("Indiana Jones and the Last Crusade")
Aina silloin tällöin uutisissa näkee, miten lapset ovat löytäneet fossiileja. He ovat löytäneet ne sattumalta. - Tai itse asiassa he eivät löydä niitä satunnaisista paikoista, vaan paikoista joista niitä on kohtuullisen helppoa löytää. Ammattilaiset fossiilinetsijät ovat tietoisia siitä, että tietynlaisia fossiileita löytyy tietyiltä alueilta, joten he voivat keskittää tutkimuksensa tiettyihin paikkoihin. ; Kummatkaan eivät etsi mistä tahansa, vaan jostain mistä löytäminen on joko helppoa tai todennäköistä. Toki tässä samalla tehdään se, että nykyteorian kannalta poikkeukselliset paikat jäväät etsimättä nykytiedemiehiltä. Ja toisaalta syvällä kalliossa olevat fossiilit ovat kuusivuotiaiden natiaisten ulottumattomissa.
Tämänlainen näkökulma eroaa aika tavalla klassisesta normatiivisesta tieteenfilosofiasta, jossa ollaan melko vahvasti sitouduttu hyveeseen nimeltä Perimmäinen Totuus. Nykyään moni pitää normatiivista demarkaatio -ongelmaa rajallisena vastauksena koko kysymykeen ja he korostavat yleensä tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Esimerkiksi Imre Lakatos korostaa tutkimusohjelmakeskeisyyttä. Se, että jokin tutkimusala tuottaa uusia tuloksia on relevantimpaa kuin se, että kartoitetaanko tässä kaikkien eri vaihtoehtojen filosofinen avaruus. Tutkimusohjelmallisuus sallii hyvinkin erilaiset lähtökohdat ja näkökulmat, mutta ei toisaalta hyväksy klassista "käsitesaivartelua" jossa mietitään voi -ollaa.
Tässä korostetaan tietoa ja sitä miten voimakas heuristinen tehokkuus jollakin tutkimusohjelmalla on. ; Tässä mukaan tulee myös laitteistojen huomioiminen. Jos jonkin tutkiminen on helppoa, se saa tässä kulmassa lisää voimakkuutta pelkästään helppouden vuoksi. Toki senkin on saatava tuloksia helppoudestaan huolimatta. Lawrence Kraussin "Kvintessenssi" -kirjassa - jossa aiheena on fysiikka ja massaan liittyvien salaisuuskien selvittäminen - tätä pidetään hyvänä tapana. ; Tutkimusohjelman tehokkuutta ja sen suhdetta totuuteen voidaan kuvata analogialla avainten etsimisestä ; Kuvitellaan että olemme yöllä menossa kotiimme ja hukkaamme avaimemme matkalla. Avaimet ovat voineet pudota minne vain, mutta etsimme niitä helposti katulamppujen läheltä. Ei siksi, että ne todennäköiseti putoaisivat sinne. Vaan siksi, että jos ne ovat pudonneet sinne, ne on helppo löytää!
Kognitiotieteessä tämä on äärimäisen relevantti kysymys ja se itse asiassa jakaa alan ammattilaisiakin yllättävän lujasti. : Esimerkiksi älykkyystutkimuksen alkuvaiheessa ongelmana oli se, että erilaisia mittareita oli valtavan paljon. Osa niistä syntyi hedelmällisiksi ohjelmiksi ja osa niistä siivottiin pois. Osa on marginalisoitum esimerkiksi sillä tavalla että nykyisin älykkyyttä ei enää sidota reaktioaikatesteihin juuri koskaan, mutta toisaalta esimerkiksi Woodley kannattaa niitä ja tutkii esimerkiksi niiden muutoksia.
Nykyään älykkyys on käsite jossa on niin monenlaisia piirteitä, ettei olla oikeastaan varmoja että millainen ilmiö on kyseessä ; Peruskysymys on se, miten havaitut korrelaatiot selitetään. Esimerkiksi kysymys siitä onko olemassa yksi älykkyys jolle eri piirteet jaottuvat jotenkin, vai onko "älykkyys" yleissanana illuusio joka kätkee sen että sen takana on useampia eri ilmiöitä. Siksi kognitiotieteessä on spesiaaleja käsitteitä kuten "G", jotta tiedettäisiin mistä asiasta puhutaan ; Se on määritelty toistensa kanssa keskenään korreloivien testien kautta. ; Usein älykkyyskeskustelua vaivaakin se, että jokin spesiaali kulma määritetään älykkyydeksi ja sitten osa käsittelee tämän spesifin kulman sijasta jotain yleistä älykkyyttä ja siirtää keskustelun tutkimuksesta ja sen tuloksista "älykkyyden metakeskusteluun", jossa kysymys on enemmän siitä onko määritelmä Tosi ja Lopullisen Oikea älykkyyden määritelmä, kuin siitä onko tutkimus itsessään sisäisesti validi ja hyvin tehty.
1: Itseäni kiinnotavat lähinnä denotaatiot, eli se miten tutkimuksen älykkyys on määritelty ja miten sitä on käsitelty ja onko siinä tuloksia. Tieteen popularisoinnin kannalta on kuitenkin hankalaa, koska on mahdotonta tehdä tästä täysin eipoliittista ; Denotationaalisesti se, että G -faktoriin tai vastaaviin puristettuja elementtejä kutsutaan älykkyydeksi tuo mukanaan arkikäsitteiden sisällään salakuljettamaa saastaa joka helposti siirtyy tulkintoihin. Siksi tieteellisten ilmiöiden kuvaamisessa käytetty arkikielisyys on vaikeaa. Tällä on tietysti väliä jos ja vain jos välittää siitä että ylitulkitsevatko hopot. Omasta mielestäni ylitulkintoja tapahtuu väistämättä. Jos näin ei tapahtuisi hoopo ei olisi hoopo ensinkään.
Osasta ihmisistä esimerkiksi G -faktoriin liittyvien geenien etsiminen kertoo siitä että älykkyyttä lähestytään epäfilosofisesti ja pinnallisesti ja että tätä ei pitäisi siksi oikeastaan edes tehdä. Osalla tässä on tietysti maailmankuvallinen puoli, se että asia nähdään epäeettisenä. Mutta järkevällä kulmallakin tätä kritiikkiä voidaan tehdä. Ja yleisin tapa tehdä järkevä älykkyystutkimuskritiikki on tehdä sitä juurikin sen vuoksi että tässä etsitään avaimia katulampun valokiilasta, vaikka kenties ne putosivatkin ihan muualle. Monille on äärimmäisen epätyydyttävää, että tehdään sitä, mikä sattuu metodologisesti olemaan mahdollista - aivan kuin tälle olisi vaihtoehtoja. Monesta tämä estää kysymästä relevantteja kysymyksiä. Nähdäkseni tässä ongelmassa on kuitenkin siinäkin Totuuden Jyvänen ; Sen suurin ongelma on kuitenkin tiederahoitus. Määrärahat ovat rajallisia ja niitä annetaan helposti tulosten mukaan. Myös tieteellistä mainetta saa sillä että tekee hienoja löytöjä eikä siitä että keksi omintakeisen, joskin epäonnistuneen, näkökulman johonkin tutkimusaiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti