perjantai 6. syyskuuta 2019

Feministien ristiriitaisesta suhteesta tieteen valikointiin

Jotkin asiat ovat melko selviä. Ja yksi niistä asioista on se, että feministit eivät yleisesti ottaen pidä evoluutiopsykologiasta. Ja toisaalta evoluutiopsykologit eivät pidä feminismistä. Tämä saa joskus vandalistisia ulottuvuuksia, jos muistetaan vaikkapa sitä miten sosiobiologi Wilson kasteltiin ja miten evoluutiopsykoloiaa ympäröi vihapostin, maineenlokaamisen ja vandalismin harrastamista. Ja evoluutiopsykologian puolella kirjoitetaan usein kritiikkiä naistutkimusta kohtaan.

Tämä on itselleni vähän hämmentävä asia, koska olen tavallaan tullut toimeen sekä feministisen puolen että evoluutiopsykologisen puolen kanssa. Tavallaan. Siis niin kuin minä nyt oikeasti olen ilman debattia ja riitaa missään. Mutta suhteellisesti sanoen olen ollut molemmissa piireissä kohtuu pienin konfliktein.

Nähdäkseni perusaskeleen siihen miksi konflikti ylipäätään on on se, miten Jukka Hankamäki kuvaa kiistakysymystä. Hankamäen filosofia on fenomenologista ja siksi niinsanottua naturalismia vastaan. Hän korostaa sitä että evoluutiopsykologit, esimerkiksi suomalaiset Tammisalo ja Jussi K. Niemelä eivät tavallaan osu oikeaan. Mutta hän korostaa että feminismi on poliittista. Mutta silti hän näkee että feminismi on vahvan poliittista.

Oma suhtautumiseni on tavallaan se, että feminismi puhuu pääasiassa gender -sukupuolesta kun taas naturalistit puhuvat sex -sukupuolesta. Ja jos kuvataan sosiaalista sukupuolta, (gender), se on tietenkin etiikan tapainen aihe johon liittyy politiikkaan vivahtavia taustaoletuksia tai vähintään asioita joihin reagointi on . Biologinen sukupuoliero taas voidaan ottaa ruumiillisena tosiasiana jossa on sitten biologialle tyypillisesti paljon poikkeamia jotka tekevät asioista tilastollisia.

Mutta tämä perusaskel jättää osia tavallaan piiloon. Sillä jos katsoo feministejen juttuja ja keskustelee heidän kanssaan, mukaan tulee usein vahva kokemus siitä miten feminismi on sisäisesti jännitteistä tai peräti suoranaisen ristiriitaista.

Tätä tunnelmaa kuvannee esimerkiksi tilanne, jossa feministiltä ensin olettaa sitä, että hän hylkäisi ajatuksen että ihmisluonnetta voitaisiin tiivistää tieteellä saattaa sitten selittää toisissa konsepteissa että patriarkaatti olisi empiirisesti todistettu asia ja miten olisi myös on empiirisesti todistettu, että rasismi on juurtunut hyvin syvälle meihin jokaikiseen.

Samaa tunnetta olen saanut kun olen jutellut erään feministisen antikvariaattorin kanssa. Hän dissaa evoluutiopsykologiaa mutta pitää evoluutiosta ja psykologiasta. Ja tässä usein on sellainen asia, että hän vaikuttaa melkein enemmän vihaavan evoluutiopsykologiaa nimenä kuin yksittäisiä sen sisällä tehtyjä tutkimuksia. Koska hän näkee että evoluutiopsykologia on sateenvarjotermi jossa on kaikenlaista tutkimusta ja jos sen tekee hyvin voi sitä siirtää normaalin psykologian puoleen. Hän näkee evoluutiopsykologian poliittisena ilmiönä jossa on vaihtelevantasoista tiedettä joka tukee tiettyä agendaa.

Samoin olen törmännyt feministeihin jotka ovat toisaalta selittäneet miten ihmistä ei pidä lokeroida, mutta jotka sitten jonkinaikaisen keskustelun jälkeen voivat sanoa että esimerkiksi heidän on helppoa uskoa että olen jotenkin biologisesti virittynyt alastomiin naisiin. Tosin tässä saattaa tulla heti perään keskustelua kulttuurista, esimerkiksi siitä miten jos kulttuurissamme olisi normaalimpaa kulkea vähemmin vaattein niin olisin todennäköisesti tottunut asioihin paremmin.

Ei ole tavallaan ihme, että on vaikutelma jossa intersektionaalisen skenen parissa tapahtuu valikoivaa vetoamista tieteeseen. Ja että tämä mukailee sitä normaalia kaavaa joka on itselleni tuttu esimerkiksi evoluutiokritiikistä; Ideana on juuri se, että on tavallaan tilannekohtainen mittari jossa vastapuolen teorioita moititaan säätämällä epistemologia vaihteelle jossa kuvataan miten lopullista tietoa ei voida saavuttaa. Ja tätä kautta voidaan torjua erilaisia teorioita jotka mallintavat ”miksi pojat ovat poikia ja sovinistiseksi tulkittu käytös onkin vahvasti biologista” samalla kun he hyväksyvät että ”ihmiset ovat tutkimusten mukaan kaikki rasisteja joten ’en ole rasisti’ heitto on huonoa itseymmärrystä”. Joissa on mielenkiintoisesti erilainen suhde sekä tutkimuksen lopputulokseen että siihen mitä sen varasta voidaan päätellä. Että onko jonkin asian luonnollisuus kahle joka sitoo normatiiviseen käytökseen vai onko se jokin joka nimenomaan velvoittaa kontrolloimaan käytöstä jotta se ei ajaudu siihen ”Luonnontilaan”.

Tässä voisi katsoa pikaisesti muutamia yleisiä syitä sanomisten ristiriitaisuuksiin. Yksi on se, että on yksinkertaisesti cherry pickaava. Eli ”tieteenfilosofian sinänsä oikeassaolevat ja tunnetut epistemologiset ongelmat” ovat tärkeitä kun todistetaan että vastapuolen teoriat ovat ”väistämättä puutteellisia”. Ja miten sitten omien näköemysten mukaisten kohdalla ”se on tiedettä”. Itse olen suoraan sanoen ohittanut tämän totena mutta irrelevanttina koska (1) ne koskevat ihan kaikkea joten se ei ole erotuskriteeri ja (2) katson mieluummin vain sitä kumpi sitten on paremmin toimiva tutkimusohjelma tai muuten sellainen suodatintesti, että syntyy ero eri teorioiden välille; Eli toinen selviää testistä ja toinen ei. Nämä kertova laadusta.

Toinen asia on tietenkin mielipiteenmuutos. Jos ihminen muuttaa mielipidettään, se voi näyttää ristiriitaiselta. Toisaalta joku voi leikitellä ajatuksilla ja ainakin oma vlogini on taatusti sisäisesti ristiriitainen videosta toiseen koska minun ideani ei ole tuottaa mitään koherenttia teoriaa kaikesta ja esitellä sitä. Sen sijaan ideani on tuottaa juttuja joiden sisäinen logiikka on jotenkin kiinnostava – joskus jopa siten että video metarakenteena kaatuu omien esittelemiensä periaatteiden mukaisesti tavalla jonka vain fiksu huomaa. En usko että mielipiteenmuutos ja leikittely on kovin yleistä. Mutta silti avaisin vielä yhden kanavan joka saattaa selittää miksi kannanotot voivat olla ristiriitaisen oloisia.

Intersektionalismi on muuten siitä hauska termi, että se esiintyy netissä lähinnä intersektionalismin kritiikkinä. Varsinkin suomeksi näkyy että aika harva feministi itse liputtaa sitä. Tästä syntyy vähän sellainen tunnelma että kun lukee kritiikkiä aiheesta, ja kritiikki sanoo että termiä on viime vuosina toistettu paljon, niin se näyttää olevan enemmän niin että intersektionalismista ovat puhuneet sen kriitikot aika kovalla innolla. Tämä on mielestäni hyvin kuvaava piirre koko asiassa. Toinen huomattava asia on se, että monet naiset ja periaatteessa feministitkin ovat korostaneet että ”uusi intersektionalistinen feminismi” ei ole hyvä. Tämä on hyvä tiedostaa koska feminismi esitetään usein jonain monoliittina joka jotenkin yksiselitteisesti on jotain jota on helppo vastustaa tai sitten se on "epämääräinen" ja tätä kautta kaikkea muuta kuin siistiin onelineriin mahtuva tiivistelmä joka kuvaa koko liikkeen.

Itselläni syvin vastustus feminisissä koskee toisen aallon feminismiä. Ensimmäisen aallon feminismiä saatettaisiin tarvita nykyäänkin. Tämä on sitä Simone de Beauvoir -porukkaa joka vaati äänioikeutta ja muita vastaavia oikeuksia. Toisen aallon feminismissä taas oli Luce Irigarayn tyylisiä hahmoja jotka korostivat miten naiset ja miehet ovat oleellisesti erilaisia. – Tämä on hauska piirre koska monesti Irigaray esiintyy feminismikritiikissä ja tästä saadaan aika vahva yhteys siihen miten hän kuitenkin on tavallaan samaa mieltä tästä sukupuolisuuskysymyksestä. Intersektionalismissa ideana on se, että on katsottava asioita monesta eri näkökulmasta. Ja tässä on selvää että ei voida rakentaa pelkän naiseuden varaan mitään yhteistä rintamaa. Ihan sen vuoksi että jos valkoinen nainen taistelee lasikattoa vastaan ja miettii miten pääsee johtotehtäviin, voi tummaihoinen nainen taistella olemassaolon oikeutuksestaan. Itse näen että aika monen valkoisen feminismin taistelu intersektionalismia vastaan johtuu siitä että he ovat tavallaan samassa asemassa kuin perinteisiä sukupuoliarvoja tukeva mies. Sillä jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, intersektionalisti huomauttaa myös siitä että maahanmuuttajataustaisen naisen euro on vielä tätäkin pienempi joten tämä asia kohtaa naisten sisäistä konfliktia jopa enemmän kuin valkoihoisen miehen ja valkoihoisen naisen palkkakuilu. Valkoisesta naisesta tulee tällöin tavallaan ”uusi mies”. Mieleni iloitsee aina kun näen jotain tämäntapaista. Ironia viehättää.

