hotoke

Buddhalaisissa hautajaisissa vainaja on hotoke (仏), eräänlainen elävä kuollut, jonka kuva on esillä ja johon viitataan "sinä" -muodossa. Vainaja on kuollut mutta ikään kuin paikalla. Kuollut ei pane vastaan, joten hänelle on helppokin olla myötämielinen. Tämänlainen luopumisrituaali on tietysti kaunis. Se on jopa niin kaunis, että vain harva vainaja varmasti on ollut yhtä ystävällinen ja konfliktiton kuin se mielikuvien hotoke hautajaisissaan. Kuollut on niin hyvä kuin parhaimmillaan oli - ja sitten vielä vähän parempi.

Filosofisesti tämä on erikoislaatuista, koska se heijastelee sitä ongelmaa mikä kristinopissa on Paratiisin kanssa ; Jos minulla esimerkiksi on jokin vihanhallintahäiriö tai paranoidi skitsofrenia ja Jumala parantaa tästä Paratiisissa, niin olenko enää sama persoona? Ja jos olen, niin miten? Tämänlaiset ratkaisut jäävät usein jonkinlaisiksi hengellisiksi mysteereiksi. Niitä ei ratkaista, mutta sanotaan että Jumala voi kaikenlaiseen.

Kristittykin harjoittaa samanlaista myötämielisyyttä muuallakin. Ihan ilman mitään hotoke -konseptia. Itse asiassa tässä kohden suomalaista uskonrituaalistokinailua kuvaakin se, että luterilainen kirkko toisaalta kieltää rituaalejaan jotka ovat elossa ja jotka haluavat sellaisen. Toisaalta luterilainen kirkko siunaa noin viiden tuhannen kirkosta eronneen vainajan ruumiin joka vuosi.

On toki outoa, että kirkosta eronneita siunataan varsin leppeämielisesti ; Itse asiassa henkenä on nimenomaan se, että ikään kuin haudataan siunauksilla varmuuden vuoksi. Vasta jos erikseen on vahvoja merkkejä siitä, että siunausta ei saisi järjestää, sitä ei pidetä. Omalla kohdallanikin varmasti siunaus sallitaan siihen viitaten että (a) kävin muutenkin kirkossa (b) lauloin suvivirttä lomille lähtiessä (c) kutsuin Jehovan todistajia kotiin sisään asti vinoiltavaksi (d) aihepiiri kiinnosti, joten ei se eri maailmankuvan siunauskaan haittaa ja (e) suhteeni ruumiiseen on se, että se on ongelmajätettä ja hautajaisiin se, että se on omaisia varten.

Toki tätä argumenttia heikentää se, että minun sukulaiseni olisivat oikeassa. Kyllä minun äärellä saa rukoilla - jos hyvältä tuntuu niin haudatkoot vaikka natsirituaalein! On vain selvää, että se tuskin pätee jokaiseen kirkosta eronneeseen. Tai edes suurimpaan osaan. ; Mutta koska vainaja on elävä kuollut, vain kuva joka on paikalla ja joka ei pane vastaan ja on siksi helppo myötämielisyyden kohde.

On selvää että tämänlaista hautajaiskäytännettä ei harjoiteta siksi, että oltaisiin jotenkin pahantahtoisia. Vainajan käsittelyssä on hyvät intentiot. Ne vertautuvatkin rukoukseen, jossa hyvällä tarkoituksella on usein varsin ikäviä seurauksia. Hautauksessa on vain se ero, että kuollutta ei haittaa, joten se on nähdäkseni pienempi rienaus kuin puolesta rukoilu sellaisella tavalla että se erikseen tuodaan toisen tietoisuuteen "sillä tietyllä tavalla". Erittäin moni on tässä erimielinen. Monesta on halveksuttavaa että kuollut muuttuisi ikään kuin omaisuudeksi. Ero omaisen ja omaisuuden välillä on kenties vain muutaman kirjaimen suuruinen, mutta ne ovatkin sitten hyvin tärkeitä kirjaimia.

Toki tämänlaisen hotoke -kokemuksen saa myös muutoin. Tarvitsee vain tulla hulluksi.

Minulla on ollut viime päivinä "ongelmia". Tämä ei ole uusi asia, blogissa olen jauhanut tästä tylsyyteen asti. Tämän seurauksena on ollut se, että yllättävän moni ihminen on ottanut minuun yhteyttä. Ja koska olen ahedoniassani ollut "pelkästään suorituskykyni", olen ollut niin filosofinen zombie kuin ihminen vain voi olla. ~ Sikälimikäli jos normaalia enemmän filosofisena zombiena oleminen on edes mahdollista ; Nähdäkseni on ihan päteviä syitä uskoa että olemme sellaisia koko ajan. Mutta minä sentään sanon "brains" . Tässä on takana Tyylikysymys.

