Miten suhtautua elokuvien väkivaltaisiin "hulluihin" tai "vammaisiin"?

Katsoin vuonna 2013 ilmestyneen "Stoker" -elokuvan. Sen keskiössä on erikoisella tavalla havaitseva tyttö. Tarina alkaa jonain joka saattaisi olla vain tapahtumienkuvausta hautajaisten jälkeen. Mutta pian on selvää että kyseessä on murhamysteeri. Joka sitten saavuttaa elokuvan loppupuolella keskushenkilön väkivaltaiseen hahmonkehitykseen.

Elokuvan sankarittaren(?) mielentilaksi on usein arvailtu autismia. Ja tähän liittyen sitä on voinut olla luontevaa rinnastaa "ZEN" -elokuvaan. (Jonka olen myös nähnyt) Jälkimmäinen on kung-fu -elokuva jonka sankarina on autistinen tyttö joka oppii taistelutaitoja. (Mikä on sinällään poikkuksellista elokuvissa. Autistit elokuvissa ratkovat superälyllään kasinoita ja salakoodeja.) Siinä autisti on heikko ja vammainen mutta kuitenkin kompetentti taistelija. Ja elokuvan lopussa on jopa - todennäköisesti autistille merkityksetön - melodramaattinen loppulauselma jossa korostetaan että he eivät ole yksin ja heitä rakastetaan. Kyseessä on jonkinlainen vammaisen glorifiointi. "Stoker" on tässä luonnollisesti poliittisesti epäkorrekti. Autisti joka varustautuu kynällä joka päätyy kiusaajahahmon käteen. Autisti joka lopuksi ampuu poliisin. Se lietsoo varmasti jotain siitä ennakkoluulosta jossa erilainen on vaarallinen, uhkaava ja väkivaltainen.

Toisaalta "Stoker" -elokuva ei itse asiassa kerro että vika olisi nimenomaan autismi. Elokuva pelaa muutenkin odotuksilla varsin omituisesti. Ja joku muu voisi laittaa vaihtoehdoksi jonkinlaisen itseensäkäpertyvän skitsofrenian. Tai elokuvaklassikko psykopatian. Etenkin poliisinampumiskohtauksessa tuntuu olevan sanavalmis ja tilannetajuinen nainen. Esiin voi ottaa esimerkiksi seuraavat:
* Selvästi sairaus on liitoksissa sankarittaren isän veljeen. (Joka mahdollisesti, mutta ei välttämättä, voi olla hänen biologinen isänsä.) Ja hän luo kirjeissään tarinoita siitä miten hän on ollut eri maissa ympäri maailmaa. Mutta kirjeet ovat kuitenkin peräisin samasta mielenterveyshoitolasta. Hän selvästi lähettää kirjeitä nimenomaan sankarittarelle. Hänellä on jonkinlainen pakkomielle ja kirjeet kertovat jostain syvästä yhteydestä vaikka hän ei ole koskaan tavannut tätä. Tämä ei vaikuta autismilta, vaan joko siltä että tarina luodaan kirjeen lukijalle jotta tätä voidaan hallita karismaattisella epätotuudella. Tai sitten vaihtoehtoisesti hän todella uskoo olevansa näissä maissa ja uskoo fantasioiohinsa. Mikä ei kyllä vaikuta autismilta.
* Isän veli myös murhaa avaintodistajia. Ne osoittavat selvää tilannetajua. Sitä että tiedetään mitä toinen tietää ja jossa heitä myös ohjaillaan. Ei vaikuta autismilta. Ei etenkään yhdistettynä äidin iskemiseen ja siihen liittyvään sosiaalisuuteen. Ja patsasteluun aurinkolaseissa ja muissa vastaavissa niin että hän olisi jotenkin cool.
* Erikoisuuden seksuaalinen luonne on melko ilmiselvä. Tässä on symbolisia yhteyksiä kohtauksissa joissa hämähäkit kävelevät jalkaa pitkin mekon alle. Mutta viimeistään sekstaaminen-muuttuu-raiskaukseksi-ja-itsepuolustuksesta-murhaksi -kohtausta seuranneessa suihkumasturboinnissa käy viimeistään täysin selväksi että tappamisessa on seksuaalinen komponentti. Tätä korostaa myös edesmenneen isän halu laittaa tyttöä metsästämään. Isä ei pitänyt metsästämisestä mutta tyttö piti. Ja isä selitti että joskus on syytä tehdä jotain pahaa jotta ei tee jotain vielä pahempaa. Saaliiden täyttäminen oli myös tärkeää.

Hahmo ei tosin tässä ole kovin koherentti ja on vaikeaa sanoa onko mitään tiettyä mihin sitä edes on liitetty. Elokuvan alussa kliseiden läpipursuama "autismi" -leima miltei huutaa itseään mutta lopussa on hyvin vaikeaa nähdä sitä missään. Elokuvanteko ei kuitenkaan ole psykiatriaa ; Esimerkiksi tarinan lopetus on omituinen. Sillä kun sankaritar ampuu setänsä joka on kuristamassa sankarittaren äitiä, poliisi olisi varmasti tyytyväinen lopputulokseen. Murhatut ruumiit voitaisiin laittaa sedän kontolle. Koska, no, nehän tosiasiassa olivat hänen surmatekojaan oikeastikin. Psykopaatti voisi laskelmoida vain selviävänsä tilanteesta. Lopussa kuitenkin murhataan murhaamisen vuoksi. Sillä tästä tulee ankarampi tarina.

Mainitsin kuitenkin skitsofrenian ja psykopatian tarkoituksella. Elokuvissa niihin on tavattu liittää väkivaltaisuutta. Nämäkin ovat tarpeettomia stereotypioita. (Esimerkiksi skitsofreenikoiden väkivaltaisuus ei ole mikään tosiasia.) Mutta niiden kohdalla ei asiasta pahastuta. Autisteilla on selvästi jonkinlainen "erikoissuojelu" kulttuurissamme. Sen vuoksi nimenomaan autistinen väkivaltainen sankari koetaan jotenkin oleellisesti loukkaavampana kuin väkivaltainen skitsofreenikko.

Siinä mielessä on kenties rakentavaakin luoda autismivihjeitä väkivaltaiseen hahmoon. Sellainen kun rikkoo konventioita ja pakottaa reagoimaan jotenkin. Joku voi ahdistua tästä seuraavasta kognitiivisesta dissonanssista. Ja osa voi moralisoida. Näille reagoinneille on tilaa. Se ei kuitenkaan minusta ole kaikki. Asiaa on ainakin helpompi lähestyä näin kuin iskeä siihen että olemme kenties kaikki liiankin turtuneita väkivaltaisiin psykopaatteihin ja skitsofreenikoihin niin että emme enää edes tajua pahastua heidän puolestaan.

Sairaat aivot - ja muita näkemyksiä mielenterveydestä

Nykyaikana on aivan tavallista kohdata näkemyksiä jossa kyseenalaistetaan ties mitä asioita. Ei pidä yllättyä jos joku kiistää evoluution, ilmastonmuutoksen tai vastaavan. Erityisen innokkaasti huomio näyttää keskittyneen ruokaan ja lääketieteeseen. Tämä on tietyllä tavalla johtanut vastaankirjoittamisen periaatteen kautta siihen että "skepsis ry" näyttää minun silmiini vuosi vuodelta yhä vähemmän filosofiselta ja yhä vahvemmin ja lähemmin insinööritieteiltä ja sen esitykset jonkinlaiselta kuluttajansuojelujärjestöltä. Osa pitää tätä pragmatismia hyvänä.

On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.

Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.

Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.

Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.

Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.

Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.

Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)

Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)

Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.

Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.

Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.

Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".

Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.

Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.

Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.

Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)

(Chain)mailman

Nassim Talebin "The Bed of Procrustes" -aforismikokoelmassa on väliluku nimellä "the Ludic Fallacy and Domain Dependence" joka käsittelee sitä, miten ihmiset toimivat eri tilanteissa eri tavalla. Taleb näkee tässä voimakkaan kaksoisstandardin hengen. Hän ei siksi arvosta bisnesmiehiä jotka palkkaavat pikkolon kantamaan laukkujaan päästäkseen kuntosalille nostelemaan painoja.

Tämä luku käsittelee monessa kohden urheilua ja pelejä. Taleb näkee tässä suurena riskinä sen, että urheilu on hyvin keinotekoista ja omilla säännöillä toimivaa, jolloin sitä harjoittavista ihmisistä tulee helposti fakki-idiootteja, jotka kykenevät toimimaan vain hyvin spesifeissä tilanteissa ja ovat avuttomia niiden ulkopuolella, koska eivät osaa laajentaa taitojaan tämän tietyn spesifin tilanteen ulkopuolelle (joko siksi että luutunut mieli ei osaa yhdistää mitä se jo osaa tai koska tämä on mahdotonta koska pelisäännöstö on hyvin tietynlaista. Taleb näkee tässä nimenomaan joustamattomuuden ytimen ;  "Just as smooth surfaces, competitive sports, and spcialized work fossilize mind and body, competitive academia fossilize the soul." Tämä tekee kilpailuhenkisestä urheilusta varsin ikävän asian "Sports are commoditized and, alas, prostituted randomness" ... "Games were created to give nonheroes the illusion of winning."

Päivää. Lähden ostamaan
litran maitoa jonka lorautan
kahviin joka on nyt mustana tuossa
anakronistisessa kahvikupissani.

Kyllähän tämä yhdessä kontekstissa toimii
oikein hyvin, ja jos jättäisin soveltamatta
niin olisin domeenispesifi, skitsofreeninen.
Kaksoistandardissa ei ole hyvä olla, koska
se sopii vain fakki-idiooteille.

Tämä kulma on luonnollisesti itseäni koskettava ja siksi jotain joka on jos ei mielenkiintoinen niin ainakin jotain johon on hyvä miettiä jonkinlainen vastaus. Sillä kieltämättä esimerkiksi itse harjoittelen miekkailua, joka on jotain joka on hyvin "domeenispesifiä". Sen ydin pelisääntöjä ei voi toteuttaa salin ulkopuolella joutumatta vankilaan. Tässä mielessä minulla onkin hyvin tiukasti tiettyyn tilaan rajattua tietynlaista toimintaa jota en siinä muodossaan tee muualla. Tämä eroavaisuus on sitten jotain jota voidaan nähdä kaksoisstandardina.

Talebin näkemys ei tietenkään koske pelkästään urheilua. Itse asiassa hänen ajattelunsa idea on tuttu. Itse olen kuullut sen muissa kuin urheiluaiheissa uskovaisten puolelta;

1: Etenkin monet liberaalit teologit (jos kyllä myös jotkut vanhoillisemmat) korostavat että "synti" -käsitteen suuruus on juuri siinä että ihminen voi tarkastella itseään ulkopuolisesti. He korostavat että synti pitää sisällään syyllisyyttä ja ihmisen sisäisen elämän arviointi vaatisi kykyä pilkkoa itseään. Tätä he tulkitsevat "skitsofreeniseksi", koska ihmisellä ikään kuin täytyisi olla sisällään useampi erilainen minä jotka arvioisivat toisiaan.

2: Tämä liittyy myös roolipeli-mielikuvitus-estetiikka keskusteluun. Tällöin ideana on se, että mielikuvitus vaatii ajatuksen vaihtoehtoisista maailmoista, ja jos olisimme koherentteja ateisteja emme joko voisi edes viihteenä arvostaa harkita vaihtoehtoisia maailmoja koska ne eivät ole empiriisesti todistettuja ja Tosia. Tai sitten joutuisimme repimään itseämme palasiksi ja olisimme skitsofreenisiä. Sen sijaan jos kuvittelemme itsellemme näkymättömän kaikkivoipaiseen NPC -hahmon, jota kutsumme Jumalaksi ja jonka ajatuksia roolipelaamme vaikkapa WWJD -ajatusleikin kautta, niin heijastammekin näkemyksemme jonkun muun kautta ja TÄMÄ ei olisi ollenkaan "skitsofreenistä" koska siinä yhtä mieltä ei jaeta sisäisesti riitelemään..

Domeenispesifisyys on itse asiassa tärkeä asia, koska meillä ei nykyään enää ole elämänuraa vaan työpaikka. ; Maatiloilla ja metsästäjä-keräilijöiden elämässä työ ja koti eivät ole toisistaan erotettuja. Vapaa -aikaa toki on, mutta tämä ei ole yhtä vahvasti työstä irtileikattua kuin vaikkapa tehdastyöläisen osa. Itse asiassa viktoriaaninen ihmiskuva joka erotti kodin yhteiskunnasta irralliseksi suojakuplaksi on varsin moderni. Tämä tarkoittaa sitä että miltei jokainen työssäkäyvä joutuu olemaan domeenispesifi työnsä suhteen. Postimies ei ole ytimeltään "postimies" ; Ura ja työpaikka on toki ihmisille identiteetti, mutta ei minuus. Moderni maailma ja hyvin spesifoituneet ammatit kasvattavat tätä eroa. Itse asiassa edistys on johtanut hyvin voimakkaasti siihen että ihminen ei enää ole se, mitä tekee työkseen. Minuus on ihmisille itseisarvo, jotain jota suojellaan ja arvostetaan. Ja identiteetti on lähinnä ulkoinen rooli ja performanssi jolla on lähinnä välinearvo sitä kautta että se tuottaa rahaa jota voi laittaa siihen minuuteen. Tässä mielessä koko yhteiskuntamme on "skitsofreeninen".

Wisegeek -sivusto tarjoaakin tätä kautta erikoisen kulman juuri tähän domeenispesifisyyteen. Se lähestyy asiaa siten että se ei puhukaan "skitsofreniasta" vaan "alter egosta". Tämä on nähdäkseni erityisen viisas kulma, sillä se on luja isku "skitsofrenia" -termiin liitetyiltä leimakirveilyiltä ; Valitsemalla leimaavan termin saadaan asia vaikuttamaan ikävämmältä kuin se on. Valitsemalla medikalisoidun termin mielenterveyspuolelta saadaan väitteeseen lisäksi tieteen auktoriteettia ilman tieteellistä sisältöä. Tätä vastaan taisteleminen on hyvin tärkeää.

1: Eikä vähiten siksi että uskovaiset hyvin usein pelaavat tässä hyvin omituista peliä. He pelaavat "joko ateistit häviävät tai ateistit ovat herjaajaluusereita" -korteilla. Esimerkiksi "Metro" -lehden tekstiviestipalstalle esiintyi eilen kommentti joiden mukaan uskomuksia ei saa kritisoida koska ateisteilla ei voi olla uskonnollista kokemusta koska muuten he eivät olisi ateisteja. Kokemus taas on äärimmäisen luotettava, ja niitä ei tarvitse tieteellisesti osoittaa. Ihmisen ei siis tarvitse osoittaa että ei ole erehtynyt tai että ei valehtele koska uskonnollinen kokemus on äärivakuuttava. Ja että muu olisikin typerää koska uskonnollisia kokemuksia on niin paljon että jos ne eivät olisi luotettavia niin sitten mielenterveyspuoli olisi tukossa koska kaikki delusionaaliset hullut pitäisi heittää sinne. ; Itse sanoisin että kokemus nimenomaan ei ole luotettava, esimerkiksi silminnäkijätodistus on oikeasti yllättävän heppoinen todiste oikeudessakin. Ja että itse asiassa me kaikki ihmiset olemme aivan helvetin typeriä ja hupsuttelevia. Mielenterveyspuolelle mennäänkin lähinnä jos tämä hupsuus on luonteeltaan sellaista että se estää kyvyn huolehtia omasta itsestään, vaikeuttaa dramaattisen merkittävästi yhteiskunnassa muiden kanssa elämisen ja/tai rajoittaa merkittävästi omaa onnellisuutta. ; Se, että kaikki ovat hupsuja ja typeriä ja erehtyviä ei tee uskonnosta fiksua. Asian fiksuus on poikkeus joka vaatii vahvat perustelut. Ja vakuuttavien jumalatodistusten puoli uskovaisilta puuttuu vuosituhantisista yrityksistä ja ajattelutyöstä huolimatta, tuotokset ovat rehellisesti sanoen varsin heppoisia, presuppositionalistisesta saivartelusta ei ole onnistuttu nousemaan kaikesta työstä huolimatta..
___1.1: Itse en ole kiinnostunut muusta kuin siitä onko usko rationaalista ja järkevää. Minua ei kiinnosta heittää uskovaisia mielisairaalaan tai kieltää uskomista lailla. Uskovaiset ilmeisesti kuitenkin kuvittelevat että he ovat kaikista niin helvetin kiinnostavia ihmisiä että ainut syy jolla heitä kritisoidaan voi olla se, että heidän lupaansa uskoa ollaan viemässä. Tämä kertoo toki enimmäkseen siitä millä asenteilla näistä puhuvat uskvoat ovat itse keskustelussa. He ovatkin "haastamassa" niitä jotka uskossa ei ole. Itsekin olen saanut monta varsin kusipäisasenteista kutsua erilaisiin käännytystilanteisiin että kohdannut sitä varsinaista "haastamis-käännyttämistäkin". Hyvän uskovaisen tunnistaa helposti siitä että tämä ei sano uskostaan oikein sanaakaan. Jos suu täytyy avata, hän on todennäköisesti huono uskova joka ei ansaitse kuuntelua. Tämä on kieltämättä varsin ikävä tilanne. Mutta minä en ole tätä asennevamma -asetelmaa rakentanut.

"Wisegeek" tarjoaa toki vain määritelmän, mutta tässä suhteessa määritelmä voi toimia myös argumenttina "When someone behaves differently in different situations, he or she is sometimes said to have an alter ego. In fact the adjustment of one's beharior to meet social norms and expectations could be considered a social adaptation, but people who feel equally at ease in a variety of contrasting situations are sometimes viewed with sispicion by people who are less adaptable. Therefore, a loving mother who is also a sharp businesswoman might be accused of having an alter ego." Alter ego (tyhmänilkeänpseudointellektuellinmedikalisoivasti "skitsofreenisuus") on usein vain sitä että joko on joustava ja sopeutuva - eli kompleksi ja monitaitoinen ihminen - tätä pidetään usein epäluotettavuutena ja jakomielisyytenä jos ihminen kädettää itse elämässä, maailmankaikkeudessa ja kaikessa.

1: En siis ole skitsofreeninen jos riisun kamat pois mennessäni ostamaan maitoa. Osoitan ymmärtäväni että maailma ei ole kaikkialta identtinen ja että osaan ymmärtää tämän ja sosiaaliset normit ja maailman jossa elän ilman että rakennan merkityksettömiä kahtiajakoja sinne missä niitä ei ole vain siksi että voisin kutsua itseäni koherentiksi jollain yhdellä hyvin karkealla määritteellä.

Näkisinkin että tämä nostaa esille toisen puolen. Itse näkisin että domeenispesifisyys on tärkeä kulma. Mutta sen kohdalla pitää olla huolellinen koska ilmiö on joskus huono (fakki-idiotismia) ja joskus hyvä (kykyä adaptoitua maailmaan).

Näkisin että ihmisellä on karkeasti ottaen kaksi tapaa toimia väärin;

1: Joko hän spesifioituu yhteen tarkkaan tehtävään ja kykenee toimivaan vain siinä, jolloin hän todellakin osaa tämän yhden asian mutta on elämässään hyvin rajoittunut. Tällöin elämästä voi tulla kaaoottista ja ristiriitaista, koska maailma ei yleensä anna ihmisen elää vain tässä yhdessä kulmassa.

2: Toinen ongelma on niissä ihmisissä, jotka ottavat domeenispesifiyden välttämisen ikään kuin elämäntehtäväkseen. Silloin heillä on tapana osata yhden asian käyttö, opetella se äärimmilleen ja käyttää sitä kaikkialla. Tällöin he usein muokaavat maailmankuvansa tämän mukaiseksi ja ulkopuolisin silmin tämä tuottaa hyvin huonosti yhteiskunnassa toimivia ihmisiä ; He ovat kuin ihmisiä joilla on työkalupakissaan pelkästään vasara jolla he suostuvat vain vasaroimaan ja siksi he näkevät kaikki maailman ongelmat jonkinlaisina nauloina ; He eivät halua rikkoa elämäntapaansa vastaan olemalla domeenispesifi ja käyttämällä joskus ruuvimeiseliä.

Itsepuolustuslajien parissa on mahdollisuus epäonnistua molemmilla tavalla ; On nimittäin kilpailukeskittyneitä fakki-idioottiharjoittajia, jotka osaavat ehdottomasti taidon, mutta joiden muut taidot ovat kyseenalaisia tai olemattomia. Toinen puoli taas on "hengellisen herätyksen" saaneet itsepuolustuslajin harjoittajat jotka eivät ilmeisesti ota ainuttakaan askelta ilman että se olisi jotenkin aikido. Joku voisi sanoa että nämä ovat elämäntapavalintoja. Ja itse asiassa ne ovat sellaisia. Tämä tarkoittaa sitä että jos joku valitsee tämänlaisen tien, se ei oikeastaan ole minun tai muiden asia estää, rajoittaa, kieltää tai kovin kärkevästi arvostella heidän ratkaisuaan. Jos kriteeriksi sitten otetaan adaptaatiokyky ja monikykyisyys ja monipuolisuus, niin (vain) tältä kannalta ne ovat ongelma.

Itse väittäisinkin että ihmisen on oltava jossain määrin "skitsofreeninen" voidakseen olla luova tai kyetäkseen toimimaan ja selviämään monenlaisissa tilanteissa joita maailma tarjoaa. Tätä tehdessä on vain varottava  ("fakki-idioottisuuden" ja "kokonaisvaltaisuuteen heräämisen" lisäksi) että domeenispesifi ollessaan ei ole (a) torvelo, eli joka ei enää ole teoissaan joustava vaan enemmänkin "metafyysisemmin vakavasti ristiriitainen" (b) epäreilu ja rakenna kaksoisstandardia jossa omaa näkemystä puolustetaan ja erimielisyyttä vastustetaan olipa tilanne sitten mikä tahansa.

1: On siis hyvä että on yhtenäinen maailmankuva, kunhan se sisältää tajuamisen siitä että tämä vaatii erilaista toimintaa erilaisissa tilanteissa. Eli että ihmisestä ja hänen minuudestaan ei luoda liian yksioikoista ja yksiulotteista mallia johon itse sitten sovitetaan. On lisäksi hyvä että ei ole kusipää joka kiusaa muita, vaan jos on valmis iskemään muita niin pitää antaa muille vähintään yhtä suuri mahdollisuus.

Itse asiassa yleissivistys ja monitaitoisuus voidaan nähdä tärkeksi, kenties jopa tärkeämmäksi kuin mestaruus jossain yhdessä tietyssä asiassa. Ainakin itse yritän elää juuri tämän periaatteen mukaan. Pidän esimerkiksi työn, kodin ja muut vastaavat mielelläni erillään. Siksi esimerkiksi syytös skitsofreenisyydestä tuntuu omituiselta.
1: Eiköhän vaihtoehtoisten mallien kuvittelu voi olla arvostettavaa hauskana. Eli roolipelaamisen ydin ei olisi se, että aidosti kuvittelee olevansa joku 12 levelin wizard joka osaa heittää tulipalloja. Nähdäkseni aitona tämänlainen kuvitelma olisikin vaarallinen deluusio. Sen sijaan uskon että roolipelaajat asaavat samastumiskokemuksia jotka ovat samantapaisia kuin fantasiaelokuvia katsovilla on ; Katsoja kyllä tietää että fantasiafilmin tapahtumat eivät ole konkreettisesti totta. Samastuminen ei ole luuloa että on toinen ihminen, vaan enemmänkin yhteenkuuluvuuden ja ymmärryksen kokemus.
2: Eiköhän hypoteesinmuodostuksessakin voida pitää kahta vaihetta ; Voidaan arvostaa hyviä ideoita koska niillä on potentiaalia, mutta pitää niitä perusteltuina ja vakavasti otettavina vasta aktualisoinnin, kokeilun, jälkeen.
3: Eiköhän se sisäinen eri tilanteiden harkinta ja sisäinen katumus ja vastaava ole vain avomielisyyttä, eli sellaisenaan hyvinkin arvostettava ominaisuus. Jokin jossa Jumala on vähän kuin vammaisen pyörätuoli jota tarvitsevat vain ne ihmiset joiden psyyke on niin heikko että eivät kykene asioiden harkintaan ilman että kuvittelevat itselleen aktuaaliseksi jotain näkymättömiä mielikuvitusystäviä joiden aidosti olevaiseksi kuvittelu kyllä ainakin minun korviini kuulostaa skitsofreenisemmältä vakavammalta deluusiolta kuin mitä valtaosa uskovaisista harjoittaa. Ilman tätä kuvitteluvaihetta ihminen kuitenkin vain harkitsisi sisäisesti eikä olisi kaksi eri persoonaa, joten tämä jaotteluosio on skitsofreenisyys -argumentaation kannalta oleellinen vaikka se ei teologisesti muuten kenties olekaan.

Kunnon trolli (joka ei tarvinnut edes internettiä trollatakseen tuhansia)

"Meistä tuntuu, että Me olemme Te, arvon Cthulhu. Saatamme molemmat olla sairaudentunnottomia skitsofreenikkoja, jotka eivät vain tiedosta olevansa sama ihminen."
(Peelo, Hikipedian käyttäjä)

Internetissä on tavallista törmätä tilanteeseen, jossa jokun kirjoittajan taakse ilmestyy valtava tukijoukko. Tätä tukijoukkoa kutsutaan sukkanukeksi siinä tapauksessa että sekä tekijä että tukijoukot ovatkin itse asiassa sama henkilö. Usein sukkanuket kehuvat "päänimimerkkiä".

Osa käyttää tätä erikoisemmalla tavalla ; Omaa päänimimerkkiä tuetaan siten, että esitetään "tiukkaa mutta reilua" vastustajaa, sellaista joka mahdollisesti myöntää lopuksi tappionsa. Näin saadaan arvovaltaa itse päänimerkille. Tämä strategia mahdollistaa vastapuolen olkiukottamisen hyvin hienovaraisesti ; Kun sukkanukke esittää argumentit, niitä voidaan käsitellä aivan kuin ne olisi esitetty vakavasti ja että ne olisivat oikeasti käytettyjä argumentteja.

Käytännössä ainut tapa tunnistaa ja varmistaa tämänlainen olkiukottaminen on saada sukkanukke kiinni vaikkapa IP -osoitevarmistuksilla tai sillä että hän kerran vahingossa kirjoittaakin lausunnon "sillä väärällä nimimerkillä" ~ Sitä ennen voidaan lähinnä katsoa että tyyppi edustaa jotain marginaalia, jolloin hänen argumenttinsa eivät ole yleensä käytettyjä tai kokonaiskuvan kannalta olennaisia.

Sukkanukkearmeijan ylläpitäminen voi kestää pitkänkin aikaa. Siksi internetissä kiertely onkin omituista ; Liika varomattomuus johta usein harhaan. Kommentoijien ajatellaan helposti olevan eri ihmisiä ja keskustelun aitoa. Tämä vääristää tulkintoja ; Olkiukkosukkanukesta tulee muutoin vakavasti otettava edustaja. Tavallaan lukijalta vaaditaan "itsehankittua paranoiaa" koska ympäriinsä pyörii "itsehankittua skitsofreniaa". Hullu maailma vaatii hulluutta jotta voisi olla järkevä. ~ Tai sitten voi tietysti vain antaa mennä. Ymmärtää että internetfoorumit ovat surrealistisia paikkoja ja että hyvin moni "foorumi ja threadi" vain lähestyy parodiahorisonttia ; Sitten ei enää voida sanoa onko esitys vitsi vai ei.

Internetin maailmassa trollaaminen on tietysti hauskaa. Mutta tosielämästä on löydettävissä yksi suorite, joka asettaa haastetta. Pelkästään kyvyttömyys nousta tälle tasolle pitäisi olla riittävä syy olla sukkanukettamatta. Parasta on, että saavutus on tehty ennen internetaikaa.

Australian pääministeri Alfred Deakin nimittäin oli uransa aikana myös salanimellä kirjoittava journalisti. Deakin-journalisti kirjoitti melko usein itsestään. Hän oli siis samanaikaisesti toimija, joka ideoi asioita jotka olisivat kiinnostavia. Että oli uutisoinnin aiheena niiden tekemisestä. Että valikoijana että asiasta kirjoitettaisiin. Että kommentaattorina.

Journalistina hän kirjoitti usein Deakinin tekemisistä ja osoitti tukeaan Deakinin ajatuksille (eli komppasi itseään). Erikoinen piirre oli että journalistina hän moitti pääministerin toimia välistä hyvinkin kärkevästi. Deakanin kaksoiselämä jatkui vuosia ilman että kukaan epäili mitään.

Sairaat näyttävät mitä olemme.

Miltei kaikissa huumorisarjoissa on hassuja hahmoja. Sellaisia jotka tekevät hulluja asioita. Tämä näkyy esimerkiksi "Monty Pythonin" sketsissä silly walk, jossa vitsaillaan hulluille kävelijöille (ja byrokratialle, mutta se ei ole tämän blogauksen aihe.) Sitten nauramme näille "pöpeille ja hulluille". Vaikka huumori onkin hauskaa, on asia vakava. Vammaisvitsejä pidetään yleensä epäkohteliaina ja aihe on tabu. -"Pikku britanniassa" vammaisvitsit tosin hoidetaan vammaisen teeskentelijän kautta. Vammainen nousee tuolilta venyttelemään tai jotain vastaavaa aina kun kaikkien muut katsovat toisaalle. Mielenterveyspuolella vastaavaa ei ole.

Sosiologit mietiskelevät esimerkiksi huumorisarjoista ponnahtavia hahmoja. Taustalla on ajatusta siitä, että hullunkurisuus liittyy usein jollakin valtaan. Näin esimerkiksi se, että minun nuoruudessani naureskeltiin hulluina alkoholisteina kuvatuille saamelaisille. (Tämä sarja on monille, toivon mukaan, historiaa.) Tämä tietysti kertoi jotain kulttuurisesta suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta ja stereotypioista.

Näin sosiologi voi oikeasti, kuullessaan televisiosta karanneen "Pulttibois" -hokeman "Nunnukanunnukalailailailai", saada näkemyksen meistä. Ja itse asiassa -vaikka sarja onkin antiikkinen - niin juuri sellaisessa yhteiskunnassa me elämme. ("Apuva, apuva aapuuva!")

Toinen vastaava on tietysti se, mitä pidetään sairautena. Etenkin mielenterveyden puolella. Kysymys ei ole pelkästään siitä onko ihmisillä poikkeavia tapoja, vaan siitä mitä pidetään harmittomalla tavalla outona ja mitä ei. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten homoseksuaalisuus tuomittiin sairaudeksi kun se haluttiin kieltää epäsopivana yhteiskuntaan. Nykyään sairaudeksi lasketaan vain "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus". Uskon että on olemassa jotain tiloja jotka on medikalisoitu sairaudeksi kulttuurisesti.
1: Jonka parantamisessa toivottavasti korostetaan sitä "häiritsevä" -kohtaa. Sillä jotenkin ajatus että asia korjattaisiin muulla tavoin tuntuu väärältä. Joko seksuaalisuus estetään. Tai sitten syntyy "häiritsevä homoseksuaalisuus", jota siedän samoilla ehdoilla kuin uskontojakin. ~ "Don't try to put it in my throat and I don't bite."

Tämä kuitenkin on vain puoli totuutta. Sillä usein "hulluutta" lähestytään juuri epänormaaliuden kautta. Näin esimerkiksi skitsofreenikot voidaan nähdä luovina ja omalaatuisina veikkoina. Mutta on kuitenkin myös niin että skitsofreenikot ovat erittäin konventionaalisia. Uudessa tutkimuksessa nimittäin huomattiin, miten psykoosit heijastavat aikaa. Kommunismien pelko oli aikaisemmin muodissa, nykyisin salaliittoteoriat hakevat syntipukit muualta. Näin psykooseissa onkin mukana kulttuurillisia konventioita enemmän kuin "outousteorialla" asiaa katsoen kenties luulisi.

Tämä tietysti tuo ensin mieleen sen, että mielisairaus ei olekaan enää perusluonteeltaan täysin se "väärinymmärrettyjen erityisen luovien taiteilijoiden kerho", kuin miten se joskus tuntuu esiintyvän. - Ja samalla katoaa nostalgiaa menneisyydestä. Sillä siinä missä nykyään joku voi selittää todellisuuden virtuaalisuudesta ja harhoista joita avaruusolennot tai robotit heijastavat mieleemme, on historiassa tunnettu mystikoita. Tämä ohjaa, miltei kuin itsestään, ajatukset siihen että "Vanhan Maailmanjärjestyksen" ilmiöt kohtaavat enemmän kunnioitusta, perinteen voimasta. "Uusi Maailmanjärjestys" on sen sijaan se, jota pelätään.

Mutta siltikin sairaat tietysti silti näyttävät mitä olemme ; Ja tekevät mukaillen sen yhtä selvästi kuin irtiottaessaankin.

---

Kirjoittaja jätti puhumatta sen, miten sairaiksi luokiteltuja kohtelu kertoo olennaista mitä me olemme. Anteeksi tästä. Sen paikka lienee muualla.

Uskonnon hulluustamisesta.

"Karkeasti: Jos henkilö sanoo kuulevansa ääniä, nimitämme häntä hulluksi ja vaadimme että hänet täytyy viedä köysissä pois. Jos henkilö sanoo kuulevansa Jumalan äänen, kutsumme häntä syvän uskonnolliseksi ja vaadimme kovaäänisesti kanssaihmisiä arvostamaan häntä ja ylistämään hänen pyhyyttään. Jos Jumalan ääni käskee ihmistä lyömään metrossa kanssamatkustajaa kirveellä, pyhyys haihtuu kuin aamukaste ja hänet luokitellaan taas hulluksi."
(Kari Enqvist, "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" s. 142-143)

Laitoin alkuun melko provosoivan sitaatin, joka kuvastaa melko hyvin sitä, miten ateistisessa keskustelussa uskonto tavanomaisesti medikalisoidaan. Tai ollakseni oikein tarkka, tämä käsittelee uskonnon sijasta nimen omaan uskoa. Itse asiassa uskon käsittely ateistisessa kirjallisuudessa näyttää pyörivän ensisijassa tämän kohdan ympärillä. Muut kohdat käsittelevät sitten uskon sijasta uskontoa, esimerkiksi (teo)loogisten ristiriitojen/luonnontiedevirheiden/sosiologisen etiikan kautta.

Näin ateismin tapa käsitellä uskoa jää "varsin tiukkalinjaiseksi".

Tämä tarkoittaa - paitsi sitä että usko yhdistetään neurologiaan joka on itse asiassa varsin perusteltua, että vaikka yliluonnollinen todellisuus olisikin, olisi se liitoksissa ihmisiin juuri neurologian kautta vaikutus aivotoimintoihin ei siis olisi tässäkään tapauksessa väärä lähestymistapa - myös sitä että uskonnosta tehdään mielenvikaisuutta. Ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä, joissa uskontoa on medikalisoitu. Uskonto voidaan liittää esimerkiksi neuroottisuuteen.

Näissä selityksissä ei mielestäni ole ongelmana se, että uskovaisissa ei olisi hulluja, ja että hulluus tuottaisi uskonnollisia yksilöitä. Sen sijaan ongelmana on se, että tämä laajennetaan. On toki mahdollista että mielenterveyden häiriö tuottaa ankedootteja jotka mieleltään terve ottaa vastaan näkijän näkynä ja uskoo sen. Hän on kenties ignorantti/hätäisiä päätelmiä tekevä tai muuten vain hömelö, mutta hänen kutsumisensa mieleltään järkkyneeksi on kuitenkin suoraan sanoen liikaa.

Itse pidän enemmän Pascal Boyerin tavasta lähestyä asiaa. Hänkin toki myöntää uskonnollisuuteen mahdollisesti liittäviä mielenterveyden ongelmia. Mutta pääasiassa hän lähestyy asiaa siten, että uskonto on ihmisaivojen varsin tavallinen ilmiö. Ei kenties rationaalinen itsessään, mutta hän ei näe uskoa vakavana häiriötilana tai sairautena, enemmänkin sivutuotteena. ~ Sanoman voi ymmärtää enemmänkin niin että usko ei ole rationaalista, mikä ei tarkoita samaa kuin että uskovainen olisi erityisen irrationaalinen. Sillä olisi idealistista nähdä ihmistä läpeensä typeränä ja irrationaalisena tai läpeensä rationaalisena. Yleensä olemme vähän sekaisin (molempia).

Toki esimerkiksi Enqvistin kirjata selviää vahvasti ja alleviivatusti että hän on Boyerinsa lukenit. Mukaan on vain hypähtänyt Dawkinsin uskon virus -käsitteistö ja ennen kaikkea tämän analogian tuomat mielikuvat värittävät loput.

Suodatus.

Ihmisen on hyödyllistä suodattaa ympäristössä olevaa informaatiota. Aistimustulvasta kannattaa karsia osa pois jotta voidaan keskittyä olennaiseen. Usein nimen omaan laadukas ja tarkka valikointi johtaa järkevöitettyyn toimintaan. Onneksi suurin osa tästä toiminnasta on esitietoista. Aistimme paljon mutta vain hyvin pieni osa tästä nousee tietoisen prosessoinnin alle. Tähän liittyy ominaisuus jota kutsutaan latentiksi inhibitioksi. Se ei sellaisenaan ole mikään psykologinen oireyhtymä, haitta tai diagnoosi jostain viasta. Normaaleilla ihmisillä voi olla hyvin voimakas suodatus tai heikko suodatus.

Ominaisuus on tietysti tuttu oman elämän lisäksi myös "Prison break" -sarjan katsojille. Sarjassahan insinööri Michael J. Scofield nerokkuus selitettiin matalalla latentilla inhibitiolla. Se teki hänestä pikkuasiatkin huomaavan havainnointineron, joka opiskeluista saaduilla taidoillaan ja ihoon tatuoiduilla vankilan piirustuksillaan järjesti vankilapakoja.

Sarja esitti jopa psykologisesti oikein, että latentti inhibitio liittyy luovuuteen. Se kertoi, ehkä yllättäen, aivan oikein myös sen, että kyseessä on ikään kuin kaksiteräinen miekka : Älykkäillä ja hyvämuistisilla se on hyvin luovaa ja rakentavaa, mutta ilman älykkyyden tuonaa kontrollia siitä seuraa lähinnä vaikeuksia.
1: Ja sitten sanovat että televisiosta ei opi mitään! Minusta olisi hienoa sanoa, että opin kaiken tietämisen arvoisen tietämäni televisiosta. Se ei toki olisi totta, mutta se olisi silti siisti sanoa, etenkin jossain intellektuellejen kokouksessa, jossa leikitään sillä kuka muistaa eniten sivunumeroita Foucaultin tai Marxin tuotannosta.

Tässä kohden on tietysti oltava huolellinen. Kaikilla luovilla ihmisillä ei ole matalaa latenttia inhibitiota. Eikä kaikilla matalan latentin inhibition ihmiset ole luovia. Niiden kahden asian välillä on kuitenkin tilastollinen yhteys. Toiset asiat ovat tavallisempia kuin toiset taas eivät.

Kaksiteräinen miekka.

Ilmiö on siis toisaalla hyvin positiivinen, mutta toisaalla siitä on haittoja. Tämälainen ominaisuus on tietysti evolutiivisesti hyvin mielenkiintoinen, sen adaptaatioluonteen saa esille lähinnä ominaisuuden tilastollisen lähestymisen kautta. Ominaisuuden hyöty-haitta -laskelmaan on otettava verkostolähestyminen ; On katsottava sitä, mitä muita ominaisuuksia sen kanssa on populaatiossa, ja adaptaation kannattavuus riippuu näiden ominaisuuksien frekvenssistä.
1: Tämänlaiset ilmiöt tietysti tekevät evoluutioteorian lähestymisestä erittäin mielenkiintoisia ja paljastanee jotain siitä monisyisyydestä, joka teoriaan liittyy. Tätä ei valitettavasti koskaan opi mistään kreationistien kirjoista, joten en ihmettele jos uskovaiset näkevät evoluutioteorian kovin nuivasti.

Ilmiöllä on kuitenkin tiettyjä yhteyksiä. Hyperaktiivisilla ihmisillä, skitsofreenikoilla on usein ongelmia tämän ominaisuuden kanssa. Heidän latentti inhibitionsa on usein hyvin matala. Tästä seuraa hankaluuksia heidän elämäänsä.
1: Mutta samalla paljastuu, että voikin olla hieman perääkin niissä vanhempien esityksissä, missä riehuvien lapsen käytöstä oikeutetaan luovuudella ja herkkyydellä. Toki kaikki riehuminen ei ole luovaa, ja herkkyyden puute voi johtaa ikävään käytökseen. Eli huonot tavat eivät ole välttämättä positiivinen asia.

Autismin kirjokansi (Lue avoimen tunnustava henkilökohtainen nyyhkytarinamme yksinoikeudella!).

Ilmiö on kytköksissä myös autismiin - ja luonnollisesti autismin spektrin lievään päähän, aspergerin syndroomaan. Autisteilla ei välttämättä ole heikkoa aistimusten suodatusta, mutta se on heillä tavallista yleisempää. Tämän on ajateltu selittävän joitakin heidän varsin erikoisia tapojaan. Esimerkiksi osa autisteista on mieltyneitä ulosteisiin. Tämän syyksi on ajateltu seuraavaa : Ne haisevat vahvalta, joten niiden kautta voidaan peittää ylimääräiset aistimukset, jotka aikaansaavat erilaisten aistimusten vyörymistä, ruuhkautumista, joka on kokemuksena hyvin inhottava. Voimakashajuinen uloste peittää muut hajut, joten tilasta tulee siedettävämpi ja hallittavampi.

Matala latentti inhibitio selittää itse asiassa monia aspergerin syndroomaisten kummallisuuksia. On esimerkiksi melko tavallista, että aspergerit pitävät kauheaa meteliä jos jokin asia sattuu heihin lyhytaikaisesti. Mutta asialla ei sitten ole sen isompaa merkitystä. Kummallinen vähättelyn ja liioittelun kehä selittyy saatavista aistimuksista.

Omalla kohdallani minulla on tiettyjä outouksia tuntoaistimusten kanssa. Nypelsin lapsena sormilla kaikenlaista, ja tätä pidettiin isona ongelmana. Opettajat ja kotiväki yrittivät karsia ilmiötä. Asia korjautui kun aloin pitämään sormuksia. Ne ikään kuin pitävät sormet paikallaan. Niitä kautta tulee sormiin aistimuksia.
1: Kotiväkeni onneksi en sentään kieri paskassa. Kysymys on tässä kohden luultavasti samasta, miksi autistit voivat tehdä tätä normaali -ihmistä yököttävää temppua. Ainiin, osaan myös pukea ihan itse päälleni.

Toinen tähän liittyvä ilmiö on kummallinen valonarkuuteeni, joka ei oikeastaan ole valonarkuutta. Lapsena minulla oli talvisin jotain jonka liitin lumisokeuteen josta olin lukenut erilaisista seikkailukirjoista. Armeijassa liikuin parhaiten pimeässä - itse asiassa minut pistettiin kimppaan erään vahvan ja hämäräsokean kaverin kanssa. Hän kertoi mihin suuntaan menemme ja kantoi minun tavaroita. Ja minä kerroin hänelle että ei pidä kävellä sitä puuta päin. Korsossa asuessani saatoin kulkea ulkona yöllä ulkona aurinkolasit silmillä. Selitin pomolleni asiaa "häikäistymisen" kautta, koska en parempaakaan keksinyt. Hän kun pitää kovasti työntekijöistä huolta ja käy räppäämässä valot päälle. Hän onkin ihmetellyt luimisteluani joka hänen saapumisestaan tuli huoneeseen. Samoin kuin sitä, että minulla on aika voimakas kanta siihen, jos hän tulee työpisteeseeni valoja laittamaan.

Tämä kenties myös selittää sen, miksi pienet asiat voivat harhaannuttaa. Eräs pitkäaikainen ystäväni totesikin että on hauskaa kuinka huomaan aina pikkuasioita. En tiedä paljonko mukana oli positiivisuutta ja paljonko turhautumista.

Kliseestä sen vastakohtaan.

Aspergerin syndroomaiset liitetään helposti "munapäihin". Eli heihin liitetään mielikuvallisesti ensisijassa matemaattisuus ja loogisuus. Heidän sosiaalisten taitojensa rajoittuneisuus nähdään luovuuden puutteena. Tästä syntyy helposti mielikuva jonkinlaisesta robotti -ihmisestä. Aspergerin Syndroomaista lähstytäänkin usein "Enemmän kuin - vähemmän kuin" -hahmona, jossa jokin haitta kompensoi saadun hyödyn. Tässä ajattelutavassa rationaalisuus syö inhimillisyyden, vaakakuppien ajatellaan menevän sitten tasan. Tämä johtaa helposti rationaalisuuden ylikorostumiseen ; ei ikään kuin keksitä ajatella että keskimääräistä voimakkaampi systemointi ei tarkoita samaa kuin yleisnerous matematiikassa. Lisäksi ihminen kokee epäreiluna, ja helpommin epätotena, että asiassa olisi useampia hyötyjä. Tilien tasaamiseen kiinnitetään huomiota liikaa.
1: Ilmiöt eivät sinällään ole vääriä, mutta niistä arkijärjen voimalla vedetty päätelmä on yliampuva. Tämä arkikäsitys on luultavasti se, jonka kautta skeptikkoihin liitetään sellaisia mielikuvia kuin kylmyys, kovuus, välittämisen ja luovuuden puute. Skeptikotkin nähdään koneina. Vähän tietoa yhdistettynä arkiajatteluun on kauhea asia tehdä ihmiselle. Parempi olisi miltei jättää tieto nollaan.

Michael Fitzgerald onkin huomannut, että monet taiteilijoiden kummalliset päähänpinttymät ja ruokailutavat ovatkin yksi aspergerin syndrooman oire, toimien ritualisoituminen. Itse asiassa yllättävän moni aspergerin syndroomainen onkin paitsi matemaattisesti, myös taiteellisesti lahjakas. Hän kirjoittikin aiheesta kirjan "The Genesis of Artistic Creativity - Asperger's Syndrome and the Arts".

Tämä tieto yllättänee enemmistön ihmisistä. Se ei itse asiassa ole kovin korostettu edes ASsien sisäisissä asian käsittelyissä. He puhuvat enemmän vain poikkeuksellisista aistimuksista. Sillä tosiasiassa matala latentti inhibitio on elämisen kannalta "enimmäkseen vittumaista". Sitä tunnetta, kun ylenmääräinen aistimusryöppy vain tulee ja vyöryy päälle ilman että sitä voi käsitellä tai käsittää, on hyvin vaikeaa selittää. (Ja hyvä niin.)

---

Kirjoittajalla on testien mukaan kohtuullisen korkea älykkyysosamäärä ("Mensan" testit antoivat tulokseksi 120 joka ei ole hirmuisesti, mutta jotain kuitenkin.) Mutta muisti on surkea. Kirjoittaja on luultavasti hieman enemmän hullu kuin luova. Hän ei suunnittele vankilapakoa. Joskin tatuointi on harkinnassa. Tosin jokaiselle sarjaa katsoneelle lienee selvää että Michael Scofield oli erityisesti sosiaalisesti hyvin kyvykäs ja toisia ymmärtävällä tasolla empatiakykyinen, joten hän ei oikeasti ole mikään malliesimerkki mistään ASsista, pikemminkin juuri päinvastoin. Tosin kun katsoo minkä verran kipua aiheuttavaa runtua Scofield sarjassa ottaa ja vapaaehtoisesti itse tuuppaa itseensä, on hänen latentti inhibitionsakin hyvin epäuskottavaa. Joku voisi toki sanoa vastaan ja viitata että se korostaa hänen sankarin luonnettaan. Se tekee niistä vielä sankarillisempia.

Vaaralliset tietokonepelit.

Tietokonepelit ovat suosittuja ja niitä löytyy kotoa, pelihalleista ja muista paikoista. Yleisesti tietokonepelin ehdot ovat enteraktiivisuus sekä niiden digitaalinen perusta.

Niitä kritisoidaan melko paljon. Tämän jutun aiheena on tämä.
1: Koukkuun jääminen on peleissä melkoisen erikoinen asia. Sama ongelma on toki vuosien varrella ollut tuttu muissakin peleissä. Esimerkiksi pokeriin on jääty koukkuun ilman internettiä. Pelit ovat kieltämättä erittäin hauskoja ja niihin voi uppoutua. Ongelmana tässä on tietysti se, että jos jokin peli miellyttää, sen pariin haluaa mennä. Eli hyvä peli kieltämättä sitoo. Ja koska ne ovat usein vaikeitakin, niiden opettelukin vie aikaa. Tässä "viettää aikaa netissä" pidetään pahana. Mutta jos menet kavereiden kanssa pihalle, käy samoin. Tässä sitä laitetaan nuori helposti puun ja kuoren väliin.
2: Toinen taas liittää pelit elokuviin ja muihin. Niissä kritiikin pohjalla on se, että elokuvat tai pelit. Varoittelu tässä kohden on vanhaa. Jo Platon varoitti että ei pitäisi antaa "varjomaailman" vietellä. Kristillisessä perinteessä leikit ja pelit on helposti nähty oikotienä helvettiin. Ja tietyssä määrin pelien kritisointi sopii myös korttipelien vastustamiseen. Pasianssissakin nähtiin ennen olevan "Saatana vastustajana", ja pokerinpeluu johtaa pelivelkoihin - vaikka ei rahasta pelaisikaan. Ne herättävät ahneutta ja ovat tie pahaan.
___2.1: Pelit joko esittävät massaviihdettä, joka kasvattaa konventionaaliseen ajatteluun ja passivoi ihmiset olemaan ajattelematta. Tässä pelien interaktiivisuus tekee niistä vähemmän herkän tälle näkemykselle. Television katsominen on helpommin passiivista. Tosin näkemys siitä että televisiota tai elokuvia katsova vain nielisi pureskelematta näkemänsä on hieman erikoinen.
___2.2:Tietokonepelien kritiikin kohteeksi on nostettu se, että niiden pelätään ohjaavan ihmiset kohti impulsiivista väkivaltaa. Onhan niissä. Jo minä pelasin lapsena "Wolfenstein" -peliä. Jännää ja kivaa oli natseja lahdata. Se, että elokuvat muuttavat ihmistä ja saavat hänet toimimaan aggressiivisemmin, ja saa hänet hylkääään yhteiskuntaa ylläpitävät säännöt ja normit.
___2+: Näiden kahden kohdan välillä voidaan nähdä vahva jännite, mutta koska niitä kannattavat eri tahot tämä ei ole kritisoijien hajanaisuutta. Se vaan pistää pelit erikoiseen puolustusasemaan. Kun esiin nostetaan ääripäät käy helposti niin että kohtuu unohtuu ja argumenttien tasolla pelaaja törmää "suo siellä vetelä täällä" -tilanteeseen. Silloin pelaaminen on "määritelty pahaksi" on vain selvitettävä miten se on pahaksi. Tässä vastakkain (1) näkemys jonka mukaan aggressiivisuus pelissä lisää aggressiivisuuden oikeutusta. Kun otetaan huomioon se, miten paljon pelejä nykyään pelataan, ja rinnastetaan se siihen miten harvaan tapaukseen pelit on aidosti saatu sidottua, kyseessä ei selvästi ole mikään mainittava riski. (2) Näkemys jonka mukaan pelaaminen auttaa käsittelemään asioita, jonka jälkeen niitä ei tarvitse käsitellä muualla, ja tästäkin voi seurata passivoituminen. Tällöin toisaalta voitaisiin jopa puhua "terapiasta", sillä juuri tällä syin terapiaa suositellaan ihmisille. Sielläkin erilaisen ilmaisun kautta auotaan ja ratkaistaan mielen ongelmia.
3: Interaktiivisuus on aikaansaanut paljon keskustelua. Sen ajatellaan joko (1) siirtävän ihmisen aktiivisuutta muualle, jolloin hän passivoituu ulkoisesti tai tämän ajatellaan muuttavan hänen ajatteluaan. Tätä kohtaa voidaan tietenkin pehmentää viittaamalla Graham Weinbrenin aikaansaannoksiin. Hänen mukaansa tietokonepelit ovat ennen kaikkea haastavia ja pelaaminen vaatii hallintaa. Tämä harjoittaa keskittymistä ja pelaaminen vaatii oppimista. Oppiminen toki sekin "muuttaa aivoja".
4: Pelaaminen tekee epäsosiaaliseksi. Tämä on melko merkittävä argumentti, koska tietokonepelejä pelatessa ihmiset eivät useinkaan ole lähekkäin. Siinä, missä 1200 -luvulla oli pienikokoisien marionettinukkejen avulla käytyjä pelinomaisia taisteluja. Narujen nyintä oli sen ajan peliohjain. Pelaajat olivat tietenkin läsnä. Tosin nykyisin monet pelit ovat verkkopelejä, joissa toisen kanssa kommunikoidaan virtuaalisesti. Tosin ainakin foorumin käyttäytymisero suhteessa normaalielämän käytöseroihin viittaa siihen että virtuaalinen kontakti ei ole "ainakaan ihan sama". Luultavasti sanattomien viestien välittymättömyyden vuoksi nettikommunikaatio tekee helposti ihmisistä spontaaneja ja epäkohteliaita. Erkki Huhtamon ja Sonja Kankaan "MarioSofia" -kirjan mukaan tutkimukset osoittavat kuitenkin että lapsilla ja nuorilla peleihin liittyy runsaasti muuta sosiaalista toimintaa. Joko niin että peliseurana oli joku kaveri - suosikkina oli tietysti joko sellainen joka osaa neuvoa tai joka on niin hyvä että voi auttaa vaikka vaikeissa pääkeissä. Tietenkin monet ns. hotseat -pelit, joissa kisataan samalla näppiksellä ovat suosittuja. Minä pelasin nuorena kylässä "Wormsia", "Wingsiä" ja "Mine Bomberia", jotka ovat tälläisiä "seurapelejä" - niihin oli hyvä saada kaveri. Tietokone ei pidemmän päälle antanut näissä riittävän kivaa vastusta. Toisaalta on hieman erikoista, miten netissä ajan viettämistä pidetään automaattisesti säälittävänä. Että siihen ajautuisi vain hylkiö. Tässäkin taitaa olla takana sitä että "teknologia" on automaattisesti sairasta, kun taas muu tyhmäily vaikkapa jalkapallon tai tuunauksen parissa on tervettä harrastustoimintaa, joka auttaa irtautumaan töistä terveellä tavalla = siihen ei liity viinaa, huumeita eikä väkivaltaa.
5: Pelaaminen on sairasta ja vääristää todellisuustajun. Tämä yhdistää sen roolipeleihin. Tämän argumentin takana on ajatus siitä että pelaaminen on aktiivista ja vaatii samastumista. Tätä vastaan on itse asiassa paljonkin argumentteja: Johan Huizinga korostaa sitä että pelaaminen ei ole todentuntuisuutta, vaan eräänlaista eskapismia, pakota tai irtautumista arjesta. Huizingan ideana on rinnastaa eskapismi, ei siihen että mieli ei kestä todellisuutta, vaan sitä että agonaalisuutta, kisaamista ja leikkimistä. Tietokonepeli on siis, samaan tapaan kuin jalkapallo, oma erillinen maailmansa, jonka omat, muuten elämässä vieraat säännöt, tekevät ajasta hauskanpitoa. Eugen Fink taas on keskittänyt huomiota pelien kaksoisrooleihin. Hänestä pelaaja on sekä hahmoonsa samastunut että oma itsensä. Tätä ei kuitenkaan voida sekoittaa skitsofreniaan, koska pelaaja tietää näiden välisen eron. Eikä sitä voi sekoittaa uskontoonkaan, koska pelaaja ei pidä pelimaailmaa lainkaan totena. Suuri osa pelien aggressioiden toteutumattomuudesta "tosielämässä" johtuukin siitä, että pelaajan todellisuuskuva ei säry tässä osin. Ehkä osaltaan tätä ylläpitää se tosiasia, että peleissä on tavallisesti elokuvamaisia alkutekstejä, palkitsevia ja grafiikallisia välidemoja, talletustilanteita, save-load -renkutuksia kun sama haastava kohta pakottaa uusintamaan ja uusintamaan, muistuttaa että pelielämä ei ole totta. Tosin oma, pitkäaikaisin pelipakkomielteeni, "ADOM" on toteutettu kirjaingrafiikalla. "@" -merkki pieksee ruudulla "k" -kirjaimia. Peli on addiktoiva muista syistä, kuin siitä että "se tuntuu todelta". Se sisältää paljon asioita ja haasteita. Maailmaan tutustuminen vaatii aikaa ja vaivaa ja muistia. Ja on strategian valinta tilanteeseen sopivaksi säätäminenkin aina vaikeaa.

---

Kirjoittaja on ollut aikanaan "Irti Elämästä" -jäsen. Ylpeästi nörtti. Muuna aikanaan hän harjoittaa väkivatataitojen harjoittelua. Hän on toiminut vartijana ja saanut moitetta "voiman alikäytöstä", eli siitä että asiaa yritetään hoitaa puhumalla vielä silloin, kun laki antaisi luvan pamputtaa ja tilanne siten nopeiten muutenkin selviäisi.

Hulluja neroja.

Elokuvissa ja tarinoissa esiintyy monenlaisia hulluja professoreja. He ovat joko (1) harmittomia hajamielisiä professoreja, (2) pahoja professoreja jotka tekevät tutkimusta valloitusaikein (3) professoreja jotka innostuvat aiheestaan liikaa ja leikkivät hyvää tarkoittaen Jumalaa, rikkovat luonnon järjestyksen ja aikaansaavat sivussa paljon tuhoa.

Oikeastikin tietynlainen epänormaali mielen toiminta on yllättävän yleistä. Vaikka voisi luulla, että tervejärkisyys ja jalkojen maassa pitäminen tuottaisi konkreettisia tuloksia, eksentrisyys näyttääkin valtaavan alaa. ^&

Tätä lukiessa on hyvä muistaa, että ei pidä tehdä kuten monesti käy: Sairaus otetaan kunnianosoituksena, jos joku -tai useakin- nero on sattunut jakamaan sen. Se, jos taiteilijoilla on pirusti maanis-depressiivisyyttä/bipolaarisuutta se ei tarkoita että jokainen maanis-depressiivinen olisi taiteilija. Tai edes taiteellinen. Eikä se tarkoita että jos joku ei ole maanis-depressiivinen, hän ei voisi olla erinomainen taiteilija. Toki tämäkin yhteys on olemassa ja sen voisi otsikoida vaikka tyyliin "Hysteriaa ja herkkyyttä." En tee sitä ainakaan nyt.

Skitsofrenia.

Elokuvassa "Kaunis mieli" kuvataan skitsofreniasta kärsivää John Nashia. Hän kehitti Nashin tasapainon, mutta ei ollut itse kovin tasapainoinen ihminen. Nerokas hän oli kuitenkin. Hänen mukaansa tervehenkisyyden kaudet eivät olleet kovin toivottavia koska ne rajoittivat häntä tarkastelemasta "itsensä ja kosmoksen suhteesta." Skitsofreniaa onkin hyvä katsoa lähemmin.

A Jablenskyn ja kumppanien vuonna 1992 tekemä tutkimus "Schizophrenia: Manifestation, incidence and course of different cultures", viittasi siihen että skitsofrenia on kaikilla kansoilla yleinen. Se on samanlainen kaikkialla. Tämä on siitä erikoista että "eikulttuurisidonnaiset taudit" ovat tavallisesti rotukohtaisia. "The madness of Adam and Eve" -kirjassa, kuten monessa muussakin teoksessa, onkin löydetty syy, minkä vuoksi tämä tauti on säilynyt. Se nimittäin liittyy siihen, miten skitsofreniaa esiintyy erityisen nerokkaiden ihmisten lähisukulaisilla.^@ Tätä kautta "skitsotyyppisiksi" voidaan luokitella ihmiset, jotka ovat lahjakkaita, itsevarmoja ja keskittyneitä. J. Pricen ja A. Stevensin "Prophets Cults and Madness" teki kartoituksen, jonka mukaan taiteilijoista jopa enemmistö olisi ollut skitsofreniaan taipuvainen. Tiedemiehissä tämä oli vähemmistössä, mutta heissäkin skitsotyyppisiä oli enemmän kuin normaaleissa ihmisissä.

Ehkä kuuluisin tästä tehty päätelmä on Randolph Nessen hypoteesi siitä että skitsofrenia on eräänlainen "ylimeno": Siihen liittyvät ominaisuudet ovat hyviä, kunnes niitä tulee liikaa. Tässä suhteessa se muistuttaisi kihtiä, jossa ureapitoisuus suojaa normaalisti niveltä ikääntymiseltä. Mutta kun sitä tulee liikaa, syntyy tämä kivulias luuvalo. Eli skitsofreniassakin on "saatu hyvää liikaa ja tulos on katastrofi".

Skitsofrenian kannalta jännittävää oli se, että sen katsottiin pitkään olevan kasvatuksen tulosta. Nykyisin asian geneettinen yhteyskin myönnetään. Tämä ei tarkoita että kasvatuksella ei katsottaisi olevan väliä, vaan on hyväksytty että myös perimä vaikuttaa. Tässä suhteessa se on kuin tauti jossa on alttius, jonka jokin elämäntapa aikaansaa todennäköisesti, jos tämä geneettinen alttius on.

Autismi

"Salasana: Mercury" -elokuvassa epäilyttävästi ja satunnaisen ihmeellisesti Bruce Williksen näköinen, liian ihmisiin samastumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut, soluttautuja -poliisi kohtaa autistisen pojan, joka on taitamaton ihmisten kanssa ja jolla ei ole mitään tervettä itsesuojeluvaistoa. Mutta joka osaa purkaa automaattisesti hallituksen huippusalaista salakieltä. Tämän paljastuminen tulisi tietysti salauksen suunnittelijalle kalliiksi, joten pentua pitää sitten jahdata. Siinä sivussa tapellaan junassa ja katoilla. Tässä autisti on (1) poika ja (2) analyyttisiltä taidoiltaan kova.

Yleisesti ottaen miehet ovat ajattelullisesti erilaisia kuin naiset. Tämä ei tietenkään ole vankila, vaan alttius. Osittain syyt ovat kasvatuksellisia, joko synnyttämiä tai vahvistamia, mutta myös synnynnäisyyttä on mukana.^% Tässä ne myös vahvistavat toisiaan: Jos lapsi on synnynnäisesti taipuvainen pitämään jostain, hän haluaa harjoittaa sitä todennäköisesti. Tätä kautta moni päätyy tekemään sitä, missä on synnynnäisesti lahjakas, koska ihminen usein pitää sen tekemisestä missä hän on hyvä tai jota hän oppii nopeasti. Vaikka ilman lahjakkuuttakin hän voi tietysti olla harjoittelulla tosi hyvä.

Ymmärtämisessä tarvitaan ylläolevan lisäksi kaksi käsitettä, jotka ovat ainakin Daniel Dennettin ystäville tuttuja: Ihmisellä on kansanfysiikka ja kansanpsykologia. Nämä eivät ole mitään kouluaineita, vaan synnynnäisiä taipumuksia.
1: Kansanfysiikka sisältää karkeistuksia siitä miten maailma toimii: Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä että automaattisesti hämmästyy - jo aivan pienenä lapsenakin - jos suuri menee pienen sisään ja että esineet eivät liiku ennen kuin niitä koskettaa. Baron-Cohenin mukaan tähän liittyvää taitoa kutsutaan systemoinniksi. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä havaita syöte-tulosasioita, syyseuraussuhteita, säännöllisyyttä ja sääntöjä.
2: Kansanpsykologiassa taas ajatellaan että ihmisten toimilla on tavoitteita ja muita vastaavia. Baron-Cohen liittää tähän liittyvän taidon empatoinniksi. Siihen liittyy kyky erottaa toisen tunteita, tavoitteita ja muita vastaavia asioita. Siihen liittyy myös kyky tietää mitä toinen tietää.
+ On hyvä huomata että yleensä ihminen on kohtuullinen molemmissa. Mutta toinen voi olla heilläkin vahvempi. Silloin huono empatoija voi kompensoida ystäviään analysoimalla heidän toimintaansa. Moni voi kokea tämän haastavana.

Autismista tiedetään että se vaivaa useammin poikia kuin tyttöjä. Baron-Cohenin mukaan autismissa on kyse kyvyttömyys empatointiin. Ennen autismista syytettiin kasvatusta, ja tämä näkyy esimerkiksi "Sademies" -elokuvassa. Mutta tästä näkemyksestä on luovuttu, mikä taas näkyy jo "Salasana:Mercury" -elokuvassa, jossa vanhemmat ovat kivoja.⁼

Kun tämä yhdistetään, ei autistien mieskeskisyys yllätä: Syy on siinä että miehet ovat synnynnäisesti muutenkin keskimäärin aktiivisemmin kansanfyysikkoja ja naiset kansanpsykologeja. Baron-Cohen on keskittänyt huomiota testosteroniin ja sen vaikutuksiin. Autismissa testosteroni on sikiöaikana maskulinisoinut aivoja liikaa. Tämän vuoksi autistien kommunikaatio on häiriintynyttä ja käyttäytyminen erittäin epäsosiaalista.

Autismissa on myös lievempi versio: aspergerin syndrooma. Sitä sairastavillakin on empatointivaikeuksia. He ovat keskivertoa parempia fysiikassa ja siihen liittyvissä asioissa. Heitä usein kiinnostaa tekniset laitteet. Heitä myös kiinnostaa kovasti selvittää säännöt joilla asiat toimivat. He haluavat ymmärtää myös ihmisten tapoja toimia.^§ Aspergerin syndroomaisilla on tapa kiinnostua syvästi asioista ja olla siinä jopa nenäkkään ylimielisiä. Faktatiedot ja matematiikka ovat heidän keskiössään. Asperger -testeissä kaikki tiedemiehet saavat suurempia lukuja kuin tavalliset ihmiset. He keskittyvät kuitenin erityisesti fysiikkaan ja matematiikkaan ja insinööritaitoihin. ^# Asiaan liittyy mielenkiintoinen huomio siitä, että aspergerin syndroomaiset voivat tulla toimeen ihmisten kanssa. He eivät välttämättä ole ilkeitä. Olennainen ero sen sijaan syntyy Chris ja Uta Frihtin tutkimus, jossa havaittiin että kertomuksia joissa on toisten mielentilojen tulkintaa johtaa tiettyjen aivoalueiden aktivoitumiseen normaaleissa ihmisissä. Aspergerin syndroomaiset taas yrittävät analysoida näitäkin. Toisin sanoen olennainen ero on siinä että vaikka lopputulos voi olla sama, normaali ihminen eläytyvät, aspergerin syndroomaiset taas järkeilevät nämäkin tilanteet. Tämä liittyykin siihen, miten keskustelun kontekstit ovat aspergerin syndroomaisille vaikeita: Tässä auttaa yksi Baron-Cohenin esimerkki: Kun normaalilta ihmiseltä kysytään että "missä asut", tämä voi vastata ulkomaalaiselle että missä maassa, suomalaiselle asuinkaupungin, ja joskus katuosoitteen tai asuinalueen. Aspergerin syndroomaiselle tämänkaltainen kysymys on vaikea - ellei tilanne ole jo valmiiksi analysoidussa paketissa, jolloin hän on ennalta miettinyt että miten minkäkinlaiselle kysyjälle ikään kuin "kuuluu vastata". Tämä on normaalisti automaattista, aspergerin syndroomaisille se on vaikeampaa.

---

& Koska he ovat arvostettuja tiedemiehiä, he eivät ole friikkejä tai outoja. Sosiaalinen status antaa heille tämän hieman eri määritelmän.
@ Tämä tietysti tekee hallaa eugeniikan ystäville: Henry Maudsley luopui aikanaan eugeniikan tukemisesta kun hänelle vakuutettiin että mielisairaiden sterilointi estäisi monia neroja syntymästä.)
% Toki nämäkin ovat kontekstiin sidottuja. Ilman geenejä ei synny lasta, eikä siitä kehity ihmistä jos sillä ei ole ihmisen geenejä. Mutta jos sikiö laitetaan tyhjiöön avaruuteen, se ei kehity. Ensimmäisessä tarkastelussa näyttää että kaikki on geeneissä ja toinen että kaikki on ympäristössä. Todellisuus on näiden summa ja sekasotku.
= En väitä että elokuvat olisivat todellisuutta, vaan että elokuviin tehdään yllättävän usein ns. "taustatutkimusta", joko käsikirjoittamiseen liittyen tai ohjaamisen alkaessa tai molemmissa. Sitäpaitsi elokuvat tuovat asiat lähelle, koska (1) yllättävän harvat lukevat kirjoja (2) yllättävän useat katsovat elokuvia.
§ Minulla oli vaikeuksia selittää työpaikalla miten en testannut työkavereiden etiikkaa kun vein sinne kasan 10 -senttisiä ja piilottelin avattuja karkkipusseja jääkaappiin ja avoimesti takahuoneen pöydälle. Minua kiinnosti miten he toimivat, ei se mitä helvettiä heidän päissään pyörii. Pienet karkit ja yksittäiset pikkukolikot häviävät. Suuremmat kasat kolikoita ja isot karkit säilyvät. Aspergerin syndroomaisilla kyse "ihmisten ymmärtämisestä" on juuri tätä.
# Tässä kohden on hyvä huomata, että vain ylimaskulinisoinnilla on syndroomanimitys. Taatusti on olemassa myös ihmisiä, joiden analyysikyky on surkea ja joiden keskittyminen on ylikeskittynyt kansanpsykologiaan. Mutta heillä ei välttämättä olekaan mitään vaikeuksia elämässä. On ehkä hyvä kysyä missä määrin kyseessä on persoonallisuustyypistä, jolloin voidaan esittää jopa syytös että "halihali -ihmiset" vain kokevat vastenmielisyyttä "ylianalysoivia" kohtaan. Ja myös missä määrin tämä on asiallista. Tätä voi verrata siihen että töissä yksi otti karkkipussitestini hieman pahana, ja katsoi että se kertoi epäluottamuksesta. He eivät jakaneet innostustani saamistani pinnallisista tuloksista. Tungin eteen pirkka -suklaavohveleita, jotka olivat säilyneet peräti kaksi päivää jääkaapissa, koska ne olivat isoja. Rauhoittui.

Luottamus.

Paranoidia skitsofreniaa sairastavat ihmiset rakentavat luontevasti mitä erikoisempia tarinoita heihin kohdistuvasta vainosta. Esimerkiksi hän saattaa pelätä että maailmassa vaikuttaa suuri salaliitto, ja että nämä asuvat hänen yläkerrassaan. Tämän seurauksena esimerkiksi tärkeät paperit ja dokumentit ja tavarat täytyy aina pakata mukaan kun mennään ulos. Samoin täytyy kasata ulko -oven eteen tavaraa, jotta he eivät yöllä pääse murtautumaan kotiin nukkuessa. Kaupankäynnissä pitää olla varovainen, ja esimerkiksi velanperintä on vain salajuoni, ja tämän maksaminen ei kannata, koska itse velka ei ole pääasia vaan tekosyy sille että "ne pääsee sisään". Jos yrität argumentoida tilannetta vastaan, edustat tietysti heitä. Soluttautujia voi olla joka paikassa.

Kenties hieman yllättäen nämä tarinat ovat johdonmukaisia. Tosin jos ja vain jos johdonmukaisuus tarkoittaa rationaalisuutta, eli sitä että tarinat noudattavat logiikkaa. Esimerkiksi esimerkkini tarina ei ole "mahdoton" sanan suurimmassa merkityksessä. Ja kun tämä odotetaan todeksi, voidaan todistusaineisto tulkita sen mukaan. Onhan muistettava, että ns. valehtelua tapahtuu oikeastikin. Ja kun tiedetään että salaliitto on totta - ja tämähän on heistä loogisesti mahdollista, koska pahuutta ja salaliittoja ja rikollisia on oikeastikin, tiedetään että jos joku puhuu tätä ennakko -oletusta vastaan, taho valehtelee. Skitsofreenikon tarinalla on tarinoissaan oma sisäinen logiikka, jota ulkopuoliset eivät jaa.

Ja me kaikkihan teemme tätä joka päivä. Kun menen kauppaan, oletan että saan maksua vastaan tavaraa. Mitään täysin poissulkevaa mahdollisuutta sille, että kassanhoitaja ei maksun saatuaan kaiva tiskin alta valtavaa moukaria ja paiski sillä minua päähän (Että pampun pampun hutkis!) ei ole. Annan kaikelle jonkinlaisen "kredibiliteettikertoimen" eli viittauksen siitä kuinka luotettava jokin myyjä on tai ei ole. (Siksi asioin Alkossa enkä osta kulmilla pyöriviä piilopulloja.) Sama pätee tietysti ihmissuhteisiin.

Postmodernisti voisi sanoa, että skitsofreenikoilla on vain erilainen yhtä hyvä teoria todellisuudesta. Minä en. Olen toki hyväksynyt Quinen ja Duhemin tulokset siitä, että minkä tahansa yksittäisen faktan ympärille voidaan laittaa näkemysverkko, joka on yhtä kattava kuin jokin toinen. Ne olisivat vain "erilaisia" ja niitä koskisi normaalit perspektiivien pluralismin ehdot: Niitä voidaan luokitella, mutta eri kielipelin varaan rakentuneet kokonaisuudet eivät olisi paremmuusvertailukelpoisia - ellei sitten rikota erilaisten logiikan sääntöjen sallimisen periaatetta vastaan ja rakenneta jokin kolmas looginen rakennelma, jolla näitä kahta arvioidaan. (Jolloin kyseessä on eräänlainen "pseudopluralismi", joka on itse asiassa sama kuin "pseudosuvaitsevaisuus", jossa joku taho väittää että hän haluaa vain oman mielipiteensä kuuluviin ajatusten monimuotoisuuden nimissä mutta tavoittelee kuitenkin esimerkiksi sitä että "ne pahat ateisti-darwinismi romahtaa".)

Olen kuitenkin sitä mieltä, että itsekriittisyys on tärkeämpää. Verkko tulee rakentaa konsilienssin periaatteen mukaan, jolloin kumoamistilanteessa tulee kumota se, joka muuttaa tiedeverkkoa vähiten. Ytimessä ei tällöin ole jokin tietty kohta, vaan kokonaisuus ratkaisee. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäistä ikuisesti varmaa näkemystä ei voida asettaa - Tällöin anomalioiden kertyminen jonkin kohdan ympärille johtaa sen kumoutumiseen. Tällöin verkko rakentuu eri mekanismilla. Ei ole yksittäistä pistettä, jonka ympärille se rakennetaan.

Tämän logiikka eroaa siis oikeasti erittäin paljon "skitsofreenikon logiikasta". Kuten tulevat käytännön esimerkkini toivon mukaan valaisevat.
1: Konsilienssipohjaisessa empiriapohjaisessa päättelyssä luottamus rakentuu empirian varaan, kokemukseen. Esimerkiksi jos olet käynyt kauppaa ja tiedät että kauppa on menneisyydessä ollut luotettava, voit induktion ongelmasta huolimatta "hyvin perustellusti uskoa" että seuraavallakaan kerralla moukari ei ilmesty tiskin takaa. Ja jos taho on huijannut, hän on hieman epäluotettavampi.
2: Luottamus on mukana tietysti myös huijauksissa: Huijari saa luottamusta joka ei hänelle kuulu ja se on hänen olemuksensa. Lauerman "Huijaus" -kirjassa kerrotaankin, kuinka usein huijarit kiinni jäätyäänkin ovat sellaisia, että he "loukkaantuvat", jos heidän luotettavuuttaan kyseenalaistaa tai tutkii esimerkiksi heidän osuuttaan huijausrinkiin. Se, että asian perustelee sillä, että on paljastunut muitakin huijaukseen perustuneita harrastuksia. Joka ikinen tutkittava epäily pitäisi heistä ikään kuin osoittaa todeksi jo ennen tutkimusta, vaikka tutkimusta ja kysymyksiä aiheesta tehdään juuri sen vuoksi että mitään "kredibiliteettikerrointa" ei ole näissä kysymyksissä lyöty täysin lukkoon. Entinen viittaa myöhempään, mutta näkemys elää koko ajan, kuten hyvässä empiriassa pitääkin. Tosin esimerkiksi pseudotieteissä luottamusta haetaan kokemuksien kautta. Tohtorinarvoja esiintyy ja saatetaan esimerkiksi esittää, että "ollaan työskennelty useissa sairaaloissa" joka paljastuukin sitten sellaiseksi, että henkilö on ollut vaikkapa siivoojana yhdessä ja talonmiehenä toisessa. Ja tietenkin hekin kiinni jäätyään muistuttavat, että esimerkiksi tohtorin tutkinto on jäänyt hankkimatta siksi että "ne vainoavat".
3: Luottamus on mukana myös lähdekritiikissä. Siinähän tiedon sisällön lisäksi on mukana se, mistä tieto tulee. Jos tieto tulee epäluotettavasta lähteestä, se tarkoittaa että tietokaan ei välttämättä ole edes tosi. Se tulee siksi varmistaa jostain "luotettavammasta tahosta". Tämän vuoksi esimerkiksi tieteen vertaisarviointi on tärkeää. Se on ikään kuin tiedemaailman tekemä "kredibiliteetin testaus". Pelkkä tohtorinarvo ei riitä siihen että saa väittää mitä tahansa.

Kredibiliteettikertoimen on yksinkertaisesti elettävä, tai muuten sorrutaan skitsofreenikon logiikkaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että päätetään aluksi mikä on totuus ja sitten kasataan todellisuudesta kuva tämän ympärille. Todistukset saavat tietenkin luotettavuustason, kuten kaikessa. (Filosofian maailmassa vertaisarvioitu teksti on paljon arvokkaampi todiste kuin esim. tämä blogaus joka on kuitenkin amatöörin tekemä eivertaisarvioitu juttu.) Tällöin sorrutaan kuitenkin assimilaatioon, eli totuuden tavoittelemisen sijaan perustellaan se, miksi ollaan oltu alusta asti oikeassa. Duhemin ja Quinen tiedeverkkoa pinnallisesti tarkastellen ero ei ehkä ole valtava, mutta se on olennainen. Hyvässä systeemissä on oltava itsekriittisyyden siemen, joka voi tarkoittaa esimerkiksi fasifiointiperiaatteiden mukanaoloa. Se mahdollistaa akkomodaation. Väitänkin että tämä ero on yksi tärkeimmistä asioista, joita on muistettava. Ja sen ytimessä on luottamus ja epäluottamus ja se, kuinka subjektiivisena tämän pitää.

Tältä pohjalta esimerkiksi vastavuoroisuus näyttää siltä, että hyviä tekoja tehdään, ja siiitä saa sitten "hyvän maineen".

Ja tämän vuoksi esimerkiksi määritelmäni "extraordinarystä" eli siitä jolle on asetettava "kovennettu todistustaakka", on hieman normaalista poikkeava. Monille se tarkoittaa sitä että he tietävät mikä "epätodennäköinen ilmiö" on. Minulle se taas kertoo vain ja ainoastaan sitä, että sen hyväksyminen vaatisi suuria muutoksia tiedeverkon alueella. Koska tässä yritetään tehdä (tai väitetään tehtävän) ns "tiedettä", pitää tiedeverkkoon jossain määrin luottaa, koska muutoinhan ei olisi mitään intoa hakea siihen (paitsi huijaaminen, ja tälläistähän kukaan ei tunnusta, joten heidänkin on "leikittävä mukana".) Silloin heidän on todella vahvasti perusteltava miksi heidän näkemyksensä on niin hyvä ja etenkin tutkimuksellisesti hedelmällinen, että se oikeuttaa niin suuren osan tiedemaailmasta harjoittavan virhepäättelyä (ja jopa "valehtelusana" ja "satuilusanat" esiintyvät usein näissä tiedekriitikon puheissa..) Siksi jos jokin "uusi paradigma" vaatii toimiakseen sen, että tämä kumoaa vaikkapa geologian ajoitusmenetelmät, luonnonhistorian näkemykset, kosmologiset tutkimukset galaksien ja tähtien kehityksestä, näkemykset genetiikan ilmiöistä jne. niin sen täytyy olla harvinaisen hyvin perusteltu.