Tämä leimautui esiin aika vahvasti siten että monen muuttujan kautta ratkaisuista tulee hyvin erilaisia. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään, koska islamiin liittyy kättelemättömyystapoja. Lisäksi intersektionalismi on irtautunut perinteisestä sukupuolinäkökulmasta niin että se ei tavallaan ole enää naisliike vaan laajempi ihmisoikeusliike. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten vaikeaa Naisasialiitto Unionin sisällä on ollut niinsanotun transkysymyksen kanssa. Jos on tottunut toisen aallon feminismin sisaruusnäkökulmaan jossa on ilmoilla joskus ihan suora sukupuolten sota tematiikka, on taatusti hankalaa jos pitää puolustaa ihmisiä jotka muuntautuvat sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi. Sellainen onkin sotkenut monien pasmoja. Nyt kun ei enää murreta sukupuolinormeja ja sukupuoleen sidottuja kahleita vaan hämärretään itse sukupuoltakin.

Ja tämä on tavallaan se ensimmäinen puoli. Intersektionalistinen feminismi ei ole naistutkimuksen synonyymi. Intersektionaalinen feminismi on enemmänkin ihmisoikeusliike. Se on puhtaasti poliittinen suuntaus. Ja tätä kautta on tavallaan ymmärrettävää miksi feministit voivat puhkoa autonrenkaita evoluutiopsykologeilta. Heille kysymys ei ole tieteen teorioista vaan käytännön elämästä. Ja tässä haasteena on se, että molempi puolista tavallaan ajattelee että ”tosiasia” ja ”käytännössä asioiden oleminen” ovat heidän puolellaan. Tiedemies näkee että totuus on tieteen teorioissa ja vastapuoli että totuus on siinä elämässä jota eletään ja koetaan joka päivä.

Tätä kautta näkisin että jos joku Niemelä olkiukottaa feminismiä kun puolustaa sex -sukupuolta tajuamatta että vastapuoli käyttää gender -keskittämistä niin tässä tulee vastaan sitten se näkökulma jossa ollaan vielä syvemmin puhumassa ihan eri asioista. Eli tässä ei vain selitetä perusteltua tiedenäkökulmaa joka ei osu lainkaan kritiikkinsä kohteeseen vaan johonkin olkiukkoon. Vaan kysymys on tavallaan siitä että ei ymmärretä kontekstoida koko asiaa laajemmin oikein. Filosofi tai loogikko voisi puhua tässä yhteydessä kategoriavirheistä päivätolkulla. Ihmisoikeusnäkökulmasta näen että on tavallaan helppoa ymmärtää monta asiaa. Sillä esimerkiksi uskonnottomuutta vastaan käydään hyvinkin samantapaisilla jutuilla kuin feminismiä. Jos olet uskonnoton, on ihan tavallista että joku sosiologi Martti Muukkonen tulee kertoilemaan teidän suljetuille palstoillenne miten tiede todistaa että vakain yhteiskuntajärjetys syntyy uskonnon varaan koska joku Max Weber on niin määritellyt.

Itse näen että tätä vastaan voi tietenkin puolustautua selittämällä miten Weberin teoriat eivät ole falsifioitavissa. Mutta tämä on käytännön tasolla aika triviaalia koska Muukkonenkin oli vain kuvaamassa miten hän on auktoriteetti ja tyhmempien pitää niellä hänen viisautensa ilman keskustelua. Tietona ja Totuutena. Ja tässä yhteydessä jos vastapuoli käyttäytyy epäasiallisesti, on se tavallaan mukamas voitto näille uskonnon yhteiskuntaulottuvuutta korostaville.

Mutta tässä on tavallaan unohtunut se, että monelle voi tilanne olla se, että jos yhteiskunta tallaa joka päivä niin mikä onkaan se intressi ylläpitää sitä omalla kärsimyksellään? Vastaan tulee vahvat asiat utilitarismista, jossa yksi ongelma on se, että onko esimerkiksi oikein ostaa monien hyvinvointia jos se tarkoittaa joidenkin syvää sortamista ja isoa määrää kärsimyksiä. En ole oikein ymmärtänyt miksi ihmeessä pitäisi totella jotain falsifioimattomissa olevaa Weberiä jos se lopettaa uskonnonvapauden ja tuottaa omaan elämään lähinnä hirvittäviä kärsimyksiä joiden rinnalla oma itsemurha vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta. Kristityt eivät ole kertoneet minulle vakuuttavaa argumenttia miksi juuri minun olisi oikein uhrautua ja uhrata ainutkertainen elämäni jotta heidän yhteiskuntansa ei mullistuisi. Että miksi tämä yhteiskunta on arvokkaampi minulle kuin minä.

Tässä voisin sanoa jopa niin että intersektionaalisuus selvästi pelottaa. Ja se johtuu siitä että vaikka vähemmistöt ovat aina määritelmällisesti marginaalissa niin vähemmistöjä on yhteensä hyvinkin paljon. Intersektionaalisuuden ehkä tunnetuimmasti vähän liittyvä tunnusmerkki ja symboli - erilainen LGBT+ -lipusto jossa on paljon eri kirjaimia ja lisää niitä tuntuu aina tulevan – ei ole mikään yksittäinen monoliitti. Jokainen kirjain on tavallaan oma lobbausryhmänsä. Ja kun niitä on tarpeeksi niin valkoihoinen keski-ikäinen kristillinen heteromies huomaa että hän on tarkastimääriteltynä itse asiassa aika pieni joukko. Käsite on, ironista kyllä, tilastotieteellinen. Jos tarkastellaan vain yhtä piirrettä, se on usein sellainen että siinä on selvä enemmistö ja sitten vähemmistöjä. Mutta jos tarkastellaan useita muuttujia samanaikaisesti, on yhä harvinaisempaa ja harvinaisempaa että ei vain yksi vaan ne kaikki ovat sitä yleistä. Vanha kikka jolla kaikista saadaan yksilöitä on ottaa tarkasteluun riittävän monta muuttujaa. Jokaisella on jokin erikoinen piirre, joka tekee heistä poikkeuksellisia. Esimerkiksi minulla on maine tyyppinä jolla on pienet kädet. Valkoihoinen keski-ikäinen heteromies on helposti vähemmistöä pienikätisyyden ja uskonnottomuuden kohdalla. Jolloin havaitaan että ”Keskivertoja” on tavallaan hyvin hyvin vähän.

Tässä idea tulee varmaan hyvin esiin toistetusta Niemöller -sitaatista jossa kerrotaan että ”ensin ne tulivat hakemaan sosialistit enkä sanonut mitään koska en ollut sosialisti” Ja joka päättyy siihen, että sanotaan että ”sitten he tulivat hakemaan minut eikä ollut ketään puhumaan puolestani”. Itse näen että esimerkiksi monokulttuuriasemassa olleen kristinuskon tämänhetkinen kriisi on siinä, että he kokevat olevansa laajakirjoisen hyökkäyksen kohteena eivätkä ymmärrä että he ovat itse rakentaneet koko ongelman. He ovat ärsyttäneet liian montaa eri vähemmistöä ja kuvittelevat että kiusatut jotenkin olisivat anteeksiantavia eivätkä yhtään vihaisia. Konservatiivista rationalismiaan puhkuvat saattavat yrittää henkiä jotain tyyntä joka on heille rationaalisuudenkorviketta. Kuten sanontoja siitä miten ”ei pidä korjata jotain jos se ei ole rikki”. Kuitenkin tosiasiassa jokainen vihainen vähemmistö on tavallaan juuri se signaali siitä että asia on rikki. Ja kun pieniä vikoja on riittävästi voidaan huomata että esiin nousee kysymys siitä miksi enemmistön pitäisi totella vähemmistöä – eli kaikkien muiden kuin eliittiin määrittäneen ”mukamaskeskiarvossa” olevaa tyyppiä joka ei kuvaa itseään yhdellä piirteellä vaan klimppinä ”keski-ikäinen valkoihoinen kristillinen lihaa syövä heteromies”.

Tavallaan ihmisoikeus – ei siis tiedetasolla - intersektionaalisessa mallissa valkoihoinen keski-ikäinen ateisti saattaa olla kovakin vihollinen juuri siksi että heitä ei hittojakaan kiinnosta ottaa päähänsä kristillisestä pajavasarasta jonkin Weberiläisen yhteiskunnan selkärangan säilyttämisteorian vuoksi johon ei itse edes usko.

Tässä voidaan jopa puhua psykologisista tiloista. Ja ne ovat tavallaan tärkeä asia. Valta-asemasta on helppoa leikkiä rationaalista ja coolia. Koska aika ei mene yhteiskunnan perusrakenteiden rattaisiin murskautuessa voi esitystyyli olla rauhallinen ja moni sekoittaa tämän samaksi kuin se että asia on hyvin perusteltu. Tässä olisi otettava huomioon sekin, että jos sitten kuluttaa päivänsä vaikka siihen että joutuu mukamas oikeuttamaan omaa ei-kristillistä vakaumusta jollekin mukamas tenttioikeuden saaneellekristitylle ääliölle niissä ikiaikaisissa ja samoissa ja miljoona kertaa vastatuissa kysymyksissä, niin siinä saattaa olla huomattavasti suurempi ponnistelu jo siinä että ei traumareaktioissa ala huutamaan kurkku suorana. ; Ero lienee helposti ymmärrettävä. Sillä monin paikoin lungius on vaihtanut puolia. Jos moni ihmettelee miten ”ennen moralisteja olivat kristityt ja nykyään liberaalit” niin siinä saattaa olla totta toinen puoli. Normistossa valtaapitävä on vallassa määritelmällisesti siten että heidän arvonsa ovat yhteiskunnan normaalit arvot. Samalla huomautan myös että konservatiivit ovat innolla huutamassa sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja leikkivät pikku kapinallisia. Ja käyttävät tässä hyvinkin niin aggressiivista kieltä että ei ole ihme että juttua pidetään ”vihapuheena”. Koska kysymys on juuri siitä emotionaalisesta stressistä mikä tulee yksinkertaisesti siitä että joka ikinen päivä koet että et kuulu joukkoon ja jossa yhteiskunnan monille näkymättömät käytänteet hierovat arvojasi hietaan joka ikinen päivä. Minä kyllä tiedän miltä tämä tuntuu. Ja se saa ärhäköitymään. Tavalla joka ”normien mukaan eläville” vaikuttaa yliampuvalta ja triviaalilta koska he eivät tavallaan edes huomaa normeja koska he ovat heille ne helpot käytänteet joiden mukaan syntyy jouheva arki heille itselleen.

