Augustiinit.

Augustinus tuli tunnetuksi armoa käsittelevistä kristillisistä opeistaan. Hän myös korosti ja avoimesti tunnusti nuoruutensa hedonistiset ajat. Hänellä oli nuorena muun muassa jalkavaimo. Hän kääntyi, tarinan mukaan kuultuaan kehotuksen lukea "Raamattua" ("tolle lege") ja ottaessaan sattumalta Roomalaiskirjeiden kohdan 13:13-14. Tuo kohta kehottaa elämään nuhteettomasti. Riita, kiihko, juopottelu ja vastaavat saavat kuulla kunniaansa.

Vastaavaa tekevät monet muutkin. Julistuksellisessa kohtaamisessa törmää toistuvasti siihen että vastassa on ihminen joka kertoo olleensa jotain "josta äidit perinteisesti varoittelee". Eli he ovat olleet erittäin huonoa seuraa. Juoppous, vaimonhakkaus, varastelu, huumeidenkäyttö... ovat yleisiä teemoja. Ne ovat tietysti menneen talven lumia. Ja ainut syy luopumiseen on uskonto. Ja implisiittisesti korostetaan miten juuri ja vain uskonnon kautta muutkaan voivat päästä eroon näistä, ja osaavat pysyä erossa niin että eivät ala olemaan sellaisia. Tätä kautta väärien ideologioiden vihjataan tappavan ihmisiä.

Tämä edustaa melko perinteistä kristillistä tapaa. "Admit past, deny future." Se on tarinallisesti tehokas. Ihmiset vakuuttuvat käännynnäisyydestä. Ikään kuin kaikki mielipiteenmuutokset olisivat oppimiskokemuksia, jossa huono vaihdetaan paremmaksi. Toisekseen tämäntapainen tarina antaa tehokkaan toiseutuskeinon. Uusi minä asetetaan paremmaksi kuin vanha, ja tämän vertailun kautta "vanha ideologiaryhmä" saadaan samalla alennettua ja "uusi" kehuttua.

Toki yksittäisten ihmisten kokemuksissa ja näiden tarinoiden käyttö on siltäkin kannalta mielenkiintoinen että sillä avataan toisia tunnustamaan nykyisiä virheitä. Kuitenkin tässä käy niin että tunnustava vain antaa "aseita". Koska hänen tunnustuksensa koskevat hänen nykyistä minäänsä. Kääntynyt sen sijaan voi tunnustaa vaikka murhan, mutta sen kritisoiminenhan koskee vain "vanhaa minää", jolloin sen esiintuominen vain kertomuksellisesti vahvistaa pahantekijän asemaa. Sehän korostaa miten paljon parempi hän on nyt.

Ja onhan tässä asenne, jossa "yksilö kokemuksiensa pohjalta" asettaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa toisten elämänkokemuksen ja näkemysten yläpuolelle. Ja tämä voidaan tehdä yllättävän ripeästi. Alle varttitunnissa keskusteluun alkaa nousemaan näitä juttuja. Joillakin tähän vaiheeseen menee minuutin verran. Eli tämä asenne voidaan ottaa tuntematta toisen elämäntarinaa.

Itseäni nämä puheet kuitenkin ihmetyttävät muutamasta syystä: Niissä usein korostetaan jonkinlaista hedonismia. Hedonismi on joko juopottelua tai sitten on tehty töitä ja hommattu omakotitalo, mersu ja ura. Tästä ensin pari pikku huomiota.
1: Jos uskovainen on kertonut olevansa ateisti, hän usein kertoo yrittäneensä baarielämää tai muuta vastaavaa. Esitetään että on oltu ateisteja. Tarkemmin kysellen on takana usein kuitenkin ollut esimerkiksi spiritismiä, New Agea ja muita vastaavia uskonnollisia näkemyksiä. Kun näiden välisen jännitteen tuo esiin, tätä puolustetaan sillä että "ei ollut järjestäytynyt". Toki ateisti voi olla järjestäytymätön, jos otetaan määritelmäksi "jumaliin uskomattomuuden". Mutta rajansa kaikella : New-Age -ateisti on oksymoroni : Hän rikkoo tuota määritelmänormia. Ja jos henkilö ei ole New Ageisti, vaan muuten "järjestäytymätön", hän joutuu tunnustamaan sen, että ateismia on monenlaista. Ja tätä kautta hän ei voisi puhua mitään "järjestäytyneestä ateismista" tai niiden ihmisten puolesta joiden "ateismi on erilaista kuin hänen edustamansa juopotteluateismi". Tätä ei kuitenkaan tehdä. Koskaan.
2: Takana voi olla Maslown tarvehierarkia. Ihmiset jotka ovat kuolemassa nälkään eivät mieti niinkään itsensä toteuttamista, vaan syömistä. Tätä kautta voi olla että hedonistinen elämäntyyli on johtunut siitä että rahaa ei ole ollut tarpeeksi. Vasta kun tarve on tyydytetty, on alettu hakemaan jotain muuta. Tällöin hedonismiajalta voi muistua mieleen tyytymättömyys. (Köyhän on helppo olla tyytymätön.) Tämän tyytymättömyyden aiheeksi sitten vain sovitetaan "uskonnon puute". Tätä korostaa se, että omakotitaloa hankkineet eivät suinkaan heitä rahojaan pois. (Joka haluaa todistaa että omakotitalo, auto ja raha eivät merkitse mitään, voi helposti todistaa sen lahjoittamalla koko omaisuutensa minulle!)

