Tyypillisesti populaarikulttuurissa, kuten elokuvissa ja tietokonepeleissä ja televisiosarjoissa on erilaisia vakiintuneita perinteitä. Nämä ovat konventioita. Niiden perustan alla on muun muassa sellaisia käsitteitä kuin genre.
Tämä tuo mukaan luomiseen ja taiteeseen liittyvän kädenväännön, johon liittyy mm. yhtenäistämisen ja yksilöllisyyden teemat. Usein erilaiset genret nähdään kopiointina ja tasapäistämisenä. Näin jos elokuvassa jokin trikki käytetään myöhemmin, se toisi alkuperäiselle elokuvalle arvoa koska sen tekijä on luonut ja muut vain kopioivat. Voidaan siis sanoa että luoja antaa provenienssin. Hän on kertomus ja syy sille että sitä nähdään.
Laajemmin asia näyttää siltä että juttu on nimeämisissä. Samaa tarkoittavalla määritelmällä on positiivisia ja negatiivisia konnotaatioita. Plagiointi on kopiointia jossa on paha ja epäluova maku. Interkontekstuaalisuus taas on kopiointia, jossa on luova ja taiteellinen maku. Käytän siksi tahallisesti paljon samaa tarkoittavia termejä. Ideana on tarkoituksellisesti hämmentää, ei tehdä asiaa vaikeammaksi ymmärtää. On vain muistettava että "kielenhallinta on mielenhallintaa".
Hollywood nähdään usein lähinnä ahneena rahasampona, koska tavoitellaan menestystä: Vanhaa kopioidaan, koska se on toiminut aikaisemmin. Toistuminen on todennäköisempää kuin keksiä uutta, joka toimisi. Ja vanhaa kopioidaan koska sitä on helppo ja nopea kopioida. Se on nopeampaa kuin alusta asti kaiken tekeminen. Ohjaajan tarvitsee tehdä vain ripaus uutta, ja sitten on tuote valmiina markkinoille.
Kaavamaisuus toki näkyy viihteessä. Esimerkiksi japanilainen viihde on hyvinkin sisäisesti kaavamaista, mutta se sisältää länsimaille erikoista ajattelua, joka tuottaa silloin tällöin tamagotchin kaltaisia yllätysmenestyjiä. Eurooppalaiseen ajatteluun se olisi ollut outo. Japanilaiseen vähemmän. Siellä mekaaniset robotit ovat (populaari)kulttuurissa isommassa keskiössä. Toisaalta animepiirretyissä on tyypillistä se, että aineksia lainataan paljon englannista ja amerikoista - tämä on vaikuttanut jopa japanin sanastoon, todella moni japanin sana on englantilainen sana. Samaa tapahtuu viihteessäkin. Kun japanilainen yhdistää omat kliseensä länsimaalaisiin kliseisiin, syntyy animea, joka on erilailla kliseistä, omalla tavallaan kliseistä. Ja silloin on vaikeaa sanoa myydäänkö animeissa länsimaalaisille heidän omaa viihdettään japanin kautta kierrätettynä.
Tätä kautta olisi tietysti helppo kutsua viihdettä tylsäksi, toistavaksi. Pinnalliseksi. Saanen olla hieman erimielinen. Sillä mielestäni hyvä argumentti ei kulu käytössä. Eikä trikin uusiokäyttö ole "pelkkää kopiointia": Näitä juttuja ja temppuja kun on kaiken kaikkiaan valtava määrä. Niiden yhdistelmiä on tavattomasti.
Tässä vaiheessa voin nostaa arkkityypit sekä korkeakulttuurin ihannoinnin esiin.
1: Ensin otan korkeakulttuurin ihannoimisen. Toki arkkityyppienkin käyttö on tätä ja niitä arvostetaan osittain vain sen vuoksi että ne viittaavat korkeakulttuuriin ja filosofiaan. Samoin elokuvaa arvosteleva voi pitää "Voi veljet, missä lienet" -elokuvaa heti parempana kun sen alussa mainitaan että se rakentuu väljästi Homeroksen "Odysseian" päälle. Elementtien lainaaminen on tässä vaiheessa hienoa ja sitä kutsutaan interkontekstuaalisuudeksi. Sitä ei pidetä harvinaisen härskinä toisintamisena, jossa toistetaan mahdollisimman tarkasti jokin toinen viittaus välittämättä siitä että se tiedetään laajasti. Tässä suhteessa hienostuneisuus johtuu siitä että nämä lainauksen kohteet ovat vanhoja, ja niillä on korkeakulttuurin leima, ja sen lähde tunnetaan joten sillä on provenienssi. Tämä hienostuneisuus sitten tarttuu.
___1.1: Tämä ajattelutapa muistuttaa kovasti sitä, miten useissa uskonnoissa ajatellaan pyhän suhteen. Niissäkin Pyhyys tulee taustatarinan kautta: Tämän kupin historia liittyy Jeesuksen ateriaan joten se ei ole kuppi vaan "Graalin malja". Tämän lisäksi pyhä usein tarttuu. Pyhää esinettä koskemalla itse muuttuu, yleensä vähemmän pyhäksi, mutta pyhäksi kuitenkin. Tätä logiikkaa käytetään melko hauskasti "Supernatural" -sarjassa, jossa demoneja karkoitetaan pyhällä vedellä. Vesi saadaan pyhitettyä kastamalla sitä kristillisiin symboleihin. Joten vankilaoloissa demoneita voidaan rankaista heittämällä risti WC -pönttöön ja tunkemalla demonin possessoima vartija saamaan "tukkahuuhtelua ala peruskoulu". Toisaalta myös päinvastainen noudattaa pyhyyden käsitystä. Nimittäin joskus pyhyys katoaa jos sitä koskettaa. Näin esimerkiksi ortodoksisten kirkkojen takahuone joudutaan pyhittämään uudestaan jos sinne tunkeutuu maallikko. Pyhyys katoaa maallikon kosketuksesta. Tällöin interkontekstuaalisuus on vain plagiointia lähteillä.
2: Kuitenkin arkkityypitkin ovat juuri kliseitä. Jos ajatellaan että on perushahmoja, joilla on perusteemoja ja perustarinoita, on kyseessä eräänlainen yleismaailmallinen genre. Se on genre, vaikka sitä selitettäisiin psykologialla. Ja on hyvä muistaa että näiden tarinoiden yleisyys liittyy siihen että ne viehättävät ihmisiä. Tässä ei olla kovin kaukana siitä, kun hollywood -elokuvansuunnittelija esittää että elokuvan tulee miellyttää ihmisiä. Hollywoodspektaakkeleja tosin harvemmin kutsutaan kulttuurillisen piilotajunnan esiinkaivamiseksi ja yleisön terapiaksi. Koska oletetaan että räjähtävä kortteli ei ole terapeuttista. Miksi ei olisi? Väkivalta on kuitenkin yhteiskuntien yleinen tabu ; voimassa on vanha nyrkkisääntö "Kun tabu on erityisen vallitseva hegemonia, sitä pidetään itsestäänselvyytenä ja sitä kutsutaan arvoksi." Sitä ei silloin enää kutsuta "yhteiskunnan kliseeksi". Joten elokuvat tavallaan yleisesti murskaavat yhteiskunnan tabuja ja ihmiset saavat tätä kautta terapiaa ja voivat käsitellä tätä tabua ilman että kenenkään turvallisuutta vaarannetaan. Suosio voi johtua siitä että tälle on harvinaisen paljon tarvetta. Ehkä tätä voisi lieventää sanomalla että elokuvat murskaavat yhtä ja samaa tabua niin innolla että se muuttuu konventioksi, jolloin se ei enää vai murskaa tabua vaan myös rakentaa uutta tilalle.
Osa ajattelee että luovuus on mahdollista vain genren sisällä. Että genre on jonkinlainen puite, jonka sisällä toimitaan kulloinkin. Osasta myös genren valinta on luovaa toimintaan. Kaikista myös genren keksiminen on luovaa toimintaa. (Kukakohan keksi ensimmäisen kaahailu_ammuskelu_korttelinräjäytys -elokuvan ja loi kekseliäästi yhden suurimmista genreistä?)
Minulla ei ole aavistustakaan siitä mikä elokuva on luovasti tehty ja mikä ei. Mutta minua kiinnostaa lähinnä se elokuva. Jos se miellyttää tai herättää "juttuja ja sepeämistä päässä" tai molempia, se on hyvä pätkä. En tiedä onko muulla edes merkitystä.
15. heinäkuuta 2009
Mies, miekka ja mieli.
"I have just come to a realization! This scroll by Broken Sword contains no secrets of his swordsmanship. What this reveals is his highest ideal. In the first state, man and sword become one and each other. Here, even a blade of grass can be used as a lethal weapon. In the next stage, the sword resides not in the hand but in the heart. Even without a weapon, the warrior can slay his enemy from a hundred paces. But the ultimate ideal is when the sword disappears altogether. The warrior embraces all around him. The desire to kill no longer exists. Only peace remains."
(King of Qin, "Hero")
Yhteys miekan kanssa on käytetty teema Kung-Fu -elokuvissa. Sillä korostetaan itämaisen miekkailun henkisyyttä. Tai itämaista henkisyyttä. Euroopassa taas korostetaan useammin kontrollia. Että "sinä hallitset miekkaa eikä miekka hallitse sinua". Tietenkin eurooppalainen tapa lähestyä analyyttisesti asiaa on ihan fiksu. Miekka on työkalu, kuten lapio, harava tai beigepilkullinen salaatinotin. Nothing spiritual here. Miekka on havaintojemme mukaan erillinen kappale, ja se on elotonta terästä. Mitään fuusiota ei tapahdu, vaan tottumista.
Itämainen tapa on kuitenkin melko lähellä sitä, mitä saadaan henkilökohtaisen kokemusmaailman kautta. Jokainen kokenut käyttäjä tietää että ensin siihen totutaan ja sitten siihen kasvetaan. Tämä ei ole kovin kaukaa haettu. Research Digestin Lucilla Cardinalin tutkimuksessa kävi ilmi, että ihminen sitoo työkaluihin ruumiinkuvaansa. Ihmisellä on käsitys omasta kehostaan ja tämä on joustava : Ja jos käsiin pistetään pulikat, jonkin ajan kuluttua ihmiset toimivat kuin heidän kätensä olisivat pidemmät - vaikka pulikat olisi otettu pois.
Syy on siinä että voidakseen tehdä jotain, täytyy tietää missä on. Jos kurottaa pöydällä olevaa esinettä kohden, täytyy aivojen tietää ruumiin sijainti ja käsien ulottuvuus. Missä kaikki osasi ovat ja missä niiden rajat ovat. Jos tässä ei onnistuta, on hakeminen haparoivaa. Tai sitten siihen ei yletetä tai kurotetaan yli. Syynä on ehkä se, että ihminen muuttuu kasvaessaan ja vanhetessaan ja vaikka vahingoittuessaan ja näistä huolimatta on kyettävä toimimaan joka päivä. Ettei kallista kahvikuppia viiden sentin päässä huulista. (Olipa se suunta missä hyvänsä, ei käy hyvin. Etenkään jos istuu ja on mies.) "Given this adaptability it should perhaps come as no surprise that tools can be seamlessly and rapidly incorporated into the body schema." Tutkimuksessa esineitä käytettiin vain vähän aikaa, ja vaikutus näkyi 15 minuutin verran käytön lopettamisesta. Tietenkin voidaan ajatella että aivojen tapa kokea ei muuta tilannetta henkiseksi, vaan muuttaa ainoastaan kokemistapaa erilaiseksi. Tällöinkin on "lupa" sanoa "Nothing spiritual here". Tutkimus selvittää vain että kokemus muuttuu, ja auttaa selvittämään miksi niin on. (Toki voidaan miettiä miksi ateismi ei voisi olla henkistä? Liittyykö henkisyyteen jotenkin pakotetusti positiivinen olemassaolokannanotto yliluonnolliseen? Ja kun niin näyttää olevan, onko kyse vain ihmisen lajityypillisestä mielen tavasta toimia tai kulttuurin pakotteista, jolla yritetään esimerkiksi määritellä moraalittomiksi ne, jotka eivät noudata "virallista ideologiaa"?)
Omakohtaisen kokemukseni kautta "tottumista" tapahtuu eri tavalla eri esineisiin. Käytän paljon konetta, työssä ja vapaalla. Mutta se ei "tunnu samalta" kuin miekka tai ankkasauva. Hyvästä treenistä, etenkin toistuvasta, tulee "erilainen fiilis". (Jota on vaikeaa kuvailla.) Ehkä syynä on se, että tietokoneella kirjoitettu teksti ei ole samalla tavalla "konkreettisesti itsessä kiinni", kuin lyömäastalo. (Mikä kenties selittää vastemielisyyteni ampuma -aseita ja niiden käyttöä kohtaan.)
Tämä liittyy lujasti itämaiseen filosofiaan. Mutta se ei jää tähän. Miekkailun taidossa on usein mukana liitettynä myös ideologia. Euroopassa ritareilla oli tietysti myös tietynlaiset soturin arvot, kuten muissakin maissa. Rohkeutta ja uskallusta korostetaan näissä tyypillisesti. Kuten tietenkin myös itämailla.
Kuitenkin alkuun laittamani elokuvan sitaatti heijastelee Sun Tzun "Art of War" -arvoja. Niissä kysymys on mestaruudesta. Ja on vaikeaa sanoa onko se lainkaan henkisyyttä vai pelkkä etenemisen ja oppimisen kuivakka kuvaus. On vaikeaa sanoa onko se "miekkamiestaitoa" vai vain "korkeimmat ideaalit". Prosessi on joka tapauksessa kolmiosainen:
1: Miekka ja mies ovat yhtä. Tämä on tekninen taso. Miekka ja mies ovat yhtä. Tässä osataan toimia eri tilanteissa, osataan kasa tekniikoita ja niiden sovellustilanteita. Niitä käytetään oikein. Ihminen on oppinut prosessin.
2: Miekka mielessä, ei kädessä. Tällä tasolla miekkailu nähsään osana toimintaa. Se on työkalu jota sovelletaan elämän ongelmia ja puutteita. Tässä vaiheessa ymmärretään että tekniikka on vain toimintatapa. Pohjalla on ajattelu ja oppiminen. Toiminta on vain yksi tapa miettiä ja ajatella. He huomaavat myös että toimiminen on alkanut muuttamaan tapaa jolla he ajattelevat. Prosessi vaikuttaa ihmiseen.
3: Ei miekkaa kädessä eikä mielessä. Tämä on taso, jolla henkilö on mestari. Heille yksittäinen tekniikka on vain tekniikka. He eivät välttämättä enää sitoudu juuri tiettyyn toimintametodiin vaan voivat vaihtaa niiden välillä helposti. Lopputulos on silti juuri oikein kompleksi ja tilanteeseen sopivasti esitetty. Prosessi jää pois ja jäljelle jää vain taito.
Erikoista kyllä tämä heijastelee ajattelutavan eroja. Euroopassa jo ensimmäinen taso on melkomoinen saavutus jonka arvoa korosteaan. Useinhan euroopassa oppimista kuvataankin hienovaraisemmalla prosessilla, jossa tätä tasoa ennen on monta "pienempää osaa", aina aloittelijasta ja oppipojasta lähtien. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättä ristiriitaisia luokituksia. Asioita vain katsotaan eri tarkkuudella. Eurooppalaisella tasolla ensimmäinen porras tarkoittaa sitä että ihmiset ovat taitavia. Ja he voivat olla jopa asiantuntijoita alallaan. Mutta itämaisen ihmisen mielestä hän ei ole vielä mestari. Mikä ei sielläkään tarkoita että hän olisi huono, tai häntä ei voitaisi käyttää asiantuntijana. Mestaruus on vaan vielä jotain vielä tehokkaampaa.
Itselleni tämä kolmikko ei välttämättä ole päämäärän antaja, vaan keino jolla ajattelu ja päämäärät voidaan laittaa kontekstiin. Moni näkee että ensimmäinen tasokin on riittävä tavoite, tai jopa enemmän kuin tarpeeksi.
Silloin mestaruus ei ole automaattisesti oikea päämäärä. Mutta samalla se näyttää tarvittaessa että kuljettavaa tietä kyllä riittää, ja matkassa voidaan edistyä. Silloin pystyy elämään sen kanssa, että maailma ja itsekin on toimintansa kanssa huono, ruma ja irvokas. Samanaikaisesti sen kanssa oppii tarvittaessa elämään. Mutta sitä ei aina tarvitse hyväksyä.
1: Tavoitteessa epäonnistumisen ja asiassa harjoittelun tiimoilla Mikko Nurmea lainaten "Jokaiseen ongelmaan on ratkaisu. Ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma, vaan olotila."
2: Sen suhteen, mikä taas jää pois harjoittelun vuoksi päädytään siihen minkä voisi sanoa aforismilla Mika Sipuran tapaan : "Kun valinta on tehty, se on oikea."
Kirjoittaja yrittää edetä miekkailussa ensimmäiselle tasolle. Ja toivoo vakavasti sen olevan mahdollista. Muuten hän tietysti yrittää päätyä kolmannelle tasolle kaikessa. Ja tietää vakavasti sen olevan haihattelua joka vain pitää kädet ja mielen puuhakkaana.
(King of Qin, "Hero")
Yhteys miekan kanssa on käytetty teema Kung-Fu -elokuvissa. Sillä korostetaan itämaisen miekkailun henkisyyttä. Tai itämaista henkisyyttä. Euroopassa taas korostetaan useammin kontrollia. Että "sinä hallitset miekkaa eikä miekka hallitse sinua". Tietenkin eurooppalainen tapa lähestyä analyyttisesti asiaa on ihan fiksu. Miekka on työkalu, kuten lapio, harava tai beigepilkullinen salaatinotin. Nothing spiritual here. Miekka on havaintojemme mukaan erillinen kappale, ja se on elotonta terästä. Mitään fuusiota ei tapahdu, vaan tottumista.
Itämainen tapa on kuitenkin melko lähellä sitä, mitä saadaan henkilökohtaisen kokemusmaailman kautta. Jokainen kokenut käyttäjä tietää että ensin siihen totutaan ja sitten siihen kasvetaan. Tämä ei ole kovin kaukaa haettu. Research Digestin Lucilla Cardinalin tutkimuksessa kävi ilmi, että ihminen sitoo työkaluihin ruumiinkuvaansa. Ihmisellä on käsitys omasta kehostaan ja tämä on joustava : Ja jos käsiin pistetään pulikat, jonkin ajan kuluttua ihmiset toimivat kuin heidän kätensä olisivat pidemmät - vaikka pulikat olisi otettu pois.
Syy on siinä että voidakseen tehdä jotain, täytyy tietää missä on. Jos kurottaa pöydällä olevaa esinettä kohden, täytyy aivojen tietää ruumiin sijainti ja käsien ulottuvuus. Missä kaikki osasi ovat ja missä niiden rajat ovat. Jos tässä ei onnistuta, on hakeminen haparoivaa. Tai sitten siihen ei yletetä tai kurotetaan yli. Syynä on ehkä se, että ihminen muuttuu kasvaessaan ja vanhetessaan ja vaikka vahingoittuessaan ja näistä huolimatta on kyettävä toimimaan joka päivä. Ettei kallista kahvikuppia viiden sentin päässä huulista. (Olipa se suunta missä hyvänsä, ei käy hyvin. Etenkään jos istuu ja on mies.) "Given this adaptability it should perhaps come as no surprise that tools can be seamlessly and rapidly incorporated into the body schema." Tutkimuksessa esineitä käytettiin vain vähän aikaa, ja vaikutus näkyi 15 minuutin verran käytön lopettamisesta. Tietenkin voidaan ajatella että aivojen tapa kokea ei muuta tilannetta henkiseksi, vaan muuttaa ainoastaan kokemistapaa erilaiseksi. Tällöinkin on "lupa" sanoa "Nothing spiritual here". Tutkimus selvittää vain että kokemus muuttuu, ja auttaa selvittämään miksi niin on. (Toki voidaan miettiä miksi ateismi ei voisi olla henkistä? Liittyykö henkisyyteen jotenkin pakotetusti positiivinen olemassaolokannanotto yliluonnolliseen? Ja kun niin näyttää olevan, onko kyse vain ihmisen lajityypillisestä mielen tavasta toimia tai kulttuurin pakotteista, jolla yritetään esimerkiksi määritellä moraalittomiksi ne, jotka eivät noudata "virallista ideologiaa"?)
Omakohtaisen kokemukseni kautta "tottumista" tapahtuu eri tavalla eri esineisiin. Käytän paljon konetta, työssä ja vapaalla. Mutta se ei "tunnu samalta" kuin miekka tai ankkasauva. Hyvästä treenistä, etenkin toistuvasta, tulee "erilainen fiilis". (Jota on vaikeaa kuvailla.) Ehkä syynä on se, että tietokoneella kirjoitettu teksti ei ole samalla tavalla "konkreettisesti itsessä kiinni", kuin lyömäastalo. (Mikä kenties selittää vastemielisyyteni ampuma -aseita ja niiden käyttöä kohtaan.)
Tämä liittyy lujasti itämaiseen filosofiaan. Mutta se ei jää tähän. Miekkailun taidossa on usein mukana liitettynä myös ideologia. Euroopassa ritareilla oli tietysti myös tietynlaiset soturin arvot, kuten muissakin maissa. Rohkeutta ja uskallusta korostetaan näissä tyypillisesti. Kuten tietenkin myös itämailla.
Kuitenkin alkuun laittamani elokuvan sitaatti heijastelee Sun Tzun "Art of War" -arvoja. Niissä kysymys on mestaruudesta. Ja on vaikeaa sanoa onko se lainkaan henkisyyttä vai pelkkä etenemisen ja oppimisen kuivakka kuvaus. On vaikeaa sanoa onko se "miekkamiestaitoa" vai vain "korkeimmat ideaalit". Prosessi on joka tapauksessa kolmiosainen:
1: Miekka ja mies ovat yhtä. Tämä on tekninen taso. Miekka ja mies ovat yhtä. Tässä osataan toimia eri tilanteissa, osataan kasa tekniikoita ja niiden sovellustilanteita. Niitä käytetään oikein. Ihminen on oppinut prosessin.
2: Miekka mielessä, ei kädessä. Tällä tasolla miekkailu nähsään osana toimintaa. Se on työkalu jota sovelletaan elämän ongelmia ja puutteita. Tässä vaiheessa ymmärretään että tekniikka on vain toimintatapa. Pohjalla on ajattelu ja oppiminen. Toiminta on vain yksi tapa miettiä ja ajatella. He huomaavat myös että toimiminen on alkanut muuttamaan tapaa jolla he ajattelevat. Prosessi vaikuttaa ihmiseen.
