Teleologian luonnollisuudesta ei pidä tehdä liian hätäisiä päätelmiä

THUNK:issa on mainio video teleologisista selityksistä. Tässä yhteydessä kuvattiin mitä teleologinen selittäminen on. Karkeasti ottaen teleologia on sitä että asioita kuvataan tarkoituksen kautta. Asioissa nähdään intentioita ja tarkoituksia. Näin ollen asioita ei selitetä syy-seuraussuhteen kautta vaan syy-seuraussuhde päinvastoin käännetään päinvastyaiseksi ; Seuraus on se syy miksi asia on. Selitetään mitä hyötyä tai mikä funktio jollain asialla on. Tämä on tietenkin luontevaa jos mietitään vaikka teräaseita. On aika luontevaa ajatella että veitsi on terävä siksi että ihmiset voisivat leikata sillä asioita.

Mutta tartun tässä videossa esitettyyn psykologiseen puoleen. Video korosti että ihmisillä on taipumus tulkita asioita teleologisesti. Video nosti esiin useita, etenkin Deborah Kelemenin työryhmässä olleita, tutkimuksia joissa havaittiin että lapset tulkitsevat luontoa teleologisesti. Ja niin vuoret ovat korkeita jotta ihmiset voisivat kiivetä niille. ; Samoin havaittiin että aikuisetkin ajavat tämänlaisia selityksiä jos heille annetaan vain vähän aikaa miettiä kysymyksiä. Akateeminen koulutuskaan ei muuttanut tätä preferenssiä. Toki jos aikaa annettiin enemmän tai piti palata kysymyksiin joihin oli jo vastattu, akateemisesti koulutetut ihmiset huomasivat korjata näitä päätelmiä useammin kuin vähemmän kouluttautuneet ihmiset.

Tämä teema on jotain joka nousee usein esiin uskonnollisessa keskustelussa. Tällä hetkellä Suomessa fundamentalistikristityt ovat viitanneet näihin tutkimuksiin innolla. Syynä on se, että heistä se että taaperotkin uskovat teleologisiin selityksiin on tärkeää kun kuvataan sitä miten järkevää usko on. Ajatellaan että ateismi olisi epäluonnollista ja siksi epätotta.

En moiti näitä tutkimuksia vaan näitä niistä tehtyjä tulkintoja. Ne ovat nähdäkseni hyvin pitkällevietyjä. Kuten THUNK -videossa osattiin kertoa, syyt teleologiseen selitykseen eivät ole kovin helppoja. Ilmiö voi johtua monesta eri syystä. Ja filosofille ne kaikki ovat kiinnostavia.; On mahdollista että ihmiset näkevät teleologiaa jotenkin syntymälahjanaan. Ja tämä on kiinnostavaa koska se kertoo siitä miten aivomme toimivat. Mutta koska teleologiaa kartottavat kysymykset ovat kielellisiä ei voida täysin sulkea pois myös oppimisen ja kulttuurisen iskostuksen vaikutusta, ihan siksi että kielen oppiminen vaatii jotain kulttuuripiiriä. Ja tämäkin on kiinnostavaa koska se sitten kertoo siitä miten asioita kannattaa opettaa lapsille niin että oppi menee perille.

Uskovainen toki haluaa käyttää näitä asioita tarkoitushakuisesti ja tällöin kaikki asiat eivät ole yhtä kiinnostavia. Tässä mielessä heille nämä tutkimukset ovat lähinnä keino heiluttaa uskon luontaisuutta oikeutuksena omalle ideologialleen. Luonnollinen on hyvää -hengessä. Tätä toki kytketään yhteen myös erilaisiin Jean Calvinin tai C.S. Lewisin ajatuksiin joissa korostetaan että ateistit ovat valehtelijoita. Eli he tietävät olevansa väärässä ja he eivät oikeasti ole ateisteja vaan vihaavat Jumalaa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa että olen itse asiassa itse kognitiivisen uskontotieteen syvä ystävä. Ja tässä on ollut esillä ylihavaitsemisteorioita. Jotka korostavat että teleologinen ajattelu on todella ihmisille luontaista. Siksi korostankin että Suomessa tehty tutkimus joka kartoitti suomalaisten aikuisten ateistien ajattelua johti samoihin teleologisten selitysmallien käyttämiseen. Ja tässä itse asiassa olen sillä kannalla millä monet fundamentalistikristitytkin; Pidän varsin uskottavana että piirre on synnynnäinen.

Kognitiivisessa uskontotieteessä on korostettu esimerkiksi Justin Barrettin ajatusta jossa mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Puhutaan ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismista” Tälle nähdään evolutiivinen syy; Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla.

Monet uskovaiset eivät pidä näistä ajatuksista koska nämä nähdään ateistisina. Jonain jossa korostuu ei-tieteellinen ja ideologinen ja maailmankuvallinen asenne siitä että uskonto on harha ja virhe. Tässä mieleen tulee toki esimerkiksi malttia toivova Van Inwagen jonka mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle.

Itse näen että tässä suhteessa on syytä kiinnittää huomiota jumalan olemassaolon tai olemassaolemattomuuden sijaan ihan muihin asioihin. Nimittäin siitä että ”luonnollinen uskonto” ei takaa että toiminta olisi jotenkin automaattisesti järkevää tai adaptiivista. Itse asiassa intentioiden ylihavaitsemisteoria saa adaptiivisen hyötynsä puskissa hyppivistä leijonista eikä siitä että säikähtää tyhjää pensasta. Itse asiassa evoluutio tuottaa useitakin menetelmiä jotka tuottavat joissain yksittäisissä tapauksissa haittaa vaikka ne yleisesti ovat hyödyllisiä. Tästä johtuu esimerkiksi perhosen taipumus lentää kynttilän liekkiin. Piirteestä on hyötyä tavallisissa olosuhteissa. Näin ollen se että uskonto selittyy evoluutiolla ei ole jokin josta sellaisenaan voidaan päätellä että uskonnosta myös on hyötyä. Tässä mielessä onkin erikoista että moni mieluummin korostaa miten evoluutio ja Jumala saadaan ristiriidattomasti yhteen ja moittivat maailmankuvallisista oletteluista kun samalla sallitaan tämänlaisia logiikkaloikkia ilman vastaavaa evidenssivaatimustasoa.

Olenkin suoraan sanoen ihmetellyt sitä miten nämä ”ihmiset ajattelevat luonnostaan teleologisesti” -ajatukset ovat niin suosittuja jumalatodistuksienkorvikkeita nykyaikana. Sillä kun itse opettelin kognitiotiedettä, opin varsin pian että ihmisten ajatteluprosessointi on kaikkea muuta kuin järkevä. Ja tämä korostaa ennen kaikkea nopeasti tehtyjä päätelmiä – eli niitä ajattelutapoja joita näissä teleologisten selitysten preferointia löydetään.

Asia on saanut aika paljon medianäkyvyyttäkin kun Kahnemanin kirjasta tuli myyntimenestys. Hän on tehnyt pitkän linjan tutkimusta – myös edesmenneen Amos Tverskyn kanssa – Tversky taas tuli tunnetuksi nimenomaan kognitiivisten vinoutumien tutkijana. ; Tässä korostuu ajatus siitä että ihmiset ajattelevat usein ennustettavilla ja odotettavissa olevilla tavoilla väärin ja huonosti. Tästä prosessista syntyi ajatus siitä että ihmisten ajattelussa on erilaisia heuristiikkoja. ; Karkesti ottaen kyseessä on kahdesta erilaisesta heuristisesta menettelytavasta. On nopeita ja kohtuullisen hyviä tuloksia helposti tuottava prosessointisysteemi ja analyyttistä tarkkaa ja oikeaa tulosta tuottava systeemi.

Näin esimerkiksi jos annetaan vain vähän aikaa, eli on tehtävä nopeita vastauksia, ihmiset vastaavat väärin esimerkiksi seuraavaan kysymykseen; Jos pallo ja maila maksaa 1 € 10senttiä Ja maila maksaa euron enemmän kuin pallo, niin kuinka paljon pallo maksaa.

Nopeassa vastauksessa ihmiset vastaavat huomattavasti useammin väärin. On jotenkin intuitiivista ja luontevaa ajatella, että pallo maksaisi 10 senttiä. Analyyttinen mieli kuitenkin tietää että jos pallo maksaa 10 senttiä ja maila euron tätä enemmän, kokonaishinnaksi tulisi 1 euro 20 senttiä. Joka on tietenkin eri kuin euro 10 senttiä jonka ne maksavat yhteensä. Tämä taipumus on tilastollinen aivan kuten teleologisten selitysten antaminen.

Tämänlaiset tulokset syntyvät juuri samanlaisissa koejärjestelmissä joissa teleologista ajattelua löydetään. Ja harva silti näiden tulosten kohdalla sanoisi että tämä kertoo siitä että ihmiset luonnostaan järkevästi tietävät että tuollaisten pallojen hinta olisi 10 senttiä.

Luonnollisuus ja ajattelun yleisyys ei ole samaa kuin tuloksen eksaktius ja hyödykkyys käytännön elämässä. (Itse asiassa monet heuristiset virheajattelut ovat takana kun mietitään sitä miksi ihmisten huijaaminen onnistuu tietyillä tavoilla todella helposti. Assosiaatio uskontoon on tässä asenteellinen mutta jossain määrin ymmärrettävä, vähintään sitä kautta että uskonnoissa on paljastunut myös rahanhimoisia huijareita jotka ovat leikkineet vilpittömiä uskonmiehiä. Toki tätä ei ole asiallista alleviivata jonain ehdottomana asiantilana. Se on lähinnä yksi vaihtoehto jota ei sellaisenaan voida vain torjua ja kieltää muuta kuin maailmankuvallisesti torppaamalla vaihtoehdot dogmaattisesti.)

Vastaavia virheajatteluja on paljon. Olen itse nauttinut tässä yhteydessä esimerkiksi Dan Arielyn kirjoista joissa kerrotaan paljon vastaavia ajatusvinoutumia joilla on paljonkin kontaktipintaa aivan arkisessakin elämässä. Hän käyttää tässä yhteydessä mielellään ilmaisua ”ennustettavalla tavalla irrationaalinen”. Aiheesta löytyy myös populaaria kirjallisuutta suomeksikin, esimerkiksi Joni Martikaisen kirja ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet”. Nämä viehättävät minua koska kognitiotieteen puolella opin varsin nopeasti sen että ihmiset, mukaan lukien minä itse, olemme alttiita kaikenlaisille illuusioille ja harhoille. Tässä kontekstissa oman empiirisyyteni ytimessä ovatkin erilaiset illuusiot ja ajattelun kompastelut joita vastaan taistelu on oleellinen osa älyllisyyden tavoittelua ja muuta vastaavaa älyllistä pyristelyä. Nyrkkisääntöni on jopa se, että jos jokin ajattelu on sinusta helppoa, se on todennäköisesti väärin tehtyä ja virheellistä.

Olenkin tavallaan huvittunut siitä miten suomessa fundamentalistit ovat laajasti hyväksyneet ajatuksen siitä että ihmiset ajattelevat maailmankuviensa kautta. Jos tämä on totta, he eivät luontevasti ajattele totuuskeskeisesti vaan ideologiakeskeisesti. Ja tässä yhteydessä on vaikeaa uskoa että ihmiset luontaisesti olisivat jotain jumalan takaaman Plantingan warrant -ajattelun ruumiillistumia. He samanaikaisesti hyväksyvät ajatuksen ihmisestä jonain jonka Jumala on luonut havaitsemaan totuuden (kuten luontaisan ja helpon teleologisen selittämisen luonnossa) ja ajatuksen ihmisestä joka ajattelee väärin ja ideologisesti ja maailmankuviensa kautta.

”Luonnollisuus” ja se että ”imeväisikäiset ja kiireessä ajattelevat ovat teleologiataipuvaisia” ei ole mielestäni kovin hyvä pohja sille että näkemystä argumentoidaan jotenkin erityisen totuudenmukaisena. Jos joku ajatus tuntuu korostuvan nopeassa ajattelussa, on selvää että siinä korostetaan nopeutta laadun sijaan. Mieleni tekisi jopa lainata Colin Camererin vertausta ; Hän on kuvannut nopeasti ajattelevaa systeemi 1 heuristiikkoina vahtikoiraan joka haukkuu kaikille vieraille, pitää kaikki vorot kaukana mutta sitten toisaalta aina välistä yrittää purra postimiestä. Tämänlainen pohja tuskin on perusta sille että halutaan varmistaa jonkin maailmankuvan todenmukaisuus. Kyllä se Jumalan lopullinen järkevyys on osoitettava sillä ankaraa pähkäilyä ja analyysiä käyttävällä menettelyllä; Toisella tavalla ajattelevat ovat tässä sellaisia että he sitten kyllä antavat haastetta ajatukselle että heidän näkemyksensä olisi rationaalinen..

---

Lähteet:
THUNK, ”Teleological Bias”
Deborah Kelemen, ” Why Are Rocks Pointy? Children's Preference for Teleological Explanations of the Natural World” (1999)
Deborah Kelemen & Cara DiYanni, ”Intuitions About Origins: Purpose and Intelligent Design in Children’s Reasoning About Nature” (2005)
Deborah Kelemen, ”The Human Function Compunction: Teleological explanation in adults" (2009)
Järnefelt, Canfield & Kelemen, ”The divided mind of a disbeliever: Intuitive beliefs about nature as purposefully created among different groups of non-religious adults” (2015)
Callahan, ”Moth and candle: the candle flame as a sexual mimic of the coded infrared wavelengths from a moth sex scent (pheromone)” (1977)
Daniel Kahneman, ”Thinking Fast and Slow” (2011)
Dan Ariely, ”Predictably Irrational” (2008)
Joni Martikainen ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet” (2012)

On säädetty.

On kuin Jumala olisi tahtonut että masturboimme. Käden koon ja munan koon välille nähdään syy-yhteyttä. Näin ollen jos pienimunaisilla on pelkoa naisten tyydyttämisestä, on heillä kuitenkin asiaankuuluvan kokoiset kädet. Jos Jumala olisi olemassa, olisi melko varmaa että Hän on halunnut että nautimme edes tästä yhdestä asiasta.

"Make sense" vs. selittäminen

Luin joskus 2000 -luvun alkupuolen tiedettä popularisoivasta kirjasta (kirjan aiheena sattuma ja kaaosteoria) siitä miten kissapetojen väritys selittyy. Raidat ja pilkut syntyvät samanlaisilla säännöillä, niissä on vain pieniä eroja säätöarvoissa. Teorian innoittamana myös kirjan kansissa oli muistaakseni tiikeriraitaa. Samaan teoriaan voi törmätä uudemmassa John Barrowin kirjassa "100 Essential Things You Didn't Know You Didn't Know: Math Explains Your World". Taustalla on se, että pintakuviointia ei ole säädetty tarkasti ja informaatiotavaativasti, sen sijaan eläimissä on pigmentin vaihtuvuutta koskevia aktivoitujia ja inhibiittoreita jotka toimivat esimerkiksi solunjakautumisen yhteydessä. Näiden interaktio määrää miten kaukana ja harvoin pilkut ovat. Ja kokonaisuuteen syntyy tätä kautta pintakuviointeja, yleensä raitoja ja pilkkuja.

Tällä mekanismilla syntyy jotain joka selittää miksi tietyn eläinlajin yksilöt ovat pilkullisia tavoilla joissa on yksilöllisiä eroja. Ja selittää miten evoluutio on voinut synnyttää raidat ja pilkut eläimiin ilman että takana on hyvin mutkikasta pintakuviointia joka mutkikkaasti ja informaatiota vaativalla tavalla syntyisi. (Tähän liittyvä itseorganisaatio on sitä miten hämmentävän monimutkaiselta näyttävät muodot syntyvät hyvin yksinkertaisilla säännöillä.) Ja toisaaltaJa toisaalta sama sääntö toimii siten että raidat voivat muuttua täpliksi kun aktivoitumisen ja eston rytmiikkaa muutetaan ja miten esimerkiksi kohtuu lähisukuisilla kissapedoilla osilla on raitoja ja osilla on pilkkuja.

Barrow viittasi tässä yhteydessä Rudyard Kiplingin tarinaan siitä miten leopardi sai täplänsä. Satu "How the Leopard got It's Spots" selittää asian seuraavalla tavalla "Then the Ethiopian put his five fingers close together (there was plenty of black left on his new skin still) and pressed them all over the Leopard, and wherever the five fingers touched they left five little black marks, all close together. You can see them on any Leopard's skin you like, Best Beloved. Sometimes the fingers slipped and the marks got a little blurred; but if you look closely at any Leopard now you will see that there are always five spots - off five fat black finger-tips."

Tieteenfilosofisesti kysymys on kuvaava ja opettavainen. Sillä jossain mielessä Kiplingin selitys on tietenkin satu jota kukaan ei ota vakavasti. Mutta se on samalla kuitenkin jossain määrin vakuuttava. Jossain mielessä Kiplingin tarina toimii siksi että se intuitiivisesti jotenkin "tuntuu järkevältä" jopa silloin kun se ei tunnu uskottavalta tai hyvältä teorialta. "It make sense". (Viittaan tässä esimerkiksi McGrathin näkemyksiin teologiasta jossa uskonto ei selitä asioita mutta "make sense".) ; Toisaalta evolutiivinen malli ei selitä miksi leopardilla on juuri viiden pilkun rykelmiä eikä vaikka tiikerinraitoja. Tässä mielessä säätöarvoteoria ei selitä tätä spesifiä yksityiskohtaa kuin sattumalla. Satu sen sijaan kertoo miksi asia on juuri sillä tavalla eikä muulla tavalla.

Tämä sopivuus ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin tieteellisyys. (Mikä ei yllätä ketään.) Esimerkiksi falsifioituvuusperiaatetta Kiplingin tarinalla ei ole.
Sellainen on sitten olemassa säätöarvoihin perustuvassa teoriassa. Näistä esitetään helpoin jopa Barrow'n kirjassa "The waves create separate peaks and throughs as they spread around the large and roughly cylinderical body of the cheetah, but when they spread to the thin cylinderical tail, they were much closer together and merged to create the appearance of stripes. This tendency gives a very intresting mathematical 'theorem' that follows from the behaviour of the colour concentration waves on animal bodies : Animals with spots can have striped tails, but striped animals cannot have spotted tails." Eli toisin sanoen väritystä koskeva teoria ennustaa että eläimillä joilla on pilkkuja voi olla raidallinen tai pilkullinen häntä. Mutta raidallisilla eläimillä ei voi olla pilkullisia häntiä.

Toinen oleellinen asia on mekaniikka. Kiplingin "teoria" selittää sormista ja väristä, mutta ei siitä miten tämä väri on tarttunut ja säilynyt eläinlajilla sukupolvesta toiseen. Tämänlainen mekaaninen selitys onkin tärkeää. Sillä ilman sitä tarina on vain "just so story" ; Ytimessä on enemmän se että keksitään jotain joka "voi olla" ja joka kuvaa maailmaa siten kun sitä havaitaan. Se ei luo mitään koeteltavaa teoriaa ja koettele sitten tätä ja katso toimiiko se. 

Opetus on siitä kiinnostava että Intelligent Design -teorioissa usein selitetään että mekaaninen selitys on pahaa naturalismia. Ja että heillä on vaihtoehtoinen selitysmalli. Kuitenkin tämä vaihtoehtoinen selitysmalli on "just so story" joka "make sense". Kaikki yritykset siirtää sitä tieteelliseen suuntaan torjutaan "pahana naturalismina". Jos ottaa ID -teorian monet selitysmallit vakavasti, niissä ongelmia väistellään selittämällä että noiden vaatimusten takana on maailmankuvallisuus, niin huomaa että niiden antama tila on sellaista että Kiplingin sadussa oleva teleologian sävyttämä teoria vaillaa mekanistista selitystä muuttuu yhä enemmän ja enemmän sellaiseksi että se voisikin olla vaihtoehtoinen tieteellinen teoria. (Sitä voi miltei kuulla miten kreationisti ilkkuisi sillä miten evoluutioteoria ei selitä miksi leopardilla on viisi pilkkua rinnakkain, juuri ihmissormien lukumäärä. Jumalahan voi antaa tälläisen spesivin kuvion ihmisille tunnistettavaksi ja tämä tiettyys olisi ikään kuin design-signaali. Miltei.)

Toki maailmankuvallisuus ei tässä tarkoitakaan tätä ; Se on lähinnä jotain jota käytetään ID:ssä ei tässä kohdassa onnistuta täyttämään sen ehtoja ja siksi niitä ei haluta pitää tärkeinä kriteereinä. Noin karkeasti. Aina kun ID puhuu tieteellisyydestä hän viittaa todennäköisyyksiin eikä pidä niitä rajoittavina. Aina kun kriteeri on maailmankuvallinen, se on tunnustus epäonnistumisesta tässä kohdassa..

Aryan tappolista ja oikeudenmukaisuus

Arya Stark on "Game of Thronesin" niitä hahmoja jotka ovat eräänlaisia kostajahahmoja. Hän selvästi myös nauttii kostamisesta. Ihmiset ovat myös jokseenkin sympateettisia häntä kohtaan, ellei enemmänkin.

Arya näyttää toimivan murhanhimoisesti, kostamalla pahat teot hyvin vastaavilla teoilla kuin "almost instant karma". Siinä missä moni muu sarjan hahmo "ylikostaa" Aryan teot ovat selvästi alleviivatun samanlaisia kuin teot joita hänen surmaamansa ihmiset ovat tehneet muille. Lisäksi hän selvästi nauttii teoistaan. Aryan kostoissa on myös vahvasti se sävy, että hänen uhriensa on tiedettävä miksi heidät tapetaan. Ei siis riitä että he kohtaavat väkivaltaa ja kuolevat. Ei riitä että he ovat tehneet aiemmin itse samanlaista väkivaltaa. Heidän on tiedettävä että tämä väkivalta liittyy heidän aiempiin tekoihinsa.

Aryan elämäntapa nähdän jollain tavalla oikeudenmukaisena. Toisaalta hän on selvästi asenteessaan ei-kristillinen. Nykyaikana voidaan korostaa anteeksiannon merkitystä. Tai jopa kuvata sitä, miten anteeksianto vähentää anteeksiantajan omia stressitasoja. ; Erilaiset self-help -oppaat usein korostavatkin anteeksiannon merkitystä.

Armottomuuteen on tietenkin monia syitä. Yksi voi olla se, että ei halua päästää väärintekijöitä kuin pälkähästä. Armo ja anteeksianto ei pidä sisällään kompensaatiota. Kompensaatio taas nähdään hyvin usein oleeliseksi osaksi oikeudenmukaisuutta. Tässä mielessä esimerkiksi kristinuskon armokäsitys eroaa hyvinkin paljon esimerkiksi buddhalaisesta karmasta. Kristityillä Helvettiin eivät joudu kaikki jotka tekojensa puolesta ansaitsevat sen. Sen sijaan sinne joutuvat ne jotka eivät saa Jumalan armoa. Anteeksianto onkin jossain määrin mielivaltaa, sitä että ei anneta pahan kärsiä rangaistustaan jonka tämä ansaitsee. Tämä on Aryalle vierasta.

On kuitenkin kenties kiinnostavampaa lähestyä ilmiötä Aristoteleen kautta.

Mielestäni Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on tässä kohden mielenkiintoinen. Sillä sitä kautta saadaan kuvattua sitä miten Aryan toiminta on sekä kuvaus Aristoteleen oikeudenmukaisuudesta. Että hän toisaalta demonstroi sitä, miksi hänen etiikkansa on paikoin epätarkkaa siinä mielessä että vaikka periaatteet tiedostaa, on joskus vaikeaa nähdä mikä on käytännössä Aristoteelisesti oikeaoppinen oikeudenmukainen teko.
1: Lisäksi näkökulma on mielestäni relevantimpi kuin kristinuskon. Ja se liittyy vahvasti omiin ... sanotaanki henkilökohtaisiin piirteisiini ... joita kuvaa se, että ei anneta armon käydä oikeudesta oikein ikinä missään. Kristinusko tuomitsee tämän dogmaattisesti ja suoraan. Aristoteles on monisärmäisempi ja tulkinnanvaraisempi ja antaa siksi tilaa erilaisille pohdinnoille ja mielipiteille. Asia joka on noin muotoiltuna kiva. Joskin se tarkoittaa samalla suunnilleen sitä että Aristoteles on asian kohdalla vaikeasti jos ollenkaan sovellettavissa antamaan vastauksia.

Aristoteles käsittelee oikeudenmukaisuutta monimielisesti ;
1: Laajasti oikeudenmukaisuus on lainkuuliaisuutta ja epäoikeudenmukaisuus on ei-lainmukaisuutta. Tässä mielessä oikeudenmukaisuus on koko hyveellisyys ja epäoikeudenmukaisuus koko paheellisuus. Oikeudenmukaisuuteen liittyy hyve, joka on hyvin kokonaisvaltainen. Tässä lainmukaisuus liittyy Aristoteleen teleologiseen ajatteluun. Lainkuuliaisuutta ei lähestytä sitä kautta voiko inhimillinen laki erehtyä. Sen sijaan lakia lähestytään sen ideaalitilasta käsin. Teleologiset lait koskevat Aristoteleen maailmassa kaikkia maailman asioita. Ja ne tuottavat hyveellisyyttä ja tarjoavat onnellisuutta.
2: Suppeasti oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi sitä että ei jaa asioita reilusti tai ahnehtii yli oman osansa. Oikeudenmukainen ihminen haluaa tällöin jakaa kullekin - ei välttämättä saman verran - vaan jokaisen oman ansion mukaan. Näin ollen esimerkiksi tuloero ei ole epäoikeudenmukaista mutta epäreilu kahmiminen yli oman ansion voi johtaa epäreiluun tuloeroon. Kun tapahtuu epäreiluutta, täytyy Aristoteleen mukaan asiaa kompensoida niin että yli oman osansa saaneelta otetaan pois ja annetaan sille jolta tämä on ollut pois. Prosessiin tarvitaan reilu tuomari jolla on käsitys siitä mikä on tasapuolista. Suppeassa mielessä oikeudenmukaisuus on yksittäinen hyve ja epäoikeudenmukaisuus yksittäinen pahe. Oikeudenmukaisuuteen liittyy tällöin hyveellisyys joka on enemmänkin luonteenpiirre. Oikeudenmukaisuus on kuitenkin jossain määrin "hyveiden hyve".
+: Nämä kaksi osiota ovat tärkeitä siinä mielessä että ne eivät välttämättä ole sama asia. Aristoteleen filosofiassa ne ovat kuitenkin varsin selkeästi yhteennivoutuvia. Oikeudenmukaisuus on hänelle sosiaalinen hyve. Kysymys on siitä että oikeudenmukaista on se mistä hyveellinen ihminen nauttii. Aristoteleen näkemys on tässä mielessä esimerkiksi omaan makuuni melkoisen optimistinen siinä mielessä, että ihmisen halut ja perusolemus nähdään ensisijassa hyveellisenä. Oikeudenmukaisuus on tämän määrittelyn kautta ristiriidattomasti sellaista että yksilön hyve tuottaa etua ja hyötyä sosiaalisesti yhteisölle. Ja yksilö saa iloa prosessista.

Kun tätä kautta lähestytään Arya Starkia voidaan nähdä että hänellä kostot ovat sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia. Hänen listalleen päässeet ovat usein tehneet pahaa hänen läheisilleen tai ystävilleen. Eivät Aryalle itselleen. Tämä on itse asiassa kenties selvin, joskin vaikeasti huomattava, näkökulma Aryan kostolistalle. Listalla ei ole ihmisiä jotka ovat loukanneet Aryan kunniaa. Tai jotain vastaavaa mitä usein liitetään klassiseen kostajahahmoon. Arya on tässä mielessä astetta lähempänä ulkopuolista karmaa kuin jotain jonka kosto on suoraan Aryan omaan persoonaan sidottua. Selvästi Aryan kosto on jotain josta hän sekä nauttii että joka on sosiaalinen hyve.

Mutta mikä on Aryan rooli.

Aristoteles puhuu tähän liittyen myös vapaaehtoisesta ja tahdonvastaisesta kanssakäymisestä. Moni voi nähdä että Arya on varsin tavoitteellinen. Hän myös selvästi nauttii kostamisestaan. Monelle voisi tulla julmista surmateoista paha mieli tai tunnontuskia, mutta Arya ei tämänlaisia tunteita koe. Itse prosessi tuntuu selvästi hyvältä ja tätä seuraa ei-katumuksen vaihe.

Tämä on niitä puolia joiden mukaan monesta kostaminen ei ole hyvä asia. Kostaminen voidaan nähdä itsekkäänä hedonistisena aktiona jota kuvaa joko se, että ihminen antautuu vihantunteelleen ja kenties myös paatuneisuus jossa hyvyydentunteet ja katumus kuolettuvat. Arya demonstroi selvästi miksi ja miten näin voidaan nähdä. Väkivalta ja surmaaminen salamurhin ovat kauhea asia ja se että näitä ei ymmärrä pahuutena on jotain jonka äärellä tekee mieli kaivaa esiin psykologian sanakirjoja ja puhua traumatisoitumiseen liittyvistä epäterveist mielistä.

Aristoteleen kohdalla teleologia on siitä jännittävä että hän ei pidä tunteita tai nauttimista sinällään pahana. Itse asiassa kun teleologia on perimmäistä hyvyyttä ja lainkuuliaisuutta, oletuksena on että terve ihminen nauttii hyvien tekojen tekemisestä. Joskin Aristoteleen mukaan hyve on siitä jännittävä että hyveellinen ihminen nauttii hyveellisten tekojen tekemisestä mutta ei tee näitä tekoja näiden tunteiden vuoksi. Aryan kohdalla on tietenkin kaksi ongelmaa. On katsottava että (1) Tekeekö hän tekonsa vain siksi että hän nauttii niistä vai tekisikö hän niitä muutenkin (2) Ja kun hän nauttii niistä niin johtuuko tämä siitä että hän on hyveellinen ihminen vai onko tämä päinvastoin demonstraatio siitä että hän ei ole hyveellinen ihminen.

Tässä kohden perustelut helposti muuttuvat kehäiseksi.
1: Jos näkee koston Aryan tyyliin kompensationarisina aktioina joissa Arya on oikeudenmukainen tuomari, kostaminen on hyvyyttä ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä että Arya nauttii velvollisuuksistaan. Hänen henkilökohtaiset lahjakkuutensa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet ja näin hän on äärimmäisen hyveellinen.
2: Jos näkee Aryan hedonistina jonka näkemys hyveellisyydestä on vääristynyt ja Arya on menettänyt kontaktinsa teleologiseen minäänsä ja hukannut aidon minänsä niin että hän on vain rooli, hän edustaa pahuutta. Jopa äärimmäistä pahuutta.

Entä jos Arya on paha?

Olisi helppoa jättää käsittely tähän. On mahdollista ottaa käyttöön täydentäviä osia "Nikomakhoksen etiikasta". Aristoteles nimittäin lähestyy hyvää ja pahaa, paitsi suhteessa onnellisuuteen ja nautintoon, niin myös heikkoluonteisuuteen ja eläimellisyyteen.

Karkeasti ottaen Aristoteleelle nautinto on kärsimyksen vastakohta. Nautinto liittyy onnellisuuteen. Ja onnellisuus taas on liitoksissa teleologian määräysten tottelemiseen eli hyveellisyyteen. (Aristoteleen maailma on tässä mielessä optimistinen, jopa häiritsevän optimistinen, on kenties omituista lähestyä "Game of Thronesin" maailmaa kuin se olisi paras mahdollinen maailma...)

Nautinto ei kuitenkaan ole identtinen onnellisuuden kanssa. Luonnonmukainen toiminta on teleologista käytöstä joka lisää onnellisuutta ja vahvistaa luonnomukaisen toiminnan jatkamista. Jotkin nautinnot voivat kuitenkin häiritä tätä prosessia. Ja tästä em. epäidenttisyys johtuu.

Aristoteles luokitteleekin nautinnot kolmeen osaan;
1: Hyvät ja jalot itsessään valitsemisen arvoiset nautinnot jotka eivät ole välttämättömyyksiä. Nämä ovat älyllisiä hyveitä. Nämä jalot nautinnot ovat parhaita hyveitä.
2: Välttämättömät ruumiilliset nautinnot. Rikkaus, kunnia, hyöty ja jopa kulinaristiset nautinnot ovat nautinnollisia ja niihin voi liittyä aivan asiallista hyveellisyyttä. Näiden kohdalla on erityisen selvästi muistettava kohtuus. Kultaisen keskitien mukaan kohtuullisuus on erityisen merkittävä. Näissä hyveissä vikoja ovat siis sekä hillittömyys että tarkoitushakuinen liika asketismi.
3: Asiat jotka ovat nautinnollisia koska ihmisellä on joko vääristynyt sairaalloinen poikkeama, huonot tottumukset tai jopa luontaisen huonouden vuoksi.

Kostaminen voisi olla
1: Jalo aktio. Arya selvästi on monesti melkoisen pitkäjänteinen. Nimilistaa toistetaan pitkiä ajanjaksoja ilman että kukaan kuolee. Toisaalta hän tuntuu toimivan melko spontaanisti ja pikaisesti, jopa epä-älyllisesti. On selvää että murhaaminen ei ole hänelle välttämättömyys vaan valinta. Näin ollen on teoriassa mahdollista että kostaminen olisi hyve. Hän vain joutuu odottamaan tilaisuutta ja hän käyttää ne hyväkseen. Arya valitsee tekonsa ja selvästi harjoittelee pitkäjänteisesti eikä pitkien harkinta-aikojensa välissä armahda uherjaan. Näin ollen järkähtämättömyys viittaa siihen että tekoa voi teoriassa pitää hyvänä. Katumattomuus ei olisikaan pahe vaan jokin joka demonstroi että Arya on onnellinen toteuttaessaan telostaan. Hän ei myös selvästi ylikompensoi rangaistuksiaan, eli hänet voidaan nähdä tasapuolisena. Ihminen surmataan hyvin samanlaisella tavalla jolla hän itse on surmannut toisia. Tämä viittaa siihen että takana on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden ideoita joita Arya punnitsee ja joiden kohdalla hän on ikään kuin tuomari. Vaikka tilanteet ovat usein pikaisia ja niiden takana on yllättävä ja pikainen kohtaaminen rangaistun kanssa, se ei muuta sitä että Arya on voinut miettiä rangaistuksia ja niiden toteuttamisia etukäteen pitkästikin. Aryan tuomariutta korostaa sekin että Aryan tappamat ihmiset tietävät tekonsa ja niiden kontekstin sille mitä heille itselleen tapahtuu.
2: Jos kostaminen on välttämätön ruumiillinen nautinto, olisi syytä miettiä onko Arya vahvaluonteinen, kohtuullinen ja kestävä. Vai onko hän paheellinen, heikkoluonteinen tai eläimellinen.
     2.1: Koska Aryan toiminta on varsin brutaalia voidaan hänen toimintansa nähdä eläimellisenä. Kaikki eläimellisyys ei ole suoraa pahuutta vaan lähinnä outoa tai eriskummallista. Eläimellisyyden vastakohta ei ole pahuus vaan jumalallisuus. Raaka Arya ei siis olisi jumalinen, ei vaikka opiskelisi assassiinitemppelissä. Näin ollen Arya ei kenties olisi paha ja häntä voitaisiin moittia lähinnä siitä että hän ei käyttäydy erinomaisesti. Erinomainen käytös kun vaatisi eläimellisen luonnon yläpuolelle nousemista. Arya ei olisi paha ja häntä voisi moittia siitä että hän ei ole sankari tai jumala.
    2.2: Toisaalta kosto voidaan nähdä heikkoluonteisuutena. Tällöin korostuisi tilanteen spontaanius. Aryaa motivoisi enemmän välitön tyydytyksen halu. Lujaluonteinen voisi pidättäytyä pahasta. Aristoteleen mielestä heikkoluonteiset teot ovat pahoja. Siinä annetaan periksi heikkoudelle ja välitön tyydytys korvaa pitkäjänteisemmän oikeudenmukaisen onnellisuuden. Heikkoluonteinen ihminen ei näe miksi hänen pitäisi välttää paheellista käytöstä tai välttää spontaanin nautinnon tavoittelua. Tässä kohden Aristoteles olisi kuitenkin hitusen armollinen. Heikkoluonteisista teoista puuttuu ennakkoharkinta ja tahallisuus. Siksi tästä asenteesta voidaan myös parantua, käytöstä voidaan ohjata.
3: Kunnollinen pahuus on kohtuuttomuutta ja paheellisuutta joka on sekä kroonista että parantumatonta. Arya vaikuttaa sekä paatuneelta että pitkävihaiselta. Teot voidaan nähdä edustamaan äärimmäistä pahuutta.

Loppuyhteenveto

Aristoteleen hyveellisyys on siitä haasteellinen, että se pakottaa palaamaan persoonaan. Esimerkiksi Aryan hyveellisyys on arvioitava nimenomaan Aryan persoonan ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa olla päätymättä jonkinlaiseen ad hominem -argumentointiin jossa perustelut ovat varsin kehäisiä tai presuppositionistisia ; Ensin on näkemys mikä on oikein ja sitten perustelut sovitetaan tähän.

Tämä viittaa siihen että käytännön tasolla filosofiaa sovellettaessa Aristoteleen oikeudenmukaisuus vilisee hienoja ja ymmärrettäviä periaatteita jotka vaikuttavat hienostuneilta ja hyveellisiltä ja kauniilta. Mutta joiden kautta on hyvin vaikeaa sanoa mikä teko on todella hyvä ja mikä ei. Termejen takana on jotain sisältöä. Osa yhteyksistä ovat varsin määritelmällisiä. Mutta vaikka tämän ohittaisikin, tuntuu että määritelmistä puuttuu soveltamiseen tarvittavaa sisältöä. Tulkinnanvaraisuutta on niin paljon että on hyvin vaikeaa sanoa onko joku ihminen Aristoteleen mallissa oikeudenmukainen vai ei..

Valitaanko haluaminen?

Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on siitä hauska teos, että siinä korostetaan teleologisuutta. Ja tällä on valtavan syvä merkitys esimerkiksi kristinuskon metaetiikalle. Kun esimerkiksi puhutaan siitä miten ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä, ollaan jonkinlaisessa suhteessa perinteisiin jotka ovat lähtöisin tästä teoksesta.

Aristoteleelle moraali on ihmisen yläpuolella ja ulkopuolella. Samalla se oli kuitenkin myös ihmisen haluamisessa ja tahdossa. Ihmsien tavoitteellisuus oli pyrkimistä moraalisuutta kohtaan. Tässä syynä on se, että Aristoteleen moraalimalli on sellainen että ihmiset voivat haluta asioita mutta heillä ei ole ikään kuin "toisen kertaluokan vapaata tahtoa". Ihminen luonnostaan haluaa tiettyjä asioita. Ihmisellä on tässä kulmassa aitoa valintaa vain turmelevassa mielessä. Jos ihminen tekee väärin, hän tekee luontoaan vastaan. Ja on tätä kautta tekemässä aktiivisesti väärin.

Tämän vuoksi Aristoteles puhuu siitä miten pahaa tekevä on vastuussa teoistaan. Hän myös korostaa että juopuneena toilailleita tulisi tuomita pahemmin koska juopuminen itsessään on ollut heidän tekemänsä huono valinta. Ihminen onkin Aristoteleelle luonnostaan hyvä ja oikein toimiessaan hänen omat pyrkimyksensä kohtaavat yleisen hyödyn. Ja tätä hän ei ole valinnut. Hän on sitä vain luonnostaan. Mutta ihminen valitsee pahan ja kaikki paha on ihmisen omaa syytä.

Moni kristitty näyttää toimivan tämän antiteesin mukaan. He pesevät vastuut pahoista teoistaan mutta kantavat hyveistään kehuja. Mutta Aristoteleen oppi on varsin helppo taivuttaa muotoon jossa moraali ei ole ihmisten päätettävissä eikä siksi inhimillinen konstrukti. Samoin syntyy helposti ajatus siitä että Jumala on tarjonnut omantunnon. Samoin luontevasti syntyy ajatus siitä että Jumalaa vastaan toimiminen on jokaisen itsensä vapaan tahdon seuraus ja siksi voidaan esimerkiksi tuomita Helvettiin. Ja Saatana ja ihmisen tahto ilmenevätkin usein lähinnä turmelevana voimana. Itse Merkitys ja Tarkoitus tulee ulkopuolelta.

Onkin oireellista tiedostaa että ihmiset eivät tunnista tämän syvää merkitystä eksistentialismissa. Esimerkiksi tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla oli kommentteja siitä miten Sartre väitti että tie ateismiin oli pitkä ja kova, ja että hän itse oli käynyt sen loppuun asti. Mutta että tämä oli pelkkä väite koska Sartren maailma oli täynnä merkitystä ja sitä että piti toimia kuin merkitys olisi olemassa. Ateismin luonteeksi vaadittiin sitä että se olisi merkityksetön.

Tässä moraalittomuusargumentissa selvästi oletetaan että "toisen kertaluokan valintaa" ei olisi olemassa. Sartre kuitenkin korosti, että ihminen on ytimeltään valitsija. Toisin sanoen hän voi luoda moraalia. Moraali on tämän jälkeen täysin ja pelkästään valinnan konstruoima. Ja jos ihmisellä on vapaa tahto on tästä suorana loogisena seurauksena se, että hän on myös luomassa moraalia ja merkitystä. Toisin sanoen ; Jotta ateistilla ei olisi moraalia täytyisi kiistää hänen vapaa tahtonsa, ja laajemmin ihmisten yleinen vapaa tahto. Myös kristittyjen vapaa tahto.
1: Kalvinistit itse asiassa tekevätkin juuri näin. Heille maailma on predestinoitu. On kiusallista että tuo kammottava ryhmä selviää tästä filosofisesta haasteesta kunnialla. Mutta tätä filosofia on. Seuraukset ovat logiikassa eivätkä siinä mikä tunteilussa ja toiveissa ovat haluttuja. Tämä lienee vierasta monelle kristitylle joka ei ymmärrä "omien tunteilun, moraalipanikoinnin, mielipiteiden" ja "totuuden" välistä eroa. Vaikka nämä ryhmät ovat käytännössä jotain joilla ei ole kovin montaa yhteistä jaettua datapistettä...

