maanantai 12. marraskuuta 2018

Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Unien tulkinta

Näin viime yönä seuraavan unen;

Olin oppitunneilla, todennäköisesti yliopistolla. Ja kesken kaiken huomaan, että minulla ei ole housuja jalassa. Pusero oli, mutta ei housuja. En mieti miten olen päässyt luokkaan asti ilman tätä tiedostamista. Mutta tilanne ei ollut minulle ollenkaan nolo koska kaikki muutkin akuankkailivat.

Tämä on malliesimerkki klassisesta unesta. Tämänlaiselle on oikein oma nimensäkin; Se on melko tavallinen mutta ei hirveän yleinen. Mutta niin yleinen että sen nimeäminen on nähty järkeväksi.

Termi on; Enneuni.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Kuvataideterapiaa antropomorfistetuille alkuräjähdyksille

Katsoin internetissä oleellisia ja opettavaisia videoita. Ne opettivat sellaisia asioita kuin, että meret ovat täynnä mysteereitä. Ja suuri osa niistä näyttää peniksiltä. Esimerkiksi maskuliinista muotokieltä edustava Thermarces cerberus. Tiettävästi maukas suuhunpantava Urechis unicintus. Ja niin edespäin. Esimerkkejä lajeista ei ole vaikeaa löytää koska maailmasta löytyy kokonainen pääjakso joka on fallisen muotoilunsa vuoksi nimetty uljaan sykkivästi Priapulidaksi.

Ja minä kun pidin tatteja hauskoina. Mutta nämä liikkuvat.

Erityisen kunniamaininnan annan merten syövereissä vaeltavalle matomaiselle Nudibranch Melibe, joka vaeltaa merenpohjassa. Se näyttää penikseltä joka lyllertää hentaimaisilla lonkeroulokkeilla. Ja kyn se syö se levittää naamansa läpinäkyvästi merenpohjaa vastaan tavalla joka luo intuitiivisen lempeästi mieleen äitimaallisia assosiaatioita vulvasta.

Kieltämättä sen näköinen olento, joka syntyisi jos minunlaisen tyypin annettaisiin suunnitella Lovecraftiläisiä hirviöitä. Ja sitten kun sellaisen suunnittelisin, niin joku freudilaisen psykoanalyysin ystävä tulisi juttelemaan alitajunnastani, torjunnoistani, varhaislapsuudestani ja seksuaalisuudestani. Ja jos olen onnekas niin toisistaan erillään ja tuossa järjestyksessä.

Mutta yleisesti ottaen luomusten ajatellaan usein kertovan jotain tekijästään. Ei tarvitse olla psykoanalyytikko esittääkseen että taideteokset kuvaavat tekijänsä intentioita, maailmankuvaa, agendoja, arvoja ja mielenlaatua.

Tästä saadaan tietenkin se relevantti teologinen kysymys jota ei oikein kysytä. Jos tämä pieni maan matonen on todella Älykkäästi Suunniteltu niin tarvitseeko sen Suunnittelija psykoterapiaa? Miten Hänen varhaislapsuutensa on häiriintynyt herkässä iässä? Mitä tunteita tämä herättää Teissä?

torstai 23. elokuuta 2018

Valheella on faktantarkistamisen mittaiset jäljet

Kirkko ja Kaupunki -lehdessä oli tarkasteltu konservatiivista mediaa. Suhtautumiseni näihin ”konservatiivisiin medioihin” on tavallaan yllättävän positiivinen. Tavallaan. Sillä ne usein tuottavat materiaalia televisiokanaville ja toisilleen. Niihin ei törmää ellei erikseen avaa juuri heidän kanavaansa. Niitä on helppoa olla halutessaan katsomatta. Ne eivät osallistuta eli väitä että näiden kanavien seuraaminen ja prosentin maksu palkasta kuuluu johonkin ”suomalaisuuteen ja omaan kulttuuriin tutustumiseen”. Ymmärtäkää jo ihmiset; Jokainen kristitty on minulle äärimmäisen toinen. Jos kristillisyys on suomen kansaan kuulumista niin missä voin erota tälläisestä uskonnonvapauden ja ajattelunvapauden kiistäjästä, teokraattisesta konseptista.

Minusta tässä on tehty laajemminkin jotain oikein; Olen kyllästynyt siihen että huudetaan että "media on vasemmistolaista" ja "vasemmisto vääristää mediaa" kun journalismiin tunkeutuu enemmän tyyppejä vasemmalta kuin oikealta. (Karkeasti; "Ei oo kunnon tuottavaa työtä nuuskiminen, arvostan kyllä mutta samalla tavalla kuin vartijaa. Eli sillai teoriassa, mutta käytännössä ovat klani-apinoita." "Mene oikeisiin töihin" kuten Geoge W. Bush sanoi journalistille.) Nämä menee ja tekee.

Itse tosin en näe että "tasapuolisuus" syntyy sillä että jos toinen on "liberaalimediaa" niin sitten ollaan avoimesti "konservatiivien media". Itse näkisin että jos media ei ole tasapuolista niin sitten medialle täytyisi antaa tiukemmat kriteerit. Ja raha tehdä se. Näen että journalistiset kriteerit ja faktantarkistus ovat tasapuolisuutta siinä ainoassa relevantissa mielessä; Totuus ei välitä onko se ideologisesti oikeaoppinen vai ei ole. Joskus se on ideologisesti oikeaoppinen. Mutta tällöin se on sitä maailmankuvasta riippumatta.

Mutta konservatiivinen media näkee että ”Liberaali media valehtelee” ja tuottaa omaa maailmankuvallista totuuttaan tilalle. Uutiset ovat avoimesti konservatiivisia. Silloinkin kun puhutaan totuudesta nähdään että se johtuu siitä että ollaan konservatiiveja ja vasemmisto on väärässä. Tämä on ajan hengessä niin vahvana, että jopa arvon tradition professori Tapio Puolimatka on joutunut lanseeraamaan ajatuksen pluralismista ja joka toinen hänen toistamansa lause alkaa teemoituksilla mallia ”maailmankuva-smaailmankuva”.

Ja tässä näkyy se, miten artikkelin lopussa oleva kuva oli itse asiassa tavallaan demonstroiva. Jopa rationaalisempi ja informoivampi kuin miltä se näyttää. Tiiviit yhteydet jossa aineistot lähinnä lainaavat toisiaan ja ovat toistensa primäärilähteitä on jännittävä ilmiö. Toinen toisiltaan lainaten ja sitten on lähde. Askel lisää pois asiallisesta tiedonhankinnasta niin vastassa on joku Puolimatka jonka teksteistä hämmentävä osa koostuu materiaalista "itse itseään lainaten".

On olemassa akateeminen termi tuolle pakkautumisilmiölle, jota käytetään sekä uskonnollisten kulttien, että poliittisten ääriliikkeitten kontekstissa: Termi on "kulttinen miljöö", joka käytännössä tarkoittaa kaikukammiotoimintaa. Sitä pahamaineista kuplautumista. Kun omaa asiaa on vaikea rakentaa sitä lainataan hyvin rajallisesta määrästä lähteitä. Tästä syntyy kokonaisuus joka on kiinnostava.

Kiinnostava esimerkiksi sitä kautta, että kuulin ihmiseltä joka mm. haastattelee ISISläisiä, että hän mielellään tarkistaa tietonsa kolmesta toisistaan riippumattomasta lähteestä. Tämänlainen kulttinen miljöö on toisistaan riippumattoman lähteen antiteesi. Niistä saa yhden lähteen.

Mutta näen että tässä on takana syvä asia.

Kun olin nuori, konservatiivit ja kristityt olivat hyvin vahvoilla. Silloin puhuttiin kirkosta sukupolvia yhdistävänä kokemuksena. Kirkon myyntiargumentit alkoivat jatkuvasti jäsentilastoilla ja sillä miten monta prosenttia nuorista kävi rippikoulun. Nyt nuoremmat ihmiset ovat etääntyneet laajasti kristityistä. Ja tähän on nähdäkseni yksi hyvin tärkeä syy. He ovat ongelmatilanteissa halunneet koota yhtenäisyyttään ja jokaisessa askeleessa he ovat ajaneet joitain etäälle joko harhaoppisina tai sitten sillä että joillain ihmisillä on rehellisyyttä ja integritetettiä muiden kohtelussa. Ja koko ajan he ovat tehneet kaunaisia ihmisiä jotka muistavat.

Mitäpä tästä sanomaan enempää kuin, että harva asia loukkaa ihmistä syvemmin kuin se, että heitä sanotaan joksikin jota he eivät ole. Siksi esimerkiksi ei-rasistit ja ei-natsit maahanmuuttokriitikot loukkaantuvat jos heitä rinnastetaan natseihin ja rasisteihin. Kun syytät jotain ihmisryhmää asiattomasti, he loukkaantuvat ja muistavat asiattoman syytöksen. He eivät unohda asiaa.

Ja Streisand efekti hoitaa loput. Jos jotain haluaa sensuroida joutuu usein viestimään asiasta jotenkin. Ja tämä viesti on mainos. Esimerkiksi iso määrä lukijoita taannoiselle evoluutiota puolustaneelle ja ID:tä kritisoineelle teokselle tuli kun foorumilla tyyppi kehotti että ei pidä mennä lukemaan annettua linkkiä. Tämä vastustava viesti muutti ”yksilön pakkomielteen osoituksen tylsästä aiheesta” joksikin joka ”oli niin pelottavaa että erimieliset eivät halua että sitä luetaan”. Tämä antoi Mahtia.

Karkeasti sanoen lopputulos on yksinkertainen; Jos haluat voittaa, et saa kasata itsellesi liikaa vihollisia.

Minun sukupolven lapsilla tuntuu olevan yksi sukupolvikokemus joka yhdistää monia. Se on ”Noidan käsikirja”. Samassa kirjasarjassa oli ”Salapoliisin käsikirja” ja ”Vakoojan käsikirja”. Noidan käsikirja haluttiin sensuroida. Se on jopa päätynyt Jyväskylän yliopiston luetteloon jossa käsitellään erilaisia kielletyiksi kirjoiksi haluttuja teoksia ja syitä haluun.

Juuri kukaan ei muista onnistuiko sensuuripyrkimys oikeasti vai ei. Riitti että ainakin muutama kirjasto alistui tavoitteisiin ja poisti kirjat valikoimastaan. Sitä sai kuitenkin kaupasta ja lapsista kirja oli jännä. Eikä se opettanut oikeaa noituutta vaan sisälsi tarinoita. Mikään ei olisi voinut kehittää tehokkaampaa keinoa luoda kiinnostusta teokseen. Ja samalla kun sen on lukenut syntyi huvittuneisuutta siitä miten absurdia on pelotella niin vahvasti noin pienestä. Kun ampuu kärpästä tykillä, sivustakatsoja voi ymmärtää mittasuhteet ja se on sen jälkeen pahempi ampujalle. Sen jälkeen tahon sanoma koetaan samanlaiseksi absurdoinniksi. Tai jos ei niin ainakin sitä harkitaan kaksi kertaa.

1990 -luvun taitteessa tapahtunut ns. roolipelivaino jossa pelättiin saatananpalvontaa jätti jälkensä. Niin kovasti, että esimerkiksi kristitty roolipelaaja Sami Koponen - skenessä monille tuttu – on esittänyt miten kristitty roolipelaaja joutuu usein puolustautumaan siitä mitä jotkut vähän tekivät parikymmentä vuotta sitten. Että on ikään kuin pakko ottaa anteeksipyytävää asennetta. Koska syytös oli mielivaltainen ja epätosi. Ja siihen liittyi myös hyvin ankaraa kohtelua – itse voin sanoa sen verran että minut savustettiin itsemurhayritykseen asti juuri tämän aiheen tiimoilla.

Internet muistaa ja vaikka ei muistaisi niin ihmiset muistavat. 1990 -luvulta ei ole niin paljoa jäänteitä. Mutta esimerkiksi 2000 -luvun puolella mieleeni tuli se, miten Päiviö Latvus jakoi kauhistellen materiaalia jossa kristityltä toiselle kiersi valeviesti joka oli mukamas peräisin poliisipäälliköltä. Siinä puhuttiin uudenlaisesta raiskauskulttuurista ja Latvus selitti että asialla on yhteys ateismin yleistymiseen. Tai siis esitti retorisen kysymyksen asiasta tavalla joka oli hyvin vihjaileva. Kun tämä osoitettiin uutisankaksi – nimeltä mainittu poliisipäällikkö saatiin kommentoimaan asiaa – Latvus vähätteli tilannetta selittelemällä että on viatonta jakaa kun kaveri oli antanut tiedon eikä ollut mitään syytä epäillä.

