Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta
tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta,
ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi
että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon
luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit
ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi
onnistumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti