Myytti hyvästä uskovaisesta

Helsingin yliopiston juttuarkistoista löytyvä Marc Hauserin moraalitutkimus näyttää viitteitä siitä että moraali on ihmisen lajityypillinen ja pääosin intuitiivinen laitos. Se on kaikilla erityisen samankaltainen. "Hauserin väitteet perustuvat tutkimukseen, johon osallistui noin 250 000 henkilöä, 120 eri maasta. Moraalisia valintoja testannut kysely osoitti, etteivät uskonto, laki tai yhteisön koko vaikuta ihmisen moraalisiin valintoihin."

Uskonto liitetään usein moraaliin lujasti. Todella monien ideologioiden kannattajat uskovat että heidän näkemyksensä opettaminen ihmisille tekee heistä parempia ihmisiä. Moraalinäkemyksiä jalostetaan valistuksella. Lainamalla viittaamaani uutista voidaan sanoa että syy on siinä että "Uskonto antaa ihmiselle erittäin spesifejä sääntöjä, mutta ne eivät vaikuta ihmisen moraalikäsitykseen." Ihminen ei siis niinkään muuta moraalikäsityksiään uskontonsa mukaan kuin valitse uskontoa sen mukaan mikä sopii hänellä jo valmiiksi oleviin näkemyksiin.

Spesifisyydestä huolimatta on hyvä muistaa että uskonto antaa ohjeita, mutta se on itse asiassa mainettaan epämääräisempi. Tämä ei yllätä ketään teologisiin moraalitutkimuksiin tutustunutta. Niistä löytyy erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja siihen miten yleisiä sääntöjä täytyy seurata yksittäistapauksissa. Tästä monitulkintaisuudesta saa hyvän esimerkin ottamalla kreationistijärjestö AiG:n edustajan Bodie Hodgen lausunnon tarkasteluun. Hänen teologinen mietintö oikeutetusta valehtelemisesta johti siihen että juutalaisten piilottelu kotonaan natseilta on oikein, kunhan muistaa rehellisesti kertoa tosiasiat natsin kysyessä siitä että onko juutalaisia piilossa. En halua mitenkään pilkata, sillä tämänkaltainen mietintä vain näyttää sen, miten erilaisia ja yllättäviäkin tulkintoja asioihin voidaan saada. Jokin toinen kristitty saa tietysti toisenlaisen vastauksen tuohon kysymykseen. Uskonto ei siis itse asiassa ole niin tarkka moraalin kertoja, kuin mitä sen esitetään olevan.

Palaamalla ensimmäiseen viittaukseen, löytyy sieltä toisenlainenkin esitys: Suuri osa eettisistä kanannotoista on sellaisia että niitä kohdellaan armeliaasti elämässä. "Monet uskovaiset osaavat esimerkiksi vastustaa aborttia, mutta toisissa elämän säilyttämiseen liittyvissä kysymyksissä he eivät sovella aborttisääntöä." Kirjoitin aikaisemmin Alltin fundamentalismiin tutustuvasta "antropologissävyisestä" tutkimuksesta, jossa avioeroa pidettiin pahana, mutta omien piirissä se sallittiin. Henki ei ole identtinen, mutta tausta näissä kahdessa on sama. Eli näyttää siltä että usein moraalilla on eri kohdissa erilaiset perustelut, ja niissä joustetaan toisaalla ja otetaan käyttöön toisaalla. Kaikessa on kuitenkin aina takana uskon puolustus. (Tosin aborttiteemakin on järkevä heti kun "elämän suojelu" -kiiltokuvataso vaihdetaan "rangaistukseksi yhteisön määräämien seksuaalinormien rikkomisesta" -taustateemaksi.) Tätä kautta on helppo huomata mitä tarkoittaa esimerkiksi keskustelufoorumeilla tavallinen uskovaisen erittäin epäeettiseltä vaikuttava kirjoittelu. Hehän nimittäin keksivät selityksiä sille miksi "Vanhassa Testamentissa" saadaan tehdä kansanmurhia. Jumala esimerkiksi käskee leikkaamaan vihollisten äitien vatsat auki. Puolustukseksi on esitetty esimerkiksi suosittua "kollektiivisen rangaistuksen" perustelua, jossa kansa on tehnyt syntiä, ja heidän lapsistaan tulisi syntyessään syntisiä. Tästä löytää kuuluisammankin esittelijän. Maineikas evankelista Pat Robertson esitti Vanhan Testamentin Jumalallisille käskyille "tappaa kaikki" puolustuksen, joka nojaa siihen että kun ne kuolevat nyt, joutuu tietty määrä Helvettiin. Mutta jos ne jättää tappamatta, he lisääntyisivät ja heidän lapsensa joutuisivat Helvettiin, ja he itsekin joutuisivat sinne. Joten pienin määrä Helvetin tuskaa, itkua ja hammasten kiristelyä, päästään, kun tapetaan kaikki kuten Jumala rakkaudessaan haluaa.
1: Tässä ei suinkaan osoiteta "miten lähellä" sivistysmaissakin on esimerkiksi ateistien tai muiden toisinajattelijoiden tappaminen. Sillä kyllähän nytkin uskonnot tarttuvat vanhemmilta lapsille ja vääräuskoiset ovat olennaisesti yhtä vääräuskoisia kuin ennenkin. Tosiasiassa näillä puheilla yritetään puolustaa Raamatun auktoriteettiasemaa, eikä tässä innossa huomata että voidakseen tehdä näin on pakko puolustaa pahuutta ja moraalittomuutta. Kun ei ole tullut mieleen että ne juttukaverit joille tätä perustelua esittää, tulisi samalla logiikalla tappaa. Raamatussa tapahtuu Jumalan käskemä kansanmurha ja vaihtoehtoina karkeasti ottaen on se, että kansanmurha on hyvä asia tai sitten Jumalan eettisyydessä on ns. "jotain vikaa". Uskovainen välttää ensisijassa jälkimmäistä eikä ajattele siksi vakavasti sitä ensimmäistä.
___1.1: Poikkeuksiakin tietysti on, ja esimerkiksi minä olen saanut sellaisen lappusen, jossa lähettäjä on varmasti ajatellut jotain yllä olevaa perustelua. Mutta hänkin varmasti lähinnä oikeuttaa tunteensa ja tekonsa niiden kautta kuin varsinaisesti saa innoitusta niistä. Moraalittomuutta on kaikissa. Myös eiuskovaisissa.

