Once upon a time in Nazi-occupied France

Televisio tarjosi Tarantinon "Inglorious Basterds" -elokuvan. Elokuvan, jossa juutalaisista koostettu joukkio tuhoaa natseja. Tarantinon muun tuotannon pohjalta voisi olettaa että kyseessä olisi elokuva kostosta. Tämä juutalaisteema suorastaan huutaa jotain sellaista tilien tasaamista joka annettiin "Kill Bill" -sarjassa buddhalaisuuden ja karman tematiikalle.

Tarantino on kenties ymmärtänyt, että juutalaiset eivät ole buddhalaisia. Tai sen, että juutalaiset kostamassa natseille on liian alleviivaavaa. Tai sen, että yhden ja saman tematiikan toistaminen ei ole tehokasta. Siksi kyseinen elokuva käsitteleekin identiteettiä. Ja sen lopputulemassa on jopa antikostamisen sävyjä. Kosto on tarinapohjalla pinnalla, mutta se ei oikeastaan tee tätä elokuvaa ymmärrettäväksi.

Identiteetti on näytös

Tämä näkyy vahvana stereotypioiden purkamisena. Basterdsejä kuvaa vain julma ja raaka väkivalta. Väkivalta joka ei ole pelkästään tehokasta vaan myös ennen kaikkea sadistista. Hahmojen ympärille kehitetään tarpeetonta piinaamista. Esimerkiksi ajatus Karhujuutalaisesta rakennetaan pelottelulla - ja tietysti sillä, että hän hakkaa sotavangiksi saatuja antautuneita miehiä muusiksi pesäpallomailalla.

Perinteisessä elokuvassa natseista on tehty tietynlaisia hyvin stereotyyppisiä hahmoja. Näiden sijaan elokuva tekee Hitleristä ja Göbbelsistä vakiosymboliensä ympäröimiä pellejä. Perinteisin natsistereotyyppi on laitettu Basterdseihin.

Ja natsihahmoja pääseekin edustamaan miltei romanttinen tarkka-ampuja josta on tehty elokuvatähti. Hahmo, josta on tehty yllättävän kompleksi. Hän on samalla monia ihmisiä tappanut, elokuvatähti joka näyttelee itse itseään, sinisilmäinen kohtelias rakastaja, traumatisoitunut sotilas joka ei kykene katsomaan omasta elämästään tehtyä elokuvaa, rehti mies, joka kuitenkin on valmis tappamaan vaikka naisen jos tämä estää häntä.

Landa on tosin ilmiselvä kammotus.
Tämä on selvää jo alkukohtauksessa,
jossa hän puhuu paskaa oravista.

Ja ennen kaikkea SS -upseeri Hans Landa, jossa stereotyyppistä natsia on pelkästään hänen etunimensä ja keskitasoa oleva sotilasarvonsa.; Landa toki vertaa juutalaisia rottaan, mutta samalla hän itse identifioituu juutalaiseksi. Hän päinvastoin korostaa, että rotta on tehokas olosuhteissa joissa rotta joutuu elämään. Ja hän menee tätä pidemmälle. Hän näkee että kaikki hyöty mitä hänestä on natseille johtuu siitä että hän ajattelee kuin juutalainen. ; Hän ei ole dogmaattinen saksan haukka, vaan mukautuva juutalaisrotta.

Hahmojen valintojen tarkoituksena on luoda mahdollisimman voimakasta moraalista dissonanssia. Basterdsit ovat toimintaidentiteetiltään sitä mitä natsien julmuuteen usein liitetään. Elokuvan natsit taas ovat natseja pelkästään koska heihin on liitetty natsiestetiikkaa. Basterdsien toimintaa ei kuvaakaan "oikeutettu kosto". Elokuvan katsoja ei välttämättä huomaa tätä, jos hän häikäistyy paketista sisällön sijaan.

Nähdäkseni Tarantino tekee tietoisen ratkaisun tehdessään Basterdsien johtaja Aldo Rainesta sadistisen paskiaisen, joka on lisäksi aivan ignorantti saksalaisia kohtaan. Saksan armeijanan ei tarkoittanut samaa kuin natsi -statusta, että natsismi ei ollut koko saksan väestön kannattamaa ja että sotilaatkaan eivät olleet dogmaattisia ideologisteja ja vapaaehtoisia, vaan sotaan velvoitettuja. Stereotypiointi on tässä elokuvassa keinona johonkin johon sitä ei tavallisesti käytetä. Se on jotain, jolla katsojaa ravistellaan.

Tämä oikein ylikorostuu elokuvan loppukohtauksessa, jossa Landa merkitään otsaan piirretyllä hakaristillä. Sillä elokuva tuo muutamaan otteeseen esiin sen, että Basterdsit pitävät siitä että natseilla on uniformu. Siitä heidät tunnistaa. Siksi vaikka moni voisi ajatella että toiveena olisi että sotilas luopuisi sotilasidentiteetistään ja polttaisi sotilaan uniformunsa, Basterdsien logiikka ei perustu natsien identiteetin muuttumiseen vaan sen kätkemiseen. Siksi otsaan kaiverretaan puukolla syvä hakaristi, jotta natsin tunnistaa natsiksi vaikka tämä pukeutuisi ja puhuisi kuin tavallinen hyvä ihminen ja käyttäytyisi sen mukaisesti. Basterdseille natsi on se jolla on hakaristi otsassa. ; Nähdäkseni Tarantino näin tehdessään vittuilee -mikään vähemmän alatyylinen sana ei sovi kuvaukseksi - melko suurelle osalle yleisöään jotka nauttien katsovat juuri tätä elokuvaa.

Pieniä huomioita kielestä.

Elokuvassa on paljon "kielen kääntämistä". Elokuva peräti alkaa kohtauksella jossa Landa saapuu ranskalaiseen kylään ja lausuu hyvällä ranskalla että hänen ranskankielensä on ruosteessa. Hän pyytää kohteliaasti, että talon omistaja olisi avulias, ja säästäisi Landan tankerokielen tuottamasta häpeästä ja vaihtaisi englannin kieleen. Ajatus siitä miksi saksaa puhuva kielitaitoinen natsi puhuisi ranskalaisen torpparin kanssa englantia, kieltä jota kumpikaan ei jaa, on omituinen ja se tiettävästi vinoilee elokuvakulttuurille.

Mutta se on myös enemmän. Se kuvaa natsin kohteliaana. Ja se ottaa esille kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Elokuva, jossa natsit puhuvat yllättävän vähän saksaa on tietysti ideana riemastuttava, jos aiheena on identiteetillä sotkeminen. Toki kohtaus paljastaa Landan kielitaidon. Joka taas on tärkeää kun loppupuolella elokuvaa Aldo naamioituu italialaiseksi. Hänellä on ilmeisesti elossaolleista Basterdseista laajin sanavarasto, mutta hänen ääntämisensä oli eeppisen huonoa, huonompaa kuin sillä Basterdsilla joka ei osannut sanaakaan italiaa. Elokuvan katsoja tietää jo siinä vaiheessa kun Aldo sanoo valeidentiteettinsä nimen ääneen, että Landa tietää tämän olevan soluttautuja.

Italia oli valittu sen takia, että Basterdsit olivat joutuneet kellarissa vaikeuksiin sen takia, että heidän saksankielessään oli puutteita. "Omituinen murre" muuttui tiedustelutilanteeksi jossa vaarantui paljon. Basterdsit eivät osannet edes tilata shampanjaa narahtamatta, koska heidän viittomakielensä ei ollut saksalaista. Siksi oltiin valittu italialaisuusidentiteetti - luotettiin että natsit eivät osaisi kumpaakaan.

Pieniä huomioita identiteettipelistä.

Elokuvassa yllättävintä on se, että vaikka Basterdsien julmuus alleviivataan ja alustetaan, elokuva kiemurtelee kuitenkin enemmän tiedustelutasolla. Ihmiset selvittävät toisistaan sitä mitä nämä ovat. Tätä tehdään hyvin metatasoisestikin.

Esimerkiksi kellarissa Basterdsit pelaavat peliä jossa he yrittävät arvata mikä kuuluisa elokuvahahmo he ovat. Tämän selvittämisessä on sitten erilaisia strategioita jotka paljastavat itse pelaajasta hyvinkin paljon. Samalla Basterdsit ovat naamioituneet natsisymboleilla, ja he leikkivät natsi-identiteetillä, ilmeisesti kuitenkaan muuttumatta natseiksi vaikka heillä onkin yllä natsisymboliikkaa. Soluttautumisessa on tietysti jo itsessään kysymys identiteetin varastamisesta.

Kaksoisagentti Bridget Von Hammersmark on sinänsä erikoisessa tilanteessa, että hän on samalla hahmo ja kulttuurinen idoli natseille. Samalla hän haluaa kuitenkin tuhota natsit. Toinen hahmo, itse omaa sotilassuoritustaan itse itseään elokuvaan näyttelevä Fredrick Zoller, on tietysti identiteettinsä kanssa "äärimmäisen metainen". Tositapahtumiin perustuva elokuva ei välttämättä ole tosi, ei vaikka henkilö näyttelisi "itseään".

Natsien ensi-illan teatteriinsa puoliväkisin saava elokuvateatterin omistaja on nimensä vaihtanut "entinen juutalainen" (jos näin voidaan sanoa). Talon alta selviävä juutalaistyttö Shosanna Dreyfusin on muuttunut nopeasti ranskalaiseksi Maximillianiksi joka kykenee vakavalla naamalla juttelutilanteessa sanomaan, että hän on ranskalainen ja että hänen maassaan ohjaajia kunnioitetaan.

Juoni ja tiedustelu.

Itse elokuvan pääjuoni, vapaalla olevien natsien joukkomurhaaminen/salamurhaaminen/joukkotuhonta elokuvateatteriin, koostuu kahdesta toisistaan tietämättä tapahtuvista suunnitelmista. Basterdsit haluavat räjäyttää sen, kun taas elokuvateatterin omistaja haluaa polttaa natsit elokuvateatterista löytyvällä nitraattifilmillä. (Samalla kun valkokankaalta tulee maanista kostonhimoista mielipuolisuutta jossa hän lupaa natseille kuolemaa.)

Henkilöiden identiteetit ovat monella mutkalla ja totuus paljastuu vasta lopuksi - jos sittenkään.

Identiteettien tunnistaminen toisissa ja itsessä, tähän liittyvä "tiedonetsintä" ja kaikki muu korostuu etenkin Landan toimissa. Basterdsit eivät osoita samanlaista nerokkuutta.

Hän selvittää kuka valehtelee ja tekee ristiviittauksia todisteiden kautta selvittääkseen totuuden ; Esimerkiksi kuuluisa saksalainen naisnäyttelijä havaitaan kaksoisagentiksi vain siksi että tämä selittää jalkansa kipsille syyksi vuorikiipeilyn. Jonkin joka on mielikuvissa saksalaista, mutta jota kukaan saksalainen ei oikeasti tee ; Selitys murtumalle onkin Basterdsien antama. (Ja oli ilmeisesti löytänyt tähän puuhaan vuoren jostain Pariisin tienoilta.)

Juonen kannalta kiinnostavaa onkin, että Landa nähdään alusta asti vastavoimana joka voisi paljastaa kaikkien juonet. Tosiasiassa hän paljastaakin ne. Hän paljastaa Dreyfusin jo hänen kanssaan pikkuhentusia syödessään. Basterdsin paperinohut italialaisrooli avautuu italiaa sujuvasti puhuvalle sosiaaliselle miehelle välittömästi. Hän kuitenkin ryhtyy tekemään peliä jossa panoksena on koko sodan loppuminen.

Suunnitelma menee siis syvemmälle kuin pelkkään identiteettien tunnistamiseen. Myös niiden vaikutus tunnustetaan ja niitä osataan hallita. ; SS -natsi tunnistaa yksilöiden arvon ja tiedostaa että kourallinen korkea-arvoisia symbolisia natseja lopettaa sodan - toisin kuin ties kuinka monien ihmisten kuoleminen rintamalla, ties kuinka monen sadan vihollisen ampuminen kirkontornista, ja ties kuinka monen juutalaisperheen teloittaminen ranskalaisten talojen lattioiden alle.

Siksi tarinaa seuratessa onkin ennakkotunto että pommi-isku ei onnistuisi. ; Hitlerin käyttäminen elokuvassa vihjaisi että tuhoa ei olisi tulossa. Sillä Hitler ei ollut mikään Abraham Lincoln, joka kuoli elokuvateatterissa. Historiallisuus on kuitenkin red herring, sillä elokuvan natseilla on vain natsi-identiteetti. Muut piirteet, kuten ä historiallinen osuvuus, eivät yksinkertaisesti ole tärkeitä. Siksi Hitlerin murha saattoi tapahtua. "Elokuva ei perustu tositapahtumiin" vaikka siinä on kuinka historiallisia henkilöitä, natsismin ja toisen maailmansodan tematiikan kautta kautta tietty aika. Ja Pariisin kautta tietty paikkakin. Identiteetti tarvitsee näitä vain koristukseksi.

Ja jos kenties isku onnistuu, niin tuplasuunnitelma tuntui tarpeettomalta joten ajatuksena oli, että toinen suunnitelmista veisi Landan huomion ja se toinen onnistuisi tämän red herringin avulla. Lopputulos on karumpi. Molemmat suunnitelmat onnistuvat. (Ja Hitler kuolemalla kuolee.) Josta seuraa omituista elokuvan klassiselle uhrautumistematiikalle. Useinhan itsemurhaiskua perustellaan välttämättömyydellä. Ne Basterdsit jotka olivat jääneet pommiensa kanssa elokuvateatteriin räjähtivät turhan kuoleman redundanttien suunnitelmien risteämisen vuoksi.

Reines paljastaakin lopussa ignoranttiutensa koristellessaan Landan hakaristillä ; Hänelle natsi on natsi on natsi. Muut eivät kykene tunnistamaan identiteettejä ja olennaisia symboleita. Reines on sodan loppumisen jälkeen sotarikoksen tekevä sadisti, joka tekee tekonsa vaikka se ei ole käskyjen mukaista vaan niitä vastaan. Joka tietää että saa satikutia mutta että on saanut sitä ennenkin, eikä välitä. Se, että tekee makaaberin ja julman teon, ja kehuu sitä mestariteoksekseen tekee tästä apassi-juutalaisista natsintappajista todellakin "kunniattoman paskiaisen". Ja kyllä. Se sanotaan jo otsikossa. Vähän samaan tapaan kuin niissä italoweterneissä jonka kuvastoa Tarantino lainaa elokuvassaan ; Tässä leimana vain ei ole hyvä, paha tai ruma..