Nihilismi ei ole ateismin väistämätön ja ilmiselvä seuraus muuta kuin niille jotka eivät osaa metaetiikkaa. Mutta "jostain syystä" vaikkapa is-ought -ongelma ja kaikki muut muut metaetiikan ongelmat tunnistetaan naturalismin kohdalla mutta ei tajuta että itse päätellään että Jumalan olemassaolosta voitaisiin vetää moraalisia implikaatioita is-ought. Samaan kuoppaan putoaa kristinuskokin siis. Eikä siksi voida ajatella että ateismin ongelmat johtaisivat siihen että teismi olisi vahvoilla. Onglemat ovat monista todellisia vain ateisteille. Tähän liittyen olenkin luonut lausuman "Ne, jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistossa. Ne, jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa." Metro -lehden idiotismi on hyvä demonstraatio tästä.

Sartrella vapaus oli yhtä kuin vastuu. Eikä vastuuta ole ilman merkitystä ja moraalia. ; Täydellinen valinta ja täydellinen vastuu ovatkin jotain jotka voidaan liittää Kristittyjen arvostamaan Immanuel Kantiin. Jolle maailma ilman aitoja valintoja ei voisi olla aidosti moraalinen. Mutta tämä muistetaan omantuntoteemoissa ja silloin kun puhutaan kristillisestä uskosta ja valinnoista. Mutta unohdetaan sujuvasti tässä kohden. Se kun olisi kovasti ei-kätevää..

Toki on hauskaa huomata että valtaosa konservatiivien argumenteista kaatuisi heti jos Sartren ajatuksissa ei olisikaan perustaa aidolle moraalille ja merkitykselle ja tarkoitukselle. Sillä konservatiivit puhuvat uskonnon ja kulttuurin syvästä merkityksestä. Tarvitaan kristinuskoa oppimaan miten tulee toimia. Muuten ihminen turmeltuu maailmasta. Syynä on tietenkin se, että kristinuskoon on livahtanut mukaan vahva Aristoteleen antiteesi. Perisynti. Perisyntioppi onkin jotain joka on täysin päinvastaista mieltä kuin Aristoteles. Mutta jota kuitenkin kannatetaan sujuvasti teleologiaan nivoutuneen omatuntonäkemyksen kanssa samanaikaisesti. (Koska mihinkäs jännitteeseen kristitty ei menisi jatkuvasti ja säännönmukaisesti ilman että hyväksyy että tämä voi vaikuttaa hoopolta tai epäjohdonmukaiselta?)

Ja perisyntiopille Helvettirangaistuksen kanssa kävisi aika ikävästi jos vapaa tahto heitettäisiin jorpakkoon. Sillä ilman Aristoteelista turmelusajatusta syntisellä ei olisi vapaata tahtoa. Ja näin ollen Jumalan suverentiteetti tarkoittaa sitä että hän ei anna ihmsiten valita pelastusta vaan heittää osan tietoisesti ja alusta lähtien avuttomasti Helvettiin. Eikä tässä kontekstissa voida sanoa että Jumala jotenkin kuitenkin haluaisia että kaikki pelastuisivat ja rakastaisi myös niitä jotka omaa syytään lopulta joutuvat Helvettiin.

Preferoivatko sinun neuronisi?

Kun puhutaan neurologiasta, siinä on melko paljon teleologiselta vivahtavaa kieltä. Esimerkiksi yksittäisten aivosolujen voidaan väittää preferoivan jotain. Yleisesti ottaen kaikki kuitenkin ymmärtävät, että kyseessä on enemmän metafora kuin tosiasiaväite. Tämä onkin aivan hyväksyttävää. Sillä kun puhutaan analogioiden filosofista, törmätään siihen että erotetaan mallintavat vertauskuvat näkökulmien vertauskuvista. Näkökulmien vertauskuva on lähinnä sitä että käytetään sellaisia termejä joilla idea tulee helpommin esitettyä. Mallintava vertauskuva pitää sisällään vahvempaa kannanottoa syy-seurauksiin ja muuhun todelliseen luonteeseen.

Siinä mielessä onkin kiinnostavaa huomata että kreationistit ovat tyypillisesti esittäneet että se, että evoluutiossa puhutaan vaikka siitä että evoluutio tavoittelee jotain tilaa että tässä tiedostetaan että eliöt ovat teleologisia. Uskonnossakin voidaan viitata ihmisten kokemuksiin ja yleisyyteen ja että tämä tuo syvää tarkoituksen tunnistamista. Samaa metaforasta ei löydy mielenfilosofiassa. Mielenfilosofian kohdalla edes panpsykistit eivät lähde perustelemaan neuronien tietoisuutta sillä että argumentti nojaisi siihen että ihminen intuitiivisesti tunnistaisi että hermosolu on tietoinen ja käyttäisi siksi tälläistä kieltä. Ei siis sanota että tosiasiassa ei ole mitään näkökulmien vertauskuvia vaan ainoastaan mallintavia vertauskuvia joiden kohdalla ollaan maailmankuvallisista syistä epärehellisiä tai vajaasti ihmisiä.

Tässä on toki jatko. Nimittäin se, että miksi teleologiset selitykset näyttävät olevan arkijärjenmukaisia, intuitiivisia ja helppoja. Toisin sanoen miksi tavoitteellisuudella ladatulla kielellä on sellainen luonne, että se toimii näkökulmien vertauskuvina. Syynä on se, miten ihmiset lajityypillisesti ajattelevat. Epiphenom -blogissa oli huomattu että jopa ateistit ajattelevat luonnosta teleologisella käsitteistöllä. Tässä on mielenkiintoista että suomalainen tutkija Elisa Järnefelt oli ollut mukana tässä tutkimuksessa. Ja maatamme oli käsitelty hyvin erityisellä tavalla "Perhaps the problems come from being brought up in a religious environment? So they did the study again, this time in Finland - a country where most people are not religious and many are atheists. They got the same results." Minun on vaikeaa uskoa että Suomessa ei olisi ihmisiä enemmän tai enemmän uskonnollisuudella kylvetetty peruskoulusta lähtien. Se, että nykyään maassamme on paljon ateisteja ei johdu siitä että meitä ei olisi kasvatettu siinä.

En pidä tätä kuitenkaan kovin tärkeänä seikkana. Sillä kun mietitään antropomorfismia, se tuntuu tunkevan silloin tällöin omaankin elämääni. Esimerkiksi torstaina näin Keravalla rusakon. Se oli sellainen kunnon kokoinen rusakko. Se säikkyi auton valoja ja tuli paenneeksi pimeään päin huonosti valaistulle tielle, melko lähelle minua. Sitten se huomasi minut ja jähmettyi. Iso möhkäle pupua luuli että liikkumattomana se on näkymätön. Keskellä asfalttitietä. No, minä sille että "ei sinun tarvitse pelätä, en minä mitään pahaa pupuille tee". Ja muistan että päässäni on hattu joka on tehty kaninnahasta. Että ei välttämättä ole uskottavin lähde. No, mitä vaan voi odottaa tyypiltä joka olettaa että jänikset ymmärtävät ihmispuhetta ja suomen kieltä. Ihmisenkaltaistin jäniksen.

Tämänlainen antropomorfismi on siitä hauska esimerkki että ihminen helposti tekee sellaisia vaikka tosiasiassa hän ei sanan täydessä mielessä usko siihen. Sama ilmiö tapahtuu monen muunkin kanssa. Moni tunnistaa kaksoisstandardia esimerkiksi siinä että moni nainen luottaa horoskooppeihin vaikka pitää niitä höpönä. Kognitiivinen uskontotiede on lähestynyt tätä aihetta hyvin paljon. Ja tätä kautta voidaan huomata että ihmisten "taikauskoiset näkemykset" tuppaavat olemaan hyvin tietynlaisia. Siksi esimerkiksi patsaiden kähmintä ja elävät nuket tuottavat loputonta vahingoniloa niille skeptikoille jotka ovat sen luonteisia. (Tosin itsekin pelkään kummituksia vaikka en usko niihin.) Kenties tärkein niistä on Barrettin tunnetuksi tekemä ylihavaitsemisteoria. Kun mietitään miksi ihminen kiroilee tietokoneelle, puhuu jäniksille tai pelästyy että pensaassa on eläin vaikka siellä rapisee vain tuuli on kyseessä selvä ja tunnistettu intentioiden ylihavaitseminen. Ja nämä voidaan selittää sillä että jos tunnistat piileskelijän liian monta kertaa, tästä ei seuraa vakavia. Mutta jos tunnistat yhden kerran liian vähän, se voi olla katastrofaalista. Ylihavaitseminen johtuu siis "riskianalyysistä" eikä "totuusarvosta sellaisenaan". (Ja. No. Jumala voi olla yksi nähty intentioilluusio näiden lisäksi. Jumalan illuusioluonteeseen voidaan mennä induktiivisesti eikä vain esiolettaa että Jumala on tällainen ylihavaitseminen.)
1: Intentioiden ylihavaitsemisteoria on siinä mielessä kiinnostava että se on vähän kuin selitys sammakoiden kaikenpanoinnolle. Kutuvireinen sammakko kun on siitä häijy veijari että ne yrittävät naida kaikkea mikä on suunnilleen sammakon kokoista tai joka liikkuu. Siksi sammakkokoiraat klähmivät kiviä ja ihmisten nyrkkiä. Ja ovat hyvin tosissaan. Syynä lienee se, että jos kutee niin suuri osa menee joka tapauksessa hukkaan ja jotta varmistaa että edes jokin jälkeläinen syntyy ja jää eloon, on parempi panna yksi kerta liikaa kuin liian vähän...