Tässä on kenties jopa havaittu että SJW:istä suuttumisessa on piirteitä joissa feministit ovat ensin ärsyttäneet keskenään tavallaan erillisiä piirejä kuten evoluutioteorian kannattajia, nörttimiehiä, inceleitä uusateistipiirejä ja monia muita. Koska sitten nämä ovat aikalailla painuneet yhteiseen rintamaan. Ei ehkä kannata vinoilla liian monelle vähemmistölle. Eikä kyse tavallaan ole koskaan argumenteista vaan siitä että on voimakas kokemus joka tiedetään todeksi ja tätä sitten tuetaan millä tahansa joka tukee tätä. (On esimerkiksi turhaa etsiä mitään kovin syvää tiedettä Incel -piirien pseudoevoluutiopsykologisista arugmenteista. Ja sanon näin nimenomaan tyyppinä jolla on aika paljonkin kunnioitusta moniin evoluutiopsykologisiin tutkimuksiin.)

Ja tässä huomautan että ongelma saattaa oikeasti olla jossain muussa kuin siinä että ”ei hyväksy tiedettä”. Eli esimerkiksi validi tutkimus saattaa nousta poliittisessa ilmapiirissä esiin hyvin omintakeisella tavalla. Evoluutiopsykologiaa dissaava antikvariaatinpitäjäkin saattaa uskoa, että tutkimuksessa on löydetty jollekin käytöspiirteelle heritabiliteettia. Mutta hän pitää ongelmana sitä että evoluutiopsykologian parissa tästä tulee helposti vankila ihmisille. Eli syntyy esimeriksi tarina jossa ”on luonnollista että miehet ovat tälläisiä”.

Samalla kuitenkin unohtuu se, että aivan tieteenfilosofiankin mukaan heritabiliteettia kuvaa sellaiset jännittävät piirteet kuin tilastollisuus ja kontekstisidonnaisuus. On nimittäin ihan tiedettyä että kelpoisuusaste on, paitsi aste eli jo sinänsä relativistinen siinä mielessä että asia on osittain ympäristöä ja osittain biologiaa, myös sellaista että kelpoisuusaste ei ole vakio vaan tietynsuuruinen tietyssä ympäristössä. On esimerkiksi tavallista että hyvissä ravinto-olosuhteissa koon ja painon ja pituuden vaihtelusta isompi osa selittyy perimällä – kaikista tulee niin pitkiä kuin geeninsä sallivat. Mutta huonoissa oloissa se kuka saa eniten ruokaa selittää populaatiossa mitatut erot eniten. Surullista on vielä sekin että tosiasiassa heritabiliteetti on tilastollinen ilmiö myös siinä mielessä että heritabilitteetti ei ole sama edes yksilöstä toiseen. Se on ennusteena vähän kuin jokin arpajaislippu jolla on kerrottu voiton odotusarvoa malliin ”joka kolmas arpa voittaa”. Mutta tosiasiassa jokin arpa voi silti 100% olla voittoarpa ja toinen 100% häviöarpa. Joten esimerkiksi homoseksuaalisuuden kelpoisuudesta saadaan aikaan hyvin mielenkiintoisia juttuja. Ja nämä usein hukkuvat kun maallikko tulkitsee evoluutiopsykologiaa ”tieteenä” ja alkaa huitomaan vaikka ideologista juttua siitä miten homoja koskeva avioliittolaki mullistuu jos homous ei olisikaan geneettistä.

Tästä saa itse asiassa hauskan vilkauksen jos miettii miten viime päivinä on keskusteltu homogeenitutkimuksesta. Sen tulkinnoissa on kyllä minun silmiini viuhunut miten ”evoluutiopsykologiaa” heitetään maallikkotasolla tavoilla joissa ei ainakaan biologian ja heritabiliteetin ymmärtäminen paista. Tuomas Aivelo kirjoitti aiheesta minusta kiehtovasti ; Hänen huomionsa on nimenomaan siinä mitä tulkintoja tutkimuksesta on tehty. Ja ennen kaikkea siitä että se ei ole jäänyt tulkintoihin vaan siihen miten tutkimuksesta on viestitty ja mitä poliittisia juttuja sen pohjalta on haluttu vetää. Nämä ovat selkeästi poliittisia. Tulkinnat nähdään usein tieteellisinä vaikka tosiasiassa ne ovat jotain jotka ottavat tiedettä ja sitten soveltavat sitä johonkin jossa on mukana arvokannanottoja, sellaisia jotka eivät siinä kulloinkin viitatussa tutkimuksessa ole todistettuja. (Tai muuallakaan.)

Itselleni kiinnostavaa oli se, että tilastollinen analyysi tehtiin tavalla jossa toinen tulkintaviitekehys saattaa hyvinkin antaa eri tulokset. Ja miten kuitenkin näyttää että homous ei lähinnä ole yhden geenin juttu kuten silmien väri vaan monen eri geenin yhteisvaikutusverkosto kuten ihmisen pituus. Ja miten silti joku homo voi olla 100% geneettisesti määräytynyt ja jollekulle homolle se on ollut 100% valinta koska tässä havaitaan asiat sellaisella tavalla. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Jopa arkijärkiseti tajuaa että jos puhutaan homoudesta, osa voi puhua siitä että tuntee vetoa samaa sukupuolta oleviin. Tai sitten siihen että on harrastanut seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nämä eivät ole mitenkään identtinen asia. Osa voi hillitä himonsa ja olla kaapissa. Toinen saattaa taas kokeilla homoseksiä heterona ihan vaikka kokeilu- tai haastemielessä. Ja samoin itse näkisin että jos joku harrastaa aktiivisesti ja toistuvasti seksiä on jotenkin ”vähän eri asia” jne. Asiaan on kuitenkin keskusteluissa tartuttu hyvin laajakirjoisesti ”homot on”. Eikä yksityiskohtia ole sillälailla tarkasteltu. Mikä ei tarkoita että kyseenalaistaisin tutkimuksen ja sen tuloksen. Kysymys on siitä mitä siitä voidaan sanoa. Nämä ovat metodologisia kysymyksiä. Ja ne ovat tärkeitä. Monille tärkeintä on heittää yksiselitteisiä onelinereitä ja kuvitella että se on tieteen todistamaa. Ja tässä ilmapiirissä metodologinen saivartelu saattaa vaikuttaa ”tieteen vastustamiselta”.

Tämä ongelma tavallaan alleviivaa sen, että on tavallaan virhe edes olettaa että evoluutiopsykologiaa lainaava normatiivinen kaveri josta on tärkeää poliittisesti vastustaa feminismiä ja ajaa tietynlaista ”rationaalista yhteiskuntajärjestystä” olisi oikeasti halukas – tai edes kyvykäs – keskustelemaan koko tiedeasiasta. Tämä virhe on hyvin oleellinen. Ja esimerkiksi itse koen vahvasti että tein vakavan virheen kun nuorempana debatoin kreationismia ja Intelligent Designiä vastaan niiden argumenteista käsin. Koska se oli poliittis-uskonnollinen liikehdintä ei heitä saa keskusteltua pois asiavirheistään. Sen sijaan tehoja tuli siitä kun aloin kertomaan kokemuksiani siitä miten he ovat ihmisinä vastenmielisiä ja miten he vainoavat muita. Olen tehnyt pitkiä analyysejä siitä miten Puolimatkan argumentit ovat ristiriitaisia. Mutta jos pitää katsoa mikä tehoaa niin on se tosiasia että Puolimatka lähti vainoamaan Eric Piankaa ja syytti tätä aivan tuulesta temmatulla väitteellä siitä että Pianka mukamas yritti tappaa suurimman osan ihmiskunnasta ilmalevitteisellä ebolalla. Koska ihmisoikeus. vapaus ja oikeudenmukaisuusjutuissa ei ole kysymys argumenttianalyysistä vaan aseet ovat enemmän eettisiä ja sosiologisia. Eli vaikka olenkin tehnyt varmasti suomen laajipiin kuuluvan – ellei peräti suomen laajimman – ID -ajatuksia ja argumentteja kritisoivan sivuston niin kuvaan ID:tä nykyään lähinnä sosiologisesti. Esimerkiksi sitä kautta minkälaisia ammattijakaumia ja taitoja heidän eliittijengissään on tilastollisesti.

Itse näen että on aika selvää että kelpoisuusasteet ja käytös ovat jotain jossa miehen seksuaalinen tuijottelu voi olla biologista tavalla jossa turtuma avoimessa pukeutumiskulttuurissa olisi silti mahdollinen – ja se muutoskin kenties osittain genetiikasta johtuva. Ja silti tärkein viesti on se että tutkimustulos ei tarkoita että ”pojat ovat poikia, antaa tuijottaa vaan” vaan se voi olla myös viesti siihen että ”koska naiset, kenties osittain biologisista ja ehkä paikoin kulttuurisista siveysopetuksellisista syistä” pitävät tämänlaista vastenmielisenä on kannattavaa vähän miettiä mihin ne silmät naulitsee. Eli vähän samanlainen juttu joka saa feminismin innostumaan jos haluaa vastustaa rasismia jota löytyy sitten erilaisissa testeissä. Jotka sitten tehdään samantapaisilla tavoilla kuin vaikkapa tuo homouden tutkimus.

Toki tätä löytyy muualtakin. Jos esimerkiksi katsoo sitä miten on reagoitu tutkimuksiin joissa homouteen löytyy geneettinen komponentti, niin heritabiliteettiluonnetta on yleisesti hyväksytty. Jopa minun blogini kommenttihistoriassa on väännetty aiheesta sitä kautta, että jos homoudella on heritabiliteetti niin eheytyshoidot voivat silti olla perusteltuja koska niissä osa voi eheytyä. Tämä muistuttaa siitä että normatiivisuus astuu mukaan. ”Mitä pitää tehdä”. Ja se on selvästi jotain joka tätä kautta kykenee ilman sisäistä loogista ristiriitaisuutta rakentamaan ajatuksen jossa teoriassa vaikka ominaisuuksilla oli yhtä suuret heritabiliteettiasteet, niitä voitaisiin käsitellä hyvin eri tavalla. Yhtä käsitellä ”synnynnäisenä piirteenä jonka avulla on soveliasta heittää ihmisiä armeijaan” ja toinen olisi silti ”jokin jota pitää eheyttää jotta edes yksi pelastuisi”. Tämä on jännite. Mutta se ei ole ristiriita. Ja tätä samaa löytää varmasti feminismistäkin.

Toki tämä ei tarkoita sitä, että eräitä elämänhistoriani ärsyttävimpiä keskustelujani on ollut se, kun yritin kuvata eräitä evolutiivisia käytöstutkimuksia eläimillä. Ja ne sattuivat käsittelemään seksuaalista antagoniaa. Tässä yhteydessä tutkimuksen sijaan keskusteltiin siitä ovatko vai eivätkö ole minun motiivini jotain sukupuolten välistä konfliktia leipovaa. Kun aihe nyt vaan on se, että sukupuolten erilaistuminen mahdollistaa eri geenien sammuttamisen ja aktivoimisen niin että uros voi ohjata kalsiumia sarvienkasvattamiseen ja naaras panostaa sitten imetysjärjestelmään sillä samalla kalkilla. Ja juuri siksi että uros ei joutu maitoa erittämään, se voi pukata niitä sarvia tavallaan helpommin. Ja toisaalta; Aina sitä löytyy myös niitä feministejä joista ”naturalismi” on kauheus ja joille kritiikinkorvikkeeksi kelpaa argumentin sijaan se, että sanoo taikasanan ”reduktiivinen”. Joka tarkoittaa että ”samaa kuin väärä”. Ymmärrän toki tunteen osittain koska minullekin monesti ongelma on jos joku käsittelee ominaisuuksia ”essentiaalisesti”. En tässä yhteydessä aina jaksa toistaa sitä samaa siitä miten takana on metodinen kysymys jossa ongelma ei tule ”väärästä ideologiasta” vaan siitä että tilastollisia ominaisuuksia – kuten heritabiliteettia - käsitellään tavalla jossa keskiarvosta tulee jakaumankin korvike.

Eli jos feministi vaikuttaa ristiriitaiselta, hän saattaa oikeasti ollakin tiedeignorantti asenneääliö joka valikoi faktoja sen mukaan mikä hänelle itselleen sattuu kulloinkin ideologisesti sopimaan. Tai sitten hän on muuttanut mieltään. Mutta syynä voi olla myös se, että sinulla on liian vähän muuttujia tai kritisoit olkiukkoversiota vastustajastasi. Kategoriavirheet saattavat tanssia puolellasi niin metaisesti että ristiriidat aukeaisivat jos vain osaisit purkaa omia väärinkäsityksiäsi. En usko että feminismiä voidaan kuvata yhtenä liikkeenä. Se on ennen kaikkea ihmisoikeusliike jota kuvaa se, että jopa ne LGBT+ -vähemmistöjen eri kirjaimet ovat omia pikkuliikkeitään ja ovat tavallaan vain kulkemassa yhteisellä autolla kohti samaa lopputulosta. Siksi ristiriitakokemukset eri feministien kanssa voivat johtua eri syistä. Tärkeää on oivaltaa, että kaikki on kauheaa. Ja usein tiede on jotain jota sovelletaan tai nähdään sovellettavaksi poliittisesti tavalla jossa ei ole oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä se tutkimus metodinsa pohjalta tarkoittaa.

Viitteet:
Yle, ”Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana”
Edward O. Wilson, ”Naturalist” (1995)
Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo, ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” (2006)
Jukka Hankamäki, ”Filosofiset viuhahdukset” (2007)
Apu,”Suomeen on syntymässä Feministinen puolue. Se edustaa uudenlaista feminismiä, joka joidenkin perinteisten feministien mielestä pettää naiset. Uuden feminismin näkökulmasta taas perinteiset suomalaiset feministit edustavat itse sortajia.”
Kaiken Takana on Loinen, ”Homogeeniä ei löytynyt, koska sitä ei edes etsitty”
Helsingin Sanomat, ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama suku­puoli – ”Se on enemmän pituuden kuin silmien värin kaltainen asia””

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Rukoile ja menetä merkityksesi

Menneinä vuosina Tolstoin ja Nietzschen yhdistäminen keskenään samanmielisiksi olisi monista kauhistuttava näkökulma. Lähinnä siksi, että on ollut ikään kuin oleellista alleviivata merkityksettömyyttä joka Nietzscheläinen nihilistiateisti joutuu ja torpata tätä annoksella Tolstoita. Ja niin pahat uusateistit saisivat jotenkin rikokseensa rangaistuksen. Ei se kohtaaminen ainakaan palkinto ollut. Ja kristiaanit monet näkevät että erimielisyys heidän kanssaan on rikos, jos ei muuten niin Jumalan silmissä.

Nyt näitä kahta ajattelijaa on sitten tupattu yhdistelemään. Mieleni tekisi puhua Jordan Petersonista, mutta intenretkään ei näytä enää olevan kiinnostunut hänestä. Yhdistelmää on tuotu esiin myös kultturemmissa piireissä. Niin&Näinin julkaisema Lev Šestovin ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä” on näyttänyt kiinnostaneen niin että se on näkynyt minunkin sosiaalisen median feedeissä.

On tietenkin hauskaa muistaa miten Tolstoi kirjojensa jälkeen koki hieman huonoa omaatuntoa koska kirjoissa oleva filosofinen anti-nihilismi ei pitänyt sellaisenaan toiminnallista aspektia. Eli rikas joutilaistoi saattoi lukea teoksia ja ihailla merkityksen filosofiaa ilman että siihen kuuluisi omantunnon mukaista toimintaa. Ja tämä on tavallaan se teema jolla yhdistän sympatiatta Nietzscheä vastaan hyökkäävän kristityn, Tolstoin katumuksen ja tämän blogauksen.

Tässä on takana tavallaan se, että nihilismi on filosofinen käsite joka on hyvin erilainen kuin se, miten sitä usein käsitellään. Nihilismiä käytetään terminä myös monessa eri kontekstissa ja jopa filosofinen nihilismi on monenkirjoinen idea.

Mutta kun se uusateistille kiukustunut kristitty lähtee liikkeelle, hän ei viitsi ollenkaan välttämättä tutustua uusateistin ajatuksiin ja sen sijaan voi kirjoittaa kirjan joka käsittelee ei-uusateistisia ajatuksia ja moittii esimerkiksi Nietzscheä. Kuten kävi kun Timo Eskola kertoi kirjan oman määrittelyn mukaan uusateismia käsittelevässä kirjassa joka otsikossa kertoi miten ateismi oli sietämättömän kevyttä. Tässä oli toki hieno viittaus Milan Kunderan ”olemisen sietämättömään keveyteen” joka sinänsä osuvasti kuvasi sitä, miten taiteilijoiden asema on muuttunut yhteiskunnan arvomaailman mukana. Olemisesta tulee sietämättömän kevyttä koska modernissa maailmassa on kysymys grindaamisesta ; Kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on tavattu nähdä esimerkiksi sitä kautta että esimodernissa maailmassa oli paljon ulkoisia kahleita jotka tekivät elämästä sellaista että ihminen oli ratas itseään suuremmassa rattaassa. Tämä elämä oli raskasta. Kunderan vitsi oli tavallaan se, että kun kahleet irtosivat niin sama kävi perinteisille merkityksille. Ja näin elämästä voi tulla sietämättömän kevyttä.

Osa sitten vain laajentaa että näiden ihmisen ulkopuolisten kahleiden mukana katoava merkitys voisi olla kaikki merkitys. Ja näin luodaan itse asiassa kritiikiksi naamioitu huomautus siitä miten rakentaa vahva argumentti sille miten nihilismi voisi olla totta ja pitää paikkaansa.

Ja tätä metafyysistä nihilismiä on sitten ajettu vastustettavana filosofiana. Ja kritiikki usein teeskentelee olevansa nimenomaan metafyysistä, syvää ja syvällistä. Mutta hyvin usein ei tarvitse olla kovinkaan taitava filosofi nähdäkseen että metafyysinen nihilismi ei ole mikään käsittelemätön ongelma. Ja vaikka olisikin niin tosiasiassa ihmiset kritisoivat jotain aivan muuta kuin metafyysistä nihilismiä. Kun esimerkiksi joku tulee minulle kertomaan miten merkityskato minulla on jos olisin sisäisesti koherentti, ei he ole kiinnostuneita argumenteista. Heille on tärkeämpää että he voivat viitata johonkin Tolstoin auktoriteettiin joka sitten on se heidän argumenttinsa korvike. Mutta tosimaailmassa tämä nihilismi taitaa olla sitä mallia miten Gertz on kuvannut. Hänestä ihmiset eivät vastusta oikeastaan sitä mitä ihmiset vastustavat puhuessaan filosofisesta nihilismistä.

Sen sijaan arkipäivässä nihilismi on jotain joka on lähempänä sitä että joku on epäkiinnostunut, tylsistynyt maailmaa kohden, tunteeton, välinpitämätön. Tämä tunneilmapiiri on toki tunne sinänsä ja esimerkiksi itse olen nähnyt että tunne kuin tunne. ; Selvästi itsellänikin on aika paljon sellaisia asenteita joita Gertz kuvaa arkijärjen nihilisminä. Se tiivistyy ajatukseen ”ketä kiinnostaa”. Ihminen joka ei välitä eikä ajattele että muutkaan välittävät.

Voitaisiinkin sanoa että monesti ihmiset ajattelevat että metafyysinen ja käytännön nihilismi olisivat yksi ja sama asia ja että metafyysiikkaa koskeva ideologia on sitten se joka määrää käytöstä. Tämä menee monesti jopa niin pitkälle että on ymmärrettävä miten Jordan Petersonkin käyttää strategisista syistään oletuksia joissa selitetään että jos ihminen toimii jollain tavalla niin se on hänen filosofiansa. Eli jos et act out nihilismiä niin sitten et ole nihilisti.

Tätä tavallaan tarvitaan koska suuri osa filosofeista on nimenomaan tarttunut nihilismiin ja merkityksettömyyteen omilla tavoillaan ja tässä on usein välineenä se että käytännön ja metafyysinen nihilismi erotetaan hieman eri asioiksi. Harva näkee että jos kristitty ei act out kristillisyyttä että hän ei olisikaan oikea kristitty vaan selitetään että hän on syntinen.

