Ateistit, uskovaiset ja negatiivinen assosiaatio

Viime päivinä monet lehdet, esimerkiksi "Helsingin Sanomat", ovat viitanneet tutkimukseen jonka mukaan "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita itsekkäämpiä". Yle uutisoi samasta tutkimuksesta "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita ilkeämpiä". Ja mikä miellyttävintä, myös itse kyseinen tutkimus on myös luettavissa internetissä. (Se tosin vaatii ajattelua joka on monille aivan liikaa.) Tutkimuksen otsikko toki sanoo hauskemmin että "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Viesti on sama. Uskonnollisuus assosioidaan usein hyvyyteen. Esitetään että uskontoa tarvitaan pitämään ihmistä kurissa.

Tämä ei ollut minulle kovin yllättävä tieto.

Osa voisi selittää, että tämänlainen johtuu siitä että ateisteilla ei ole muuta keinoa armoon ja anteeksiantoon kuin se, että saavat teon uhrilta anteeksi. Uskovaiset voivat aina pyytää ei-uhrilta anteeksi ja riemuilla sen jälkeen ties missä "Mahdollisuus Muutokseen" -julkaisuissa siitä että monen ihmisen murhaaminen ei ole kovin kauhea asia kun on saanut asian anteeksi Jeesukselta.

En ole kovin vakuuttunut, että tämänlainen ideologian kautta katsominen kuvaa ja selittää ihmisten toimintaa kovin hyvin. Se, minkä kognitiivisessa uskontotieteessä oppii käytännössä välittömästi on se, että lähes kaikissa asioissa ihmisten toimet eroavat "teologisesti korrektista" tasosta. Eräistä syistä nykyinen ihmisten selittäminen vaan tavataan tehdä "ideologia edellä", tavalla jossa ihminen muuntuu jonkinlaiseksi rationaaliseksi kalkyyliksi joka yrittää maksimoida toimintaansa koherenteilla periaatteilla. Idea kattaa niin taloustieteen homo economicuksen hyviä diilejä tavoittelevan ostosten tekijän kuin uskovaisten selitykset siitä että uskonnollinen vakaumus johtaa ihmisten hyvään käytökseen ja selittää yhteiskuntarakenteet. (Nyrkkisääntönä itselläni on, että nämä selitysmallit ovat enemmän tai enemmän puutteellisia. Elleivät peräti täysin virheellisiä.) Näillä saa kerrottua kivoja asioita helpoksi typistäviä kertomuksia jotka ovat ilmeisen tunteisiinvetoavia ja ymmärrettäviä. Sääli, että maailma on kompleksi eikä enimmäkseen noudata edes draaman kaarta.

Tieto ei ollut yllättävä, koska olin yllättynyt jo aiemmin

Tähän liittyen oma ensi hetken "arvaukseni" perustuu aivan muuhun. Vähän aikaa sitten julkaistiin merkittävä metatutkimus. Siinä katsottiin läpi tutkimuksia joissa oli katsottu voidaanko ihmisiä ohjata kohti eettistä käyttäytymistä antamalla heille uskonnollisia vihjeitä. Tulos oli yllättävä. Mediassa on nimittäin näytetty säännöllisesti tutkimuksia joissa näytetään että uskonnollisten termejen viljely lisäisi eettistä käytöstä ihmisillä - itse asiassa myös ateisteilla. Metatutkimus näytti, että tässä on kuitenkin ollut enemmän julkaisuvalikoinnista. Lehdet, ja myös tieteelliset julkaisut, antavat enemmän näkyvyyttä positiivisille korrelaatioille kuin "nollahypoteesin toteutumiselle". Ja tästä on seurannut julkaisuharha (publication bias) ; Positiiviset tulokset näkyvät lehdissä kun taas korrelaation puute jää huomaamatta. Siksi vasta kun joku tekee tämänlaisen suuren tutkimuksen, paljastuu kokonaiskuva ; Ihmisiä ei voikaan ohjata toimimaan eettisemmin antamalla heille uskonnollisia vihjeitä.