Kolmas asia on tietysti monien käskyjen luonne. Osa on nimittäin täysin ideologiasta peräisin olevia. Näissä henki on kuitenkin toinen. Dennettin "Lumous Murtuu" -kirjaa lainaamalla aikaisemmin muistutin siitä, miten kosherkäskyistä moni on mielivaltaisia mutta yleensä ihmisistä aika "moraalineutraaleja". Esimerkiksi se, että ei syö lihaa ja maitoa samanaikaisesti on sellainen että moni ei pidä sitä hyvänä asiana tai pahana asiana ennen kuin siitä tehdään kosherlaki. Näissä on usein yllättävänkin eksakteja sääntöjä. Voidaankin sanoa että silloin kun ideologia ei heijasta jo olevia moraalinäkemyksiä ja arvoja, se rakentaa tämänkaltaista eriyttävää tottelevaisuutta piipertämällä irrelevanttien yksityiskohtien parissa.

Neljäs tapa hankkia normeja on tietysti se, että siitä on ollut jotain hyötyä. Esimerkiksi Vanhasta Testamentista löytyy ohjeita miten täytyy käydä ulostamassa leirin ulkopuolella. Tämä estää tauteja. Yhteys kontaminaation ja taudin välillä on varmasti havaittu, ja se on selitetty kirouksella. Tämä ei kuitenkaan kerro että tieto olisi mitään yliluonnollista. Se on suojelevaa perinnettä, joka voidaan saada tieteellisestä tiedosta. Ne eivät myöskään ole perusluonteeltaan "etiikkaa". Ne ovat käytännöllisyyttä, eivät hyvyyttä. Usein etenkin Jehovan Todistajien kanssa jutellessa nämä kaksi asiaa menevät erityisen usein sekaisin. Toki esimerkiksi mainitty hygienia liittyy etiikkaan siten että sairastuminen ei ole mukavaa. Mutta jos sairastuminen on muuta kuin "tyhmää" sairaus ja kirous tai Jumalan rangaistus muuttuvat ikään kuin samaksi asiaksi.

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa että uskovaisten levittämä esitys "parempien ja lempeämpien ihmisten jengistä" on myytti, yhteisön sisäistä selkäänpaukuttelua korostava tarina. Se ei vain vastaa todellisuutta, ja sen seurauksena uskovaiset ovat yhtä hyviä ja pahoja kuin kaikki muutkin. Tätä tietysti ylläpidetään sillä että kaikki hyvä mitä uskovaiset tekevät johtuu heidän uskostaan ja paha siitä että he ovat erehtyväisiä ihmisiä, jotka eivät aina seuraa uskontoa. Ja muut tekevät hyvää koska heillä on kristityt arvot ja he ovat näiltä osin kristillisiä ja tekevät pahaa siksi että eivät ole kristittyjä.

Ihmiset ovat kuitenkin olennaisesti samanlaisia ja ideologiset selitykset maalataan toimien päälle pääasiassa jälkikäteen (ellei sitten puhuta kulteista ja muista ääri -ilmiöistä.)

Tässä argumenttitavassa on kuitenkin kaksi tuomittavaa asiaa:
1: Niillä perustellaan Jumalan olemassaoloa, jolloin vaikka väite olisi täysin tottakin, se on virheargumentti. Siinä väitteen toivottavuus muuttuu todisteeksi. Emme elä missään fantasiamaailmassa jossa kaikki on täydellistä, joten mukavuus tai toivottavuus ei ole mikään totuusarvon mittari.
2: Se perustuu herjaavaan ad hominemiin, jossa erilailla ajattelevat leimataan keinotekoisesti ja tutkimustenvastaisesti pahoiksi. Tämä on erityisen vakava rike, koska uskovaiset tavallisesti vaativat että heidät otetaan vakavasti ja että heitä kuunnellaan ja heitä arvostetaan. Näkemystä pitäisi kunnioittaa. Kuitenkaan tämä loukkaava perusasetelma näyttää että he ovat kyvyttömiä itse kunnioittamaan erilailla ajattelevia. Sitä vaaditaan muilta hyvettä johon ei itse kyetä.

Sama koskee tietysti myös ateisteja ja muita. Esimerkiksi suositun tarinan mukaan kristinusko johtaa pahuuteen ja väkivaltaan. Terrorismi nähdään uskonnon uskottavana riskinä sen sijaan että se otettaisiin marginaali -ilmiönä. He jopa usein viittaavat tutkimuksiin joissa uskovaisten ja ateistejen hyvyyden välille ei saada eroa. Silti tuntuu että he samanaikaisesti laittavat esiin myyttiä siitä että uskovaiset olisivat olennaisesti pahempia kuin ateistit. Tai ainakin korostavat näitä seikkoja, jolloin syntyy tietynlainen kertomusperinne.

