keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Historiamiekkailusäkki ; Sisältää sian ja miekan

Itsepuolustuslajeissa on monia hyvin omituisia puolia. Seassa on huuhaata kuten kaikessa muussakin toiminnassa. Kuuluisa esimerkki onkin "yellow bamboo" jossa taistellaan "energialla". Jostain syystä sen opettamat koskematta toimivat etäiskutekniikat eivät toimi skeptikoihin.

Toisaalta kamppailulajeja ei kontrolloida kovin paljoa. Periaatteessa minäkin voisin perustaa oman järjestön ja ryhtyä sen suurmestariksi. (Itse asiassa : Olen harkinnut että vuokraisin Keravalta jotain koulun salia ja pitäisin pienimuotoisia nyrkkipajatyylisiä viikonloppuperuskursseja Fioren tikarista. Mutta en toki minään suurmestarin statuksella. Tämä koskee tietenkin myös historiallista miekkailua. Se on elokuvallista ja kiinnostavaa. Ja miekkoihin, jos johonkin, liittyy gloriaa, macho bullshittiä ja taikauskoa. Jotka saattavat livahtaa opetukseen. Asia on kuten HEMA -opettaja Ilkka Hartikainen on asian muotoillut ; "Historiallista miekkailua on harjoitettu Suomessa nyt jotakuinkin kahden vuosikymmenen ajan. Aiheesta on kertynyt hyvin paljon tietoa ja tähän sisältyy myös kyky lähdekriittiseen asioiden tarkasteluun ja eri opettajien ja heidän materiaalinsa arviointiin."

Yksi tärkein asia on tietää että ei ole mitään yhtä HEMAa;


Historiallisessa miekkailussa on runsaasti eri manuaaleja. Ja niiden opit perustuvat erilaisiin taustalogiikkoihin. Osa yrittää tutkia lähdemateriaalia ja selvittää mitä se sanoo. Toiset yrittävät rekonstruoida lajia eli korostavat enemmän toimintaa. Osa haluaa rakentaa aineiston ympärille mahdollisimman tehokkaan kamppailujärjestelmän. Osa yrittää luoda kilpailutoimintaa ja tehdä tästä modernisointeja. Osa haluaa uusintaa vanhoja kamppailutaitojen opettelumenetelmiä, kun taas osa haluaa että tekniikoita opetettaisiin niin että ne oppii mahdollisimman nopeasti.

Lisäksi HEMA:n liepeillä on muuta toimintaa. Historianelävöittäjä voi hakea turvallista tapaa käyttää aseita, jolloin he luopuvat kamppailutekniikoista. Ja toisaalta osa voi haluta pukeutua haarniskaan ja hakata toisiaan, jolloin he joutuvat tietenkin opettelemaan tekniikat joilla se on turvallista. Nämä eivät kuitenkaan ole historiallista miekkailua sanan täydessä mielessä. Nekin ovat kuitenkin hauskoja harrastuksia jos niistä pitää.

Moni kuitenkin näyttää olevan hyvin vähän kiinnostunut tämänlaisista eroista. Jopa silloin kun hän markkinoi historiallista toimintaa miekkailupiireissä. Tässä tehdään itse asiassa temppuja jotka eivät menisi läpi oikein missään muualla. Esimerkiksi ammuntaa ei mainosteta "tuliaselajina" tai "tuliaseilla ampumisena" tai "tuliaseammuntana". Sen sijaan kerrotaan onko kyseessä kivääri- vai pistooliammunta, onko kyseessä maaliin ampumisesta vai jostain toiminnallisesta ammunnsta tai pikavedosta. Mutta sen sijaan sitä saattaa oikeasti törmätä mainokseen joka mainostaa "medieval combat" tai "historical combat". Tästä ei selviä vuosisata, ei käytetty ase. Ei se mikä manuaali on takana ja tekee tästä "historiallista". Ei mikään. Ei se onko käytössä pitkämiekka, sapeli, kahdenkädenmiekka. Saati että kerrottaisiin lajin fokuksesta, siitä onko se kilpailua, tekniikanhiomista vai lähdeaineiston sisällön avaamista jossa tekniikan kokeilu on enemmän työkalu kuin päämäärä..

Bullshitmittarit savuavat

Tästä hyvänä esimerkkinä on tänään facebookryhmässä ollut mainos. Opetus paljastui lopulta ihan kiinnostavaksi ja idealtaan hauskaksi. (Mm. validisti kung-fu:n keskittynyt opettaja soveltelee saksalaisen tyylin tekniikoita oman näkemyksensä kautta. Ilmeisesti jonkinlaista toimintaa hieman Ringeckin opetuksien suuntaan. Opettajalla on kytköksiä elokuvien taistelukohtausstuntteja suunnitteleviin asiantuntijoihin. Hän eikä hänen opettajansa ole historiallisten manuaalejen tuntijoita. Ei HEMAa, mutta ei mitään hävettävää. Ilmeisesti ihan validia kamppailutaitoa jossa on hauskoja twistejä. Eikä kurssin hintakaan ollut hirveän paha. Puhuttiin kympeistä.) Tämä hienous täytyi kuitenkin enimmäkseen pumpata ulos. Edes opettajan kotisivut eivät antaneet merkittävää informaatiota siitä mitä "historical" ja "combat" piti sisällään...

Bullshitmittarini kärysi hyvin monessa kohdassa: Ja korostan että en tee tätä siksi että olisin erityinen mestari. Vaan nimenomaan sitä kautta että aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta. Tai että maito saattaa olla hapanta. Tai on luultavasti hapanta. (Ihan katsomalla miten maito on paketoitu ja onko paketti vaikka homeessa.)
* Siinä esitettiin ulkomainen opettaja jolla oli hieno titteli "grandmaster". Sen lisäksi kerrottiin että hän oli oman kamppailusuuntansa perustaja. Tämä on tietenkin hyvin erikoista. Juuri tämänlainen macho bullshit on sellainen myyntikikka jota tavataan silloin kuin osaamaton myy kursseja taitamattomalle.
* Nettisivut olivat muuten kiehtovat mutta historiallisen miekkailun osuus oli hyvin epäilyttävä. Nettisivujen tutkiminen näytti escrimaa ja muuta vastaavaa ei-eurooppalaista lajia. Eurooppalaisen historiallisen miekkailun kohdalla kuvassa oli pitkämiekka joten sitä ilmeisesti käytetään. Muuten tästä historiallisesta osuudesta ei hirveästi mitään kerrottu eikä esim. videomateriaalia löytynyt. Pahinta oli itse asiassa se, että sivuilla aivan viimeiseksi sanotaan toki että "All TG grades will involve interpretation of historical sources." Mutta missään ei kerrota mitä nämä lähteet ovat. Ja se nyt on se jota tässä olen tentannut. Mitä manuaaleja läpikäydään. Mikä tyylisuunta on opin historiallisuuden takana.
* Mainoksen jakanut taho oli hyvin väistelevä. Kun häneltä kysyttiin mitä ovat perusteet joita opetetaan, hän sanoi vain sen tyylisiä ilmaisuja kuin "tule paikalle niin näet" -hengessä. Eli aseet ja tyylisuunnat ja opetuslähde selviäisi sitten kun on jo maksanut. Täsmennyksiä oikein intettiin ja mainostaja ilmoitti lähinnä sitä, että avomielisyys ja kriikittömyys ovat rakentavampia "Tulemalla paikan päälle avoimin mielin ja "kuppi tyhjänä". Itse olen havainnut tämän parhaimmaksi tavaksi lähestyä melkein mitä tahansa asiaa." Jos joku vaatii avomielisyyttä, syynä on hyvin usein se, että asia ei kestä kriittisyyttä. Etenkin jos kyse on rahasta. Avomielinen ihminen myös ymmärtäisi että joku saattaa kenties ihan ymmärrettävästi kokea epäilystä ja että tämä ei ole samaa kuin dissaaminen pelkästä dissaamisen ilosta. Tai edes dissaamista.
* Toisaalta mainoksessa luvattiin aika paljon. Yhden päivän seminaarilla piti oppia historiallisen kamppailun perustaso. Toisin sanoen sitä luvattiin nopeassa tahdissa (pienellä lisämaksulla) ikään kuin ensimmäinen vyötaso. Itse olen harrastanut säännöllisen epäsäännöllisesti 8 vuotta pelkästään Fiorea, saati sitten muita asioita. Ja sanoisin näin että "perusteet" joita opetetaan koostuu moninkertaisesta harjoittelumäärästä. Eikä sillä vielä tee paljoa. Nopea edistyminen sopii niille joiden maailmankuva on peräisin elokuvista. Niissä taistelumontaasi riittää siihen että pärjää kauan harrastaneita vastaan.

Onneksi on kontakteja jotka tiesivät ja jotka tunsivat ihmisiä jotka olivat harrastaneet tällä kyseisellä suurmestarilla. Koska ilman heidän tekemiään informointeja ja jopa jonkinlaisia suosituksia kyseinen laji olisi huutanut sitä että siinä halutaan rahat pois tyhmiltä. Mainostajan kannalta on tietenkin kiusallista vastailla kysymyksiin. Ja siinä joutuu kyseenalaistetuksi joka ei tunnu mukavalta. Mutta nöyrällä ja avuliaalla asenteella tehdään parempaa markkinointia. Tiedotus on HEMA -piireissä kenties jopa tärkeämpää kuin muissa lajeissa. Sillä lajin ytimessä on akateemisempi ote. Ja toisaalta sen pariin halutaan myös tunkea ties mitä skeidaa. (Minulta voi muuten ostaa vyöasteen itse keksimääni lajiin jos ei muuten vakuuta!)

HEMAa ei kannata markkinoida miten tahansa. Jotkut macho bullshit -idiootit saattavat ostaa mitä tahansa mitä myydään riittävällä testosteroninkäryllä ja hienolla tittelillä. Mutta jotkut tekevät ns. faktantarkistusta tässäkin asiassa. Ja korostaa että luotettavuus ja laatu ovat aika kokonaisvaltaisia asioita. Ja että huono markkinointi kertoo joko siitä että mainostava taho ei osaa joko historiallista miekkailua tai mainontaa. Tai sitten halveksuu potentiaalisia asiakkaitaan ja myy sitä heille kuin nämä tulijat olisivat jotain "avomielisiä idiootteja".

Vaaleja edeltävä blogeaminen

"Raivon Ensyklopediassa" viitattiin ärsyttävään ilmiöön. Ennen vaaleja ehdokkaat kirjoittelevat lehtien mielipidepalstoille. Ne ovat eräänlaisia ilmaisia vaalimainoksia. Ja niiden sisältö on jotain joka on hyvin kaukana mielipidekirjoittamisesta. "näiden halpamaisten ja tyypillisesti kirjallisesti avuttomien sepustusten kirjoittajat todella kuvittelevat, ettei ole läpinäkyvää kalastelua aktivoitua kerran vaalikaudessa halvimmalla mahdollisella tavalla rimaltaan alhaisimmalla printtimedian forumilla." Itsekin koen tämän ärsyttävänä. On toki hyödyllistä tietää poliitikoista joita ei äänestä. En siis kannata sensuuria tässä asiassa.

Vastaava ilmiö on myös blogejen puolella. On olemassa juuri tämä itseään vaalimainostava samainen ihmisryhmä, joka intoutuu kirjoittamaan blogeja ehdolla ollessaan. Näistä tyrkyistä tiedostaa sen, että he kirjoittelevat ahkerasti aina muutaman vuoden välein. Tai jos ovat uusia tyrkkyjä niin perustavat blogin. Blogi on, jos vain mahdollista, vielä banaalimpi viestintäkanava kuin lehtien perinteinen mielipidepalsta. Niissä kun on yleensä jonkinlainen päätoimittajan tarjoama suoja erilaisilta nöyryytyksiltä.

Tässä takana ei ole se, että poliitikot eivät sinällään saisi kirjoittaa blogeja. Itse asiassa näen että blogi on parhaimmillaan hyvä keino olla yhteydessä äänestäjiin ja vaikuttaa aktiivisesti. Tai vaikuttaa aktiiviselta. Vaalimainosten kohdalla kysymys onkin enemmän siitä että se muistuttaa aika vahvasti tuoteasettelua ; On periaatteessa ymmärrettävää että elokuvissa vaikka ajetaan jotain autoa ja siksi tämä auto voi olla saman tien sponsoroitu. Mutta jos homma menee siihen että tuoteasettelu määrää mitä elokuvassa tapahtuu kovinkin laajasti, siitä tulee häiritsevää. Suurin osa vaaliblogeista on kalastelevia eivätkä tarjoa kovin eksakteja teesejä. Niillä vedotaan ympäripyöreästi.

Tässä kohden sosiaalinen media onkin lisäksi hyvin erikoinen paikka. Se on helppoa rinnastaa perinteiseen lehteen tai perinteiseen mainontaan. Sosiaaliseen mediaan (vaali)mainossisältöä tuottava taho on vähän kuin mainostoimiston mies joka tekee mainoskampanjan. Kuitenkin siinä on myös eroja. Esimerkiksi se, että sosiaalinen media vaatii pitkäjänteisyyttä. Vain vaaliaikoina blogaava vaikuttaa helposti tyrkyltä ja vain mainostavalta..

Jos esimerkiksi kohtaa minut voi kokea järkytystä. Esimerkkejä kuulemastani; "livenä olet ihan eri kuin täällä facessa siis todella eri" ... "olet aina niin vakava, jopa tympeä paitsi sitten livenä jotenkin ihan eri, lempeä" ... "livenä olet kuin lammas" ..."fasessa susta saattaa kuulla naurua sieltä rivien välistä mutta livenä ei sitäkään". Jos joku pitää minua vilpittömästi rivien välissä nauravana vitsailijaa ja samanaikaisena epähauskan tympeänä, niin tämä on pitkäjänteisen imagonrakennuksen seurausta. Olen kirjoitellut sosiaalisessa mediassa ja blogeissa kauan. Ja teen tätä paljon osittain siksi että voin tätä kautta ilmentää itsestäni niitä puolia joille ei oikein muutoin ole tilaa. (Kuten puolisoni asian ilmaisi : Livenä olen kiltti ja minulta puuttuvat rajat. Annan ihmisille mahdollisuuden ja he saavat tökkiä ja tulla privaattialueille. Kunnes he menevät liian pitkälle jonka jälkeen varoittamatta raivoan heille. Ikään kuin lyön heitä varoittamatta metaforisella tiiliskivellä naamaan.) Tässä mielessä seuraajille syntyy vilpitön vaikutelma siitä että ikään kuin tietäisi minkälainen olen ihmisenä. Suollan mielipiteitä jotka eivät aina ole kovin arvokkaita tai hyviä. Mutta kukaan ei pidä niitä mainostyrkyttelynä tai vilpillisenä vallankalasteluna.

Sosiaalisessa mediassa vain vaaliaikoina mainostava onkin kuin ihminen joka lähettää kohteliaisuusjoulukortin kerran vuodessa. Tai joka soittaa vain kerran viidessä vuodessa. (En sano tätä moitteena siinä mielessä että en itse pidä yhteyttä ihmisiin juuri ollenkaan. Minulle soitetaan, minä en soita kenellekään.) Sosiaalisessa mediassa vaalimainostava onkin tässä mielessä ihminen joka ei ymmärrä käyttämänsä viestintäkanavan rakennetta. Hän ajattelee että se on kätevä tapa viestiä vaalikampanjan aikana. Eikä ajattele sitä niin, että vain vaaliaikoina näkyminen koetaan hyvin erikoisella tavalla ihan siksi että sosiaalinen media rakentuu nopeaan viestintään. Ja on tätä kautta lähempänä suullista viestintää ja juttelua kuin printtimediaa.

Puoliksi takana


Täytin eilen 35 vuotta. Tiedostin tämän koska facebookin nimipäiväkalenterin avulla moni minulle hieman tuntemattomampikin ihminen lähetti seinälleni viestintää joissa tuntui toistuvan fortuna, etunimeni ja vanhenemiseni. Osa haki sen varmaan facebookin päivityksistä ja osa hieman vastaavasta, joskin tallennukseltaan erehtyväisemmästä, sisemmästä muistista.

Sain lahjaksi uuden tietokoneen. Sen jonka olisin tarvinnut jo silloin kun Anttila meni konkurssiin. (Maksoimme, emme saanet. Anttila antaa laskun, Anttila ottaa tulotasoon nähden merkittävän arvoisen kannettavan tietokoneen, tuntemattomia ovat Anttilan tiet.) Sen päivittämiseen meni tiettävästi noin 6 tuntia. (Kiitos windows 10!" Kiitetty on Windows 10 nimi!) Eroottisin koskaan elämäni syntymäpäivä. (Mad Man -episodin aikana lataus prosentit saattoivat nousta 10%sta 17%!!!! Ilmassa oli puhdasta ekstaasia!)

Kone oli uutena ostettu. Sen kanssa toimiminen on ollut ällistyttävää. Edellinen "matolaatikkoni" (se oli koneen nimi, vaihdettu suoraan kovalevyn nimeksi) oli itsellä viitisen vuotta. Ja sen hankin Martoilta, käytettynä. Kun marttaseura kokee tietotekniikan vanhentuneeksi, minä otan sen käyttöön kuin uuden pelin. Pitkäksi aikaa. Tällä uudella koneella voi katsoa esimerkiksi areenalta videoita ilman että tietokone kaatuu.. Minkälaiset mahdollisuudet syvään tiedostumiseen ja entistä graafisempaan poroon minulle avautuikaan!? (Olen porografian suuri ystävä. Tarkat kuvat antavat mahdollisuuden zoomata pikseleitä syvälle. Jokainen sarvenpätkä, karva ja täi näkyy uhkean poron pinnasta.)

Hyvä lahja. Asiat toimivat, kunhan ovat ensin latautuneet. (Windowsilla asioiden käynnistyminen vie kauemmin kuin linuxilla.) Syytän laitetta kuitenkin modernista teknologiuudesta, joka on luonnollisesti synti. Jatkossa odotettavissa ainakin muutama vuosi räyhäämistä perinteisellä mallilla mutta nopeammilla tehoilla. Kaiken kaikkiaan on hyvä olla 35. Kari Hotakaista mukaillen; Aika on jo ajanut ohi, mutta toisaalta ei ole vielä varmuuden vuoksi peruuttanut päälle.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kuinka ystävyys on niin vaikeaa?

Itselläni on aika vähän ystäviä. Suopeita ihmissuhteita on jokseenkin enemmän. Osittain koen asian niin, koska olen hyvin tarkka. Moni voisi laskea ystäväksi huomattavasti kepeämmin perustein. Filosofiassa kun on ystävyyden määritelmiä jotka ovat mielestäni hyvin kepeitä. Niissä voidaan esimerkiksi vaatia lähinnä hyödyttävää ihmissuhdetta. Tällöin suurin osa työelämän suhteista esimerkiksi kaupankäynnissä olisivat ystävyyssuhteita. Ne eivät kuitenkaan tuota sen tyylistä aitoa iloa ja nautintoa jota ystävyyteen liitetään.

Toisaalta tarjolla on ystävyyden lähestymistä jossa korostetaan seuran tuomaa nautintoa ja hyötyä. Mutta näiden kohdalla esineisiin kiintyvä ihminen voisi harjoittaa ystävyyssuhteita. Tämäkin tuntuu vieraalta, vaikka kieltämättä kiinnynkin esineisiin, tunteenomaisella ja nostalgisella mutta ei-saidalla tavalla.

Mutta olenkin tässä suhteessa Aristoteelinen. Siinä ystävyydeltä vaaditaan periaatteessa aika paljon. (1) Suhteen pitää olla molemminpuolinen, eli itsen ja kohteen täytyy jakaa arvoja tai kiinnostusta tai molempia. Vastavuoroisuusvaatimuksessa ystävyys on sellaista, että stalkaajakaan ei voi sanoa lähtevänsä ystävän kanssa kävelylenkille ja että vain toinen sattuu tietämään tästä. (2) Suhteen pitää olla tasa-arvoinen eli molemmat osapuolet olisivat samanarvoisia eikä toista koeta jotenkin paremmaksi kuin toista. Taidoissa ja ominaisuuksissa voi olla eroja, mutta suhde ei ole hierarkista. (3) Ystävien pitää toimia useassa eri kontekstissa. Heidän täytyy tehdä yhteistyötä monessa erilaisessa tilanteessa. (4) Ystävien pitää olla autenttisia ja rehellisiä. Heidän välillään on luottamussuhde jossa ei salailla, olla informaation kulussa kovin rajoittuneita, saati että tietoa käytettäisiin manipulointiin.

Itse tulen usein toimeen ihmisten kanssa kontekstissa jossa jaetaan yhteinen kiinnostuksenkohde, mutta joka on tekemistä tietyssä kontekstissa. Näin ollen esimerkiksi miekkailussa on ihmisiä joiden kanssa viihdyn mutta jotka eivät voi olla ystäviäni koska en jaa elämääni kuin tässä yhdessä tilanteessa. Toisaalta en laajenna suhteita koska en ylipäätään luota juuri kehenkään ennen kuin olen jakanut heidän kanssaan paljon kokemuksia eri konteksteissa. Toisaalta yhdessäolo perustuu usein tavoitteelliseen tekemiseen jossa on taitoeroja. Ja nämä taitoerot ovat oleellisia koska sitä tavoitellaan sitä että ollaan hyviä tässä asiassa. Tältä pohjalta ystävyyttä on vaikeaa rakentaa.

Onkini ihme että minulla on ystäviä ylipäätään. Tosin Aristoteleen vaatimukset ovat niin kovia että moni kutsuisi sitä enemmänkin "tosiystävän" kuin "ystävän" määritelmäksi. On ihme jos oikein kellään on tämänlaisia ystäviä. Ainakaan kovin monia. Siksi on kai lohdullisempaa elää sosiaalisessa mediassa jossa "ystävä" on sellainen tyyppi joka haluaa jostain syystä, aivan mistä tahansa syystä, seurata sinua. Ja jonka kanssa vastavuoroisuus tarkoittaa sitä että sinä et vastaavasti aktivoidu ja poista häntä kaverilistasta. Ystävyys jossa ei tarvita kaveripyynnön hyväksymistä kovempaa aktiivisuutta on jotain jota riittää meille jokaiselle. Se lohduttaa niinä hetkinä kun tajuat eläväsi yksin ilman vertaista ja luotettavaa lajikumppania.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kulttuurimarksilaisuus

Olen itse jossain määrin marxilainen. (Groucho, ei Karl. En siis halua kuulua sellaiseen kulttuuriseen tai poliittiseen ryhmittymään joka huolii minut jäsenekseen. Niissä on pakko olla jotain vikaa!) Aavistuksen enemmän konservatiivisena kuin liberaalina olen ihmetellyt sitä miten "kulttuurimarxismista" puhutaan nykyaikana.

Tässä mielessä termi on jännittävä.


Se muistuttaa hieman "fundamentalismi" -sanaa. Tapio Puolimatka on kannattanut fundamentalismin kohdalla sellaista näkemystä että se viittaa useimmiten viholliseen. Se on leimaava sana jolla sävytetään keskustelua. Samanaikaisesti fundamentalismi on myös uskontotieteellinen termi jota voitaisiin käyttää asiallisesti. Mutta hyvin usein sitä ei käytetä. Fundamentalismi on nimitys vihollisesta, juuri kukaan ei kutsu itseään sillä nimellä.

Ja tässä mielessä "kulttuurimarksismi" tai "kulttuurimarxismi" ovatkin termejä jotka voivat viitata (1) tiettyyn vasemistolaiseen aateperinteeseen, kriittiseen teoriaan ja etenkin Frankfurtin koulukuntaan (2) se on pilkkasana jolla viitataan enemmän erimielisyyteen ja vihollisen leimaamiseen kuin argumentaatioon.

