Ei tarvitse seurata kovin paljoa salaliittoteorioita, kun kuulee että ties minkä takana on ns. false flag -isku. False flag tarkoittaa lavastettua hyökkäystä. Eli on tehty operaatio, jonka tekijäksi lavastetaan jokin vihollinen. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi saada aikaan vihollisuuksia, hankkia oikeutus tai kansan suosio omalle toiminnalle, tai mustamaalata poliittista vastustajaa.
Esimerkkeinä kuuluisista false flag -operaatioista voi mainita vaikka Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto lavasti tykistöiskun Mainilan kylään ja "provosoitui" tästä niin että rikkoi hyökkäämättömyyssopimuksen. Selvästi niitä siis voidaan tehdä. Lisäksi on intuitiivisesti vetoavaa ajatella että tekemällä oma isku johonkuhun voitaisiin mustamaalata vastustajaa. Siksi ei ole yllättävää että esimerkiksi Dan Koivulaakson kokema kirjastopuukotusvälikohtaus tulkittiin Juho Eerolan mielessä false flag -operaatioksi. Eli kun vastustetaan äärioikeistoa, on houkuttelevaa joutua rikoksen uhriksi jotta vastapuoli mustamaalautuisi. Ja siksi olisi järkevää lavastaa joku oikeistolaiseksi ja saada tämä hyökkäämään.
Keskustelin rippusen näistä asioista sellaisen ihmisen kanssa jolla on varsin paljon ammattitaitoa tiedustelusta. Hänen mukaansa false flag -iskujen onglemana on se, että ne ovat kaikista vaikein isku tehdä onnistuneesti sellaisella tavalla että niillä olisi samanaikaisesti laajuutta että vaikutusta.
* Ensimmäinen asia on tietysti se, että false flag vahingoittaa aina "sitä asiaa jota itse kannatetaan". On toki kenties houkuttelevaa tehdä jostakusta oman puolen tyypistä marttyyri. Mutta jos tapat jonkun liikkeen merkittävän jäsenen, niin tämä haittaa myös omaa liikettänne. (Dan Koivulaakson kuolema haittaisi äärioikeiston vastustamista koska hän tietää aiheesta paljon ja voi eläessään esimerkiksi luennoida ja tuottaa kirjoja.) Tämä tarkoittaa sitä että jos suunnitelma menee läpi ja false flag -isku otetaan vakavasti, niin siitä huolimatta luulon tulisi olla kannattavampi kuin se tila ennen tätä. Toisaalta jos isketään johonkuhun pikkutekijään, isku menettää vaikutusvaltaansa. Pikkutekijöiden kuolema ei ole yhtä selvää ideologiaa vastaan hyökkäämistä. (Kirjastoisku liitettiin äärioikeistoon mainetta suttaavasti vain koska kyseessä oli Koivulaakso ja tämän kirja.)
* Toisaalta vakoilussa tiedetään että organisaatiolle on syytä tehdä tietynlainen rakenne. Tämä on tuttua myös terroristeille. Perusongelma koskee tiedon vuotamista. Ja sen vuoksi täytyy luoda klusterimainen hallittu rakenne. False flag -iskussa ongelmana on se, että joko suunnitelma on muutaman tekijän puuhaama juttu jolloin se ei ole mittakaavaltaan välttämättä relevantti. (Pari puukottajaa ovat poikkeus josta ei voi yleistää.) Isompi joukko tuo uskottavuutta mutta toisaalta salaliitto laajenee niin suureksi että informaatio vuotaa väkisinkin läpi.
* Perusongelma false flagissa on se, että sen pitää teeskennellä olevansa jokin muu järjestö. Ja tämä ei onnistu kovin automaattisesti. Sillä yhteyksistä ja niiden puutteesta kertyy tietoa. (Koivulaakson puukotus oli relevantti vain koska tekijöillä oli tunnettuja kytköksiä oikeistoon. Toki heidät on teoriassa voitu soluttaa oikeistoon ikään kuin kaksoisagentteina, mutta soluttaminen vaatii työtä ja riskejä. Eli on vaikeampaa soluttaa kuin olla soluttamatta. Ja kaikki nämä liittyvät siihen miten vaikeaa ja helppoa false flag on tehdä.)
* Itse asiassa kun katsotaan onnistuneita false flageja, niissä onkin yleensä Mainilan laukauksista tuttu efekti. Tosiasiassa maailmassa oli riittävästi tietoa siitä että iskut olivat lavastettuja. Venäjää ei hämätty, se ei oikeasti huijaantunut. Eikä oikein kukaan muukaan. Se olikin julkinen tekosyy, politiikan vuoksi rakennettu. Ei siksi että kukaan oikeasti luulisi asiaa tosissaan.
False flagin luonteena onkin juuri se, että se ei ole onnistuneesti hämännyt mitään informoitua tahoa. Tieto voidaan sitoa aineistoon. Ja siksi false flag -syytös ilmaanheitettynä ei ole argumentti. Se on argumentti vasta kun aineisto ja tiedot ovat esillä. Sitä kuitenkin käytetään salaliittoteorioisa ad hoc -selityksenä jolla havaintoaineisto voi olla mahdollinen. Sen ympärille rakennetaan tarina joka sopii havaintoaineistoon. Sen sijaan että todistettaisiin että isku todella on false flag. ; Itse asiassa jos joku hokee toistuvasti false flagista, hän korostaa lähinnä sitä että hän ei ole hirveän osaava tiedustelusta. Itse asiassa nolasin itseni, kun kysyin aivan suoraan että kun salaliittoteoreetikot puhuvat false flageista, niin miten voi erottaa oikean false flagin väärästä. Että miten niitä voidaan käyttää onnistuneesti. Sävy oli se, että false flagit ovat niin vaikeita verrattuna muihin strategioihin, että kaikki false flag -puheet ovat hevonpaskaa ellei esillä ole erityisen hyvää argumenttia teorian puolesta. Muut vaihtoehdot ovat lähtökohtaisesti uskottavampia.
On äärimmäisen vaikeaa saada false flag sekä tehokkaaksi että kannattavaksi ilman että tästä on ilmoilla niin paljon tietoa että data itse näyttää että se on roskaa. Salaliittoteorioita kuunnellessa saattaa syntyä käsitys että kaikki koko ajan tekevät false flag -iskuja. Mikä pohjimmiltaan tarkoittaa että he pitävät Suurta Maailmanvaltaa huonona kähmijöinä, vakoilijoina ja propagandan tekijöinä. (Vakoiluasiat "toimivat paranoialla" ; Siis ei sillä että hyvät tekisivät vaikeiten onnistuvia, vaan juuri siten että parhaat vakoilijat varmistavat onnistumista ja minimoivat epäonnistumista parhaansa mukaan. Parhaat vakoilijat eivät siis tee näkyvimpiä stuntteja. Amatööriä ne voivat innostaa, mutta he jäävätkin kiinni.) Salaliittoteorioissa yleisin strategia on se harvinaisin. Salaliittoteoreetikot ovatkin innokkaita amatöörejä joiden tiedustelupuolen osaaminen näyttää olevan täynnä lähinnä Dunning-Kruger -efektiä ja egon täyttämää luottamusta salaliittoteoreetikon omaan oveluuteen ja taitoon tunnistaa salakavaluuksia.
No, voiko tätä ihmetellä, kun minullekin ajatus siitä että false flag olisi jotenkin erityisen relevantti ja ovela strategia tuntui "uskottavalta" ja "ilmiselvältä". False flag tuntuu intuitiiviselta, ja rehellisesti sanoen joltain sellaiselta jota itse voisin ihan oikeasti lähteä tekemään. Mutta minä olenkin vakoilu-propaganda -akselilla amatööri. Ammattilaisen, asiantuntijan ja minut tälläisissä asioissa erottaakin juuri se, että ammattilaiset eivät tee mikä amatööristä tuntuu kätevältä ja ovelalta juonelta. Ammattitaidolla on yleensä väliä. Juuri siksi että hommat eivät mene siten kuten jossain amatöörien foliohattufantasioissa.
Siksi Ken Ham ei ole evoluutikoiden soluttama tyyppi jonka tehtävänä on pilata uskovaisten maine. Hän oikeasti on idiootti joka vastustaa NASA:n ulkoavaruuden elämän mahdollisuuden tutkimusta ja korostaa että oikeaa tiedetttä tuetaan siten että rakennetaan enemmän koko perheen nähtävyyksiä, luomistieteen museoita. Vaikka on kyllä epäintuitiivista uskoa että joku voisi tosissaan olla noin tyhmä. Hän on. Ja niin on suuri osa ihmisistä. Myös oikeistolaiset kirjastopuukottajat kuuluvat aivan uskottavasti tähän kategoriaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eerola. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eerola. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. elokuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
EU -vaikenija ; Madonsyönnin alkeet
"Madventures" -ohjelmastaan tuttu juontaja Riku Rantala kommentoi ennen eurovaaleja että äänestäminen on tärkeää. Tarkemmin, että vain hullu jättää äänestämättä. Minä en äänestänyt. (ERGO .... □) On hyvin ymmärrettävää lähestyä demokratiaa ja äänioikeutta siten että kyseessä on tärkeistä asioista välittäminen tavalla jossa äänioikeus lähentelee äänivelvollisuutta. Ja on hyvä että itsensä julkisuuteen pääasiassa matoja syömällä saaneet ihmisetkin kertovat tämän meille. Sillä tämän takana on vähintään puolet totuudesta. On selvää että äänestämättä jättäminen on passiivista ignorointia jossa valta annetaan jollekulle muulle kuin itselle. Äänestämistä voi myös tukea wisdom of crowds -ilmiöön viitaten. Kun kysytään kantaa useilta, tietyin ehdoin lopputulos osuu keskimäärin paremmin yhteen todellisuuden kanssa kuin jos arvio annettaisiin muutamalle spesialistille.
Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."
Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.
Mutta miksi minä en äänestänyt?
"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)
Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.
Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.
Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.
Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)
Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.
Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.
Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)
Loppuyhteenvetona
EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.
Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.
Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.
Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."
Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.
Mutta miksi minä en äänestänyt?
"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)
Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.
Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.
Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.
Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)
Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.
Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.
Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)
Loppuyhteenvetona
EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.
Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.
Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
identiteetistä, maineesta ja poliittisista rooleista
Musta ritari voidaankin nyt laittaa rotuennakkoluulojen sijaan siihen lokeroon jolla anonyymejä kohdellaan. Itsekin olen kovin vastahankainen anonyymikommentoijille. Taustalla on aivan taatusti "eurooppalaisen muinaisajattelun jäänteitä".
Sama asia toimii itse asiassa myös poliittisessa keskustelussa ja työelämässä. Esimerkiksi kun minä menen töihin, minulla on rooli jonka noudattamista minulta odotetaan. Sitä odotetaan niin vahvasti että katsotaan että jos sitä pitää vaatia ollaan jo liian pitkällä. Jukka Hankamäki otti tässä kohden esiin sen, että politiikassa kysymys on vähän samasta asiasta. Poliitikko on ikään kuin töissä puolueelle. Hän ottaa perustaksi identiteettiteoriat. "Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään. Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona." ... "Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given)." Ytimessä on rooli ja odotukset. Poliittinen puhe on siis performanssi. Hän ottaa esille sen, miten perussuomalaiset ovat selitelleet erilaisia lipsahduksia vahingoiksi ja miten suvaitsevaistokin on joskus varsin suvaitsematon "väärille mielipiteille". Ongelmia syntyy, mutta eri tavoin "Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta."
Toisin sanoen puolue on ikään kuin oletettu ja tunnettu ritarin koodi. Sen rikkominen on kuin olisi musta ritari joka kulkee ritarien heraldisissa tunnuksissa. Tämä nähdään pahana. Ja siksi poliitikot toisaalta tykkäävät irtisanoutua erilaisista tempauksista että heiltä myös vaaditaan irtautumista tietyistä asioista. Eli vaikka jokaisen ihmisen oletetaan irtisanoutuvan väkivallasta, siitä olisi osattava irtautua moittimalla sitä aivan itse. Monista itsestäänselvyyksien lausuminen on turhaa, joka johtunee siitä että he kokevat olevansa yksilöitä. Heille esimerkiksi poliittinen puolue on lähinnä keino saada näkyvyyttä yksilölle. Kuitenkin katsojat odottavat irtautumista, ja jos sitä pitää ehtiä vaatimaan on rooli jo rikottu.
Tätä tietysti tapahtuu nykyään. Moni tietysti ajattelee että keskiaika olisi jäänyt taakse. (Historiallisena aikakautena se toki onkin.) Nykyään ei ajatella kunnian kautta. Itse asiassa kunniakulttuuria pidetään makaaberina, julmana ja barbaarisena. Kunnian on korvannut maine. Itse asiassa vieläpä sellaisessa etiikasta karsitusta moraalirelativistinen maine, jota kuvastaa lähinnä niinkin neutraali sana kuin julkisuus. Kuitenkin katsojat elävät jatkuvassa moraalisessa närkästyksessä joka tuppaa kohdistumaan milloin mitä ihmeellisimpiin asioihin. Näin ollen esittäjät ovat kuin taiteilijoita jotka ovat neutraalisti tuottamassa asioita joita ei kahlitse mitään ja joiden pysyvä ilmiökenttä tapahtuu siksi lähinnä julkisuuden kautta. Katsojat taas elävät hyvinkin vahvassa maailassa jossa häpeä ei kenties ole ikuista, mutta lyhytaikaisesti se voi olla hyvinkin spontaanin ja rujon rajua. Puhutaan siis jonkinasteisesta kunniakulttuurin pyörimisestä.
Tämä taustoitus on mielestäni kiinnostava koska voin törmäyttää sen "Tämä päivä" -blogin kanssa. Siellä kirjoitettiin Eerolan tavasta kiemurrella irti lausunnoistaan. Blogisti vertaa perussuomalaisia fox -kanavaan. ""Not racist, but #1 with racists" sanottiin Fox-kanavasta Simpsoneissa. Perussuomalaiset ovat tässä suhteessa Suomen Fox." Jos tämä ei ole liitoksissa Goffmanin julkisuusrooleihin, en tiedä mikä on. Moitteen alle tulee se, miten Eerola kiemurtelee irti lausunnostaan joka on seuraava "Ja näille patriooteille (?) vinkiksi: Älkää seuraavan kerran näyttäkö ”patriooteilta”, kun pyritte tuollaiseen tilaisuuteen sisään. Älkää myöskään menkö ryhmässä, vaan muina miehinä muiden joukossa." Tämä vaikuttaa aika kovalta tempulta, joltain jossa kehotetaan naamioitumaan koska siten temppu onnistuu paremmin. Jos iskun tekee näkyvällä identiteetillä, siitä tulee vaikeuksia. "Kun Eerolaa on tentattu aiheesta, esimerkiksi Heikelä Korporaation haastattelussa, hän on turvautunut uskomattoman hienoon perusteluun: hän tarkoitti vain että jos tilaisuuksiin mennään, siellä pitää käyttäytyä hyvin! Ei mennä ryhminä, vaan kiltisti yksilöinä! Ja ei näytetä "patriooteilta" merkitsi tietysti sitä että jätetään puukot kotiin, ei siis tarkoittanut puukkojen piilottamista. Eerolan puheet on siis tulkittu täysin väärin. Paitsi ettei ole. Kenellekään ei Eerolan tekstiä lukiessaan tule mieleen se mitä Eerola sillä väittää tarkoittaneensa eikä hän selvästi tarkoittanut mitään esittämänsä kaltaista. Tässä Eerola toimii tavalla jolla hän voi kertoa tappovinkkejä seuraajilleen ja samanaikaisesti esittää viatonta. Vinkit ovat kuitenkin niin selviä, että omat kannattajat kyllä ymmärtävät ja medialle annettu selitys tulkitaan silmän vinkkauksena."
Itse liitän tämän oleellisesti mukaan ns. uuskonservativismiin. Olen aiemmin kuvannut sitä miten uuskonservativismi tanssii kaksoisidentiteetillä. Tätä voi kuvata sellaisin käsittein kuin vertaamalla heitä kaksoisagentteihin jotka käyttävät liberaalia kieltä mutta uusivat sen termit ja uudelleenmäärittelevät ne ja esittävät sitten konservatiiviset näkökannat tällä kielellä. Mielipide ei muutu mutta performanssi muuttuu. Strategisesti tämä on sitä että siinä missä suora debatti ja hyökkäys olisi vallankumousta (vanha järjestelmä tuhotaan), on tämänlainen kielenkäytön muuttaminen itse asiassa vallankaappausta (vanha järjestelmä valjastetaan ja manipuloidaan omaan käyttöön). Ilmiö on varsin globaali uuskonservatiivien temppu. "Tämän päivän" vertaus Foxiin on siitäkin osuva, että sen arvomaailma on tähän oleellisesti liitoksissa ja se käyttää samaa strategiaa.
Ja itse asiassa se on näkyvin piirre myös USA:n konservatiivien uskontoon liittyvässä muoti -ilmiössä eli ID -keskustelussa. Heidän luennoillaan käydessään on havaittavissa se, että perussuomalaistyylinen "wink-wink" -henki on sarjatulitasolla käytössä. Näkyvinä piirteinä ovat asiaankuuluvat kritiikkien alla esiintulevat "en minä noin tarkoittanut" -hokema ja "kyllähän me tiedämme mihin se ID:n Suunnittelija viittaa". Joita käytetään hyvin samalla tavalla mitä PerusSuomalaisten suusta lipsahtaneiden sammakoiden käsittely näyttää. Mitä kristillisempi ja vähemmän lehtimiehiä ja mediaa on paikalla, sitä vahvemmiksi nämä vinkkaukset tietysti myös käyvät.
Syy "ymmärtämisvaikeuksiin" on selvä ; Kun käytetään yhden termistön nimisanoja joiden kautta ilmaistaan aivan toisenlaisen termistön ideoita, syntyy väistämättä kaksoismerkityksiä ja vääristymiä. Syntyy ns. kategoriavirheitä, jotka heijastuvat ensinnäkin tekstin tulkintatasoon sotkuistaen sitä mitä attribuutteja ja konnotaatioiota sanoihin pitää liittää. Ja lisäksi tämä tuppaa myös sotkemaan päätelmien syvärakenteet ja tätä kautta koko argumentin. Laatu sekä argumentaatiotasolla että retorisella tasolla romahtaa. Tulkintavaikeus ja "ei ymmärrä meitä" -käsienvääntelyt johtuvat siitä että valittu viestintästrategia on mitä on, eikä siitä että ymmärtäjä olisi tyhmä. (Eikä edes siitä että viestittäjä olisi retorisesti lahjaton.)
Tässä mielessä identiteettitulkintaan saadaan lisää vääntöjä. Ilman sitä on itse asiassa vaikeaa selittää miksi Eerola suhtautuu irtisanoutumiseen siten kuin sitä harjoittaa. Perussuomalaisen performanssin kun on täytettävä molempien puolten vaatimukset. "Termien vallankaappaus" tarkoittaa juuri sitä että tekstin on heijasteltava kahta identiteettiä. Perussuomalaiset eivät siis ole rasisteja tai vastaavien kannattajia. Mutta he kyllä strategisista syistä flirttailevat heille samalla kun yrittävät tuottaa keskustelua joka täyttäisi liberaalien vaatimukset. Siksi he irtautuvatkin lähinnä siitä että liberaalit loukkaantuvat heidän teksteistään "eivätkä ymmärrä".
Koska odotuksia selkeästi rikotaan ja niitä yritetään salailla, toiminta ei tietysti noudata yleisön kunniakulttuurin "ritarisäännöstöä". Tämänlainen tapa hyväksytään lähinnä kätevänä temppuna jopa "omien puolella". Tässä mielessä perussuomalaisten selittelyissä on kyseessä se, että halutaan toimia anonyyminä mutta tunnettuna samaan aikaan. Sitä pitäisi saada ryhmäidentiteetin kautta tukea omiin toimiin mutta vastuu pitäisi sitten olla yksilön vastuuta.
Kirjoittaja muistaa armeijasta barettisäännön. Siellä korostettiin että baretin kanssa tehdyt sankariteot olivat suurempia ansioita kuin ilman tehdyt. Ja baretti päässä tehdyt kauhuteot olivat pahempia kuin ilman barettia tehdyt. Sotilaan ideana on tietysti se, että hän pitää hattua aina. Ja vastuuton ja kunniaton on se joka ei pidä sitä koskaan. Kelmi on sen sijaan se joka käyttää sitä tilanteen mukaan, käyttää barettia silloin kun se hyödyttää ja muulloin ei ja yrittää näin kierähtää esimerkiksi armeijan rankaisutoimenpiteistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)