tiistai 16. tammikuuta 2018

Konsensuksesta, rationaalisuudesta ja siitä miten sitä ei saavuteta

Thunkissa on mainio video keskustelusta ja erimielisyydestä. Siinä lähtökohta oli jopa insinööris-matemaattinen. Sen ytimessä on Aumannin seitsemänkymmentäluvulla tekemä huomio rationaalisesta keskustelusta. Aumann asetti kaksi rationaalista keskustelijaa vastakkain. ; Molemmat keskustelijat oletettiin Bayesilaisiksi ajattelijoiksi, toisin sanoen toimijoiksi jotka päivittävät todennäköisyysarvioita ja uskottavuusarvioitaan saamansa datan perusteella. Aumann todisti että vaikka lähtömielipiteet olisivat mitä tahansa, ajattelijat väistämättä saavuttaisivat yksimielisyyden äärellisessä ajassa. Aumann ei toki todistanut että lopullinen totuus olisi saavutettu. Mutta uskottava konsensus kuitenkin.

Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.

Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!

Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.

Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.

”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"

Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).

Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.

Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.

Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.

Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.

Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.

Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.

Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.

Mutta siihen pessimismiin;

Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.

Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.

Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.

Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava. Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.

Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kuittien menetyksen teologia (Jesus Saves-Teemu Spends)

Kirkkohallituksen minulle myöntämin valtuuksin, tämän kirkkokansan läsnäollessa;

Tietoonne saatettakoon se, että kirkolla ei ole rahankäyttöongelmia. Meillä ei ole korruptiota.

Meillä on ainoastaan uraauurtavia lähetystyön muotoja jotka ottavat huomioon nykyajan markkinavoimien ja ylikuluttamisen hengen ja jotka ovat suvaitsevaisia erilaisia mediakasvoisia vähemmistöjä kohtaan ottaen huomioon heidän erityistarpeensa ja itsetoteuttamisen mahdollisuutensa.

Meillä ei ole skandaaleja, meillä on ainoastaan aktiivista arvokeskusteluun osallistumista ja keskusteluaherättävää dynaamista mediaprosessiin osallistumista joka kääntää ihmisten huomion kirkkoon ja etiikkaan.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Junan vessa

"Toimii kuin junan vessa" on väite jonka mukaan junan vessat toimivat hyvin.

Aika usein sitä kuitenkin päätyy juniin joissa lattia lainehtii kusta. Koska junan vessan reunukset ovat niin saastaisia että ei niissä voi istua kuin pakosta, sitä saattaa lorottaa liikkuvassa junassa ongelmaa pahentaen. Vastaan tulee usein myös tukossa olevia vessoja ja vessoja joiden vesi on lopussa. Joskus vessaongelma tuottaa lietelantalaa muistuttavia hajuja myös junan eteiseen.

Junan vessat ovat nykyään teknisiä ja siksi ne menevät erilaisilla tavoilla rikki joskus. Toiminnallisuus ei tule mieleen. Usein syynä on toki se että liikkuva juna yhdistettynä nesteisiin ei ole näppärä asia yhdistää. Eli junien vessojen toimimattomuus on usein käyttökontekstin haastavuudessa. Mutta silti toiminnallisuus ei tule yhdistettyä näihin.

Miten sitten ennen? Ennen oli kieltämättä toimivia junan vessoja. Ne kun olivat mallia "pönttö jossa nappi avaa luukun jota kautta jööti tipahtaa raiteille. Myös asemilla. Tämä oli tietenkin aivan funktionaalista. Koska rautakanki ja kivikausi tuottaa teknologiaa joka ei mene rikki. Niissä on tosin toiminnallisuuttakin vain nimeksi. Vanhanajan vessan toimivuuden takasi vipu ja maan vetovoima.

Erikoisinta onkin että nykyään vanhaa "toimivaa junan vessaa" kauhisteltaisiin. Koska paska asemalla ja muuallakin ratamaisemassa näkyy, haisee ja voi teoriassa olla terveysriskikin. Siihen aikaan asiaa ei kuitenkaan kauhisteltu. Vaatimukset sille mikä on riittävän toimivaa erosivat siihen aikaan muutenkin niin paljon että junan vessa saatettiin nähdä funktionaaliseksi.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Relativismi ei ole nihilismiä (frakki päällä)

Olen aiemmin tehnyt juttuja nihilismistä ja sen liitoksista. Siinä mielessä tämä juttu pitää sisällään paljon toistoa aiemmin sanomani kanssa. Tässä on kuitenkin uutena konteksti. Ja sen alleviivaama viesti on se, että kukaan järkevä ihminen ei voi rinnastaa nihilismiä ja relativismia. En kunnioita yhtään sellaista ihmistä joka näitä samana pitää niin kauan kuin näitä samana pitää. Voin olla varmaa mieltäni koska asia on melko lailla deduktiivisesti ilmiselvää.

Tässä ei tarvita kuin asioiden määritelmiä joiden käsittely logiikalla on yhtä mielipiteen- tai maailmankuvanvaraista kuin yhteenlasku. Eli jotain ovelia aksioomia kenties on kyhättävissä, mutta hei c-mon. Nämä muutokset mutiloivat itse lukuteorian ja muut vastaavat asiat niin että ei enää puhuta yhtään samasta asiasta in first place.

Ihmiset laittavat kaikkeen merkitystä. Thomas Nagel kuvasikin asiaa hienosti; ”Absurdissa” hän korosti miten ihmiset välittävät hirvittäviä määriä monista asioista. Energiaa kulutetaan, riskejä otetaan ja erilaisia arvioita omasta ja muiden elämästä tehdään. Nagel ihmettelee miten paljon hikeä ihmiset kuluttavat miettiäkseen terveyttään, seksielämäänsä, emotionaalista rehellisyyttän, sosiaalisat yhtenäisyyttään, itsetiedostavuuttaan ja kytköksiään ihmiseen ja perheeseen. Tämä tekee ihmisenä olemisesta kokoaikaisen työn.

Olen Nagelin kanssa samaa mieltä siinä mielessä että en usko että ihmiset olisivat koskaan oikein puhdasoppisia nihilistejä. Se ei tietenkään tarkoita että nihilismi ei voisi olla relevantti vaihtoehto ; Seurataanhan monia uskontoja ja jääkiekkoakin vaikka niiden kannattaminen on absurdia. Nagel kuitenkin demonstroi että nihilismi ei ole se tapa jolla ihmiset toimivat.

Tämän blogauksen perusmietintä onkin se, että mitä nihilismi tarkoittaa. Samalla tulee sanottua sekin mitä nihilismi ei tarkoita. Ja minkä kanssa nihilismi on itse asiassa suoraan metaeettisessä ristiriidassa vaikka niitä usein liitetäänkin vahvasti yhteen. Aloitetaan siitä mitä nihilismi on. Sitä kautta on helpohkoa huomata mitä se ei ole.