Nämä kaksi on helppoa erottaa toisistaan. Aivan kuten fundamentalisminkin kohdalla erottaminen tehdään siten, että kysytään. Kysytään mitä kulttuurimarxismi tarkoittaa. Tai mitä fundamentalismi tarkoittaa tässä keskustelussa. Jos vastauksena ei tule lähdeviitteitä, kriteeriattribuutteja tai vastaavia, kyseessä ei selvästi ole analyyttinen käsite vaan pilkkasana. Toisin sanoen jos et osaa pitää "lyhytluentoa" Frankfurtin koulukunnan mielipiteistä, et voi oikein mitenkään käyttää sanaa oikein.

Asiallinen kritiikki ei voi perustua olkiukottamiseen tai siihen että kritiikin kohdetta ei tunneta. Tämän tiedostaminen ei liene kovin vaikeaa. Ei tarvitse olla syvällinen ajattelija ymmärtääkseen että loanheitto ja asenteellisuus ja vastapuolen vääristely eivät ole mikään lähtokohta oikein millekään keskustelulle tai debatille. (Jos olkiukottaa vastapuolta on jo hävinnyt debatin älyllisellä tasolla. Ja on lisäksi epäonnistunut moraalisesti koska olkiukottaminen on osoitus siitä että ei ole kiinnostunut edes ottamaan selvää. On hutkinut ennen tutkimista. Eikä tällaisessa ole mitään kunniallista.)

Termin päämerkitykset;


Kun termiä käytetään oikein, kohdataan jännittävä asia. Termi on usein vasemmistolaisten käytössä. ; Sillä viitattiin 1970 -luvulla sellaisiin marxilaisiin joiden nähtiin pettäneen kommunismin ihanteita. Termin loi Trent Schroyer, joka ei pitänyt siitä että monet vasemmistolaiset keskiluokkaistuivat, tai siis antoivat periksi kapitalismille. Toisaalta kritiikissä oli myös sitä, että frankfurtin koulukunnan, esimerkiksi Horkheimerin, Adornon ja Habermasin ajatuksissa oli asioita jotka koettiin liian dikotomisina. Erityisesti toiseus, jako meihin ja muihin on koettu liian epätäsmällisinä. Samoin heidän puheensa vapaudesta on koettu käsitteiltään samalla liian täsmällisinä ja dikotomisina että toisaalta liian huonosti tai mielipiteenvaraisesti määriteltyinä.

Näin ollen kriittisen teorian vastustajat, esimerkiksi strukturalistit, ovat niitä jotka ovat olleet ahkeria termin käyttäjiä. Nämä taas ovat niitä jotka usein liitetään aika kovastikin "suvakkeihin" ja "kulttuurimarxisteihin". Koska he ovat "postmodernisteja" ja "postmoderneja". Tämä yllättää usein esilletuotuna nykyajan "konservatiiveja". Se ei yllätä ketään joka ns. tuntee yhtään mitään vasemmistolaisesta ajatteluperinteestä. (Itse koen vastenmielisyyttä kommunismia kohtaan, jo ihan sen "saavutusten näyttelyidenkin" valossa. Pyrin tuntemaan viholliseni. Se on tärkeää. Ja myös älyllinen hyve. Itse asiassa älyllinen välttämättömyys.)

Ja sitten kun puhutaan siitä toisesta merkityksestä, Setä Godwinilla on asiaa.

Kun kulttuurimarxilaisuuden taustoja penkoo, päätyy aatehistoriassa aikaan jolloin puhuttiin kulttuuribolsevismista ("kulturbolschewismus"). Se nähtiin vaarallisena kulttuurinturmeluksena jossa esimerkiksi seksuaalietiikkaa romutettiin. Ei liene tarpeen täsmentää että uhka liitettiin kommunistien lisäksi juutalaisiin ja että tämä näkemys on peräisin natsi-saksasta.

Tässä kohden vaikutteet eivät toki ole sama kuin natsismi. Tämänlainen suhtautuminen aatehistoriaan kun vaatisi sitä että aatteet ja ideologiat olisivat aina jotenkin ikuisia ja muuttumattomia. Useimmiten ne ovat sitä hämmentävän vähän. Siksi natsien näkemys on tosiasiassa varsin kaukana siitä mitä nykyään ajatellaan kun viitataan kulttuurimarxismiin. (Toki voidaan nähdä että johonkin Breivikiin ja uusnatsistien kohdalla yhteys saattaa olla relevantimpi. Hekin käyttävät "kulttuurimarxismia" sanankäytössään.) Salaliittoteoriointi toki on yhä jossain määrin mukana.

On kuitenkin nähtävä että lievennetty versio on saanut tulta vasta aika uutena aikana. William Lind piti vuonna 1998 puheen "The Origins of Political Correctness" jossa hän viittasi "kulttuurimarxismiin". Tästä eteenpäin termi lähti laajenemaan myös einatsististen konservatiivien sanavarastossa. (Tässä kohden on mainittava sellaisia hahmoja kuin Pat Buchanan ja Paul Weyrich.)

Tässä kohden mukaan tuli salaliittoteorianomaisia ajatuksia joissa korostettiin sitä että vasemmistolaisessa maailmassa oli mietitty ns. "hyödyllisiä idootteja". Eli naiveja koijattaisiin toimimaan pahan asialla. Lisäksi ajatellaan että tämä jotenkin nousisi jostain historian syövereistä eläväksi osaksi vasemmistolaista ja liberaalia liikehdintää aina ja kaikkialla. (Koska monet ilmeisesti näkevät aatehistorian jonain jossa muuttumattomat ikuiset voimat taistelevat toisiaan vastaan ja kyseessä on laajempi hyvän ja pahan taistelu jossa hyvä ja paha ovat aina samannäköisiä.)

Ja että tämä tarkoittaisi sitä että nykyajan liberaali olisi joko tahallaan manipuloivaa tai koostuisi näistä "hyödyllisistä idiooteista". Idea ei tietenkään kanna kovin pitkälle terveessä mielessä koska olisi selvitettävä kuka on se ei-vilpitön taho jonka tahtoa tässä seurattaisiin. Tämä onkin niitä kysymyksiä joita väistellään ja taiteillaan eri suunnista. Milloin "kulttuurimarksistit" ovat naïveja ja hyväuskoisia ja milloin valehtelevat tahallaan.
1: Erikoista kyllä tämä on tiedostettu ja ratkaisu herännäiskristillisissä suuntauksissa etenkin Pohjanmaan alueella. Siellä taustalle on nimittäin liitetty salaliittoteorioiden kuningasta, illuminatia. Joka siis huijaa valtamedian kautta suvakkeja jotka ovat sitten naïveja ja idiootteja. Herännäispiireissä kuuleekin nykyään useammin illuminatista kuin kreationismista. Joka on ainakin itselleni jokseenkin hämmentävää.

Tässä versiossa käteen jää lähinnä salaliittoteoria joka väittää että Frankfurtin koulukunta ei ollut erikoinen akateemisten älyköiden käsiteanalyyttistä leikkiä. Vaan että se oli "marksilainen juoni" jolla lännen kulttuuri tuotaan sisältäkäsin levittämällä erilaisia lonkeroita akatemiaan. Koulu ja media ovat tässä indoktrinaation välineitä. Ja viattomia käytetään marionetteja Amerikan ja Vapauden vihaamiseen. ; Tämä tietenkin sitten liitetään ihmisoikeusasiaan, rock and rolliin, homoseksuaalisuuteen, feminismiin ja kaikkeen sellaiseen.
1: Henki on itselleni hyvin tuttu viidesläisten ja helluntailaisten toiminnasta omassa lapsuudestani. Silloin tosin pelättiin suoremmin saatananpalvontaa ja nähtiin yhteyksiä esimerkiksi roolipeleihin. Rehellisesti sanoen tyypit vaikuttavat olevan isolta määrin samoja ja heidän asenteensa ovat hyvin samoja. He eivät vain palaa menneisyyden virheisiin. Osa varmasti siksi että häpeää ylilyöntejään käsittämättä että sama asennevammamoottori toimii heillä nykyään ihan samalla tavalla kuin silloinkin. Ja osa ei ole muuttanut mieltään mutta ymmärtää että asiasta seuraisi uskottavuuskatastrofi omalle agendalle.


Toisin sanoen sana on lähinnä keino tunnistaa turhat keskustelijat.

"Kulttuurimarxismi" onkin termi jolla tunnistaa puolueellisen keskustelijan. Se on samanlainen viesti kuin se, että viittaisi tiettyä kommunistista mieltä oleviin ihmisiin "tovereina". Se kertoo että tietynlaiseen propagandaan on tutustuttu. Ja puolet on otettu.

Siitä on tullut hyvin samanlainen termi kuin "suvakista". Sillä kuvataan enemmän erimielisyyttä ja vihollisuutta. Moni tiedostaa tämän ja pitää "suvakkia" arkikielisenä terminä. Mutta kun sitä voi käyttää keskustelussa niin että perustelut eivät muutu ja kaikkenmaailman "monikulturistit", "suvakit" ja "postmodernistit" voi korvata "kulttuurimarxisti" -sanalla. Tämä tarkoittaa, että ei kulttuurimarxismissakaan ole sen syvempää analyyttistä potentiaalia tai älyllistä pontta sen enempää kuin arkikielisessä "suvakissakaan". Termillä lähinnä luodaan gloriaa muodon eikä sisällön kautta. (Se toisin sanoen näyttää ja vaikuttaa sivistyssanalta.) Termit ovat keskenään vaihdettavia eli identtisiä. Ne ovat kokoelma sanoja joilla viitataan samaan viholliseen. (Joka on sinällään epämääräinen ja määrittyy lähinnä erimielisyyden ja vihollisuuden kautta.)

Rehellisesti sanoen näyttääkin siltä että ideologian yksinkertaisuutta, yksisilmäisyyttä ja monotonisuutta yritetään peittää keksimällä vihollisesta uusia nimiä joita sitten käytetään synonyyminomaisesti. Nämä eivät tuo uusia sisältöjä perusteluihin, vaan ne ovat enemmänkin uusia retorisia asennepakkauksia. (Tätä näkyy tietenkin kaikessa. "Vihervasemmistolaisia" ja "punavihermädättäjiä" käytetään erikoisella tavalla. Ei sellaisella jossa lopputulos olisi suppeampi kun pitäisi olla sekä "vihreä" että "punainen". Vaan jossa viitataan samaan sisältöön kahdesti. Tempussa on analyyttisesti yhtä paljon järkeä kuin siinä että puhuisi skoude-poliiseista tai hella-keittolevyistä. Toki ymmärrän että termifuusiot antavat älykkään vaikutelman koska oikein käytettynä ne olisivat spesifimpiä. Väärinkäytettynä ne ovat vain tätä synonymisaatiota.)

Erikoisinta tässä on tietenkin se, että kulttuurimarxismi on ollut keino piilottaa aikamoinen muutos arvokeskustelussa ja "kulttuurisodan" ytimessä. Jos 1950 -luvulla kiista oli oikeisto-vasemmistolinjamalla ja pelättiin esimerkiksi kommunisteja, on nykyinen arvokeskustelukiista useimmiten linjamalla liberalismi-konservativismi. Tätä muutosta on piilotettu juuri tällä edellämainitsemallani synonymisaatiolla. Se kätkee toisin sanoen taakseen ekvivokaatio -päättelyvirheitä. Niitä on vaikeampi huomata kun erilaisia nimityksiä käytetään kuin synonyymejä. Epätäsmällisyys onkin käsitefilosofiassa jotain jonka avulla voidaan yrittää piilotella tämänlaisia temppuja. Niitä ei huomaa jos ei ole tarkkaavainen. Analyyttistä ja huolellista silmää tämä ei toki hämää ; Asian savuverholuonne on ilmiselvä.