Jos ideologia ei yleensä vaikuta, se ei yleensä vaikuta. Se että ihmisillä on hyvin samanlaiset moraalikäsitykset on sellainen että sitä on vaikea kieltää. Se tulee esiin toistuvasti, kun näitä asioita penkoo nimenomaan tutkimusten kautta. Sen sijaan jos tarkastelee eri ideologian kannattajien kertomusperinteitä, huomaa että niissä on yleensä myytti. Kun ideologia esittää että "Tämä on hyvää" ja väittää itsensä sen lähteeksi sekä ainoaksi olemassaolon syyksi ja seuraamisen perusteluksi, menevät puurot ja vellit sekaisin.

Miksi vaihtoehtohoitajien tulisi vihata kahvia?

Vaihtoehtohoidoissa hoitoa perustellaan joskus sillä, että placebolla on tehoa. Se kertoo osasta sitä että paraneminen on pääasiassa luonteeltaan henkistä. Lääkkeetkin toimivat vain koska niihin uskotaan. Ja kun lääkäreihin uskotaan enemmän kuin muihin, myös kemia näyttää toimivan paremmin kuin muiden kemia. Koska pohjimmiltaan paraneminen tapahtuu värähtelyn ja energiatasojen välillä. Ihminen joka uskoo saa oikeat vibat paranemiseen ja lääke tai rituaali on vain apuväline ja sellaisenaan yhtä arvokas.

Tässä on takana oletus siitä että placebo toimii aina ennustettava, ja on aina terveyttä edistävä ja hyvä asia. Tämän pahin vihollinen on se, mitä kahvin tutkimuksesta saadaan helposti tietoa.

Me kaikkihan tiedämme että kahvi piristää. Kofeiini on stimulantti ja se saa mielen piristymään. Paitsi minulla joka paikoittain lähes elää kofeiinilla. Ennen nukkumaanmenoa voi juoda puoli pannua ilman että haittaa mitään. Kofeiinin tärkein rooli on estää päänsärkyä.

Pääpointti on se että kahvin tekemä piristys voisi olla placeboa. Tästä oltiin tehty testi Kaikille koehenkilöille oltiin tehty kaksoissokkokoe. Lääkkeen toiminnan sijasta tutkittiin reaktiokykyä, mutta muuten rakenne on samanlainen kuin lääkkeitä tutkittaessa.

Osa oli saanut kofeiinitonta kahvia ja toinen kofeiinipitoista kahvia. Kaikille kerrottiin että he saavat oikeaa piristävää kahvia. Reaktiot olivat koeryhmissä erilaiset, joten ratkaisevaa ei ollut mielen voima, vaan se mitä molekyylejä oli tullut litkityksi. (Mielenkiintoiseksi tilanteen teki myös se, että erikseen kysyttäessä koehenkilöt itse eivät osanneet arvioida olivatko he saaneet kofeiinitonta vai kofeiinista kahvia. Mausta sitä ei siis voitu arvata, ja tämä varmitettiin tätä kautta.)

Toinen mielenkiintoinen asia oli se, että tutkimuksessa saatiin placebovaikutukset menemään ristiin. Ensimmäiselle osalle kerrottiin että kahvi tehostaa tehtävän suorittamista ja toiselle että se haittasi sitä. Ne, jotka luulivat että kofeiini tehostaa toimintaa, toimivat huonomin. Ja ne jotka luulivat että kofeiini haittaa, toimivat paremmin.
1: Vastaavaa on saatu myös rukousparantamista tutkivissa kokeissa. Eli kun ryhmät on jaettu sellaisiin jotka ovat saaneet tietää että heidän puolestaan on rukoiltu paranivat huonommin kuin muuten.

Ehkä syynä on se, että he ajattelivat tilansa olevan todella huonon koska ihan pienestä ei rukoilla. Ehkä kofeiininkin kanssa oltiin huolellisia jos luultiin että vireystilasta tai muusta on haittaa. (Keskitynhän minäkin viivaa pitkin kävelyyn enemmän jos luulen olevani kännissä kuin jos ajattelen olevani selvin päin, vaikka olisinkin molemmissa tapauksissa vain "ottanut hiukan".) Olennaista on se, että vastaavaa voidaan soveltaa myös vaihtoehtohoitoihin. Ehkä se että joku syö lääkettä saa ponnistelemaan vähemmän tai uskomaan että pitäisi toimia vähemmän.

Joskus se vain on niin että placebotilanne onkin nocebotilanne ja toisin päin. Placebo on siksi olennaisesti vain jotain joka tulee ottaa huomioon lääkkeitä tehtäessä. On nimittäin vaikeaa sanoa haittaako vai hyödyttääkö uskomusvaikutus. Vaihtoehtohoitaja voi tietysti sanoa että paraneminen on näissäkin kyse potilaasta ja tämän fiboista. Ehkä näin, mutta minua kiinnostaa paraneminen. Ei se taustaselitys ja kertomus joka sinne taakse laitetaan. Sillä sairaudessa ja taudissa minua kiinnostaa parantaminen. Ei se onko sen takana mystiikkaa tai "jänniä arvoja". Niitä varten ovat uskonnot. Jos haluan niitä, menen papille.

Terveys ei ole uskonnon asia.

Pakkomielteen hinta

"Oletko nähnyt valkoista valasta?"
(Herman Melville, "Moby Dick")

Herman Melvillen "Moby Dick" -kirjassa on kostonhimoinen Kapteeni Ahab, jonka jalan valkoinen valas on tuhonnut. Sen vuoksi hänellä on valaanluinen kinttu, ja mielessä vain yksi tarkoitus. Saada valas hengiltä, tai kuolla yrittäessään. Kaikilta laivoilta kysytään ovatko he nähneet tätä. Ahab on pakkomielteinen.

Tätä kautta päästään kohti kirjan teemoja, joita ovat korostetusti uskonto, pakkomielle, kosto, rasismi, hierarkiset suhteet, mielenterveys ja jopa politiikka.

Yhtenä tärkeänä kohtana on se, missä Ahab heittää piippunsa pois. Se on edustanut onnea hänen elämässään. Hän saa onnea enää vain valaanmetsästämisestä. Lopulta hän kuolee yrittäessään : Hän heittää harppuunansa valaaseen, mutta suistuu samalla mereen, kuolemaansa. Sen sijaan että mies kaappaisi pakkomielteensä, pakkomielle kaappaa miehen. Toki kuolema muuten on eeppinen, sellainen johon normaali ihminen ei pystyisi. Mutta se on kuitenkin kuolema ja tuho. Lopulta kaikki paitsi Ishmael kuolevat. Myös ainut Ahabia kriittisesti käsitellyt (ainut joka tätä on kyennyt) Starbucks kuolee.

Tarina on tietysti kaikille tutunoloinen toisessa muodossa. Televiosiossa piirretty Kelju K. Kojootilla on pakkomielle. Pitää pyydystää juoksevaa lintua. Kelju K. rakentaa ansoja ja raketteja joita saa "ACME" -yhtiöltä ("A Company Manufacturing Everything"). Lopputuloksena on tietysti se että maantiekiitäjä jää nappaamatta ka Kelju K. sortuu omiin ansoihinsa. Sitä pudotaan jyrkänteiltä, saadaan alasinta päähän, räjähdetään. Aina käy huonosti, mutta seuraavassa kohtauksessa tilanne alkaa taas samanlaisena.

Filosofiassa tilanne on melko lailla samantapainen. Sitä jahdataan toistuvasti erilaisia teemoja, joita ei koskaan ratkaista lopullisesti. Esimerkiksi totuutta ei koskaan löydetä, mutta sitä tavoitellaan. Sille saadaan aina vain likiarvoja. Joku voisi pitää tätä huonona asiana, hulluutena. Filosofiassa halotaan hiuksia (oikeasti) ja vaikka miten hienon argumentti ja todistusketjun rakentaisi, on mahdollista että "pommi räjähtää naamalle". Aina jokin juttu jää tyhjän päälle. Aina jossain on alasin valmiina tipahtamaan päähäsi, tai valas joka on valmis vetämään sinut syvyyteesi vain sen vuoksi että "olet kiinni koska oman harppuunasi köysi on kiinni jalassasi, ja itse harppuunasi kärki taas taas on kiinni valaassa ja se on matkalla syvyyksiin. Ja kaikki vain siksi että itse halusit keinolla millä hyvänsä päästä heittämään harppuunasi valaaseen ja ponnistelit kaikkesi tämän tavoitteen eteen".

Elämänfilosofian kannalta tilanne on aivan sama. Itse asissa mahdollisesti jopa pahempi. Ahab jahtaa valasta, vaikka voisi elää muutenkin. Pakkomielle vie ilon elämästä. Kelju K. voisi kuluttaa postimyyntimaksut syömällä ravintoloissa. Mutta tämä vaatii tietyn näkökannan. Sen, että lopullinen voitto on ainut asia jolla on merkitystä. Ehkä Kelju K. Kojootti nauttii ansanrakentamisesta. (Joskaan ei siitä kun epäonnistuu.)

Oikeastaan pohjimmainen kysymys on siitä, kuka määrää sen mikä on elämässä tärkeää. Ulkopuolisen silmin Ahabin elämä menee hukkaan, samoin Kelju K. Kojootin. Heistä se taas antaa koko sisällön kaikelle heidän elämälleen. Pakkomielle värittää heidän toimintansa niin että heitä ei voi kuvitellakaan ilman obsessiotaan.

Toisaalta lopullisuuden mahdottomuus voi johtaa siihen että ei tee mitään. On passiivinen, tai vain päättää että kun saavuttaminen ei ole muuten mahdollista, voi aina uskotella että se oma lähtökohta on yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällöinkään ei olla immuuneja pakkomielteisyydestä. Se muuttuu etsivästä levittäväksi. Tässä ei metsästetä, vaan väitetään että saalis on jo saatu, ja "myydään tätä saalista muille".
1: Tätä kohtaa ainakin uskonnollisessa julistamisessa, jotka jopa perustelevat omaa olemassaoloaan sillä että inhimillinen tieteenteko ja tutkimus ei anna lopullisia vastauksia. Aivan kuin he itse olisivat inhimillisen ajattelun yläpuolella olevia olentoja, koska joku ihminen on esittänyt saaneensa tiedon joltakin erehtymättömältä taholta on kuitenkin luottamukseltaan inhimillinen: Siinä luotetaan että tuon tiedotuksen esittävä ihminen on samanaikaisesti sekä kyvykäs arvioimaan erehtymättömyyttä että ei valehtele tai ole muuten erehtynyt.

Silti on selvää että Ahabin ja Kelju K:n toiminta on sellaista että se pakottaa miettimään juuri mielenterveyden rajoja. Innostusta pidetään helposti vain positiivisena voimana. Kysymys on kuitenkin enemmän määrästä. Liian pieni määrä johtaa passiivisuuteen ja arroganssiin. Sopiva määrä johtaa syventymiseen ja keskittymiseen. Ja liian suuresta tulee riippuvuus, pakkomielle, joka pahimmillaan tuhoaa.

Kuinka olla hyvä kilpimies?

Eurooppalaiset keskiaikaiset kilvet olivat yleensä lujatekoisia. Ne pyrittiin tekemään sellaisiksi että ne eivät hajoaisi kovin helposti.
1: Toki esimerkiksi viikingeillä oli helpommin särkyviäkin kilpiä, joita varattiin useampia kappaleita. Ja onhan esimerkiksi Afrikassa ollut käytössä kilpiä joiden pääraaka -aineena on ollut nahka. Mutta en puhu nyt niistä.

Vasta keihästyyppisten pike -rivistöjen käyttö muuttivat tätä asiaa. (Puhumattakaan tuliaseista.) Niihin asti se oli kuitenkin erittäin käyttökelpoinen.

Perusstrategia:

Painavuudestaan huolimatta kilpiä ei käytetty (-etä) "elokuvista tutuilla" vaihtoehdoilla, eli irrallisena puolelta toiselle heilutusmeiningillä, tai siten että kilpi on lähellä ruumista passiivisena kappaleena. Oikeanlainen liikkuminen oli keskeisempää kuin puhdas voima. On melko vaikeaa kirjallisesti selittää, miten yllättävän tehokas suojan kilven käyttö "oikein" antaa. Isompikokoisilla kilvillä voi helposti peittää puolet mahdollisista aukkopaikoista suojauksessa. Se mahdollistaa miekan pidon siten että sen käytön ennakointi on vaikeampaa. Sitä voi käyttää lähestymisprosessissa tehokkaasti apuna, koska samanaikaisesti voidaan työntää ja hallita toisen asetta ja lähestyä ilman että oma ase sidotaan samanaikaisesti. Sillä voidaan myös itsellään lyödä ja esimerkiksi työntää toisen kilpeä syrjään.
1: Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy kirveisiin. Ne ovat hyviä kilpiä vastaan. Ei siksi että kirveeää pirstottaisiin kilpi palasiksi, vaan sen takia että niissä terä on selvästi kulmassa varteen nähden. Siitä saadan koukku, kirveen terällä voidaan tarttua kilven reunaan ja nykäistä sitä syrjään, mahdollisesti tehostaa ja tukea syntyvää aukko joko kilvellä tai jopa omalla torsolla ja vapauttaa kirves lyöntikäyttöön.

"Normaali tapa" käyttää kilpeä on se että tulevan aseen ja/tai kilven siirtää syrjään omalla kilvellä ja/tai sitoo sen kilven ja oman aseen kulmaan. Ja samanaikaisesti törkkää sen "oman haarukkansa" (tai mikä sitten onkaan käytössä) toiseen. Kilven käytössä on muistettava myös liikkua, kun mukaan ottaa askelluksen saa hyvinkin monenlaisia manööverejä jotka ovat samanaikaisesti defensiivisiä että hyökkääviä.

Kilpi ei siis ole mikään mukana roikkuva passiivinen suoja. Sitä ei pidetty lähellä ruumista lattanana, vaan sitä pidettiin (-tään) hieman kauempana ruumiista. Näin pidettynä sen liikkuvuus on moninaisempaa. Ja se myös suojaa paremmin, se peittää kaukana ollessaan isomman osan ruumiista kuin lähellä. (Samaan tapaan kuin jos joku laittaa peukalon kymmenen sentin päähän silmistä se peittää merkittävän osan näkymistä, mutta metrin päässä peukalo on pieni kohde. Kilven suoja -alue on se, mikä näkyy toiselle, ei se minkä alueen se peittää omasta näkökentästä.)

Kilpi on tehokas, koska se laajentaa sekä käden ulottuvuutta että voimaa. Sillä voidaan torjua iskuja suuremmalta alueelta ja paremmin kuin pelkällä kädellä. Ja sen avulla voidaan myös lyödä toisia lujempaa kuin ilman.

Toisen kilven kohtaaminen on siitä ongelmallista että toinen voi helposti torjua kilvellä suoraan. Siksi erityisen yleinen strategia kilven kohtaamisessa onkin feint, jossa toiselle luulotellaan iskua jostain, ja kun toinen sitoutuu torjumaan tätä, saadaan samalla avattua reittiä omalle toiminnalle toiselta puolelta. Toki tätä tehdään normaalissakin miekkailussa, mutta kilven kanssa sen merkitys korostuu. Toisen painavaa kilpeä ei nimittäin kovin helposti isketä syrjään miekalla, helpompaa on saada toinen tekemään työ itse, eli reagoimaan olettamaansa tulevaan iskuun. Tässä on muistettava että oikealle menevä kilpi avaa vasemmalle puolelle avointa aluetta samaan tapaan kuin oikealle menevä miekkakin tekee "avautuvan linjan" vasemmalle puolelle.

Tietenkin myös muoto vaikuttaa sen käyttötapaan.