Apunani tässä on Guy Kahanen ”If nothing matters” joka kuvaa erilaisia nihilisminäkemyksiä ja kartoittaa asiaa koskevaa metaetiikkaa. Ja tätä kautta voidaan huomata ”ilmiselvät ja väistämättömät” ja ”loogiset” nihilismirinnastukset johtuvat siitä että aika monilla ei ole oikeasti käytännössä mitään ymmärrystä nihilismistä. Usein nihilismi onkin pejoratiivinen ja mustamaalaava termi jota ei tunneta. Koska sitä kannatetaan jotain muuta ideologiaa. Nihilismi on tässä mielessä ”äärimmäisen toinen”.
Nihilismiä on kanta jonka mukaan millään ei ole väliä. Tällä on kaksi keskenään hieman erilaista muotoa.;
1: Arvoteoreettinen nihilismi, joka sanoo että mikään ei ole hyvää eikä pahaa; Kaikki kuvailevat ja arvottavat propositiot ovat epätosia. ; Jos arvoteoreettinen nihilismi on epätosi, niin jos menee ulos ja teloo varpaansa ja tekee tästä arvion että tapahtuma on paha, tekee arvoteoreettisen nihilismin mukaan epätoden ja virheellisen väittämän. Samoin jos sanoo että oman alakulttuurin mukaan homoja ei saa vainota vaan sen sijaan moraalisuus on hyvyyttä tekee moraaliarvion joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa.
      1.1: Samoin jos sanoo että se, että evoluutio on tosi tarkoittaa sitä, että on oikein sortaa heikompia, tekee moraalisen arvioinnin joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa. Korostan tätä, en siksi että uskoisin että evoluutio johtaisi heikompien tallaamisen moraaliseen oikeutukseen, vaan koska ihmiset helposti sotkevat nihilismin ja kieroutuneen tai pahan etiikan yhdeksi ja samaksi. Tosiasia on kuitenkin se että kieroutunut ja paha moraaliarvostelma on erehtynyt moraaliarvostelma eikä kaikkien moraaliarvostelmien kieltäminen. Päinvastoin, systeemihän alleviivatusti hyväksyy sen että otetaan huono moraaliarvostelma totena ja vakavasti.
2: Arvoteoreettinen nihilismi onkin tätä kautta filosofinen ydinteesi. Kun puhutaan elämäntavoista ja moraalista niin tämä on se filosofia johon viitataan. (Toki on olemassa myös tietoteoreettista nihilismiä jonka näkökulma koskee tietämistä. Mutta se ei käsittele lainkaan moraalia tai sitä voidaanko siitä sanoa jotain.) Mutta käytännössä tämä sekoittuu toiseen näkemykseen. Kahanea mukaillen tätä voisi kutsua ”käytännölliseksi nihilismiksi”. Tämän idea on se että arvoille nähdään motivationaalinen perusta. Eli toisin sanoen arvot ovat jotain joiden pitäisi olla motivaatioiden taustalla ja niiden tulisi ohjata toimintaa, haluja ja tunteita. Jos haluaa välttää varpaan satuttamista, on motivoitunut käyttämään parempia suojakenkiä. Jos on sitä mieltä että homoja ei saa vainota, on motivoitunut kohtelemaan heitä suvaitsevaisesti. Ja jos on sitä mieltä että evoluutio antaa voimalle valtaa niin sitten pitää mennä potkiskelemaan heikkoja. Tätä kautta kysymys meneekin siihen että normatiiviset väitteet livahtavat tähän käytännöllisyyteen ikään kuin takaovesta. Meillä voi olla tunteita ja mieltymyksiä ja haluja jotka koskevat vaikka heikkojen tallaamista tai homojen suojelua tai kenkiä koskevaa moraalia, niin arvoteoreettinen nihilismi itse asiassa vie taustaoikeutuksen näiltä. Ilman sitä tunteemme ovat tosia mutta absurdeja. ; Tämä onkin hyvä muistutus siitä miten instrumentalismi ja monet muut vastaavat näkemykset usein kuvataan täysin irrallisina filosofisista moraalihaihatteluista. Mutta tosiasiassa se on vanhaa kunnon moralismia ekstra-askelin joista osa on piilotettu. Eroa ei ole helppoa huomata – jos asiaa ei pysähdy miettimään suunnilleen yhtään.

Tämä muistuttaa siitä että käytännölllinen nihilismi ja arvoteoreettinen nihilismi kulkevat käsi kädessä mutta ovat samalla toisistaan erillisiä. Kahanen perusargumentti on että arvonihilismi implikoi käytännöllistä nihilismiä jos ja vain jos otat seurauseettisen taustaoletuksen jossa motivaation ja arvoperustan välille oletetaan yksi-yhteen yhteys. Ilman tätä seurauseettistä oletusta ei voida vetää yhteyttä arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Näin ollen käytännöllinen nihilismi on käytännössä vain yksi arvoteoreettisen nihilismin alatyyppi eikä ne kaikki. ; Kahane näkee että tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun nihilismiä kauhistellaan on kauhistelun takana usein se että jos nihilismi on totta niin sitten ihmiselämä muuttuu viheliäiseksi kun tyhjyys tuijottaa meihin. Näin ollen arvoteoreettinen nihilismi johtaisi ahdistukseen, katkeruuteen, epätoivoon ja jopa itsemurhaan. Eli jos nihilismi on totta niin sitten elämämme olisi huonompaa.

Kuitenkin samalla Kahane muistuttaa siitä, että jos millään ei ole väliä ei silläkään pitäisi olla mitään väliä. Toisin sanoen jo se että väittää että nihilismillä tulisi olla jotain seurauksia vaatii taustaoletuksia. Ne ovat samantapaisia joilla hypätään arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Huomattavaa on myös se, että nämä oletukset ovat luonteeltaan esimerkiksi juuri seurauseettisiä. Eli niissä on moraalinen ja moralistinen perusjuonne. Jos nihilismi on totta niin miten meillä edes on oikeutusta ottaa näitä oletuksia? Luulisi että juuri tälläiset oletukset olisivat jollain oleellisella tavalla ristiriidassa nihilismin kanssa.

Tätä asiaa onkin kuvattu näppärästi Mackien toimesta; Objektiivisten arvojen kiistäminen voi johtaa äärimmäisiin tunnereaktioihin. Mutta toisaalta objektiivisten arvojen puute ei ole hyvä syy hyväksyä subjektiivisia huolia. Mackien hengessä jos ihmiset välittävät asioista he jatkavat elämäänsä entiseen tapaan riippumatta siitä onko metaetiikka sitten mitäkin. Toiminta ei logiikan mukaan mitenkään väistämättä katoa sillä että se on ”absurdia” jossain seurauseettisissä lisäoletuskentissä.

Kahane kuitenkin muistuttaa että nihilismistä on myös väistämättömiä seurauksia. Tämä on uskomusten perustan menettäminen. Eli jos me uskomme että arvoteoreettinen nihilismi on tosi, menettävät monet arvioivat uskomuksemme voimansa ja niiden tekeminen on mielivaltaista. Jolla tietenkin voi olla seurauseettisten lisäoletusten valossa vaikutuksia käytännölliseen nihilismiin ja toimemme tuntuvat mielivaltaisilta ja absurdeilta vaikka meillä olisikin tunteita ja mieltymyksiä ja tavoitteita. Kahane näkeekin tämän taakse jotain joka ei ole deduktiivista. Hänestä liitos on todennäköisyyksiä koskeva, induktiivinen, päätelmä;

Tämä ajatus menee siten että
1: Jos arvoteoreettisen nihilismin hyväksymisen jälkeen jatkamme elämäämme kuin ennemminkin meidän tulee jotankin ohittaa subjektiiviset huolet jotka liittyvät siihen että tekomme ovat mielivaltaisia. Eli meidän on jotenkin sammutettava subjektiivisia huolia.
2: Jos kannatamme arvonihilismiä voimme menettää arvottavia uskomuksiamme.
3: Jos menetämme monta arvottaaa uskomusta menetämme subjektiivisia huolia.
J: Josta seuraa se että nihilismi todennäköisesti johtaa siihen että elämme eri tavalla kuin ennen.