Metafyysinen nihilisti voi sitten ajatella että todellisuudessa ei ole mitään normatiivisia faktoja jotka koskisivat moraalia. Jossa sitten voi olla erilaisia sävyeroja. Esimerkiksi evaluatiivinen nihilisti voisi uskoa että mikään ei ole hyvää tai pahaa ja normatiivinen nihilisti voi taas sanoa että mikään ei ole kiellettyä tai velvollisuus. Osa voi jopa ajatella että missään ei ole mitään merkitystä. Joka on hieman eri asia kuin moraalia koskevat lausumat vaikka niitä aika usein rinnastetaankin tavoilla jotka muuttuvat erikoisiksi. Pian sitä huomaa että nihilismi ja arvotyhjiöargumentit päätyvät viittaamaan aggressiivisiin, vihaisiin ja väkivaltaisiin pahuutta tekeviin nihilisteihin joista vahvimman oikeus pätee ja on todellinen normatiivinen voima, ja tätä kaikkea kutsutaan vielä asenteellisesti hedonistisuudeksi.

On selvää että tässä konseptissa ei enää ole minkäänlaista sisäistä koherenssia ja nauraisin itseni tärviölle tämänlaisten yleisten kristillisten ajatushupsuttelujen äärellä jos minulla siis vielä olisi tunteet.

Mutta käytännön nihilismi on vain sitä miten ihmiset käyttäytyvät. Ja tässä voi tavallaan käydä niin, että voidaan nähdä että Tolstoi tekee kirjan joka vastustaa metafyysistä nihilismiä mutta sen lukeekin joku venäläinen joutilas aatelinen joka sitten ei nosta sormeakaan auttaakseen hädänalaisia koska who cares. Sama koskee monia ateismista huolestuneita kristittyjä joista on tärkeää viitata Tolstoin teoksiin ja hymistä merkityksestä. Mutta sitten jos pitää katsoa että olisikin objektiivisen moraalin ja ihmselämän absoluuttisen arvon edessä käärittävä hihat ja vastustettava jotain pahaa tekevää kristitty aatetoveria niin hiiteen uskonnollinen väkivalta, se on niin marginaalista että who cares.

Tärkeää on että konseptit ovat hieman eri asia. Tämä on filosofille aika helppoakin tajuta koska hän voi huomata että moni metafyysistä nihilismiä puolustanut on itse asiassa ajanut ajatuksia joissa on tärkeää rakentaa oma henkilökohtainen merkityksensä. Nietzsche on näistä varmasti helpoin malliesimerkki. Mutta toisaalta Albert Camus ”Sisyfoksen myytissään” korosti nimenomaan sitä että ihmisen merkitys syntyy siitä että hän hyväksyy universumin absurdiuden ja elää elämäänsä tavalla jonka näkee parhaaksi. On aika helppoa nähdä miten Camus ratkaisee psykologisen nihilismin kieltämisen samalla kun on torjumatta yhdenlaista metafyysistä nihilismiä.

Moni pitää tätä ongelmallisena mutta tavallaan mitään ristiriitaa ei ole ihan sen takia että miksi sillä että ei-millään on väliä pitäisi olla jotain väliä ihmisen aktiivisuuden kannalta. Mikä muka muuttuu? Ja ennen kaikkea miksi tällä olisi väliä jos millään ei ole väliä? Miksi ei voisi olla aktiivinen ja tehdä itse juttuja kun ei se passiivisuuskaan ratkaisuna merkitse yhtään mitään? Jos millään ei ole väliä miksi on väliä että reagoimme siihen passiivisuudella emmekä Camu'n tyylisellä asenteella? Ja jos tällä on väliä niin miten tämä muka on nihilismin kanssa yhteensopiva vaade?

Osa tarttuu tähän eroon vahvastikin, hyväksyen sen. Ja silloin Camu'n ja kumppaneiden asenne metafyysiseen nihilismiin ja tapa ratkaist siihen liittyvä psykologinen ongelma on hyväksyttävä. Mutta siitä huolimatta löytyy tilaa nostaa esiin psykologista nihilismiä ja sen ongelmia. Esimerkiksi Gertzin kirjaa teknologiasta ja nihilismistä leimaa se, että hän korostaa että hän ei argumentoi siitä miten teknologinen kehitys argumentoi ja paljastaa että normatiivisia tosiasioita ei ole olemassa. Vaan sen sijaan hän korostaa että teknologia vaikuttaa meidän käytökseemme niin että olemme käytännön elämässä psykologisesti nihilistisiä.

Tässä vastustuksen kohde ei myöskään ole aktiivinen nihilismi jota esimerkiksi Nietzsche tai Sartre tai Camus edustavat. Vaan vastustuksen kohde on sama kuin Nietzschelläkin ; Passiivinen nihilismi. Passiivisessa nihilismissä ihminen ei yksilönä ota vastuuta ja päätä omaa arvojärjestelmäänsä ja lopettaa systeemiä vastaan taistelun. Ei ehkä samaa mieltä olemisen vuoksi vaan siksi että ei viitsi. Tätä kuvannee hyvin sana Apatia. Ja tämä onkin luultavasti se parempi ja osuvampi termi joka pätee tähän psykologiseen tai arkielämälliseen ”nihilismiin” tavalla joka välittää oikeat ideat sen sijaan että toisi mukaan omituisia virhekäsityksiä metafyysisestä nihilismistä.

Olen itse tietysti siinä mielessä tarkka että jos allaoleva metafyysinen asenne ei ole nihilistinen niin sitten ei ehkä kannata kylvää sitä sanaa. Gertzkin on siksi enemmänkin perustelemassa miten teknologia aikaansaa apatiaa. Mutta toisaalta voi olla hauskaa ottaa tämänlainen itselle vähän vieras positio.

Koska sitä kautta voi löytää omituisia asioita.

Jos nimittäin katsotaan Nietzscheä, hän on puhunut askeettisesta pappeudesta. Ja tätä konseptia Gertz käyttää teoksessaan tärkeässä osassa argumentaatiotaan. Siinä on kysymys siitä että vaikka tosiasiassa maailma on täsmälleen yhtä nihilistinen riippumatta siitä onko siinä teknologiaa tai ei, niin silti tietyt olosuhteet tuottavat nihilistejä. Ja tässä korostuu helpollaolo jossa passiivista nihilismiä, tai siis minun omissa silmissäni apatiaa, tuetaan luomalla ympäristö jossa on meditatiivista itsehypnoosia, mekaanisia rutiineja ja muuta vastaaaa toimintaa jossa nautinnot ovat pieniä ja kevyitä ja jossa korostuu laumahenkisyys. Gertz näkee miten teknologia tuottaa kulttuureja jotka tekevät tästä helppoa. Missä normaali työssäkäyvä ihminen pikkuisine helppoine huvituksineen elää eräänlaisessa askeesissa. Mutta toisaalta itse en voi olla näkemättä sitä että samalla korostuu sitä miten metafyysinen nihilismin vastustaminen voi tuottaa munkkiluostarin tapaisia konteksteja joissa samat reunaehdot toteutuvat. Ja näin saadaankin kieltämättä askeettista apatiaa lähentelevä tylsyyskulttuuri. Vaikka uskonnossa puhutaankin merkityksestä, niin luostari on eräänlainen tehdas joka tuottaa passiivisia nihilistejä.

Lähteet:
Lev Šestov, ”Dobro v utšenii gr. Tolstogo i F. Nietzsche” (1900) [suom. ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä”]
Timo Eskola, ”Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista” (2009)
Milan Kundera, ”Nesnesitelná lehkost byt” (1984) [suom. ”Olemisen sietämätön keveys”]
Nolen Gertz, ”Nihilism and Technology” (2018)
Albert Camus, ”Le Mythe de Sisyphe” (1942) [suom. ”Sisyfoksen myytti”]
Kalle Haatanen, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008)

Jos ei läpällä niin armo tulee viimeistään kännissä?

Alkoholin ja vastuun suhteen on hyvin paljon erityisiä tilanteita joita on haluttu ratkaista käytännönläheisesti. Ja tämän sivutuotteena on syntynyt se, että isot linjat ovat hyvinkin sellaisia että laajojen ja koherenttejen teorioiden rakentaminen aiheesta on hyvinkin vaikeaa.

Ongelman ydin on tavallaan siinä, että toisaalta humalatila esiintyy viattomuuden ja harmittomuuden tilana jossa saadaan anteeksi. Ja toisaalta humalatilassa tehtyihin asioihin kuitenkin liittyy vastuuta. Jopa kovennettuja rangaistuksia.

Näen että tämä johtuu suurelta osin siitä että moraali on usein vain teoreettinen käsittelymalli ja reaktiomalli todellisen maailman partikulaareihin ongelmiin joihin on usein ymmärrettäviä reaktioita ja kantoja näinä yksittäistapauksina. Ja laajempi koherentti teoretisointi ei tavallaan ole edes se juttu. Ja siksi se, joka näkee kaksoisstandardeja ja ristiriitoja saattaa katsoa maailmaa liian yksinkertaisilla kartoilla. Näkemättä miksi kaksi aivan eri asiaa on haluttu suojella samanaikaisesti.

Vastuun filosofia on tavallaan vakiintunutta ja vanhaa. Aristoteles esitti että vastuuseen liittyy (1) vapaaseen tahtoon liittyvä valintatoiminta ja (2) se, että ymmärtää tekojensa seuraukset. Eli jos teet vapaaehtoisesti jotain ja ymmärrät mitä siitä seuraa, olet vastuullinen. Suostumus on määritelty hyvin samalla tavalla. Suostumus on itse asiassa lähes synonyymi jos asiaa alkaa tutkimaan tarkemmin.

