Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen.

"Takkirauta" blogasi kysymyksen "ET:n" YO -tehtäväksi. Toki hän ei tarkoittanut, että se olisi virallinen koetehtävä. Mutta jos joku kysyy ylimääräisiä, voi olla hyvä että joku yrittää vastata ylimääräisiä.

"Henkilö X on paennut pakolaisena maasta Y maahan Z. On epäiltävää, että hän tosiasiallisesti on lähtenyt vilpillisin perustein maasta Y maahan Z ja saanut maan Z kansalaisuuden vilpillisin perustein. X menee maahan Y ja tekee siellä rikoksen, josta maa Y:n lainsäädäntö langettaa kuolemanrangaistuksen. Y:n lain säätämää teloitusmetodia pidetään yleisesti humaanina ja ei-kiduttavana. Maassa Z samasta rikoksesta rangaistus on elinkautinen vankeus. X:n syyllisyydestä ei ole epäilyksiä. Mitä maan Z viranomaisten tulisi tilanteessa tehdä? Selitä asia a) utilitaristisen seuraamusetiikan kautta b) Kohlbergin kuusijakoisen etiikan teorian kautta."

Alkumotkotus

Kysymys itsessään edustaa erikoista näkemystä. Se on itse asiassa melkoisen rajattu. Se on niin rajattu, että se lähentelee tehtävää joka ei itse asiassa ole muuta kuin knoppitehtävä. Toki YO:n kokeissa on tavallista, että tehtävänantoa rajataan. Tässä rajaaminen tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kysytään knoppitietoa. Se esimerkiksi ohittaa täysin kaksi pääteemaa:
1: Sen pyytämät ratkaisutapa on spesiaali. Siinä ei viitata kovin tuoreisiin tai tunnettuihin lähteisiin. Itse asiassa Kohlberg on "ajasta jälkeen jäänyttä" linjamaa. YO -kokeen tekijä ei siis seuraa etiikassa aikaa. Se ei ole hyvä asia. Lisäksi rajattu tunnettuvuus tarkoittaa sitä että tehtävä knoppiutuu. Tehtävänannossa onkin aistittavissa vahva viesti siitä että etiikka joka antaa oikean yhden tietyn vastauksen olisi jotenkin erikoisen hyvä. Kohlbergin etiikkahierarkiassa oleva universaali etiikka alleviivaa sitä, että etiikka olisi "ylhäältä annettua". Tämä ei edusta kovin suosittua näkemystä.
2: Se ohittaa esimerkiksi situationistisen etiikan. Tämä taas on pohjoismaissa - ja korostetusti Suomessa - oleellinen, koska Lutherin etiikka on situationistista. Tehtävänanto ohittaa Lutherin irrelevanttina ja nojaa muihin ajatteluperinteisiin. Tämä ohitus on implisiittinen, mutta se sävyttää vahvasti koko tehtävänannon.
3: Se nojaa hyvin byrokraattiseen asetelmaan jossa asiaa katsotaan ulkopuolelta, mutta se kuitenkin ohittaa intentio -ongelman. Tehtävässä voidaan nähdä olevan jännite jossa tieto intentioista ja tieto teoista rinnastetaan yhteen hyvinkin niputtavasti. Täsmälleen tämänlainen jännite joka tekee esimerkiksi valtaosasta viihteestä stereotyyppistä. Ja se on etiikan tutkimuksessa, esimerkiksi itsemurhan filosofiassa, oleellinen ymmärrettävä.

Mutta on tietysti ymmärrettävää, että tehtävänantoa rajataan. YO -kirjoituksissa arvioitava on vallankäytön kohde ja tämänlainen motkotus vain alentaa arvosanaa.

a) Utilitarismi

Utilitarismissa ytimessä on suurimman hyödyn hankkiminen. Tämä tarkoittaa sitä että koko utilitarismi on välinearvoistavaa etiikkaa. Sen ongelmana on se, että oikeastaan mitään ei voida tehdä ennen kuin tiedetään mitkä ovat ne itseisarvot joita pitäisi tavoitella. Ja lisäksi pitäisi olla mekanistista tietoa todellisuudesta.

Esimerkiksi jos maailmankuvan mukaan pätevät seuraavat premissit (a) vauvan uhraaminen Baalille tuottaa suuremman sadon (b) ilman satoa suuri osa ihmisistä kuolee nälkään (c) elämä on itseisarvo jota pitää suojella mahdollisimman suuresti voidaan vauvan uhraaminen oikeuttaa. Vauvan ei tarvitse olla edes tehnyt mitään väärää.

Tavat, jolla tätä voidaan kritisoida on joko
1: Iskemällä tosiasiaväittein premissiin a. Tämä on empiirinen väite, ja uskallan sanoa että se falsifioi modus tollens -tilanteena väitetyn perustelun. Tämäntapaista laskelmaa ei voida tehdä kuolemanrangaistuksen kohdalla, koska ei ole kerrottu mikä on se arvo jota kuolemanrangaistuksella tavoitetaan.
2: Iskemällä itseisarvojen tasalle määrittelemällä uusiksi tilanteet. Eri uskontojen maailmankuvassa on itse asiassa ollut oleellista erottaa "satunnainen kuolema" ja "murha". Voidaan jopa esittää että jos surmaamme vauvan, valtio tekee murhan. Jos useampi ihminen kuolee ravinnon puutteeseen, nämä valikoituvat satunnaisesti ja tämä karsinta voidaan nähdä jopa Jumalan ratkaisuna. Maallisemmassakin näkökulmassa tämänlainen jaottelu aktiiviseen surmaamiseen ja passiiviseen surmaamiseen voidaan vetää. Ytimeen nouseekin vääntö siitä, että mikä on arvokkaampaa.

Sama koskee aiheessa mainittua kuolemanrangaistusta.
1: Kuolemanrangaistusta voidaan oikeuttaa kostamisen ja kompensaation kautta. Tällöin on arvioitava sitä, mikä on rikos ja miten raju rangaistus. Tällöin on syytä arvioida sitä mikä on ollut se rikos josta kuolemanrangaistus annetaan. Moni esimerkiksi näkee syvän eron siinä että tuleeko kuolemanrangaistus siitä että on tappanut useita ihmisiä vai onko kuolemanrangaistus luvassa siitä että on vaikka hylännyt islaminuskon. Tässä kohde tehtävänanto ei itse asiassa paljasta, että miten tilanteeseen tulisi suhtautua. Tässä kuolemanrangaistuksen vähäinen julmuus oikeuttaa surmaa.
2: Kuolemanrangaistus voidaan nähdä myös pelotteeksi. Ja tällöin, tavoitteen mekanistisen luonteen vuoksi, kuolemanrangaistuksen julmuus voisi olla jopa kannustettava piirre. Mitä julmempi ja julkisempi ja kansalaisten keskuudessa medianäkyvyyttä saavampi spektaakkeli teloitus on, sitä varmemmin se ennaltaehkäisee muita vastaavia rikoksia jatkossa.

Voidaankin sanoa, että tehtävänannon kysymys a on jätetty tarkemmin alustamatta. Siksi kysymykseen ei voida vastata. Sen sijaan jos utilitarismin tavoitteet olisi määritelty vaikkapa Kohlbergin etiikkahierarkian avulla tai viittaamalla YK:n ihmisoikeusjulistukseen, kysymyksen luonne muuttaisi tyystin luonnettaan. Utilitarismi onkin hyvin teknokraattinen etiikkamalli, jolla lähinnä kätketään ideologisia intressejä ja kutsutaan niitä sen jälkeen "pragmaattisiksi" ja ikään kuin idealogiattomiksi. Utilitarismi yrittää tehdä objektiivista etiikkaa, mutta tekee sen subjektiivisuuden kätkemisellä sen sijaan että vähentäisi subjektiivisuutta. Utilitarismin kohdalla ihmisen arvon voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattinen, poliittinen tai uskonnollinen.

