Eija-Riitta Korhola otti ilmastonmuutokseen kantaa otsikolla "fallibilistinen symboli". Otsikko on mielestäni hauska koska siinä on miltei sana fallos. Kikkelivitsi! hih hih! En toki ota tätä esille sen vuoksi. Huomio oli lähinnä huomion varastamista varten. Manipulointia!
Korhola kritisoi ilmastonmuutosta vihjaten että se ei olisi falsifioitavissa. Tämä tekstini ei ole ilmastonmuutosta koskeva, vaan tieteenfilosofinen. Korholan tekstin ytimessä on tieteenfilosofia. En rehellisesti sanoen ole jaksanut ottaa selvää ilmastonmuutoksesta - se on niitä aiheita jotka eivät jostain syystä oikein kiehdo mieltäni. Tieteenfilosofia on sitten aika syvällä sydämessä. Niin syvällä että sinne miltei sattuu sellaisessa punapäisessä hengessä. Tämä teksti on sitä varten, että toivon että ilmastonmuutoksen ymmärrys on Korholalla paremmin hallussa kuin tieteenfilosofia. Kenties onkin.
Toki on ihmeellistä miten hän rakentaa argumentin sisäisestä keskustelusta. Se, mitä olen itse oppinut tieteenfilosofiasta, on se että julkaisu ja vertaisarviointi on aika tärkeä asia. Usein sisäisen viestittelun ja tieteen välinen ero onkin siinä, että sisäisissä sähköposteissa tulee jauhettua kaikenlaista eitieteellistäkin. Jo tämä puoli herättää epäilyksiä. Se ei ainakaan tee jutusta uskottavaa. Ihan tieteenfilosofiselta kannalta katsoen esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian ominaisuusjoukot korostaisivat että Korhosen kannattaisi kenties miettiä uudestaan.
Kieltämättä Korhosella on hetkensä. Hän kuvaa Popperin falsifioiperiaatteen varsin hyvin. Tavallinen ihminen ymmärtää ja virhettä siinä ei ole. Se ei edes latista ideaa joksikin joka muistuttaa sitä. Korhonen siiskuvaa periaatteen hyvin. "Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperinjalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen - lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna."
Korhosen ongelmana ei ole se, että hän ei osaisi falsifiointikriteerin sisältöä. Ongelmana on se, että hän ei osaa soveltaa sitä. Ja minun silmissäni konsepti ilman sovellustaitoa on tyhjää tietoa. Toki ymmärrän että ihmisillä on muitakin kiinnostuksenaiheita kuin tieteenfilosofia. Mutta jos aihe ei kiinnosta, ei ehkä kannata sitten nojata sen varaan perusteluissaan.
Katsotaan mitä hän sanoo ilmastonmuutoksesta. "IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita,
jotka kumoaisivat teorian. Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme
olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia
seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä." Tässä kohden Korhola unohtaa että aika harvassa tieteessä luetellaan falsifiointikriteerejä sellaisenaan. Ne ovat olemassa. Esimerkiksi induktiossa asiat joko osuvat ennusteiden sisään tai eivät osu. Kun otetaan vaikka näkemys maan vetovoimasta, riittää tieto nopeuskiihtyvyydestä. Ei tarvitse kuvata kaikkia tilanteita joissa tämä teoria kumoutuisi. Niitä onkin ääretön määrä ; Kun mitataan kiihtyvyyksiä tyhjiössä, voidaan ihan suoraan nähdä mikä ei osu kaavaan. Falsifiointikriteerien olemassaolo sekoittuu toki humanisteilla ja kreationisteilla usein siihen että ne ääneenlausutaan. Luonnontieteilijälle kaava itsessään sisältää falsifiointiperiaatteensa. Tässä mielessä Korholan tekstistä voidaan löytää falsifiointikriteeri. "Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin
täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”" Tämä on nähtävissä estimaattina falsifiointikriteerille. Jotain joka ei ehkä kumoa, mutta pakottaa harkitsemaan paremmin. Korhola onkin oikeilla jäljillä sanoessaan tästä että "Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson
pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri,
jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii
tulla mietteliääksi."