Tämä toisaalta voi selittää senkin että miksi teleologinen ajattelu oli keksitty ja pitkälle kehitelty jo Aristoteleen aikana kun taas luonnontieteellisen otteen kehittymistä kunnon empiriaksi asti jouduttiin odottamaan. Kun mietitään miksi tieteellinen maailmankuva vaatii tiettyjä olosuhteita, päädytään helposti ihastelemaan vaikka Päiviö Latvuksen tapaan kristinusko ja sitä miten juuri se loisi tiedettä. Mutta prosessissa unohtuu helposti se, että samalla teleologiset teoriat maailmasta ovat ikään kuin automaattisia ja ne eivät vaadi selitystä. (Tämä on tarpeen koska ne kuitenkin usein liittyvät niihin evoluution ja luonnon teleologistamisiin joihin viittasin aivan aluksi niiden neuroneiden ja näkökulmien vertauskuvien kohdalla.) Tämä on hyvä muistaa kun puhutaan ties mistä. Aiemmin huomautin että tutkimusohjelman tärkein ominaisuus on hedelmällisyys. Ja että valtaosa "sorretuista toisinajattelijoista" itse asiassa ajattelee intuitiivisen arkijärjen ja liskonaivo-ohjauksen tasolla ja tuottaa sellaisia ajatuksia joita ei voi kuin sanoa kliseiksi joita filosofian historia on toistanut esisokraattisista ajoista - luultavasti jopa esihistoriallisista ajoista - lähtien. Se, että jokin tulee helposti mieleen ja sen sisältö tuntuu mahdolliselta ja itselle luontevalta ei välttämättä tee siitä järkevää, oikein millään tasolla.

Jos tätä ei tiedosta, tai ei hyväksy tätä moitetta, lähtee käytännässä tielle jossa neuronit ovat huvin pian älyllisiä yksiköitä koska löytyy järjestelmiä joissa viitataan aivan tyynesti preferensseihin. Kun katsotaan vaikka kommentointia Eugene M. Izhikevichin teoksessa "Dynamical Systems in Neuroscience" kertoo eräästä mallista "The irony is that the Hodging-Huxley model does not have a well-defined treshold ; it does not fire all-or-none spikes; and it is not an integrator, but a resonator (ie it prefers inputs having certain frequencies that resonate with frequency of subtreshold oscillations of neuron)." Tiedostetaan että kyseinen malli on olemassa ja sitä kannattaa aika moni. Ja preferensseihin viitataan kuin neuroni olisi älykäs vaikka tätä ei tosiasiassa ajatellakaan älykkääksi. Ja että tämä ristiriita kertoo intuitioista jotka tietävät sen totuuden ikään kuin sydämessä ja maailmankuvassa.

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Miksi skeptikot moittivat toisia ei-tieteellisiä teorioita eivätkä toisia?

"The Guardianissa" oli kirjoitus spiritualismista. Siinä käydään läpi Ouija -lautaan ja hengille puhumisen taustoja. Asiaa lähestyttiin psykologisoiden, eikä se sisältänyt väheksyviä sanoja tai halveksuntaa. Se toki esitti tutkimusta ja kritiikkiä jota esimerkiksi (uskovainen) Faraday teki spiritualismin kumoamiseksi.

Kritiikki koetaan hyvin helposti halveksunnaksi joten Martti Muukkosen lausunto "Odottelen artikkelia, joka halveksii samalla tavoin kaikkia tieteen harharetkiä (eetteri-teoria ym)." voidaan nähdä humoristisessa sävyssä. Siinä on kuitenkin hyvin oleellinen kulma. Jos ajatellaan "skientismiä skientisminä" niin nykyajan mittapuulla flogistonteoria on aivan yhtä väärä kuin usko siihen että spiritismissä otetaan yhteyttä kuolleisiin. Kuitenkin flogistonteorialle ei naureskella yhtä vahvasti.

Lausunto on toki ilmiselvää ns. derailaamista.

Se on tavallista. Esimerkiksi maskulinistit usein siirtävät feministien keskustelua aivan toisiin aiheisiin. Ja kristinuskon kritiikkiin voidaan vastata, että tosiasiassa kriitikon pitäisi keskittyä islamiin. Nämä ovat arvotuskysymyksiä. Ja itseäni ihmetyttää niissä oleva vahva "liian pieni" -tematiikka. Aivan kuin asioiden tärkeysjärjestys olisi objektiivinen ja toisaalta vain kaikista suurimpia ongelmia ja asioita saisi seuloa ja niin kauan kuin nälänhätäongelmaa ei ole ratkaistu ei siis saataisi ratkoa vaikka lagittavan tietokoneen ongelmaa. Tosiasiassa aikana jona sensurismi ja uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden rajoittaminen ei ole muodikasta, pitää sensuuri tehdä kierommin. Tosiasiassa derailaaminen on asenteeltaan yritys sanoa että tietystä aiheesta ja asiasta ei saa keskustella. Ns. red herring -strategian käytöllä on siis strateginen ulottuvuus eikä pelkkä argumenttivirheulottuvuus.

Jos tuo tietyn aiheen kritisointi niin kovin kiinnostaa, niin heille voisi sanoa että "no, mene ja tee". Tai kysyä että "miten niin niitä ei ole tehty". Kun eetteriteorian kritiikkejä kuitenkin on olemassa. Minäkin olen lukenut monestakin kirjasta miten flogistonteoria aikanaan kumottiin. Ne eivät vain saa näkyvyyttä ja levikkiä. Joten tässä asia palautuu suosiokysymykseen eikä olemassaolokysymykseen. Mutta selvästi kyseessä ei ole se, että tässä haluttaisiin tuottaa eetterikritiikkiä, vaan vaatimus siitä että "tästä puhutte ettekä tuosta muusta".

Muukkosen näkemys voidaan toki liittää siihen "jännittävään" ajatussuuntaukseen jossa esitetään näkemys joka etenee siten, että (a) tieteen teoriat ovat osoittautuneet vääriksi joten tieteeseen ei voi luottaa joten skientismi on maailmankuva (b) hengellisiä asioita ei saa kritisoida koska se on herjaamista ja asiatonta ja toisen maailmankuvaa ei saa pitää epäluotettavana, ainakaan tavalla jossa tämä sanotaan ääneen. "Skientismi" onkin tässä yhteydessä usein jotain jota toisaalta ei pidetä "kunnolla maailmankuvana" ja esitetään että se ei voi antaa vastauksia tai tyydytystä. Mutta toisaalta "skientismi" sitten on vain maailmankuvallista.

Siksi esimerkiksi eetteriteoria nähdään toisaalta jonain joka on samanalainen kuin spiritualismi mutta se ei sitten saa olla samanlainen kun puhutaan ihmisten kokemista merkityksistä. Ja näin uskotaan että skeptikot vihaavat  ennen kaikkea uskontoa. Eli kysymys olisi ennen kaikkea uskonnon ja tieteen väliin väkisin rakennettavasta kuilusta.

Mutta itse kysymys jää. Miksi skeptikot kuluttavat enemmän aikaa horoskooppien ja spiritistien kuin flogistonteorian ympärillä?

Tähän yleisin syy on tarve. Tarve taas riippuu siitä mitä ei-tieteellisiä näkemyksiä pidetään muodikkaana. Siksi skeptikoiden on ollut joskus toisen maailmansodan aikana tarpeen pilkata jotain Hanns Hörbigeriä. Nykyään hän on irrelevantti ja enemmän historiallinen kuriositeetti. ; Eetteriteorian kritiikki saa siis tätä kautta odottaa sitä päivää jolloin syntyy spirituaalisuutta vastaavan suosittu alakulttuuri joka kannattaa noita ajatuksia kovin laajasti totena nykypäivänä.

Tämä näkyy siinä että skeptikot usein kritisoivat paitsi kreationismia, joka on uskonnollinen denialismi. Mutta toisaalta on syytä huomata että suurta skeptikoiden pilkkaa ja kritiikkiä saa myös ei-uskonnollinen rokotedenialismi. Että ilmastonmuutoksen kiistäminen joka nojaa melko vahvasti ei-uskonnolliseen ideologiaan. Puhumattakaan erilaisista ikiliikkujahörhöistä. (Jotka tosin tuntuvat suhtautuvan tuotoksiinsa uskovaisen järkähtämättömyydellä.) Selvästi kyse on enemmän asioiden suosiosta kuin siitä että olisi jokin erityinen asennevamma uskontoja kohtaan.

Mutta suosio ei tule tyhjästä. Toiset asiat ovat todennäköisemmin suosittuja kuin toiset. On kiinnostavampaa vastata kysymykseen siitä miksi eetteriteoriaa ei kannateta yhtä innolla kuin spiritualistisia asioita. Asiassa ei itse asiassa ole mitään omituista kognitiivisen uskontotieteen kautta. Sen valossa on aikalailla ymmärrettävää miksi eetteriteoriasta tai flogistonista ei ole tullut samanlaista muoti-ilmiötä kuin tästä.
1: Eetteriteoria ei ole "paranormaali". Spiritualismi on. Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska paranormaali eroaa yliluonnollisesta siten, että paranormaalia voi periaatteessa lähestyä tieteellisesti. Mutta mikä tahansa tuntematon luonnonilmiö ei kuitenkaan saa nimitystä "paranormaali". Siihen pitää liittyä hyvin tietynlaisia ilmiöitä. Tässä nyrkkisääntönä onkin että paranormaali ilmiö on - paitsi sen hetkisen tieteen ulottumattomissa mutta periaatteessa tutkittavissa - niin myös "epätavallista". Uskonnolliset teoriat on helppo muistaa koska ne perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Ja paranormaaleissa asioissa tapahtuukin jotain jossa tapahtuu jotain "tuttua mutta oudossa kontekstissa". Esimerkiksi Ouija -laudassa sekoittuu esineen skeema kommunikoinnin skeemaan. Olemme tottuneet että ihmiset kommunikoivat. Kuolleet eivät kommunikoi, eivätkä pelilaudat.
2: Spiritualismi ja muut skeptikoiden moittimat teoriat nojaavat useimmin jonkinlaiseen intentionaalisuuden ylihavaitsemiseen. Eetteriteorian ei uskottu johtuvan jostain tahdosta ja tavoitteesta. Siksi esimerkiksi planeettojen ratojen selittäminen Newtonin malliin näkymättömällä voimalla ei ole intentioiden havaitsemista. Mutta jos planeettojen radat selitetään erityisillä kiertohengillä, intentioita on mukana. On melko eri asia kuvata mekaanisia rakenteita teoreettisesti ja rakentaa tästä malleja kuin rakentaa teleologiapohjaisia selityksiä.

Kognitiivisen uskontotieteen perushavaintojen mukaan intentioiden ylihavaitseminen on tavallista. Joten teleologisia selityksiä on helppo keksiä. Toisaalta skeemoja sekoittavat selitykset on helppo muistaa ja levittää. Näin ollen niitä sekä keksitään helposti ja usein, että niitä levitetään helpommin. Karusti ; Syyt eivät ole siinä että ovatko teoriat joskus olleet tieteellisesti orientoituneiden suosiossa vai eivät. Ihan muissa asioissa vaan samasta syystä miksi kummitusjuttuja taudeista keksittiin ennen bakteeriteoriaa.