b) Kohlberg

Kohlbergin ensimmäisellä tasolla on kysymys rangaistuksen pelosta. Tämä korostaa jo utilitarismin kohdalla esiin noussutta ennaltaehkäisyä. Kuolemanrangaistus voidaan nähdä melko vahvana pelotteena monille ihmisille. Näin ollen kuolemanrangaistuksen asettaminen on ikään kuin alleviivaavasti alhaisimman tason moraalin korostamista. Se joko vihjaa sitä että valtio ei luota kansalaisiinsa ja pitää heitä eettisesti surkeina olentoina, joille ei siis luultavasti kannattaisi antaa äänivaltaa demokratiassa tai antaa painoarvoa heidän sanomisiinsa missään arvokeskustelussa. Tässä tilanteessa huomattavaa on, että teko on jo tehty joten rangaistuksen pelotevaikutus on jo purkautunut. Kysymys on siis lähinnä tulevien rikosten ennaltaehkäisystä. Kysymys redusoituu jälleen siihen, mitkä ovat ne arvot. Kohlbergin jaottelu törmää tässä utilitarismin kohdalla alustettuihin vaikeuksiin.

Toisella tasolla on kysymys henkilökohtaisesta hyödystä. Siinä missä edellisessä tasossa on vain yksi toimija, johon tilanne kohdistuu, on tässä tilanne moniuloitteisempi ; Tilanteessahan on itse asiassa esitelty kolme toimijaa. Mieli tietysti siirtyy kuin automaattisesti katsomaan henkilöä X joka on rangaistavana. Kuitenkin mukana on myös kaksi muuta toimijaa, jotka ovat jonkinlaisia juridis-institutionaalisia hahmoja. Nimittäin maa Y ja maa Z.
1: Rangaistun X tilanne on melko triviaali. Mikäli hän ei ole suisidaalikko, hän hyötyy siitä että hän ei saisi rikosta. Hänen kannattaisi irrelevantisoida kansalaisuudenvaihtoaan. Hänellä on tässä vahva motiivi, mutta todennäköisesti kohtuullisen rajattu valta hallita tilannetta.
2: Maa Y, jolla on kyseisestä rikoksesta pelkkä elinkautinen voisi omaa hyötyään ajatellen joko (a) säästää rahaa tai (b) säästää ihmishengen joka voidaan kenties nähdä sen kansalaiseksi. Koska tehtävänannossa on alleviivattu että rangaistava henkilö X on jotenkin vilpillisesti vaihtanut kansalaisuutta, voidaan nähdä että vaihdunta ei ole pätevä. Tästä voidaan päätellä että syntyy arvovalintatilanne joka on tehtävänannossa jätetty auki. Utilitarismin kohdalla alustetut ongelmat hierovat itseään vahvasti esille. Koska etiikassa on yleensä sellainen tilanne, että lähtökohta nivoutuu argumentteihin tavalla jossa syyt ja seuraukset ovat häilyviä, syntynee käytännössä klikkejä (a) Jossa elämän kunnioittaminen vaikuttaa siihen että vedotaan siihen, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti tai jossa ensin otetaan lähtökohdaksi byrokratia ja se, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti ja siksi nostetaan esille elämää kunnioittavat argumentit (b) Jossa kuolemaa halutaan säästösyistä - tai koska nähdään että oman maan rangaistustapa on liian löyhä - ja korostetaan sitä että kansalaisuus on teknisesti haluttu vaihtaa.
3: Maa Z taas noudattaa lakiaan joka perustuu oletukseen siitäettä rangaistus on kohtuullinen kompensaatio tai että se pelottaa muita tekemästä samaa tekoa. Teloittaminen ei yleensä ole kovin kallis. Periaateessa se voi kuitenkin haluta säästää sen verran. Teoriassa myös diplomatia saattaa tulla kysymykseen. Ajatuksena on se, että jos valtio menettääkin rikollisten pelotteluedun teloituksen lykkäämisestä, tai päästää yksilön epäreilusti ilman ansaitsemaansa rangaistusta - tai jos vaikka kuolemanrangaistus onkin de jure voimassa niin se de facto nähdään liian rajuna ja epäreiluna -  se voi saada parempien välien kautta apua. Tämä taas voi jopa parantaa maan tilaa niin että tarve kuolemanrangaistukseen vähenee kun kansalaiset eivät elä yhtä rajussa puutteessa, joka taas yleensä liittyy siihen että hengen pitimiksi on tehtävä rikoksia, kenties jopa sellaisia joista tulee teloitusrangaistuksia. Kysymys palautuu siihen, mikä on hyöty ; Taloudellinen, ihmishenkeä puolustava, yhteiskuntarauhaa kokoava. Nämä ovat arvovalintoja, eikä Kohlberg oikeastaan kehota tässä muuhun kuin ahneuteen sitä valittua kohtaan. Joka on asenteena äärimmäisen utilitaristinen.

Kolmannella tasolla on kysymys arvokkuudesta. Kunnia on sosiaalista, joten tässä vapaudutaan monista utilitaristisista ongelmista. Etiikka redusoituu joksikin yhteisölliseksi. Näin sen ei tarvitse olla objektiivisesti eettistä jonkun objektiivisen moraalin kannalta. Sitä pystyy kuitenkin tarkastelemaan katsomalla ihmisjoukkoja ja heidän reaktioitaan. Se ei siis ole täysin subjektiivista. Tätä voidaan kutsua kulttuurirelativistiseksi tasoksi jota voidaan tiivistää jonkinlaisiksi yleiskuviksi. Tässäkin on tarkasteltava jokaista toimijaa erikseen.
1: On korostettu että teloittaminen ei ole luultavasti kovin julma tai epäinhimillinen, joten siihen tuskin liittyy sen suurempaa arvokkuuden menettämistä kuin mitä itse rikoksen tekemisestä on saatu. Toisaalta vain elävänä voi olla arvoa, kuolleenaollessa arvokkuus ikään kuin menettää eksistentiaalisen merkityksensä yksilölle. Kuoleman jälkeen ihmisen arvokkuus on vain muistoissa. Mediamylläkkä teloitukseen liittyen taas kohdistuu yleensä itse rikokseen. Ja kenties teloitettavan kannalta merkityksellisempää onkin tässä vaiheessa keskittyä siihen asenteeseen jota hän itse heijastaa kun hänet teloitetaan. Muuhun hänellä ei oikeastaan edes ole vaikutusvaltaa. Toki on teoriassa mahdollista, että teloitettava on livahtanut maahan juuri sen vuoksi, että hänestä tämä laki on epäreilu ja hän on halunnut tuoda tämän esiin. Ja ajatellut että hän (a) pelastuu oman maansa vuoksi kun teko saa julkisuutta tai (b) hänet teloitetaan ja hänestä tulee ideologian marttyyri joka korostaa tämän teloituslain julmuutta, antaen sille kasvot. Teloitus voi siis olla symbolisesti vahva aktio. Tehtävänanto ei rajaa tätä, joten lopullista vastausta ei oikeastaan voi antaa.
2: Maa Y ei oikeastaan pidä sisällään kovin valtavaa arvokkuuskysymystä. Teknisesti teloitettava ei ole sen kansalainen. Sen kohdalla kysymys on lähinnä siitä yrittääkö se mitätöidä kansalaisuudenvaihdoksen. Tämä voidaan nähdä humanitaarisena teemana ja voidaan liittää siihen että teloitusta ei pidetä hyvänä. Tämä voi kuitenkin lietsoa huonoja välejä maiden välille, joten tämä ratkaisu voidaan nähdä myös arvokkuuden menettämisenä ; Maa joka kiistää toisen maan suvereeniuden ja lainsäädännön on vaikeassa tilanteessa. Kenties jopa sodanjulitsuksen partaalla.
3: Maa Z taas noudattaa omaa lakiaan. Sisäisesti sen arvokkuus koskee sitä että kaikkia kohdellaan saman lain mukaan. Jos armahdetaan vasten lakia, osoitetaan että jokin kansanosa -esimerkiksi maahanmuuttajat-  olisivat jotenkin eriarvoisia. Toisaalta ulkoisesti maalla on helposti myös kunnia. Muut maat voivat halveksua maata barbaarisena. (Arvokkuus heijastuu usein jopa kaupankäyntiin, joka ei toki ole arvokkuutta vaan hyötyajattelua jota läpikävin aiemmin.)

Seuraava taso on legalistinen. Lainsäädäntö on pysyvä ja tarkasti muotoiltu. Ei tarvitse miettiä de jure tai de facto -kysymyksiä. Ei myöskään tarvitse miettiä onko se objektiivisesti parasta mahdollista etiikkaa. Tämä on hyvin byrokraattinen taso.
1: Teloitettavan tilanteessa legalistinen valinta on tehty aiemmin. Hän ei tavallaan ole edes triviaali. Hän on pelkkä kohde. Hänen kohtalonsa määrätään muualla.
2: Maa Y joutuu tarkastelemaan kahta kysymystä (a) onko sen laki pelkästään maan sisäinen säädös vai heijastaako se jotain universaalia lakia. Edellisessä tapauksessa teloitus on toisen maan vastuulla ja jälkimmäisessä voidaan yrittää diplomatian keinoin saada toinen maa muuttamaan omaa lakiaan. Tai sitten julistetaan sota (Jossa usein kuolee useampi kuin yksi ihminen, ja usein jopa lukuisampi joukko ihmisiä kuin maassa Z tullaan yhteensä teloittamaan koskaan.) (b) Kysymys on kansalaisuuden vaihtamisen juridiikasta. Jos kansalaisuus on saatu vilpillisesti, on tarkasteltava onko se riittävän vilpillinen jotta se on mitätön. Tämä taas on usein suurempi asia kuin mihin maa Y tai maa Z yksin voivat ottaa kantaa. Jos kansalaisuuden vaihtaminen on ollut pätevä vilpistä huolimatta, maa Z ottaa asiat luultavasti haltuunsa ja se on aktiivinen päätöksentekijä. Maa Y voi asettaa vaatimuksia ja pyyntöjä ja uhata sodalla.
3: Maa Z:n kannalta sen maan kansalaiseksi arvioitava saa lainmukaisen tuomion. Sen ei tavallaan tarvitse välittää onko sen maan lait vain sen maan lakeja vai heijastavatko ne jotain universaalimpaa lakia. Tässä kohden sen ainut kysymys on siitä, onko kansalaisuudenvaihtaminen ollut pätevää, vai onko oman maan kansalaiseksi arvioiminen ollut erehdys tai byrokraatin tekemä virhe. Jos näin on, saa se todennäköisesti asettaa jonkin rangaistuksen tästä petoksesta. Jos tälläisestä olisi säädetty kuolemanrangaistus, tilanne olisi kokonaisuuden kannalta varsin ironinen. Todennäköisesti näin ei toki ole ja silloin tällä kulmalla on merkitystä. Maa Z on aktiivinen päätöksentekijä jonka hallussa rikollinen on. Sillä on yllättävän suuri valta ja esimerkiksi Maan Y kuuntelu on sille diplomaattinen aktio, jota se voi tehdä hyvän tahdon osoituksena.

Postkonventionaalinen periaate -etiikka Tämä kohta on siitä erikoinen, että jaottelu tekijöihin voidaan lopettaa. Ei ole väliä sillä, katsotaanko maata Z, maata Y vai tuomittua X. Periaatteet koskevat kaikkia. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Kohlberg esittääkin jaottelunsa vaikkapa absoluuttiin universaaliin arvoon, se tekee saman puutteen kuin utilitarismikin. Se ei kerro mitä nämä periaatteet ovat. Malli kertoo vain että periaatteita noudatetaan tietyssä suhteessa lakeihin ja omaan hyötyyn - eli niistä ei välttämättä välitetä jos ne ovat konfliktissa sen oman vastauksen kanssa. Periaatteiden löytämisestä on ohjeet, mutta tästä seuraa tunnettuja ongemia. Esille nousee vaikka kristillinen kultainen sääntö, tai vastaavat suuret periaatteet, niin näiden kohdalla kysymys redusoituu vanhaan klassiseen teologiseen ongelmaan ; Kun on eri kulttuureita joista jokaisella on esillä objektiivinen moraali - joita niissä kulttuuripiriin sisällä noudatetaan hienostuneimmillaan Kohlbergin etiikka -asenteella - niin minkä näiden objektiivinen moraali on se absoluutti? Tämä herättää usein syviä vihantunteita ja uskonriitoja. Usein tuomio tehdäänkin presuppositionistisesti, eli siten että henkilö päättää ensin mikä uskonto on se joka on oikeassa. Ja sitten tämän objektiivisen moraalin normein luokittelee kaikki muut uskonnot ja absoluuttisen moraalin arvot matalammiksi. Näin ollen tämä taso on kulttuurirelativistista pätemistä jossa oman dogman nuoleminen kätketään teologisin kiemuroin. Kaikki utilitarismin filosofiset ongelmat oikein iskevät tällä tasolla vasten kasvoja. "Olen oikeassa koska olen oikeassa". Usein tässä matkassa redusoidutaan jollekin tätä tasoa alemmalle tasolle ja sitten naamioidaan se, että kysymys on vain tästä.

Itse - hieman Sam Harrisin ja hieman kristillisten arvojen hengessä - sovellan tätä mielestäni ongelmallista ajatusmallia seuraavalla tavalla ; Ihmishenki on aina suurempi kuin jokin valtio tai sen lait. Kunnianäkemys redusoituu usein kunniaväkivaltaan, jota en pidä hyväksyttävänä. Näen lait tärkeinä likiarvoina etiikalle. Eli lain kunnioitus on tärkeää. Mutta koska kysymys on likiarvosta, lakeja muutetaan koko ajan "demokraattisessa diskurssissa". Tämän vuoksi itse ehdottaisin että henkilön kansalaisuudenvaihtaminen mitätöitäisiin koska voidaan nähdä että se on tehty "ketunhäntä kainalossa". Koska kuolemanrangaistus on niin raju, niin ei ole suurta väliä miksi näin tehdään. Samoin on merkityksetöntä miksi rikollinen on karannut alunperin maasta ; Teoriassa hän voi olla kidutukseen tai orjatyöhön joutuva (koska tätä ei ole täsmennetty tehtävänannossa). Häntä tuskin odottaa mikään kuolemaa pahempi, joten siirto lienee hänelle parasta. Elinkautisvankina hän saa rangaistuksen rikoksestaan, häntä estetään toistamasta rikollisia tekojaan ja kansalaiset näkevät että rikoksesta ei kävellä ilman rankaisua. Siitä huolimatta että kuolemanrangaistusta harjoittavassa maassa joku voisi kokea että maahanmuuttajia hyysätään, niin pidän heidän pahastumistaan varsin vähäarvoisena, jopa totaalisen irrelevanttina pikkuasiana, kärpäsen surinana korvissa.

Loppumotkotus.

Tehtävänantajan persoona huomioiden, tehtävänannosta tuntuu kumpuavan ajatus, jossa utilitarismi on asetettu ensin mittariksi jotta sen tehottomuus nousisi esille. Sen rinnalle on ikään kuin asetettu "Parempi ja Toimivampi" malli. Kuitenkin lähempi tarkastelu tuntuu suorastaan huutavan, että tosiasiassa jaottelu osaan a ja b ovat hyvin mielivaltaisia. Utilitarismin ongelmat nousevat säännöllisesti esiin ; Juridisella tasolla se katoaa, mutta luultavasti jopa tässä tasossa se on ollut piilevänä mukana kun lakeja on alunperin säädetty!

Näin ollen uskallankin sanoa että Kohlbergin malli on enemmänkin tarkasti luokiteltua utilitarismia, jota on sävytetty ihmisen kognitiivisella kehityksellä jossa perusoletuksena on että aikuisempi ihminen olisi eettisempi. Eikä vain vaikkapa käsitteellisempi tai suurempaan saivarteluun kykenevä. Kohlbergin korkein taso tuntuu jopa murskaavan kaikki yritykset ratkaista niitä filosofisia ongelmia joita utilitarismissa on. Se tuntuu palauttavan ne kaikki takaisin suurimmassa voimassaan. Tehtävän antaja ei ole näyttänyt tätä huomaavan. Mikä antaa sille omituisen sävyn.

