Kansanperinne ja abortti

Konservatiivejen abortinvastustus on vakiintunutta. Sillä on eräänlainen perinne, joka elää hieman kuten kansanperinteessä muutoinkin. Esimerkkinä tästä olkoot "Takkiraudassa" ollut tuore kirjoitus syntymättömästä lapsesta. Siinä kuvataan sikiön kehitystä sikiön omasta näkökulmasta, pikkusikiön toiveista ja odotuksista. Ja se päättyy aborttiin. Näin perustellaan, että abortti on murha. Tarina on perinteinen ja Takkirauta myöntääkin että se on muunnelma levinneestä tarinasta.

Tämä ei toki ole plagiointia, sillä kukaan ei oleta että tarina ei olisi idealtaan tuttu ja vakiintunut. ; Jos kirjoittaa Jeesuksesta lainaten suoraan Raamattua, kukaan ei oleta että tarinalla olisi vain oma luova panoksesi. Samoin kaikki tietävät että bussilipun syövä punkkari ja aaveliftaritarina on perinne jonka keksijä satuilee tavalla jossa ei ole omaa kokemusta eikä omaa inspiraatiota. Tämä piirre tekee kansanperinteestä kansanperinnettä. Ja tämä tekee konservatiivisen tarinan toistamisesta lähinnä ilmoituksena siitä että tarinan kertoja identifioituu tähän viiteryhmään.

Rauno Räsänen moitti kirjoitusta sen retorisesta rakenteesta. Se kun vetoaa tunteisiin ja lietsoo. Se ilmoittaa että meidän kanta on tämä ja jos on erimielinen niin keskustelu on jo loppunut. Räsänen suhtautuu, kuten hyvin monet tekevät, siten että he ovat varovaisen negatiivisia abortin suhteen. Itsekin edustan tätä kantaa. Kantaa jonka siistin kuvauksen voi löytää "Tämä päivä" -blogin tekstistä "aborttia vastaan, aborttioikeuden puolesta". Olen toki samaa mieltä siitä että retorinen puoli on ... kyseenalainen.

Kuitenkin korostan että se on myös argumenttina syvästi puutteellinen. Retorinen puoli on tyylikysymys, ja katson näissä asioissa paljon sormieni välistä. (Johtuen siitä, että en itsekään tällä osastolla mitenkään loista.)

Itse en sano tästä tarinasta sen kummempaa kuin sen, että klisettä aikaisemmin mietittyä olen tullut siihen tulokseen että vaikka se luetteleekin sinällään faktoja sikiönkehityksestä, se ei itse asiassa ole ollenkaan tai millään tasolla toimiva argumentti. Itse asiassa se on heikompi kuin juuri mikään aborttikeskustelussa. Sillä tavallisesti aborttikeskustelu on argumentistoltaan tiivistettävä kahdeksi sisäisesti koherentiksi järjestelmäksi joka ei keskustele, vaan kiertää omia määrittelykehiään kykenemättä kritisoimaan osuvasti vastapuoltaan, mutta toisaalta ollen itse sisäisesti järkevä. Tämä tarina ei onnistu edes tässä.

Argumentti nimittäin ei nojaa siihen että sikiötä ei saa abortoida sillä että sillä on varpaat. Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot "Heinäkuun 28: Käsiini alkaa muodostua pikkuruisia sormia. Odotan aikaa, jolloin saan tarttua niillä äitini hiuksiin. Opinkohan virkkaamaan kuinka helposti? Samoin jaloissani on jo pikkuiset varpaat. Mutta vasta vuoden päästä pääsen tallustelemaan niillä. Isä, otetaanko kilpajuoksu?" Samastuminen haetaan sitä kautta, että sikiölle ajatellaan konkreettisia ajatuksia ja toiveita. Sillä on tietoisuutta ennen tietoisuuttaan. Ja se, mikä abortista väärän onkin nimenomaan se, että ihminen samastuu sikiön intentioihin. Tämä vetoaminen viittaa johonkin joka on enemmän kuin pelkkä tietoisuus. Sikiön abortointi tuntuu pahaksi koska sille rakennetaan (oletetaan) persoonallisuus. Ja sitä sillä ei tiedetysti ole. Näin ollen argumentti hakee kaiken voimansa ja tehokkuutensa epäanalogiasta. Asiavirheestä. Muu faktakasa onkin tässä tavallaan vain sitä varten, että tämä seikka voidaan peittää. Tämä tekee siitä kenties loogisesti heikoimman abortinvastustustarinan mihin olen koskaan törmännyt.

Tämä tarina on sama kuin jos joku "pro-choiseri" kuittaisi kysymyksen pelkällä "Monty Python" -laululla. Laululla jossa konservatiivi "pro-liferi" näkee vain sen, että vertaus ei toimi koska siittiössä on eri määrä kromosomeja ja on virhe rakentaa siittiöiden ympärille mitään tarinoita tämän oleellisen epäanalogian vuoksi. Tämä tekee lausunnosta kuitenkin argumentin, perustelun ja järjellisen keskustelun sijasta jonkinlaisen identiteettiä korostavan taide-esityksen. Jossa ei ole kysymys enää perusteluista tai järjestä, vaan siitä että noudatetaan jotain vakiintunutta perinnettä jossa tietyt taideteokset ovat saaneet sellaisen aseman että ne hoetaan, enemmän osana kansanperinnettä joka yhdistää sukupolvet toisiinsa, kuin jonain joka tarjoaa mitään aitoa itse kunkaan itsereflektiolle. Kenties tämänlaisia asioita ei pitäisikään enää lainkaan käsitellä argumentteina, vaan tehdä kuten Rauno Räsänen, ja arvioida taideteoksia pelkästään tyylin kautta.