Kahane siis sanoo että tämänlaiset seuraukset olisivat yleisiä. Eivät että ne olisivat väistämättömiä tai seuraisivat suoraan nihilismistä. Mitä tällä kaikella on tekemistä arvorelativismin kanssa?

Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
1: Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
2: Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
3: Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

On aika selvää että normatiivisessa moraalirelativismissa oletetaan suvaitsevaisuutta koskevia moraalioletuksia joten se ei ole yhteensovitettavissa nihilismin kanssa. Samoin jos joku kuvaa erimielisyystilanteita niin se on kuvaus asiantilasta joka ei vaadi oletuksia siitä onko takana universaalia moraalia tai mitään muutakaan vastaavaa. Nihilistisiä nämä arviot eivät kuitenkaan ytimeltään ole, niissä on moraaliarvostelmia. On jotain joka on erimielisyyttä.

Jos lähestymme asiaa deduktiivisesti, ei ole vaikeaa huomata että arvoteoreettinen nihilismi on suoraan, deduktiivisesti ja auttamatta ristiriidassa relativismin kanssa. Relativismi sanoo että arvolauselmat ovat kulttuurista riippuvaisia. Ei että niitä ei voi tehdä mitenkään. Moni ihminen sotkeekin tässä asioita kenties siksi että arkikielisessä mielessä ”nihilismi” ja ”relativismi” pitävät sisällään mielivaltaisuuden siemenen.

Kuitenkin näissä on selvä ero; Nihilismi sanoo määritelmällisesti että et voi tehdä mitään arvolauselmia mistään taustaoletuksista. Relativismi sanoo että taustaoletuksia voi olla useitakin. Nämä ovat suoraan ja täysin loogisesti yhteensovittamattomissa. Tässä mielessä relativismin ja nihilismin rinnastaminen on loogisesti sama kuin väittäisi että kolmio on ympyrä. Relativismi ei tässä mielessä ole mitään ”nihilismiä hienossa puvussa”. Toki ymmärrän että tälläisiä ryönäisiä sloganeita voidaan kierrättää.

Toki tässä on havaittava spesifi yhteys; Nihilismin ja relativismin yhteys on se, että molemmat sanovat että universaalia moraalia ei ole olemassa. Paitsi silloin kun relativismi sanoo että universaalin moraalin sisältöä ei voi tietää ja kulttuuri on yksi yritys lähestyä asiaa. Joka alleviivaa että yhteydet ovat tällöinkin mielivaltaisempia kuin voisi olettaa yleisten mielipiteilyn valossa. Mutta kuten olen sanonut ; Ne jotka osaavat metaetiikkaa, tekevät sitä yliopistossa. Ne jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa.

Mutta entäpä se induktiivinen lähestymistapa jota Kahanekin käytti?

Senkin valossa voidaan huomata että nihilismi ei johdakaan relativismiin. Nihilismihän johtaa siinä arvostelmien ja niitä koskevien huolien katoamiseen. Tunnekylmyyteen. Ei siihen että asioita saisi perustella miten tahansa. Ymmärrän että tätä eroa voi olla vaikeaa tiedostaa jos on elänyt Suomalaisessa tai länsimaisessa kulttuurissa jossa uskonto ja sen kannattajat ovat omista lähtökohdistaan omineet moraalin – ja valloittaneet tätä kautta myös nihilismiä koskevan keskustelun.

Elämme oikeasti maailmassa jossa tietoteorian puolella esitetään että jos skientisti ei voi selittää kaikkea niin sitten se on huonoa. Ja että uskova voi kunnioittaa tiedettä mutta samalla hän kuitenkin näkee tieteen uskonnon alaiseksi niin että ihminen käyttää Jumalalta saatua järkeä. Ja samalla uskova kunnioittaa tiedettä mutta muistaa että uskonto selittää moraalin ja olemassaolomme ja muut vastaavat asiat. Tässä ei selitetä miten uskonto selittää tai todistaa. Kaikki nojaa siihen että selitetään että ”vastapuoli joutuu olettamaan jotain”. Ei siihen, että todistettaisiin että ”hei, me todistetaan ihan kaikki”.

Tietoteoreettinen analogi on siinä että uskovaiset hyvin usein sotkevatkin tieteen arvovapautta ja tieteen arvoneutraaliutta. Jotka on erotettava.
1: Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
2: Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta. Tämä erottelu olisi erittäin tärkeä pitää mielessä. Ja kun sama päättelyrakenne viedään tietoteoriasta metaetiikkaan, sotketaan – luultavasti ”mielivaltaisuus” sanan monimerkityksellisyyttä ja muita vastaavia keinoja käyttäen – nihilismiä ja relativismia.

Samassa ilmapiirissä uskovaiset esimerkiksi esittävät että ”koska ei voida todistaa Jumalaa olemassaolemattomaksi” tai ”Koska emme voi tietää Jumalasta” niin se antaisi rationaalisen syyn tehdä arvailuja Jumalan olemassaolosta. Eli koska emme tiedä niin sitten saisimme mielivaltaisesti väittää että Jumala on järkevä konsepti. ; Voidaan sanoa että tämänlainen lausunto Jumalan olemassaolosta ei ole ristiriidassa Jumalasta tietämisen kanssa. Mutta se ei kuitenkaan ole myöskään millään tavalla perusteltu tai järkevä oletus. Se on mielivaltainen oletus joka voidaan ottaa lähinnä siksi että se ei ole ristiriidassa sen perusväitteen kanssa. Näiden kahden välinen ero tuntuu olevan ihmisille hyvin vaikeaa. Luultavasti kiitos kristittyjen ahkeran metaetiikkakannanottelun niin että päättelyvirheistä on tullut kulttuurimme ja yhteiskuntamme muotisloganeita ja jopa sen ydintaustaoletuksia.

Muistutan kuitenkin että relativismin sotkeminen nihilismiksi seuraa seuraavaa päättelyketjua;
1: Mikään ei merkitse objektiivisesti, ei ole universaalia moraalia.
2: Jotta jollain olisi väliä sen tulisi merkitä objektiivisesti, olla universaalia moraalia.
J: Millään ei ole väliä.

Teisti näkee että he ovat erimielisiä premissistä yksi ja unohtavat että jotta vastapuoli olisi nihilisti heidän tulisi kannattaa premissiä 2. Jota he useimmiten eivät kannata. Vain hyvin harva metaeetikko ja vielä harvempi tavallinen ihminen kannattaa sekä premissiä 1 ja premissiä 2. Ja täät kautta rinnastukset relativismin ja nihilismin välillä ovat syvästi virheellisiä. Niissä on järkeä vain jos otetaan sisäisesti ristiriitainen asenne jossa ykköspremissi on valinta joka mitataan ihmisen itsensä maailmankuvan kautta mutta toinen premissi on sitten sellainen joka tungetaan ideologian ulkopuolelta, kristittyjen premissistöstä. Eli toisin sanoen universaalin moraalin kiistäjät punnittaisiin kristittyjen lisäoletuksilla eikä omillaan. Ja tältä perustalta tehdään väitteitä milloin he ovat sisäisesti konsistentteja ajattelijoita ja milloin he eivät ole.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että kaikki universaalit moraalinäkemykset toimivat moraalisten taustaoletusten valossa. Uskovaiset – ja monet muutkin - usein muistuttavat että jos ateisti uskoo universaaliin ja absoluuttiseen ihmisarvoon, niin heillä on premissi jota ei ole todistettu. Tämä on sinänsä redundanttia että premissi on määritelmällisesti jotain joka otetaan päättelyssä oletettuna ja otettuna ja niitä ei tavata useinkaan perustella. ; Valitettavasti ”Jumala” ei selitä. Samat metaeettiset ongelmat purevatkin myös teistisiin moraalirakennelmiin. Niitä vain ei pidetä mielivaltaisina samoin ehdoin.

Koska uskovaisilla on tunnereaktioita jotka eivät ole missään väistämättömässä kytköksessä arvoteorioihin tai tietoteorioihin. Mutta he eivät osaa kyseenalaistaa tunteillessaan näitä asioita. Kaikki moraalinäkemykset nojaavat joihinkin premisseihin. Mutta uskovaisten asioita piilotetaan. Koska ne ovat useimmiten ajatteluketjuja ”ekstra-askelin” jotka piilotetaan. He leikkivät oletuksettomuutta koska ovat tehneet samantyylisiä ylimääräisiä extraoletuksia ja ekstra -askeleita mitä tehdään kun päätellään asioita arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Niitä voi olla vaikeampi huomata koska päättelyketju on huolimaton ja piilottaa lisäoletukset ja päättelyn askeleet. Mutta tosiasiassa niitä on kuitekin enemmän. Ja niissä on helposti myös argumetin kannalta ongelmallisia lisäoletuksia joiden perushenki on se, että ovatko ne itse asiassa itsessään ristiriidassa niiden muiden otettavien taustaoletusten kanssa…

Ihminen jonka mielestä se, että moraalin lähde on kulttuuri ei voi sanoa että kulttuuri ei olisi mitään. Ihminen jonka mielestä moraalin lähde on tunneimpulssit ei voi sanoa että tunteita ei olisi olemassa ja että tunteet eivät olisi mitän. Jonka mielestä moraalin lähde on yksilö ei voi sanoa että yksilö olisi ”ei-mitään”. Jonka mielestä moraalin lähde on ihmisen lajityypillinen käytös ei voi sanoa että moraalinsa kumpuaisi ”ei-mistään”. Jumala. No. Se tuskin on olemassa. Mutta jopa olemattomasta Jumalasta kumpuavat kulttuuriset näkemykset ovat seuraajillaan kannatettuja. Ja vaikka moraali tulisi ”ei-mistään” eivät edes he olisi nihilistejä. Koska eihän sellaisia edes ole.


Lähteet:
Thomas Nagel, ”The Absurd” (1971)
Guy Kahane, ”If Nothing Matters” (2016) 

J.L. Mackie, ”Ethics: Inventing Right and Wrong” (1991)
Richard Rorty, ”Consequences of Pragmatism” (1982)

torstai 7. joulukuuta 2017

Pommitetaan kivikaudelle

Usein sanotaan että jokin taho pommitetaan kivikaudelle. Mutta vaikka kuinka aseteknologia olisikin tehokasta, niin en usko että se kykenee vaikuttamaan menneisyyteen. Mutta olisi kuitenkin jännittävää jos joku keksisi aikapommin.

Ei sellaista aikapommia joka menisi 10...9...8...7...6...5...räjähdys (Ei ole järkevää laittaa räjähdystä nollaan kun sankari aina purkaa pommin kun jäljellä on muutama mutta vain muutama sekunti. Näin aina! Tarkkuutta!) Sellainen aikapommi joka todella siirtäisi menneisyyteen.

Maailmassa onkin paljon asioita joita haluaisi pommittaa kivikaudelle. Mutta hallitusta sinne ei kannattaisi pommittaa. Ei olisi hallituksen jäsenillä kykyjä selvitä aikana jona tärkein infrastruktuuri nojasi mammutinmetsästykseen ja marjojen syömisen innovatiivisuuteen. Ja silti onnistuisivat mahdollisesti sössimään kaiken niin että tulevaisuudesta tulisi sellainen että sitä aikapommia ei kukaan voisi keksiä, saati rakentaa.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyden kaksi ydintä

6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.

Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.

Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.

Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.

Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.

Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.

Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.) Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.

Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.

Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.

Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.

Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.

Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!

Ulkopolitiikalle!

Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]

maanantai 4. joulukuuta 2017

Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti


Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

perjantai 24. marraskuuta 2017

Tiede luksuksena

Senecalla oli ylevä näkemys tieteestä. Olemassaolon tärkein saavutus oli elää oikealla tavalla. Joka tarkoitti eettisenä olemista tavalla jossa ihminen noudatti luonnollista elämää (ius naturae) ja taivaallisen universaalin sääntöjen (lex universi) mukaan. Siksi hänen luonnontiedekirjansa pitää sisällään myös moraalisia kannanottoja ; Seneca ei nähnyt niitä erillisinä.

Senecan tiedetään moittineen Kleopatraa. Moitteen alle nousi luksus. Seneca korostikin että olisi vältettävä ahneutta, lahjuksia ja muuta vastaavaa joka voi vääristää mieltä. Luksuksen ylittäminen onli tärkeä osa tieteellisen tutkimusasenteen saavuttamista. Luksus tekee hulluksi tarjoamalla tyhjää näyttäytymistä. Ajattelun vapaus vaatii taloudellista vapautta.

Minulla oli tähän liittyen hieman keskustelua erään pienen Suomalaisen vlogistin kanssa. Hän korosti että hänellä on syvällinen blogi joka eroaa julkimoiden blogeista. Oman tarkasteluni perusteella hän vaikutti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä joka on autenttinen. Syvällisyys -sana kun tuo mieleeni hyvin erilaisia teemoja.

Tässä yhteydessä puheeksi tuli se, miten yksi autenttisuuden tae on se että ei saa rahoitusta. Rahoituksen ja mainostulojen puute oli selvästi tärkeä tämän vlogistin minäkuvalle. Olin itse tässä kriittinen. Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi itse näen että jos saisin mesenaatteja voisin esimerkiksi tehdä parempia miekkailuvideoita koska minulla olisi aikaa ja toisaalta välineitä tehdä niitä. Toisaalta ymmärrän että olisin aikamoinen luotettavuusriski jokaiselle mainostajalle. Käsittelemäni aiheet ja persoonani eivät ole turvallisimpia ja vakaimpia ja helpoiten ennustettavia. Toisaalta jos minulla olisi mesenaatteja nämä ominaisuudet saattaisivat kadota. Joka on se riski siihen että autenttisuuteni katoaisi.

Itse näen kuitenkin että filosofia on vapaiden ja joutilaiden ihmisten hommaa. Ja rehellisesti sanoen sama koskee suurta osaa tiedettäkin. Toki tieteen konkreettisia ja käytännöllisiä hyötyjä ei voi aliarvioida. Jos perinteiset uskonnot joutuvat elämään riskien ja pelkojen maailmassa jossa ideologia joutuu taistelemaan ties mitä riskejä vastaan vain taatakseen pysyvyyden – eli sen että maailma taistelun jälkeen olisi huomenna samanlainen kuin tänään – on tiede kyennyt edistämään asioita. Tai ainakin teknologioita. Ja osana tätä on seurannut muun muassa se, että jos Maria Antoinetten suuhun laitettu valelause leivosten syömisestä on ollut aikanaan kannanotto Versaillesin luksuselämästä, ovat leivokset nykyään aika bulkkiasia. Tiede on tuonut luksusta.

Mutta se ei välttämättä synny siitä. Nykyään arvostetaankin sitä, että hyvä tiedepolitiikka antaa tieteelle rahoitusta mutta ei määrää lopputuloksia. Tieteen autonomisuus nähdään siis hieman samanlaisena kuin sananvapaus perinteisessä lehdistössä. Vapaa lehdistö kun oli sellainen jossa lehden päätoimittaja on autonominen eikä hänen ole pakko painaa lehteen mitä poliitikko tai vihainen kansalainen haluaa. Lehti saa siis valita oman linjansa. Autonominen tiede on sitä minkä tieteentekijät sen määrittävät olevaksi. ; Sitä voisi tässä muistuttaa siitäkin että tiedemiehet eivät yleensä ole kovinkaan hyvin palkattuja. Kenties heitä hieman pakotetaankin Senecan hyveisiin. Tässä mielessä Juha Sipilän ajatukset jossa leikattu tutkimusmäärärahasto ja työntekijäjoukko pakottaa tieteentekijät luovuuteen saa epätarkoituksenmukaista pömpöösiyttä.

Mutta kuitenkin. Samanaikaisesti aika iso osa tieteestä on itsessään koriste. Se voisi olla jopa tiedon luksusta. Monestihan tieteessä tarkkuus ja teoretisointi ylittää konkreettiset tarpeet. Ja tässä mielessä itse muistutan Lucanuksen moitteiden Caesaria joka ryhtyi filosofioimaan siinä vaiheessa kun oli hieman juhlinut, juonut viiniä ja syönyt hyvin. Jonain joka oli soveliasta tilassa jossa sulatellaan jälkiruokaa. Jotain jota tehdään kun on varaa käyttää aikaa ylimääräiseen.

Jos pragmaatikkoa kiinnostaa saada kusiaispesä ruokakomerosta pois, niin tiedemies, joku "myrmelologi", tulee kertomaan sinulle, kuinka monta niitä kusiaisia on Suomessa ja että muurahaisilla ei ole verenkiertoa tai keuhkoja ja että miten niiden vatsa on kaksiosainen (vatsa pesälle ja vatsa itselle). ; Tieteessä ideaalina on juuri kävellä ylimääräinenkin matka ja tätä kautta saadaan loisteliaisuutta ja epäkäytännöllistäkin tietoa maailmasta. Luksustavaroita on nähty hyödykkeinä joiden pelkkä käyttäminen ja näytteelläolo antaa käyttäjälle ylevyyttä joka ylittää funktionaalisen käytännöllisyyden. Tässä mielessä jopa Seneca oli rikas tyyppi jolla oli aivan liikaa rahaa ja vapaa-aikaa. Ja hänen luksuksensa oli sitä että hän saattoi kirjoitella erilaisia moralistisia luonnontiedekuvauksia sen sijaan että louhisi tuottavaa työtä rooman kaivoksissa orjana.

Tämä on työlästä loistoa joka vaatii työtä joka on vähintään pakoitellen norsunluutornissa tai ainakin keksimisensä aikaan epäkäytännöllistä – toki hämmentävän moni abstrakti teoria on arkisen soveltamisen alueelle ponnisteltu myöhemmin. Esimerkiksi autojen GPS vaatii Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Joka ei nyt ole ainakaan intuitiivinen, arkinen ja helppo teoria maailmasta. ; Tieteen luksusluonnetta korostaa myös se, että siihen liitetään moraalista ylemmyyttä ja siitä puhutaan usein estetiikan kielellä. Miten teoriat ovat kauniita. Ja miten niiden osaaminen jotenkin jalostaa elämän arjen yläpuolelle.

Jos tiede on ”ylimääräistä loistokkuutta” jota tuotetaan kun ravintoylijäämää voidaan käyttää siihen että joku tekee jotain muutakin kuin suoraan ja varmasti tuottavaa työtä, on hyvä miettiä luksuskysymystä.

Tähän löytyykin tutkimus joka käyttää fiinejä nimityksiä..
1: Patricians, jotka käyttävät hienovaraista luksusta. He ovat usein varakkaita ja vakiintuneita. Kun he käyttävät brändituotteita he eivät halua viestiä luokkaerojen yli. Tavoitteena ei ole herättää kateutta köyhissä. Sen sijaan niillä signaloidaan hyvää makua ja varakkuutta horisontaalisesti samanarvoisten kesken. He ostavat esimerkiksi brändituotteita joissa logot on piilotettu.
2: Parvenus, on nousukkaita jotka näyttävät menestystään ja saavutuksiaan. He ostavat brändituotteita joissa logot ja statustunnukset näkyvät. Luksus on signaali osaamisesta ja menestyksestä. Tämä on tärkeä erottautumissignaali. On tärkeää korostaa sitä mitä ei ole. Viestintä on tässä mielessä vertikaalista. Tavoitteena on myös viestiä luokkarajojen yli.
3: Poseurs, jotka teeskentelevät menestystä. Luksuksella haetaan nimenomaan statusta ja uskottavuutta. Tämä ryhmä ostaa helposti jäljitelmätuotteita. Ja jäljitelmätuotteiden valmistajat tietävät tämän. Siksi jäljitelmiksi päätyvät tuotteet jotka ovat nousukkaiden ja teeskentelijöiden mieleen. Eivät hienovaraiset ja usein vielä hieman kalliimmat luksustuotteet joita patriisit käyttävät.
4: Proletarians, plebeijejä jotka ovat vähävaraisia mutta eivät välitä sosiaalisesta maineesta. He ostavat luksusta eskapismin vuoksi.

Jos tiede ja filosofiointi olisivat luksusta – kuten minusta on ja vähintään argumentin vuoksi oletamme – niin voitaisiin ajatella että patriisikäytöstä tapaa aika monilta ammattimaisilta tiedemiehiltä. Heille tiede on arkea ja he eivät välttämättä jaksa intoilla asioista enää vapaa-ajallaan. Vapaa-ajalla halutaan helposti tehdä jotain muuta. Monilla ei ole tarve korostaa erinomaisuuttaan tavallisiin ihmisiin verrattuna ja tiedeosaamista ei käytetä signalointiin. Riittää että muut tutkijat tuntevat ja tietävät. Sitaattimäärät muiden tutkimuksissa kiinnostavat enemmän kuin se mitä joku maallikko sanoo internetissä.

Sitten on se luokka johon saatan hyvänä päivänä lokeroida itseni. Moni haluaa brassailla taidoillaan ja tekevät egoistisia blogiprojekteja jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta jossa on kirjaviittauksia niin että joku voi ajatella että siinä on litteratuuraa heikkoudeksi asti. Tai ainakin niin että kirjaviittauksia on niin paljon että autenttisuutta korostava syvällinen ajattelija voi nähdä että hekilöllä ei ole mitään omaa sanottavaa. Tällä luonnollisesti signaloidaan. On tärkeää snobistella jotta olisi fiksumpi kuin ne muut. Ainutlaatuinen lumihiutale pääsee vauhtiin.