Ja tämä on aivan sikaihmeellinen tulos. Kun katsotaan sosiaalipsykologiaa, vaikkapa Ap Dijksterhuisin tutkimuksia, tiedetään että ihmisiä voi ankkuroida, ohjailla kontekstilla (priming). Luomalla mielikuvia vanhoista ihmisistä, ihmiset esimerkiksi muuttuvat vähäksi aikaa hitaammiksi koska vanhuksiin liitetään mielikuva hitaudesta. (Tämä toimii myös identiteetin kautta ; Jos on aasialainen ja nainen, ryhmät saadaan pärjäämään keskimääräistä paremmin tai huonommin matematiikassa ihan vain sillä että annetaanko ennen testitilannetta vinkkejä jotka liittyvät aasialaisuuteen vai naiseuteen. Sillä yleisissä mielikuvissa aasialaiset ovat hyviä matematiikassa, ja naiset eivät.) Koska uskonnollisuuteen liitetään usein ajatus siitä että uskovaisuus on hyvyyttä, on itse asiassa täysin loogista odottaa sitä julkaisuharhan näyttämää tulosta. Olin itse, suoraan sanoen, yllättynyt. Kunnes tiedostin että tosiasiassa suurimmassa osassa uskontoja on negatiivinen ihmiskuva. Ihminen on ennen kaikkea syntinen. Uskonto liitetään eettisyyteen mutta uskonnon ihmiskuva on negatiivinen. Ihmiset uskovat olevansa pahoja, joten he tosiasiassa tulevat ankkuroiduksi siihen että he itse ovat huonoja. Siksi yhteys ei ole vain se, että uskonnolliset ankkuroinnit eivät vaikuta. Vaan kyseessä on negatiivinen korrelaatio jossa uskovaiset toimivat huonommin.

Negatiivisen minäkuvan maailmasta

Jos otetaan erityisen monien kristittyjen mieleen oleva sosiologi Max Weber, hän näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Hän halusi selittää kapitalismin, sen miksi elämme sellaisessa. (Esitän alla karkeistuksen hänen ideastaan. Sen ydinmehuna on poleeminen "ymmärrettävyys" enkä siksi viilaa pilkkuja. Pääidea, etenkin se mitä tässä blogauksessa tarvitsen, on kuitenkin läsnä. Ja siksi päädyin referoimaan-oikomaan. Ei tarvitse kirjoittaa pitkästi jos tässä kontekstissa tarvittavan saa ilman oleellisia virheitä lyhyemmin.) Hän näki kuinka teollistuminen mullisti maailman. Uusi eliitti hylkäsi aristokratian. Weber ei siis kuvannut rakennetta jolla maailma toimii aina. Hän kuvasi murrosta. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Nämä olivat hierarkisessa suhteessa toisiinsa.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena - hänen aikakautenaan - oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Näkemys on kuvaava, mutta sitä voidaan tavallaan käyttää arvottavasti. Tai ainakin sitä käytetään arvottavasti. Tästä syntyy yksi tapa oikeuttaa kristillisen perinteen erityisarvo jota ateistien olisi pakko kunnioittaa niin että kaikki jolla on kristillinen tausta on kristillisyyden omaisuutta ikään kuin tekijänoikeuden kautta. Se on hieman asenteellista ja ilkeää. (Mikä onkin kai odotettavissa kuten tuo alun tutkimis vihjasi.) Mutta pidän luokituksesta ja arvottamisesta jonkin verran itsekin. Siinä mielessä että jos barbaarisuutta mitataan ideologian harjoittaman väkivallan ja alistamisen kautta, niin sen banaalisuutta mitataan siten että hierarkian alussa olevat ovat alkeellisten mielten juttua kun taas ylemmälle noustessa nousee myös jonkinlainen aito sivistys.