Kuitenkin se pääasia on seuraava. Kuvitellaan että joku henkilö X on tosi tyhmä. Hän kuluttaa nuoruutensa vaikka juomalla viinaa. Välistä hän polttaa pilveä. Hän tekee typeriä ihmisiä. Jos he tajuvat jotain, tämä ei vielä tarkoita kovin paljoa. Voidaan aina sanoa että "stupid people do stupid things". Minä luottaisin enemmän sellaisen henkilön sanaan, joka on aina elämässään onnistunut tekemään hyviä ratkaisuja. Jos minä panostaisin rahaa, en haluaisi ensimmäisenä tietää että neuvojani olisi tehnyt aikaisemmin isoja konkursseja. Ei, vaikka hän olisi vaihtanut toimintastrategiaansa. Haluaisin ennemmin sellaisen, jonka toiminta on toiminut aina ainakin kohtuu hyvin.

Tarina, jossa henkilö korostaa älyn lahjojensa ja mielikuvituksensa puutetta, joita heidän tarinoidensa pinnallinen baarielämä ja omakotitalon keräämisensä edustavat, ei ole omiaan antamaan takeita siitä että "joo, tämä tyyppi osaa ehdottomasti tehdä hyviä valintoja elämässään".
1: Tilanne vertautuu siis täysin siihen että toinen alkaisi kehumaan miten hän on mokannut niin ja niin monta älykkyystestiä, ja miten hän on epäonnistunut niin ja niin monessa asiassa joista selviämiseen ei tarvita kummoista arkijärkeä. Ja jossa tämän jälkeen sanottaisiin että "nyt kun olen rakentanut tilanteen niin että tiedät menneisyyteni kautta että olen järkevä ja luotettava..."
Ehkä joku on oikeasti niin typerä että tarvitsee erikseen "Raamattua" siihen että osaa pysyä selvänä. Että tieto alkoholin vaikutuksista ruumiille - ja tämän kärsimyksen vaikutuksesta hedonismille - ei muuten voisi saavuttaa käytökseen vaikuttavia asioita. Minä en tarvitse uskontojen kaltaisia apuvälineitä näihin asioihin. Ehkä minä vain olen niin perkeleellisen fiksu.

Tai sitten nuo tunnustustarinat vain ovat niin typeriä.

Ilmastonmuutosideologia.

Ilmastonmuutoksesta puhuminen on tätä nykyä trendikästä. Siihen vetoamalla ohjataan kierrättämään ja moneen muuhun asiaan. Kasvissyönti, joukkoliikenne ja kaikki muut vastaavat asiat on otettu keskiöön. Tätä kautta on syntynyt erikoisia tilanteita. Osa ihmisistä luokittelee ihmisiä "hyviin ja pahoihin" ilmastonmuutoskannanottojen kautta.

Hyvin monenlaiset ihmiset ovat mukana tässä. Esimerkiksi meillä töissä on homeopaatiksi kouluttautunut ihminen. Hän ei pidä keinotekoisesta tehdaslääkityksestä ja vastustaa rokotteita. Hän pitää luontaistuotteista. Hän pitää luonnontieteellistä ajattelua halveksittavana. Kaavat ovat hänestä lokeroivia ja antavat illuusion ymmärtämisestä. Siksi olin pudota penkiltä kun hän kehui miten Al Goren "Epämiellyttävä totuus" -elokuvassa oli hieno ja uskottava käppyräpari. Ilmeisesti luonnontieteellinen "kaava -ajattelu" on hänestä sittenkin pätevää, kun siihen vain saadaan sidotuksi tietynlaiset arvot ja sidosryhmät. Toki kaavat ovat minusta vakuttavia. Mutta minä en kuljeksikaan ympäriinsä touhottamassa siitä miten kaava -ajattelu on lokeroivaa väkivaltaa, tunkeutumista, hallitsemispyrintöjä. En esitä että kaavojen ja induktioiden käyttö perustelussa olisi vain ylemmyysaseman ottamista. (Toki argumenteilla saa tiettyä asemaa silmissäni heti kun niitä osaa oikein käyttää.)

Ongelmana ei ole se, onko ilmastonmuutos tiedettä vai ei. Ongelmana on pikemminkin se, että ihmiset ottavat ilmastonmuutoksen tarinana. Tällöin tarinaa toki tuetaan "sillä tosiasialla" että ilmastonmuutos on hyvä tieteellinen teoria. Mutta sen kautta sitten vedellään päätöksiä monennäköisiin asioihin.

Ilmastonmuutosideologia ei ehdottomasti ole uskonto. Siinä ei uskota tietoiseen yliluonnolliseen toimijaan. Silti siinä on tarina tuhosta ja pelastumisesta. Sekä lunastuksesta. Odotetaan maailmanloppua, miltei voi kuulla kuinka tuomiopäivän hevoset hirnuvat. Tässäkin pelastuminen nähdään totalisen antautumisen kautta, ja tätä odotetaan kaikilta. Tässä on tietysti mukana tehokas syyllistäminen. Ilmastomuutosuskovat jakavat kansan pahemmin kuin lestadiolaiset. Raja on tiukka ja selvä. Ollaan joko puolesta tai vastaan.

En vain tiedä mitä tehdä jos on käppyrätieteen puolella, ja jopa tietyssä määrin kannattaa sitä että asioille tehdään jotain. Mutta joka kuitenkin on ideologian joitain esityksiä vastaan.

Wri-hi-hi-hi-hillii!!

Katsoin digiboksista todellista laatutuotantoa. Nimittäin "Ace Ventura" -elokuvia. Niissähän Jim Carrey näyttelee kuminaamaiseen tyyliin lemmikkidekkaria. Elokuvia voisi luokitella komediaksi. Sillä se on tietyllä tavalla hyvin samanlainen kuin ne muut vastaavat elokuvat joiden tekijät kutsuvat niitä komedioiksi.

Tietyllä tavalla pätkät ovat tosi aivottomia. Niitä ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua "älykkäiksi". Suurimmaksi osaksi ne eivät ole edes hirmu hauskoja. Toki jotkut kohdat ovat.

Mutta niissä on kuitenkin kaksi asiaa, jotka tekevät niistä filosofiablogaamisen arvoisia:
1: Itse hahmo on korostetun dikotominen. Elvis -look, urbaanit lasit, pukeutuminen värikkäästi. Acen hahmo ei ole luonnosta peräisin. Hän on selvästi urbaani. Toisaalta hän on luonnon puolustaja. Hän on valmis uhraamaan henkensä yhden pesukarhun vuoksi.
2: Hahmo on todella anarkistinen. Esimerkiksi hän rikkoo sääntöjä tavalla joka on epätavallista.

Eläinsuojelijanahan hahmo ei ole mitenkään epäuskottava. Suuri osa eläinaktivisteista ovat kaupunkilaisia. Tästä on käyty keskustelua "Helsingin Sanomissakin" viime aikoina. Siellä on esiin nostettu molempien puolet:
1: Luonnonsuojelijat on kuvattu luonnosta vieraantuneina. Jotka vain käyvät opastetuilla retkillä Nuuksiossa ja pitävät tätä yhteytenä luontoon.
2: Luonnonsuojelu liittyy sivistyksen kasvuun. Metsäläiset elivät luonnosta ja siksi välineellistäminen oli tärkeää. Moderni ihminen voi ideologisoida luonnon.