Kuitenkin Korholalla on mukana omituista naiviutta. "lmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita." on lausunto joka osoittaa lähinnä sen, että koko käsitys empiriasta on hyvin naivi. Ilmastonmuutos on jopa minun perustietojen nojalla sidottavissa lämpömittariin. Puhuessaan ilmastonmuutoksen trendeistä Korhola itsekin osoittaa että tämä on hyvinkin jotain jota voi tutkia tieteellä. Minun mielestäni ongelmana ei nimenomaan ole se, onko ilmastonmuutos falsifioitavissa vaan se, että mitä aineistosta voidaan tulkita. Tarkalleen ottaen se, onko se jo falsifioitu. Se, että ilmastonmuutoksesta yritetään tehdä pseudotiedettä viittaamalla Popperin esittämään demarkaatiokriteeriin on lähtökohtaisesti omituinen. Mielestäni tämä on käytännössä kuollut tie. Oikea ilmastokritiikki keskittyy sen sijaan siihen onko se ilmastonmuutosteoria jo falsifioitu. Monesta tallaajasta tämä on lillukanvarsia, mutta tieteenfilosofisesti ero on aivan oleellinen. On ihan eri asia sanoa että teorialla ei ole ollenkaan demarkaatiokriteeriä kuin sanoa että se ei täytä omia demarkaatiokriteereitään.
Peräti idioottimaista olisi tietysti se, että ensin väittäisi että jokin malli ei ole falsifioitavissa ja sitten falsifioisi sen tai pitäisi sitä tosiasioiden vääräksiosoittamana! Korhonen flirttailee, kenties jopa lähentelee juuri tätä tekstissään. Ero ei ole lillukanvartta tieteenfilosofiassa. Etenkin jos huomio keskittyy spesifisesti yhteen kriteeriin eikä tutki asiaa laajemmin useamman eri näkökulman kautta. (Johon suosittelen kaikkia, mutta en toki velvoita ketään.)
Nähdäkseni ilmastonmuutoksen vahvuus on siinä että se redusoituu vahvaan fysiikkaan. Kasvihuoneilmiö ei ole pelkästään teoria, vaan se on ns. huipputeoria. Tämä ei ole sama kuin teorian kehuminen superälykkääksi. Se tarkoittaa sitä että ilmastonmuutos on seuraus useiden tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen taustavoimien etuna on se, että ne on hyvinkin vahvasti empiirisesti varmistettu. Lämmön sitoutuminen on termodynamiikkaa, joka sekin on "tilastollinen ilmiö".
Esimerkiksi lämmön meriin sitoutuminen on mahdollisuus joka voi selittää Korholan esittämiä ongelmallisia seikkoja. Kommenteissakin tämä tulee hienosti tiivistäen esiin "Millä mittausmenetelmällä yleensä osoitat sen, että energian
nettolisäystä tapahtuu? Ja millä sen, että merten lämpösisältö kasvaa?
Koko ajan liikutaan niin pienissä muutoksissa, että näytteenottoon
perustuva integrointi sopii moneen kertaan virhemarginaaliin." ; Tämä on kieltämättä argumentti. En kuitenkaan ole siitä kovin vakuuttunut. Tässä ongelmana EI ole se, onko lämmön kasautuminen falsifikaatiokriteeri. Kyseessä on mittausongelma. Eli se, millä ehdoin tuo kasautuminen voitaisiin osoittaa. Koska meret ovat hyvin suuria ja fysiikasta tiedetään että vesi imee valtavat määrät lämpöä, ilmastonmuutoksellisesti merkittävän lämpösisällön muutos mahtuu varmasti virhemarginaalien sisään. Ongelmana on siis lämpömittarien tarkkuus ja maapallon koko eikä se onko ilmastonmuutos falsifioitavissa.
Kysymys siitä että miten voidaan tietää että sitoutuuko meriin lämpöä on kaksiteräinen miekka ; Jos sitä tapahtuu, ilmastonmuutos on totta. Jos sitä ei tapahdu, ilmastonmuutos ei ole totta. Jotta tämän yhden seikan kautta voidaan sanoa kumpi pitää paikkaansa, se tulisi mitata. Demarkaatiokriteereitä löytyy taatusti kummallekin puolelle. Jos merivesi lähes kiehuu, siihen on äkkiä imeytynyt pirusti lämpöä. Jos se killittää vedyn nesteeksimuuttamislämmön tienoilla, siiehn ei taatusti ole imeytynyt lämpöä ja pitäisi ihmetelle mihin se kaikki energia on mennyt. Mutta meillä ei ole käsillä tämänlaista Popperin vaateet täysin täyttävää tilannetta. Meillä on vain tilanne joka on "mittausepävarmuuden sisällä".