Weber hylkäsi ajatuksen että teollistuminen johtuisi rahasta ja teknologiasta. Sen sijaan hän ajatteli että teknologia johtuu ideologiasta, asenteesta jolla maailmaan suhtaudutaan. Siksi Weberiin viitaten onkin tavallista rakentaa teorioita joissa länsimaalaiset ovat lähetystyöllään pelastaneet Afrikan maita ikään kuin "viime tipassa". Ja luodaan käsityksiä joissa rahallinen apu ja teknologian vieminen ei tule muuttamaan mitään. Karkeasti ottaen kyse on siitä että ihmiset yliarvostavat infrastruktuuria kun tärkein kysymys on enemmän se että mitä juuri tänä päivänä sattuu tulemaan televisiosta. Weberin mukaan hätäapu ei auta koska kohdemaan ihmiset eivät ole riittävän ahdistuneita tai luottavat ihmeisiin tieteen sijasta.
1: Mikä onkin isoissa määrin aivan järkevä ajatus. Ei ole järkeä viedä vain teknologiaa ja rahaa, kun samalla pitää opettaa asenne esimerkiksi tieteelliseen ajatteluun. Teknologia, raha ja ruoka -apu ovat ensiapuun rinnastettava asia. Ne toimivat laastarina, mutta jos halutaan todella lopettaa nälkä ei kannata viedä aina vaan kalaa vaan opettaa ihmiset kalastamaan.

Weberin mukaan uskonnolliset ajatukset olivat kaikista keskeisimpiä. Kapitalismin selitti kristinusko, erityisesti protestantismi ja aivan erityisesti kalvinismi. (Vaikka "protestanttinen työetiikka" onkin jostain syystä kuvattu maassamme "luterilaisena työetiikkana". Mikä vihjaa siitä että aika hiton moni ihminen ei ole ymmärtänyt Weberin pääteesiä.)
1: Weberin mukaan katolisuus ei voinut tuottaa kapitalismia. Sillä katolisilla oli rippikäytäntö. Kun teot saa pyyhittyä täysin, ei synny riittävää ahdistusta. Protestantit sen sijaan elävät vahvemmin syyllisyydessä. Protestanteille papit eivät voi säännöllisin väliajoin pyyhkiä syntikuormaa pois. Protestanteille vain Jumala antaa syntejä anteeksi ja hän antaa kannanottonsa vasta tuomiopäivänä. Siksi protestantille koko hänen elämänsä on taistelua ja itsen todistamista kaikkinäkevälle mutta hiljaiselle palautetta antamattomalle Jumalalle.
2: Protestantismissa työllä on erityinen rooli. Jos katolisuudessa vain papit nähdään pyhiksi, on protestantismissa mahdollista toteuttaa Jumalan tahtoa lääkärinä, poliisina, jopa verotarkastajana. Näin ollen työ voi olla keino osoittaa kelpoisuutta. Työstä tulee näin keskeinen ahdistusta vähentävä voima. Tämä näkyy jopa siinä että protestanteilla on vähemmän juhlapyhiä kuin katolisilla.
3: Protestantismissa on etäännytty perheestä. Katolisilla perhe on tärkeä konsepti. Tässä on tilaa nepotismille ja ei-ansioilla pärjäämiseen. Protestantit sen sijaan voivat ottaa työyhteisön keskiöön. Perheen hylkääminen tässä mielessä ajaa protestantteja enemmän kohti koko yhteiskuntaa. Sosiaalisuus ei koske enää lähipiiriä joka sidotaan yhteen verisukulaisuudella, vaan jossa egoistiset itsekkäät motiivit samanmielisten kanssa voivat synnyttää oman yhteisön. Ja jossa nähdään että tällä pienperheellä on jotenkin ansaittava asema yhteiskunnassa jotta yksilö saisi Jumalan silmissä arvon. Näin ollen kaikkia tulisi kohdella arvostuksella, ja oma paikka omassa yhteisössä olisi ansaittava enemmänkin saavutuksilla.
4: Etääntyminen ihmeistä. Uskonsuuntaukset joissa rukous ja ihmeet ratkovat ongelmia, voisivat ajaa ihmisiä rukoilemaan työn tekemisen sijasta. Protestantit luottavat enemmän siihen että Jumala auttaa heitä jotka auttavat itseään. Koska Jumalan sijaan asiat pitää ratkaista työllä, protestantti on ahkera, lähestyy työtä rehellisesti ja hakee selitystä mekaanisista syy-seuraussuhteista joita hän voi hallita monen vuoden tutustumisella. Joka johtaa teknologisiin innovaatioihin ja tieteelliseen ajatteluun. Weberillä on "protestant work ethicsin" lisäksi toinen termi "disenchantment of the world" jota ei oikein tykätä mainostaa tässä yhteydessä yhtä kovasti. (Tosin tuolta yllä voidaan huomata huvittava seikka jossa moni karismaattinen uskovainen lietsoo Weberin tyylisessä hengessä ajatusta siitä että yhteiskuntamme on hieno ja kristinuskon ansiota. Mutta kun heidän omia ihmepoppakertomuksiaan ja auktoriteettejaan katsoo, on selvää että he ovat traditionaalisen autoritaarisuuden pauloissa. Eli jos kristinusko on tehnyt kapitalismin ja byrokraattien teollisen tiedeyhteiskunnan, niin se ei ole ainakaan tämä kristinuskon suuntaus.)