Kilvillä oli myös erilaisia muotoja ja ne takasivat omanlaisiaan strategioita. Pyöreä kilpi tarjoaa loistavat suoja -alueet ja sitä voi käännellä hyvin eri suuntiin. Sillä on siis sekä hyvä liikkuvuus että toiminta -alue. "Käännetyn pisaran" muotoinen kilpi, jossa on alas osoittava suoja taas on hyvä sen vuoksi että sillä voi torjua alhaalta tulevia hyökkäyksiä ilman että jouduttaisiin dramaattisesti pudottamaan kilpeä, ja tätä kautta paljastamaan päätä. Muodolla estetään yhden linjan tarpeeton avaaminen. Tämänlainen kilpi on tietysti hieman raskaampi.

Monoteismin ja polyteismin ero.

Monoteismin ja polyteismin rajat tuntuvat helpoilta. Lasketaan vain jumalia. Siinä missä monoteistillä ei ole valinnanvaraa, voi polyteisti kuullessaan kysymyksen "Palvo Jumalaa koko sydämestäsi", kysyä että "mitä niistä?". Polyteisteillä kun on enemmän vaihtoehtoja josta valita.

Tietenkin rajat ovat hieman tätä mutkikkaammat.

Islaminuskossa kristinuskoa esitetään usein kolmijumalaisena. Kristitystä tämä on tietysti erikoista koska on kolmiyhteisyys, jossa kolme on yksi. Islamilaisista tämä logiikka ei vakuuta koska kolme on kolme ja yksi on yksi. Asian voi kiertää ymmärrettävästi vaikka roolituksen idean kautta : Jumala on kuin henkilö virallisessa puvussa virallisessa paikassa, jolloin päätetään asioista. Jeesus takapihalla rennoissa mutta kätevissä työvaatteissa jotka kestävät sotkua. Ja Pyhä Henki jotain muuta. (Hänen luonteensa on jäänyt erikoislaatuisen tyhjäksi. Raamatussa ei ole ainuttakaan sanaa jonka tuo Pyhä Henki -persoona olisi lausunut ääneen. Jeesus ja Jumala puhuvat omilla nimillään useinkin.) Kyseessä on kuitenkin sama tyyppi. Ihminen vain korostaa niitä erilaisia vaatteita ja sitä miten tyyppi on silti sama, jolloin pinnallisesti voi näyttää että yksi on kolme.

Kuitenkin kristinuskossa on laajemminkin monijumalaisuuden makua: Pahasta syytetään Paholaista, joka on voimakas olento. Tämän luonnetta selitetään siten että tämä on langennut enkeli. Ja enkeli ei ole jumala. Enkelit eivät ole Jumalia koska nämä ovat Jumalan luomuksia. Niillä on kuitenkin suuria voimia, ja ne ovat kuolemattomia. Ihmiset ovat niihin verrattuna voimattomia. Superhumaaneja kuolemattomia. Moni voisi kutsua heitä Jumaliksi. Ja moni polyteismikin muuttuisi enkelien määrittelyllä monoteistiseksi. Onhan hindulaisilla Brahma, Jumala jonka luomuksia ja jonka alla muut jumalat ovat. Enkeleilläkin on jopa nimiä, kuten hindulaisuudessakin tietysti on nimiä eri jumalille.

Olen jopa törmännyt sellaiseen kristittyyn, jonka mielestä vieraiden maiden jumalatarujen takana voi hyvinkin olla totuuspohjaa. Että jumalat ovat vain yksittäisiä demoneja jotka ovat hämmentäneet. Eli ihminen on kohdannut vaikka apinannäköiseksi naamioituneen Saatanan seuraajan, ja tämän vuoksi alkanut uskomaan Hanumaniin. Tämä tarkoittaa sitä että metafyysisessä maailmassa Hanuman ja demoni on olennaisesti samankaltainen. Eroja on siis oikeastaan vaikea vetää.

Kristinusko on pohjimmiltaan monoteistinen vain koska enkeleitä ei kutsuta Jumaliksi. Pääsyy on se, että näitä enkeleitä ei saa palvoa, ne ovat vain Jumalan palvelijoita tai tämän vastustajia (jolloin niillä on sama laatu mutta erilainen käytös ja niitä kutsutaan demoneiksi.) Jakoa monoteismiin ja polyteismiin ei oikeastaan ratkaise itse jumaluuksien määrä vaan enemmänkin se "sallittujen palvottavien määrä".

Verotus : valtio vs. työnantaja?

Oikeastihan politiikka ei ole pelkästään taloudellisten voittojen maksimointia. Mutta kuvitellaan hetki että se on.

Teollisuudessa työvoima ja raaka -aineet maksavat. Siksi tuotantoa pyritään tehostamaan, suoraviivaistamaan. Työvoima on työnantajalle samankaltainen resurssi kuin muukin. Valtiolle tilanne ei tietenkään ole aivan sama asia.

Työnantajalle ylimääräisen työn poistaminen tulee taloudellisesti kannattavaksi. Etenkin kun työpaikka ei maksa siitä että juuri sen kautta jäädään työttömäksi. Vaikka yhtiöt tietysti joutuvat mahdollisesti tukemaan välillisesti työttömiä, kaikki työttömät ovat kuitenkin "yhteismaalla". Eli jos pidät työntekijät töissä väen vimmalla, maksat silti muiden työttömistä. Tässä on siis mukana yhdenlainen yhteismaan tragedia.