Kolmas luokka on sitten se johon lokeroin itseäni huonoina päivinä. Tämä on sitä aihepiiriä joka houkuttelee pseudotieteilijöitä – jotka voidaan nähdä jäljitelmätuotteina ja imitaationa niille jotka eivät aitoon asiaan oikein taivu tai kykene. Onkin hyvä huomata että monet pseudotieteet yrittävät nimenomaan hierarkista viestintää. Viestintä on kohdistettu vertikaalisesti. Muka ollaan tieteellisiä ja sitten kuitenkin viestintä keskittyy kaduntallaajiin. Asiat myös osataan paremmin kuin tiede joka on hyvä signaali siitä että tiedeyhteisö ei ole kovin laajasti samaa mieltä asian kanssa. Joka kertoo että asia ei ole niin selvästi ”aidosti ylhäältä” kuin ”imitoiden ja teeskennellen sieltä”.

Sitten ovat ne ihmiset jotka käyttävät silloin tällöin tiedettä älylliseen hemmotteluun. Itse asiassa he vaikuttavat olevan jossain määrin tervehenkisempiä kuin nousukkaat tai teeskentelijät. Ehkä he nautiskelevat luksusta. Mutta heissä on silti jotain eettistä jonka Senecakin olisi kenties hyväksynyt..

Lähteet:
Seneca, ”Naturales quaestiones” (65)
Lucanus, ”Pharsalia” aka. ”Bellum civile”
Young Jee Han, Joseph C. Nunes, Xavier Drèze, ”Signaling Status with Luxury Goods: The Role of Brand Prominence” (2010)

torstai 23. marraskuuta 2017

Viherrynkö vain kateudesta?

Vihreydestä puhutaan paljon. Minuakin usein liitetään. Puhutaan punavihreänä liberaalina. Tai miten minulla olisi punavihreät silmälasit. On tavallaan aika kuvaavaa että vastaukseni omaan vihreyteeni on ”kyllä” ja ”ei”ja ”ei hajuakaan”. Identifiointiin kun tarvittaisiin määritelmiä ja kriteeriattribuutteja tai muita tunnusmerkkejä.

Se, että vaikka väitteitä minun pinavihreydestä heitetään tekee vihreysosa toki naamani punaiseksi. Ei siksi että identiteetti ei osuisi vaan koska tässä on koko käsitteessä on selvästi takana iso annos älyllistä laiskuutta.

Toki ymmärrän että elämäntapani ovat monin paikoin sellaiset että ne voi nähdä vihreinä. Arvostan luontoa sellaisella tavalla jota kaupungissa asuvat harrastavat. Liikun jalan ja käytän julkisia kulkuneuvoja. Koska minulla ei ole autoa. Hiilijalanjälkeni on kohtuullisen pieni. Mutta syynä on pääasiassa se, että minulla ei ole autoa. Ja minulla ei ole autoa koska minä ja suuret koneet tarkoittavat ympäristötuhoa. Enkä puhu saasteista vaan kolareista. Elämäntapani ovat säästeliäät koska minulla on budjetti. Perusnuukailu yhdistettynä hyviin kulkuyhteyksiin ja olemattomaan sosiaaliseen elämään rajaavat asiat. Toisaalta luonto ei ylipäätään välitä intresseistä, ainoastaan ihmiset. Joten omallatunnollani ei pitäisi olla mitään merkitystäkään.

Minusta tähän ekologisuusaiheeseen pitäisi saada paljon enemmän selkeyttä. Se tuntuu toisinaan olevan hyvin spesifi ja äärimmäinen mutta samalla yleiskäsite joka kuvaa kaikkia. Jopa samassa asiayhteydessä. Että ensin vihreys on jotain muodikasta jota harmittomat uusrikkaat vihreät jupit harrastavat luodessaan sosiaalista statusta punaviiniä lipittävänä hyväosaisena muodikkaassa intelllektuellikommunismissaan. Mutta sitten samalla punavihreys on kettutyttöilyä jossa yhteiskunnalliselle verokannalle haitalliset työttömät kannabikselta haisevat loisijat sotkevat hennalla kettutarhoissa samalla kun syövät heisimatotikkaria, luonnon omaa laihdutusherkkua. Molemmat näistä ryhmistä ovat itselleni vieraita. Yhtä vieraita kuin nuo stereotyyppiset mukavitsit jotka tuntuvat seuraavan kuvauksissa oleellisena asennesisältönä.

Ekologisuus, kestävä kehitys, vihreys ja luontoteemat ovat minusta tärkeä asia jota käsitellään hyvin ylimalkaisesti. Etenkin kun sitä liitetään maailman tärkeimpään asiaan. Minuun. Tai johonkin mitättömään asiaan kuin suurten ja vaikutusvaltaisten valtakeskittymiä hankkivien ideologisten liikehdintöjen kuvaamiseen. ; Karkeasti ottaen ongelmana on se, että kaikki tavallaan arvostavat luontoa. Mutta se mitä tällä sitten tarkoitetaan vaihtelee hyvinkin ankarasti. Monet luontoystävälliset arvot ja elämäntavat ovat jopa keskenään ristiriitaisia.

Maailmalla onkin sellaisia tuulahduksia että suurin osa ihmisistä arvostaa esimerkiksi sitä että tuotteet eivät saastuta. Usein vihreys on ”Tiebreaker” eli vihreydestä ei välttämättä haluta maksaa mutta valtaosa valitsee muuten samanlaisista ja yhtä laadukkaista ja samaa hintaluokkaa olevista tuotteista sen joka mainostaa olevansa ekologinen. ; Mainostajat ovat huomanneet tämän ja vihreydellä on mainostettu ties mitä. Ja näin mainostajiin kohdistuu epäluottamusta. Tämä lisää skeptisyyttä kaikenlaisia vihreysväitteitä – ja kenties myös koko ilmiötä vastaan. Ainakin osa vihreydestä on ideologista haihattelua, pseudotiedettä ja valheellista mainontaa. Suuri osa ei kuitenkaan kyynisty koko vihreyteen ja heitä tavoitetta pois.

Itse näkisin jopa niin että olisi hyvä segmentoida ihmisiä luontosuhteensa mukaan tarkemmin. Luonnollinen kun voi tarkoittaa yhdessä ääripäässä luontaistuotteiden, kristalliterapian ja homeopatian sävyttämää elämää. Ja toisessa ääripäässä on sitten luonnollinen survivalisti joka osaa tappaa karhun puukolla. Ja joka metsään miettiessään ei mieti puhelimen kohdalla sitä että jos joutuu pulaan sillä voi soittaa hätäkeskukseen vaan että siitä voi macgyveroida nuotionsytytysvempeleen kunhan ensin pilkkoo kuoret kirveenterän raaka-aineeksi.

Itse käsittelisin normaalin ”ekologisuuden” erikseen. Ja vasta sen jälkeen aktivismin.

Tämä on tarpeen koska tiedän aika montakin vanhemman polven ihmistä jotka ovat arvoiltaan konservatiiveja ja he kokevat vastenmielisyyttä vihreyttä kohtaan. Kuitenkin he arvostavat kierrätystä ja miettivät autojaan hankkiessaan paljon sitä kuinka paljon auto kuluttaa. Vastustuksen kohde onkin enemmän kulutustottumuskulttuuri kuin varsinainen ekoajattelun dissaus. Moitittavana tuntuu olevan enemmänkin elämäntavan takana olevat ideaalit kuin varsinainen tekeminen.

Sitä voitaisiin periaatteessa nähdä että luontosuhteita voi lähteä avaamaan miettiällä muutamaa segmenttiä jotka eivät sisällä kaikkia ihmisiä. Mutta jotka ovat kuitenkin havaittuja ryhmittymiä. Ja aiheen kannalta sekä relevantteja että keskenään erilaisia. ;
1: Nuoria aikuisia jotka ovat kohtuullisen hyvin koulutettuja. (Vähintään toinen aste.) He työskentelevät palvelualalla, myynnissä, yksityisyrittäjinä tai opiskelijoina. He ovat vähävaraisia ja asuvat urbaanissa ympäristössä. He kokevat tietävänsä paljon luontokysmyksistä mutta toisaalta eivät oikein jaksaisi kierrättää arkielämässä eivätkä voi oikein toisaalta maksaa enemmän tuotteista säästääkseen luontoa. He elävät nuukailun ja urbaanin maailman ytimessä tavalla joka mahdollistaa vihreän elämäntavan ikään kuin pakotettuna. He pitävät luonnosta ja eläimistä. Osa heistä haluaisi koiran.
2: Vihreitä aktivisteja jotka ovat sanotaan 25 ja 34 vuoden välillä. Ja vastaavasti jossain 45 ja 55 vuoden välillä. He ovat hyvin koulutettuja kaupunkilaisia. Heillä on arvostettavat ammatit, ja niihin liittyvät ihan hyvät tulotasot. Heitä kiinnostaa ympäristöystävällinen kuluttaminen. Kierrätys on osa järjestelmällistä arkea. He ovat tiedostavia ja ymmärtävät että ympäristökysymys on tärkeä tavoilla jossa otetaan myös epäsuorat vaikutukset huomioon. He ottavat selvää asioista ja kokeilevat kaikenlaisia asioita melko avomielisesti. He ovat vihreitä kuluttajia siinä mielessä että he ostavat tuotteita jotka ovat ekologisin lupauksin myytyjä. Toisaalta he ovat skeptisiä instituutioiden tekemille mainoksille. Omatunto ja arvot ovat heille tärkeässä osassa ekologista elämäntapaa.
3: Kolmannessa ryhmässä on sanotaan 45 vuodesta ylöspäin olevia ihmisiä joilla on hieman alempi koulutustaso. He ovat tehneet koko aikuisikänsä töitä myynnissä, yksityisyritäjinä, fyysisissä töissä, jotkut jopa hallintotoimissa. Eläkkeelle on jo menty tai sinne pääseminen kiinnostaa. Rahaa ei ole hirveästi eikä ole koskaan ollut. Heillä on negatiivinen asenne ympäristökysymyksiin koska he näkevät sen haihatteluna. Heillä on kuitenkin positiivinen suhde metsästykseen, kalastuksen, kierrätykseen ja marjastukseen joita he tekevätkin joskus itsekin. Heitä kiinnostaa kaikki energiaa säästävä asuminen ja bensaa säästävän autoilun tapaiset asiat. He ajattelevat ennen kaikkea tuotetta eivätkä sen ostoketjun kaikkia epäsuoria vaikutuksia. He eivät luota mainosmiehiin ja vihreisiin haihattelijoihin. Konservatiiveina he eivät halua muuttaa elämäänsä ja he välttelevät luontoliikkeisiin identifioimista koska näkevät sen ideologisena. He ovat konformisteja eivätkä halua tehdä mitään erikoista ja outoa tai sellaiselta vaikuttavaa. Ja näin heillä on ennakkoluuloja vihreyttä kohtaan.  

Näiden ryhmien esilletuonti on tärkeää koska niissä korostuu se miten kaikkien luontosuhde ja suhde kestävään kehitykseen on oleellisesti erilainen. Kuitenkin ympäristön tasolla he toimivat tavoilla jotka omalla tavallaan ovat ympäristöystävällisiä. Motiivit ja näkökulmat ovat hyvin erilaisia. Itse näen että olen jossain määrin ensimmäisessä ryhmässä. Ja kun vihervasemmistohipsteririnnastus tulee, rinnastaja on yllättävän usein kolmosryhmässä oleva tyyppi joka vihjaa minun kuuluvan kakkostason ryhmään.

EI tässä ole hirveästi mitään sanottavaa.

Sitten jos puhutaan kunnon ideologeista jotka ovat intoutuneet niin heitä on vähemmän. Toki laakamatoja nautiskelevat hamppuhipit tulee jostain syystä aina mainita hauskana ja värikkäänä esimerkkinä sellaisten ihmisten toimesta jotka itse loukkaantuvat jos heidän viiteryhmänsä rinnastetaan sen sisällä tilastopoikkeuksena oleviin natseihin.

Itse olen pitänyt oleellisena erotella nämä ympäristöaktivistit erilleen. Sillä heissäkin on erilaista liikehdintää. Esimerkiksi voitaisiin sanoa että on olemassa luontokeskeisiä aktivisteja joilla on aika vähän tekemistä toistensa kanssa;
1: Planeetanpelastajat haluava suojella elinolosuhteita. Luonto on heille usein virkistyskäyttöön tarkoitettu tila jossa on esteettistä arvoa. Keskittyminen on maahan, ilmaan ja veteen keskittyvää. He suosivat pullojen kierrättämistä, vastustavat ylipakkaamista ja pitkiä kuljetusmatkoja. He arvostavat vesien ja jokien puhdistusurakoita ja voivat boikotoida harvinaisista trooppisista jalopuista tehtyjä tuotteita. Keskittyminen elottomaan luontoon ja geologiaan.
2: Terveysintoilijat taas näkevät ympäristöongelman enemmänkin omana ongelmanaan. Huolena on sujuvasti vaikkapa se miten liiasta auringonvalosta aa syövän tai miten geeneihin tulee sairauksia ydinvoiman seurauksena. Huolen kohde voi sujuvasti olla myös se, miten heidän lastensa terveys vaarantuu hedelmissä olevien hyönteismyrkkyjäämien kautta. Pitävät luomutuotteista, suosivat prosessoimatonta ruokaa. Vastustavat pullotettua vettä ja lisäaineita.
3: Eläintenrakastajat boikotoivat tonnikalaa ja turkiksia. Suojelevat manatteja ja erityisesti söpöjä eläimiä. Haluavat ennen kaikkea että tuotteet ovat ”julmuusvapaita”. Kannustavat usein kasvissyöntiin.

Näiden kesken ei ole välttämättä paljoa keskustelua. Esimerkiksi itse olen kenties lähimpänä tuota eläintenrakastajaluokkaa. Terveysintoilu motivoi minua hyvin heikosti vaikka tiedänkin että se on muodikas pseudotiedeaihe jonka kunnon skeptikko tuntisi. Mutta en vain ole jaksanut kiinnostua. Ehkä tämänlainen kiinnostaa ihmisiä joilla on kovempi elämänilo ja odotukset oman epäpyhän elämän jatkumisesta pitkiä aikoja.. Ympäristökysymykseen voin suhtautua melko neutraalisti, mutta se ei innosta. Se on ikään kuin epäsuora hyöty sille tärkeälle ja kiinnostavalle. Se on sitä työtä jota tehdään jotta saadaan niitä eläimiä!

Toki itse olen näitä Ilkka Koiviston tyylisiä ihmisiä jotka kokevat tärkeäksi keskittyä eläinten hyvinvointiin eläinten oikeuksien sijaan. Tätä taustaa kohden ei kenties yllätä että olen käynyt Kiteen opetusteurastamossa teurastus- ja lihanleikkuukurssitusta. Ja olen ollut MTT:n tutkimussikalassa jossa on tehty ruokintatutkimuksia ja sikojen hyvinvointitutkimuksia. Olen käyttänyt aika vähän voimavaroja sen miettimiseen onko eläintarha vankila tai hyvinkohdeltu ja terve tuotantoeläin petoksen uhri. Eläintarhaan laittamisten kanssa koen huolta lähinnä eläimistä joilla on kova vaellusvaisto. Koska se on se eläinten hyvinvointiasia. En aseta itseäni jumalaksi päättämään universaalisti kaikkien eläinten puolesta sen mitkä ovat niistä tärkeitä arvoja. Tämä ei toki ole estänyt minua päättämästä osan niistä päiviä sellaisella banaalin konkreettisella tasolla. Eli vaikka olen eläinystävä niin siitä huolimatta tämäkin taso tuntuu olevan liian karkea jotta identiteettini solahtaisi mukavasti mukaan asiakokonaisuuteen. Saati sitten että orgaaninen kokkailu pitäisi saada mukaan.

Tämä kaikki alleviivaa sitä että kun luontoaiheessa on erilaisia suhtautumistapoja ja aktiivisuustapoja, niin yhdessä päässä voi olla hyvin haihatteleva terveysintoilija jolla on paljon salaliittoteorioita jotka koskevat ruokaa. Illuminati confirmed. Toisessa päässä voi olla sitten konkreettinen ja jopa militantti eläintenystävä joka tekee murtautumisiskuja koe-eläinasemille. Yhteistä näiden kahden välillä voi olla hyvin vähän niin asenteessa kuin toiminnassa. Tiivistäminen ”vihreyteen” voi tässä mielessä kätkeä isoja asioita. Kategoria ei enää kuvaa todellisuutta vaan piilottaa sitä.

Jopa aktivismikeskeisessä ympäristöliikkeessä on useita erilaisia toimintatapoja. Liikkeen sirpaloitumisen takana voi olla esimerkiksi se, että (1) yksilöt saavat enemmän suhteellista valtaa pienissä ryhmissä. Status ja kuulluksi tuleminen helpottuvat. (2) Erot ovat voineet olla olemassa ja liikkeen kasvu ja yleistyminen on tuonut nämä esiin. (3) Kilpailu ideologioissa on kuten kilpailu markkinoilla ja segmentoimalla ja erilaistumalla voidaan luoda kilpailuetua (4) Siitä tulee strateginen etu kun erilaisia toimintatapoja voidaan harrastaa niin että asenneilmapiirin muutos ei tuhoa koko liikehdintää vaan uhkaa korkeintaan vain osaa ryhmittymistä.

Lähteet:
”Consumer Trends in Sustainability” [https://www.solarcity.com/sites/default/files/reports/reports-consumer-trends-in-sustainability.pdf]
“Identifying the green consumer: A segmentation study” [https://link.springer.com/article/10.1057/jt.2008.28]
GreenMarketing “Know Thy Target” [http://www.greenmarketing.com/articles/complete/know-thy-target/]
Ilkka Koivisto, ”Elämänmittainen luontoretki” (2010)
Luther P. Gerlach “The Structure of Social Movements:Enviromental activism and its opponents” [http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.1666&rep=rep1&type=pdf]

perjantai 17. marraskuuta 2017

Se kauhea homosaatio

Hetero Pride Finland 21.9. 2013 jäi muistoihimme eräänä erikoisimmista tapahtumista. Se oli tietenkin myöhässä ja jälkijättöisesti maahamme tullut kopio. Kansallismielisemme ovat hämmentävän globaaleja ja 1980 ja 1990 luvun ”Straight Pride” idea tuli maahamme. Mutta vain käväisi. Tapahtuma oli niin syvä onnistuminen että toista ei ole ilmeisesti tarvittu. Tai saatu aikaiseksi. Sen epäonnistumista ei kuitenkaan järjestäjien puolelta myönnetä joten ilmeisesti asia saatiin kokoon pienellä joukolla ja kerralla.

Tämä tapahtuma sai Suomessa erityispainotuksensa homosaatio -sanan ympärille. Idea oli tuttu; Korostetaan että ei vihata homoja ja siksi luodaan erikoisia jaotteluja. Vähän kuten ne fundamentalisti ajavat fundamentalistikristityt jotka eivät vihaa syntistä vaan syntiä. Eroa on vaikeaa nähdä ulospäin vaikka se onkin kannattajille itselleen ilmeisen rakas ja tärkeä. Näitä kulmia herätti sekin että jos homoseksuaalisuus ja homosaatio erotetaan niin miksi tapahtuma oli hetero pride? Että miksi on oletuksena että vain hetero voisi dissata homosaatiota? Tämä vihjaa että ajatus joko ei ollut loppuun asti mietitty. Tai sitten se oli vähintään osittain valehtelua. Minua kiinnostaa sisäinen koherenssi joten en välitä epäonnistumisen syistä. Kun selvää on että jotain vikaa jossain on.

Homosaation ideana oli se, että vihattiin ”homopropagandaa”. Eli sitä että esimerkiksi ”Sillä Silmällä” -tyylisissä sarjoissa homoja näytettiin positiivisessa kulmassa liikaa. Samoin homojen avoin toiminta häiritsi eri tavalla kun avoimet heteroseksuaalit. Homot saivat siis olla homoja kunhan tähän ei liittynyt medianäkyvyyttä tai katunäkyvyyttä. Kyseessä oli toisin sanoen väärien mielipiteiden ilmaisun rajoittamista koskeva kampanja. Mikäli kampanja siis oli kuvattu hetero priden järjestäjien ja kannattajien suusta rehellisesti.

Itselleni tämänlaisissa ihmetyttääkin se, että ihmisten vilpitön ”mielipiteily” ja ”hurahtaminen” nähtiin jonain jota pitää rajoittaa. Se, että ihmiset haluavat jotain homoja stailaamaan ja katsovat ohjelmia ja nämä saavat mainostuloja oli selvästi ikävä asia monille. Tätä vastaan piti taistella. Tai oikeastaan uhriutua sellaisella tavalla joka herätti kysymyksiä siitä olisivatko muutamat ryhmään kuuluvat neidit olleet sellaisia että heidän kenties pitäisi kannattaa homoavioliittoja ihan sillä että ilmeisesti haluavat päätyä naimisiin ja sekstaamaan naisten kanssa. Eivät he ainakaan perinteisiä cisheteromisnormeja uhriutumisessaan seuranneet.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Hedelmä

"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla", sanovat. Ja keille aina annetaan omenia? Opettajille! On käsite antaa opettajalle omena.

Sellainen on meininki että "tuo omena tahi lasareetin ovet käyvät teille". Ja sitten jos omena tuodaan, opettaja pahanilkisesti puraisee synnin hedelmää.

Aika häijyä!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)