Zombiena olen tietysti hyvin erilainen epäkuollut kuin hotoke. Ja siihen sopien tämä kohtaamani maailma ei haise uskonnollisuudelta, vaan medikalisaatiolta. Näkökanta on maallisempi, mutta taustalla oleva teema on yhteinen. Yllättävän moni ihminen hakee muutosta ulkoisista oloista. Ja nämä ulkoiset olot joita ehdotetaan muutettavaksi ovat erikoisia. Ne nimittäin kertovat ehdottajastaan. Kaikki nämä ehdottomasti hyvää tarkoittavat eivätkä mihinkään uskontoon käännyttävät pyynnöt ohjaavat "oikealle tielle".

Ratkaisujen ulkoisiin seikkoihin keskittyminen, idea siitä että mielenterveys on redusoitavissa ulkoisiin olosuhteisiin tavalla jossa on jo pakko olettaa mielen olevan jonkinlainen tabula rasa, on sinänsä erikoinen. Etenkin kun en ainakaan tiedosta tilalle mitään erityistä ulkoista syytä. Olen hakannut menneisyyteni haamuja sen verran ylipaljon, että jäljellä tuntuu olevan lähinnä ihmisiä. Ja tälle tielle en ole valmis lähtemään. Teoriassa muutos voisi johtua vaikka aivokemiasta tai biologisesta piirteestä nimeltä "vanheneminen" joka voi heittää hormonitoimintaa ja muuta vastaavaa ainakin teoriassa ties minne.

Ulkoiset näkökulmat ovat sinänsä rakentava paikka hakea ratkaisua, että jos apu löytyy niistä asialle voidaan kenties tehdä jotain. Auttamishaluinen haluaa olla niin kovasti prosessissa, että haetaan vain niitä joihin voidaan itse vaikuttaa. Joku mielenterveyspilleri on jotain joka on jonkun muun kuin auttajan käsissä. Itse asiassa kannustan tämänlaiseen ; Mielenterveyspillereissä on mukana muutamia menestystarinoita, jotka kertovat että ne toimivat joihinkin ongelmiin paremmin kuin mikään terapia. Mutta niin kauan kun ei ole henkilö joka osaa tunnistaa nämä tilat ja määrätä ne pillerit, tämä puoli on jotain joka on ns. toisten asioihin nokan tunkemisen. Jos asia on auttajan hallinnassa se on ongelma jota voi ratkaista. Jos sitä ei voi ratkaista se on olotila.

Ulkoisissa piirteissä on toinenkin puoli. Sillä ne noudattavat selkeää tematiikkaa. Tämä nousee itse asiassa varsin vahvasti esiin käytännössä jokaisessa saamassani puhelinsoitossa. Painotukset ovat tietysti ihmiskohtaisia. Ja tämä tietty ennustettavuus teematasolla johtaa siihen, että olen pienessä mielessäni luokitellut näiden ihmisten lausumat kahteen päätyyppiin (a) ehdotuksiin jotka kertovat siitä, mistä ihmiset eivät pidä minussa ja elämäntavassani. (b) ehdotuksiin jotka viittaavat siihen mitä asioita menneisyydessäni tai elämässäni tulee syyttää. 

Ihmisten ohjeet tietysti kumpuavat heidän omasta elämästään ja maailmankuvastaan. Mutta voiko oikeastaan muuta ollakaan? Nähdäkseni eiskientistiset ihmiset saavat näkemystä näihin asioihin vain (a) kokemalla itse (b) kuvittelemalla skenaarioita (c) lukemalla muiden kokemuksia (d) lukemalla muiden kuvittelemia skenaarioita. Ja tästä ei ole ulospääsyä. - Itse asiassa kasvatustieteessä ja mielenterveyskirjallisuudessakin sairastuneista on usein tarinamaisia esimerkkejä, joten ero tältäkin osin on usein yllättävän pieni.

Hulluissa on se hyvä puoli, että heille on helpompi olla myötämielinen, koska jos hän pistää vastaan, se voidaan nähdä mielenterveyden tilaksi. On tietysti hyvä että ihmiset kannustuvat kertomaan esimerkiksi siitä mikä heistä minussa on vikana, huonoa vain on se, että olen ilmeisesti niin pelottava että rohkaisua pitää hakea sitä kautta että ikävä reaktioni olisi vain hulluusoire. Kenties se onkin, mutta ei sitä tarvitse tulla minulle kertomaan!