Toki luonnonsuojelu molemmissa tahoissa sidotaan ihmiseen melko erikoisesti:
1: Vieraantumisargumentissa arvon ymmärtäminen ja luonnon parissa eläminen ikään kuin sidotaan yhteen. Tästähän verraten voisi sanoa että ihmiset jotka eivät hoida potilaita eivät saisi ottaa kantaa terveydenhuollon kysymyksiin.
2: Sivistykseen vetoaminen taas on erikoista sinänsä että asian modernius ei ole mikään argumentti. Moderni elämä on tuonut pariimme viuhkamiinojakin. Eivät ne silti ole suositeltavia asioita. On toki hieman surrealistista katsoa kuinka samanaikaisesti urbaani on hyvää ja luonto on hyvää. Luontohan on se tila, jonka urbaani ympäristö ottaa haltuun. Urbaanissa maailmassa ei ole erämaita vaan luonnottomia ihmisten konstruktioita, lenkkipolkuja, puistoja, eläintarhoja, Ohjattuja vaellusreittejä Nuuksiossa, joissa taukopaikalla voi paistaa makkaraa. Ihmistä ei tässä suinkaan nähdä osana luontoa, vaan korostetaan että juuri irtautuminen luonnosta auttaa irrottautumaan välineellistämisestä. Kun ihminen ei ole luonnon armoilla, voi ihminen alkaa osoittaa armoa luonnolle. Kun ihminen ei joudu itsensä vuoksi taistelemaan ja valloittamaan luontoa, hän vapautuu miettimään luonnon itseisarvoa välinearvon sijasta.

Ace Ventura itse asiassa iskee juuri tähän väliin. Hän on "ääriurbaani luontoheppu". Asfalttiviidakko ja oikea viidakko ovat hänen temmellyskenttiään. (Jopa konkreettisesti, kun katsoo ensimmäisen elokuvan urbaania amerikkaa ja toisen elokuvan himalajan vuoristoa ja Afrikkaa tapahtumapaikkoina.) Eikä siksi sovi oikein mihinkään. Mutta häntä ei kiinnosta. Koska "sopiminen" on "sääntöjä ja poliittista korrektiutta". Hänestä on OK kolkata turkistenpuolustaja ja raahata tämän ruumista puuhkan tapaan olkapäillään ja keikailla. Hänestä on OK kutsua trofeehuonetta kalmotilaksi. Hänestä on OK. hyppiä lepakon "Pyhässä Luolassa" rienaavasti.

Tietyllä tavallahan ihminen on eläin, joten urbaanius voi periaatteessa olla yksi luonnollisuuden ilmentymä. Tietyllä tavalla kahtiajako on vain sovittu asia. Jos "luonnollinen" ja "ihmisen kehittämä" erotetaan täysin erilaisiksi ilmiöiksi, on mukana implisiittisesti ihmiskeskeinen tapa nähdä itsensä luonnon ulkopuolisena toimijana. En usko että ihminen on "eläimestään" irti päässyt.
1: Uskon että luonto on hieman kuten järjen ja tunteen suhde: Korostamme järkevyyttämme mutta elämme käytännössä tunteiden kautta.

Tästä päästäänkin sujuvasti kulttuurien samanarvoisuuteen. Ace Ventura uskaltaa kritisoida kaikkea ja kaikkialla. Tämä tulee hyvin esiin siinä kun hän menee "luonto kutsuu" -elokuvassa mustien leiriin.

Siellä kasvoille sylkeminen on hyvä tapa. Se kertoo välittämisestä. Hän tietysti ottaa oman osansa näyttääkseen miten hän "välittää toisista". Samoin kun häntä uhataan Pyhän Lepakon luolassa väärissä paikoissa astelusta, hän tekee "selän takana hippaa", jossa aina kun silmä välttää hän tallailee "juuri siellä missä ei saisi".

Tämä onkin tärkeä asia. Sillä jostain syystä länsimaissa kritiikkikulttuuri on kovasti yksipuolista. Meistä on normaalia että ulkomailla toimintaan maan tavalla. Eli paikallisia arvoja kunnioitetaan. Ja kun muut tulevat tänne, me mukaudumme ja otamme muidenkin näkökannat huomioon aina lainsäädännössä asti. Meidän kulttuurimme sisällä kritiikkiä voidaan kuitenkin osoittaa.