Kohlberg tekee kuten utilitaristitkin. Eli yrittää rakentaa objektiivista etiikkaa, mutta tosiasiassa lähinnä kätkee arvolauselmien subjektiivisuuden kiertämällä objektiivisen etiikan filosofisia haasteita sen sijaan että ratkaisisi niitä. Kohlberg käyttää tässä apuna etiikan psykologisointia, joka on medikalisoiva lähtökohta etiikkaan. Tässä kohden se on aivan kuten utilitarismin "hyöty". Kohlbergin psykologia tuo mukanaan vain asenteen periaatteita kohtaan, eikä määritä näiden periaatteiden sisältöä. Etenkin Kohlbergin korkeimman etiikan tasolla on vakavia filosofisia ongelmia siitä mikä on "sosiaalista" ja "rakentavaa" ja "korkeinta etiikkaa" ; Noudattaako maan Z yhteisön yhdessä säätämää normistoa ja kunniakäsityksiä ja oikeuskäsityksiä ja tappaa ihminen voidaan nähdä sosiaaliseksi ja jopa yhteiskuntaa ylläpitäväksi, jota vastaan on egoistinen lakeja rikkova paskiaisyksilö jonka individualismia ei tässä haluta tukea - saati kannustaa muita tekemään samoin. Muualla sen voidaan nähdä rikkovan eri universaaleja, kuten elämän kunnioitusta aina ja kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Omituisen sävyn jota korostaa se, että tehtävänanto itsessään on monin paikoin hyvinkin rajaava. Kuitenkin tarkastelussa läpitunkevin piirre oli se, että monissa kohdissa ratkaisu riippui juuri siitä että tehtävänannossa ei oltu rajattu ratkaisua ohjaavia piirteitä. Tehtävänanto on siis yrittänyt olla toisaalta spesifi ja rajaava, mutta toisaalla se on jättänyt tämän rajaamisen tyystin tekemättä. X,Y ja Z vaikuttavat spesifeiltä mutta ovat epämääräisiä. Ne viittaavat Kohlbergin ja utilitarismin eetoksessa oleviin korkeisiin yleisperiaatteisiin, mutta ne paljastuvat kuplaksi. Itse asiassa ilman että otetaan avuksi tietämis kysymyksen esittäjästä koko kysymyksen tekeminen jää suurilta osin ontoksi, mysteeriseksi ja vain hoopoksi. Se huomioiden voidaan ymmärtää että se on rationaalinen hyvin määrätyin piilotetuin tautaoletuksin, joita kysyjä itsekään on tuskin tiedostanut ja jotka rehellisesti sanoen heijastavat käytännössä kaikkea mitä hän kirjoittaa. Tälläiseen on hyvä suhtautaua suopeudella, ihmiset ovat erehtyväisiä ja jokaisella on lukkiutumansa. Täytyy vain toivoa että tälläisiä kysymyksiä ei pääse kuin kuvitteellisiin YO -kirjoitiksiin. Syytökseni tarve syntyy yksinketaisesti siitä, että ilman tämänlaista "psykologismia, kysyjään vetämistä ja kaikenpuolista lokerointia" n vaikeaa ymmärtää kahta asiaa:
1: Miksi tehtävänanto on tälläisessä ambivalentissa suhteessa vastaamisen rajaamiseen
2: Miksi tämä ambivalenssi on juuri näin päin. Eli että pitäisi tietää utilitarismi ja siihen sidoksissa oleva Kohlbergi, kun taas eettisellä puolella siihen liittyvät yksityiskohdat jätetään auki ja ne vain yleistiivistetään tieteelliseltä vaikuttavaan lyhenteeseen X, Y, Z, jotka vaikuttavat kenties filosofisilta mutta jotka ovat etiikan kannalta hyvin epämääräisiä juuri sellaisella tasolla joka käytännössä estää annettujen konseptien kunnollisen soveltamisen.
+: Auki jää, miksi vaaditaan knoppitasoinen konseptien muistaminen, kun tehtävä kuitenkin näyttää olevan sovellustehtävä tiettyyn tilanteeseen. Se, että annetaan tietty tilanne tarjoaa keinot käyttää joitakin konsepteja. Ne voivat olla erilaisia, mutta niiden sovellustarkkuutta sentään pystytään arvioimaan. Tässä mallissa taas anntaan konsepti joka pitää lähinnä ulkomuistaa. Ja sitten sen soveltamisen kannalta oleelliset tiedot jätetään antamatta, niin että tehtävänantoa soveltava ikään kuin rampautetaan jo ennalta. Tämänlaista voi odottaa jos on ns. lukkiutunut eikä jaksa miettiä eettisiä oikeutuksia omaa suosikkodogmaa syvemmin.