3: Ei miekkaa kädessä eikä mielessä. Tämä on taso, jolla henkilö on mestari. Heille yksittäinen tekniikka on vain tekniikka. He eivät välttämättä enää sitoudu juuri tiettyyn toimintametodiin vaan voivat vaihtaa niiden välillä helposti. Lopputulos on silti juuri oikein kompleksi ja tilanteeseen sopivasti esitetty. Prosessi jää pois ja jäljelle jää vain taito.
Erikoista kyllä tämä heijastelee ajattelutavan eroja. Euroopassa jo ensimmäinen taso on melkomoinen saavutus jonka arvoa korosteaan. Useinhan euroopassa oppimista kuvataankin hienovaraisemmalla prosessilla, jossa tätä tasoa ennen on monta "pienempää osaa", aina aloittelijasta ja oppipojasta lähtien. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättä ristiriitaisia luokituksia. Asioita vain katsotaan eri tarkkuudella. Eurooppalaisella tasolla ensimmäinen porras tarkoittaa sitä että ihmiset ovat taitavia. Ja he voivat olla jopa asiantuntijoita alallaan. Mutta itämaisen ihmisen mielestä hän ei ole vielä mestari. Mikä ei sielläkään tarkoita että hän olisi huono, tai häntä ei voitaisi käyttää asiantuntijana. Mestaruus on vaan vielä jotain vielä tehokkaampaa.
Itselleni tämä kolmikko ei välttämättä ole päämäärän antaja, vaan keino jolla ajattelu ja päämäärät voidaan laittaa kontekstiin. Moni näkee että ensimmäinen tasokin on riittävä tavoite, tai jopa enemmän kuin tarpeeksi.
Silloin mestaruus ei ole automaattisesti oikea päämäärä. Mutta samalla se näyttää tarvittaessa että kuljettavaa tietä kyllä riittää, ja matkassa voidaan edistyä. Silloin pystyy elämään sen kanssa, että maailma ja itsekin on toimintansa kanssa huono, ruma ja irvokas. Samanaikaisesti sen kanssa oppii tarvittaessa elämään. Mutta sitä ei aina tarvitse hyväksyä.
1: Tavoitteessa epäonnistumisen ja asiassa harjoittelun tiimoilla Mikko Nurmea lainaten "Jokaiseen ongelmaan on ratkaisu. Ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma, vaan olotila."
2: Sen suhteen, mikä taas jää pois harjoittelun vuoksi päädytään siihen minkä voisi sanoa aforismilla Mika Sipuran tapaan : "Kun valinta on tehty, se on oikea."
Kirjoittaja yrittää edetä miekkailussa ensimmäiselle tasolle. Ja toivoo vakavasti sen olevan mahdollista. Muuten hän tietysti yrittää päätyä kolmannelle tasolle kaikessa. Ja tietää vakavasti sen olevan haihattelua joka vain pitää kädet ja mielen puuhakkaana.
14. heinäkuuta 2009
Miltä fiksun ihmisen pitäisi kuulostaa?
Monesti ihmiset ajattelevat että esimerkiksi kirja on syvällinen heti jos he eivät ymmärrä sitä, tai jos se viittaa johonkin yliluonnolliseen ja maailmanulkopuoliseen. Näiden esittäjää ajatellaan heti fiksuksi.
Tässä on tietenkin takana hieman totuutta. Sillä vaikeita asioita on niin ... vaikea ... esittää. Jos ei olisi, ne eivät olisi vaikeita. Vaikeatajuisuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita että asia olisi syvällinen tai aihe vaikea. (Siinä mielessä että siitä olisi haastavaa mutta mahdollista esittää kannanottoja jotka ovat jokseenkin selkeästi oikein tai väärin, ja joita voidaan jotenkin objektiivisesti laittaa paremmuusjärjestykseen.) Tämä vertautuu täysin siihen, että jos joku pukeutuu värikkäisiin intialaisiin vaatteisiin ja opettelee pitämään yhtä ilmettä, että hän olisi automaattisesti henkevämpi kuin nahkatakkiin pukeutunut teinimopokuski. Voihan intialaistyylinen henkilö tietysti olla mopoteiniä syvällisempi, mutta ei se välttämätöntä ole. Puku ja vakaa ilme ovat itse asiassa itse asian kannalta irrelevantteja. Ne vaan tuntuvat ihmisistä merkitykselliseltä.
Kuitenkaan viisaus tai syvällisyys ei vielä automaattisesti tarkoita tylsyyttä. Michel de Montaigne nosti tylsistymisen tärkeäksi mittariksi. Hänestä ei ollut mitään syytä sille että syvällisyyden täytyisi olla tylsää. Hänestä lukija joka ei katso omaa kyllästymistään, on kuin ihminen joka on välittämättä kivusta. Joskus se voi olla järkevää. Mutta joskus kirjan tylsyys johtuu siitä että se on huonosti tehty eikä sisällä mitään mielenkiintoista.
Ja toisaalta: Vaikka tylsistyminen johtuisi siitäkin että asia on syvällinen ja lukijalle liian vaikea ja tylsä, ei sen lukemista välttämättä kannata väkisin yrittää: Jos et ymmärrä, et opi. Kannattaa ehkä ensin lukea jotain helpompaa. Jja kun taidot ovat karttuneet, voidaan uudestaan tarttua tähän vaikeaan kohtaan.
Montaigne asettikin karkean kahtiajaon. Jokainen tylsä teos oli heikko joko jommalla kummalla tai molemmilla seuraavista tavoista:
1: Joko kirjailija ei ole osannut esittää asiaansa hyvin. Tämä tarkoittaa joko sitä, että sanottavaa ei ole ja sisällön puute on kätketty hienojen termien taakse. Tai sitten asia on hyvä mutta kirjailijan taidoissa tai laiskuudessa on vikaa.
2: Lukija on tyhmä.
Montaigne nosti esiin tarinan Sokrateesta, joka oli tunnettu siitä että hän keskusteli kaikkien ateenalaisten kanssa ja häiritsi heitä kyselyillään. Sokrates ei käyttänyt vaikeaa kieltä, ja häntä ja hänen logiikkaansa pystyi seuraamaan vaikka olisi kouluttautumaton. Sokrates oli kuitenkin akateemisissa piireissä arvostettu, miltei palvottu. Montaigne huvitteli ajatuksella siitä että jos Sokrates kävelisi näitä akateemisia arvostajiaan vastaan, nämä tuskin osaisivat ottamaan häntä vakavasti. Likainen vaippa, paljaat jalat, ruma naama, arkinen kieli.
Tästä seurasikin sellainen ajatus, että kirjoitus tulisi nostaa arvoon jos se on kirjoitettu helppolukuiseksi, ja asiat tiivistetty selkeiksi. Kunhan itse asian ydin ei katoa tässä matkalla. Sivistynyt voisi tätä kautta olla sellainenkin, jolla ei olisi käsitystä virallisesta filosofisesta jargonista.
Tässä on tietenkin takana hieman totuutta. Sillä vaikeita asioita on niin ... vaikea ... esittää. Jos ei olisi, ne eivät olisi vaikeita. Vaikeatajuisuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita että asia olisi syvällinen tai aihe vaikea. (Siinä mielessä että siitä olisi haastavaa mutta mahdollista esittää kannanottoja jotka ovat jokseenkin selkeästi oikein tai väärin, ja joita voidaan jotenkin objektiivisesti laittaa paremmuusjärjestykseen.) Tämä vertautuu täysin siihen, että jos joku pukeutuu värikkäisiin intialaisiin vaatteisiin ja opettelee pitämään yhtä ilmettä, että hän olisi automaattisesti henkevämpi kuin nahkatakkiin pukeutunut teinimopokuski. Voihan intialaistyylinen henkilö tietysti olla mopoteiniä syvällisempi, mutta ei se välttämätöntä ole. Puku ja vakaa ilme ovat itse asiassa itse asian kannalta irrelevantteja. Ne vaan tuntuvat ihmisistä merkitykselliseltä.
Kuitenkaan viisaus tai syvällisyys ei vielä automaattisesti tarkoita tylsyyttä. Michel de Montaigne nosti tylsistymisen tärkeäksi mittariksi. Hänestä ei ollut mitään syytä sille että syvällisyyden täytyisi olla tylsää. Hänestä lukija joka ei katso omaa kyllästymistään, on kuin ihminen joka on välittämättä kivusta. Joskus se voi olla järkevää. Mutta joskus kirjan tylsyys johtuu siitä että se on huonosti tehty eikä sisällä mitään mielenkiintoista.
Ja toisaalta: Vaikka tylsistyminen johtuisi siitäkin että asia on syvällinen ja lukijalle liian vaikea ja tylsä, ei sen lukemista välttämättä kannata väkisin yrittää: Jos et ymmärrä, et opi. Kannattaa ehkä ensin lukea jotain helpompaa. Jja kun taidot ovat karttuneet, voidaan uudestaan tarttua tähän vaikeaan kohtaan.
Montaigne asettikin karkean kahtiajaon. Jokainen tylsä teos oli heikko joko jommalla kummalla tai molemmilla seuraavista tavoista:
1: Joko kirjailija ei ole osannut esittää asiaansa hyvin. Tämä tarkoittaa joko sitä, että sanottavaa ei ole ja sisällön puute on kätketty hienojen termien taakse. Tai sitten asia on hyvä mutta kirjailijan taidoissa tai laiskuudessa on vikaa.
2: Lukija on tyhmä.
Montaigne nosti esiin tarinan Sokrateesta, joka oli tunnettu siitä että hän keskusteli kaikkien ateenalaisten kanssa ja häiritsi heitä kyselyillään. Sokrates ei käyttänyt vaikeaa kieltä, ja häntä ja hänen logiikkaansa pystyi seuraamaan vaikka olisi kouluttautumaton. Sokrates oli kuitenkin akateemisissa piireissä arvostettu, miltei palvottu. Montaigne huvitteli ajatuksella siitä että jos Sokrates kävelisi näitä akateemisia arvostajiaan vastaan, nämä tuskin osaisivat ottamaan häntä vakavasti. Likainen vaippa, paljaat jalat, ruma naama, arkinen kieli.
Tästä seurasikin sellainen ajatus, että kirjoitus tulisi nostaa arvoon jos se on kirjoitettu helppolukuiseksi, ja asiat tiivistetty selkeiksi. Kunhan itse asian ydin ei katoa tässä matkalla. Sivistynyt voisi tätä kautta olla sellainenkin, jolla ei olisi käsitystä virallisesta filosofisesta jargonista.
Why I'm here? Right here. Right now.
"Right here - Right now / Bang! / Buppanase Like a dangan liner! / Right here - Right now / Burn! / Buttakitteku ze Get the fire!"
("Fighting Dreamer")
Kommunikaatio on vaikeaa. Mutta vielä vaikeampaa on systematisoitu ihmisen luoman instituution tai järjestelmän harjoittama kommunikaation teeskentely, eli byrokratia. Tästä hyvänä esimerkkinä on minulle tuoreesti käynyt "pankkikriisi". Tausta. Tilini höylättiin kerralla tyhjäksi. Pääsin osallistumaan jännittävään elämäntapatestiin. Se on ollut erityisen opettavainen.