Nämä voivat lyödä kättä sopimusetiikassa, jossa moni ajattelee että sopimus ei ole pätevä jos joku juotetaan humalaan ja pistetään allekirjoittamaan papereita. Tämän takana on yksinkertainen ajatus siitä, että emme halua että meitä huijataan kun olemme avuttomassa tilassa. Temppu joka ei selvänä menisi läpi saattaa humalassa näyttää hyvältä peliliikkeeltä. ;

Etiikan termimääritelmien takaa voi nähdä että alkoholista puhutaan kahta kautta (1) alkoholin sanotaan poistavan impulssikontrollia jolloin tekijä ei tavallaan ole oma itsensä. Tämä on isku vastuuseen liittyvään valitsemiseen. (2) Toisaalta hulamatila iskee tämän määrittelytavan kohdalla myös siihen että alkoholi tyhmentää eikä seurauksia tule mietittyä.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että humalatila toimisi aika hyvänä vastuuta vähentävänä argumenttina vaikka kännipuheluille. Ainakin jos sen liittää Aristoteleen ajatuksiin.

Tällä ei-vakavastiotettavuudella olisi sitten myös toisia puolia. Jos humalatila todellakin poistaa vastuullisuutta, niin sitten todellakin tapahtuu myös sekin että humalassa annettu suostumus seksiin ei olisi validi. Ja toisaalta rattijuopoilla olisi jotenkin vähennetty syyllisyys muihin hurjastelijoihin ja vastaaviin verrattuna.

Laki on siitä mielenkiintoinen, että se sisältää sellaisen konseptin kuin vilpitön mieli. Se on kätevä tähän eettiseen – ja tätä kautta ei-lakitekstiseen – asian pyörittelyyn. Vilpitön mieli vaatii että henkilö ei ole tiennyt eikä hänen pitäisikään tietää. Tämä on kätevä koska mukaan saa sellaisen ajatuksen kuin tahdonalainen humalatila. On totta että päihteet rajoittavat mentaalisia kykyjä – siksi niissä autolla ajamisissa on perusteltua pitää ajatus siitä että auto, joka sopii vain vastuullisille täysi-ikäisille on promillepykälien takana. Ihminen joka tietää tai hänen pitäisi tietää humalan vaikutuksesta on jossain määrin vastuussa.

Koska tälläisiä päätelmiä voi tehdä selvin päin on niihin ryhtymättömyys monesti pelkkää hölmöyttä jossa ei korostukaan vilpitön mieli vaan tahallinen ignoranssi. Samasta syystä se, että joku hakee rohkaisuryyppyä on nähtävissä sinä, että ihminen todella haluaa tehdä jotain ja humala on väline tähän. Vastuu on mukana. Kyseessä on Prior fault -vastuukysymys. Selvästi tämänlaiset kysymykset palauttavat vastuun siihen Aristoteeliseen kontekstiin.

Voidaan sanoa että jos ei ole vilpitöntä mieltä, niin ei voi vedota siihen että ei ole ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tai ymmärtänyt että valinta-avaruus humalassa muuttuu. Tämän vuoksi moni haluaa tuomita kolarin ajaneita rattijuopon automaattisemmin, pienemmin todistein ja toiminnaltaan vakavampana liikenteenvaarantajana kuin selvin päin kolarin ajaneita. Vastuu on tavallaan kovempi tällöin. Mikä on hyvin eri asia kuin se miten kohtelemme kännipuheluita soittavia tai heitä jotka ryhtyvät Timo Hännikäisiksi juhannuksina.

Oikeasti kysymys on siitä kiehtova, että selvästi moraalikysymykset ovat hyvin domeenispesifejä. Haluamme ratkoa käytännön ongelmia, kuten maakauppoja joiden paras myyntiargumentti on ollut yllytyshullun isännän juottaminen tukevaan humalaan omatekemällä pontikalla. Lakiperusteet on rakennettu ratkaisemalla näitä ”ennakkotapauksia” ja vähän samalla logiikalla arkikokemus on hionut ratkaisuja myös muuhun. Ja tässä toistuvasti ympäristöä vaarantanut rattijuoppo on sekin käytännön ongelma joka sitten tuo humalan ja vastuun kohdalle toisenlaisen kulman.

Tässä mielessä tietoisesti itse hankittu humala voisi kuitenkin olla oleellinen mittari joka jaottelee tilanteita. Tietoisesti otetut kännit säilyttävät moraalisen vastuun toisin kuin kuppiin salassa livautettu asi.

Minusta olisi tervettä huomauttaa, että jos ihmiset heittävät kännissä ja läpällä asioita, on lopputuloskin vastuuttomien kakarain öyhötystä ja vininää josta puuttuu vastuullinen aikuisuus ja tätä kautta vakavastiotettava kunnoitettavuus. Jos kerran on niin vilpitön mieli niin tällöin nämä toimijat eivät ole olleet vakavastiotettavia sanomisineen. He eivät ole kuuntelemisen tai arvostuksen arvoisia.

Kenties tämä tarkoittaa myös sitä että nämä tuiteroijat eivät olisi valideja ja vastuullisia äänestyskopissakaan. Mikä heittona tavallaan korostaa pointtiani. Humalatilan ei nähdä poistavan vastuuta ja kykyä päätöksiin äänestystilanteessa ja siksi autolla ajamiseen on kovemmat promillevaatimusrajat kuin Perussuomalaisten politiikan vetämisessä hämmentävän korkeallakin tasolla.

Toki tässä ei ole mitään uutta. Poliitikot ovat tehneet päätöksiä saunassa ja humalassa toinen toistensa selkiä läimien. Ja kenties samasta syystä ihmiset harvoin näkevät että jos kaksi humalikkoa haluaa kännipanna toisiaan että he olisivat raiskanneet toisensa. Näin vaikka seuraavana aamuna olisikin pettymys vastassa.

Toki tässäkin on varmasti sukupolviteemaa joka vahvistaa pragmatismikulmaani; Minun sukupolvelle on vielä ollut luontevaa ja normaalia että suurin osa vastakkaisen sukupuolen lähentymistilanteista sisältävät vähintään jossain määrin alkoholia. Ja siksi suostumuksen puute kulkee luontevammin jossain vastapuolen sammumisen kohdalla. Kun taas nuoremmat tuppaavat olemaan minun sukupolveani raittiimpia joten heille tämä on poikkeuksellisempaa ja kenties tämän käytännön muutoksen vuoksi lähentyminen onkin katsottu tiukemmin lähentelyksi. Koska humalaiselta naiselta katoaa vastuu kuin VOK -polttopulloiskuja tehneillä.

Toki asiaa mutkistaa sekin että jos joku humalainen lähentelee naisia hän usein vetoaa omaan syyntakeettomuuteensa. Joten kenties joku näkisi tämän kaiken siten että molemmat ovat syyntakeettomia raiskaajia. Tosin jos muistaa vilpittömän mielen ja prior -ajatukset, niin kenties tämä ei oikeasti suojelekaan ketään..

Viitteet: 
Susan Sauvé Meyer, ”Aristotle on Moral Responsibility: Character and Cause” (2011)

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Näkökulmaa pahan ongelmaan

Minun elämäni aikana on tapahtunut paljon asioita. Kulttuuri on muuttunut massiivisesti. Ollessani nuori, arkkipiispa saattoi vakavalla naamalla äristä siitä miten kirkosta erotaan vain jotta säästetään kirkollisveron verran ja voidaan tätä kautta palvoa mammonaa. Sittemmin piispatkin ovat joutuneet ottamaan kevennettyjä kantoja joissa ymmärretään, että kenties osa eroaa kirkosta nimenomaan sen vuoksi että kirkon edustamat arvot ovat heidän silmissään kyseenalaisia. Ja saamme myös lukea jopa Helsingin Sanomissa asti kirjoituksia uskovaisilta jotka kertovat sympaattisesti miten heidän uskonnollista vakaumusta haastetaan moraalikeskeisesti; Pitää reagoida miten kirkko ja uskonnot tekevät pahaa. Ja Jumalaa koskee oikeastaan ihan sama kuin kirkkoinstituutioitakin. Pahan ongelma on se ateistien peruslähestymistapa jota vastannee uskovaisten hyppääminen Pascalin vaakaan. Se on se juttu johon joutuu useimmiten reagoimaan.