Itse näenkin että jos joku käyttää "kulttuurimarxismi" -sanaa hän on tapaus jonka kanssa keskustelu ei odotusarvoisesti (tilastollisesti) ole kannattavaa. Eli jos jotain muuta erityistä perustetta ei ole, termi on vain kätevä keino jolla tunnistaa sellaiset ihmiset joilla ei ole annettavaa keskustelulle ja jotka voi tätä kautta näppärästi ohittaa.

Toisaalta kulttuurimarxismista puhumisen relevanssi on hyvin vähäistä. Moni liberaali-vasemmistolainen kun on ns. postmoderni. Horkheimer -sitaatit ja hänen fanittamisensa ovat vähissä. (Esimerkiksi ; montako Horkheimer -aiheista blogausta löytyy uuden suomen suvakkejen kirjoituksista?)

Pragmatismi vai kompensaatio?

Tuttavani oli taloudellisissa vaikeuksissa. Syynä on se, että nykyajan työttömyyskorvaus ei tunnu elävän maailmassa jossa ihmisillä on muitakin kuluja kuin vuokra. Tähän normaaliin sometuskailuun ilmestyi perin juurin erikoista kommentointia. Innokas kertoi, että "mä en tykkää siitä että ihmiset valittaa vaikka saa ilmaista rahaa. Monessa maassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan". Tätä sävytettiin eettisellä teorialla "ite nään sosiaaliturvan bonuksena" Mukana oli myös kehoitus "vedä ittes jojoon".

En pidä tämänlaisista ihmisistä. On aivan erityislaatuista hienoutta kun ihminen pyytää toista tekemään itsemurhan rahaongelmien vuoksi. Ja olettaa että hänen näkemyksensä etiikasta, esimerkiksi siitä onko hänestä "sosiaaliturva bonus" vai ei painaisi jotain jossain jonain perusteluna. Ja se, että käyttää "mä en tykkää" -tyylistä banaalisuomea ei ainakaan auta luomaan parempaa kuvaa ihmisen muustakaan kognitiosta.

Muistutinkin että tosiasiassa kun katsotaan montaa maata ja historiaa niin moni asia on toisin. Se, että jokin on toisin ei ole kovin vahva argumentti. Tai jos on niin kommentoija itse on pulassa. Kivaa että yhteiskunnassamme on niin suvaitsevainen ilmapiiri ja lainsäädäntö että kaiken maailman psykopaatteja ei vaan saisi haastaa kaksintaisteluun ja tappaa. Kuten vanhoina aikoina. Monien "poliittisesta korrektiudesta" valittavien tulisikin muistaa että heidän itsensä hengittämisoikeus on jossain määrin "vain bonus". Eivätkä he tavallaan osaa olla kiitollisia. Itselleni ei tulisi mieleenkään moittia suomen oikeusjärjestelmää ja yksilönsuojaa. Se kun pitää minut ja tuon jojoonvetämissomeilijan elossa, Olen sillä lailla naurettava pehmo. Ja lisäksi - tai ennen kaikkea - olen sen verran egoistinen, että en halua taistella kaksintaistelua kuolemaan monta kertaa vuorokaudessa.

Taustalla on kuitenkin syvempikin keskusteluteema.

Taakse voidaan nähdä toisenlainen erimielisyys. Voidaan nimittäin nähdä että useille sosiaaliturva ja muut vastaavat asiat ovat ehdollisia tietyistä syistä. Taustalla on ajatus ansaitsemisesta tai potentiaalisesta ansaitsemisesta. Toisin sanoen työttömyyskorvauksen idea on se, että ihminen maksaa työtä tehdessään veroa ja tätä käytetään ikään kuin "vakuutusmaksuna" jos hän sattuukin jäämään työttömäksi. Työttömyyskorvauksen taakse nähdään siis joko ajatus entisistä jo tehdyistä ansioista tai ajatus siitä että tulevaisuudessa kykenee tuottamaan ansioita niin että yhteiskunta hyötyy. Näin työtöntä kannattaa elättää, kyseessä on investointi joka maksaa itsensä takaisin sitten kun työtön pääsee taas jaloilleen ja alkaa maksamaan veroja. (Tai vähintään tämä toimii tilastollisesti jos ei jokaisen yksilön kohdalla toteudukaan.)

Voidaankin nähdä että tässä on vahva ansaitsemisen teema. Tätä vastaan asetetaan usein absoluuttinen ihmisarvo. Tämä on monesta suosittu ja hyveellinen ajatus. Tässä sosiaaliturvaa annetaan jotta ihmiset tulisivat toimeen ilman työtä. Ihmisiä elätetään jotta he eläisivät. Jos ihmisyys on arvokas asia ja absoluuttisesti arvokas, ei raha ole tällöin jokin jota olisi eettisesti sopivaa edes miettiä. Jos ihmisen arvo on ääretön, hänen pelastamisensa on perusteltavissa vaikka tästä tulisikin tappiota valtion kassaan. ; Tässä mallissa eläkemummo joka ei ole elämänsä aikana tienannut voi ansaita sairaalahoitonsa vaikka hän todennäköisesti ei työllisty ja tuota veroilla rahoja takaisin. Tässä mielessä voidaankin huomata missä asioissa harjoitetaan ehdollista ja ehdotonta auttamista. Nämä voidaan liittää suoraan siihen onko ihminen konsistentisti absoluuttisen ihmisarvon puolesta tai vastaan.

Tässä mielessä kysymykset ovat tietenkin hankalia ; Rehellisesti sanoen en ole tavannut vielä tahoa joka oikeasti noudattaisi absoluuttista ihmisarvoa kovinkaan pitkälle. Jopa kristinuskossa jokainen on arvokas mutta pelastumisella on ehto, oikea vakaumus.

Tästä hyvän kuvan saa lukemalla Jukka Hankamäkeä.

Hänen sinällän mielenkiintoinen blogauksensa abortista on kiehtova. Siinä on toki joitain hyvin helposti spotattavia virheitä, mutta ne ovat sentään kiinnostavia virheitä. Hän vetoaa absoluuttiseen ihmisarvoon "Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää." mutta toisaalta sitten kuitenkin menee ehdolliseen ihmisarvoon ja puhuu tuomitsemisesta ja ansaitsemisesta. "Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille."
1: Hän heittää absoluuttisen ihmisarvon kohdalla kategoriavirheen ; Ihmisarvo on absoluuttinen mutta on silläkin jotkin ehdot. Sillä esimerkiksi kivillä ei ole ihmisarvoa. Näin ollen abortoitavan sikiön määritteleminen ei-vielä-ihmiseksi onnistuu. (Sperma ja munasolukin on "potentiaalinen ihminen" jonkin syy-seurauslogiikan kautta. Ja jos liennytyksiin lähtee niin vaatii se munasolu ja solupallokin tietyn kontekstin jotta syy-seurausketju menee syntyneeseen lapseen asti.) Näin vaikkapa Gazzanigan hermoston rakennepuutosten kautta perustellulle ihmisyyden määrittelemiselle tietoisuuden kautta on jotain jolle jää tilaa. Ihmisillä on absoluuttinen ihmisarvo, joka siis 
2: Kuolemantuomion kohdalla hän puhuu aritmeettisesta oikeudesta joka sisältää ehtoja jotka sitten muka jotenkin rajoittavat niitä ehdottomuuksia jotka eivät ole käsitteellis-aprioristisien ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluttinen. Joka on tietenkin hyvin erikoista. (Loogisesti kokonaisuus on vähän kuin kolmikulmainen ympyrä.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten absoluuttista ihmisarvoa ei noudateta, esimerkiksi kuolemantuomittujen kohdalla.

Ei tämä koske vain sosiaaliturvaa ja aborttia.

Kun mietitään teemaa laajemmin voidaan huomata että sosiaaliturvan ja abortin lisäksi on monia muitakin asioita joihin tämä sama teema menee. Yleisimmät itse asiassa koskevat rikoksista vangitsemisia, sairaanhoidon oikeuttamisia ja muita vastaavia asioita. Omia sävyjä mukaan saa puhuttaessa maahanmuuttajien vastaanottamisesta.

Mutta itse menen vankilaan, vierailemaan suoraan vankilaan, käymättä lähtöruudun kautta. Sillä itse olen hylännyt absoluuttisen ihmisarvon. Tässä mielessä jopa suhtautumiseni lakiin on varsin kyyninen. Kun moni katsoo lakia hän katsoo sitä kategorisesti ; On vain asioita jotka on määritelty rikoksiksi ja asioita joita ei ole määritelty rikoksiksi. Itse näen rangaistuksen enemmänkin relatiivisena hintana. Näin ollen esimerkiksi murha ei ole Suomen lain mukaan estetty ja kielletty vaan se on toiminta josta joutuu maksamaan tietyn mittaisen vankilatuomion. Toisin sanoen vankilaanmenokysymys muuttuu kysymyksestä "saako niin tehdä" muotoon "onko sen tekeminen vankilatuomion arvoista".

Sen lisäksi minulla on "yleiseen hyötyyn" viittaava ajattelu joka on utilitarismin ja pragmatismin ristisiitos. Sellainen joka on hyvin vieras tunteellisille kompensationaristeille. ; Parhaiten tämä ero näkyy siinä, että moni haluaa että vankilarangaistukset ovat, paitsi pitkiä ja valvottuja, niin myös tuskallisia ja ikäviä. Toisin sanoen takana on ajatus siitä että rangaistuksen olisi oltava jotenkin sellainen että se kompensoi aikaansaadun vahingon (compensation). Oma näkemykseni on sen sijaan suojelukeskeinen (protection). Näin ollen vankilarangaistuksia voi olla syytä pidentää. Mutta on irrelevanttia onko se vankilassa olevalle tuskallista vai ei. Rangaistuksen tehtävänä on pitää rikollinen luonteenlaatu - eli ihmisjoukko joista moni rikollinen aktio "on sen arvoista" - lukkojen takana niin että me vähemmän ansiota eri asioissa näkevät voivat elää turvassa. Tässä mielessä on ihan oikeasti tavallaan yksi ja sama pelaako vanki playstationia kaikki päivät vai elääkö mutakuopassa kirput seuranaan. ; Osaltaan tämä näkökulma toki sallii myös sen että vanki saataisiin kannattavaksi osaksi yhteisöä, jolloin paapova terapointi voisi olla periaatteessa hyväksyttävä asia.

Sama voidaan laittaa aluksi mainitsemaani sosiaaliturvaan. Jos kompensaatiokeskeinen ajattelee sitä että joku makaa kotona laiskana, on pragmaattinen kyyninen suojelunäkökulmani sitä mieltä että tosiasiassa sosiaaliturva maksetaan juuri jotta ihmiset passivoituisivat. Sillä jos ihmiset eivät tule toimeen, he ryhtyvät kapinoimaan. Tästä seuraa ryöstelyä ja väkivaltaa. Ja kapinoita. Ja jopa vallankumouksia. Historia on täynnä tilanteita joissa elannon tuottavan työn saaminen on ollut vaikeaa eikä valtio ole riittävissä määrin panostanut köyhyysongelmaan. Tässä käy helposti niin että yhteiskuntajärjestys romahtaa, väkivaltaisuudet yltävät. Ja joskus vallanpitäjätkin pääsevät eroon monista asioista, esimerkiksi päistään. Niitä ei mitenkään helposti kasvateta takaisin edes modernilla teknologialla, tiettävästi. Ei edes rikkaille. Saati keskituloisille sosiaalipummeista sosiaalisessa mediassa itkeville.