Suvaitsevaisuus on tietysti "kokonaisuutena hyvä asia". Kuitenkin tämä tilanne johtaa toispuoleiseen kritiikki -immuniteettiin. Toisia pitää suvaita, niitä ei saa kritisoida. Sen sijaan toisia tahoja saa kritisoida. (Onneksi lähes minkään tahon kunnioittamista ei ole kielletty.)

Toisaalta Ace Ventura on perusluonteensa vuoksi erittäin epäkorrekti ja epäkunnioittava hahmo. Sopiva komediaan. Sillä aika iso osa huumorista aina ja kaikkialla perustuu jonkinlaiseen loukkaamiseen. Joko asia rikkoo logiikkaa, on epäodotettavassa paikassa. Eli rikkoo rajoja. Tai sitten on epäkunnioittava, joka on sekin tiettyjen rajojen rikkomista.

Silti tekisi mieli ottaa tuota asennetta hieman käyttöön. Ei liikaa, mutta sopivasti. Pitää aloittaa peilin edessä ilmehtiminen. Ja huutaminen. "Lu-hu-hu-hu-huuserrrrr!!" Joku voisi tietysti sanoa että tämä on jo tapahtunut.

R -kioski ja uskonto.

Arhi Kuittinen kirjoitteli surrealistiseen tapaansa dogmatiikan roolista. Hänelle dogmatiikka on:
1: Ulkoatuleva ohjeistus, joka on uskoa ilman uskoa.
2: Se poistaa henkilökohtaisen uskon roolin.
3: Se on uskonnon komenteluväline.
4: Laiskuuteen vetoava systematisoitu valmispaketti, joka säästää ajattelutyöltä.

"Tunnustat systeemin ja systeemi lahjoittaa sinulle uskon ilman määrittelyn ongelmia. Avaimet käteen -periaatteella, franchasing-tuotepaketti. Kapitalistisen brändikulttuurin alkukoti."

Hän on osittain oikeassa, osittain väärässä. Asia selviää oikeastaan miettimällä tarkemmin. Otan esimerkiksi olennaisesti samanluonteisen, mutta aihepiiriltään vähemmän tunteitaherättävän. R -kioskin.

Eräs ystäväni pitää R -kioskia itäkeskuksessa. Kun hän aloitti firman, joka siis on todellakin kirkon tapaan "franchasing -tuotepaketti", tuli mukana tietysti ohje siitä miltä R -kioskissa pitää näyttää. Systeemi on hyvin ohjattua. Kioskin aloittaminen on kuitenkin tehty vaivattomaksi, ja ihmisille "ÄRRÄ" on tuttu. Mutta kun minä asiakkaana menen R -kioskille, en tiedä tuon taivaallista tuosta taustalla olevasta ohjauksesta. Minulle riittää että tiedän mitä sieltä saa. En oikeasti tunne koko systeemiä siellä taustalla.

R -kioskin laatuopas takaakin oikeastaan sen, että asiakas tietää "mitä rituaaleja saa". Uskonnoissahan dogmatiikka astuu mukaan kuvioihin vasta, kun uskontoa pitää laajentaa. Siinä missä pienissä uskonnoissa on yksilöitä jotka ovat eri tasolla suosittuja, isommissa uskonnossa on järjestelmiä, joissa palvelut yhdenmukaistetaan. Jotta ihmisille olisi sama käykö yhdessä vai toisessa. (Muuten tulisi sisäistä kilpailua, mikä taas "haittaa liiketoimintaa". Tämä on myös sama syy miksi kartellit olisivat yrittäjille erityisen kannattavia, niin kannattavia että niitä pitää säädellä ja kieltää.)

Jos hintalaput on väärin, en osaisi sanoa. Siihen tarvittaisiin R -kioskin "sääntökirjan" tai "laatuoppaan" sisällön tuntemista. (En tunne edes tämän nimeä.) Täsmälleen sama on oikeastaan uskonnossakin. Menen kirkkoon ja tiedän että siellä "voi mennä yhdelle" ja että siellä soitetaan tietystä kirjasta kappaleita uruilla.