Pahan ongelmaa on lähestytty monella eri tavalla. Esimerkiksi Trakakis on koostanut erilaisia näkemyksiä pahan ongelmasta ja tarjoaa kahdeksan erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Itselläni on näihin myös jotain kommentaaria.
1: Tomistisessa näkökulmassa nähdään että kärsimyksellä on funktio; Ilman kärsimystä yhteys Jumalaan ei olisi mahdollista. Mikä on minusta kiinnostava kysymys koskien Tuonpuoleisen Taivaan metafysiikkaa. Jos asia on jotenkin väistämättä näin, meidän tulisi hyväksyä kärsimys välttämättömyytenä joka olisi myös Paratiisissa.
2: Eksistentiaalisemmin pahan ongelma nojaa syvään ongelmaan; Kun kohtaamme kärsimystä ja tajuamme että se ei ole torjuttavissa, me yritämme selvitä tästä jotenkin. Joka sitten on portti teismiin koska se tarjoaa lohtua kärsimyksen sietämisessä. Minusta tässä haasteena on se, että kokemuksen ymmärrettävyys ei tarkoita loogista pätevyyttä ja on älyllisesti epätyydyttävää jos teismi sitten tuottaa ajatuksia sellaisesta Jumalasta jolla on sellaisia ominaisuuksia että pahan ongelma nousee tätä kautta.
3: Asiaa voidaan nähdä siten, että pahan ongelmaa voidaan teologiassa lähestyä tunteilematta älyllisesti ja tällöin voidaan nähdä että pahan ongelmaan on useita kiertoteitä ja oikeastaan ainut mikä erottaa sofistikoituneita ja naturalistisia teorioita on se, että naturalistiset selitykset ovat yksinkertaisempia tai tunteisiin sopivampia. Itse näen että naturalismin ja teismin konflikti on tärkeä osa pahan ongelman kontekstointia, ja todellakin koen emotionaalisesti että jos seuraamme objektiivista moraalia joka on sama nyt ja aina niin esimerkiksi kansanmurha on paha nyt eilen ja silloinkin kun joku William Lane Craig keksii sisäisesti koherentin argumentin joka sallii Raamatussa mainitun kansanmurhan niin sen pahempi kristinuskolle.
4: Pahan onglemaa voidaan ratkaista myös idealismin kautta; Tällöin hyvää ja pahaa voidaan kontekstoida esimerkiksi siten että moraaliset ohjeet koskevat luotuja eivätkä siksi koske Jumalaa itseään. Itse näen tässä, että jos Jumalalle annetaan ominaisuuksia kuten Rakastavuus, ne itse asiassa eivät ole sama asia kuin etiikka. Se koskee sitä miten hän suhtautuu luotuihinsa. Ja tässä kontekstissa on aina ongelmallista jos Jumalalla on Taivaan ja Paratiisin tapainen maailma mahdollisuutena, paikka jossa ei ole kärsimystä. Mutta silti hän luo erikseen tätä varten meille sen sijaan maailman jossa meidän kärsimyksemme on väistämätöntä ja jopa funktionaalista kun emme esimerkiksi hakkaa sormeamme rikki vasaralla koska kipuaistimme varoittaa tästä. Evoluutio selittää kärsimyksen tältä osin varsin näpsäkkäästi ja kärsimyksen funktionaalisuus on naturalismissa siisti tavalla joka ei oikein yllä Jumalan maailmaan asti.
5: Voidaan ajatella että koko pahan ongelma on huono ja väärä kysymys. Koska jos pahan ongelma olisikin todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja se toimisi täydellisesti niin se ei auttaisi meitä selviämään ja kohtaamaan kärsimystä elämässä ja siksi olisikin katsottava vain esimerkiksi sitä auttaako teismi kohtaamaan kärsimystä. Koska pahan kohtaaminen on ongelma johon on haettava ratkaisua. En oikein tiedä miksi kysymyksen ohittamiseen tulisi edes olla mitään erityistä kantaa.
6: Pahan ongelmaa voidaan kääntää ateismiin – tai tarkalleen optimistiseen ateismiin – koska jos kärsimys on selitetty ja syvärakennettu biologiaan, erityisesti suhteessa evoluutioon ja kelpoisuuteen, niin on vaikeaa nähdä perustaa ateismille joka luottaa että voisimme olla onnellisia ja kiitollisia elämästämme. Itse en ymmärrä miten moni tuntuu asettavan esille oletuksia siitä miten uskonnottomuuden tulisi jotenkin varmistaa elämän onnellisuus ja että sen pitäisi taata että maailma on reilu kaikille ja todella elämisen arvoinen jokaikiselle. Näen että oma olemassaoloni on varmin todiste tämänlaisen maailman reaalisuutta kohtaan in first place. Jos sinulla on selitys joka selittää ei-olemassaolevaa maailmaa, se on aika heikoilla se selitys.
7: Toisaalta pahan ongelmaa ei välttämättä tarvitse ratkaista täysin. Voi riittää että sitä pienennetään ja kevennetään. Tällöin pahan ongelma voi pienentyä jossain konteksteissa. Esimerkiksi silloin kun ihmiset murhaavat toisiaan ja aikaansaavat kärsimystä omilla toilailuillaan itselleen ja läheisilleen. Tämä toki ei ratkaise kaikkia ongelmia. Luonnonmullistukset ja tulivuorenpurkaukset harvemmin johtuvat synnistä.
8: Pahan ongelmassa perushaaste voidaan asettaa myös siihen että Jumala asetetaan asetelmaan jossa tehdään vaihtokauppaa jossa luotujen kärsimys asetetaan vaakakippoon ja sitten Jumala katsoo että on vain soveliasta vaihtaa tämä johonkin muuhun asiaan. Tämä voitaisiin ohittaa erilaisilla ei-antropomorfistisilla Jumalilla jotka eivät pidä sisällään ihmisenkaltaista psykologiaa. Itse näen että nämä ratkaisut vähintään eivät auta ihmisiä selviämään kärsimyksestä. Tämänlainen Jumala vaikuttaa myös hyvin erilaiselta kuin kristinuskon Jumalasta yleensä annettu kuva.

Näistä näkee että Pahan ongelma onkin klassinen ongelma. Joka on useimmille apologeetikoille lähinnä ongelma joka oletetaan mitättömäksi ja loput ajasta keksitään miten voi olla että tämä pitää paikkaansa. Johtopäätös on niin a priori että pahan ongelman relevanssille ei nähdä edes tilaa. Itse näen että pahan ongelma on jotain jota tulee lähestyä enemmänkin sellaisella otteella mitä Stark käyttää.

Hän on itse kristitty, mutta näkee että konservatiivikritityt vat liian vahvasti sitoutuneita siihen, että jotta Raamatulla olisi heille arvoa sen tulisi olla (1) sekä historiallisesti oikein että (2) sisäisesti konsistentti ja koherentti ja tämän päälle vielä (3) moraalisesti kohottava.

Ja vaikka Raamattua tutkivat akateemikot ovat melko vahvasti sitä mieltä että yksikään noista kohdista ei ole mikään kyseenalaistamaton fakta, niin he kohtelevat Raamattua kuin se olisi sekä arvokas että täyttäisi sisältöä koskevat muut ehdot. Stark näkee tämän jonain joka varmistaa sen, että erilaiset haasteet ja ongelmat muuttuvat apologeetikoille pelkiksi ratkaistaviksi ongelmiksi ja ratkaistaakseen nämä he itse asiassa usein ohittavat Raamatun ymmärtämisen. Hän kuvaakin kirjassaan miten esimerkiksi tietyt Raamatun kirjat ovat hyvinkin satiirisia ja tätä tyylilajia ei ymmärretä virheetöntä Raamattua tavoittelevien parissa.

Virheiden ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä a priori asenteisiin nojaten tuottaa myös väistämättä sellaista asennetta, jossa esille nostetaan esityksiä joita modernissa maailmassa ei voida hyvälsyä. Saati hyväksyä joksikin objektiiviseksi ja ikuiseksi moraaliksi. Tästä ehkä selvin esimerkki on siitä miten Raamatun vanhassa testamentissa kuvataan Jumalan käskemä kansanmurha ja nykyään moni näkee että kansanmurhaa ei voi moraalisesti oikeuttaa. Että on objektiivinen moraali jossa asiat ovat oikein ja väärin ehdottomasti. Ja jos näin on, on kansanmurha yksi ehdottomimmista ei-eistä hyveellisen ihmisen tehtävälistoille.

Stark korostaa näkemystä jossa torjutaan perinteinen alentuva suhtautuminen. Eli jos esimerkiksi pahan ongelma tuottaa ongelmia ja haasteita, se johtuisi jonkinlaisesta moraalisesta ja älyllisestä typeryydestä jossa asian vaikeana kokeva ei jotenkin ”ymmärtäisi” asiaa. Sen sijaan kysymys on yleensä nimenomaan siitä, että ongelma tiedostetaan. Siihen tarjotut ratkaisut, esimerkiksi William Lane Craigin God Command Theory ymmärretään. Ja tässä oleva asenne kuvautuu varsin osuvasti arkikieliseen sanapariin jota Craig itse välttelee. ”Hyvien kansanmurhien” konsepti onkin se joka on liian vaikea hyväksyä. Takana ei ole ignoranssi vaan kenties jopa ymmärrys näiden apologeettien kehittämien puolustusten moraalisesti vähintään ongelmallisista tausta-asenteista. Toisin sanoen se, että ei ole samaa mieltä pahan ongelman ratkaisuista muuttuu liian helposti kannanotoksi siitä että erimielinen "ei ymmärrä". Kuitenkin pahan ongelman vakavasti ottava saattaa aivan täysin olla se, joka ymmärtää sekä pahan ongelman argumentin, sen ratkaisuyritykset että näiden ratkaisuyritysten erikoiset ja asenteelliset taustaoletukset. Kun taas joku voi nähdä että "pahan ongelmaan on mallivastaus, aivan kuten a priori ajattelin". Ja hän on se joka on ignorantti kaikilla tasoilla, mahdollisesti aina itsensä pahan ongelman argumentin hallintaan asti.

Starkin näkemys Pahan ongelmasta on yksinkertaisesti se, että hän näkee esimerkiksi Jobin kirjan kuvaavan kärsimyksen reaalisuutta ja korostavan että yritykset selittää sitä ovat heikkoja ja ongelmallisia. Jobin luona käyvät puhuvat mielellään filosofiaa mutta heidän sanansa eivät auta kärsivää. Hän näkee Jobin kirjan myös kritiikkinä menestysteologisille ajatuksille ; Juutalaisessa kulttuurissa on pitkä perinne ajatuksille, joissa ajatellaan että Jumalan tahdon seuraaminen hyödyttää myös ja jo tämänpuoleisessa. Eli hurskaus on paitsi eettistä myös hyvä peliliike. Ja Jobin kirja iskee kritiikiinsä ennen kaikkea tämän asenteen kritisoimiseen sen sijaan että yrittäisi jotenkin ratkaista pahan ongelman. Päinvastoin; Koko kirjahan kertoo siitä miten Jumala lyö vetoa ja hurskas mies joutuu tulilinjalle. Ja saa lopuksi varsin omituisen palkinnon kun korvatuksi tulevat paitsi maallinen omaisuus ja karja niin myös kuolleet lapset joiden tilalle saadaan uusia jälkeläisiä. Aivan kuin joku uskoisi että kuolleen läheisen voi vaihtaa siihen malliin miten joku tunnekylmä voi ottaa korvauskoiran edellisen kuoltua.

Viitteet:
N. Trakakis (toim.), ”The Problem of Evil: Eight Views in Dialogue” (2018)
Thom Stark, ”The Human Faces of God” (2011)

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Gender -ideologiatermin faneilla on enemmän virheitä kuin vastustajillaan sukupuolia

"Queer focuses on mismatches between sex, gender and desire. For most, queer has been prominently associated with those who identify as lesbian and gay. Unknown to many, queer is in association with more than just gay and lesbian, but also cross-dressing, hermaphroditism, gender ambiguity and gender-corrective surgery." 
(Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction”, 1996)

Nyt Pride -viikolla on lainailtu runsaasti nimitystä gender -ideologia. Termi on ollut erityisesti Tapio Puolimatkan alkujaan rummuttama. Mutta nyt se näyttää olevan muuttuneen yleiskäsitteeksi johon viitataan. Ideologia on kiinnostava koska se on samanlainen kuin kaikki kristittyjen luomat ideologiat ; Kohteet eivät yleensä tunnusta olevansa sellaisia. Termi ei tule ryhmän tarpeesta esittää ajatuksiaan vaan ulkopuolisen luomasta kategoriasta johon sovitetaan sanellusti. Tälläinen on tietenkin aina vähän aihe pysähtyä harkitsemaan miksi ratkaisu on perusteltu, vai onko se. Mutta josKirkko ja Kaupunki -lehti ja piispat ja kirkkoherrat käyttävät termiä, se lienee joka tapauksessa ns. valtavirtaa.