Sain tiedon kun pankista soitettiin. Soittaja esitti että tili voidaan jäädyttää koska voi olla että kortti oli päätynyt vääriin käsiin. Ajattelin tässä vaiheessa että kyse on varotoimesta, että mitään ei ole vielä viety. Soittaja esitti että kortti voitaisiin lukita seuraavana päivänä, jotta ehdin käydä automaatilla. Joka minusta tuntui viittaavan siihen suuntaan, että tilillä olisi jotain nostetavaa. Tämän seurauksena oletin implisiittisesti että on valvottu esimerkiksi automaatin käyttöaikoja tai brute force -testaamista pankin järjestelmään. Ja todettu että on jotain "riskiryhmää". Eli ennakointia. Varmuuden vuoksi.
Yritin kysellä kuitenkin yksityiskohtia, mutta niitä ei saanut kertoa. Tilitapahtumien luonnetta ei saa kertoa ilman henkilöllisyyden tarkistamista. Tilin voi kuitenkin hyydyttää ilman. Ja tässä päätöksessä tapahtuman luonne voi olla aika kriittisen tärkeää. Tosin ei minun tapauksessani, koska mitään vietävää ei enää ollut.
Kysyivät että haluanko jotain reklamaatiolomaketta. Ihmettelin että valittaa tarkalleen ottaen mistä? Että ei siitä pidä vaatia korvausta, vaan pikemminkin antaa mitali. Oikeasta toiminnasta ei valiteta.
Asian tila valkeni siksi vasta myöhemmin. Kun vuokra meni maksuun. Tai siis ei mennyt. Kun vuokra alkoi maksautumaan, rahani jotka minulla olivat eivät olleetkaan ja tätä kautta vuokra ei maksautunut. Soitin tästä tietysti pankkiin ja kävin poliisilaitoksella puuhaamassa rikosilmoituksen. Pankissa lupasivat postittaa reklamaatiolomakkeen. Jutun pitäisi tilitapahtumien mukaan olla "ihan selvä". Etenkin kun poliisit tutki asiaa. Ilmeisesti se, että ilmoitan tilanteesta kirjautuneena - jouduin linjalle päästäkseni naputtelemaan pankin tunnuslukuja ja salasanoja kännykkään - ei ollut "ihan selvä". Poliisien penkominen ei ole "ihan selvä". Lisäksi täytyy lähettää reklamaatiolomake, jonka luonteen voisi ymmärtää sitä kautta että se tiedottaa tapahtuneesta. Nyt tiedotusta oli tullut tehtyä paljon.
1: He itse olivat soittaneet että "epäilyttäviä tilitapahtumia".
2: Olin soittanut asiasta kirjautuneena palveluun.
3: Poliisit olivat soittaneet asiasta.
Kun pankin päässä varmasti tutkitaan että onko perää ennen kuin rahaa saadaan, olisi tässä perusvaatimuksena oikeiden tapahtumien erottaminen vääristä. Että mihin sitä formia oikein tarvitaan?
Lomakkeessa oli lukuja joita en osannut täyttää. Esimerkiksi mitä tarkoittaa "rek. nro.", jota vaaditaan? Lisäksi korttivaihtoehdoista puuttui juuri se, jota tarvitsin. Kakkossivussa puhuttiin myyjistä tavalla jonka yhdistin verkkokauppaan. Ajattelin että olin saanut väärän formin. Lisäksi mukana ei ollut palautuskuorta, joten vaihtoehdoksi jäi hommautua suoraan pankkiin.
Matkalla ihmettelin sitä pientä asiaa, että minkä ihmeen vuoksi reklamaatiolomakkeen lähettämistä pidetään palveluna, jos rahattomalle ihmiselle ei lähetetä
Tästä päästiin tähän päivään. Lähdin hakemaan rahojani joita ei ollut missään. Tai ovat ne tietysti jossain. Enkä oikeastaan hakenut niitä minun rahojani, vaan toisia rahoja. Pankin tai vakuutusyhtiön rahoja. Eli kun taho A varasti, vaadin kompensaatiota taholta B, jolta taho A myös varasti. Ja tämä hoitaa sen vaatimalla kompensaatiota taholta C, joka ei ole missään tekemisissä tahon A kanssa. Ihan järkevää ja normaalitoimintaa. (?)
Satoi. Ajattelin kulkea formiin laitettuun osoitteeseen. Johon se pitäisi postittaa, jos olisi kuviteltu postimerkki. Se pankki ei ollutkaan pankki vaan jokin byrokraattinen paikka jonne ei vuoronumeroita jaeltu. Piti mennä pankkiin joka oli konttori. Saadakseni lapun siihen paikkaan jonne se pitää saada, jouduin siis loogisesti menemään pois siitä paikasta jonne se pitää saada ja mennä jonnekin muualle. Ihan järkevää ja normaalitoimintaa. (?)
Menin jonottamaan. Huomasin että spurgulla - joka oli vielä vartijan vakanssin kautta tuttu kaveri, sellainen joka yrittää provosoida vartijat toimialueensa rajojen ulkopuolelle ja lyö heitä sitten - on kyky nostaa enemmän rahaa kuin minulla. Tätä fiilistä ei joka päivä saa.
Siinä vuoronumeroa odottaessa mieleeni tuli kysymys. "Why I'm here. Right here. Right now." Päädyin siihen että:
1: Jotkut tahot halusivat minun täyttävän lomakkeen lomakkeentäytön vuoksi.
2: He eivät laittaneet mukaan postimerkkiä. Vaikka ongelman sisältö oli ilmiselvä: Tilanne että tilillä 11 euroa. Ja kun automaatilta saa nostettua vain 20 euroa kerralla, on rahat nostettava konttorista. Joten ei ole mahdollisuutta hankkia rahaa käymättä pankin konttorissa. Joten tottakai lähetetään sellainen palvelu postissa, jonka saa konttorista. (Siinä samalla kun nostaa rahat siihen postimerkkiin?)
3: En osannut täyttää saamaani lomaketta. Tiskillä paljastui että rek. nro. on henkilöturvatunnus. Takalomakkeen hintojen asettelua en edes uskaltanut arvailla. En sitten tiedä rankaistiinko tässä tyhmyydestä. Mahdollisesti. Tai siitä että oli haluttu tehdä niin monikäyttöinen lomake että sen käyttäminen ei onnistu. Se "automaattikorttikin" piti siististi kirjoittaa siihen tilaan jota formissa ei ollut, kun muut olivat kivasti rasti ruutuun. (Mitä taas tunnetusti käy väärin täytetyille lomakkeille?)
4: Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia asioita. Kun ennenmuinoin kirkonkiroukseen asettaminen ajoi ihmisen käytännössä yhteiskunnan ulkopuolelle, niin miten käy rahattoman ihmisen nykykulttuurissa, jossa markkinavoimat ovat yhteisön perustalla? Siksipä olin valmis kierimään, antamaan tassua. Ja jopa juomaan pöntöstä.
Tilanne näyttää kuitenkin "selvältä", joten saan rahani "joskus". Mitään aikamäärettä siitä, miten kauan tässä prosessissa menee, en saanut selville. En tiedä onko päivien, viikkojen, kuukausien vai pidempien aikojen päässä. Tietenkin pankilta voisi ottaa lainaa, jonka maksaa takaisin omilla rahoilla. Mutta se tuntuisi tyhmältä. Sillä ne rahat ovat minun rahoja. Ei minun tarvitse niitä hävittää vain siksi että ne ovat hävöksissä.
Mielestäni tärkein asia pankkipalveluissa olisi vaivattomuus. Että systeemit rullaisi kuin itsestään. Ja sitten kun ei, niin sitten informoitaisiin. Tässä kohden on hyvä huomata, että minä olin varastustilanteessa ensikertalainen, kun taas pankki oli instituutio, jolle kyseinen tapaus on tuonut juttuja päivittäin. Ei ehkä hyvää mainosta tietoturvalle, mutta olettaisi homman toimivan.
Pitänee siirtää vakuutusyhtiön omistamat minun rahat joita minulla ei ole jonnekin muualle. Mutta se ei tietysti onnistu. Koska minulla ei ole niitä rahoja jotka ovat yhä minun.
("Fighting Dreamer")
Kommunikaatio on vaikeaa. Mutta vielä vaikeampaa on systematisoitu ihmisen luoman instituution tai järjestelmän harjoittama kommunikaation teeskentely, eli byrokratia. Tästä hyvänä esimerkkinä on minulle tuoreesti käynyt "pankkikriisi". Tausta. Tilini höylättiin kerralla tyhjäksi. Pääsin osallistumaan jännittävään elämäntapatestiin. Se on ollut erityisen opettavainen.
Sain tiedon kun pankista soitettiin. Soittaja esitti että tili voidaan jäädyttää koska voi olla että kortti oli päätynyt vääriin käsiin. Ajattelin tässä vaiheessa että kyse on varotoimesta, että mitään ei ole vielä viety. Soittaja esitti että kortti voitaisiin lukita seuraavana päivänä, jotta ehdin käydä automaatilla. Joka minusta tuntui viittaavan siihen suuntaan, että tilillä olisi jotain nostetavaa. Tämän seurauksena oletin implisiittisesti että on valvottu esimerkiksi automaatin käyttöaikoja tai brute force -testaamista pankin järjestelmään. Ja todettu että on jotain "riskiryhmää". Eli ennakointia. Varmuuden vuoksi.
Yritin kysellä kuitenkin yksityiskohtia, mutta niitä ei saanut kertoa. Tilitapahtumien luonnetta ei saa kertoa ilman henkilöllisyyden tarkistamista. Tilin voi kuitenkin hyydyttää ilman. Ja tässä päätöksessä tapahtuman luonne voi olla aika kriittisen tärkeää. Tosin ei minun tapauksessani, koska mitään vietävää ei enää ollut.
Kysyivät että haluanko jotain reklamaatiolomaketta. Ihmettelin että valittaa tarkalleen ottaen mistä? Että ei siitä pidä vaatia korvausta, vaan pikemminkin antaa mitali. Oikeasta toiminnasta ei valiteta.
Asian tila valkeni siksi vasta myöhemmin. Kun vuokra meni maksuun. Tai siis ei mennyt. Kun vuokra alkoi maksautumaan, rahani jotka minulla olivat eivät olleetkaan ja tätä kautta vuokra ei maksautunut. Soitin tästä tietysti pankkiin ja kävin poliisilaitoksella puuhaamassa rikosilmoituksen. Pankissa lupasivat postittaa reklamaatiolomakkeen. Jutun pitäisi tilitapahtumien mukaan olla "ihan selvä". Etenkin kun poliisit tutki asiaa. Ilmeisesti se, että ilmoitan tilanteesta kirjautuneena - jouduin linjalle päästäkseni naputtelemaan pankin tunnuslukuja ja salasanoja kännykkään - ei ollut "ihan selvä". Poliisien penkominen ei ole "ihan selvä". Lisäksi täytyy lähettää reklamaatiolomake, jonka luonteen voisi ymmärtää sitä kautta että se tiedottaa tapahtuneesta. Nyt tiedotusta oli tullut tehtyä paljon.
1: He itse olivat soittaneet että "epäilyttäviä tilitapahtumia".
2: Olin soittanut asiasta kirjautuneena palveluun.
3: Poliisit olivat soittaneet asiasta.
Kun pankin päässä varmasti tutkitaan että onko perää ennen kuin rahaa saadaan, olisi tässä perusvaatimuksena oikeiden tapahtumien erottaminen vääristä. Että mihin sitä formia oikein tarvitaan?
Lomakkeessa oli lukuja joita en osannut täyttää. Esimerkiksi mitä tarkoittaa "rek. nro.", jota vaaditaan? Lisäksi korttivaihtoehdoista puuttui juuri se, jota tarvitsin. Kakkossivussa puhuttiin myyjistä tavalla jonka yhdistin verkkokauppaan. Ajattelin että olin saanut väärän formin. Lisäksi mukana ei ollut palautuskuorta, joten vaihtoehdoksi jäi hommautua suoraan pankkiin.