Kuittisen esittämä dogmatiikka voisi toimia mikäli kirkko olisi todellinen ohjaaja. Eli sillä olisi valtaa vaikuttaa ihmisten toimintaan suurilinjaisesti. Kuitenkin luterilainen kirkko on nykyisin "korostetun vaivaton". Maksat vuosimaksun and that's all. Minunkaltaistani ihmistä juuri tämä inhottaa. Kirkko ikään kuin esittää edustavansa arvoja, mutta ainut mitä se tarjoaa on sisällyksetöntä tilassaoleilua. Arvositoumukset olisi tietysti esitettävä jotenkin jotta niihin voitaisiin viitata. Ja tätä on dogmatiikka.

Mielestäni Kuittinen onkin väärässä väittäessään että dogma ohjaa ihmisiä ja tarjoaa ulkoatulevaa uskoa ja hallitsee meitä. Tosiasiasa ihmiset eivät tunne kristinuskon dogmia kovinkaan hyvin. Kirkon dogmatiikka on juuri kuin ne R:än lappujenasetteluohjeet. Jotain jota vain kirkon pitäjät joutuvat miettimään. Asiakas vain käy, tietämättä, tuntematta. Luultavasti Kuittisen teologian opinnot ovatkin se elementti joka erottaa hänet "minusta ja muista taviksista". Hän on lukenut dogmatiikkaa, osaa sen. Ja näkee sen vaikutukset kirkossa. Hän unohtaa vain sen, että asiakas ei näitä näe. Hänellä ei ole aavistustakaan.

Mielestäni dogmatiikka ei ole lainkaan "jotain joka on uskovaa varten". Dogmatiikan tehtävänä on itse asiassa erottaa uskovainen eliitti normiuskovasta : Uskonnon sisäänrakennettu kritiikki -immuniteetti perustuu siihen että voidaksesi kritisoida uskontoa, sinun täytyy tuntea sen dogmat. Jos kritisoit tuntematta tätä, sinulle sanotaan että kritisoit jotain väärää ja rakennat olkiukkoja. Jos sen sijaan kritisoit dogmatiikan esittämää rakennelmaa, juttu menee "korkealentoiseksi teologiseksi kinasteluksi" joka ei itse asiassa kosketa lainkaan sitä olennaista asiaa. Eli siihen uskovien uskoa.

Dogmatiikan voima ei tule nykyään siitä että se esimoderniin tapaan ohjaisi ja komentaisi ulkopuolelta, tulisi uskovaan ulkopuolelta sisälle. Sen voima tulee nykyään siitä että se postmoderniin tapaan on "konkreettisen elämän ulkopuolella", mutta se väittää ja esittää olevansa sisällä ja kohtaamisen ytimessä, ja hakevansa juuri tätä. Se esitetään olennaisena uskolle, jonain tiilinä jonka varaan koko ideologia on rakennettu. Mutta käytännön uskon kannalta dogmilla ei ole väliä. Voimaa heikkoudessa.

Kun ostat kahvimukin saat pörröeläimen kaupan päälle. Hintalappu on oikein aseteltu ja tietyn värinen. Mutta ketä kiinnostaa? Vitosella olet söpön pienen pehmokoiran tai -kissan ja tähän hienosti yhteensopivan kahvimukin omistaja! Kerää koko sarja! Pörröeläimet ovat tietysti järjettömiä. Mutta myy paremmin jos sanotaan että ne ovat järjettömän söpöjä!

Pienen ja suuren mittakaavan ero.

Kuvitellaan systeemi.

On yhteisö, joka hallitsee jäseniään aikatauluttamalla tämän toiminnan. Jopa minuutilleen. Se kertoo missä pitää olla tiettyihin kellonaikoihin. Se kontrolloi sananvapautta sekä käskemällä mitä ja mistä aiheesta yksilöt puhuvat sekä rajoittaa sanomisia esimerkiksi kieltämällä tiettyjen asioiden sanomisen ääneen. Sen piirissä lukemista rajoitetaan. Sen sisällä on hierarkia jossa ylemmät rutiininomaisesti tarkkailevat alemman portaan toimintaa. Sen piirissä otetaan vapaus jakaa yksipuolisesti yksisuuntaisia sekä ikuisia yhteisöstä ulos ajamisia. Tottelevaisia sen sijaan palkitaan, ja heidän annetaan jatkaa. Toistaiseksi. Sillä aina on mahdollista että pitkänkin ajan jälkeen tapahtuu häätäminen.

Joku voisi kutsua tuota diktatuuriksi. Minä kutsun sitä työpaikaksi.

Joku voisi nähdä tässä laajemman yhteyden. Eli että koko ajatus työyhteisöstä, sen olemassaolosta ja luonteesta pitäisi muuttaa. Työ pitäisi muuttaa kohti eettistä yhdessäoloa. Luultavasti sellainen työpaikka kuluttaisi enemmän kahvia ja iltapäivälehtiä kuin tuottaisi yritykselle varsinaista tulosta. Tämä taas muuttaisi koko "yrityksen" ja "työpaikan" sellaiseksi että on kyseenalaista mihin sitä tarvittaisiin. Sehän olisi vain vapaa -ajan yksi aspekti. (Kaikkea hyvää tietysti yhdessä puurtaville vapaaehtoistöille. On tämäkin mahdollista. Mutta yleisesti sovellettavissa kaikkeen työhön, tuskin.)

Joku voisi nähdä että tässä olisi tukea diktaturismille. Esimerkki siitä miten systeemi toimii kun sitä kontrolloidaan. Tarvitaan joku Il Führer, jotta systeemi pysyy kurissa eikä ajaudu erimielisten sisäisiin kiistoihin. (Toisen diskurssi ja erilaiset positiot on toisen kiista ja riitely. Kyse on sanavalinnasta.)

Minä olen sitä mieltä että tilanne viittaa siihen että se mikä toimii ruohonjuuritasolla ei välttämättä toimi isoissa linjoissa. (Ja toisinpäin, tietysti.)

Olen melko varma, että tässä on takana idealisaation riskit. Eli vaikka yleistykset ja nyrkkisäännöt ja kokemus jonkun asian piiriss ovatkin hyviä asioita, joilla voidaan oikein käytettynä tehdä paljon, on kuitenkin aina muistettava että mitä soveltaa missäkin.

Oikea ideologisointi antaa käteviä analogioita, toimintaohjeita, sovellettavia nyrkkisääntöjä, valaisevia induktioita. Jopa luonnonlakeja. Väärä ideologisointi tarkoittaa yksinkertaistamista ja vääriä dikotomioita. (Näiden toisistaan erottaleminen onkin sitten isotöistä.)

Liika vähän, niin maailma on kaaosta josta ei saa selvää, ja jossa ei voi toimia kun seurauksia ei osaa arvioida eikä niiden merkitystä järjestää paremmuusjärjestykseen. Ja liikaa niin maailma on mustavalkoinen ja yksinkertainen paikka.

Pitää osata valita sekä toimiva induktio että oikea konteksti.

Sukupuolten tasaaminen.

Sukupuolten suhdeluvut ovat aika mielenkiintoinen asia. Toki on selvää että joka ikisellä lajilla on jokin määrä naaraita ja jokin määrä koiraita. Tämä olemassaolo ei sinällään ole mielenkiintoinen, sehän on pakosti olemassa.

Sen suuruus sen sijaan sisältää erikoisia säännönmukaisuuksia. Se pistää miettimään muun muassa adaptaation määritelmää.