Tässä on hyvin kiinnostava lisäyksityiskohta. Ja se on itse asiassa jotain joka todennäköisesti tarjoaa tilaa hyvin dramaattiselle ja nopealle oikotielle jolla ohittaa hirvittävän paljon epäargumentatiivista olkiukkoroskaa. Siinä nimittäin puhutaan avoimesti gender -sanasta. Puolimatka lienee tajunneen ansan koska hän on, mahdollisesti pienten vihjailuideni, jälkeen alkanut käyttämään gender-ideologian tilalla sanaa ”sukupuoli-ideologia”.

Muutos on tärkeä ja vihjeenomainen. Sillä sen takana on yksinkertainen asia. Joka on niin yksinkertainen että on hävettävää nostaa sitä esiin. Se on nimittäin kysymys queer -feminismistä. Ja siihen yleensä liitettävästä kysymyksestä joka käsittelee sitä miten monta sukupuolta on olemassa. Tässä on hyvin oleellinen käsitejako. Sex JA Gender. Nämä viittaavat molemmat aivan eri asioihin. Ja Queer -feminismin kohdalla se, että ymmärtää tämän on oikeastaan Queer -feminismin perusytimessä. Jos et osaa tätä asiaa, et osaa feminismiä ja jos et osaa tätä kaikki kritiikkisi on arvotonta koska asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse olen huvitellut pyytämällä lähteitä vätteelle sukupuolten määrästä. Ja antamaan niitä feministiseen tutkimukseen. Minusta on hauskaa katsoa vaatimuksen ohittamista ja kommentoijien puhdasta ignorantiaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jolla ylenkatseinen minäni masturboi itsensä uneen joka yö. Minun tehtävänäni ei ole opettaa ja valistaa vaan haastaa ja löytää itseäni huonompien älylliset ja kyvylliset rajat konseptipyörittelyssä jotta voin riuhtoa pienin käsineni itselleni hyvän olon. Tämä on näissä piireissä hyvin helppoa.

Sex/Gender -jaottelu on oleellinen ja syvä osa queer -feminismiä. Ja siinä on yksinkertaisesti sanottu että ihmisen biologinen sukupuoli on sex. Gender taas viittaa aivan eri asiaan. Siihen minkälaisia sekundaarisia ominaisuuksia tähän liitetään. Gender on sosiaalinen sukupuoliroolisto. Jonka avulla sekä tehdään sukupuolta koskevia oletuksia että korostetaan myös ihmisen ulkoista tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja sukupuolisuudestaan. Eli puhutaan sukupuolirooleista ja sukupuoli-identiteetistä.

Ytimessä on siis ajatus että näitä gendereitä voi olla vaikka kuinka monta. Ja tästä sitten rakennetaan olkiukkoversio jonka mukaan biologisia sukupuolia olisi vaikka kuinka monta. Syntyy ajatuksia joissa esiintyy että ”minusta tyypit on karkeasti joko miehiä tai naisia mutta mitä ovat nämä muut 28 sukupuolta”. Kun asiaa katsoo niin huomaa että niiden takana on yksinkertainen olkiukko. Väitetään että feministi puhuu sex -sukupuolesta eikä gender -sukupuolesta.

Tätä on helppoa häivyttää etenkin Suomessa jossa sukupuoli viittaa sanana molempiin. Tätä tehdään ulkomaillakin. Ja kaikki on hämmentävää koska jopawikipedia tuntee sex -gender -jaottelun ja esittelee siitä hyvin yksinkertaisetperusmäärittelyt. Määrittelyt toisin sanoen ovat julkisia ja helposti löydettävissä. Jolloin se jolla on pienikin halu kritiikin kohteen tuntemiseen joko tuntee tämän jaottelun tai sitten ei oikesti ole kiinnostunut ja hänen pitäisi ymmärtää lopettaa itseään relevantimpien ihmisten häiriköinti turhuudellaan. Ignorantti saa olla mutta pitää tajuta että mielipide tuolloin on epäfaktuaalinen ja tätä kautta aika suurelti arvoton.

Määrittely tulee esiin myös lähes kaikissa feminismiä määrittelevissä feministisissä teoksissa. Joten oikeastaan ainut syy millä selittyy tämä ”dissaan useita sukupuolia” -puhe on se että sitä on kuunneltu propagandaa joka ei ole tutustunut kritiikkinsä kohteeseen. Jos lähdekriittisyys on tuolla tasolla niin en tiedä miten näitä voi auttaa. Paitsi ostamalla muovipussin ja kehottamalla hengittämään pitkään ja syvään.

Yleisesti ottaen kun tämän jaottelun tajuaa niin voi huomata että useimmiten nyrkkisääntö on se, että feminismikriitikot puhuvat vain sex -sukupuolesta. Ja pitävät sitä koko lukuna. Mutta feministit näkevät että sex ja gender ovat eri asia. Ja he keskittyvät genderiin. Ei ihme että ohipuhumista on paljon. Halu valittaa ja halu tutustua ja kokonaiskuvan käsittäminen ovat kaukana toisistan. Yleensä feministin eduksi. Ja sitten fokus on sellainen että voisi sanoa että feministien fokus on sitten nähdäkseni esoteerisempi, kenties tavallaan itselleni huomattavankin vähän kiinnostava.

Mutta kun tämän jaottelun ymmärtää voi tajuta miksi niissä puhutaan useiden eri käsitteiden yhteisvaikutuksista. ; Kun esimerkiksi katsoin googlessa ylhäälle tulevaa vastausta kysymykseen sukupuolten määristä sain feministisen kevyehkön sivuston joka selittää miten pitää puhua spektristä identiteettejä. ; Kun katsoo miten nykyajan feministit käsittelevät samanaikaisesti biologista sukupuolta, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmentämistä, sukupuoliesitystä ja seksuaalista suuntautumista, niin kyllä ymmärtää miten joku voi hämääntyä tästä kaikesta. Kaikki nämä ovat nimittäin eri määritelmiä joilla jokaisella on oma spektri ja sukupuoli syntyy näiden yhteisvaikutuksesta. Maistuu minun parsimoniaa kaipaavaan silmääni tarpeettoman kompleksiselta. Mutta samalla on selvää että taisteluhelikopterisukupuoli on hemmetin huono olkiukkokortti heittettäväksi tälläiseen yhteyteen.

Itse olen nähnyt että gender voi kuitenkin olla jossain määrin vähän fiksu ja tarpeellinenkin käsite. Ja että se itse asiassa putkahtaa esiin aika erikoisissa konteksteissa. Itse nostaisin tässä ihan ollakseni itseni luonteinen, tuoreesti kovasti keskustelua herättäneen evoluutiopsykologisen tutkimuksen. Markus Rantalan, Indrikis Kramsin ja Severi Luodon evoluutiopsykologinen tutkimus nimittäin jaotteli lesbot femme ja butch -lesboihin. Ja esittivät että tämä on vahvasti biologisesti määräytynyt.

He siis sanoivat että on olemassa naiseuteen ja lesbouteen liittyvä luokasto, joka on tieteellisesti relevantti ja biologisesti olemassaoleva. Ja johon liittyy sukupuolipresentaatio. He itse asiassa, jos ovat oikeassa, tunnustavat että biologisen sex-sukupuolen lisäksi on lisäalaluokkia. Väite on että sex-sukupuolen lisäksi on sukupuolinen suuntautuminen. Jossa homoseksuaaleilla naisilla on kaksi gender -alaluokkaa. Butch lesbot ja femme -lesbot. Ts. sukupuolia gender -määritteessä on yli kaksi. Ja tämä on fiksua heistä.

Joka tarkoittaa sitä että tosiasiassa gender -sukupuolia on aika monista useampia kuin se kaksi. Jos Butch ja Femme -lesbot ovat kategoria niin ainakaan itse en näe niiden kuvaavan itseäni. Joten sen tilalle tarvitaan vähintään kolmas kategoria sellaisille miehille jotka eivät ole butch- tai femmelesboja.

Itse en tosin jaksaisi ruveta miettimään näitä gender luokitelmia koska ne muuttuvat aika helposti hupsuiksi karrikatyyreiksi jossa kategorioidaan alakulttuureita antaen niille jotain gloriaa ja olemuksellista mitä ne eivät ansaitse. Ne ovat vain identiteettejen symboliosia. Ja me teemme näistä symboleista itse asian, lataamalla ne täyteen merkitystä.

Samalla on tietenkin aika selvää miksi gender -sanan filosofinen sisältö on sellaisella tavalla paljastavaa että Puolimatka on vaihtanut sen ”gender-ideologiansa” ”sukupuoli-ideologiaan”. Hän on siinä mielessä tarkkasilmäinen propagandisti että hän huomaa argumentaatiopohjanmurskaukset kun niitä hänelle vilautetaan. Asiaa hän toki harvoin korjaa, tehden juuri tämänlaisia kosmeettisia korjauksia jossa olkiukottava argumenttivirhe muutetaan vaikeammin havaittavaksi kosmeettisilla ja retorisilla muutoksilla.

Samalla tietysti ymmärtää miksi ”miljoonasta sukupuolesta” puhuvien feministien oikeiden sanomisten sisältö on sitä mitä on. Esimerkiksi intersektionalistinen Jagose kuvasi että queer- feminismi keskittyy käsittelemään ennen kaikkea jännitteitä jotka koskevat sex -sukupuolta gender-sukupuolta ja halua. Ja miten monesti ihminen joutuu useaankin omituiseen lokeroon samanaikaisesti. Ts. kysymys ei ole pelkästään värkeistä jalkojen välissä vaan siitä että värkkien jalkojen välissä oletetaan vaikuttavan hyvin moneen asiaan. Olemuksellisia vaatimuksia. Minäkin nörttimiehenä kykenen ymmärtämään miten mieheyden sijaan minilta on odotettu tiettyä maskuliinisuutta, ja miten nörttiys on nähty huonona sukupuoleutena. Miten ei ole kuten ”kunnon mies” jos on ”mieslapsi” pelaamassa konsolipelejä ja niin edes päin.

Viitteet:
Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction” (1996)

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.