Matkalla ihmettelin sitä pientä asiaa, että minkä ihmeen vuoksi reklamaatiolomakkeen lähettämistä pidetään palveluna, jos rahattomalle ihmiselle ei lähetetä
Tästä päästiin tähän päivään. Lähdin hakemaan rahojani joita ei ollut missään. Tai ovat ne tietysti jossain. Enkä oikeastaan hakenut niitä minun rahojani, vaan toisia rahoja. Pankin tai vakuutusyhtiön rahoja. Eli kun taho A varasti, vaadin kompensaatiota taholta B, jolta taho A myös varasti. Ja tämä hoitaa sen vaatimalla kompensaatiota taholta C, joka ei ole missään tekemisissä tahon A kanssa. Ihan järkevää ja normaalitoimintaa. (?)
Satoi. Ajattelin kulkea formiin laitettuun osoitteeseen. Johon se pitäisi postittaa, jos olisi kuviteltu postimerkki. Se pankki ei ollutkaan pankki vaan jokin byrokraattinen paikka jonne ei vuoronumeroita jaeltu. Piti mennä pankkiin joka oli konttori. Saadakseni lapun siihen paikkaan jonne se pitää saada, jouduin siis loogisesti menemään pois siitä paikasta jonne se pitää saada ja mennä jonnekin muualle. Ihan järkevää ja normaalitoimintaa. (?)
Menin jonottamaan. Huomasin että spurgulla - joka oli vielä vartijan vakanssin kautta tuttu kaveri, sellainen joka yrittää provosoida vartijat toimialueensa rajojen ulkopuolelle ja lyö heitä sitten - on kyky nostaa enemmän rahaa kuin minulla. Tätä fiilistä ei joka päivä saa.
Siinä vuoronumeroa odottaessa mieleeni tuli kysymys. "Why I'm here. Right here. Right now." Päädyin siihen että:
1: Jotkut tahot halusivat minun täyttävän lomakkeen lomakkeentäytön vuoksi.
2: He eivät laittaneet mukaan postimerkkiä. Vaikka ongelman sisältö oli ilmiselvä: Tilanne että tilillä 11 euroa. Ja kun automaatilta saa nostettua vain 20 euroa kerralla, on rahat nostettava konttorista. Joten ei ole mahdollisuutta hankkia rahaa käymättä pankin konttorissa. Joten tottakai lähetetään sellainen palvelu postissa, jonka saa konttorista. (Siinä samalla kun nostaa rahat siihen postimerkkiin?)
3: En osannut täyttää saamaani lomaketta. Tiskillä paljastui että rek. nro. on henkilöturvatunnus. Takalomakkeen hintojen asettelua en edes uskaltanut arvailla. En sitten tiedä rankaistiinko tässä tyhmyydestä. Mahdollisesti. Tai siitä että oli haluttu tehdä niin monikäyttöinen lomake että sen käyttäminen ei onnistu. Se "automaattikorttikin" piti siististi kirjoittaa siihen tilaan jota formissa ei ollut, kun muut olivat kivasti rasti ruutuun. (Mitä taas tunnetusti käy väärin täytetyille lomakkeille?)
4: Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia asioita. Kun ennenmuinoin kirkonkiroukseen asettaminen ajoi ihmisen käytännössä yhteiskunnan ulkopuolelle, niin miten käy rahattoman ihmisen nykykulttuurissa, jossa markkinavoimat ovat yhteisön perustalla? Siksipä olin valmis kierimään, antamaan tassua. Ja jopa juomaan pöntöstä.
Tilanne näyttää kuitenkin "selvältä", joten saan rahani "joskus". Mitään aikamäärettä siitä, miten kauan tässä prosessissa menee, en saanut selville. En tiedä onko päivien, viikkojen, kuukausien vai pidempien aikojen päässä. Tietenkin pankilta voisi ottaa lainaa, jonka maksaa takaisin omilla rahoilla. Mutta se tuntuisi tyhmältä. Sillä ne rahat ovat minun rahoja. Ei minun tarvitse niitä hävittää vain siksi että ne ovat hävöksissä.
Mielestäni tärkein asia pankkipalveluissa olisi vaivattomuus. Että systeemit rullaisi kuin itsestään. Ja sitten kun ei, niin sitten informoitaisiin. Tässä kohden on hyvä huomata, että minä olin varastustilanteessa ensikertalainen, kun taas pankki oli instituutio, jolle kyseinen tapaus on tuonut juttuja päivittäin. Ei ehkä hyvää mainosta tietoturvalle, mutta olettaisi homman toimivan.
Pitänee siirtää vakuutusyhtiön omistamat minun rahat joita minulla ei ole jonnekin muualle. Mutta se ei tietysti onnistu. Koska minulla ei ole niitä rahoja jotka ovat yhä minun.
13. heinäkuuta 2009
Kävely.
"En pidä kolmesta kävelymenettelystä, joista käytetään nimityksiä "hyppivä jalka", "keinuva jalka" ja "jäykät askeleet"."
(Miyamoto Musashi, "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys")
Suurin osa ihmisistä osaa kävellä. On harjoittanut sitä kauan. (Muilla on tuoli joka hoitaa asian heidän puolestaan.) Kuitenkin kävely, tai "askellus" on miekkailun perusasioista ehkä vaikein. Moni tietysti esittää että paras miekkailukävely on "luonnollista", mutta se on sitä vasta pitkän harjoittelun jälkeen. Tavallinen maallikon kävely ei toimi. Harjoiteltu miekkailukävely tuntuu rennolta ja luonnolliselta. (Ei pidä sekoittaa lopputulosta alkutilaan.)
Monet aloittavat siitä, missä on tietysti pedagoginen järki: Sen harjoitteluun menee aikaa, ja se on hyvä aloittaa heti, ettei tule vääriä rutiineja. Tässä se taas on parempi laittaa myöhemmäksi, koska se on ymmärrettävissä kaikkien muiden elementtien kautta. Kävely on tietysti helposti "tylsä juttu", kun taas ne kiiltävät teräesineet on siistejä. Arkijärjellä tuntuu että huitominen on tärkeää ja keskeistä, ja jalkonen tärkein tehtävä liittyisi väistelyyn, hyppimiseen ja pakenemiseen. Tosiasiassa tuo on suunnilleen niin väärin kuin voi : Lähes kaikki rakentuu juuri "hyvän kävelyn päälle". Jos se otetaan pois, muustakin lähtee toimivuus.
Askelluksen merkitys on valtava, koska se tarjoaa tuen, joka tarkoittaa (1) sekä tasapainoa eli sietoa tulevia horjutuksia kohtaan että (2) iskujen taakse tulevaa tukea eli voimaa. Se myös liittyy paikan vaihtamiseen ja liikkumiseen ja hyökkäyslinjojen siirtoon, jota monet tekniikat vaativat toimiakseen mitenkään.
Keskeiset askelluksen tarjoamat asiat ovat tiivistettävissä kahteen sanaan. Voima ja tasapaino.
1: Voima. Koska yleisesti ottaen iskua ei tehdä "pelkällä kädellä", joka pahimmillaan tarkoittaa sitä että lyödään ranteenkäännöllä, ei ole kovin tehokasta. Iskusta saa toki nopean, mutta jos se törmää johonkin, se kimmahtelee. Sen sijaan jos iskun voima haetaan ranteen lisäksi kädestä, hartioista ja lantiosta, kahden käden käytössä "vipuamalla" väistikädellä, saadaan iskusta hyvin nopea, tosin sillä erolla että sen takana on myös valtavasti massaa. Tällöin sitä on vaikeaa siirtää syrjään ja se toimii tehokkaasti. Koska tärkein kontakti voimansiirrossa miekkailussa on maan kautta, jalat näyttelevät valtavan suurta osaa.
2: Tasapaino on myös kontaktia maan kanssa. Tukipinta -alan muodossa. Koska miekkailija ei pysy pystyssä millään taikavoimilla, askellus on se mikä pitää hänet pystyssä. (Eräällä tavalla kävelykin on hallittua kaatumista maata kohti törmäämättä siihen.)
Nämä eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa olevia asioita. Jos tasapaino on hyvä, se tarkoittaa sitä että se sietää häiriötä muuttumatta radikaalisti. (Tämän vuoksi perusasennot ovat jopa melko sojottavia. Ei siksi että se olisi fallista, vaan sen vuoksi että jos miekka on lähes pystyssä, sen ei tarvitse paljoa iskusta siirtyä taakse kun se lyö pitäjäänsä päähän. Sojottavampi voi kimmahtaa taaksepäin saman verran vaaratta.) Kun iskussa on hyvä tasapaino, sitä on vaikeampi torjua ja se menee loppuun asti varmemmin. Tästä seuraa myös voimakkuutta. Epävakaasta asennosta iskun taakse ei saa siirrettyä painoa, joten se on paljon tehottomampaa huitomista.
Hyvästä asennosta seuraa tasapainoinen asento, joka mahdollistaa voimakkuuden ja häiriönsiedon, jonka kautta voidaan voimia kohdistaa tarkasti siihen hyökkäykseen, jota kulloinkin ollaan tekemässä.
Miekkailussa kävelyssä rentous on tärkeää. Tälle on selvä syy: Arkijärki ehkä yhdistää jännittyneisyyden voimaan, mutta tosiasiassa jännittyneisyys liittyy ensisijassa hitauteen. Jäykkä kävely ei siis tarkoita voimakasta, vaan se on eijoustavaa. Jäykässä asennossa itse asiassa horjuuntuukin helpommin. Tasapainon heikkeneminen ja hitaus ei ole toivottava yhteys. Tämä on erityisen hankalaa, koska loppujen lopuksi askelluksessa on muistettava monta asiaa.
Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että sekä primääriset asennot että sekundaariset asennot ovat yleisesti vakaita. Askelluksessa on siksi karuimpana pohjaideana siirtyä yhdestä hyvästä asennosta toiseen.
1: Perusasennoissa polvi on linjassa nilkan kanssa. Tämä on tärkeää, koska se suojaa polvea vammoilta. Olisi syytä muistaa että kävelijän ei kannata olla omien jalkojensa pahin vihollinen. Olisi syytä varmistaa että se vihollinen miekkoineen olisi se ainut uhka kintuille.
2: Perusasennoissa on myös "etujalka", joka on "nyrkkisäännössä" koukussa. Osassa enemmän, osassa vähemmän. Muutamissa paino on vain muuten niillä.(Näiden kohdalla polven taivuttaminen on tärkeää, ja sen unohtaa helposti viimeistään freeplayssä.) Tämä on tukijalka.
3: Toinen jalka on suorassa ja se on ikään kuin "siirtymäjalka". Perusvirheenä lähes kaikilla on hakea "tukevan tuntuinen asento", jossa seisotaan molemmilla jaloilla. Tällöin asento tuntuu vakaalta, mutta ei ole olennaisesti vakaampi kuin sellainen jossa paino on tukijalalla. Jos heilahdat taakse päin, voit toki siinä vaiheessa vaihtaa tukijalan paikkaa, siirtää sen takajalalle. Näin tukipisteen siirtäminen ei horjuta tasapainoa, koska tukipistettä voi vaivattomasti ja erittäin nopeasti siirtää.
___3.1: Takajalan olisi siksi oltava "kevyt kuin perhonen". Tämä tuo lisäksi (1) ripeyttä ja vähemmän rasittavaa, kun takajalan siirtäminen ei vaadi yhtä valtavaa painopisteensiirtelyä ja (2) se peittää intentioita. Jos paino on kahdella jalalla, asennon vaihtamisen näkee helpommin: Jalan siirtämisessä heilutaan eteen ja taaksepäin "tyhjää" jotta jalkaa saadaan siirrettyä.
4: Kävely tapahtuu tukevasti jalalta toiselle. Guy Windsor on tiivistänyt helppotajuisimman nyrkkisäännön idean lauseeseen "The essence of good footwork is simply this: push your weight from a bent leg to a bending leg." Paino siirretään taivutetulta jalalta taipuvalle jalalle. Ei siis yhdellä jalalla konkkaamista, jota sitäkin tulee helposti harrastettua kun on tajunnut sen että paino on syytä pitää vain yhdellä jalalla.
Lisäksi olisi syytä astua koko jalalla kerralla. Helposti sitä joko "hipsuttelee" varpaisillaan, jolloin jalka ei ole kunnolla maassa, tai sitten "kanta -astuu" jolloin liikehdinnästä tulee sitä että varpaiden maahan lasku ajaa vain liikkeen pysäytymistä, jolloin asennonvaihto on "paussittunutta", siihen tulee katkoja. Ideana on kuitenkin keskitetysti se, että liike on jatkuvaa ja sujuvaa. Pysähtely on ainakin saksalaisessa miekkailussa fataalia, koska perusideana on aloitteen saaminen ja sen ylläpitäminen. Pysähtely ei siksi "kuulu kuvioihin".
Riskinä on myös hypähtely, etenkin silloin kun hakee kevyttä askellusta. On syytä muistaa että hypähtelyhetkellä ei olla vakaita. Sillä hetkellä vakauttava energia joka voidaan hakea maan kautta on nolla. Jos joku hypähtää ja tämän ilmassa ollessa tätä tönäisee, on hän siksi olennaisesti kaatuvampaa sorttia kuin muuten samanlaisessa asennossa maassa.
Ainakin omalla kohdalla tämä tuntuu olevan jotain joka riitelee jokaista intuitiota vastaan. Nimittäin kun johonkin alkaa kiinnittämään huomiota, jossain muualla romahtaa jokin toinen elementti. Yhteen jalkaan painottaminen tuo yhdellä jalalla loikkimista. Vakauden haku kahdella jalalla seisomista. Liikkuvuuden korostaminen taas poistaa polven taivuttamisen ja tuo harppomisen joka "lähestyy spagaattia" (mutta ei kohdallani saavuta sitä koska olen sellainen kanki että jalat eivät taivu.) Keveyden haku tuo hypähtelyä..
(Miyamoto Musashi, "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys")
Suurin osa ihmisistä osaa kävellä. On harjoittanut sitä kauan. (Muilla on tuoli joka hoitaa asian heidän puolestaan.) Kuitenkin kävely, tai "askellus" on miekkailun perusasioista ehkä vaikein. Moni tietysti esittää että paras miekkailukävely on "luonnollista", mutta se on sitä vasta pitkän harjoittelun jälkeen. Tavallinen maallikon kävely ei toimi. Harjoiteltu miekkailukävely tuntuu rennolta ja luonnolliselta. (Ei pidä sekoittaa lopputulosta alkutilaan.)
Monet aloittavat siitä, missä on tietysti pedagoginen järki: Sen harjoitteluun menee aikaa, ja se on hyvä aloittaa heti, ettei tule vääriä rutiineja. Tässä se taas on parempi laittaa myöhemmäksi, koska se on ymmärrettävissä kaikkien muiden elementtien kautta. Kävely on tietysti helposti "tylsä juttu", kun taas ne kiiltävät teräesineet on siistejä. Arkijärjellä tuntuu että huitominen on tärkeää ja keskeistä, ja jalkonen tärkein tehtävä liittyisi väistelyyn, hyppimiseen ja pakenemiseen. Tosiasiassa tuo on suunnilleen niin väärin kuin voi : Lähes kaikki rakentuu juuri "hyvän kävelyn päälle". Jos se otetaan pois, muustakin lähtee toimivuus.
Askelluksen merkitys on valtava, koska se tarjoaa tuen, joka tarkoittaa (1) sekä tasapainoa eli sietoa tulevia horjutuksia kohtaan että (2) iskujen taakse tulevaa tukea eli voimaa. Se myös liittyy paikan vaihtamiseen ja liikkumiseen ja hyökkäyslinjojen siirtoon, jota monet tekniikat vaativat toimiakseen mitenkään.
Keskeiset askelluksen tarjoamat asiat ovat tiivistettävissä kahteen sanaan. Voima ja tasapaino.
1: Voima. Koska yleisesti ottaen iskua ei tehdä "pelkällä kädellä", joka pahimmillaan tarkoittaa sitä että lyödään ranteenkäännöllä, ei ole kovin tehokasta. Iskusta saa toki nopean, mutta jos se törmää johonkin, se kimmahtelee. Sen sijaan jos iskun voima haetaan ranteen lisäksi kädestä, hartioista ja lantiosta, kahden käden käytössä "vipuamalla" väistikädellä, saadaan iskusta hyvin nopea, tosin sillä erolla että sen takana on myös valtavasti massaa. Tällöin sitä on vaikeaa siirtää syrjään ja se toimii tehokkaasti. Koska tärkein kontakti voimansiirrossa miekkailussa on maan kautta, jalat näyttelevät valtavan suurta osaa.
2: Tasapaino on myös kontaktia maan kanssa. Tukipinta -alan muodossa. Koska miekkailija ei pysy pystyssä millään taikavoimilla, askellus on se mikä pitää hänet pystyssä. (Eräällä tavalla kävelykin on hallittua kaatumista maata kohti törmäämättä siihen.)
Nämä eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa olevia asioita. Jos tasapaino on hyvä, se tarkoittaa sitä että se sietää häiriötä muuttumatta radikaalisti. (Tämän vuoksi perusasennot ovat jopa melko sojottavia. Ei siksi että se olisi fallista, vaan sen vuoksi että jos miekka on lähes pystyssä, sen ei tarvitse paljoa iskusta siirtyä taakse kun se lyö pitäjäänsä päähän. Sojottavampi voi kimmahtaa taaksepäin saman verran vaaratta.) Kun iskussa on hyvä tasapaino, sitä on vaikeampi torjua ja se menee loppuun asti varmemmin. Tästä seuraa myös voimakkuutta. Epävakaasta asennosta iskun taakse ei saa siirrettyä painoa, joten se on paljon tehottomampaa huitomista.
Hyvästä asennosta seuraa tasapainoinen asento, joka mahdollistaa voimakkuuden ja häiriönsiedon, jonka kautta voidaan voimia kohdistaa tarkasti siihen hyökkäykseen, jota kulloinkin ollaan tekemässä.
Miekkailussa kävelyssä rentous on tärkeää. Tälle on selvä syy: Arkijärki ehkä yhdistää jännittyneisyyden voimaan, mutta tosiasiassa jännittyneisyys liittyy ensisijassa hitauteen. Jäykkä kävely ei siis tarkoita voimakasta, vaan se on eijoustavaa. Jäykässä asennossa itse asiassa horjuuntuukin helpommin. Tasapainon heikkeneminen ja hitaus ei ole toivottava yhteys. Tämä on erityisen hankalaa, koska loppujen lopuksi askelluksessa on muistettava monta asiaa.
Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että sekä primääriset asennot että sekundaariset asennot ovat yleisesti vakaita. Askelluksessa on siksi karuimpana pohjaideana siirtyä yhdestä hyvästä asennosta toiseen.1: Perusasennoissa polvi on linjassa nilkan kanssa. Tämä on tärkeää, koska se suojaa polvea vammoilta. Olisi syytä muistaa että kävelijän ei kannata olla omien jalkojensa pahin vihollinen. Olisi syytä varmistaa että se vihollinen miekkoineen olisi se ainut uhka kintuille.
2: Perusasennoissa on myös "etujalka", joka on "nyrkkisäännössä" koukussa. Osassa enemmän, osassa vähemmän. Muutamissa paino on vain muuten niillä.(Näiden kohdalla polven taivuttaminen on tärkeää, ja sen unohtaa helposti viimeistään freeplayssä.) Tämä on tukijalka.
3: Toinen jalka on suorassa ja se on ikään kuin "siirtymäjalka". Perusvirheenä lähes kaikilla on hakea "tukevan tuntuinen asento", jossa seisotaan molemmilla jaloilla. Tällöin asento tuntuu vakaalta, mutta ei ole olennaisesti vakaampi kuin sellainen jossa paino on tukijalalla. Jos heilahdat taakse päin, voit toki siinä vaiheessa vaihtaa tukijalan paikkaa, siirtää sen takajalalle. Näin tukipisteen siirtäminen ei horjuta tasapainoa, koska tukipistettä voi vaivattomasti ja erittäin nopeasti siirtää.
___3.1: Takajalan olisi siksi oltava "kevyt kuin perhonen". Tämä tuo lisäksi (1) ripeyttä ja vähemmän rasittavaa, kun takajalan siirtäminen ei vaadi yhtä valtavaa painopisteensiirtelyä ja (2) se peittää intentioita. Jos paino on kahdella jalalla, asennon vaihtamisen näkee helpommin: Jalan siirtämisessä heilutaan eteen ja taaksepäin "tyhjää" jotta jalkaa saadaan siirrettyä.
4: Kävely tapahtuu tukevasti jalalta toiselle. Guy Windsor on tiivistänyt helppotajuisimman nyrkkisäännön idean lauseeseen "The essence of good footwork is simply this: push your weight from a bent leg to a bending leg." Paino siirretään taivutetulta jalalta taipuvalle jalalle. Ei siis yhdellä jalalla konkkaamista, jota sitäkin tulee helposti harrastettua kun on tajunnut sen että paino on syytä pitää vain yhdellä jalalla.
Lisäksi olisi syytä astua koko jalalla kerralla. Helposti sitä joko "hipsuttelee" varpaisillaan, jolloin jalka ei ole kunnolla maassa, tai sitten "kanta -astuu" jolloin liikehdinnästä tulee sitä että varpaiden maahan lasku ajaa vain liikkeen pysäytymistä, jolloin asennonvaihto on "paussittunutta", siihen tulee katkoja. Ideana on kuitenkin keskitetysti se, että liike on jatkuvaa ja sujuvaa. Pysähtely on ainakin saksalaisessa miekkailussa fataalia, koska perusideana on aloitteen saaminen ja sen ylläpitäminen. Pysähtely ei siksi "kuulu kuvioihin".
Riskinä on myös hypähtely, etenkin silloin kun hakee kevyttä askellusta. On syytä muistaa että hypähtelyhetkellä ei olla vakaita. Sillä hetkellä vakauttava energia joka voidaan hakea maan kautta on nolla. Jos joku hypähtää ja tämän ilmassa ollessa tätä tönäisee, on hän siksi olennaisesti kaatuvampaa sorttia kuin muuten samanlaisessa asennossa maassa.
Ainakin omalla kohdalla tämä tuntuu olevan jotain joka riitelee jokaista intuitiota vastaan. Nimittäin kun johonkin alkaa kiinnittämään huomiota, jossain muualla romahtaa jokin toinen elementti. Yhteen jalkaan painottaminen tuo yhdellä jalalla loikkimista. Vakauden haku kahdella jalalla seisomista. Liikkuvuuden korostaminen taas poistaa polven taivuttamisen ja tuo harppomisen joka "lähestyy spagaattia" (mutta ei kohdallani saavuta sitä koska olen sellainen kanki että jalat eivät taivu.) Keveyden haku tuo hypähtelyä..