Fisher kehitti sukupuolien määrien suhteille lukusuhteen 1:1.
1: Takana tässä on yksinkertainen perinnöllisyyden idea. Edellisen sukupolven koiraan geeneistä ja naaraan geeneistä saman verran on seuraavassa sukupolvessa.
___1.1: Jos yksi koiras voi hedelmöittää monta naarasta, se tarkoittaa isoissa koirasmäärissä sitä että osa koiraista ei saa jälkeläisiä. Kuitenkin voittajat saavat tietyn potin, joka on 50% seuraavan sukupolven geeneistä. Koiras voi saada valtavasti jälkeläisiä. Naarailla lisääntymismäärä on pienempi kuin onnekkailla koirailla, mutta varmempi. Ja keskimääräinen voitto on ratkaiseva, kun puhutaan populaatioista, ja siitä mikä on "yleensä järkevää". Ainakin niin kauan kuin ennalta ei suoraan tiedetä olisiko jälkeläinen voittava vai häviäjä. (Jolloin huonojen kannattaa keskittyä naarasjälkeläisiin ja hyvien koiraisiin.)
___1.2: Tästä päästään siihen että jos naaraita on paljon ja koiraita on vähän, kannattaa panostaa koiraisiin. Jos naaraita on vähän koiraisiin nähden, on hyvä panostaa naaraisisiin. Näin ollen tasapainon suhteen ollessa 1:1 ei ole itse asiassa mitään väliä kumpaan panostaa. Sen sijaan jos jokin luku on alle tämän tasapainosuhteen, kannattaa ehdottomasti panostaa siihen jota on vähemmän. Tämän seurauksena keskiarvo tietysti heilahtaa kohti tasapainoa. Tasapainotilassa olo ei siis ole adaptaatio, mutta kohti tasapainoa siirtyminen on adaptaatio!
2: Tämä ei tietysti ole koko totuus. Sillä myös poikasten vaatimukset on otettava huomioon. Jos pojat esimerkiksi ovat kuten minä, eli hankalia, ja tytöt ovat kilttejä, voi poika vaatia paljon työtä. Silloin kysymys voimavarojen kannalta ei ole "onko tyttö vai poika" vaan "otanko kaksi tyttöä vai yhden pojan". Tätä kautta panos-hyöty -suhde astuu mukaan kuvioihin. Mukana tässä on tietysti myös kuolleisuus. Toinen sukupuoli voi kuolla enemmän kuin toinen, esimerkiksi tappelujen kautta. elävien on sitten ikään kuin kannettava kuolleita mukanaan. Tämä ei tietenkään poista tasapainopisteen olemassaoloa, vaan siirtää sitä. Tämä vaikuttaa sukupuolien määrään.
___2.1: Hyvä esimerkki tästä löytyy mehiläisistä. Niillä syntyy valtava määrä kuhnureita verrattuna kuningattariin. Tämä ero on suuri, ja se on todella kaukana 1:1 -tilanteesta. Pelkkä ravinto ei selitä tätä eroa. Pääsyy on parveilun luonteessa : Uusi kuningatar tarvitsee apujoukkoja, ja siksi muuttava mehiläiskuningatar ottaa valtavan määrän yksilöitä mukaansa. (Järvenpäässä asuessani paikalliselta mehiläisiä pitävältä lähti parveilemaan yksi karkuteille ja päätyi pihaamme. Kuningattarella oli "kokemuksellisesti hirveä määrä" apujoukkoja.) Niihin panostaminen olisi tosi kallista, se vaatisi isoja pesällisiä poissiirrettäviä työläisiä, joiden tuottaminen on kiistämättä panostus.

Ihailtava vanha rouva.

Margaret Pole on saavuttanut mielessäni eräänlaisen sankarin (tai jos halutaan nillittää sukupuolitermeillä, sankarittaren) aseman. Hän oli Salisburyn kreivitär, joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1541. Hän oli tuolloin 67 -vuotias. Siis sen ajan mittapuilla iäkäs.

Sen ajan teloitusetiketti oli tässä kohden sävyiltään hyvin stoalainen. Teloitetun rauhallisuutta arvostettiin, sitä kutsuttiin rohkeudeksi. Ajatuksena oli tietysti se, että jos pyristelee väistämättömän edessä, raahautuu vastentahtoisesti. On vain siistimpää lähteä seuraten itse, jolloin se oli miltein sama kuin tapahtuma olisi vapaaehtoisuuteen perustuva.

Eli siinä missä taistelukentällä ei saanut antaa periksi, vaan piti taistella vastaan vaikka miten epätoivoisessa tilanteessa, piti mestauspölkyllä olla rauhallisesti.

Pole sen sijaan päätti että hän ei tätä etikettiä noudata. Tilanne päätyi siihen että hän jouksenteli ympäri lavaa. Pyövelin ei auttanut muu kuin ryntäillä perässä. Vastaanhangoittelu jatkui loppuun asti. Pyöveli oli taitamaton, ja luultavasti myös ryntäilystä väsynyt. Ja niin naisen teloittaminen vaati peräti 11 iskua.

Tietenkin tässä on sitä henkeä että rimpuillaan epätoivoisesti ylivoimaista tilannetta vastaan kunnes jauhaudutaan systeemin rattaisiin. Ja tietenkin se päättyi naisen epäonnistumiseen. Eihän se muuten olisi sellainen tarina, josta minun erityisen arvostuksen saisi. Epäonnistuminen kun on tavallaan se realiteetti joka oli todennäköisin jo alunperinkin. Mutta mikään mahti maailmassa ei estä ihmistä yrittämästä. Ja elämäniloa vanhalta naiselta ainakin löytyi. Sellaisen rinnalla etikettisäännöille voikin antaa pitkät.

Tuohon kun itse pystyisi.