On selvää että Weberin kuva maailmasta on hyvin samantapainen kuin homo economicuksessa. Eli ihmisen maailmankuva ohjelmoisi hänet maksimoimaan omaa selviytymistään. Tässä mielessä se on taatusti jokseenkin puutteellista. Tärkeää on kuitenkin huomata että ankkuroiminen on todellista. Ja taustalla on negatiivinen ihmiskuva joka voidaan ankkuroida.

Tämä näkemys on minusta oleellinen ja sen takaa voidaan huomata että vaikka usein Weber asetetaan antiteesiin Karl Marxin kanssa, täyttä irtisanomista ei ehkä kannata näiden kahden välille tehdä. Erottelu tehdään usein siksi että Marxin mukaan tuotantovälineiden omistus on erityisen keskeistä. Ja Marx näki että ihmiset sietävät kapitalismia vain koska heillä on uskonto ja Weber näki astetta vahvemmin. Ei niin että kristinusko ei ole vain ja ainoastaan ooppiumia joka ylläpitää kapitalismia vaatimalla ihmisiltä sen sietämistä. Vaan jonain jossa kristinusko on nimenomaan luonut kapitalismin. Ideologia on Weberille jotain joka kuvaa yhteiskuntaa että luo yhteiskunnan. Näin ollen tietyn ajan kulttuuri on synnyttänyt kalvinismin ajatuksia. Ja kun kalvinistinen ajatus sitten toteutetaan täydessä mitassa yhteiskunnassa, syntyy kapitalismi. Kapitalismi on siis se yhteiskunta joka on "kalvinismin kuva". Kuitenkin kommunistit että Weber korostivat "propagandan merkitystä". Siinä mielessä että ihmiset ovat helposti vain kohteita joihin kohdistetaan jotain, kuten televisio-ohjelmia.

Tätä kautta voidaan nähdä että negatiivinen minäkuva on paitsi läsnä, niin jotain jota on arvostettu. Ja tämä negatiivinen minäkuva on luultavasti syynä siihen että ihmisiä ei voi ankkuroida hyviksi uskonnollisilla kielikuvilla. Yhteiskunnan pysyvyys, ei ihmisten hyvyys ja onnellisuus, ovatkin uskonnon ydinmehuja. Korrelaatio sanoo suoraan että jos uskonto oikeuttusi sillä että se ohjaa ihmisiä olemaan hyviä, niin uskonnosta pitäisi luopua. Mutta toisaalta valta usein liimaa itsensä valtaan jatkossakin ja uskonto voi olla oleellinen osa tätä pysyvyyttä.
1: Joka taas on sitä "kulttuurin jatkuvuutta" monille. Tälläisessä yhteiskunnan jatkuvuuteen perustuvassa rakenteessa yksilöt voidaan tallata abstraktin idean tieltä. Joka näkyy hieman siinä aiemmassa mainitsemassani hyväntekeväisyysargumentaatiossa. Moni ei pidä laastarinannosta koska heistä ideologia on keskeisempi kuin "vääräoppisten ja hölmöjen" ihmisten auttaminen jonka takana ei ole vaatimusta ja odotuksia...