Tässä mielessä ero tunnepitoisen kostonhimoisen kompensaationäköökulman ja suojelua koskevan näkökulman välinen ero on jotain jotka voidaan laittaa jossain tilanteissa synteesiin. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" on itselleni tärkeä kirja joka käsittelee peliteorian ja evoluution ja altruismin suhdetta. Siinä korostettiin että monissa paikoin yhteistyö on sellaista että yhteisyötä luova järjestelmä kutsuu ns. "loisimaan". Kannattavin strategia on hyötyä systeemistä ja muiden avusta pistämättä rikkaa ristiin. Tätä estetään ns. ylikompensaatiolla. Nashin tasapainotila yhtälössä muuttuu kun uhri uhraakin hirveitä tappioita itselleen tuottaen ihan vain että voisi rangaista rikollista. (Moni rankaisu vaatiikin aikaa ja työtä ja tässä mielessä playstationilla passivoitu vanki on varsin helppo ja halpa verrattuna vankiin jota hakkaamaan on palkattu erityinen pieksemisen asiantuntija.) Ylikompensaatio, se että rangaistaan hirvittävän kovaan suhteessa menetettyyn tappioon, on jotain joka ei ole täydellistä kompensaatiota. Mutta kiukuntunne tuntuu kuitenkin lietsovan sekä ylikompensaatiota että kompensaatiota korostavaa arvokeskustelua.

Lopuksi;

Toki oma näkemykseni on hieman mutkikkaampi kuin kuvattu. Olen tunnetusti kostonhimoinen ihminen. Mutta tässä kohden muistutan että minun kompensaationäkökulmani eivät ole yhteiskuntaa koskevia vaan henkilökohtaisia. En haluaisi että yhteiskunta menisi lainkaan minun ja kaunan kohteeni väliin. Moni kysyykin minulta että enkö haluaisi tuskallisia ja pitkiä tuomioita vaikka sellaisille jotka pedofilioisivat pieniä sisariani tai sukulaisiani. Olen kahden vaiheilla sen kanssa pitäisikö heille vastata että tosiasiassa haluaisin heille mahdollisimman lyhyet tuomiot...

lauantai 18. helmikuuta 2017

Koulu kiusaa poikkeavia

Kirjoitin juuri hetki sitten blogauksen jossa viittasin siihen että Teemu Laajasalon mielestä nykyinen uskonnonvapauslaki on hyvä ja että asioiden arvokeskustelu on tarpeetonta koska ongelmatapaukset voidaan setviä lakituvassa. Tämä on hyvä ottaa muistiin. Laajasalo on siinä mielessä oikeassa että lapsiasiavaltuutettukin on ottanut kantaa siihen että uskontojen parissa tehtyyn toimintaan on vaikeaa puuttua. "Tuomas Kurttilan mielestä yhteiskunnan pitäisi voida nykyistä paremmin puuttua lapsen oikeuksien toteutumiseen uskonnollisissa yhteisöissä. Nykyisin uskonnollisten yhteisöjen toimintaa valvova lautakunta ei voi puuttua jo rekisteröidyn yhteisön toimintaan, sillä arviointi on sidottu rekisteröitymisen hakuvaiheeseen."

Ylivieskassa on tehty kantelu. Joulujuhlajärjestelyjen ei ole nähty olevan reiluja. Lain kirjainta ei ole noudatettu. Valitus on koskenut laissa määriteltyä vaihtoehtoista toimintaa uskonnottomille. ; Tämä on nostanut raivostusta Ylivieskalaisten facebookryhmien keskustelupalstalla. (Maahanmuuttokysymys on tässäkin noussut hämmentävän vahvasti esiin.) Yleinen sävy on siinä että tuota lain kirjainta pidetään turhana ja pikkumaisena. Tämä vastaakin suunnilleen omaa kokemustani uskonnottomien oikeuksien toteutumisesta noin yleensä. Kysymys ei ole de jure -tasosta vaan siitä että de facto asioita tehdään miten lystää ja tästä ei saa tuomita koska käytännön toteutuksessa laki ei ole kaikesta huolimatta sama kaikille. Ja jos niitä vaatii on pikkumainen ja hirveän metelöinnin kohde. ; Suuri osa kristityistä ei halua noudattaa lakia. On toisin sanoen melko yksiselitteisesti virhe olettaa heidät lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. (Ylivieskan kohkaantuminen on määritelmällisesti, by definition, piittaamattomuutta laista.)

Itse olen sitä mieltä että tämänlaiset asiat tulisi voida käsitellä keskustellen. Laajasalon ehdottama raastupa on usein liikaa. Valitettavasti tilanne on kuten Kurttila muistuttaa ; Tosiasiassa keskustelua ei kuunnella eikä siitä ole seurauksia. Ja näin ainut keino saada itselleen lain antamat oikeudet on vaatia niitä lakituvassa. (Kuten tehdään aina kun joku rikkoo lain kirjainta ja kuvittelee elävänsä maailmassa jossa hänellä on yksilönä tai ryhmänä valta toimia kuin sama laki ei olisi sama kaikille.)

Tosin tässä asiassa on twisti. 

Se mitä itse olen toisen käden tietojen kautta kuullut asiasta, niin ne jotka eivät lähteneet joulujuhlaan jäivät kouluun neljän seinän sisälle katsomaan "Poliisit" -televisiosarjaa. Tässä on kieltämättä sellaista sävyä että poikkeaville on haluttu antaa huonompaa ohjelmaa. ; Itse esimerkiksi katson "Poliiseja" hyvällä mielin mutta seurakunnan jeesusteluohjelmat ovat joko tylsiä tai vastenmielisiä.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kohtuus

Pirkko Jalovaara on joutunut lainopillisiin vaikeuksiin. Jalovaara on käyttänyt keräyslain vastaisella tavalla varoja. Tässä mielessä onkin oleellista huomata että jos Jalovaara pettää väittämällä olemattomia todelliseksi ja vetoaa ihmeparantumisiin tätä ei pidetä petoksena samalla tavalla kuin sitä, että prosessissa pyörittelee sellaisia asioita kuin raha.

Rahankeräysrikos on jotain jota ei voi selittää parhain päin selittämällä jostain vilpittömästä uskosta johonkin jota ei voi todistaa samalla kun selittää miten  tapahtuu lääketieteellisesti havaittavia asioita jotka voitaisiin laittaa kaksoissokkokokeeseen ja todistaa ilmiö todelliseksi.

Tässä mielessä Jalovaaran olisi kannattanut varoa. Jalovaara itse on ottanut kantaa siihen että hän on saanut muissa töissään enemmänkin palkkaa. ; Toisin sanoen hän haluaa muuttaa kysymyksen siihen mikä hyötysuhde hyväntekeväisyysjärjestössä on asiallinen. Tässä ironista kyllä voisi ajatella että taitavuus olisi hyvän palkan tae, mutta palkan noustessa hyötysuhde huononee ja tätä kautta olisi entistä vähemmän syitä maksaa palkkaa.

Jalovaaran tapauksessa kysymys on siis kohtudesta ja siitä mikä sen ylittää. Onko kohtuutta että yli miljoonasta eurosta rahaa menee kokoomukselle, Jalovaaran äidille, taloihin, autoihin ja New Yorkissa matkusteluun. Kun vain rääppeet menivät niille joita kampanjan mukaan oli tarkoitus auttaa.

SE -telttaretki

Helsingissä Paasikiventorilla nököttää telttaleiri. Leirin ilmiasu tuo mielikuvia taivaaseen muuttavasta joukosta. Mutta telttaleirin takana eivät ole maassa lomaa viettävät polvikerjäläiset. Kysymys on reippaasta ja rehdistä katupartiolaisten leiristä.

Perinteisesti samoojat, erämiehet ja partiolaiset ovat telttailleet aarnimetsien huminassa, metsien pimennoissa ja muualla luonnon helmassa. Mutta leiriytymisen iloihin on hyvä totuttautua. Lapset telttailevat mielellään olohuoneessa. Isompia lapsia voi jo laittaa telttailemaan takapihalle. Katutelttailu on luonnollinen seuraava askel matkalla kohti vaativampia yöpymiskohteita.

SE -telttaleirissä keski-ikäiset mutta henkisesti nuorekkaan teini-ikäiset katupartiolaiset vaeltelevat muutaman neliömetrin alueella suunnistettuaan ensin vaativan reitin Kampin metro- tai bussiasemalta Paasikiventorin reunaan.

Leiriytyminen on mukavaa koska muurahaiset eivät pure ja kaupat ovat lähellä. Katupartiolaisen leirinuotiolle ei tarvitse raahata niin paljoa tavaraa. On miellyttävää telttailla avoimen taivaan alla kun tarvittavat palvelut ovat lähellä. Edes kyyn puremia ei tarvitse pelätä.

Osallistujat ovat pukeutuneet rönttösvaatteisiin, koska leiriytyessä saattaa tuhriutua. On oltava valmis työskentelemään ja taistelemaan katujen vaikeita olosuhteita vastaan. Monella osallistujalla onkin mukanaan selviytymispakkaus, joka koostuu enimmäkseen partiolaisen hätäpillon krovanneesta megafonista, sissimuonan korvanneesta makkarasta ja kenttäpullon korvanneesta jaloviinapullosta. Leiriytyjät ovat motivoituneita koska osallistumiesta on luvassa SE -miesten erikoismerkki. Sen ompelu katupartiopukuun on monelle ilo ja suuri kunnia.

Katupartiolaisten telttaleiri sujuikin hyvin muutamia päiviä. Aamuyöstä teltan ääreltä kuuluu mutina, murinaa ja tuhinaa maahanmuuttajista vielä aamuviideltäkin. Leirin loputtua Walter de Wit oli tyytyväinen siitä että hän ei ollut tehnyt leirin aikana mitään väärää. Hänestä leiriytyminen oli niin hauskaa että on törkeää että se loppui.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Eläköön kansallisantisosialismi!

Näin tänään kotimatkallani "Rajat kiinni!" -ryhmän Helsingissä. He olivat majoittautuneet Kampin nurkille Mannerheimintielle. Toimintaa oli vastaavassa paikassa myös eilen. Ryhmän ohi pystyi kävelemään eikä siitä sinällään ollut suoranaista häiriötä.

Ennakkoluuloista.


Kuitenkin kun näitä ryhmäläisiä katsoi, saattoi huomata että he olivat varsin harvalukuisia. Ja heidän liikehtimisensä oli sellaista että se herätti epävarmuutta, jopa pelkoa. Asenne ei ole väkivaltainen mutta se on kuitenkin sellainen että sitä mielellään muuttaa suuntaansa.

Tässä kohden takana on varmasti osittain se, että ennakkoluulot voivat koskea muutakin kuin uskontoa tai ihonväriä. Osallistujat olivat selvästi samaa tuloluokkaa kuin itsekin olen. (Lue:Köyhiä.) Ja köyhyyteen liitetään helposti tämänlaisia mielikuvia. Tämä oli ennakkoluuloista ja tylsää.
1: Mielikuvat ovat joskus ennakkoluuloisia ja hauskoja. Esimerkiksi ystävänpäivänä kokoomusnuoret jakoivat Kampissa jotain. Ja mieleeni tuli heti että entä jos siinä Saul Schubackin aatetoverit jakavat kaltaiselleni alemman tuloluokan ihmisille kondomeja. En edelleenkään tiedä mitä kokoomusnuoret jakoivat oikeasti. Mutta Grahn-Laasosen relativismilla näin asia kuitenkin koetaan.

Mutta sitten toisaalta ; Kello oli noin 4 iltapäivällä. Ja nämä ihmiset olivat kokoontuneet arkipäivänä (keskiviikko) kadulle. Tässä mielessä he ovat "ymmärrettävästi aktivisteja" ja "aktivistin stereotyyppejä" samanaikaisesti. Tai kuten "Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin "Henkilö joka asuu omillaan, perustaa perhettä tai uraa ei ole kauhean todennäköinen aktivisti. Hänellä ei ole aikaa suunnitella mielenosoitusta tai toimintaa, hänen täytyy käydä töissä ja hoitaa lapsia. Hänellä ei ole aikaa radikalisoitua. Lisäksi uraa tai perhettä puuhavalla on liikaa menetettävää mikä vähentää todennäköisyyttä häiriökäyttäytymiseen. Jos perheellinen tai töissäkäyvä töppäilee mielenosoituksessa hän voi menettää paljon."

Tässä kohden "Rajat kiinni" -ryhmän toiminta oli siinä kiinnostavaa, että se loi ympärilleen "ilmapiirin". Ryhmittymä liikuskeli tavoilla jota olen nähnyt lähinnä vartija-aikoinani itä-helsingin jengeillä. (Ja tässä teemassa olen nähnyt myös joukkotappelun ns. "tarpeettoman läheltä".) Tässä mielessä ryhmä oli luotaantyöntävä sellaisella erikoisella tavalla joka on erilainen verrattuna vaikka "Aidon Avioliiton" tempauksiin jotka koen toisella tavalla vastenmielisinä. Niissä on sentään selvästi ideana se, että niissä luodaan helposti lähestyttävä ympäristö.

Tässä mielessä huomioni siirtyi siihen mikä tämänlaisella toiminnalla ylipäätään on mietittynä strategiana.

"Rajat kiinni" -ryhmää lähestytään usein vain heidän mielipiteidensä kautta. Mutta näen tämän tässä yhteydessä tarpeettomana. Ei ole aina tarpeellista moittia heidän sanomisiaan. Sen sijaan on syytä katsoa näitä "mielenosoituksia tai sen tapaisia" kokoontumisia sitä kautta että mitä niillä yritetään tavoitella.

Etenkin nyt nähty kokoontuminen oli asenteeltaan ja koostumukseltaan sellainen, että oli selvää että se ei täyttänyt mielenosoituksen kahta mielestäni normaaleinta tavoitetta.
1: Kokoontuminen ei ollut uskottava voimannäyte. Nurkalla notkui korkeintaan iso koululuokallinen porukkaa. Tässä mielessä ei näytä että ryhmän takana olisi kovin suuria massoja tai voimia.
2: Kokoontuminen ei myöskään selvästi houkuttele liittymään mukaan. TIlanne ei ollut mainostava vaan jopa luotaantyöntävä ja pelottava.

Tässä mielessä uskonkin että kokoontumisella ajetaan ihan muita asioita. Ja tämä ihan muu asia ei ole mikään vandalismi tai jokin väkivaltainen purkautuminen yhteiskuntaa tai vihollisiksi koettuja kansalaisia vastaan.

Sen sijaan uskon että kyseessä on nimenomaan se miksi enemmistö notkui jengeissä itä-helsingissä. Ei niissä enimmäkseen notkuta siksi että voitaisiin joukkotapella. Vaan siksi että ei ole oikein muutakaan. Monella ei ole työpaikkaa ja tätä kautta työkavereita. Eikä palkan mukana tuomaa rahaa jolla voi viettää aikaa vaikka ravintoloissa tai harrastuksissa.  Ja kun mielipiteet ovat marginaalisia, voi samanmielisten kavereiden löytäminen olla vaikeaa.

Ja kun mielipiteet ovat marginaalisia, tuntuu että kukaan ei kuuntele. (Ymmärrän tämän tunteen paremmin kuin moni.) Ja jos ihminen kokee, että häntä ei kuunnella niin siinä moni varmasti helpommin tarttuu megafoniin. (Sinänsä huvittavaa että "Rajat kiinni" -ryhmän viestintä hukkui Aleksanterintien liikenteen meteliin varsin tehokkaasti. Asioitaan sanova ei artikuloinut kovin jämäkästi joten liikennemelu häiriköi viestin niin että sanomaa ei voinut ymmärtää enää edes Mannerheimintien toiselle puolelle saakka.)

Ironiamittarini kuitenkin poksahti.

Kulman takana "Rajat kiinni!" -ryhmän kokoontumispaikasta oli kerjäläinen. Hän oli suomalainen kerjäläinen. Tässä tilanteessa oli jotain liikaa.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Viiva, salama ja kakka

Elokuviin on tulossa uusi "The Ring" -kauhuelokuvasarjan elokuva. ("Rings") Toivon että tässä elokuvassa unohdetaan koko "The Ring Two" -elokuvan olemassaolo. Sillä sarjan kakkoselokuva oli yhtä huono kuin se ensimmäinen oli hyvä.

Tästä mieleeni muistui kuitenkin tarina. Tarina siitä kun ensimmäinen "The Ring" ilmestyi. Olin siihen aikaan töissä bingossa. Ja työkaverinani oli eräs Petri. Hän oli nähnyt elokuvan ennen minua. Siksipä hän oli kiinnostunut milloin menen katsomaan sen elokuvan. Hän katsoi myös milloin tuo elokuva loppui. Ja hän soitti minun puhelimeeni heti elokuvan päätyttyä. Hänen soittonsa ideana oli se, että hän kähisee sinne "seven days" ja sulkee puhelimen. Idea oli muuten hyvä mutta olin laittanut kännykkäni kiinni koska olin elokuvissa.

Suunnitelmassa oli siis pieni aukko. Sitä ei oltu älykkäästi suunniteltu. Kuitenkin se olisi ollut niin hyvä että jos kännykkäni ei olisi ollut kiinni, olisin todennäköisesti paskonut housuuni.

Tietenkään en usko että elokuvat ovat totta. Tai että tuollainen kauhuhirviö on todellinen. Mutta aivan samalla tavalla se on kuin kummitustenkin kanssa. En usko niiden olemassaoloon mutta pelkään niitä. Ja jos vaikka kuljen pimeässä ja puskasta hyppää joku jumpscare, niin säikähdän vaikka en usko että pensaissa on hirviöitä. Rationaalinen järki tulee tässä ikään kuin jälkijunassa.

Tässä mielessä onkin muistettava nopeuskilpailut. Vaikka menisi viivana vessaan ja vetäisi salamana housut alas, on kakka jo housuissa.

Roses are red, violets are blue, and very very soon ... so will be you.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Syvä pettymys

Pekka Haavisto on ilmoittautunut olevansa presidenttiehdokas. Toisaalta on käytännässä selvää että myös Sauli Niinistö on ehdolla. Tästä seuraa se, että tulevista presidentinvaaleista on tulossa edellisten vaalien toisinto.

On kiinnostavaa että vaalien jälkeen en ole kuullut käytännössä mitään Haavistosta. Ja kiinnostavaa on myös se että Niinistö selvästi yritti aluksi olla kantaaottava ja aktiivinen presidentti, mutta tästä hänelle tuli erilaisia ongelmia - esimerkiksi syrjäytymistä koskeva "pullanpaistokohu" - ja hän oppi virheistään nopeasti. Hänkin on ollut enimmäkseen näkymättömissä ollut julkisuuteen ympäripyöreältä vaikuttava presidentti.

Molempien ehdokkaiden passiivisuus korostaa sitä että he lienevät lähinnä pohjustusta edellisen vaalin vaalikeskustelulle. Joka taas koskee turhinta ja presidenttiyden kannalta irrelevanteinta asiaa. Sitä mitä sukupuolta on se jonka kanssa presidentti harrastaa seksiä kotonaan. (Jos kyseessä olisi edes julkisilla paikoilla seksin harrastaminen voisin ymmärtää.) Ehdokkaita yhdistääkin moni perusasia. Molemmat esimerkiksi harrastavat edelleen itseä nuorempia partnereita.

Toki tiedän että presidenttimme valtaoikeudet ovat melko kapeat. Ja tässä mielessä presidentinvaalit eivät ole oikeasti kovin tärkeät vaalit. Eduskuntavaalit ovat meillä ne jotka voivat tuhota yhteiskuntamme ja presidentinvaalituloksen katastrofaalisuustulokset ja niihin liittyvät pelot liittyvät vahvemmin presidentinvaaleihin. (Vrt. Sipilä ja Trump tuhon airueina. Ja mieti heidän titteleitään.) Kuitenkin jos kysymys trivialisoituu siihen mikä on ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, ollaan vaalikampanjoimassa niin idiottimaisella pohjalla että emme enää edes ansaitse mitään johtajia mihinkään vaihtoehtoiseen todellisuuteenkaan, saati niitä joita äänestämme. Olemme sellaisessa onttoudessa että emme enää ansaitse edes katastrofeja rangaistukseksi vaan huoltohenkilökuntaa vastaamaan siitä että kykenemme selviämään normaalissa arjessamme.

Jo viimeisin presidentinvaali oli tarpeeton, ärsyttävä ja toisteinen. Nyt pitäisi kestää vielä toinen samanlainen?

Itse näen että istuvalla presidentillä on aina jonkinlainen etulyöntiasema. Niinistö ei ole tehnyt mitään radikaaleja tai kansakunnan muistissa olleita virheitä kautensa aikana. Joten hän kerännee tältä pohjalta itselleen etua. Ennustan siis että myös lopputulos on edellisen kaltainen.

Valinnanvapauden väheneminen?

Parisuhteiden luominen ja kariutuminen ovat hankalia asioita. Niissä tulee usein vastaan epäsymmetrioita. Sitä että ei haluta samaa asiaa. Usein tämä koskee suhteen aloittamista tai lopettamista. Ja tämä on mielenkiintoinen filosofinen kysymys.

Jos joku vaikka haluaa suhteen mutta et suostu ensitreffeille ja sen jälkeen miellyttävälle saukkomaiselle rakastelulle, tilanne on sellainen, että siinä selvästi otetaan toiselta pois vaihtoehtoja. Tämä näkökulma korostuu alempitasoisista miehistä puhuttaessa usein. Tällöin jotkut ihmiset menettävät jotain joka on yleistä monilla. Olisi ihmisiä jotka ovat heikoilla jos haluavat parisuhteita ja/tai seksiä.

Jossain mielessä voidaan sanoa, että näissä puututaan toisen vapauteen. Tämä on tietenkin erityisen selvää jos joku kiristää jonkin kanssaan treffeille ja huumaa kumppaninsa raiskaushuumeella ja harrastaa tämän kanssa seksiä. Tai jos jokaisella olisi velvollisuus suostua kaikkiin treffi ja seksiehdotuksiin. On selvää että tässä suhteeseen ei pyydetä. Pyydetyllä ei olisi valinnanvaraa joten pyynnön sijasta kyseessä olisi toisen ottaminen tämän tahdosta riippumatta.

Ja sitten toisaalta voidaan nähdä että jos kieltäytyy, puuttuu toisen vapauksiin. Tässä asiaa voidaan lähestyä vähemmän vaivan tietä ; Parisuhteeseen ja/tai seksiin pakottaminen ovat rankkoja toisen autonomiaan puuttumisia. Toisessa taas toisen autonomiaan lähinnä jätetään puuttumatta. Se että ei saa kaikkea mitä ei haluaa lienee elämässä jokaiselle jossain määrin tuttu asia.

Ja lisäksi jokainen voi mennä deiteille ravintolaan yksinään ja masturboida. Se mikä tässä muuttuu on toisen tekeminen. Tässä mielessä näkyykin että tosiasiassa asia ei ole tavallaan edes mikään "tapettu potentiaali". Se ei vain ole eräässä mielessä ollutkaan koskaan mikään vaihtoehto. ; Ihminen päättää itsestään ja jos hän ei halua suhteeseen, hän ei halua suhteeseen.

Tässä mielessä asiaa voi lähestyä siten, että suhteen lopettamista tai jatkamista haluava on itse asiassa episteemisen tiedusteluprosessin ytimessä. Etenkin treffikutsu on siitä kätevä että siinä ensin ei ole mitään mahdollisuutta parisuhteeseen. Vasta kysyminen avaa sen että on auki se että jostain tulee vastaus "kyllä tai ei". Näin kieltäytyminen palauttaa tilanteen alkutilaan. Vastaajan kannalta toinen joko viehättää tai ei. Ja näin ollen hän ei itse asiassa kieltäytyessään ota toiselta pois yhtään mitään vapauksia. Hän vain esittää ontologisen kannanoton siihen että vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan..

Lapsivaikutus

Aidon Avioliiton eräs pysyvimpiä teemoja on ollut lapsivaikutuksesta puhuminen. Heistä homojen avioliitto on ongelmallinen koska siinä ei ole huomioitu lapsivaikutusta. Tämä on hyvin erikoinen teema koska käsittääkseni lakialoitteiden kohdalla ei ole mitään vaatimusta siitä että lapsivaikutus voisi torpata lainmuutoksen. (En löytänyt tähän viittaavia pykäliä laistakaan, vaikka yritin etsiä sellaista.)

Kysymys on tietenkin omituinen. Koska tosiasiassa ennen päätöstä monikin taho otti kantaa asiaan lasten puolesta. Lapsivaikutus ei ole mikään vaatimus tai juridinen este. Ja jo pelkästään Puolimatkan kuuluisa asiantuntijalausunnon nimellä annettu kannanotto on tässä mielessä jotain huomioitavaa. Toisaalta on syytä muistaa että toiset, sellaiset tahot kuin arvostettu Mannerheimin Lastensuojeluliitto nimenomaan otti kantaa asiaan lapsivaikutus mielessään. Oikeuksiin keskittyneet tahot kuten Lastensuojelun Keskusliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Suomen UNICEF ry eivät nähneet ongelmaa. Heillä on kyllä takanaan riittävää asiantuntemusta lasten kärsimykseen liittyvistä tutkimuksista ja ihmisoikeusjuridiikasta. Ja jotain sellaista jota Puolimatkalla ei ole - eli yleinen kompetenssi ja arvostus.

Koska lapsivaikutus on niin tärkeä se pitäisi tietenkin huomioida monissa asioissa. Jostain syystä Aidon Avioliiton tyypit eivät ole raivonneet koulutusleikkauksista joita Sipilä on tehnyt. Niissä lapsivaikutus on melko ilmiselvästi negatiivinen. (Tai vähintään "ei ole tehty yhtään tutkimusta tai lausuntoa siitä".) Muutenkin näyttää siltä että lapsivaikutus ei kiinnosta arvokonservatiiveja juuri missään muualla kuin tässä yhdessä asiassa. Puolimatka ei ole kirjoitellut siitä miten lapset kärsivät tässä yhteydessä. (Kuten hän ei muuten ole ottanut kantaa siihenkään miten tietyt uskonnollisuuden ilmentämismuodot vahingoittavat lapsia. Ja että näitä muotoja löytyy kristityistä. Suomalaisista. Ja erityisen paljon kreationisteista jotka tykkäävät Puolimatkasta ja hänen jutuistaan. Jännittävä asia "unohtaa".)

Lapsivaikutusta ei ole huudeltu myöskään lasten piiskaamisen kohdalla. Vieläkin on konservatiiveja joista vitsaaminen kuuluu lasten kasvatukseen. Ja psykologia näyttää melko yksiselitteisesti että lasten piiskaamisella on lähinnä huonoja vaikutuksia. Ehkä näissä konteksteissa ymärretään että (1) lapsivaikutus ei ole jotain joka on pakko aina tehdä (2) negatiivinen lapsivaikutus ei ole mikään tapa tehdä asioita laittomiksi (3) ja jos selvittäminen on velvoite sen ei välttämättä johda mihinkään toimenpiteisiin.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Fysikalismi ja mielenfilosofian paikkaaminen

Monet mielenfilosofit ajavat näkemystä jonka mukaan naturalismi ja fysikalismi johtaa joko ongelmallisiin näkemyksiin tai sitten tietoisuus niissä on illuusio. Toisin sanoen fysikalistit perimmiltään usein ajattelisivat että olisimme filosofisia zombieita. ; Tässä puhutaan monesti ajatuksesta jossa mieli on aineellinen ja rinnastettava aivoihin (identity). Tästä voidaan toki johtaa hienompaan suuntaan jossa mieli pitää sisällään ajan ja muutoksen ja prosessit. Aivon sijasta kyse on tällöin jostain muusta (constitution).

Kun mielenfilosofiassa ajatellaan että me olemme liitoksissa mutta emme identtisiä aivojemme kanssa, voidaan tietenkin ymmärtää tilanne jossa on hyvin samanlainen elossaoleva ja kuollut kohde. Ja jossain määrin joku voisi jopa sanoa että jälkimmäinen ei ole filosofinen zombie.

Mutta kuitenkin moni näkee että fysikalismi tässäkin muodossa johtaa siihen että meillä ei ole metafyysisesti tyydyttävää selitystä tietoisuudelle. ; Filosofiassa taustaoletuksista nouseva ongelmat tulevat mukaan aina kun fysikalisti identifioi mielentilat ja ominaisuudet fyysisiin tiloihin tai ominaisuuksiin.

Jossain mielessä tähän olisi yksinkertainen ratkaisu. Ns. epifenomenologinen lähestymistapa. Epifenomenalismi on yksinkertaisesti mielenfilosofinen näkemys, jonka mukaan mielen ja ruumiin kausaalinen vuorovaikutus on yksisuuntaista: Aivoissa tapahtuvat muutokset voivat vaikuttaa mieleen/tajuntaan, mutta mieli/tajunta ei voi vaikuttaa aivoihin eikä ihmisen käyttäytymiseen. Mielentilat ovat siis vain fysikaalisen aivotoiminnan sivutuotteita. Tällöin tietoisuus ei ole aivotoimintaa vaan aivot antavat tietoisuudelle pohjan. Tätä kautta aivot ovat jotain jonka takana ei enää ole mitään metafyysistä ongelmaa. ; Argumentatiiviset heikkoudet olisivat lähinnä todistamista koskevia yleisiä ongelmia jotka koskevat kaikkea luonnontieteessä tehtävää. Eli fysikalistisen mielenfilosofian ongelmat eivät olisi enää spesiaaleja. Samat ongelmat olisivat kaikissa fysikalistisissa teorioissa kivistä mustiin aukkoihin. Ja näin tietoisuudessa ei enää olisi mitään spesiaalia.

Tässä ratkaisussa ainoana ongelmana on tavallaan se, että paatuneimmat fysikalistit eivät yleensä pidä epifenomenomenalismista.. Se tuntuu olevan lähtökohtana emotionaalisesti epätyydyttävä..

perjantai 10. helmikuuta 2017

Toivottavasti viimeinen fantasia

Final Fantasy (ファイナルファンタジ) on pelisarja joka oli alun perin tarkoitettu epäonnistumaan. 1987 ilmestynyt ensimmäinen peli oli sellainen, että sen odotettiin olevan pelintekijöiden viimeinen. Sen sijaan ei seurannutkaan konkurssi. Vaan syntyi pelisarja joka kasvoi jatko-osiksi, spin offeiksi ja valtaviksi oheistuotantomarkkinoiksi. Peli tuotti mm. yhteistyössä Disneyn kanssa "Kingdom Hearts" -pelisarjan.

Olen itse syntynyt 1982. Tämä tarkoittaa sitä että olen sitä sukupolvea joka on tottunut FF -peleihin. Itse toki pääsin pelisarjaan mukaan vasta melko vanhana. FFVI  / FF3 oli ilmestynyt kun pelasimme sitä Juha Itkosella. (Final Fantasyja julkaistiin eri tavalla amerikoissa ja japanissa ja pelisarjaa kuvaakin se että sen numerointi riippuu siitä missä ollaan.) Siihen aikaan ei ollut nykyajan internetajan läpipeluuohjeita. Jotkin pelilehdet julkaisivat jotain lyhyitä vinkkiartikkeleita. Niiden varassa tämä oli tietenkin hyvin vaikea peli ; Tallennuspaikkoja oli vähän ja muun muassa jouduimme aloittamaan pelin uudestaan kun olimme tallettaneet iloissamme pelin luolastoon josta seuraa jokiseikkailu. Jonka päätteeksi on mustekalahirviö joka on - suoraan sanoen - ylimitoitettu odotettavissa olevaan hahmojen tasoon tuossa vaiheessa peliä.

Final Fantasy tarkoitti käytännössä sitä, että vuoden tai parin välein tuli uusi peli jossa oli tutunomainen mutta hieman kehitelty kamppailusysteemi. Uudet hahmot ja tarinat. Kaikki pelit tarjosivat periaatteessa maailman jossa keskenään hyvin erilaiset sankarihahmot taistelevat pahaa vastaan samalla kun he käyvät sisäisiä konfliktejaan ja joskus vähäisemmässä määrin ryhmän sisäisiä sosiaalisia konfliktejaan. Tämä merkitsi siihen aikaan. Monet muut pelit olivat mekaanisempia. FF -pelisarja oli tarinallisempaa. Ei toki mitenkään nerokkaasti käsikirjoitettua. Mutta kuitenkin sen ajan teknologian, talletustilan ja kapasiteetin rajoilla kulkevia tarinoita. Ne edustivat aina sen ajan pelejen parasta käsikirjoitusta. Sinulla oli laatua, viikoksi tai kahdeksi pelailtavaa ja sen ajan pelejen paras käsikirjoitus.

Lisäksi FF oli tavallaan edellä aikaansa ja moderni. Niissä oli aina ideana se, että erilaisista sankareista koostetaan tiimi. Perusasetelmaa voikin kuvata pluralistiseksi ellei peräti monikultturilliseksi. ; Toisaalta sarja osasi käyttää hahmoihin resurssoimisen luomia tunteita. Aerithin kuolema FFVII:ssä oli tehokas. Se oli peliyhteisölle suunnilleen yhtä järisyttävä kuin "Psykon" suihkumurha ; Elokuvan sankarin ei ajateltu kuolevan kesken elokuvaa. Aerith taas kuoli varsin pitkällä pelissä.

Esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani FFVI on peli jossa ei ole yhtä tiettyä keskussankaria. Mutta jos sellainen olisi, se olisi nainen, Terra Branford. Pelisarjan aikana onkin sitten tapahtunut pikkuhiljaista taantumaa ; Peleissä alkoi olemaan enemmän ja enemmän ns. fan serviceä, eli naishahmojen oli syytä olla myös jotenkin korostetun seksikkäitä. ; Tämä on sinänsä erikoista että monet muut pelisarjat ovat menneet päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi alkujaan hyvinkin pikselöityjen rinnoilla pelaajia houkuttanut Tomb Raider on historiansa aikana muuttunut kohti vähemmän seksististä suuntaa. Tämä on näkynyt myös sarjan suosiossa ja arvostuksessa. Se on muuttunut joksikin jolla ei ole oikeastaan niin suurempaa merkitystä.

Tämä kaikki alustus tarvittiin koska jatkossa on vain nostalgiahäröilevän pseudohipsterin kyyneliä.

Uusin peli "Final Fantasy XV" on pelisarjan uusin peli. Peliä odotettiin 10 vuotta. Ja pitkä tekoaika oli toive siitä että sarja korjaisi itsensä ja palauttaisi jotain siitä gloriasta jota pelisarjan peleillä oli.

Siinä on ensimmäisten FF:ien tasoinen käsikirjoitus. Tämä on moite, sillä pelit ovat kehittyneet hyvin paljon. Jos ennen FF oli käsikirjoituksen tae, on tarinakeskeisten pelaajien oleellisempaa nykyään tietää onko tulossa uusi "Red Dead Redemption" tai "The Last of Us". (Joiden kohdalla on tosin vaikeaa sanoa voidaanko vielä puhua "pelisarjasta".)

Tässä pelissä on monokulttuurinen bromance -team. Neljä vakiokaveria jotka ovat peräisin samasta paikasta. Tarinassa tärkeä pelastettava prinsessa jää etäiseksi eikä häneen lataudu mitään tunteistoa. Edes Cidin autohuoltamon lihaksi tullut fan service -tyttö ei tässä tilanteessa lohduta (riittävästi). Tekisi mieleni kehottaa pelintekijöitä katsomaan peiliin, mutta luultavasti lähin mihin he kykenevät on se, että he ottavat tilanteesta selfien. ; 10 vuoden panostus tuottaa periaatteessa tarinan jonka ytimeen olisi voinut saman tien laittaa nykyajan japanilaisen poikabändin. (Tosin tämä ratkaisu olisi saattanut olla edistysaskel.) Tämä ratkaisu on omituinen ja itse asiassa ase on antiteesi kaikelle sille mitä FF alkujaan edusti. Tiiminrakennusmenetelmä on hylätty. Tämä surettaa multikulturalisteja. Ja toisaalta tapa jolla peli on rakennettu ärsyttänee myös "arvokonservatiiveja". (Heitä tuskin viehättää jossain määrin naismaisten emopoikien seikkailu.) Tiimissä ei ole yhtään naishahmoakaan. Ei edes fan serviceä varten.

Pelin kamppailujärjestelmä on clusterfuck. Sekava ja mutkikas. Toisaalta tällä ei ole väliä koska käytännössä kamppailut ovat joko sellaisia että siitä selviää rämpyttämällä yhtä nappulaa. Ja toisaalta niin vaikeita että mikään nappula-akrobatia ei niissä pelasta.

Tämä on harmi sillä itse peliympäristö on hieno. Final Fantasyissa on aina ollut kysymys siitä että taustalla on ollut jonkinlaista hienompaa teknologiaa tai maagista korkeakulttuurihistoriaa joka on kadonnut. FF:ssä tämä ympäristö on paikoin 1950 -lukulaiselta vivahtava. Ratkaisu on jotain johon en ole törmännyt muissa vastaavissa peleissä. (Usein tälläisissä on keskiaikaratkaisu. Olen odottamassa "Horizon Zero Dawn" -peliä jossa on sama idea mutta kivikausiratkaisulla.)

Itse pidin pelissä jopa siitä että siinä on eeppisten ongelmien lisäksi aivan tavallisia pulmia. (Pelin alkutekstit olivat jopa melko vakuuttavat; Juuri niitä ennen sitä pitää työntää tiimin sammahtanutta autoa moottoritiellä.) Mutta tätä ei oltu osattu käyttää riittävän hyvin hyväkseen. Samoin olen hyvin pettynyt päivä-yö -ratkaisuun. Monessa pelissä on nykyään vastaava. Mutta FF:ssä yöt ovat pitkiä ja joskus vaivoin kauhuja täynnä. (Etenkin jos ei ole varaa maksaa hotellihuoneesta, kuten aluksi ei ole.) Suurin osa alkuajasta kuluukin autolla ympäriinsä ajamiseen ja siihen että odotat jossain parkkipaikalla että yö menee ohi. Olisin odottanut että tarjolla olisi jokin "Skyrimin" kellonsiirtelyn tapainen odottelumekanismi, jolla voisi odottaa yön ohi. (Tämä tehdään siinä vaiheessa jossa pelaaja tutustuu maailmaan. Jonka pitäisi olla kevyempää ja hauskempaa. Tai sitten haastavaa. Ei sitä että odotat itsekin yön yli sitä että saat yön menemään ohi.)

Kaikissa FF -peleissä on toki ollut ongelmana grindaus. Pelisarja on aina pakottanut pysähtymään. Tarinaa ei ole voinut jatkaa ennen kuin on hakannut 10 000 kaniinia jotta hahmot saavat riittävästi tasoja. Tässä tapauksessa hahmot ovat avoimessa "hiekkalaatikkomaailmassa" jossa sivutehtävät itse asiassa harhauttavat päätarinasta. Niin että entiseltäänkin etäiseksi jäävä prinsessa - joka on niin epäimmersiivinen että en edes vaivaudu googlaamaan tämän nimeä wikipediasta koska jo tämän tasoinen yksilöllistäminen ja kiinnostus antaisi väärän vaikutelman - ja muu pääjuoni muuttuvat entistäkin triviaaleimmiksi.

Itse toivon että tämä todellakin on viimeinen FF ikinä.

torstai 9. helmikuuta 2017

♬ Hän ei oo oikea Gayboy ♫


QX Gaalailta katsastaa
äänestettyjä palkintojaan pois.
Irja Askola hymyilee,
mutta internetillä on kyynel silmissään.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin nettitädit hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
jos miehen voi joskus saada mielestään.

Tuure youtubeen leiriytyy
nettikameran valon loisteessa.
Kaikki kohuun jo tylsistyy, 
mutta Ronkainen ei voi silmiään ummistaa.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin mikaniikot hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
jos tyttöjä voi saada mieleensä.

Netin trollisto ruokailee
internetflamen lämmössä.
Piispa Askolakin nuoruudesta huokailee,
  vaikka suojaikärajasta ei piitannut vähääkään.

Hän ei oo oikea gayboy,
niin paheksujat hälle sanoivat.
Hän ei oo oikea gayboy,
kun ei teinipojat tiedä tunteitaan.

Hän ei oo oikea gayboy.
mutta niin paljon häntä maailma rakastaa...
Hän ei oo oikea gayboy.
et ees MV -lehti ei kehtaa häntä tuomita.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kuin kaksi marjaa ; (oma maa maasika ja mamu -musulmaanikka)

Ei ole tarpeen tehdä liiallisia yleistyksiä joissa menee valehtelemaan vaikka sitä että kaikki muslimit eivät ole terroristeja mutta kaikki terroristit ovat muslimeja. On silti syytä muistaa että osa muslimeista on terroristeja.

Tässä yhteydessä onkin osattu kertoa Suomenkielisestä ISIS -blogista. Asiasta kertoi Iltalehti ja Yle. Jälkimmäinen haastattelee SuPon yhdysmiehiä. Ja tässä yhteydessä muistutetaan miksi aktivismissa "yksittäinen hullu" ei ole kovin relevantti argumentti. "Hän korostaa, että Suojelupoliisin vuonna 2015 antama uhka-arvio sisältää jo myös yksittäisten toimijoiden toteuttamat iskut. Usein näiden yksittäisten toimijoiden teoissa on taustalla joko propaganda tai joku muu vastaava inspiraatio. Eli ilmiötasolla tämä on ollut uhka-arviossa tiedossa jo hyvinkin pitkään."

Itse bloginkin voi etsiä kepeällä googlailulla. Sitä seuratessa tulee hyvin erikoisia tuntemuksia. Ensinnäkin seassa on omituisuuksia kuten "Lataa PDF Totisesti kaikki ylistys kuuluu Allahille". Toisaalta sivusto on täynnä sen tyylisiä materiaaleja että mieleen tulevat tutut iskulauseet "Rajat kiinni!" -ryhmästä. Sieltä pursuaa esiin sellaisia älyn riemuvoittoisia lauseita kuin kuin "KARKOTA VIHOLLINEN VAHINGOITTAMASTA VALTIOTASI". Jos tekisi arvauskoneen lauseista joissa ei suoraan mainita Allahia tai kulttuurimarksisteja, ei kovin helposti voisi erottaa kumpi iskulause on kummasta..)

Toki Rajat kiinni! -retoriikka ei ole täysin reilu vertailu. Sillä tuossa ISIS -blogissa suomen kieli, oikeinkirjoitus ja sivistyssanaisto on tuolla muslimipuolella paremmin hallussa.. (Molemmat tahot toki koostuvat sanomisensa pääasiassa käännösmateriaaleista.)

Ehkä tämä selittää senkin miksi taannoisissa VOK -polttopulloiskuissa tuntui olevan "yksittäisiä hulluja" joilla on ollut "taustalla joko propaganda tai jokin muu vastaava inspiraatio. Ja samalla pelottelumekanismi kaatui siihen että toteutus oli tehty niin idioottimaisesti. Tässä mielessä pelkäänkin ehkä ISISiä enemmän tällä hetkellä kuin "Rajat kiinni!" -tyyppejä. Ihan kognitiivisen potentiaalin vuoksi.

Itsekiduttajan ongelma ja ilmastonmuutos

Warren Quinn kirjoitti pienen pulman itsekiduttajasta. (Julkaisu on ihan relevanttia filosofiaa.) Tässä pulman ytimessä on itsekiduttaja (joka ei pidä kitumisesta). Hän joutuu tilanteeseen jossa hänet laitetaan laitteeseen joka antaa kivuliaita sähköiskuja. Laitteessa on säätönappeja 1 tuhanteen. Ja siirtämällä osoitinta ylöspäin, se antaa kovemman sähköiskun. Muutos on niin pieni että ihminen ei erota eroa joka on vain yhden suuruinen. Mutta suurempia harppauksia tehden erot tulevat kyllä esiin. Itse asiassa laite tuottaa myös hirvittäviä tuskia. Kerran viikossa itsekiduttaja saa kokeilla miltä erilaiset säädöt tuntuvat. Hän joutuu kuitenkin tekemään yhden valinnan. Joko hän menee ottamaan iskun jonka säätö on yhden suurempi kuin edellisellä viikolla ja saa 10 000 dollaria. Pienempiin numeroihin ei voi palata. Esimerkissä ei ole keinoa jolla tämän voisi lopettaa. Joten kokeeseen astuva joutuu elämään koko loppuelämänsä tässä tilanteessa. Tässä mielessä on motivoivaa jättää palikkaa nostamatta, koska muutoin sitä joutuisi kärsimään ilmaiseksi kauan täydestä tonnin tärskystä ilman että tästä saa rahaa.

Tämä esitetään usein rationaalista valintaa koskevana päätöksenä. Toisaalta siinä on vahvasti toisenlainen sävy ; Se käsittelee sitä mitä eroavaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tässä mielessä pulma muistuttaa Sorites -paradoksia. Tätä korostaa se, että Quinnin ajatuskokeeseen liitetään ajatus siitä että jos edellisellä viikolla on kestänyt iskun ja yhtä kovempi on sellainen että eroa ei huomaa edelliseen nähden, on jouhevaa ajatella että tuskan kokemuksen väli +1 on merkityksetön. Eli kun joutuu kestämään iskun niin siitä voi saman tien ottaa rahaa.

Ongelma tavallaan muuttaa muotoaan kun havaitaan että toimijan ei pidä katsoa kahden pisteen erottamattomuutta jonain joka todistaa että kokemukset todella ovat yhtä huonoja tai hyviä. On tavallaan virhe ajatella että kärsimys olisi sama vaikka emme voisi erottaa niitä toisistaan. Se, että jotkin vaikuttavat samalta ei tarkoita että ne ovat sama. Induktiivinen lähestymistapa suuremmilla otoksilla ja isommilla hyppäyksillä kertoo että ero on kuitenkin olemassa. Tässä mielessä vapaa kokeilu antaa arvokasta informaatiota joka häviää jos joudutaan elämään ilman tätä kokeilun mahdollisuutta. Vaikka ajatuskokeessa kokeilu voi tuntua jopa tyhmältä : Jos ihminen kärsii ja joutuu valitsemaan ottaako isomman numeron niin mitä väliä sillä on että ottaako hän sähköiskuja ikään kuin ilmaiseksi. Epistemologisesti ero on suunnaton. Ja kertoo että omaan kokemukseen liukuvissa asioissa ei pidä luottaa vaan pitää katsoa isompia mittakaavoja ennen kuin sanoo että jokin asia pysyy samana tai muuttuu.

Tämä sama ongelma voidaan tietenkin liittää ajatukseen ilmastonmuutoksesta. Jos ajattelemme että ilmastonmuutos on jotain joka syntyy siitä että tuotamme itsellemme varallisuutta ja muuta hyvinvointia ja tämän seurauksena nostamme maapallon lämpötilaa niin vähän että emme käytännössä huomaa sitä. (Ajatuksen yhteys todellisuuteen ei minusta ole läpeensä ansioton, vaikka se voi ehkä olla jossain määrin monia asioita huomiotta jättävä.)

Tässä mielessä Quinnin kysymykseen annetut erilaiset filosofiset vastaukset voisivatkin toimia jonain jonka kautta tarkastella sitä miten meidän kannattaa suhtautua ilmastonmuutokseen. Ainut ongelmahan tässä on toki siinä että Quinnin näkemys on rationaalista päätöksentekoa koskeva pulma..