Ja tämä onkin siitä kiinnostava huomio, että se vie huomion siihen että tosiasiassa spiritualistiset teoriat ja eetteriteoriat eroavat toisistaan hyvin oleellisella tavalla. Joka on metodinen. Ei edes muotiin liittyvä vaan metodinen. Eetteriteoria ja flogiston on nyt tällä hetkellä falsifioitu, joten ne ovat tämän jälkeen typeriä. Ennen tätä falsifiointia ne ovat kuitenkin olleet ennusvoimaisia teorioita. Ne ovat olleet paitsi ei-falsifioituja, niin myös jotenkin perusteltuja. Sen sijaan spiritualismin puolesta ei ole koskaan ollut mitään muita syitä tai perusteita kuin se, että niitä ei ole falsifioitu. Ne ovat "mahdollisuuksia joita voi tutkia ja joita ei ole kumottu". Ja tässä mielessä niitä on tietenkin voinut tarkastella. Mutta tämä ei selitä sitä miksi niihin on luotettu niin vahvasti ikään kuin totena ja perusteltuna. Tämä epäsymmetria on hyvin oleellinen.
1: Jopa esimerkkinä usein mainittu neutriino oli sellainen, että siihen tosiaan luotettiin ennen mittaamista koska vallitsevat muualla toimivat fysiikan teoriat olisi falsifioituneet ilman tuollaista hiukkasta, eikä tilalle ollut tarjota teoriaa joka olisi selittänyt nämä poikkeushavainnot jollain muulla tavalla. Mustat aukkojen olemassaolo nojasi siihen mitä fysiikan teorioiden mukaan voi tapahtua. Samoin aikamatkustus nojaa esim. suhteellisuusteorian mahdollisiin seurauksiin tietyissä tilanteissa. Tämä on olemassaolevasta tieteestä ponnistavaa ei-tiedettyä. Ei jotain joka vaatisi ihan toisenlaisia, teleologisia ja paranormaaleja, lakeja.

Ja siksi tieteen historian kumoutuneet teoriat todistavat enemmänkin tieteen itsekorjaavuudesta. Kun taas spiritualististen teorioiden kehittely ja suosio ja niiden pitkäjänteinen mukanapysyminen vielä kauan senkin jälkeen kun niiden perusväitteet on tieteellisesti punnittu ja köykäisiksi havaittu demonstroi miksi intentionaalis-skeemansekoitusmallit taas eivät itseäänkorjaa vaan perustuvat vain siihen että ne on helppoja keksiä (ja tämä "helposti mieleen tulo" sekoittuu monilla "yksinkertaisuuteen" ja "uskottavuuteen" koska moni on naïvi realisti) ja helppo muistaa ja verevä levittää ("kiinnostavuus" sekoittuu "relevanssiin" monella). Se, että uskovainen tässä kontekstissa sekä tunnistaa samanmielisyytensä spiritualistien kanssa että loukkaantuu spiritualismin kritiikistä pitäen sitä herjaamisena kertookin sitten jotain oleellista tästä uskonnosta.

Viekö Karma merkityksen ihmisen moraalista?

On hyvin tavallista että elämän tarkoitus liitetään juuri Jumalaan. On ajateltu että ateismi tarkoittaisi merkityksettömyyttä. Ajatus on siinä mielessä perusteltu että klassisessa teleologiassa korkeampi tavoittellisuus ja merkitys liittyvät yhteen. Ja jos ihminen on naturalistinen ja evoluution tulos, tämänlainen tietynlainen teleologinen merkitys puuttuu ihmisen olemassaolosta.

Kuitenkin asiassa on sitten tästä eteenpäin hieman erikoinen. Olen itse korostanut tässä usein sitä että tämä teleologinen merkitys on kovin kapea ja olisi epäreilua selittää että jos tämän yhden tietyn spesifin merkityksen vie niin samalla eliminoituisi kaikki mahdolliset merkitykset. Olen kuvannut tätä siten että monesti näyttää että uskovaisilla on syvä ajatus universumin reiluudesta. Merkitys näyttää samalta kuin elämän ikuinen jatkuminen ja se, että paha saa palkkansa. Itse näkisin että jos he pysyisivät siinä mitä tämä tarkasti tarkoittaa eivätkä laajentaisi sitä sfääreihin johon ei voida mennä olisi lopputulos sellainen että siitä voisi ollakin yhtä mieltä. Maailma ei ole reilu. Ja ateismi todellakin poistaa maailmasta ajatuksen ultimaattisesta reiluudesta. Tämä tuskin on samaa kuin elämän mielekkyys ja merkityksellisyys. Minä näen että maailma on hyvinkin epäreilu, eikä ole mitään sellaista joka antaisi perusteltuja syitä uskoa että väärintekijöille kostetaan. Ei se silti tee elämästä merkityksetöntä. Jopa tämä katkeruus on täynnä pettymyksen tunteita jotka värittävät tämän kaiken syvällä merkityksellisyydellä. Se ei kenties ole kaunista ja kivaa, mutta kuka on sanonut että merkityksen olisi pakko olla jotain optimistihöpöä?

Mutta asiassa on kenties vielä syvempi ongelma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on esitelty aivan tuoreesti ilmestynyt Toby Betensonin argumentti. Se on melko erikoinen ja länsimaisen uskonnollisen maailmankatsomuksen kannalta melkoisen ikävä. Sillä siinä otetaan monien uskontojen hyvin vahvasti suosimia teemoja ja niiden yhteenlaittaminsesta johtaa yllättävä lopputulos. Niiden ehdoilla ihmisen elämässä ei olisi merkitystä. Betensonin huomio keskittyy William Lane Craigin ihmisen elämän merkitystä koskeviin argumentteihin. Niissä korostuu esimerkiksi se, että Craig vaatii seuraavia asioita;
1: Ihmisen toimilla on oltava vaikutus. Valinnan on tehtävä muutos universumiin. Ja tämän muutoksen on oltava aidosti merkittävä. Craig erottaa elämän joka on täynnä toimintoja merkityksestä. Craigin mukaan ihmisen teoilla on oltava seurauksia. Ja jos jollakin teolla on vain suhtetellinen ero (relative difference) jossa jokin ihminen synnyttää jonkin lyhytaikaisen eron omassa perspektiivissään hän ei tuota merkitystä. Ateistilla olisi pääsy vain tähän. Sen sijaan ihmisen teoilla pitäisi olla perimmäinen ero (ultimate difference) joka taas on universumin näkökulma, Jumalan näkökulma ja ikuisuuden näkökulma. Ja vain tämä on oikeaa merkitystä. Muu on Craigin mahtipontisiin vaatimuksiin liian pientä.
2: Craig korostaa myös sitä että Jumala lopulta tasaa kaiken omaan tahtoonsa. Väärintekijät saavat rangaistukset ja pahanteko pyyhkiytyy. Ilman tätä universumi olisi paha ja huono eikä merkityksellinen.

Bentensonin huomio tässä on se, että nämä näkökulmat ovat keskenään ristiriidassa. Jos Jumalan rankaisusysteemi toimii ihminen ei voi tehdä mitään pysyviä ja ikuisia muutoksia mihinkään. Ihmisen merkitys on vain alistumista Jumalan suvereeniuden alle. Eli universumissa on merkitystä mutta se kuuluu Jumalalle eikä ihmisen tekoihin. Itse asiassa kun Craig keskittyy moittimaan ateismia sarjatulella kaikilta mahdollisilta rintamilta, hän näyttää luoneen sellaisen kentän jossa teistinkään on vaikeaa säilyttää uskoa merkitykselliseen ihmiselämään. Osittain syynä on juuri se, että merkitykseltä on vaadittu niin paljon. Tällä karsitaan toki ateismi mutta samalla leikataan niin paljon muutoin mahdollisia merkityksellisyyden sisältöjä että teismikin leikkautuu samalla.

Mieleeni tuli kuitenkin ennen kaikkea karma.

Craigin merkityksellisyyden vaatimus näyttää olevan jotain joka itse asiassa on melko vierasta monillekin kristityille. Hänen moraalimallinsa on toki apologeetikkojen suosiossa. Mutta tähän näyttää enemmänkin olevan syynä se että heidän on tärkeämpää olla ateisteja vastaan kuin heijastaa jotain tyypillistä kristillistä sisältöä. Sen sijaan Craigin tapainen ajatusmalli siitä että teoilla on merkitystä perimmäiselle totuudelle ja jossa teot rangaistaan on tyypillinen nimenomaan itämaisemmissa uskonnoissa.

Craigin moraalimalli on siksi itse asiassa minun silmääni lähempänä buddhalaista karman ajatusta kuin normaalia kristillistä ajatusmallia. Tätä voi toki olla vaikeaa huomata kaiken sen helvetti-taivas-pelastus-rangaistus -retoriikan alta. Mutta jos ottaa karman lain opin ja korvaa rangaistusteemat helvetillä ja paratiisilla mielessään huomio on melkoisenkin helppo tehdä.

Nähdäkseni tämä vihjaa siihen että Betensonin ajatus on itse asiassa laajemminkin merkityksellinen. Ja sen pääsuunta iskee apologeettisiin kristittyihin. Mutta myös itämaisiin uskontoihin. Niissä näyttääkin olevan vahva henki jossa ihmisen merkitys nihiloituu. Tämänlaisessa maailmassa on luonnollisesti hyvä ajatella että elämän tarkoitus olisi yhtyminen maailmansieluun ja oman erityisluonteen haipuminen. Betensonin ajatus vihjaa miksi tämä on järkevää. Tämänlaisessa maailmassa ihmisyksilön elämän merkitys on perimmiltään nihilistinen. Sillä universumi on täynnä merkitystä ja se on ristiriidassa sillä että meidän elämämme olisi oikeasti jotain muuta kuin mitätöntä pientä puuhastelua.

Craig näyttää että kristinuskon oppi onkin tässä kohden heikoimmalla. Se kun ei ole ratkaissut sitä ikävää epämiellyttävää totuutta joka näyttää olevan buddhalaisille ja hindulaisille jotenkin ilmiselvä. Kristityt tuntuvat haluavan molemmat merkitykset. Sekä sen ateistisen merkityksen jossa ihminen on moraalin lähde ja moraalin Jumala ja siksi hänen elämänsä on täynnä merkitystä. (Kaikki ateistit eivät ajattele näin mutta esimerkiksi Sam Harrisin "moraalinen maisema" on tämänlaisen ajattelun läpitunkema.) Ja sen lisäksi se haluaa sen buddhalaisen koko universumia koskevan merkityksellisyyden. Ja nämä merkitykset näyttävät olevan vahvasti jännitteisiä. Niiden yhteensopiminen ei ole helppoa tai ilmsielvää. Kenties se ei ole edes mahdollista.

---

Valokuvassa on ns. Brockenin kummitus. Se on valoilmiö joka tapahtuu jos aurinko on matalalla selän takana ja edessä on sumua ja riittävästi tilaa. Siinä on 3D -efektejä joita on vaikeaa vangita valokuvaan. Se on kuitenkin periaatteessa vain oma varjo.

Kuinka antrooppinen periaatekaan ei ole kuten pitäisi

"As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."
(William Dembski)

Intelligent Designin kohdalla viitataan kohtuu usein antrooppiseen periaatteeseen. Etenkin Fred Hoyle on tässä kohden todisteena siitä että maailma olisi älykkäästi suunniteltu. Näkemys on hyvin erikoinen. Monestakin syystä.

On kenties hyvä ottaa ensin löysät pois. Fred Hoyle on todellakin harrastanut antrooppista päättelyä. Hän otti esille huomion siitä että elämä perustuu hiileen (tarkalleen ottaen pääosin hiili₁₂). Koska hiilen syntyä universumissa ei osattu selittää, hän ajatteli sitä kautta että tähdissä täytyy tapahtua prosesseja joiden kautta tätä hiiltä olisi pakko syntyä. Ja tästä lähtökohdasta hän sitten ikään kuin "reverse engineerasi" teorian jossa aurinko tuottaa hiiltä. Willie Fowlerin tutkimus sitten osoitti että tämän laskelman tuottamat ennusteet pätivät myös fysikaalisessa maailmassa. Tämä on antrooppista ajattelua. Mutta jos olisin Intelligent Designin kannattaja, niin tämä olisi juuri sitä antrooppista ajattelua jota yrittäisin välttää äärimmilleen.

Totuus on tuolla ulkona...
Tosin tämä ei ole tupakka,
joten saatte tyytyä
ulkoavaruuteen ettekä
pihalla oleviin humanoideihin.

Ensinnäkin Hoylen ajattelutapa on jotain joka on äärimmäisen helposti yhdistettävissä heikkoon antrooppiseen periaatteeseen (WAP). Siinä ajatellaan että emme elä satunnaisessa universumissa koska elämme siinä. Robert Dicke "Dirac's Cosmology and Mach's Principle" lähti nimenomaan siitä että jos universumissa on elämää, se ei ole mikä tahansa universumi. Joten se että katsomme unviersumia painottaa mahdollisuuksia. Tämä ajatustapa tiivistyy siihen että "jos universumi olisi toisenlainen emme olisi sitä katsomassa". Joka taas on hyvin päinvastainen sen kanssa että universumin elämällesopivuus olisi jotenkin tehty päämääräsuuntautuneesti siten että se olisi väkisin halunnut siihen eläviä tietoisia tarkkailijoita.

Toisaalta myös vahva antrooppinen periaate (SAP) on itse asiassa ytimeltään äärimmäisen ID -vastainen. Se sopii toki hyvin yhteen teismin ja deismin kanssa, mutta ID on sen kanssa hankaluuksissa. Koska se on vahvassa ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä ID:n kannattajat selittävät evoluution ja biologian kohdalla.

ID toki myy itseään jonain joka yhteensopii niin teismin kuin deisminkin kanssa. Mutta tosiasiassa se on tätä huomattavasti rajoittuneempi. Se tekee perusoletuksia jotka rajaavat tietyt teismin mallit kielletyiksi. Asia on erityisen relevantti kun mietitään miten evoluution ja naturalismin yhteyttä korostetaan. Itse näen että teismi sopii yhteen evoluution kanssa, tietyin ehdoin. ID taas näkee evoluution naturalismina jossa oletetaan että elämän ja lajikirjon selittäjänä on jokin luonnollinen prosessi. Ja tätä asennetta pidetään naturalismina.

Ymmärrän ajatustavan peruseetoksen. Ja sen ymmärtäminen onkin tärkeää jotta ymmärretään millä asenneilmapiirillä ID -argumentaatio elää. Mutta valitettavasti jos katsomme Hoylen ajatustapaa niin se on naturalistinen juuri samalla tavalla millä evoluutio määritellään naturalistiseksi teoriaksi. Siinä kiistettiin a priorisesti ajatusmallit jossa hiiliatomit vain puksahtavat tyhjästä ihneenomaisesti. Tässä siis rajattiin yliluonnollinen selitys pois ja luotiin malli siitä että hiili olisi syntynyt luonnonlakien kautta. Ja tätä on käytetty tutkimusmallin perustlähtökohtana. Tämä on kieltämättä äärimmäistä naturalismia. Ja siksi minä olisin Intelligent Designin kannattajana hyvin hiljaa kaikesta antrooppiseen periaatteeseen vivahtavastakin. Toki ymmärrän että normaali ID -isti tuskin tekee näin. Sillä he ovat nähneet miten antrooppista periaatetta muualla yhdistetään teismiin. Ja tämä Jumalan puolella oleminen on heille tärkeämpää kuin se, että he olisivat filosofisesti konsistentteja ajattelijoita.

Pieni ajatus : Ihminen ja itsesammutus (eli "miksi kristityt eivät vain tapa itseään")

"There is but one truly serious philosophical problem and that is suicide. Judging whether life is or is not worth living amounts to answering the fundamental question of philosophy. All the rest - whether or not the world has three dimensions, whether the mind has nine or twelve categories - comes afterwards."
(Albert Camus)

Kirjoitin aikaisemmin ns. ultimaattikoneesta. Eli laitteesta jolla on äärimmäiset nimet "ultimate machine" ja "useless machine". Eli laitteesta joka käynnistyy ja toimii vain sitä varten että voisi kytkeä itsensä pois päältä. Kun painat kytkimen on -asentoon, kone käy painamassa kytkimen off -asentoon.

Ultimaattikoneita voi tietysti tehdä mutkikkaammiksikin. Sitä voisi ajatella että kone voisi tehdä välissä jotain ja sitten lopuksi se kytkisi itsensä pois päältä. Tietokoneella tämä ei olisi hirveän vaikeaa. Sillä tietokoneet sammutetaan jo nykyään ohjelmallisesti. Lukuisissa koneissa ei ole enää mekaanista päälle-pois -nappulaa, yhteys on ohjelmallinen.

Asiaa voi viedä vielä pidemmällekin.

Jossain mielessä kuolevaisen on helppoa tiedostaa se, että hänen toimintansa lakkaa joskus. Monesti kuolemaa lähestytään sellaisella ajatuksella että kuolema on pelkästään koneen rikkoutumista. Mutta toisaalta useammassa kuin yhdessä uskonnossa kuolema selitetään osaksi jotain suurta tarkoitusta. Jolloin kuolema ei olisikaan mikään rikkimeneminen vaan jonkinlainen funktio.

Jos ihmisen kuolemalla on jokin suuri teologinen merkitys, niin siinä tapauksessa olemme kaikki jonkinlaisia mutkikkaita ultimaattikoneita. Mikä tietysti hieroo ylpeyttämme sellaisella tavalla jota vain kuolevaisuus voi uhata. Tai vaihtoehtoisesti nöyryyttä korostaen tämä tekee meistä hyödyttömiä kokeiluja.

Onkin huvittavaa ajatella että itsemurhaaja saattaa tälläisessä maailmassa hyvinkin toteuttaa syvintä tarkoitustaan. Useinhan koneet pyörivät jotta tekevät jotain ja jatkavat tätä niin kauan kuin tämä prosessi on kesken. Kuoleminen voisi olla ihmisen tärkein teleologinen päämäärä. Hieman kuten koneen off -asentoon meneminen ultimaattikoneelle. Tässä mielessä itsemurha ei enää olisi synti. Kenties se on jotain johon meitä tulisi kannustaa, Jumalan nimessä.

Ajatus itsemurhateleologiasta on intuitiivisesti absurdi mutta sisäisesti koherentti.

Ja suurin murhe syntyykin siitä että tiedostaa että mitä kaikille Jumalan tavoitteita ja käskyjä koskeville etiikan suuntauksille käy tämänlaisten vastaesimerkkien edessä. Moni kun pitää teleologisia tulkintoja moraaliargumentteina. Mutta samalla pitäisi tunnustaa että itsemurha olisi teistisen etiikan eräs sujuva lopputulema.

Itsemurha onkin kova haaste kaikille opeille joissa uskotaan Jumalaan ja päämääräkeskeiseen etiikkaan. Jossa hyvä lopulta voittaa ja jossa päämäärää kohti meneminen korostuvat tarkoitusta sitoessa. Tai ainakin kaikille niistä teistisistä opeista joissa itsemurhaa ei erikseen ole muistettu kieltää. Ja yllättävän usein tämä on unohtunut, koska jopa muinaiskulttuureissa on ollut tärkeämpää vihata vääräuskoisia tai homoseksuaaleja.

Tämä ongelma koskee myös esimerkiksi kristinuskoa. Raamattuhan ei puhu itsemurhasta joten itsemurhaa vastustavat käyttävät eiraamatullista "elämä on lahja" -argumenttia. Tai parhaimmillaan esittävät että käsky "Älä tapa" koskisi myös itseä. Tosin tämä tappamiskielto ei kieltänyt sodassa tappamista tai kivittämällä teloittamista, koska kielto itse asiassa kieltää juridisen konseptin, murhan tai vastaavan asiattoman tappamisen. Itsemurha taas ei oikeastaan ole murha koska murhan uhri kuolee tahtoaan vastaan. Joten kristinuskon kanta itsemurhan syntisyyteen ei ole opillisesti niin ilmiselvä kuin voisi kenties luulla esimerkiksi sen pohjalta mitä suurin osa kristityistä sanoo asiasta.

Näin ollen kristityn tärkein kysymys onkin siinä että miksi hän ei tapa itseään ja pääse ihanaan Taivaan kotiin jo nyt heti. Mieleni miltei tekisi kannustaa monia tietämiäni kristittyjä pohtimaan tätä asiaa erityisen vakavasti. Sekä itsemurhan tehneiden kannalta. Että omalta kannaltaan.

---

En tiedä mitä koraani sanoo itsemurha-asiasta, mutta luulen että itsemurhamarttyyrit vihjaavat vahvasti siihen suuntaan, että tässä uskonnossa sovelluskenttää on ja voin lähettää samat terveiset jokaiselle ISIS the combatfighter -jihadistille. Tosin toivon että eivät samalla lennä kerrostaloja päin.