ovat huonoja kristittyjä. Tätä kautta se ei kerro katolisista. Juha Leinivaara taas on kirjoitellut, miten katoliset siirtävät keskustelua koko pedofiliaan, kun media keskittyy siihen että suurin osa instituutioista ei piilottele tälläistä toimintaa kun se paljastuu. En jaksa viitata siihen ironiaan, miten kirkon halu piilottaa asioita julkiskuvallisistasyistä on johtanut julkisuuskuvan romuttumiseen.
Sen sijaan Keskityn Leinivaaran viittaamaan Charles J. Sciclunan kommenttiin:
"Ennen kaikkea siksi, että syytetyt ovat olleet jo iäkkäitä, mutta heitä vastaan on silti tehty hallinnollisia ja kurinpidollisia päätöksiä, jollaisia ovat esimerkiksi kielto viettää messua uskovien läsnäollessa, kielto kuunnella rippejä tai velvollisuus viettää rukouksen täyttämää elämää eristyksissä." ... "On totta, ettei mitään muodollista (julkista) tuomiota ole annettu, mutta jokin tarkoitushan on sillä, että joku velvoitetaan elämään hiljaisuudessa ja rukouksessa..."
Ensireagoin tähän hieman sarkastisella ja hävyttömällä vitsillä siitä, miten uskonnottamana ymmärrän tietyllä tavalla miten mainitut asiat ovat rangaistuksia, jopa kidutusta. Ongelmana tässä on se, että niitä liitetään tavalliseenkin uskovaiseen elämään. Ja silloin sitä mainostetaan eettiseksi.
Sitten aloin tajuamaan miten rukous ja muu normaali toiminta voi näyttää sisäpiiriltä tietynlaiselta. Itse asiassa teen sitä itsekin. Tässä vaiheessa esiin nousee tietysti punnerrukset.
Miekkailusalilla nimittäin tehdään paljon punnerruksia. Tämän merkityksestä kertonee sekin, että Windsor on tällä hetkellä kirjoittanut kolme kirjaa, joista yksi on "The Little book of Pushups". Tämän lisäksi punnerruksia tulee "penaltynä" ties mistä asioista. Esimerkiksi minä olen punnertanut irrelevanteista säpsyreaktioista muutamaankin otteeseen. Yleisesti ottaen jos teet jonkun vähäisemmän rikkomuksen, on tästä luvassa punnertamista. Kaikki punnertavat, mutta toiset punnertavat enemmän kuin toiset eivät. (Punnerruksissa on jopa olemassa tietynlainen "henkilökohtainen piikki". Eli niitä saa tehdä siihen tahtiin kuin kunto sallii. Näin estetään tietyt ongelmat johon kerralla pakottaminen voisi tuoda. Yleensä ne tehdään mahdollisimman heti. Olen tarkka siitä että itselläni on sekä tieto omista veloista - vaikka niitä ei kukaan laskisikaan - ja että piikki on jokaisen illan jälkeen nollilla.)
Kaikki punnerrukset eivät tunnu ulkopuolisesta järkeviltä. Toki esimerkiksi se, että ei seuraa miekkaansa voi olla riski, joten tästä on järkevää antaa muistutuksia. Samoin myöhästymisestä. Kuitenkin on pakko mainita myös legendaarinen "Armor of DOOM"(kuva ohessa), jonka kaulassa oleva lappukin tietää kertoa että siihen koskevaa kirotaan 1000 punnerruksella. Olen erikseen kysellyt tämän asian tiimoilta ja on selvää että 1000 punnerruksn tekemisestä ei ole luvassa mitään respektiä. Sehän on rangaistus. Ainut palkkio joka on luvassa, on parempi kunto. Ja järki siitä että toisten tavaroihin ei ole kunnioittavaa koskea ilman lupaa.Punnerrukset ovat osa "sisäistä liturgiaa". Se on sovitusteko. Ulkopuolinen ei näe tässä mitään järkeä. Jos on esimerkiksi ollut huolimaton ja on unohtanut pestä teekuppinsa. (Teetä on käytännössä aina tarjolla.) Koska kupit ovat yhteiskäytössä, joutuu joku toinen tiskaamaan kupin. Siksi huolimattomuudesta on lupa vaatia punnerruksia (3 kpl.) Tämän jälkeen asiaan ei palata, koska punnerruksethan on jo tehty. Tämä estää vanhojen muistamisen.
Tätä kautta sisäpiiri varmasti kokee että rangaistus on annettu ja tehty, mikä taas painaa vaa -assa ulkopuolisten kanssa ollessakin. Toki kupinpesu on aivan eri tasoinen tapahtuma kuin pedofilia. Mutta henki on täsmälleen sama. Punnertaminen on sovitus sisäpiirille, ja se vahvistaa me -henkeä. Täsmälleen sama on rukouksessa elämisenkin kanssa. Julkisia rangaistuksia ei tavallaan tarvita, koska rangaistus on sisäpiirille tai johdolle julkinen, jolloin voidaan tavallaan katsoa että "asia on hoidossa" eikä ulkopuolisia tarvitse vetää mukaan - onhan rankaisusta selvitty sopuisasti ihan ilman apuakin.
Ehkä olen ensi kerralla vähän vähemmän nokkava. Tai hetkinen, enpäs ole. Ensi kerralla olen enemmän nokkava. Kannatan sellaista erikoista eettistä järjestelmää, jossa pedofiilejä ja heitä piilottelevia tahoja saa kritisoida ja heille saa vittuilla. Sillä, että he käyttävät normaalia sosiaalisen ihmisen mielessä olevaa "narua", joka toimii arkielämässä ei ole mikään "takaportti vapauteen". Tämä huomio päin vastoin kannustaa tarkkaavaisuuteen omassakin elämässä. On katsottava missä asioissa ja missä määrin antaa tälläisten sosiaalisten narujen viedä, koska kun ne vievät riittävästi, narussa on se kuuluisa pässi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)