Mutta tätä täytyy tietenkin palauttaa.

Weberin näkemys on mielestäni osatotuus. Joten joudun hieman edistämään asiaa omiin suuntiini. Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Ne korostavat että on todellinen valinta. Ja tämä suhtautumistapa taas rakentaa laajempaa identiteettiä. Joka taas ohjaa ihmisiä. (Ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, ainakin suurelta osaltaan.) Ihmiset eivät tee vain jotain joka on suosittua. Yhteys vaatii sen että irrottaudutaan jostain jota ei olla. Tämä liittyy vahvasti ns. toiseuteen ja sen kohtaamiseen.

Pidän tätä tarpeellisena koska näen että aika iso osa ateisteistakin on jumittunut jonkinlaiseen Weberiläiseen asenteeseen. Jos kommunistiset ateistit heittivät asioita joissa uskonto on huumetta - jonkinlainen red herring joka vie huomion oleellisesta epäoleelliseen ja joka passivoi kestämään oleellisen asian synnyttämät ongelmat - on ateisteilla nykyisin vahva ajatus siitä että ideologia todella muovaa maailmaa. Ja siksi modernin maailman ongelmat eivät ole vain jotain jota uskonto paikkaa vaan jotain joita uskonto itsessään aikaansaa.

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Connollyn yhteydessä ääri-ideologiat määritellään tässä yhteydessä fundamentalismiksi. (Tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Ja fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism").

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. (Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä.) Tämä johtaa usein tilanteisiin joissa ihmisyyden ulkopuolelle määrittyneistä ei joko välitetä (apostaatikoita vastaan ei edes taistella, heiksi tulemista vihataan eniten) tai sitten heitä vastaan jopa taistellaan (vaikka 9/11 -terroristipomituksin). Lopputulos on usein sitä että apu pitää "jotenkin ansaita" tai vastaavaa. ; Näin ollen pääideaali voi olla ylevä (vaikka maailman sivistäminen, utooppiseksi omelettimaailmaksi jota ei valitettavasti voi tehdä rikkomatta munia monelta pakanalta).

Toiseutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä.
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-Eksklusiiviseen humanismiin perustuva ajatus jossa vastustetaan sortamista, ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuudelle. Tässä pragmaattisuudesta on luovuttu. Ihmisiä pidetään optimistisen hyvinä, joten ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan ideologioilla. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus - jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä - ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Introspektion paikka

"Better to write for yourself and have no public than to write for the public and have no self."
(Cyril Connolly)

Blogien kohdalla usein ihmetyttää se, että ihminen pitää blogia jota likimain kukaan ei lue. Suosittujen blogien olemassaolon oikeutusta tai kirjoittajan motiiveja ei ihmetellä. Koska julkisuus itsessään oikeuttaa itsensä. Tämä korostaa sitä, että "yleisen mielipiteen mukaan" blogien ideana on olla kommunikaation ja jakamisen paikkoja. Tämänlainen johtaa kuitenkin siihen että blogia kirjoitetaan helposti lukijoiden, ei kirjoittajan ehdoilla. Kuitenkaan julkisuuden antama sosiaalinen oikeutus ja suosio tuntuvat päteviltä perusteluilta bloginpidolle.
1: Tämä paikka taas on vain kohtuusuosittu blogia, joten sen olemassaolo on vain kohtuullisen hyväksyttävää ja minun kirjoitustoimeni vain hieman perusteltuja?

Blogien nimeksi on ehdotettu sanaa "verkkopäiväkirja" - ja se on kohtuullisesti käytettykin sana. Tämä huomio kuitenkin muuttaisi koko asian, jopa nurinkuriseksi. Sillä päiväkirjoissa on intiimiyden henki. Toisen päiväkirjan lukemista pidetään huonona. Toki salailevaa mentaliteettia korostetaan pikkuruisin lukoin. Mutta periaatteessa asenne on se, että lukitsematontakaan päiväkirjaa ei olisi hyvä mennä tutkimaan.

Verkkopäiväkirjan kohdalla sama ei selvästi päde ; Kuitenkin blogeja joita ei lueta, voidaan pitää hyvinkin päiväkirjoina. Ne pysyvät yhtä salaisinakin koska ketään ei kiinnosta lukea sitä (kenties mainostuksen puutteen vuoksi?) Tässä kohden voidaankin ehdottaa että verkkopäiväkirja on eräänlainen julkinen päiväkirja.

Tätä kautta onkin syytä miettiä miten blogi jota kukaan ei lue voisi olla tavallaan hyvinkin tärkeä. Eli miten blogia voidaan kirjoittaa lukijoiden puutteesta huolimatta. Tämä voi tarjota jopa keinoja joiden kautta voidaan sanoa että esimerkiksi minä kirjoitan tätä blogia lukijoista huolimatta.

Sitten voitaisiin esittää mietteitä puolijulkisista päiväkirjoista. "Research World No 25, November/December 2010" nimittin kirjoitti siitä miten markkinatutkimuksen puolella päiväkirjat ovat hyvä keino. Huonostikin käytettynä päiväkirja kun tarjoaa ison "avoin vastaus tähän______" -kysymyksen. Joita taas käytetään usein sen takia että niissä on mielipidetutkimukselle tärkeä haastateltavan introspektion paikka. Avoin kysymys voi tuoda joskus esiin jotain olennaistakin.
1: Esimerkiksi kun lukiossa tein kokeenomaisen haastattelututkimuksen lukiolaisten vanhemmille (johon haastattelin kavereideni vanhempia) oli selvä että kysymyksissäni oli puute. Onneksi minulla oli avoin kysymys, johon vastaamalla saatiin tietoja. Huomasinkin niiden kautta että joitain olennaisia pointteja oli unohtunut. Syynä oli tietysti se, että lukiolaisena en osannut samastua keski-ikäisen vanhemman elämänkirjon kaikkiin puoliin. Näin kartoitukseni itse asiassa irrotti sen stereotyypioistani. Tutkijan riskinä on itse asiassa aikuisena ja ammattilaisenakin tämänlainen riski.

"Research World" kertoi että päiväkirjat ovat hyviä tutkimuskohteita, koska se tarjoaa hyvinkin monenlaista välineistöä. Juuri mikään muu muoto ei salli yhtä monenkirjoista ja sekalaista lähestymistapaa. Tämä maksimoi henkilökohtaisen luovan panoksen määrän. Lopputuloksesta tulee tekijänsä näköinen ; "Where else would one be able to put in pictures, collages or free text for one study, and switch to a more structured approach in the next? It's precicely this ability to be tailored that make diary such a versatile instrument."

Muutenkin päiväkirja tarjoaa ymmärrystä kirjoittajastaan ja hänen mielipiteistä ja näkemyksistään maailmasta harvinaisen monisyisesti ja hienostuneesti. Syy on sen ajassa riippumisessa, jossa mukana on sävyjä jotka etäisemmässä analyysissä usein jäävät pois, voidaan sanoa jopa että sensuroituisivat. "A diary is also very well contextualized in the 'now', painting the moment in the moods and flavours of the instant, rather than looking at it through the lens of distant recall or post facto evaluation."

Itsetarkkailussa päiväkirja on tietysti hyvä. Sillä se ikään kuin pakottaa itsereflektioon. Et voi kirjoittaa asiaa ylös ilman että mietit sitä jollakin tavalla. Päiväkirjanpito onkin eräänlaista prosessointiinpakottamista. Lisäksi teksti säilyy, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, koska tätä kautta tarjoutuu ikään kuin mahdollisuus palata itseensä ulkopuolisena. Olla oman itsensä lukija. Tai tulevaisuuden minä tutkii menneisyyden minää. Ja kokee kenties ymmärtämisen kokemuksen. Tai kokee "miten on tuostakin kasvettu". Molemmat opettavat jotain mitä on oltu ja mihin on tultu. ; "fundamentally, recording a diary is an intensivelly personal experience. It's almost like talking to others alter ego"