Muuttuvat symb☮lit.
Valitettavan yleinen tapa on tulkita aineistoa siten, että etsitään siitä yhteyksiä ajattelematta niiden luonnetta. Tämä korostuu symboliikassa. Ei ole tavatonta että jonkin asian väitetään edustavan jotain, koska siinä on yhteys johonkin toiseen merkkiin. Itse törmäsin tähän hieman erikoisessa yhteydessä.
"Peace" -merkkiä (☮) esitettiin saatanaa palvovaksi muutamalla perustelulla: (1) Se on okkulttinen korpinjalka/variksenjalka, "crow's foot". (2) Se on kristillisesti inhottava koska siinä rinnastettaisiin Pyhän Pietarin väärin päin naulitsemiseen, jossa sakarat alaspäin olisivat symboli käsien murtamiselle. (3) Se on "Nero's Cross", joka symbolisoisi kristillisyyttä harhaopiksi. Luultavasti näille yhteyksille on jotkin lähteet, tai ainakin oletan näin.
Minulle se on kuitenkin se "Gerald Holstomin tekemä merkki", joka tuli käyttöön vuonna 1958. Se symbolisoi silloin rauhaa tai sodanvastaista aktivismia, tai hippiliikettä. Moni haluaa olla hippi, ilman että haluaa loukata uskontoa. Ja järkevää sanoa että rauhan symboliksi tulkiten se on uskonnonvastainen vain mikäli uskonto = sotiminen. Kristityt ja muut uskovaiset lienevät eniten tätä rinnastusta vastaan.
Tässä tuleekin esiin se, miten konteksti on tärkeää. Pelkkä löydetty yhteys ei riitä, vaan tämän lisäksi olisi syytä katsoa sen käyttökonteksti. Usein sama symboli näyttelee eri sisältöä eri yhteydessä.
Otan esimerkiksi "kalan".
1: Kristillisessä tulkinnassa kala rinnastuu Jeesukseen. Syynä on se, että kreikan sana "kalalle" on ἰχθύς ikhthýs. Sen alkukirjaimista saadaan sana Iesous (Jeesus) CHristos (Kristus) THeou (Jumalan) Uiou (Poika) Soter (Pelastaja). Tämä viittaa myös siihen että Apostoleja rinnastetaan ihmisten kalastajiksi. Vainojen aikana merkkiä piirrettiin. Siihen liittyi jopa "salaisuus", eli kun ensimmäinen piirsi kaaren, toinen piirsi sen kanssa ristiin toisen kaaren, ja lopputuloksena oli kala. Näin molemmat tiesivät että toinen on kristitty.
2: Kalalla on myös vanhempia merkityksiä. Erikoista on että aika usein ne liittyvät jumalataräitiin: Kiinassa Kwan-yin -Jumalataräiti kuvattiin kalan muodossa. Intiassa jumalatar kali on "kalansilmäinen".
3: Lisäksi kala viittaa symbolina tähtimerkkeihin. Tässä muodossaan se on kristilliseltä kannalta selvästi "pakanauskontoa".
Kuitenkaan itse kalasymboli voidaan aivan täysin järkevästi irrottaa aikaisemmista astrologisista tulkinnoista sekä jumalatar -tulkinnoista. Niiden käyttäminen ei ole "pakanallista", vaikka merkki olisi samantapainen. Kenties tähän liittyen olenkin nähnyt sellaisen selvästi New -Age -uskonnon sävyjä saaneen amuletin, jossa oli kaksi kuunsirppiä, jotka ristesivät ja muodostivat kalan. Tämä ei kuitenkaan ollut kristillinen, vaikka tässä olikin selvä ideatason yhteys kristittyjen kaarien piirtelyyn. Symboli on aina kontekstissa.
Suuri osasyy on tietysti se, että valtaosa symboleista on rakenteeltaan yksinkertaisia. + -merkillä on tuskin sen kummempia kristillisiä taipumuksia. Kun ihmistä lisäksi kiinnostaa kulttuurista riippumatta symmetria, kultaisen leikkauksen lukusuhteet, alkuluvut sekä muu vastaava, on selvä että kulttuurien runsaus tuottaa runsaasti samoja merkkejä eri tarkoituksiin.
Lisäksi joskus toisen paikan symboli ei ole lainkaan symboli. Esimerkiksi roolipeleissä käytettäviä monisärmäisiä noppia syytetään okkultistisiksi, koska niiden muodot ovat erikoisia ja "maagisiksi joskus tulkittuja". Kuitenkin voidaan ajatella että ne viittaavat Platonin perusmuotoihin, Platonin kappaleisiin. Kuitenkin roolipelaajat ovat korkeintaan todennäköisyysmatematiikan palvojia, koska noppien ainut merkitys on olla satunnaisuuden lähde, ja ne tarjoavat sovelluksen erilaisiin tilanteisiin. Joskus pitää saada numero laajalta skaalalta ja joskus pieneltä. Joskus noppakin on vain noppa.
Sitten päästäänkin moniin muihinkin symboleihin. Nimittäin suuri osa yhteyksistä ei ole satunnaisia. Nimittäin uskontojen leviämisessä tavallista se, että se kohtaa eri uskonnon edustajia. Tässä suhteessa on ollut kaksi mahdollista suhtautumistapaa:
1: Vanhan uskonnon jumalat ja symbolit on otettu omiksi. Esimerkiksi monet katolisten pyhimykset ovat vanhoja Jumalia, ja pyhäpäivien merkityksiä on muutettu niiden ajankohdan säilyessä. Ehkä selvin esimerkki on Pyhä Kristoforos, joka on koiranpäinen. Legendan mukaan hän oli ollut erityisen komea ja hän oli saanut rukousvastauksena koiran pään. Näin hän sai keskittyä Jumalan palvontaa naisten sijasta. Tässä hahmossa on kuitenkin Anubis -jumalan vaikutusta. Esikristillinen jumala muuttui pyhimykseksi.
2: Toinen tapa taas on ollut tehdä entisistä jumalista uuden uskonnon demoneja. Tästä esimerkkejä löytyy karhun kohdalla. Suomessa palvottiin karhuja, ja tämän pyhyyden vuoksi sillä oli kiertonimiä "vanha vihtahousu" muutti merkityksensä demoniseksi. Samoin on käynyt monelle muullekin. Toinen esimerkki on "Perkele". Sitä ei löydä yleisestä demonologiasta. Balttilaisessa näkemyksessä (liettuassa) perkunas ja (latviassa) perkons viittaavat ukkosenjumalaan. Eli nimestä on tehty "saatananpalvontaa". Esimerkiksi titaanit, jotka ovat Zeun isä, voivat tätä kautta olla vanhoja alueen jumaluuksia, joista on jäänyt jäänne kreikkalaisten jumalkokoelmaan. Samaa on tietysti tehty symboleillekin.
Tämä on muistettava etenkin saatananpalvonnan (joka eroaa olennaisesti satanismista) yhteydessä. Sillä tosiasiassa epäkristillinen saatananpalvonta on tavallaan oksymoroni. Saatana on nimen omaan kristillinen paha. Sen symboleissa onkin (1) kristillisyyden tuottamia merkkejä, kuten 666 -numero ja (2) kristillisyyden "pahaksi muokkaamia" merkkejä. Siksi on hyvä huomata, että monet saatananpalvonnan symboleista ovatkin olleet joskus "ihan hyviä asioita". Niitä voidaan tulkita tässä kontekstissa.
"Peace" -merkkiä (☮) esitettiin saatanaa palvovaksi muutamalla perustelulla: (1) Se on okkulttinen korpinjalka/variksenjalka, "crow's foot". (2) Se on kristillisesti inhottava koska siinä rinnastettaisiin Pyhän Pietarin väärin päin naulitsemiseen, jossa sakarat alaspäin olisivat symboli käsien murtamiselle. (3) Se on "Nero's Cross", joka symbolisoisi kristillisyyttä harhaopiksi. Luultavasti näille yhteyksille on jotkin lähteet, tai ainakin oletan näin.
Minulle se on kuitenkin se "Gerald Holstomin tekemä merkki", joka tuli käyttöön vuonna 1958. Se symbolisoi silloin rauhaa tai sodanvastaista aktivismia, tai hippiliikettä. Moni haluaa olla hippi, ilman että haluaa loukata uskontoa. Ja järkevää sanoa että rauhan symboliksi tulkiten se on uskonnonvastainen vain mikäli uskonto = sotiminen. Kristityt ja muut uskovaiset lienevät eniten tätä rinnastusta vastaan.
Tässä tuleekin esiin se, miten konteksti on tärkeää. Pelkkä löydetty yhteys ei riitä, vaan tämän lisäksi olisi syytä katsoa sen käyttökonteksti. Usein sama symboli näyttelee eri sisältöä eri yhteydessä.
Otan esimerkiksi "kalan".
1: Kristillisessä tulkinnassa kala rinnastuu Jeesukseen. Syynä on se, että kreikan sana "kalalle" on ἰχθύς ikhthýs. Sen alkukirjaimista saadaan sana Iesous (Jeesus) CHristos (Kristus) THeou (Jumalan) Uiou (Poika) Soter (Pelastaja). Tämä viittaa myös siihen että Apostoleja rinnastetaan ihmisten kalastajiksi. Vainojen aikana merkkiä piirrettiin. Siihen liittyi jopa "salaisuus", eli kun ensimmäinen piirsi kaaren, toinen piirsi sen kanssa ristiin toisen kaaren, ja lopputuloksena oli kala. Näin molemmat tiesivät että toinen on kristitty.2: Kalalla on myös vanhempia merkityksiä. Erikoista on että aika usein ne liittyvät jumalataräitiin: Kiinassa Kwan-yin -Jumalataräiti kuvattiin kalan muodossa. Intiassa jumalatar kali on "kalansilmäinen".
3: Lisäksi kala viittaa symbolina tähtimerkkeihin. Tässä muodossaan se on kristilliseltä kannalta selvästi "pakanauskontoa".
Kuitenkaan itse kalasymboli voidaan aivan täysin järkevästi irrottaa aikaisemmista astrologisista tulkinnoista sekä jumalatar -tulkinnoista. Niiden käyttäminen ei ole "pakanallista", vaikka merkki olisi samantapainen. Kenties tähän liittyen olenkin nähnyt sellaisen selvästi New -Age -uskonnon sävyjä saaneen amuletin, jossa oli kaksi kuunsirppiä, jotka ristesivät ja muodostivat kalan. Tämä ei kuitenkaan ollut kristillinen, vaikka tässä olikin selvä ideatason yhteys kristittyjen kaarien piirtelyyn. Symboli on aina kontekstissa.
Suuri osasyy on tietysti se, että valtaosa symboleista on rakenteeltaan yksinkertaisia. + -merkillä on tuskin sen kummempia kristillisiä taipumuksia. Kun ihmistä lisäksi kiinnostaa kulttuurista riippumatta symmetria, kultaisen leikkauksen lukusuhteet, alkuluvut sekä muu vastaava, on selvä että kulttuurien runsaus tuottaa runsaasti samoja merkkejä eri tarkoituksiin.
Lisäksi joskus toisen paikan symboli ei ole lainkaan symboli. Esimerkiksi roolipeleissä käytettäviä monisärmäisiä noppia syytetään okkultistisiksi, koska niiden muodot ovat erikoisia ja "maagisiksi joskus tulkittuja". Kuitenkin voidaan ajatella että ne viittaavat Platonin perusmuotoihin, Platonin kappaleisiin. Kuitenkin roolipelaajat ovat korkeintaan todennäköisyysmatematiikan palvojia, koska noppien ainut merkitys on olla satunnaisuuden lähde, ja ne tarjoavat sovelluksen erilaisiin tilanteisiin. Joskus pitää saada numero laajalta skaalalta ja joskus pieneltä. Joskus noppakin on vain noppa.
Sitten päästäänkin moniin muihinkin symboleihin. Nimittäin suuri osa yhteyksistä ei ole satunnaisia. Nimittäin uskontojen leviämisessä tavallista se, että se kohtaa eri uskonnon edustajia. Tässä suhteessa on ollut kaksi mahdollista suhtautumistapaa:
1: Vanhan uskonnon jumalat ja symbolit on otettu omiksi. Esimerkiksi monet katolisten pyhimykset ovat vanhoja Jumalia, ja pyhäpäivien merkityksiä on muutettu niiden ajankohdan säilyessä. Ehkä selvin esimerkki on Pyhä Kristoforos, joka on koiranpäinen. Legendan mukaan hän oli ollut erityisen komea ja hän oli saanut rukousvastauksena koiran pään. Näin hän sai keskittyä Jumalan palvontaa naisten sijasta. Tässä hahmossa on kuitenkin Anubis -jumalan vaikutusta. Esikristillinen jumala muuttui pyhimykseksi.
2: Toinen tapa taas on ollut tehdä entisistä jumalista uuden uskonnon demoneja. Tästä esimerkkejä löytyy karhun kohdalla. Suomessa palvottiin karhuja, ja tämän pyhyyden vuoksi sillä oli kiertonimiä "vanha vihtahousu" muutti merkityksensä demoniseksi. Samoin on käynyt monelle muullekin. Toinen esimerkki on "Perkele". Sitä ei löydä yleisestä demonologiasta. Balttilaisessa näkemyksessä (liettuassa) perkunas ja (latviassa) perkons viittaavat ukkosenjumalaan. Eli nimestä on tehty "saatananpalvontaa". Esimerkiksi titaanit, jotka ovat Zeun isä, voivat tätä kautta olla vanhoja alueen jumaluuksia, joista on jäänyt jäänne kreikkalaisten jumalkokoelmaan. Samaa on tietysti tehty symboleillekin.
Tämä on muistettava etenkin saatananpalvonnan (joka eroaa olennaisesti satanismista) yhteydessä. Sillä tosiasiassa epäkristillinen saatananpalvonta on tavallaan oksymoroni. Saatana on nimen omaan kristillinen paha. Sen symboleissa onkin (1) kristillisyyden tuottamia merkkejä, kuten 666 -numero ja (2) kristillisyyden "pahaksi muokkaamia" merkkejä. Siksi on hyvä huomata, että monet saatananpalvonnan symboleista ovatkin olleet joskus "ihan hyviä asioita". Niitä voidaan tulkita tässä kontekstissa.
12. heinäkuuta 2009
Harnischfechten.
Tässä on perusteet haarniskoitua soturia vastaan taistelusta. Ne ovat sinällään nykyään "merkityksettömiä", koska sellaista ei voisi koskaan käytännössä tulla vastaan. Mutta jos aiheena on rekonstruoida historiallinen miekkailu oikein, tämä on tärkeä osio.
Tärkein idea on tietenkin se, mikä on Kendossakin tuttua. Sen osumapaikat ovat rakentuneet sen mukaan missä samurailla ei ollut haarniskaa. Koska eurooppalainen haarniska oli melko paksu, oli tärkeää huomata, että jos tavoitteena oli tappaa vastustaja, tuli tätä päästä lyömään. Levyn läpi se on yleensä vaikeaa. Toisaalta isoja tiloja viilloille ei ollut. Sen vuoksi keskeisimmät haarniskassa taisteluun liittyvät tekniikat yleensä päättyvät nimen omaan pistoon. Miekkailun kohdalla half-swording oli tärkeä taito, koska sillä isoakin miekkaa saatiin ohjattua kohdalle ja pistettyä tarkkoihin pistoihin. Relevanteimmat kohteet on lueteltu ohessa.
Hyviä kohteita ovat kaikki rakokohdat, kuten käsineen reunat. Nivelkohdat, joissa taivutaan "linkkuun" ovat haastavia suojata "sisään taipuvalta" osin. Jos polvi ei taivu enempää kuin suoraksi, polven puoli on suojattavissa, kupilla, mutta toista puolta ei voi käsitellä samalla tavalla, koska muuten kävely tai taivuttaminen muuten olisi mahdotonta. Tämän lisäksi on kypärän naamaosa, jossa on jotain reikää josta arvon ritari mullistaa haarniskan ulkopuoliseen todellisuuteen. Varpaat ja haarukset.
On hyvä myustaa että viillot ovat siis yleensä hyödyttömiä. Tylsä impakti voi olla kuitenkin järkevä, koska se esimerkiksi kaataa tai lommouttaa haarniskaa. Etenkin kypärään tehdään melko paljon tälläisiä "tylsällä astalolla iskuja". Half-swordingin kohdalla erikoinen yksityiskohta on haarniskoitua vastaan taistellessa yleinen : Mordschlag tehdään siten että "miekka on tasan väärinpäin kädessä", eli toinen käsi on kärjellä ja toinenkin terällä. Tähän voidaan liittää kaatamisia, eli väisti "koukataan" esimerkiksi niskan taakse tai polviin ja sitten vetämällä tai kääntämällä saadaan toinen maahan, jossa se tulee tietenkin pikaisesti lopettaa koska vastoin yleistä harhaluuloa, haarniskassa kyllä pääsee maasta ylös, vaikka ei olisi mikään voimamies. Tosin on hyvä muistaa että väistillä lyöminen voi olla vaarallista, etenkin jos noudatti joidenkin mestareiden neuvoa ja teroitti sen kärjet juuri tämän kaltaista tilannetta ajatellen.
Poikkeuksena ovat kuitenkin iskut jotka kohdistuvat itse haarniskaa ylläpitäviin rakenteisiin, jotka olivat usein nahkanyörejä, remmejä tai niittejä. Näihin kohdistuneet viillot vaikka vain veitselläkin ovat siksi hyviä, koska ne avaavat kohteessa uusia kohteita ja usein vaikeuttavat liikkumistakin. Tiivis haarniskahan ei ole yhtä kova rasite, kuin voisi luulla. Irto -osat sen sijaan heiluvat ja aikaansaavat häiriöitä. Ja tietenkin haarniskoitua vastaan voidaan soveltaa myös erilaisia lukkotekniikoita.
Tietenkin tikarilla veitselläkin oli mahdollista tehdä jopa niin, että jos se ei mennyt kerralla läpi, sen sovitti aukkoon jotenkin ja nuiji sen sitten lyömällä sen perää. Tämän toimintaperiaate on jokaiselle nauloja naulanneelle tuttu. Naulaakaan ei tarvitse lyödä lankkuun kerralla.
Aiheesta on tietysti videoita.
Esimerkiksi "Gladiatoriassa" onkin paljon tähän liittyviä miekkatekniikoita. Ja siksi esimerkkikuvaan päätyi juuri siitä napattu haarniskoitu half-swording -hahmo, joka on "muusta" irrotettu yksityiskohta. Tekstit ja viivat ovat oma lisäni.
Tärkein idea on tietenkin se, mikä on Kendossakin tuttua. Sen osumapaikat ovat rakentuneet sen mukaan missä samurailla ei ollut haarniskaa. Koska eurooppalainen haarniska oli melko paksu, oli tärkeää huomata, että jos tavoitteena oli tappaa vastustaja, tuli tätä päästä lyömään. Levyn läpi se on yleensä vaikeaa. Toisaalta isoja tiloja viilloille ei ollut. Sen vuoksi keskeisimmät haarniskassa taisteluun liittyvät tekniikat yleensä päättyvät nimen omaan pistoon. Miekkailun kohdalla half-swording oli tärkeä taito, koska sillä isoakin miekkaa saatiin ohjattua kohdalle ja pistettyä tarkkoihin pistoihin. Relevanteimmat kohteet on lueteltu ohessa.Hyviä kohteita ovat kaikki rakokohdat, kuten käsineen reunat. Nivelkohdat, joissa taivutaan "linkkuun" ovat haastavia suojata "sisään taipuvalta" osin. Jos polvi ei taivu enempää kuin suoraksi, polven puoli on suojattavissa, kupilla, mutta toista puolta ei voi käsitellä samalla tavalla, koska muuten kävely tai taivuttaminen muuten olisi mahdotonta. Tämän lisäksi on kypärän naamaosa, jossa on jotain reikää josta arvon ritari mullistaa haarniskan ulkopuoliseen todellisuuteen. Varpaat ja haarukset.
On hyvä myustaa että viillot ovat siis yleensä hyödyttömiä. Tylsä impakti voi olla kuitenkin järkevä, koska se esimerkiksi kaataa tai lommouttaa haarniskaa. Etenkin kypärään tehdään melko paljon tälläisiä "tylsällä astalolla iskuja". Half-swordingin kohdalla erikoinen yksityiskohta on haarniskoitua vastaan taistellessa yleinen : Mordschlag tehdään siten että "miekka on tasan väärinpäin kädessä", eli toinen käsi on kärjellä ja toinenkin terällä. Tähän voidaan liittää kaatamisia, eli väisti "koukataan" esimerkiksi niskan taakse tai polviin ja sitten vetämällä tai kääntämällä saadaan toinen maahan, jossa se tulee tietenkin pikaisesti lopettaa koska vastoin yleistä harhaluuloa, haarniskassa kyllä pääsee maasta ylös, vaikka ei olisi mikään voimamies. Tosin on hyvä muistaa että väistillä lyöminen voi olla vaarallista, etenkin jos noudatti joidenkin mestareiden neuvoa ja teroitti sen kärjet juuri tämän kaltaista tilannetta ajatellen.Poikkeuksena ovat kuitenkin iskut jotka kohdistuvat itse haarniskaa ylläpitäviin rakenteisiin, jotka olivat usein nahkanyörejä, remmejä tai niittejä. Näihin kohdistuneet viillot vaikka vain veitselläkin ovat siksi hyviä, koska ne avaavat kohteessa uusia kohteita ja usein vaikeuttavat liikkumistakin. Tiivis haarniskahan ei ole yhtä kova rasite, kuin voisi luulla. Irto -osat sen sijaan heiluvat ja aikaansaavat häiriöitä. Ja tietenkin haarniskoitua vastaan voidaan soveltaa myös erilaisia lukkotekniikoita.
Tietenkin tikarilla veitselläkin oli mahdollista tehdä jopa niin, että jos se ei mennyt kerralla läpi, sen sovitti aukkoon jotenkin ja nuiji sen sitten lyömällä sen perää. Tämän toimintaperiaate on jokaiselle nauloja naulanneelle tuttu. Naulaakaan ei tarvitse lyödä lankkuun kerralla.
Aiheesta on tietysti videoita.
Esimerkiksi "Gladiatoriassa" onkin paljon tähän liittyviä miekkatekniikoita. Ja siksi esimerkkikuvaan päätyi juuri siitä napattu haarniskoitu half-swording -hahmo, joka on "muusta" irrotettu yksityiskohta. Tekstit ja viivat ovat oma lisäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