Sen jälkeen kaikki osasivat kyllä epäillä hänen lähdekriittisyyttään. Itse muistan tämän Latuksesta yhä. Samoin Pasi Turusen – ilmeisesti lakitupaan joutumista pelätessä tehty – netistäpoisto jossa Jokelan kouluampuminen aikaansai hänessä pikareaktion jossa hän rinnasti kaikki ateistit kouluampujiin, on jäänyt mieleen tavalla jossa ihminen käyttää kuolleita hyvin erikoisella tavalla. Koulusurmissahan kuoli myös ateistinuoria ja heidän kuolleet ruumiinsa eivät olleet edes kylmentyneet ennen kuin Turunen käytti heidän kuolemaansa tekosyynä vastustaa asioita joita he eläessään kokivat tärkeiksi. Turusen dellinappula toimii, mutta huonoon kohteluun törmänneet ihmiset eivät unohda. Latvuksen mukaan hänen hairahduksensa oli pieni mutta tosiasiassa se loi ilmapiiriä.

Aivan samalla tavalla kuin saatanapanikointi loi ilmapiiriä jossa pääasiassa levitettiin huhuja, valheita ja tarinoita. Mutta nämä sitten sisälsivät sen että kun pelkoviesti on tarpeeksi rummutettua niin sen tiimoilla on ääripäitä jotka aktivoituvat tekemään kauheita. Ja huhujen levittelijät jotka ovat lietsoneet näitä pelkoja eivät koe että he ovat missään vaikutussuhteessa mihinkään eivätkä siksi osaa edes pyytää asiota anteeksi.

Koska viholliset ovat aina erejä, niistä kasautuu. Ja valitettavasti valheella on lyhyet jäljet. Faktantarkistuksen mittaiset. Tästä sai hyvän esimerkin Puolimatkan esiintymistilaisuuksissaan ahkeraan toistamasta Pianka -tapauksesta. Jonka hän painoi kirjoihin ja kansiin asti. Piankaa mustamaalattiin ID -piireissä vuosia ja tämä lietsoi lieveilmiöitä, esimerkiksi tappouhkauksia. Puolimatka ei korjannut virhettä vaikka siitä hänelle kohteliaasti ja vähemmän kohteliaastikin kerrottiin. Ratkaisu tuli vasta kun ”joku” ns. vuosi asiat Piankan suuntana ja hän teki asiallisen puhelinsoiton juristi edellä suoraan Puolimatkan kotiin. Sitten tuli Puolimatkalta hämmentävän antivilpittömältä vaikuttava anteeksipyyntö jonka syvin funktio ei tuntunut olleen kristillisessä anteeksipyynnössä ja armossa vaan juridisen vastuun kohtaamisessa siitä että on levittänyt toisista esimerkiksi sellaisia väitteitä että hän aikoo tappaa valtaosan ihmiskunnasta ebolaviruksella.

Näissä asioissa asiat ovat siitä hauskoja, että voin sanoa ikään kuin seuraavaa; Eräs tiedustelualalla toimiva henkilö on minulle kasvokkain kertonut että ”false flag” -operaatioiden ongelmana on se, että niistä jäädään aina kiinni. Siksi ne on suunniteltava nimenomaan sitä kautta että oletetaan että ne jossain vaiheessa selviävät.

Aina kun jotakuta syytetään syyttä suotta, se on ”false flag” -operaatio. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa väite.

Esimerkiksi tuoreesti Iltalehdessä oli pikkujuttu jossa oli muka antifan nimessä levitetty kuvia johon oli liitetty kuvateksti jossa oltiin muka menossa lyömään natseja. Kuvatekstin mukaan oltiin menossa vuoristoon harjoittelemaan suomessa. Nettitrolli ihan ilmiselvästi kyseessä. Ensinnäkään henkilöt eivät ole kuvassa vuoristossa ja Suomessa sellaista ei ole. Toiseksi, kuvan henkilöt eivät selvästi ilmehdi tavalla jolla ilmehditään uhittelukuvissa. Silti kommenteissa asti on kommentteja jotka eivät ymmärrä että kuvaan laitettu teksti vuorilla harjoitteluineen ja uhitteluineen olisi jotenkin uskottava. Ja miten tässä olisi jotenkin kyse silti aidosta antifatoiminnasta.