Valtion kannalta tulot ovat tärkeitä. Koska menestynyt yritys tuottaa voittoa, se saa tätä kautta myös verotuloja. Vaikeuksia tuottaa tietysti se että palkkatuloja menetetään kun ihmiset jäävät työttömiksi. Ja itse asiassa työttömiin liittyy kuluja. Eli rahaa tuottava yksikkö muuttuukin rahaa kuluttavaksi yksiköksi.

Vastakkain on siis fiksu ja tehokas organisaatio ja työn tarve. Molemmista on hyötyä yhteiskunnalle ja jossain menee se tasapainottava raja. Tässä on hyvä muistaa että valtio saa rahaa verotuloista. Jos siis verotulot järkeistämisestä tuottavat enemmän kuin mitä sen tuottamien työttömien kulut aikaansaavat, teko on valtionkin kannalta järkevä. Vähemmän tehostava organisointi taas voi tuottaa valtiolle haittaa.

Tästä päästään progressiiviseen verotukseen. Siinä se, mitä enemmän tuloja saa, sitä isompi osuus siitä menee valtiolle veroina. Yleisesti ottaen progressiivinen verotus ilmenee keskustelussa ikään kuin hyvätuloisten rankaisemisena.
1: Tihkumisteoria vastustaa (etenkin progressiivista) verotusta. Sen mukaan rikkaat kylvävät rahaa ympärilleen kulutukseen ja synnyttävät tätä kautta rahan kiertoa, ja kasvattavat yhteistä hyvinvointia. Tässä toki unohtuu se, että jos rahaa on paljon, sitä jää käyttämättä. Ylijäämä kertyy tileille. Uskallan väittää että hyvätuloisten tileillä pyörii taala jos toinenkin. Köyhä tietenkin kuluttaa helpommin kaikki, jolloin raha itse asiassa kiertää enemmän.
2: Progressiivista verotusta kannatetaan sillä että "rikkailla on varaa makssa".

Yleisesti voisi sanoa että progressiivinen verotus poistaa haluja olla hyvätuloinen. Ihminen on helposti itsekäs, jolloin lisätulon pieneneminen on ikään kuin "huonompaa korvausta nähtyyn vaivaan nähden". Kuitenkin se antaa (ensimmäisen kappaleen määrittelemäni pelin sisällä) valtiolle "talouspelissä" haluja tukea enemmän juuri hyvätuloisia, lisätä niiden määrää.

Jos järjestelmän organisoituminen tuottaa lisää tuloja yhä harvemmalle, se tarkoittaa sitä että yhä suurempi osuus tehdyistä organisoinneista on sellaisia että ne ovat valtiolle kannattavia. Mitä enemmän järkeistäjä maksaa veroa parannuksestaan, sitä helpommin työttömäksi dumppaaminen ei valtiota haittaa. Tuloja ajatellen ne ylittävät helpommin menot. Tietenkin se, mitä isomman siivun valtio leikkaa, sitä kannattavampaa työvoimaa on pitää ja sitä kannattamattomampaa toiminnan järjestelmällistäminen on.

"Kapitalistin" kannattaa toimia joka tapauksessa siten että "valtio ei tykkää", olipa kyse sitten tasaverosta tai progressiivisesta verosta.

Kirjoitin tämän lähinnä sen vuoksi että tulos on hieman epäintuitiivinen. Yksilötasolla progressiivinen verotus tuntuu, ainakin paatuneimmista kapitalisteista, "menestysvihalta", eli rangaistuskeinona jossa hyvin tienaamista rankaistaan prosenttiosuuksiltaankin kasvavilla maksuilla. Mutta kun katsoo yhteiskuntaa, se saattaa jopa innostaa yhteiskuntarakennetta muuten kapitalisteja tukevampaan suuntaan.

Tämä olkoon viite siitä että politiikka on vaikeampaa kuin ensimiettimältä voisi luulla. Mitä enemmän politiikkaa miettii, ja mitä enemmän suuria linjoja ja pieniä linjoja vertailee, sitä helpommin tälläisiä jännitteitä löytää. Vaikka systeemistä tekisi hyvin pelkistetynkin. (Politiikassa tehdään paljon muutakin kuin lasketaan euroja.)

Muuri ja murtaja.

Otetaan aiheeksi muurit. Niitä on käytetty paljon, linnoista nykyaikaan. Jos ajatellaan fysikaalisesti, on vain yhdenlaisia muureja. Sellaisia jotka estävät kulkemista paikasta A paikkaan B.

Kuitenkin muureille annetaan erilaisia selityksiä. Jukka Hankamäki kirjoitti Berliinin muurista ja aikaisemmin Kiinan muurista. Muuri on hänelle myös ideologinen esitys. Hankamäki jakaa muurit kahtia. Hyvät muurit suojaavat ulkopuolisilta ja pahat muurit pitävät omat sisällä. Molemmilla perusteluna on suojaaminen. Sekä Kiinan muurilla että Berliinin muurilla pyrittiin pitämään valtiota kasassa. Kiinassa muurin ensisijainen tarkoitus oli estää vihollisia hyökkäämästä maahan. Näin valtio sai kehittää toimintaansa ilman ulkopuolista uhkaa. Berliinissä sen tarkoitus oli estää oman maan kansalaisia pakenemasta maasta. Näin estettiin työvoimapula.

Tätä Hankamäen tekemää eroa voi ensisilmäyksellä pitään olennaisena. Mielestäni näin ei ole.

Sillä jos Länsi-Saksa olisi rakentanut Berliinin muurin, se olisi rakenteellisesti aivan samanlainen möhkö, joka estäisi aivan samoja ihmisiä liikkumasta aivan samalla tavalla. "Käänteinen muuri" oltaisiin vain rakennettu sen takia että Itä-Saksasta ei tulisi köyhää ihmistä hankkimaan parempaa elintasoa. (Ja elintasopakolaisistahan ei pidä kukaan. Jostain syystä.) Köyhyyden mukana Länsi -Saksan rikos- ja väkivaltatilastot olisivat rumentuneet. Huonopalkkaisista töistä olisi maksettu entistä vähemmän palkkaa, kun Itäsaksalaiset tekisivät niitä surkealla palkalla.

"Suojaava muuri" ja "sisälläpitävä muuri" ovat ihmisille sama asia. Vain ideologiset taustaselitykset ja rakentajat vaihtuvat. Kun muuri on pystyssä, ihmisten elämän käytäntö ja elämä pysyy samana. Ero on vain siinä, kummalta puolelta rajaa (esimerkiksi) yritetään ampua hengiltä. Arkussa tämä varmasti kiinnotsaa aivan käsittämättömän paljon.

En ole koskaan uskonut sitä että yhteiskunta voisi parantaa sen asukkaiden hyvinvointia vain määrittämällä hyvinvoinnin uudestaan ja pitämällä olosuhteet ennallaan. Tällainen utopiaperustainen lähestymistapa kuitenkin tulee vastaan toistuvasti. Toki jokainen voi määritellä itsensä voittajaksi, jos voittamisen määritelmiä voidaan vaihtaa aina tilanteen mukaan sopivasti. Mutta silloin koko voittamisen idea muuttuu merkityksettömäksi. Sama koskee tietysti "paremmuutta" joustavamminkin. "Muuripuheet" ovat tavallisia, ja ne ovat valtapeliä jossa onnellisuuden sijasta pelataan eri kilpailevilla onnellisuuden määritelmillä. (Kuules, juippi. Tämä on sitä postmodernismia.)

On siis vain yhdenlaisia muureja. Niille vain annetaan erilaiset perustelut. Ja perustelut vakuuttavat vain sitä kautta mitä ideologiaa seuraa. Kiinan muuri on olennaisesti samanlainen kuin Berliinin muuri. Niin fyysiseltä rakenteeltaan kuin takana olevalla ideologiallaan.

Meillä kaikilla on tietysti muurisysteemi päässämme. Sitä kutsutaan assimilaatioksi. Sen kautta sovitamme uuden tiedon ja uudet asiat siihen mikä näkemys meillä nyt on. Jos emme ole varovaisia, päädymme vahvistamisansaan. Teemme mitä vain pitääksemme yllä uskomuksiamme emmekä helposti usko että olisimme väärässä. Sen seurauksena voi käydä kuten YLE:n toimittajille, jotka perustelevat Berliinin muurin rakentamisen järkevyyttä työvoimalla, jota tarvitaan "kokeilussa". Siinä sitten on hyvää ja rakentavaa tehdä töitä sellaiselle taholle jonka leivissä toimii sellaisia "moraalisia toimijoita" kuin STASI. Ja unohdetaan se, että poismuutto on ongelma jos ja vain jos "kokeilu" ei oikein ota tuulta siipiensä alle.

Tässä muurin puolustaja ei ole kovin vahvoilla. Johan "Ihmemies MacGyverissäkin" itäsaksa oli aina ikävä paikka. Kun sen ajan ilmiöihin ja mm. valvonnan tasoon tehoon ja käytäntöön tutustuu oikeasti, tämä näkemys vahvistaa sitä henkeä minkä tämä viihteellinen sarja esittää.

Tilastollisesti kyseessä on sama kuin lakimiesten toimessa. Sitä joutuu tavallisesti ja usein edustamaan näkökantaa joka on väärässä. Syyttäjä syyttää syytöntä ja yrittää saada tämän näyttämään syylliseltä. Ja puolustusasianajaja puolustaa syyllistä rikollista ja yrittää saada tämän näyttämään syyttömältä. Tilastollisesti katsoen joko väitellään turhista asioista, sellaisista jotka ovat näkökantoja, tulkintoja tai muita makuasioita. Ja jäljellä olevasta ajasta 50% väittelyistä olemme väärässä. Ja jokainen ajattelee että "se on se joku muu" joka on vain enemmän väärässä niin että me saamme olla itse enemmän oikeassa.

Tämän seurauksena se mikä ulkopuolisesta on "Berliinin muuri", joka estää sen paljon puhutun avomielisyyden, on itselle arvokkaan ideologian ja arvojemme ja näkemystemme suojamuuri, "Kiinan muuri". Ulkopuolinen heiluttaa tässä kohden usein natsikorttia. Ja tavallaan syystä, koska pohjimmiltaan keskitysleiri oli muurineliö, joka esti alueelta poispääsyn. Mitä enemmän muureja nostetaan, sitä keskitysleirimäisemmäksi henki menee. Äärimuoto muistuttaakin jo "Wolfenstein 3D" -sokkeloita, joissa on paljon sekavia käytäviä joilla vilisee natseja.

Ja aina kun rajoilla käy kuhinaa, olemme valmiita astumaan aseisiin ja puolustamaan näitä kallisarvoisia muurejamme. Emme kuole niinkään "arvoja" puolustaessamme, kuin näitä "muureja" puolustaessamme. Sillä huomaamme arvojamme loukatun vasta kun joku kolkuttelee "muureillemme".