Silinteri ; Eli hullusta hatuntekijästä ja vähän muustakin

Näin "Myytinmurtajien" autiosaarispesiaalin jossa Adam Savage ja Jamie Hyneman tekivät kaikenlaisia asioita jeesusteipistä. Adam Savage teki siinä muun muassa hatun. Siitä tuli aika hieno, joten päätin rakentaa itselleni sellaisen. Minun hatustani ei tullut yhtä hienoa kuin Savagen hatusta. Mutta siitä tuli arvokkaampi. Sillä siitä tuli silinteri. Ja vaikka se on tehty teipistä, se on itse asiassa melko napakka. Se kestää myös vettä. Ja vaikka teippi tarttuukin hyvin, sitä voi pitää päässä tukan kanssa ilman että karvoja jää hattuun. Hattu on täysin funktionaalinen.

Silinteri päässä on kunniakasta juhlia kun Suomi täyttää pyöreät 97 vuotta. Ilme nöyränä. Samalla kuitenkin korostui se, miten hattu itse asiassa on mennyttä maailmaa. Esimerkiksi presidentti Niinistön virkaanastujaisten silinterihatun käyttäminen ei sujunut kovin luontevasti. Linnanjuhlissa silinteri kruunaa vanhan miehen jäljitelmää.

Itselleni oma silinterini toi mieleen enemmän hullun hatuntekijän kuin klassisen arvokkaan liikemiehen. Materiaalivalinnalla, sekä tekijän taidoilla - puhumattakaan itsekriittisen rehellisistä arvioista tekijän mielenterveydestä - on luonnollisesti vaikutusta tämän arvion tekemiseen. Mutta hullun hatuntekijän kohdalla on pakko korostaa että nykyisin hatuissa on jotain arjesta irtauttavaa, kenties jopa karnevalistista. Historiallisesti katsoen miehillä on kuitenkin yleensä ollut hattumuotia. Hattu on kuulunut arvokkaaseen pukeutumiseen.

Nyrkkisääntönä voikin sanoa että nykyään hullut tekevät hattuja. Ennen hullut valmistivat niitä. "Liisa Ihmemaassa" ei ole syy miksi otan hullun hatutekijän keskiöön. "Mad as a hatter" -sanonta nimittäin on vanhempi kuin kyseinen teos. Ja se perustui ihmisten havaintoihin maailmasta. Ihmiset eivät ole menneinä aikoina olleet tyhmiä. Tai siis oikeastaan ovat, mutta eivät sen kummemmin kuin modernit nykyihmisetkään. Syynä oli se, että hatuntekijät joutuivat työnsä puolesta käyttämään paljon elohopeaa. Ja tämä yliannostus johti erilaisiin oireisiin ; Näkökentän hämärtyminen, kuurous, hermosolujen tuhoutuminen, vapina ja muut vastaavat vaikuttivat käytökseen, järjenlahjoihin ja mielenterveyteen. Sivutuotteena oli usein myös Korsakoffin oireyhtymä, jossa muistin huonous pistää ihmisen konfabuloimaan hyvin vakavasti.
1: Vastaavasti voi olla hyvä tässä yhteydessä mainita että puheet "crazy cat lady" -konsepti on mielenkiintoinen koska on vaikeaa sanoa onko kissan kanssa erakoituminen syy vai seuraus. On totta että hullut ihmiset kärsivät usein sosiaalisia seurauksia. Kissa sen sijaan ei tuomitse. Ja kissa selviää omillaan itsellisemmin kuin koira, joten se voi sopia joidenkin mielenterveysongelmien kanssa yhteen vähemmän katastrofaalisesi. Toisaalta kissojen ulosteista voi saada toksoplasmoosin, kun Toxoplasma gondii -alkueläin siirtyy ihmiseen. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyspuoleen ja käyttäytymiseen.
2: Sen sijaan "batshit insane" ei ole syntynyt oivalluksesta. Ihmisten pötypuheiden puhumiseen on yleisesti liitetty kakkavertauksia. Suomessakin puhutaan hevonpaskasta, mutta ulkomailla myös häränpaska (bullshit) kelpaa vertailukohdaksi. Ja lepakonkakka on ollut vain yksi vaihtoehto muiden ohessa. Toisaalta tunnetiloissa on käytetty sellaisia ilmauksia kuin "to go apeshit" ja "to go batshit". Käsitteen synty on siis etymologinen ja siihen ei liity lääketiedettä. Siitä huolimatta että joskus lepakon guanossa on sientä (Histoplasma capsulatum) joka taas aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia. Yhteys voisi olla mutta ilmeisesti ihmiset eivät ole olleet niin usein lepakoiden ja vain lepakoiden kanssa lähitekemisissä jotta yhteyttä olisi huomattu.

Suomen itsenäisyyteen tämä kaikki liittyy taas oleellisesti. Montaakin kautta.
1: Esimerkiksi puheet "hulluista suomalaisista" ovat yllättävän yleisiä. Heini Kilpamäen "Suomalaisen tyhmyyden ylistys" tietää kertoa että Sven Tuuvasta lähtien Suomessa on arvostettu myös tyhmiä sankaruuteen kykenevinä. Tyhmyyttä on pidetty jopa osana kansanluonnetta. Ja tämän näkemyksen näyttävät jakavan myös ulkomaalaiset ; Jos joku ihmettelee miksi venäläinen huutelee rajan yli "tsuhna, tsuhna", on taustasanana juuri tyhmyyteen viittaava sana. Tämä opettaa uusia puolia Extreme Duudosoneista. ; Emme kenties ole sen tyhmempiä kuin muutkaan mutta olemme ottaneet hulluuden ja tyhmyyden osaksi identiteettiämme. Se muuntuu miltei mutkattomuudeksi, perusasioiden mukaan elämiseksi. Ja muiksi hyviksi asioiksi. Sekä mahdollisesti myös suureksi määräksi perussuomalaisten parhaita sloganeita. (Kuin myös muiden puolueiden mutta he ovat identiteetiltään muita vahvemmin juuri suomalaisuuteen sitoutuva puolue.)
2: Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka kaikki arvostavat älykkyyttä, viisautta ja sivistystä, on kansakunnan hyvyyttä mitattava sitä kautta miten se kohtelee kaikista heikoimpia. Siksi se että hullu hatuntekijä juhlii suomalaisuutta on paljon merkityksellisempi ja paljon enemmän maan hyvyydestä kertova aktio kuin se että joku sikarikas shampanjaporho juhlii ökybileissä toisia kansakunnan suurmenestyjiä kätellen. Se, että rikkaimmilla, älykkäimmillä, menestyneimmillä ja muilla menee hyvin ei ole mikään saavutus. Suomen olisi helppoa tehdä se. Mutta sen sijaan hullun hatuntekijän kiitos on ikään kuin ansaittava. Siihen ei riitä se että läimii itseään ja teräväolkapäisiä kavereitaan yhteisvoimin selkään, kaveripiirissä.

Siksi on hienoa juhlistaa maatamme silinteri päässä. Tehkää tekin omanne! Toimikaa siten, että 97 vuosi on pyöreä vuosi. Että juhlikaa huuli pyöreänä!

I am ja jerk - or is someone jerking me?

Minulla on merkittävän usein nukahtaessa eitahdonalaista nytkimistä (hypnic jerk). Ilmiö ei ole mitenkään merkittävän harvinainen. Ja yleisesti ottaen se on lähinnä koominen. Ilmiön takana on se "arkielämässäkin ilmiselvänä otettu asia", että tietoisuus ja ruumiin hallinta unessa on erilaista kuin valveilla. Tai kuten Tom Stafford asian asettelee, "Nobody knows for sure what causes them, but to me they represent the side effects of a hidden battle for control in the brain that happens each night on the cusp between wakefulness and dreams."

Eilen illalla yritin valmistautua nukkumaanmenoon. Minua huvitti haeskella selkounia (lucid dreaming), pitkästä aikaa. Sopivan mielentilan löytäminen ei tuntunut vaikealta, jotkin asiat vain ovat vähän kuin polkupyörällä ajo. Oli hyvin erikoista nukahtaa, koska pystyin jollain tasolla olemaan tietoinen siitä mitä tapahtuu. Ja sitten kävi se, mitä ei koskaan aikaisemmin ole käynyt. Eli tämä sopiva mielentila kohtasi tämän nytkimisen.

Kokemus oli hyvin erikoinen, koska nimenomaan yritin olla nytkimättä. Ja tuntui että omalla tahdollani oli vaikutusta. Oli kuitenkin ponnisteltava. Ja siltikin tuntui että selkärankaan ja selkään kasautui jännitystä johon sai helpotuksen vain antautumalla nytkeelle. Lisäksi asiaa vaikeutti se, että kun sitten kivenkovaan päätin että nyt keskityn vain siihen että nytkin vain kun haluan, niin pian huomasin nytkiväni ja koin halunneeni tämän vaikka olin juuri ihan itse päättänyt toisin. Enkä voinut tietää onko tämä lyhytjännitteisyyttä vai konfabulointia. Kokemus oli sen verran omituinen että siitä ei voinut muuta kuin nousta.

Mielestäni tämä yksittäinen tilanne on sellaisenaan hyvin mielenkiintoinen ajatuskoe vapaan tahdon kohdalle. Monet kompatibilistit määrittelevät vapaata tahtoa sellaisella tavalla että se hieman eroaa monien muiden tavasta nähdä vapaa tahto. Tässä vapaa tahto rinnastuu autonomiaan. Johonkin josta Schopenhauer sanoi "Man can do what he wills but he cannot will what he wills." Eli vapaa tahto tarkoittaa sitä että voi tehdä mitä haluaa, ei sitä että päättää mitä haluaa. Oli selvää että tuossa tilanteessa sekä nytkiminen että sen vastustaminen olivat peräisin omista aivoistani. Silti kyseessä tuntui olevan jonkinlainen hyvin syvällinen konfliktitila.
* Itse unen ja valveen välinen konfliktitila on jo itsessään jonkinlainen kina. Molemmat, sekä uniminä että valveminä ovat "minä". Mutta ilmeisesti jotenkin oleellisesti eri tavoilla.
* Refleksitasolla ei ole välttämättä mitään tunteita. Esimerkiksi nukahtamisnytkintä on liitetty ajatukseen siitä että nukahtaminen tuntuu putoamiselta ja siihen reagoidaan reflekseillä kuten puusta putoava lisko tai muu mönkijäinen. Heilutetaan jotta voidaan tarttua johonkin, mihin tahansa.
* Päätös olla nytkimättä taas on enemmänkin tunteita ja päätöksentekoa. Useinhan nämä irrotetaan toisistaan, mutta juuri tässä kohden ne tuntuvat relevanteilta yhdistää. Entä jos tunteet ovat reflekseille hieman samaa kuin tietoinen ja työläs tietoinen analyysi on intuitiivisille päätöksenteoille? Eli ne tekevät samoja asioita mutta tietoisuus otetaan käyttöön vasta kun ongelmat ovat sellaisia että niihin ei ole totuttu tai ne ovat jotenkin muutoin niin hankalia että "nopea riittävän hyvä ratkaisu ei riitä".
* Halutessa sitä voisi kenties luoda lisäkonfliktia tunteiden ja järkeilyn välillä. Tämä lajityyppi on suosittua kulttuurissamme, joten selvästi näidenkin välille saadaan rakennettua jotain.
* Lisäksi olisi päätettävä milloin "vapaa tahto" on oma päätös ja milloin sitä voi ylipäätään sanoa konfabuloiduksi? Onko tälläistä eroa ylipäätään olemassa?

Kun mietitään mitä vapaa tahto on, joudutaan selvästi ottamaan kantaa hyvin moneen kysymykseen. Jos ei muuten niin sen vuoksi että voitaisiin vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen kuin siihen että mitä helvettiä minä oikein puuhasin eilen nukahtaessani...

Torpataan mieli

Mikael Torppa kirjoitti blogiinsa ajatuksen siitä että ateistit olisivat salakuljettaneet kristillisiä ajatuksia ideologiaansa. Otsikoksikin tuli "Vapaa-ajattelun perusta on Raamatussa". Ydinmehu tiivistyy lauseeseen "Vapaan tahdon perusta on Raamatussa ja tämä Raamatun ilmoitus ihmisenluonteesta vastaa todellisuutta ja jokapäiväistä kokemusmaailmaamme. Usko ihmiseen Jumalan kuvaksi luotuna olentona on perusta uskolle ihmisen järjellisyyteen ja moraaliseen vapauteen. Materialistitkin joutuvat lainaamaan kristinuskosta käsityksen ihmisen järjellisyydestä - tahdon vapaudesta ja moraalista sillä darwinistinen materialismi ei anna järkiperäisiä syitä näille todellisuudessa havaittavissa oleville asioille." Torpan ajatukset ovat varsin yleisiä. Mutta kovin syvää osaamista niihin on vaikeaa liittää.

Johdonmukaisuusongelma.

Ensimmäinen ja näkyvin asia on siinä että Torppa ei ole lausunnoissaan johdonmukainen. Sillä loppulausuma on koherentti ja missään nimessä mielekäs jos ja vain jos vapaa-ajattelijat uskovat vapaaseen tahtoon. Muta toisaalta Torppa nimenomaan väittää että vapaan tahdon kieltäminen olisi oleellinen osa naturalismia. "Tällaisen todellisuuskäsityksen mukaan ei voi siis olla syntiä ja ihmisen ajatukset ja teot ovat vain hänen luontainen ominaisuus joita ei ole valittu ja joita ei voi muuttaa. Tämän vuoksi materialistit vastustavat suuresti esimerkiksi homoseksuaalisuutta synnin valintana." Jos naturalistit eivät usko vapaaseen tahtoon he eivät lainaa yhtään mitään kristityiltä eikä heillä ole mitään ongelmiakaan. Jos he kieltävät vapaan tahdon eivät he koe ongelmaksi sitä että he eivät sitä voisi selittää.

Siksi olisikin mielenkiintoista tietää että materialistit ovat inkompatibilisteja tai muuten vapaata tahtoa kiistäviä. "Massachusettsin teknillisen korkeakoulun (MIT) professori Steven Pinker sanoo että "ihmismieli on vain monimutkainen tietokone"." ... "Materialisti Richard Dawkins onkin sanonut että olemme "robotteja jotka on sokeasti ohjelmoitu säilyttämään itsekkäät molekyylit jotka tunnetaan geenien nimellä"." ... "Evoluutiopsykologi Adrian Rainen mukaan käyttäytymisemme ei ole pohjimmiltaan muuta kuin biologiaa. Tässä valossa materialistisen maailmankuvan mukaan mitään todellista oikeaa ja väärää (moraalia) ei voisi olla olemassakaan koska ihmiset olisivat vain sellaisia miksi luonnonvalinta on heidät sattumalta kehittänyt ja ohjelmoinut." niin miten niin he lainaavat kristillistä käsitystä vapaasta tahdosta? (luonnonvalinta ei ole perustaltaan satunnainen, mutaatio on. Torppa ei siis osaa edes luonnonvalinnan perusteita, joten asiantuntemattomuuden syvyys mielenfilosifiassa ei yllätä. Dunning-Kruger -efekti selittää loput luennointitarpeesta.)

Tämä sisäinen ristiriita tuhoaa argumentatiivisesti koko Torpan ajatuksen sisällän. Toki ymmärrän että hänen yrityksenään on vedota siihen että vapaa tahto ei sovi "naturalismiin". Mutta kun hän lainaa tähän "naturalistien" lausuntoja, niin hän ei voi todistaa konseptien lainaamista jos ne päinvastoin osoittavat että "naturalistit" hylkäävät tämän kristittyjen esityksen. Tämäntasoinen sekoilu kertoo siitä että mielenfilosofian osaamattomuuden lisäksi Torpalla on syviä vaikeuksia arguementoinnin koherenssin ja tätä kautta yleisen loogisuutensa kanssa. Jo tämä yksinään riittää kumoamaan Torpan argumentoinnin, korjaan, yrityksen argumentoida.

But it got worse.

Lisäksi Torpan tapa käsitellä mielenfilosofiaa on varsin omituinen. Hän ei esimerkiksi käsittele ns kompatibilismia. Tämä on hyvin hämmentävää, sillä se on hyvin suosittu mielenfilosofinen suuntaus. Ja se itse asiassa on koherentti naturalismin kanssa. Sen ytimessä on yleisesti ottaen se että vapaata tahtoa määritellään hieman eri tavalla kuin tavallisesti. Mutta tässä on kysymys vapaan tahdon määritelmästä. Jos kysytään onko vapaata tahtoa, niin tämän kanta on nimenomaan se, että vapaa tahto on ja se on täysin yhteensopiva jopa deterministisen maailmankuvan kanssa.

Tässä mielessä onkin surullista todeta Torpan itse asiassa käyttäneen lähteenään lähinnä Tapio Puolimatkan "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjaa. And philosopher of mind Puolimatka is not. Voidaan itse asiassa sanoa Puolimatkan sortuvan samaan filosofiseen virheeseen kuin mihin hän on sortunut Alvin Plantingan kohdalla. Todistushan ei koske enää sitä että onko vapaa tahto missään määrin mahdollinen jos naturalismi on tosi. Siinä ytimessä on se, että jos kristitty saa siirtää kristittyjen perusoletuksia vapaasta tahdosta ja sen luonteesta niin ne eivät ole yhteensopivia naturalismin kanssa. Joka on aivan eri asia. On nimittäin aivan eri asia väittää että tietty näkemys vapasta tahdosta sopii vaikeasti yhteen naturalismin kanssa kuin että kaikki. Puolimatka kritisoi partikulaaria naturalismia, kristittyjen ehdoilla, ja sitten pelleilee että se että naturalistit ovat ristiriidassa teistien premissien kanssa että tämä olisi mikään ongelma ainoallekaan naturalistien oikeasti kannattamalle näkemykselle. Toki asia on ymmärrettävää. Onhan samaa sotkua tehty objektiivisen moraalinkin kanssa. ; Karkeasti henkenä on se, että objektiivinen moraali ja moraalittomuus sidotaan "syntiin" tai muuhun teologiseen ja sitten ihmetellään että tämän yhteensopimattomuus naturalismin kanssa olisi ongelma. Kuitenkin esimerkiksi Sam Harrisin tapa määritellä moraali johtaa siihen että se on täysin koherentti naturalismin kanssa. Tämä ei toki ole kristittyjen "platonistista moraalia", mutta se on kuitenkin pysyvää ja objektiivista sanan empiirisessä mielessä. (Se onko tämä määritelmä tosi on sitten eri asia. Mutta niinpä kristitytkin nojaavat siihen että he olettavat mitä objektiivinen moraali on ja minkälainen metafysiikka sen takana on.)

Lisäksi Torpan ja Puolimatkan käsitystä voikin lähestyä mielenkiintoisesti ottamalla esiin hienon tieteenfilosofisen mielenfilosofiateoksen jota voi ostaa mistä tahansa hyvin varustetusta kirjakaupasta. "The MIT pressin" kautta julkaistu Mark Balaguerin "Free Will as an Open Scientific Problem" nimittäin tarkasti ottaen tekee sitä mitä Torppa ei ole tehnyt. Hän nimittäin käsittelee vapaan tahdon olemassaoloa ongelmana johon tiede voisi vastata kyllä tai ei. Hän on siitä kiinnostava että hän ohittaa edellämainitsemani kompatibilismin ja lähestyy asiaa hyvin klassisen vapaan tahdon mukaan (libertarian free will). Kirja on siitä kiinnostava että se selittää millä ehdoin naturalisti voisi sanoa että hänellä ei ole vapaata tahtoa ja millä ehdoin hän voi sanoa että hänellä on vapaa tahto. Molemmat nojaavat pelkästään luonnontieteellisiin konsepteihin. Argumentaatio on koherenttia. Mielenkiintoista on, että Balaguer ei ratkaise onglemaa vaan jättää sen toistaiseksi auki. "Whether human beings possess libertarian free will is a wide-open empirical question". Hän selittää millä ehdoin indeterminismi voisi ja milloin ei voisi johtaa vapaan tahdon olemassaoloon naturalistisessa ympäristössä. Ja milloin vapaa tahto olisi tietoisuuden luoma illuusio, narratiivinen konfabulaatio (jotka ovat neurologiassa tuttuja). Näin ollen naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon kanssa. Ja naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon poissaolon kanssa.
1: Torpan tapa käyttää "ei voi selittää" -käsitettä on sellaista sotkua joka on tyypillistä kreationisteille jotka eivät osaa pätkääkään tieteenfilosofiaa, kuten esimerkiksi selittämis -sanan merkitystä tieteessä. Selittäminenhän voi tarkoittaa sitä että (a) asia on ristiriidaton selitettävän piirteen kanssa (b) selittäjä selittää miksi asia on noin eikä jollain toisella tavalla. a -kohdassa piirteen olemassaolo falsifioi teorian koska se on ristiriidassa havaintojen kanssa. b -kohta taas kertoo että asia vaatii kenties lisätutkimusta. Torppa yrittää selvästi kumota sen että naturalistilla olisi vapaa tahto. Hän parhaimmillaan kuitenkin argumentoi että joillain naturalismin sisällä olevilla perusoletusseteillä on mahdollista olla uskomatta vapaaseen tahtoon. Joka on aivan eri asia.

Sekä vapaa tahto että sen puute ovat tällä hetkellä sopusoinnussa naturalismin kanssa, ja syynä on se että tietyt asian kannalta oleelliset kysymykset eivät ole vielä tiedossa. Ja kyse ei ole metafysiikasta vaan mittaustarkkuusasioista. Neuroneista tiedetään paljon mutta aivot eivät ole läpeensä selvitetyt. (Eli aivotutkimus ei ole muuttunut turhaksi. Tutkimuksen tehtävänähän ei ole etsiä tukea omalle maailmankuvalle, eli jotenkin argumentoida sen puolesta mitä jo nyt tiedetään. Vaan tuottaa tutkimusta joka tuottaa lisätietoa. Aivotutkimukselle voidaan siis rajata tutkimuskysymyksiä joihin voidaan saada vastauksia ja tätä kautta se on hedelmällinen.) Balaguer luottaa siihen että tarkempi käsitys aivojen toiminnan yksityiskohdista yhdessä fysiikan näkemysten kanssa riittää. Siksi ei ole ihme että naturalisteista löytyy esimerkiksi Jerry Coyne joka on jopa rasittavissa määrin inkompatibilisti. Selvästi Puolimatkalla ja Torpalla onkin ongelmana se, että heillä ei ole mielenfilosofian perusosiot kovin hyvässä hallinnassa.

Kognitiotieteen opinnoissa tuonlaisella johkaamisella ei olisi saanut edes yhtä kurssiosiota läpi. Jonkun tulisi kenties kertoa mielenfilosofeille että vapaan tahdon ongelma on ratkaistu lopullisesti ja että vaikka filosofeilla on niitä kohrentteja järjestelmiään julkaisuissa niin ne ovat väärin koska Puolimatka on "maikantutkinnollaan vittu pähittänyt teidät kaikki kahdella lauseella jotka ovat peräisin jokaisesta alkeellisesta esikurssilaisten megamogista".

But it got even worse.

Mutta lento ei riitä edes teologiaan. Sekään ei toimi. Kun Torppa esittää että "Raamatun syntiinlankeemus opetus todistaa sen että Luoja Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon valita. Luoja Jumala antoi ihmiselle ohjeet (lain) jonka kautta Jumala ilmoitti miten ihmisen tulisi elää hyvää Jumalan tahdon mukaista elämää. Jumala ei kuitenkaan tehnyt ihmisestä konetta (robottia) joka ei voisi toimia vastoin ohjelmointiaan vaan Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon valita." olen siinä yhtä mieltä hänen kanssaan että kristitty voi uskoa vapaaseen tahtoon. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että esimerkiksi Puolimatka monessa paikoin itsekin innolla lainaa Jean Calvinin näkemyksiä teologiasta. Ja Kalvinismissa ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se kun sotisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Päätökset ovat predestinoituja. Kalvinismissa ihminen ei ansaitse pelastusta edes sillä että hän itse valitsee uskon. Se, että Jumala käskee ja tätä ei totella ei ole sama kuin että valinta olisi vapaan tahdon mukainen. Jos Aatamilla oli aivot jotka estivät häntä tekemästä toisin. Predestinaatio kertookin että sielu ei ole sama kuin vapaa tahto. Ei "supernaturalismikaan" automaattisesti selitä tai johda mihinkään vapaaseen tahtoon.

Tämä ei tosin yllätä Torpan kommenteissa livahtaa muistutus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia. "Were you there" -argumentin ongelmana on se, että Puolimatka ja monet muut kreationistit, mukaanlukien Torppa, korostavat usein sitä että maailmankuva ohjaa tiedettä ja tieteentekoa. Ja tässä tärkeänä osana on se, että tieteelle ei ole demarkaatiokriteereitä. Falsifioitavuus ja muut ovat "naturalistien maailmankuvallista peliä". Kuitenkin jo ajatus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia jos ei ole itse ollut siellä on sellaisenaan demarkaatiokriteeri. Jatko-ongelmia tulee siitä että menneisyyden tuktimuksen ongelmaksi nähdään aina jonkinlainen "induktofobia". Ja kuitenkin Paleyn argumenttia voidaan sitten käyttää esimerkiksi Behen RC -laitteistossa vaikka se perustuu analogiaan joka taas on induktiivinen perustelurakenne. Johon ei siis voisi luottaa. Lisäongelmia tulee siitä että kreationistit kuitenkin luottavat historiantutkimukseen eli luottavat siihen että kirkonkirjoista voidaan selvittää tietoja 1500 -luvulta. Tätä tarvitaan myös koska Raamattu on kreationisteista "Jumalan itsensä silminnäkijätodistusta omista teoistaan". Eli vaikka Aatamia ei ollut luomisen ensimmäisenä päivänä läsnä, niin Jumala on kertonut tämän. Mutta mistä me tiedämme että jokin paperi on silminnäkijäkertomus jos emme ole olleet paikalla katsomassa? Voimmehan me nykyäänkin huijata päivämääriä ja valehdella silminnäkijyydestä. Lisäongelmia tulee myös siitä että Puolimatkan lujasti kannattama warrant -ajatus johon Torppakin viittaa aina kun esiin tulee että "naturalistit eivät voi tehdä tiedettä" - johtaa siihen että me voimme tietää hyvinkin luotettavasti maailmasta ja sen tapahtumista. Että ihmisen järki ja tiede selittää itse asiassa likimain kaiken. Tämä taas on täysin yhteensopimaton sen ajatuksen kanssa että ainoastaan silminnäkijyys on luotettavaa tutkimusta. Mutta toisaalta tämä tiedostetaan siinä määrin että harva kreationisti valittaa silminnäkijyyden puutetta silloin kun käsillä on propabilistinen argumentointi vaikkapa siitä miten evoluutio voi tai ei voi tuottaa jotain ja miten tämä voidaan falsifioida (=tietoa asioista joita ei voi tapahtua menneisyydessä). Ja jotka luottavat että antrooppinen periaate ja siihen läimityt pienet todennäköisyydet argumentoivat vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta (=tietoa asioista joita on tapahtunut menneisyydessä). Tämä kreationistien sekamelska ei pidä sisällään mitään johdonmukaista. Se koostuu ns. domeenispesifeistä argumenteista joiden tehtävänä on tarjota ratkaisuja. Johdonmukaisuus ei kiinnosta, ja siksi kokonaisuus onkin syvästi ristiriitainen eli sellainen jota kukaan rationaalinen ihminen ei voi edes lähtökohtaisesti kannattaa.

Edellämainitussa Puolimatkan kirjassa onkin syvänä ongelmana se, että se on taannut itselleni että Puolimatka ei enää ole lainkaan filosofi. Aikaisemmissa kirjoissa on ollut paljon sellaista josta en ole pitänyt ja jota en ole nähnyt päteväksi argumentaatioksi. Mutta niissä on kuitenkin haettu filosofista otetta jossa on vaihtoehtojen pohdintaa. "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on selvästi sen suuntainen että sitä pitäisi kutsua enemmänkin jonkinlaiseksi kulttuuriteokseksi. Puolimatka on siinä enemmän klassisen kreationistisen maailmankuvan kannattajan yleisten tunteiden tulkki kuin mikään argumentoija.
1: Kirjassa paistaa läpi henki siitä kuin se olisi kirjoitettu siten että ensin on koottu kliseinen pitkäksivenytetty eiargumentoitu mielipidekirjoitus. Siinä on esitetty omia mielipiteitä jotka tässä tapauksessa sattuvat olemaan yleisiä nykyajan TV7 katsovien apologeetiikan ystävien parissa. Sitten teksti on muutettu jonkinlaiseksi osoitukseksi omasta lukeneisuudesta. Tämä on tehty siten että jos itse ollaan mieltä A, niin on etsitty lainaus jossa joku filosofi on ollut mieltä A. Ja tämä nimi mainiten on sitten muutettu lähteistetyksi väitteeksi. Menetelmässä ongelmana on se, että filosofia on äärimmäisen monenkirjava ja on selvää että lähes mitä tahansa mielipidettä vastaamaan saadaan joku kuuluisa filosofi. Näin ollen argumentaatiota ei tavallaan enää tehdä vaan lähteistykset ovat enemmänkin sitä että omat näkemykset yritetään sitoa eri perinteisiin. Lopputuloksena saattaakin olla se että yhdessä paikassa otetaan kalvinistista käsitystä vaativa vakaumuskokemus ja sitten myöhemmin ihmiskuvaa muutetaan sellaiseksi jossa on vapaa tahto. ; Tämänlainen  lähteiden/nimien tiputtelu onkin sekoitelma cherry pickingiä jossa etsitään joku joka on samaa mieltä ja uskotaan että nimi muuttaa mielipiteen auktoriteetillaan todistetuksi tosiasiaksi. Älyllisesti tämänlaisen tekeminen ei ole kovin vaikeaa. Ja se onkin suoraan sanoen verrannollinen ns. paskan kiillottamiseen.
2: Puolimatkan teosta tuntuu kuvaavan myös sen tason kliseisyys että uskon että jos ottaisimme Puolimatkan kirjastokortit ja hakisimme teokset joita hän on lainannut yliopiston kirjastoista. Ja läimisimme tämän yhteen niiden kirjojen kanssa joita häneltä löytyy hyllystään, niin voitaisiin olla varmoja että listassa olisi yllättävän vähän primäärilähteinä niitä teoksia joita lähdeluettelossa on. Sen sijaan hyllystä löytyisi aivan luettavissa ja käsitettävissä oleva määrä kristillistä kirjallisuutta joissa näitä lähteitä on sitten lainattu ja quote minetetty kunnon klassiseen kreationistityyliin. Teoksessa ei paista ainutlaatuisuus ja argumentit joita ei ole kuultu muualta. Tämä teos on selvästi tehty kristityn toimesta kristillisen apologetiikkakirjallisuuden kautta tiivistäen muille kristityille. Tämän voisi tietysti arvata jo nimestä. Puolimatka on nähdäkseni jossain määrin antanutkin periksi ajatukselle siitä että aiheesta keskusteltaisiin ja että debatointi ja argumentointi olisi jotenkin oleellista. Hän tiivistää kristittyjen kliseitä ja liittää niitä eri filosofeihin. Laatu ei prosessissa parane, koska tuontyyppinen asia voidaan riittävällä lukeneisuudella tehdä aivan mille tahansa näkemykselle.

Kaiken kaikkiaan.

Torpan teksti on yhtä typerä kuin hänen lausuntonsa ; "On olemassa lukematon määrä esimerkkejä siitä miten paatuneetkin rikolliset ovat uskoontulon myötä tehneet parannuksen ja alkaneet elämään hyvää ja lainkuuliaista elämää - vapaan tahdon seurauksena. He ovat biologisia todisteita siitä että ihmisellä on vapaa tahto valita. Materialistinen maailmankuva ei vastaa sitä todellisuutta jossa elämme." Argumentin ydinhän on se, että maailma ei voi olla deterministinen jos asioissa tapahtuu muutoksia. Kuitenkin jos me olettaisimme deterministisen todellisuuden jossa mekanistiset pallot kimpoilisivat toisistaan, niin tottakai eri pallojen kohtaaminen voisi muuttaa liikesuuntia. Nämä muuttumiset eivät kuitenkaan kumoaisi determinismiä. Determinismi kun on yhdenlainen näkemys syy-seuraussuhteesta, kun taas identtisenä pysyminen ja aina samanlainen toiminta vaatisi muuttumattomuutta joka olemukseltaan kyseenalaistaa sen että olisi syytä tai seurauksia. Paikallaan pysyvä muuttumaton maailma ei liiku, siinä ei tapahdu mitään eikä siinä siksi ole syy-seuraussuhteitakaan.

Jo alkeellisen mielenfilosofian opiskelun kautta on ilmiselvää että "muutit mielesi - siis uskot vapaaseen tahtoon" ei ole mikään argumentti. Sillä kenties mielenmuutos johtuukin jostain hyvin vahvasta. Esimerkiksi jos ajattelemme uskoontuloa, siinä tuntuu usein olevan sen tyylistä vastaansanomattomuutta joka normaalilla ihmisellä tulee esiin lähinnä rakastuessa. Ei siinä valita että tuohon ihastutaan, vaan sitä kohdataan jotain sellaista joka vie mukanaan omasta tahdosta huolimatta. Tämänlaatuinen mielenmuutos johtaa siihen että vaihtoehtoja ei ole. Tämänlaatuisen voidaan nähdä viittaavan nimenomaan vapaan tahdon puutteen suuntaan. Että asian A läsnäolo muuttaa käytöstä tavalla B, joten A determinoi muutosta B, tai ainakin vaikuttaa siihen hyvin voimakkaasti tavalla joka on äärimmäisen eisatunnaista ja variaatiopainotukseltaan kaikkea muuta kuin vapaata.

"Ei tarpeeksi lähellä kuollut" -kokemus

"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."

Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.

Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.

Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.

Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.

Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.

---

Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?

Reikää ei ole.

"Black Box" -sarja on, heikosta alustaan huolimatta, kehittynyt tarinallisesti. Kolmannessa jaksossa esille nostettiin erityisen hyvästä episodimuistista nauttiva lääkäriharjoittelija. Hän oli tottunut tuomaan muististaan detaljeja, jotka ovat tarkistettaessa älyttömän osuvia. Hänellä oli kuitenkin aivokasvaimen vuoksi heikentynyt muisti tavalla johon liittyy konfabulointia. Jolloin hän kertoo detaljeja ja kokee muistavansa ne. Ulkopuolisen on hyvin vaikeaa nähdä eroa näiden kahden välillä. Ja se, mikä toistuu televisiosarjoissa ja Kemppisen blogauksissa on hyvä muistaa. Moni ajattelee että aivot havaitsevat ja ymmärtävät ja tulkitsevat. Että aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta jos minulta kysytään - ja miksipä ei kysyttäisi - sanoisin aivojen tärkeimmäksi tehtäväksi sen, että ne täyttävät aukkoja. Ne luovat illuusion kokonaisuudesta.

Ja tässä "Black Box" -sarjan teemat toimivat yllättävän osuvasti ja kiinnostavasti. Muisti ei ole objektiivinen varasto ja usein muistaminen on subjektio, joka ei kerro sitä onko muisti luotettavaa vai ei. Siksi hyvämuistisuus tuleekin tarkistaa muuten kuin muistajan varmuudella. Ja sillä miten monta detaljia tämä kykenee tuottamaan. Detaljien osuvuus on se tärkein asia. On katsottava onko tiettynä päivänä todella ollut tiistai. Ja keitä on dokumentoidusti ollut paikalla ja keitä ei. (Aivokasvaimen kohdalla tämänlaiset huomiot voivat olla elämän ja kuoleman kysymys, ainakin televisiosarjoissa ja miksei teoreettisesti jossain äärimmäisen epätodennäköisessä skenaariossa myös oikeassa elämässäkin.)

Jos mietitään niinkin yksinkertaista asiaa kuin aivan arkinen jonkin asian näkeminen, ja sitten sen jälkeen teemme jotain ja aikaansaamme seurauksen. Arkemme koostuu tämänlaisista puuhista. Ja kaikki tuntuu täysin aukottomalta ja joltain joka on niin ilmiselvää ja varmaa että asiaa tutkiva haaskaa aikaa nollatutkimukseen. Silti aivan tälläkin tasolla kaikessa on monia omituisuuksia. Sellaisia joiden tutkiminen ei olekaan nollatutkimusta, vaan paljastaa lähinnä sen miten vähän ymmärrämme edes aivan arkisimpia pieniä asioita ympärillämme.

Havaitsemisen luominen sirpaleista.

Itse asiassa silmä ei ole kovin hieno optinen vempele.
1: Sen tuottama kuva on heikko, aukkoinen ja muutenkin kamala. Se miten me näemme asioita johtuu siitä että aivot käsittelevät tietoa ja täyttävät aukkoja hyvinkin valtavasti. Ja asia ei jää siihen että aivot konfabuloivat aukot olemattomiin.
2: Sen lisäksi näkemisessä on katkoksia ajassa. ; Jos asia tuntuu uskomattomalta, tätä pystyy havainnoimaan varsin yksinkertaisilla testeillä, joita voi tehdä kotioloissa. (1) Ensimmäiseen kokeeseen tarvitaan vain toimiva kello. Tunnetaan ns. stopped watch illusion. Jos katsomme muualle ja alamme katsomaan kelloa, ensimmäinen sekunti tuntuu olevan hieman pidempi kuin muut sekunnit. (2) Toiseen kokeeseen tarvitaan peili ja kaveri. Jos katsot peiliin ja siirrät katsettasi (et päätäsi) siten että ensin katsot vasemmalle ja sitten oikealle, et näe sitä vaihetta kun silmäsi liikkuvat. (Vaikka voisi luulla että tämä on se vaihe jossa on helpoin nähdä omat silmät.) Sen sijaan kaverin silmien heiluttamista pystyy seuraamaan niin etä silmänliikkeet huomaa varsin helposti. (+) Molemmissa tapauksissa kaikki johtuu silmän liikkeistä. (Engl. saccade. Itse suosin virolaista käsitettä silma hüplemine, se antaa tieteellisenoloisen vivahduksen. Kuten vieras kieli ja käsitelistaus aina.) Kun silmä siirtyy, näkökenttä sumentuu. Aukkoja on paljon ja liikkuvat aukot johtavat siihen että oikein mitään ei saataisi irti. Siksipä aivot leikkaavat nämä sumuiset kohdat kokonaan muistista pois, ja kun katse pysähtyy, aivot peittävät muistiaukon sillä kuvalla minkä ne näkevät siirtymisen jälkeen. Tämä viive on se joka pidentää ensimmäistä sekuntia. Ja tämä viive on se jota et näe peilissä mutta näet kylläkin kaverissa.

Toki tästä kaikesta on hyötyä ja iloa. Esimerkiksi itse olen harjoitellut bascinet -kypärässä taistelemista silmikko kiinni. Ja vaikka havaitsemista ei voi kehua erinomaiseksi, olen kuitenkin jotenkin oppinut näkemään riittävästi. Jos esimerkiksi katselen peilistä puolen metrin päästä, kykenen näkemään missä asennoissa pidän miekkaani. (Tosin se peilin, ihmeellisen komea, pöljä on vasenkätinen mikä vaikeuttaa asioita merkittävästi.) Näen siis riittävästi ja aivot oppivat poistamaan irrelevanttia. Eli valtaosan näkökentästä. Asiat olisivat hyvin jos se jäisi tähän.

Jo tapahtuneen uudelleentulkinta

Mutta kuten muistin kohdalla tuli esille, aukkojen peittely ulottuu elämäämmekin. Luomme esimerkiksi valemuistoja. Tämä on merkittävä ongelma. Esimerkiksi oma työmuistini on sen verran huono, että tämä on kenties merkittävin yksittäinen riski omalla kohdallani. On helppoa peittää aukkoja luomalla valemuistoja. Lisäksi omalla kohdallani olen aika usein törmännyt ns. sourve misattribution -ilmiöön. Eli minulla on muistikuvia asioista joiden lähde on unohtunut tai jopa vääristynyt. Tämä vaatii paljon faktantarkistuksesta. (Minulla on sellainen laputusjärjestelmä. Olen tyytynyt siihen että muistan mistä voin löytää asiat. Käsikirjastoni on tätä kautta aika kovasti käytössä. Muistikuvien tarkistus on tärkeä osa blogaamisrutiinianikin.)

Ja vaikka työmuistini on huono, ei pitkäaikaismuistini itse asiassa ole mitenkään surkea. (Se on itse asiassa ihan hyvä.) Sitä vaivaa pääasiassa samat vaikeudet jotka jokainen kohtaa elämässään. Tällä on merkitystä esimerkiksi silminnäkijäkertomusten kohdalla. Ns. misinformation effect on sitä että sinulle kerrotaan jokin tosiasia ja se vahvistaa ja luo muistikuvia. Ihmiset rakentavat kertomuksia ja vahvistavat tätä tarinaa, joka sitten voi etääntyä radikaalistikin siitä mitä on tapahtunut ja jota he ovat todella itse omin silmin nähneet. Ja kyseessä ei ole valehtelu sanan aidossa mielessä, koska ihmiset itse uskovat tämän kyhäämänsä tarinan olevan totta. Tämäkin on pääasiassa aukkojen täyttämistä.

Tapahtumien odottaminen.

Erikoisin ongelma on sitten kenties filosofinen. Jos mietimme mitä induktion ongelma itse asiassa tavallaan sanoo, on se että induktiota ei voi latistaa deduktioksi. Tämä tarkoittaa sitä että induktio on jotain jossa on laajennus. Se mitä tiedetään tungetaan sinnekin missä ei tiedetä. Ajatellaan että asiat ovat samalla tavalla "aukoissa" kuin muuallakin. Tämä on filosofista aukkojen täyttämistä. Ja tietyllä tavalla voidaankin sanoa että induktio on konfabulointia jota teemme sen vuoksi että emme kykene havaitsemaan virheettömästi "Suoraa Todellisuutta".

Ja tällä on hauskoja efektejä. Vahvimmillaan nämä ovat tieteellisen testaamisen ulkopuolella. Sillä tieteessä ytimessä ei olekaan induktion todistaminen vaan siellä on aina mukana falsifoinnin mahdollisuus. Arkielämässä on ennakkonäkemys joka peittää aukot, ja elämme kaikki yllättävissä määrin vahvistusharhan vallitessa. Arkisemmillaan tämä johtaa meidät esimerkiksi tekemään tyhmiä pieniä asioita. Aikaisemmin kerroin siitä miten ihmiset eivät huomaa hissin ovenavausnapin rikkoutumista, tai sitä miten appiukkoni, arvokas herra, läimi liikennevaloja joissa ei ole ollenkaan manuaalista hallintaa, nappia jota jalankulkijan tulee painaa. Sillä kun painelun jälkeen aina tulee pian vihreä valo, syntyy ajatus että nappi jotenkin voisi lyhentää odotusaikaa.

Tämä on itse asiassa aika klassista psykologiaa.
1: Skinnerin pulut ovat tässä melko klassinen esimerkki. Kun kyyhkysiä laitettiin häkkiin jossa ne saavat satunnaisesti siemeniä, ne kehittivät omituisia rituaaleja. Ne nyökyttivät päätään ja hyppivät ja ties mitä. Millään näistä ei ollut tietenkään oikeasti vaikutusta.
2: Mutta pulut ovat tietenkin vain eläimiä, ja niiden motiivitkin voivat olla kaukana. Kenties ne nytkivät tylsyyttään? Tai jos eivät nytkineet niin ei niistä ihmisiin saisi laajentaa? Laajentaminen on päin vastoin aivan perusteltua. Stuart Vyse epäili Skinnerin tutkimuksen sovellusaluetta ja teki kokeita ihmislapsilla. Siinä siemenet oli tietysti korvattu pienillä lahjoilla. Lapset kuvittelivat voivansa vaikuttaa lahjoja antavaan pellen muotoiseksi naamioituun masiinaan. Ja kehittivät rituaaleja. (Osa niistä oli suloisia varsin antropomorfistisella tavalla, kuten pellen halaamista ja vastaavaa. Kyllä sellaisessa heltyy, paitsi robotti.)
3: Ja hupaisinta kyllä kun aikuisille ihmisille tehtiin sama, tulokset olivat minusta vielä hupsumpia ja kaukaa haetumpia kuin lapsilla. Koichi Ono niminen japanilainen psykologi teki aikuisille koneen johon rapsahti pisteitä satunnaisesti. Koehenkilöt laitettiin ilman ohjeita huoneeseen, jossa oli muutamia vipuja pöydällä. Ja sitten oli pistelaskuri johon rapsahteli pisteitä satunnaisesti. Vivuilla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta. Osa aikuisista koehenkilöistä kehitteli joitain hyvin omituisia rituaaleja. He hyppelivät ja tekivät muita asioita jotka eivät olleet edes niiden vipujen kanssa missään tekemisissä. Heillä oli silti olo siitä että sillä mitä he tekivät oli jokin vaikutus siihen mitä he saivat.

Tämänlaatuinen ajatus maailman hallitsemisesta ja ymmärrettävyydestä onkin nähty suureksi syyksi sille miksi ihmiet ylipäätään harrastavat rituaalikäyttäytymistä ja uskonnollista toimintaa. Ihminen konfabuloi teoilleen ja tapahtumille syy-yhteyksiä silloinkin kun mitään selvää yhteyttä ei ole. Tai välttämättä ole mitään yhteyttä muutenkaan.

Usein skientistejä moititaan hallinnan harhasta. Mutta kun katsotaan heidän kriitikoitaan, voidaan tavallisesti huomata että vastapuolella on itse asiassa maailmankuva ja varmuus tiettyjen asioiden todellisuudesta. Esimerkiksi homeopaatti on varma että ihminen voi hallita tauteja tavoilla ja laajuudella joka ylittää nykylääketieteen. Homeopatia katsoo olevansa yhtä tehokas päänsärkyyn kuin ebolaan. Tyypillinen vaihtoehtohoidon kannattaja myy tyypillisimmillään jonkinlaista "cure all" -asiaa joka auttaa jokaiseen vaivaan. Tämä on maksimaalista hallintaa. Nöyryyttä vaaditaan skeptikoilta, ja tieteen rajoituksetkin koskevat vain näitä skientistejä joiden tulee oppia nöyryyttä, toisin kuin kaikenpelastavilla homeopaateilla ja muilla poppamiehillä, joilla on korkeimman omakohtainen kokemus ja syvällinen ymmärrys ja taito jota kateelliset tiedemiehet halveksuvat ja jonka tehoa ei ole tunnustettu koska big pharman salaliitto..

Kenties kaiken ytimessä onkin se, että tiede konfabuloi vähemmän kuin keskiverto ihminen. Ja se, että tieteen jälkeen ymmärtämisen ja hallinnan välillä on sitten ero. Ne eivät ole synonyymejä. Tieto voi rakentaa ihmeitä arkeen, ilmiöitä jotka ovat jokapäiväistä elämää mutta joiden toiminnan ymmärtää vain harva. Ja toisaalta se, että jokin asia tunnetaan ei tarkoita että sitä voitaisiin hallita. Ehkä asiassa ollaankin hieman Blaise Pascalin hengessä ; Hänestä akateeminen asioiden selvittely oli kauheaa koska sen kanssa ihminen ensin tiesi että hän ei voi tietää kaikkea. Mutta sitten hän oppii että hän kuitenkin voisi tietää kaikesta.

Tiede on ahdistavaa koska se konfabuloi vähemmän kuin ihmine arjessa. Ja on tätä kautta vähemmän varma. Tiedolta vaaditaan täydellisyyttä ja siksi tiede koetaan riittämättömäksi. Siitä huolimatta että tämä ahdistava tiede itse asiassa on yhteistyön ja kasautumisen vuoksi selvitellyt enemmän asioita kuin ihminen arkijärjellään mitenkään voisi. (Eli se konfabuloi vähemmän ja onnistuu silti tietämään laajemmin. Joka iskee sitten kyllä jo ihan suoraan itse kunkin filosofinplantun henkilökohtaiseen egoon.)

Koska jos mietitään ihmisen ajattelua, niin ei sitä olla mitään erinomaisia päättelijöitä tai todistajia. Sitä ollaan hyviä lähinnä peittämässä kaikkia aukkoja joita meillä on. Siksi seuraamme mieluummin helppotajuisia meemejä jotka peittävät aukkoja ties minkä rituaalisen konfabuloinnin avulla, kuin ottaisimme työläästi selvää asioista ja jäisimme silti ymmällemme. Ja tässä mielessä hyvin moni asia ei olekaan "naurettavaa taikauskoa" vaan jotenkin hyvin "yleisinhimillistä taikauskoa". ~ Sitä on toki vaikeaa kunnioittaa siinä mielessä mitä modernina aikana usein odotetaan. Siinä mielessä, että pitäisi olla kohtelias ja nöyrä näiden epätodennäköisten vaihtoehtojen edessä. Vaikka niiden kaikkitietävä luonne on äärimmäistä antinöyryyttä, eli ne eivät anna muille asioille sitä mitä itselleen vaativat. ~  Mutta ei niitä tarvitse erityisenä pälliytenä halveksuakaan. Sillä tässä prosessissa tuntuu unohtuvan tärkein. Moni skeptikko kun ajattelee että humpuuki menee tyhmiin. Ja tällöin he eivät ole itse varovaisia. Moni ajattelee että valistuksella asian saa hoidettua. Ja tällöin tulee lähinnä haaskattua aikaa. Kaiken takana on yleisinhimillinen toopeus. Se että päässä on reikä ja sitten kaikki leikkivät että sitä ei ole.

Aavistus kauheudesta

Stephen King on luokitellut erilaisia kauhun tapoja. Yksi niistä kuvaa irrationaalista kauhua, joka on sofistikoitunein kauhun muoto. "Terror, when you come home and notice everything you own had been taken away and replaced by an exact substitute." On olemassa ihmisryhmä joka elää juuri tämänlaista elämää. Capgrasin oireyhtymässä ihminen uskoo että hänen omaisensa on korvattu näitä teeskentelevillä huijareilla. Näin ollen heidän kokemuspiirinsä tuntuu lähinnä joltain johon on totuttu "invasion of the body snatchers" -tyylisistä kauhuelokuvista.

Sairautta ei liitetä suoraan kasvojentunnistukseen, he siis muistavat ja tietävät miltä heidän omaisensa näyttävät. Mutta tunnesidos on vääristynyt. V. S. Ramachandran onkin kuvannut että oireyhtymässä "tutut kasvot ovat läsnä, mutta persoona ei". F. Frazer ja J. M. Roberts tekivät oireyhtymän parissa tutkimusta ja raportoivat mm. että oireyhtymään liittyy konfabulointia. Vääristynyt kokemus selitetään pois, ja viittaamalla joihinkin piirteisiin keksitään mitä vain jolla roolia esittävä paljastuu "oikean henkilön" hyvin tuntevalle. Koko ajan ajatus soluttautujista on Capgrasin syndroomaisille aivan luonteva. Osa selittää kopiot pahantahtoisilla soluttautujilla, mutta joskus ihmiset suhtautuvat "impostereihin" positiivisesti. Tiedetään jopa henkilöstä joka koki että hän oli naimisissa usean eri miehen kanssa, ja että vain hän kykeni erottamaan nämä toisistaan. Konfabuloinnissa ei siis aina ole kauhuelementtiä, eikä lajityypiksi kelpaa edes "Mission Impossible" -tyyliset agenttielokuvat. (Anteeksi vain Stephen Kingille.)

Asiaan liittyy kuitenkin myös hahmontunnistuksellinen puoli. ; Capgrasin oireyhtymässä ihmisillä on vaikeuksia tunnistaa itseään peilistä ja valokuvista. Heille elämä on vähän kuin internetissä levinneessä valokuvassa jossa pojalla on silmät kiinni mutta tämän peilikuvalla silmät auki. Että jotain kieroa ja mahdollisesti pahaenteistä sillä peilin kaksoisolennolla on meneillään. (Kuva ei tiemmä ole väärennös vaan johtuu tiemmä kameran valotusajasta. Tai sitten...) Tämän vuoksi he usein haluavat jopa poistaa peilit kodeistaan. (Tosin niin minäkin tekisin jos toisella puolella olisi itseni paha kaksoisolento jolla on paha goatee kuten minullakin.) ; Syyksi on arveltu sitäkin, että heidän hahmontunnistuksensa on ylitarkka. He tunnistavat ihmisen "siksi tietyksi" vain yhdestä tietystä kulmasta. Näin näköaistimukset jotka pitäisi luokitella samaan luokkaan koetaankin "jotenkin oleellisesti epäanalogisiksi". ; Tämä on arkielämässä ilmiselvyys mutta tosiasiassa se mitä valokuvista ja tietotekniikasta on opittu, niin hahmontunistus on yllättävän vaikeaa ; Häiriöt tämäntapaisissa asioissa ovat siis jopa tavallaan odotettavissa.
*: Ja ihmiset tosiasiassa ovat kolmiulotteisia kappaleita jotka peräti tuovat syvää henkeä ja uusia vaikeustasoja vanhaan kunnon Theseuksen laiva -paradoksiin. Ihmisten atomit vaihtuvat koko ajan ja me myös vanhenemme. On tavallaan erikoista että tunnistamme itsemme ja toiset läheiset ihmiset samoiksi ihmisiksi ylipäätään. Tähän vaaditaan hyvää hahmontunnistusta. ; Joku sellainen jota Kari Enqvist kutsuisi "finnifilosofiksi" voisi jopa kysyä että onko Capgrasin oireyhtymässä tavallaan kysymys siitä että todellisuus nähdään enemmän sellaisena kuin se on ja vähemmän sellaisena kuin se on kätevää. (Itselläni on tosin, vähän Peircen asenteella, immersiivinen suhde todellisuuteen ja minulla ei ole Caprgrasia. On kätevää, kenties jopa "tervettä", elää luokitellen ihmisiä identiteetteihin jotka ovat vähintään kohtuullisen pysyviä. Joten hieman samassa, joskin astetta härömmässä, hengessä kuin Enqvist mennään.)
*: Aistien mukautuvuus on toki muutoinkin vallitsevaa koska jos esimerkiksi katsomme ovea joka on sivuseinällä, on ihmeellistä miten koemme oven samaksi oveksi. Sillä yhdessä kulmassa avoinna oleva ovi voi olla täysi neliö kun taas kiinni se näyttää vinoneliöltä. Ja kun vaihdetaan oven katsomiskulmaa niin ovea ei edes tarvitse liikuttaa niin se tekisi eri kuvion. Tätä on helppoa katsoa ottamalla valokuvia ja katsomalla ja viivaamalla minkälaisia muotoja valokuvassa on. Ihmisen mieli muuttaa ja vääntelee näitä hahmoja melko hyvin ja näkee kohteet samaksi kappaleeksi. Ja näin tunnistamme hahmoja. (Joskus jopa liian hyvin joka johtaa esimerkiksi "kuin kaksi marjaa" -vitsilajityyppiin.)

Kuitenkin jonkinlaisen kalpean aavistusken Capgrasin syndroomasta saattaa kuitenkin saada. Kun katsotaan miten tietotekniikkaa on käytetty apuna kun on rakennettu rekonstruktio Mona Lisasta joka ei katsokaan siitä totutusta kulmasta vaan se nähdään suoraan edestä. Ainakin minun silmiini kasvokuva näyttää aidolta. Mutta jotenkin omituisesti se ei ole kuitenkaan se oikea Mona Lisa. Kuvassa on jopa jotain häiritsevää (ainakin minulle). Kuva näyttää Mona Lisalta mutta silti ei voi välttää tuntemusta siitä että jotain kieroa petosta kuvassa on, mutta sitä ei voi suoraan kuvasta sanoa mikä siinä on väärin. Tämä tunne on Capgrasin syndroomassa sitten omista läheisistä ja omasta peilikuvasta. Joka ikinen päivä.

Nostetaan kädet ylös

Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".

Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.¹ Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.

Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.

Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.

Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.

Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi  ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.

Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).

Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.

Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.

Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)

Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.

Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.² Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.

---

1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.

Naïvi suhde havaitsemiseen

Kenellekään tätä blogia lukeneelle ei liene vierasta se, että yleisesti ottaen nautin argumenttini pedanttisina. Tämä johtaa pitkään ja tarkkuutta vaativaan tapaan. Joskus olen kuitenkin niitä ihmisiä jotka kuittaavat keskustelun. Yleensä teen näitä siksi että näen että keskustelussa ei ole kysymys mistään järkevästä, vaan halveksittavasta hämärryskikkailusta jossa asian selvittämisen sijasta olenkin tilanteessa jossa johtopäätös on päätetty ennalta ja olen vain kohde käännyttämiselle sen sijaan että ilmassa olisi mitään rehellisen viisauden tai asianpunnitsemisen kanssa.

Siksi esimerkiksi kuittaan kuolemanrajakokemuskertomukset. Tyypillisesti kertomalla että hallusinaatiot ovat todellisia kokemuksia ja että tiede tutkii niitä ja että silti hallusinaatiot eivät vakuuta vaikka kymmenen tuhatta narkomaania kertoisi kokemuksiaan.

Syy tähän on selvä. Ensinnäkin kuolemanrajakokemukset ovat aina ihmeellisiä tarinoita jotka joko ovat totta tai ovat keksittyjä. Tai väriteltyä totuutta. Niiden uskominen on uskominen kertojan auktoriteettiin, eli ne ovat autoritaarisia joissa ydin ei ole asiassa vaan ihmisessä. Lisäksi niissä on yleensä henkenä ja vaatimuksena "todista että tuonpuoleinen ei ole totta" ja jos asiaa yrittää todistaa aivokemialla, on vastareaktio aggressiivinen denialismi jossa vakuuttavuus ei koskaan ole "riittävän hyvä". Tietämättömyyteen vetoaminen on siis perimmäinen tavoite tässä tiedekritiikissä, eli kuolemanrajakokemusten aitoutta ja sitä astraalitodellisuutta ei koskaan osoiteta vastaavaa tarkkuutta vaatien. Näin koko kuolemanrajakokemustarinoinnin ytimessä on kaksoisstandardi, jossa "oikea mielipide" selviää ilman todisteita ja todistustaakka on aina niillä joilla tuonpuoleisen ystävistä on "väärä mielipide". Tämäkin on autoritaarista ja sellaisen kohteeksi joutuminen vituttaa.

Siksi kuolemanrajakokemusten ja aivokemian parissa keskustelu ajautuukin aina keskusteluun jossa se joka ei usko tuonpuoleiseen on hieman kuin tyyppi jonka näkemyksen mukaan Jeesuksella on penis. ; Koska miehillä on penis voisimme induktiivisesti arvata näin. Samoin kuin voisimme siitä miten aistit ja havainnot on yleensä liitettävissä reseptoreihin (kuten silmiin) ja aivotoimintoihin jotka tulkitsevat ja tekevät kokemuksen näistä, voisimme ajatella kuolemanrajakokemukset tätä kautta. (Etenkin kun meillä on kokemuksia unista ja hallusinaatioista, valemuistoista ja erehdyksistä jotka kaikki antavat epätosia kokemuksia jotka usein koetaan hyvin konkreettisesti ja jotka luovat meille uskomuksia.) Vastapuoli kuitenkin vaatii perustelemaan ja kertomaan miten pitkä penis Jeesuksella oli. Jos tätä tiettyä mittaa ei voida todistaa, ei Jeesuksella tietysti mitenkään voisi olla penistä. (Koska jos tiedemies ei keksi aukotonta ja kristityn/New Agelaisen vaatimuksien mukaista tietotasoa, ei asiaa voi ratkaista tieteellä mitenkään koskaan missään.)

Tässä asenteessa on taustalla rajallisen kärsivällisyyteni lisäksi myös pedanttinen asenne joka on yleensä vain epäkäytännöllisen pitkä.

Shamanistit ovat aina pitäneet hallusinaatioita tärkeinä. Hallusinaatiokokemukset ovat tärkeä osa heidän anekdoottiperinnettään. Kun näitä tarinoita selitetään harhoiksi, he eivät yleisesti ottaen tee niin että kertoisivat lisää näitä tarinoita ja selittäisi sen jälkeen että hallusinaatiot ovat todellisia kun tieteessäkin tutkitaan niitä. Shamaanit ovat kenties pöllyissä, mutta he eivät ole niin pöllyissä että tämä argumentaatio olisi heistä jotain jota järkevä ihminen harjoittaa. He älyävät tämän, vaikka tiede onkin selvittänyt että hallusinaatiot tuntuvat aktuaalisilta ja ovat vakuuttavia sillä tasolla että se on niitä harvoja asioita jotka saavat aikuisen ihmisen ajattelun assimilointimaailmoista "uusille urille".

He korostavat toki sitä että kokemus on hyvin todellinen ja maailmaamuuttava. He kuitenkin ymmärtävät myös sen, että kun skeptikko tietää että aivot ovat "kaiken kokemuksen, aktuaalisuuden tunteen lähde" on selvää että aivokemian kanssa leikkiminen johtaa hyvin aitoihin kokemuksiin. Modernin ajan skeptikko tottakai tietää että aivojen prosessoinnilla on merkittävä rooli ja että ulkopuoli ei ole vain objektiivinen kohde joka ilmenee meille. Siksi shamaanit yleensä kertovatkin vaihtoehtoista tarinaa jossa hallusinaatiot tulkitaan eri maailmankuvan kautta. Tällöin skeptismi jää "eri tulkinnaksi". (Skeptikko saa ongelmia vain jos yrittää liittyä shamaaniyhteisöön. Mutta se onkin uskonnollis-ideologinen kokoonpano jossa maailmankuva on sosiaalista liimaa.)

Vastaavaa viisautta ei löydy kun mennään ruumiista irtautumiseen ja kuolemanrajakokemuksiin. Myers kertoi miten hän oli konfrenssissa kohdannut väitteen siitä että kuolemanrajakokemus todella konkreettisesti todisti, että kuoleman jälkeen on ehdottomasti elämää. Eli että kuoleman jälkeinen elämä on enemmän kuin uskomus, se on käytännössä fakta. Todisteeksi esitettiin tarinoita kuolemanrajakokemuksista.

Myers sitten oli sitten tarttunut tähän esitettyyn tarinaan joka on New Agen parissa toistettu ja usein kuultu. Hän oli huomauttanut että (a) Tarina oli kiertänyt pitkään ja oli kasvanut matkan varrella. Näin ollen tarina oli muuttunut suusta suuhun ja itse asiassa pystytään seuraamaan miten tarina on kasvanut vuosien varrella. Näin se ei ole kovin vakavasti otettavissa. (b) Edes muuttuneessa tarinassa kuolemanrajakokemus ei ollut itse asiassa antanut mitään oleellista tietoa jota ei voisi saada ilman. Esimerkiksi se että hän yhdistää hoitajan koomaansa voi varsin hyvin olla onnistunut arvaus. Itse asiassa tässä kohden tarinoinnissa näyttää vaivaanan vahvistusharha (confirmation bias) jossa sairaalassa tehdyistä epäonnisista arvauksista ei välitetä kun esille nousevat vain "olitko hoitajana koomani aikana, ai olit" -tilanteet lasketaan. (c) Itse asiassa tarinassa oli yksityiskohtia kuten sairaalassa potilaana olleen henkilön nimi joita ei voitu yhdistää tosiasioihin. (d) Lisäksi kun muistissa on aukkoja, on luontevaa että ihminen rakentaa valemuistoja. Kun on ollut koomassa, tietää että välillä on tapahtunut jotain ja mieli rakentaa aukot umpeen. Olemme tässä itse asiassa hyviä ja valemuistot ovat yllättävän tavallisia.

Hän oli saanut vastaukseksi uusia tarinoita. Eli joka ikinen tarina pitäisi kumota. Näin siitä huolimatta että tarinat ovat luonteeltaan sellaisia että emme aina pysty edes varmistamaan että mitään tilaa on ollut. Vastakkaisella puolella sitten ollaankin ongelmissa. Myersin reagointi nosti siis esille vain ison joukon lisää näitä tarinoita. Kun koko tarinoinnin metodi asetetaan kyseenalaiseksi ja tämä demonstroidaan esilletuodun anekdootin kautta, niin että pitäisi ymmärtää että vastaavat heikkoudet ovat mukana joka ikisessä esitetyssä anekdootissa ja että ne olisi kaikki otettava huomioon ennen kuin kertoo ainuttakaan tarinaa - jos siis haluaa että tarina on millään lailla uskottava ja siihen uskominen jotain jota kukaan ns. täysjärkinen älykäs ihminen voisi perustelusti uskoa ilman että joutuu heittäytymään "uskonnonvapausargumentaatioon" eli tunnustamaan että kyseessä on irrationaalinen uskomus.

Myersiin on siis reagoitu siten että kun anekdoottiajattelun tunnetut heikkoudet tuodaan esille, se on vain sitä että "ignoroidaan todisteita". Tämä ei kuitenkaan ole todisteiden ignoraatiota vaan aivan normaalia ajattelun metodologiaa ; Rationaalisuus ja perustelu on aina sidottu metodiin ja jos jokin ajattelu on laadutonta ja epätieteellistä, se poistaa väitteen "sielu on todellinen" ja "kuoleman jälkeen on todistetusti elämää" -tyyppisten lauseiden uskottavuuden jos ne nojaavat tämänlaisiin puutteellisiin ja huonoihin perustelukeinoihin. Kuolemanrajakokemuksista kertovat ovatkin siksi vaikeuksissa kun he eivät osaa erottaa sitä miten heidän anekdoottinsa ovat perusteluna johtopäätökselle ja että niiden käyttämisessä on suuria ongelmia joita niitä kertoessa ei koskaan oteta huomioon ja että ne ovat tämän vuoksi huonoja eikä johtopäätökseen päästä. Heille anekdootti ja lopputulos ovat hyvin samanlaiset.
1: Metodiikan kannalta tämä on hieman sama kuin Bill Hicksin vitsi ; Jos on USA:laisen patriootin joka suuttuu USA:n lipun polttamisesta ja joku saa tästä vankilatuomion. Ja jos joku moittisi että vankilarangaistus olisi liikaa, he yhdistävät että tämä olisi sama kuin selittäisi että lipun polttaminen olisi heistä hyvää käytöstä. Ja muistaisivat kertoa että veteraanit ovat kuolleet lipun puolesta. Kun tosiasiassa lipun polttamista voi pitää typeryytenä josta vankilatuomio on liikaa. Ja että lipun puolesta ei kannata kuolla kun sen saa ostettua kaupasta. Ja että veteraanikaan ei ole kuollut lipun puolesta, vaan sen puolesta mitä lippu edusti. Ja että lipun edustama vapaus sisältää myös vapauden kenties mahdollisesti polttaa lippuja vaikka mielenilmauksena tai typeryyspäissä. Ei kannata sekoittaa symbolia ja asiaa toisiinsa.

Vakavimmat lisäongelmat tulevat itse asiassa siitä että tartumme tähän Myersin saamaan kritiikkiin ja  sovellamme siihen hallusinaatioesimerkkiäni. "There are many NDEs in which people have experienced where they witness events in other areas remotely located from their bodies. These witnessed out of body experiences prove that something real is happening to them and that they still exist in reality even though they are clinically dead. Now you may not want to accept such evidence but that does not mean that the soul does not exist. You suffer from angry denial because of a flawed ideology. This will keep you in the darkness. Do you really prefer to die and completely cease to exist over a reunion with God and loved ones? You should try and keep an open mind." ... "Near Death Experiences are proof of the afterlife, solid proof. They are not anecdotal, but have been verified by research scientists. I have had a NDE personally and have studied them for 25 years."

Kuolemanrajakokemukset itse asiassa ovat totta. Jopa sellaiset monesti (hieman turhaankin) "ateistisen lehden maineessa olevat" tahot kuin "Scientific American" on kirjoittanut kuolemanrajakokemuksista. Se tunnustaa että ilmiö on yleinen ja kulttuuririippumaton "Approximately 3 percent of the U.S. population says they have had a near-death experience, according to a Gallup poll. Near-death experiences are reported across cultures, with written records of them dating back to ancient Greece." Syynä on tietysti se, että ilmiö syntyy aivoissa, jotka ovat "enemmän tai vähemmän lajityypilliset" ainakin sillä tasolla että ilmiön yleisyys voidaan sitä kautta selittää (aivomme eivät ole keskenään identtiset mutta niissä on aina hyvin paljon samanlaisuuksia). Ja myös kemialla on vaikutusta "In addition, research now shows that a number of medicinal and recreational drugs can mirror the euphoria often felt in near-death experiences, such as the anesthetic ketamine, which can also trigger out-of-body experiences and hallucinations. Ketamine affects the brain's opioid system, which can naturally become active even without drugs when animals are under attack, suggesting trauma might set off this aspect of near-death experiences." Toisin sanoen tiede näyttää että ilmiö on varsin hyvin yhteensopiva myös mekanistis-kemialliseen sieluttomaan maailmaan.

Ja kun Myersinkin valemuistojenluomiskohtaa tarkastellaan, on helppoa huomata että tiede ei siis suinkaan väitä että anekdootit olisivat pelkkää huhupuhetta ja valehtelua - vaikka sitäkin toki ilmenee osassa tarinoista. Kokemukset ovat aitoja ja autenttisia kokijoilleen. Ihmisen havaitsemisjärjestelmä ei vain ole täysin totaalisen erehtymätön ja täydellinen. Siksi kuolemanrajakokemuksetkin ovat yhtä tosia kuin unet tai hallusinaatiot. (Kukaan ihminen ei todista unia todellisuudeksi kertomalla unien maailmanlaajuisuudesta, yleisyydestä ja kulttuuririippumattomuudesta. Tai sillä että unitutkimusta tapahtuu.) Virhe on naïvi suhtautuminen havaitsemiseen.
1: Jota väritetään tarinoiden runsaudella ja määrittelemällä todellisuus (oikeasti, lue se pitkä määritelmä Myersin blogista) ilman että tätä todellisuutta ollenkaan testataan tai todistetaan ; Tämän todellisuuden ja anekdootin suhde toisiinsa on omituisen kehäinen. Kuolemanrajakokemuksen aitous on määritelty todellisena suhteena tähän todellisuuteen ja tämä todellisuus sitten varmistetaan olettamalla kuolemanrajakokemus aidoksi. Tämä on kaiken kaikkiaan niin häröä "määrittelen itseni kehäisellä päättelyllä ja kiistän sen olevan kehäistä koska mieli avartuu ylimääräisellä aistilla" -asennetta että sellaiseen törmää vain jos polttelee taikasieniä. Tai vaihtoehtoisesti käväisee professori Puolimatkan yleisöluennoilla.

Se ei kenties ole valheellista, mielisairauden merkki tai edes rikollista. Mutta tämän yhdistäminen älylliseen ajatteluun on silti likimain mahdotonta. Se saa myös miettimään vakavasti sitä, että onko kuolemanrajakokemustarinoita levittelevät kohkaajat jotain jotka saataisiin järkevämmiksi ja rationaalisemmiksi ihmisiksi tarjoamalla heille hallusinoivia huumesieniä shamaanien seurassa. Ja tämä. Tämä mahdollisuus on jo omalla tavallaan kuvaavaa. Ja aika surullista.

---

Jokaisen kerran kun keskustelet kuolemanrajakokemuksista New Agerin tai kristityn kanssa, pieni pala sielusta kuolee. Minulla on tästä toistuva henkilökohtainen kokemus ja voin kerätä listan muista jotka tuntevat samoin. Jos siis olet kuolemanrajakokemusten ystävä, toivon että onnistun heittämään mieleenne pienen siemenen. Jos siemenen luonne jää epäselväksi, suosittelen että tutustutte Bill Hicksin stand-up rutiineihin. Etenkin siihen joka koskee mainosmiehiä.

Harhaanjohtaminen.

Monissa tilanteissa harhaanjohtaminen on hyväksyttävää ja odotettua. Esimerkiksi kamppailulajeissa, shakissa, pokerissa ja jalkapallossa kikkailulla hämmennetään toista. Samoin kun maksamme taikurishowsta odotamme että meitä huijataan sorminäppäryydellä ja huomion häiritsemisillä. Näissä ei yleensä nähdä mitään pahaa. Televisioviihteessäkin odotamme yleensä laskelmoituja juonia, joilla meille tuotetaan keinotekoisesti aitoja tunteita. Samoin roolipelinjohtajalta odotetaan "hyvä harha", hänen odotetaan kertovan epätotuuksia, tarinoita ja juonenkäänteitä, eikä tätä pidä pahana kuin jotkut fundamentalistikristityt; Tosin heidän näkemyksiensä huomioinnissa ainut vakava asia on se, että ne otetaan usein liiankin vakavasti. Myös armeijan toiminnassa tietenkin hämmennetään vihollista ja vaikka tätä ei ehkä pidetä eettisenä, se kuitenkin lasketaan osaksi peliä ja toinen olettaa että toinen huijaa.

Yleensä näissä ideana on se että se kuuluu peliin ja esimerkiksi peleissä hämätään vain tiettyjen sääntöjen sisällä. "Oikea huijaaminen" sen sijaan rikkoo sääntöjä ja on luonteeltaan sellaista että toinen ei odota sitä tapahtuvan.

Yleensä huijaaminen tehdään käsittelemällä informaatiota. Tätä on kolmea laatua:
1: Informaation rajoittaminen. Tällöin kohde ei saa strategisesti tärkeää informaatiota. Tällöin hän toimii epärationaalisesti. Tätä tehdään esimerkiksi silloin kun lähetetään salattuja viestejä: Olennainen tieto jätetään rajoitetaan sisäpiirille, ja muita hämätään tämän tiedon puutteella. Esimerkiksi hyökkäys aamunkoitossa sisältää sotilaallista edun jos vihollinen ei tiedä että se on tulossa.
2: Disinformaatiotilanteessa ideana on jakaa informaatiota hämmentävässä määrin. Tällöin ei valehdella, vaan informaatio annetaan joko sillä tavalla että siitä saa väärän kuvan, tai runsaalla informaation määrällä estetään toista saavuttamasta olennaista tietoa. Tällöin informaatiota käytetään pääasiassa siten että kohteen päässä tavallaan "syntyy kolmenlaisia päättelyvirheitä" (1) cherry pickingiä: Informaatio on valikoitunutta tarkoitushakuisella tavalla. koko totuus jää katsomatta, totuus näyttää tietyltä koska se on yksipuolinen (2) Red herring, jossa mahdollisesti epäolennainen tai turhan moninainen ja tilanteen kannalta liian pienellä "lähdekritiikillä" hyväksytty informaatio hämmentää niin että vaikka tilanne on selvä, se näyttää mutkikkaalta (3) Slippery slopea, jossa kohde saadaan yleistämään aineistosta liian jyrkkiä seurauksia, jotka ovat oikeasti uskomattomia.
3: Misinformaatio taas on sitä, mitä normaalisti kutsutaan valehteluksi: Siinä esiintyy väärää informaatiota, epätotuuksia.

Valehtelun kohdalla ongelmia tuottaa intentio; Edelliset kohdat eivät välttämättä sinällään riitä vaan usea on sitä mieltä että tarvitaan myös tavoite.
1: Mielenterveyden häiriöissä ihminen elää valheessa: Deluusiot ja hallusinaatiot tuhoavat "todellisuudentajun" ; ihminen voi luulla vaikkapa että häntä vainoavat avaruusolennot tai että hän on messias. Skitsofreenikko voi sepittellä tarinoita, ja esimerkiksi hänen epäonnistumisensa voivat johtua vainosta. Ja vaikka epäonnistumista ei olisikaan, niin postiluukusta on laitettu kaasua. Tällöin tila yleensä tulkitaan mielenterveyden häiriöksi, ei valehteluksi: Syy on se että henkilö itse uskoo ja esittää väärää informaatiota, mutta hän luulee sitä todeksi. Yleensä ajatellaan että tälläinen toiminta ei ole valehtelua, vaikka siinä levitetäänkin innokkaasti misinformaatiota.
2: Pseudologia fantastica taas on tila, jossa henkilö valehtelee pakonomaisesti. Hän yleensä esittää olevansa poliisi, palomies, salamurhaaja, messias, salapoliisi, syöpäpotilas tai jotain muuta vastaavaa. Hän on tietoinen toimistaan, vaikka toiminta onkin pakonomaista. Tällöin ajatellaan että tälläinen valehtelija on vain pahasti valehteluketjuun sortuva. Sairaus pakottaa hänet valehtelemaan mutta hän on yhtä kaikki valehtelija. Vapaa tahto on tässä tulkinnassa intentiota merkityksettömämpi - vaikka on hieman erikoista miettiä mitä intentio sitten itse asiassa on, jos se ei liity valinnanvapauteen. Tästä voidaan päätyä miettimään sitä että vaikka tässä tilassa valehdellaan, onko valehtelija silti vapautettu vastuusta joka koskee valehtelua.
3: Toisaalta harjoitamme myös runsaasti itsepetosta. Valemuistot eivät ole epätavanomaisia ja esimerkiksi konfabulointi on sitä että muistikatkojen paikat täytetään. Lisäksi mielemme harjoittaa paljon assimilaatiota, jossa näkemys ja toiveet ratkaisevat datankäsittelyn. Tässä kohden on vaikeaa snaoa missä alkaa viaton käsitteen sulauttaminen ja missä alkaa itsepetos. Tämä on olennaista, koska itsepetosta pidetään itselle valehtelemista, ja sen nähdään estävän ihmisen todellisuudentajua; Ilmiö on vaikea; Jos valehtelu vaatii tiedon todesta jotta siitä poikkeava asia voidaan kertoa, ja se vaatii lisäksi halun huijata, itselle valehtelu tarkoittaisi sitä että samanaikaisesti on näkemys (1) "että et usko" -ja valehtelet sen asian(2) ja samanaikaisesti "uskot valehtelun", koska onnistut pettämään itseäsi. Tässä hypätään siihen että (1) yksilöissä tarvittaisiin useita minuuksia, joilla voisi olla eri näkemyksiä. (2) Tai sitten (suosikkivaihtoehtoni) minuutemme vain on tosi kieroutunutta ja se voisi pitää keskenään ristiriitaisia uskomuksia helposti. (3) Tai sitten itsepetos ei ole mitään edellämainitun kaltaista. Lähtökohta "väärän tiedon levitys+intentio" on yksinkertaisesti väärä.

Lisäksi valehtelu ei ole kaikissa foorumeissa selvästi hyväksyttävää kuten taikurishown esitys tai OK kuten armeijan tiedustelu tai väärää kuten viattoman mummon säästöjen huijaaminen nigerialaishuijauksessa.

Politiikassa valehteluun on hieman vaikeaa suhtautua. Poliitikkojen kohdalla takana on hieman samanlaista systeemiä, mikä tulee vastaan sankareita käsitellessä: Joskus on vaikeaa nähdä onko toimina sankari, joka on Odysseuken tapaan "ovela" ja saa muita vedettyä nenästä. Tällöin kyky valehdella on hyve. Toisaalta taas tapa valehdella kuuluu usein olennaiseksi osaksi "pahiksen toimintarepertuaaria".
1: Toisaalta voisi luulla että halu käyttää temppuja auttaisi silloin kun hän ajaa puolueen agendaa: Onhan esimerkiksi keskustapuolue "tunnettu" - olipa se "totta" vai vaan "niin totta kuin osaan" - kahdesta tavasta, jolla se toimii: (1) "Iltalypsy", joka tarkoittaa sitä että ensin sovitaan jotkut tietyt edut ja sitten yritetään sen jälkeen vielä tiristää vähän lisää. (2) "Pekkarointi", eli jos joku henkilö on äänestetty tietyllä alueella, tätä aluetta suositaan. Seurauksena paikallispolitiikan sekoittuminen. Äänestäjä voi suhtautua näitä kikkoja keinoina, jotka vahvistavat puolueen tuloksia. Tuloksen saaminen puolueen ajamissa asioissa ei välttämättä ole huono asia.
2: Toisaalta taas tuntuu kauhealta että joku faksihuijari pääsee edustamaan kansaa - vaikka se kuinka tehtäisiin siinä hyvässä että täytetään äänestäjien odotukset, että kun odotus on "Kepu pettää aina", ei äänestäjää saa pettää tässä kohden. On hyvä miettiä että jos kansanedustaja edustaa kansaa, ja hän huijaa, voiko hän syyttää kansaa. Vai onko puolustus turhaa, koska petos kertoo siitä että hän EI ole edustanut kansaa, eli ei ole täyttänyt sitä mihin hänet on määritelty.