Tämänlaiset ihmiset ampuvat tykillä kärpäsiä ja teeskentelevät sen jälkeen kuin kärpänen olisi oikeasti elefantti. Ja ihmettelevät kuinka rationaaliset ihmiset pysyvät kaukana. Tässä onkin sitten se, että joukot vähenevät kun viestintää eivät ota vakavasti enää edes ne jotka noin yleisesti dissaavat liberaaleja mutta jotka ymmärtävät että silti ei kannata olla idioottien puolella. Ja sen jälkeen ei pidä ihmetellä jos puolella ei ole montaa ihmistä.

Kauhuparanoijalla saa lyhytjänteisiä rynnistyksiä. Ne voivat olla voimannäytteitä mutta ne ovat pitkäjänteiselle menestykselle oikeastaan sama kuin housuun kuseminen pakkasella. Hetken näyttää tehokkaalta kun ryhmä tiivistyy yhteistä vihollista vastaan. Mutta pitkässä juoksussa tässä annetaan viholliselle monenkirjavat syyt olla juuri heidän vihollisia. Ja puhun vihollisuudesta. Itse en todellakaan ajatellut antaa anteeksi kenellekään tässä videossa mainitulle ihmiselle joiden vuosien takaiset ikivanhat tekoset ovat yhä faktantarkistuksen ulottuvilla.

Siksi en näekään tehokkaampaa oman tulevaisuuteni takaajaa kuin Puolimatka joka on nyt mennyt syyttämään vasemmistoa slippery slopesta pedofiliaan. ; Asia on sama mikä kävi nuoruudessani. Saatanapaniikin aikana oli kauheaa mutta viidessä vuodessa siitä tuli häpeällistä menneisyyttä johon kristityt eivät halua palata. Sama on itse asiassa jo nyt käynyt homoseksuaalisuuden kohdalla. Seurauksia kauhisteltiin ja nyt kun lakimuutoksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään dramaattista ei voida palata taaksepäin katsomaan niitä hyvin onnistuneita tulevaisuuden ennustuksia. On pakko keksiä uusi peloteltava kohde koska vanhan toisto ei näissä oloissa onnistu koska se muistuttaisi siitä aiheesta ja siihen liittyneistä epäonnistuneista ennustuksista ja valheellisista mustamaalauksista ja henkilöönkäymisistä.

Mustamaalaamisen ja moraalipanikoinnin ja siihen liittyvän oikeutetun reaktion ja huolestumisen – suomeksi ja poliittisesti epäkorrektisti vainoamisen – innossa helposti unohtuu se, mikä esimerkiksi on tehnyt minun toiminnastani hyvin voitokasta. Ja voitokasta nimenomaan siinä mielessä että minulla on ollut tapana herättää kyselyjä ihmisissä. Jota kautta syntyy sellaisia asioita kuin Piankan puhelinsoitot ja se, että erinäiset poliisit ovat tietoisia siitä mitä heidän nimissään netissä levitellään. Minä en levitä vainoparanoijaa vaan sen sijaan teen faktantarkistusta ja siihen liittyviä esilletuomisia asiaankuuluviin ihmisiin. Minä en keksi päästäni syytöksiä vaan muistan kaikki virheet mitä vastapuoli on tehnyt ja luetteloin ne muistiin joka jatkuu aina ja aina ja aina. Puolimatka ja Pianka näkyvät googlessa minun ansiostani yhdessä. Ja niin edespäin. Minun tarvitsee vain selvitä lyhytaikaisesta kriisistä tavalla jonka jälkeen minulla on enemmän aseita. Vastustaja on sen sijaan kuluttanut omansa. Mitä kauemmin tämä jatkuu sitä enemmän minusta on asiallista näyttöä jotka kestävät faktantarkistuksen. Ja sitä vähemmän näyttää että vastapuolella on mitään. Ja kun tätä tuo esille tilanteita jonka pitäisi tuoda vainoparanoijikoille muistiin esimerkiksi satuja suden huutamisesta. Mutta tietenkin tiedän että vastustajani ovat älyllisesti avuttomampia. Kuin uusi epäonnistunut maailmanlopun ennustus seuraa toistaan niin nämä vainoparanoijikot tarttuvat uuteen viholliseen luullen että maailma muuttuu poliittisesti heidän haluamakseen sillä että he toistavat samaa ja odottavat eri lopputulosta.

Roolipelaajat, metallimusiikin harrastajat, evoluutioteorian ystävät, homoseksuaalit, liberaalit, ateistit… He vain keräävät vihollisia. Ja sitten ihmettelevät kun maa ei laajasti kannata heidän arvojaan. Ja ihmettelevät miksi niin moni ei koe muutosta arvojen mädätykseksi. Kun se on kristittyjen suusta tuleva asia joka haiskahtaa nimenomaan mädältä monille. Kristillinen kultuturi ja kristillinen oikeaoppinen hyveellinen teologia ja niiden välinen ero luodaan usein tässä suojakilveksi. Mutta se on naurettava asia koska käytännön tasolla kristillinen kulttuuri koostuu lihallisista ihmisistä jotka kutsuvat itseään kristityiksi. Heidän tulisi olla esimerkillisiä. Ja pyytää jokaista mogaansa anteeksi ja katua. Ja itse asiassa jättää ne täysin tekemättä in first place. Joten ei ihme että ovat niin kuopassa että eivät voi muuta kuin viitata yhä hupeneviin riveihinsä. Parhaimmillaan tekemään artikkeleja, joissa tekevät itse itsestään relevanttia viittamaalla omiin aiempiin tuotoksiinsa hyvin laajasti. Joka on siinä mielessä aika zen että se on rinkirunkkausta ilman rinkiä.

Viitteet:
”Kirkko ja Kaupunki”, ”Jumala, Trump ja Putin – kristillisen konservatiivioikeiston toiminta Suomessa kulkee samoilla raiteilla kuin Yhdysvaltain evankelikaaleilla” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/jumala-trump-ja-putin-kristillisen-konservatiivioikeiston-toiminta-suomessa-kulkee-samoilla-raiteilla-kuin-yhdysvaltain-evankelikaaleilla]
Jeffrey Kaplan, ”The Cultic Milieu: Oppositional Subcultures in an Age of Globalization” (2002)
Jyväskylän yliopisto, ”Loukkaavaa kieltä ja muita huonoja syitä” [https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2013-kuukauden-kirjat/loukkaavaa-kielta-ja-muita-huonoja-syita]
Eric Maple, ”Supernatural World” (1979) [suom. ”Noidan käsikirja”]
”Paahtoleipä”, ”Raastupaan, vai minne se oli?” [http://paahtoleipa.blogspot.com/2009/03/raastupaan.html]
”Paahtoleipä”, ”Täällä ei ole mitään nähtävää!” [https://paahtoleipa.blogspot.com/2007/11/tll-ei-ole-mitn-nhtv.html]
”Tuskakeskiviikko”, ”Tohtori Tuho - eli miten kreationistit loivat yhden miehen tulevaisuuden” [http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176141-tohtori-tuho-eli-miten-kreationistit-loivat-yhden-miehen-tulevaisuuden]
"Iltalehti", ””Olemme valmiita lyömään jokaista natsia” - Kuva Itä-Suomen Vasemmistonuorten metsäretkeltä leviää somessa - Li Andersson hämmästyi: ”Tällaiseen jengi sit menee lankaan”” [https://www.iltalehti.fi/politiikka/201808202201147627_pi.shtml]
”Paholaisen asianajaja”, ”Tapio Puolimatka ja Pedofilian laillistaminen” [http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/08/tapio-puolimatka-ja-pedofilian.html]

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Laajasalon media; Evästeitä rahanarvoisiin etuihin

On hyvin harvinaista, että piispat ottavat kantaa uskonnollisten lehtien tekemiseen. Piispa Laajasalo kuitenkin ohjeisti seurakuntalehteä. Tavallaan. Hän ei sanonut kantaansa kristilliessä lehdessä vaan markkinoinnissa ja mainonnassa. Jossa nostettiin esiin sitä, miten kirkolla on hyvin vähän seuraajia muun muassa sosiaalisessa mediassa. Tämä on hyvin totta.

Laajasalo esitti tähän kontekstiin ratkaisuksi ja muutosehdotukseksi että; ”Kirkon ja kaupungin kohdalla kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti. Lehdessä ei niinkään kerrota koneiden teknisistä yksityiskohdista tai moottoreista, vaan kerrotaan niistä kohteista, joihin Finnairin koneilla pääsee.”

Tämänlaiset lausunnot tietenkin lietsovat reaktioita. Omanikin oli se, että jos otamme todella esiin premissin jonka mukaan kirkosta olisi todellakin vaikeaa tehdä journalismia samalla kun on sille myötämielinen, niin olisiko oikea eettinen strategia ylipäätään miettiä miten se saisi sanomansa läpi paremmin. Jos nimittäin on vaikeaa olla myötämielinen kriittisten journalististen ehtojen toteutuessa on taho sellainen, että sitä ei oikein voi mitenkään pelastaa.

Monella on ollut tähän samantapainen kanta. Kirkon ja Kaupungin Päätoimittaja Jaakko Heinimäki esimerkiksi esitti takaisin, että hänestä heidän tehtävänsä ”kirkollisessa työnjaossa on antaa kirkosta totuudenmukainen ja oikea kuva". Ja määrittelee, että ”Kirkko ja kaupungin painetussa lehdessä ja verkkosivuilla on vastuullisen journalismin merkki. Se kertoo siitä, että Kirkko ja kaupunki on sitoutunut noudattamaan Julkisen sanan neuvoston laatimia Journalistin ohjeita.” Tässä hän määritteli totuuden ja kriittisyyden toisiinsa nivotuksi.

Teemu Laajasalo taas näki tähän takaisin, että mainonta ja totuus eivät ole nekään kaksi erillistä asiaa. Kriittisyyden ja molempien puolien esittämisen vaatimukset ja muut vastaavat asiat eivät ole oleellisia totuudelle. Laajasalo näkee että ”kirkon uskottavuus” ei voi nojata siihen että sillä on kriittistä journalismia. Koska monilla muillakaan suurilla toimijoilla ei ole sellaisia. Hän näkee, että julistuksellinen ja journalistinen intressi voidaan sovittaa yhteen, jos välissä on palomuuri ; ”Kirkon tehtävä on julistaa. Journalismi voi näennäisesti toimia julistuksen välineenä. Mutta silloin se ei ole enää sitä, mitä pidetään journalismina. Journalismin tehtävänä on kertoa millainen maailma on. Julistuksen tehtävä on kertoa millainen maailman pitäisi olla.”

Journalismin kriteerien sijaan Laajasalo onkin siirtymässä kriteeristöön jolla punnitaan mainontaa. Mikä on tietenkin järkevää kun huomioi, että hän ensialkuunkin esitti kannanottonsa myynnin ja markkinoinnin, eikä esimerkiksi teologian tai journalismin alan lehdessä. Tässä mielessä on aivan oikein, että Laajasalo näkee että kirkollisten intressit kaikesta huolimatta helposti menevät uutisointiin. Ja toisaalta että fokus pitäisi siirtää sanoman siirtämiseen.

Kiinnostavaa tässä on tietenkin se, että yleensä julistus nähdään julistuksena ulkopuolisille. Eli ei nähdä järkevänä myydä kuvausta ”siitä miltä maailma näyttää” heille jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Laajasalo ehdottaa asiaa sen sijaan ”jäsenlehtenä” ”asiakkaille”. Samoin piristävää oli se mikä julistajan kohtaamisessa on usein kysymys. Julistaja kokee että hän puhuu Totuudesta. Kun taas itse näen, että kysymys on manipulointiyrityksestä jossa minut yritetään saada suostuteltua ja myötämieliseksi siihen että menen johonkin paikkaan olemaan sitä mieltä mitä julistaja haluaa. Mahdollisesti vilauttamaan kolehtihaaviin tai sen rahankeräyslain kannalta kompleksiin analogiin rahaakin.

Tämä tietenkin sopii nykyaikaan jolloin jokainen valikoi faktansa maailmassa jossa on normaalia valittaa epätasapainoisesta mediasta, kutsua tätä epäreiluksi ja painottaa sitten että alkaa itse tekemään konservatiivisia uutisia. Elämme maailmassa jossa on mahdollista löytää tyyppejä jotka toimivat mallilla ”Abraham Lincolnin salamurhaa ei koskaan oikeasti tapahtunut - false flag ja fake news”. Koska ”John Wilkes Booth oli näyttelijä.” (Think about it yourself, sheeple!) Itse tosin näen, että tässä takana on kuitenkin se, että heti kun on määritelty ”asiakasryhmä”, päästään tekemään sitä mitä Laajasalon tapaiset pseudoliberaalit papit tuppaavat tekemään. Määrittelemään asiakkaat heidän puolestaan; Kirkossa ja Kaupungissa on tunnetusti monia konservatiivisia ärsyttäviä piirteitä. Eräässä mielessä se itse asiassa on yksi Suomen liberaaleimmista lehdistä.

Tässä kulmassa en ihmettele, että mainettaan konservatiivisempi taho haluaa vaihtaa fokuksen kriittisyydestä markkinointiin ja tutkimisesta julistukseen ja viestinnästä markkinointiin. Itselleni on nyt kuitenkin jäänyt käteen se, että Piispa haluaa määrätä mitä lehtimiehet kirjoittavat. Ja auki on silti jäänyt täysin se, että mihin kaltaiseni libertiini pääsee kirkon kelkkaan hyppäämällä. Teemu Laajasalo kun muitsuu mieleeni markkinointipainajaisista kuten hänen ateisteja koskevista trollipilkkalausunnoistaan ja taloudellisista kuittiepäselvyyksistään. Tälläisen tyypin valitsemista kirkon johtoon ei voitane pitää hyvänä markkinointivetona.

Samalla muistutan siitä että Finnairin mainonta voi toimia jos ja vain jos sen toiminnasta voisi tehdä myös kriittistä journalismia. Esimerkiksi tutkimalla pääseekö luvattuihin paikkoihin todella. Jos ja vain jos nämä lupaukset todella voidaan täyttää, voidaan puhua tahosta joka ylipäätään voi antaa sellaisia markkinointilupauksia jotka ovat millään tavalla viehättäviä ja totuudenmukaisia. Samalla minulla on hieman epäilyjä siitä onko kirkosta, kristinuskosta ja kristillisyydestä ylipäätään mahdollista tehdä viehättävää totuudenmukaisella tavalla.

Olen toki kiinnostunut, jos joku kertoo että kirkkoon menemällä saa alennuksia taivaaseenkuljetuksista jos sattuu tilaamaan Kirkkoa&Kaupunkia ja kuolemaan lento-onnettomuudessa...

Viittaukset:
Markkinointi&Mainonta, ”Miksi kirkon on vaikea nykyaikaistua, piispa Teemu Laajasalo?” [https://www.marmai.fi/uutiset/miksi-kirkon-on-vaikea-nykyaikaistua-piispa-teemu-laajasalo-olemme-loistavia-rakentamaan-laitureita-mutta-onnettomia-rakentamaan-siltoja-6726564]
Kirkko&Kaupunki, ”Pääkirjoitus: Onko kirkon median vaikea tehdä kriittistä journalismia? Ei” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/fi/-/onko-vaikeaa-tehda-journalismia-ja-olla-kirkolle-myotamielinen-ei]
Kotimaa, ”Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi” [https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/teemu-laajasalo-mielipidekirjoituksessa-kirkko-ja-kaupungin-kannattaisi-siirtya-toimintaa-mainostav/]

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Conatus


Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Utopiastani

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”.

Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle.

Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää?
1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.
2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus.
3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista.

Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.

Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin.

Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen.

Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen. Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen.

Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa.

Mutta palatakseni utopiaani.

Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”.

Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.

Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi.

Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista:
1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.
2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista.
3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.

Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta.

Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon.

Viittaukset::
Thomas More, ”Utopia” (1516)
Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio”]
Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]

torstai 3. toukokuuta 2018

Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

PIV olet hypnotisoitu

Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.

Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.

Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.

Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.

Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.

Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.

Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.

On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.

MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.

Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.

Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.

Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…

Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa. Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..

Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?” 
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)

lauantai 24. helmikuuta 2018

Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]