Olen siis kyyninen ja skeptinen enkä kovinkaan postmodernisti. Ja toivon, että tämän jälkeen lukijatkin ovat. Toivottavasti he eivöt käy seuraavalla kerralla kaupassa nuija -asenteella, koska tavoitteenani ei ole suinkaan rakentaa mitään postmodernismia rakastavista paranoidesta koostuvaa yhteiskuntaa. Silti skitsofreenikon logiikka on aika tavallista. Yleensä ihmisten maailmankuva ratkaisee sen, onko jokin asia totta, ja tämän kanssa erimielinen tuomitaan suoralta kädeltä. Tämän kritisoinnissa on silloin keskeisintä se, miksi toinen on alusta lähtien väärässä ja miksi itse on ollut alusta asti oikeassa. Kääntymistilanne ei vielä muuta tätä, eikä kääntynyt vielä tarkoita samaa kuin avomielinen, koska kääntymisen mukana myös itsekriittinen asenne voi muuttua ja poistua.

Harhoja ei ole?

New Age -henkiseen maailmankuvaan kuuluu melko olennaisena erilaisen negatiivisen poistaminen ja eräänlainen totuusrelativismi: Kaikki näkemykset ovat oikeita, toiset vain suvaitsevat toisia näkemyksiä huonommin. He korostavatkin sitä, että tämä on ratkaisevan tärkeää. Ja siksi vaikka pinnallisesti tuntuukin siltä, että New Agelle tyypillinen toiminta olisi ristiriitaista; Hehän samanaikaisesti "hyväksyvät kaikki näkemykset" mutta kuitenkin haukkuvat psykologiaa ja siinä etenkin aivotutkimusta ja lääketiedettä jossa eniten psykofarmasiaa. Kritiikin syy ei ole kuitenkaan niinkään "asian vuoksi" kuin "etiikan vuoksi". Tiedemaailma nähdään sen sisällä instituutiona, jonka olemassaolo vie muilta mahdollisuuksia.

Kuitenkin sen piirissä on yksi osa -alue, josta en pidä, koska siihen liittyy selviä vaaroja. Kysymyksessä on tietenkin harhojen osuus. Koska he ajattelevat että sivupersoona voi olla esimerkiksi henkitiedonantaja ja että tiedemaailma on paha, voi seurauksena olla esimerkiksi se, että paranoidista skitsofreniasta kärsivä ei mene lääkäriin saamaan hoitoa, vaan sen sijaan osallistuu esimerkiksi ryhmäistuntoihin. Tämän vuoksi nostan esiin kaksi melko suosittua New -Age -kannanottoa harhoihin. Tällä kertaa aiheena ei ole psykonautiikka tai "spirit molecylet" koska olen niihin liittyvistä asioista jo melko paljon kirjoitellut. Eiköhän kaikille ole jo tullut selväksi että en kannata "huumehia" ja että niiden perustelut ovat melko todistamattomalla pohjalla.

Nyt otan aiheeksi kaksi New Age näkemystä.

Ensimmäinen on Jyri Puhakan teesi; Tämä filosofihan esitti "Persoonan kieltäjät" -kirjassaan että aivotutkijat tekevät vallankaappausta. Kampanja ei ollut tieteellinen ja käytössä oli tutkimusten ja tulosten sijasta populismi ja medioiden käyttö. Puhakainen moitti fysikalismia ja etenkin siihen liittyvää reduktionismia. Lisäksi hän moitti erityisesti fyysikko Kari Enqvistiä näkemyksestä jossa maailmaa yritetään ymmärtää fysikaalisten rakenteiden kautta. Puhakaisesta Enqvist edusti uususkonto tiedejumaluuden pastoria. (Tämä on sinällään erikoista koska Puhakan teesi käsitteli psykologiaa ja psykiatriaa ja Enqvist taas on fyysikko, joka ei näitä alueita tutki. Hän ei ole edes aivotutkija.)

Puhakan keskeisin teesi oli kuitenkin se, että mitään mielen sairauksia ei ole olemassa; On vain erilaisia persoonia. Hänestä kyseessä oli vain erilaisia persoonia kohtaan kohdistettu vaino. Sairauden oireet ja ongelmat Puhakka selitti sitä kautta, että ne johtuivat sosiaalisesta eristämisestä ja hyväksynnän puutteesta, oikeampi tapa olisi hyväksyä "sairas" "erilailla terveeksi" ja että henkilöitä tulisi käsitellä persoonallisina toimijoina eikä ruumiillisina olentoina. Muu olisi tietenkin poliittista vallankäyttöä ja aiheetonta luokittelua. Puhakka oli itse asiassa kopioinut argumenttiensa sisällön suurelta osin Thomas Szaszin näkemyksiin. Hän esitti 1950 -luvulla, että aivotutkimus ei ole osoittautunut hyväksi mielisairauden mittariksi. Silloin ainoastaan kupan tiettyjen muotojen tiedettiin aikaansaavan persoonallisuuden muutoksia ja sairauksia. Hannu Lauerman "Huijaus" -kirja kommentoi tilannetta ironisesti muistuttamalla siitä että Puhakaisen kirjan ilmestymisvuotena Szasz esitti että erittäin monet mielen sairaudet, mukaan lukien psykoosit, olikin todistettu vakuuttavasti hermostollisperäisiksi. Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska litiumin keksiminen tuotti siitä erikoisen tilanteen, että se toimi maanis-depressiota eli bipolaarista mielenhäiriötä eli kaksisuuntaista mielenhäiriötä kärsiville paremmin kuin terapia. Ja tässähän vaikutetaan juuri siihen miten ihminen kokee asiat tunteillaan, eli siihen subjektiivisista subjektiivisimpaan kokemusmaailmaan. Tämä ei toki ole suora todistus, mutta antaa vahvoja viitteitä siihen että tunteet, kokeminen ja ajattelu eivät ole mitään paranormaalia joka vain "ohjaisi lihaa" ja johon ei vaikuttaisi fysikaalinen maailma koska "mieli voittaa aineen".

Puhakan näkemyksessä on kuitenkin pohjaa sen verran, että teoriassa voidaan ajatella että psykoosi onkin uuden paremman havaitsemisen muoto, ja muut olisivat tästä näkökannasta vammaisia. Mutta toisaalta aivan yhtä perusteltua "rationaalista toimintaa" on esittää että kyseessä on nimen omaan harha. Ja tämä on tietenkin tilanne "ennen empiriisiä kokeita." Puhakan argumentinrakenne onkin itse asiassa erittäin tuttu teenlehdistä näkijöiden, noituuden tai avaruusolentojen puolestapuhujien ja muiden vastaavien toimesta. Heillä on jotain, jonka edessä "tiede vain on voimaton". Ja tämän vastustaminen on tietenkin ylpeyttä koska on erityisen vaatimatonta väittää omaavansa tälläisiä erikoiskykyjä. Tälläisissä kyvyissä on kuitenkin tietty ongelmallisuus, koska niissä on kehämäisyys: Henkimaailman tietäjän, hengellisen näkijän tai skitsofreenikon puolustajan muun vastaavan tahon sana on uskottava, koska näyn takana on aito kyky. Ja kyky on aito ja uskottava vain koska sen sanotaan niin olevan ja tästä tehdään premissi osaksi loogista johtopäätöstä, josta lopputulos on looginen seuraus.

Toinen taas on yleisesti levinnyt näkemys energiakentistä ja värähtelytasoista. Lauerman kirjassa tästä esiteltiin mainioita esimerkkejä. Esimerkiksi mainittiin Se! -lehdessä ollut haastattelu, jossa haastateltava perusteli sivupersoonien johtuvan kvantti -energioista. Nimeltä mainittiin pedagogiikan professori, jolla ei ollut kvanttifysiikan tutkimusta, ja joka omien sanojensa mukaan ei ollut missään sanonut sellaista että voitaisiin sanoa että "hän ottaa nää värähtelyt, joka ei oo enää ainetta... Joka on niin pientä. Ja siellä on nää värähtelytasot. Ja tää on ihan yliopistotavaraa eikä mun keksimää." Tämä kvanttifysiikan havainto siitä että aineella ja energialla on yhteys on suorastaan kliseen tasolle noussut kikka, jolla New Agelaiset perustelevat sielu-ruumisyhteyttä. Kuitenkin tämä on lähinnä analogian tasolle. Toki on selvää että aivot ovat fysikaalisia kappaleita, joissa vaikuttaa kvanttienergioita, mutta sama sopii tietysti kiviin ja tennispalloihinkin. Yleisesti ottaen puheet värähtelytasoista eivät perustu mittauksiin. Silti esimerkiksi "Self definded Healer_Guru_and_Super_Auctority_of_Higher_Knowledge" voi esittää että "Kosmisen tason energioissa osa suodattuu henkioppaiden kautta ja korkeimmat värähtelytasot tulevat henkiolentojen kautta." (Siteeraus Markku Leinoselta.) Värähtelytasoja luokitellaan, ja näkijöillä ei ole mielen sairautta, vaan heille määritellään parhaat värähtelytasot ja he ovat siksi paremmin kokevia. Mittauksia tästä ei tietenkään ole tehty, joten yhdistelmä on lähinnä keksitty. Värähtelyä on nimetty fysiikasta lainatuilla termeillä ja niiden välille väitetään yhteys jota ei ole todistettu; Värähtelytasoja ei voida mitata laitteistolla, ja värähtelyarvion taso tulee auktoriteetin suusta. Ja tämä auktoriteetti on auktoriteetti koska on itsensä sellaiseksi määritellyt.

Lisäksi tässä värähtelytasoihin perustuvassa luokittelussa on selvä ad hominem -sävy, koska erimieltä oleville vain määritellään huono värähtelytaso, eivätkä nämä voi puolustaa kunniaansa menemällä objektiiviseen värähtelytasojen mittaajaan. Näkijän mielestä "väärässä olevat" luokitellaankin "suoraan" henkisiltä kyvyiltään "vajaiksi". Tässä siis syyllistytään aivan samaan, kuin mistä he syyttävät muita: Vallankäytöllisellä asemalla syyllisteään toinen. Tämä on olennaista, kun muistetaan että New Agen harjoittaja ei saisi tälläistä tehdä. Tässähän ei itse asiassa hyökätä tiedenäkemystä vastaan -hehän käyttävät sen terminologiaa saadakseen tieteeliseltä kuulostavan säväyksen - vaan tietyn näkemyksen edustajan persoonaa vastaan.

Pinnallisesti tähän liittyvä argumentti on identtinen: He väittävät että heillä on kyky joka ylittää muiden tiedot ja tieteen rajoitukset. Molemmat myös kritisoivat tutkimuksia joissa näkyjä selitetään uniksi, hallusinaatioiksi, valemuistoiksi, sepitteeksi tai mielenhäiriöksi. Siksi varmaan moni New Agen kannattaja tukee innolla molempia. (Itse asiassa olen huomannut että jokainen kakkosversion ystävä ei ole Puhakaisen ystävä, mutta en ole vielä törmännyt ainoonkaan Puhakaisen kannattajaan joka ei olisi toisissa yhteyksissä tukenut toista versiota.) Kuitenkin ne ovat keskenään täysin ristiriidassa, koska Puhakaisen näkemyksessä sairaus ei ole neurologiaan tai fysiikkaan sidottavissa, kun taas värähtelytasojen hienous perustuu juuri tähän "namesdroppingiin" ja "termienviljelyyn" - ja jopa "lähdelistaukseen" jossa väitteen perään laitetaan pitkä listä lähteitä, jotka paljastuvat yleensä joko irrelevanteiksi, väärin ymmärretyiksi tai aatteen kannattajan populaarikirjoiksi, tai jopa argumentoijan omiksi populaarikirjoiksi- jonka seurauksena se ikään kuin näyttää tieteelliseltä ja lujasti fysiikkapohjaiselta. Ensimmäisen mukaan aivotutkimus, fysiikka tai luonnontiede ei voi huomata mitään yhteyttä jolla voisi erottaa psyykkisesti poikkeavan(joka tulkitaan sairaaksi tai näkijäksi) ja normaalin välillä. Mutta jälkimmäisen mukaan heidän välillään on olennainen fysiikkaan sidottu yhteys, värähtelytaso.