1: Toki tästä voisi mennä vielä paljon syvemmälle. Seuraavassa asteessa on nimittäin se, että jos ilmastonmuutos kumoutuisi, niin olisi selitettävä mikä johtaa siihen että hiilidioksidi ei aiheuta lämpenemistä, vaikka se redusoituukin hiilidioksidin fysikaalisiin ominaisuuksiin. Toki yhteisvaikutukset ja konteksti painavat paljon, mutta nämä tulisi jotenkin kuvata. Tätä selitystä hakiessa meidän pitäisi löytää
toinen selitys viimeiselle 100 vuoden lämpenemiselle, joka sekin on sellaista "mittarein vahvistettua historiaa" johon Korhola kehottaa luottamaan. Tämänlaisia selityksiä ei ole, joten ei ole tavallaan ihme että moni ajattelee "joko niin tai näin" -selityksen kohdalla että todennäköisemmin
löydämme selityksen 15 vuotta kestäneelle viilentävälle tekijälle kuin
muokkaamme koko käsitystämme ilmakehän toiminnasta sen taustalla olevaa perusfysiikkaa myöten uusiksi.
Itse asiassa vaikka monet valittavat siitä että merivesiin imeytymistä ei voi näyttää tai kumota, he katsovat vain nykytilaa. Demarkaatiokriteerinä voidaan sanoa että jos merivesi olisi pahasti jäässä, niin selvästi ne eivät olisi imeneet sitä lämpöä. Väite siitä että meret imevät ei siis ole falsifioimattomissa. Ja virhemarginaaliin jäävä ero on itse asiassa miltei enemmän puolustus ilmastonmuutokselle kuin kritiikkiä sille ; Sillä juuri mittausvirheiden sisään mahtuva selitys antaa mahdollisuuden leikkiä ns. ad hoc -oletuksilla joilla paikataan teorian ennusteissa olevia anomalioita. Ad hoc -oletukset eivät ole hyvän tieteen ihanteessa, mutta hyvänkään tieteen tekemisessä sitä ei voida täysin välttää.
Yhtenä syynä tähän ad hocien mukaan livahtamiseen on juuri mittausvirhe ja mittaustarkkuus. Myös otoskokojen tilastollisuus perustaa matemaattiseen ytimeen jossa mukaan tulee virhemarginaalia väkisin. Tätä ei voida välttää. -Jos voitaisiin, positivismi olisi totta ja Popperin falsifiointia ja sen seuraajia ei edes tarvittaisi.
Karkean ennakkoluuloni mukaan (jossa tieteenfilosofia on paremmin hallussa kuin ilmastotiede jossa minulla on vain karkeaa fysiikan hallintaa) IPCC onkin trendimuutostensa kanssa maailmassa jota on kuvattava Imre Lakatoksen - erään hyvin merkittävän tieteenfilosofin - kautta. Hänestä teorioita ei kumota, vaan falsifiointikriteerit nimenomaan usein sulautetaan piiloon erilaisin ad hoc -oletuksin. Nämä heikentävät teoriaa ja sen tieteellistä voimaa. Ja tämä näkyy yhdessä asiassa. Tutkimuksen hedelmällisyydessä. Tässä mielessä katsoen on katsottava onko ilmastonmuutoksen tutkiminen aktiivinen tutkimusohjelma joka tuottaa uutta tietoa ja tutkimusta alan huippututkimuksessa. Jos kyllä, niin virhemarginaaliin mahtuvat merivesitutkimukset ovat itse asiassa ihan validi keino selittää anomaliat. Jos virheet mahtuvat mittausvirheiden sisään, ja teoria muuten on vahva niin tähän on ihan täysin lupa. (Jos ne sen sijaan eivät mahtuisi virhemarginaaliin vaan olisivat vaikka sitä tuhat kertaa isompia, niin sitten pitäisi jo paljon vahvemmin esittää uusia mekanismeja ja osoitettava niiden vaikutus.)
Yleensä tässä käykin niin, miten Kuhn asian kuvaa. Teoriaa ei koskaan hylätä, falsifiointia sanan vahvassa mielessä ei tiedemaailmassa tapahdu koskaan eikä tule koskaan tapahtumaan. Teoria joka on täynnä ad hoc oletuksia lähinnä väsyy. Sen kannattajat vain siirtyvät eläkkeelle kun nuorempi polvi valitsee tehokkaammat tutkimusohjelmat. Syynä vaihdokseen ei ole tutkijoiden ideologia. Vaan tutkimusohjelman hedelmällisyys. Väsynyt teoria ei enää kerää dataa, tee ennusteita tulevaisuudesta ja aseta itseään riskin alle. Se vain jälkikäteen selittää miksi tulokset sopivat sen malliin sitten kun joku muu on tehnyt työn. Nähdäkseni ilmastonmuutosmallin kohdalla kyseessä on melko ilmiselvästi tämän hetken paradigma. Moittijoita näkyy - mutta se on nykyisenä pseudotieteilyn ja denialismin aikana sääntö eikä poikkeus. Heillä ei näytä kuitenkaan olevan hedelmällisempää teoriaa tilalle. Lakatoksen maailmassa tämä painaa paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti