Conatus

Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

Tännekö halusit mennä ; no tähän on joka tapauksessa tultu

On ollut hyvin toistuva väite, että ateistit moittisivat kristittyjä koska kristityt ovat hyviä ja lempeitä. Eivätkä islamisteja jotka ovat hurjia. Tämä väite (ns. fatwakateus) on tuntunut melko erikoiselta aina. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka ei tiedä mistä puhuu. Ja sellaisen ihmisen mielipiteen ja sanomisen arvo on melko kyseenalainen. (Tarvitsemme sananvapauden kaltaisia itseisarvoja osittain juuri siksi että kaikilla sanomisilla ei niitä ansioita juuri ole. Näin niitä ei voi perustella itsellään tai hyödyillään vaan pitää ikään kuin kaivaa metatasolta eettinen suoja näille asioille.)

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin esimerkiksi sellainen että Hemant Mehta kertoo siitä miten Southern Poverty Law Center on nimennyt Maajid Nawazin ja Ayaan Hirsi Alin antimuslimiekstremisteiksi. Eli ongelmallisella tasolla muslimiesktremisteiksi. SPLC on tunnettu siitä että se pitää erilaisista viharyhmistä listoja.

Islamkritiikki onkin pinnalla jos puhutaan Sam Harrisista, Christopher Hitchensistä ja vastaavista. Voidaan jopa mainita että jotkut tunnetut youtube äänet kuten Pat Condell ovat jopa muuttuneet vuosi vuodelta jyrkemmiksi islamkriittisyydessään.

Jokainen ateistien ryhmissä vieraillut tietää että jo muutaman vuoden ajan ateistien sisäinen skisma on ollut siinä miten kannat eroavat feminismi-antifeminismilinjamassa ja miten islamkritiikkiä tehdään ja miten siihen suhtaudutaan. Tässä kohden on kysymys enemmänkin "rintamalinjoista". Jos olet feministi tai antifeministi tai välttelet islamkritiikkiä tai harrastat islamkritiikkiä joudut kovan hyökkäyksen kohteeksi. Huolimaton saattaa kenties ignoranssissaan sekoittaa kritiikin läsnäolon siihen että jotain ei saa sanoa. Ja kenties islamkritiikkiä ja antifeminismiä esille tuova on saattanut erehtyä sillä perusteella mitä kommentteja he ovat saaneet. Hiemankin pidempi puolueeton tarkastelu - tai vähän lyhyempi vierailu ateisti "Thunderf00tin" viestinnässä - paljastaa kuitenkin totuuden tästäkin asiasta.

Jossain määrin puolet näyttävät jopa määrätyiltä. Sillä jos Richard Dawkins esitti ateismiuransa alkuvaiheilla lausuntoja jotka olivat pro-feminismi, hän on selvästi siirtynyt antifeministiseen suuntaan.

Tämä on siitä kiinnostava asia että uusateismi jota alkujaan levitettiin yhtenäisyyden kautta on muuttunut tälläiseksi kuppikuntaisuudeksi. Aluksi viestinä oli että ateistit saavat demokratiassa kokonsa suuruista poliittista valtaa ja uskottavuutta sillä että he sanovat kantansa ääneen. Nyt sananvapausasia on ilmeisesti parantunut koska oikeuksien hankkimisen ja yhteispelin sijasta haetaan tälläistä sisäistä vääntöä. (Itse jakautumisilmiö on sinänsä hyvin odotettavissa vähänkin isommissa ideologioissa.)

Erikoista onkin se että perinteinen humanistinen ateisti on omissa eksistentialismeissaan, kommunistit keskuudessaan. Vanhalla ateismilla on tässä mielessä oma lokeronsa. Internetissä taas pärjää olemalla röyhkeä joten antifeministinen islamkriittisyys pärjää hyvin. Näyttääkin siltä että humanistisille mutta luonnontiedeorientoituneille tiederunkkariateisteille pitäisi järjestää jokin oma tila. Miksi tätä pitäisi kutsua? Uusuusateismiksi? Postuusateismiksi? Menee kuule metaiseksi tämä.

Perse huutaa kevään Hoosiannaa

Torstaina Kampissa oli hyväntekeväisyystapahtuma. Yllä on valokuvaa tilanteesta. Paikalla oli myös "Aito Avioliitto" -nimienkerääjiä. (Ja arvatkaa mitä minä en nähnyt? Isoa jonoa nimenantajia. Tilaisuudesta ei tullut edes piikkiä aloitteen tilastoihin.)

Erikoista on kuitenkin että tilaisuus oli nimetty "Suvivirren" kautta. "Suvivirsi 2015". Toki tilaisuudessa esitettiin asioita joten kyseessä ei ollut osallistuttaminen. Olin kuitenkin hieman hämmästynyt siitä miten kaikista mahdollisista asioista symboliksi oli valittu juuri tämä virsi. Sillä laulu edustaa nykykulttuurissa ns. maksimoittavan eriyttävää identiteettiä. Siinä missä kansalaisyhteistyö tulee sillä että kerätään asioita joita kaikki jakavat, toiseuttavassa tilanteessa yhteisöllisyyttä haetaan erottautumalla "niistä muista". Näin ollen sekä "Aito avioliitto" että tämä nimi sopivat yhteen hienosti. Molemmissa oma erinomaisuus rinnastuu "niihin väärässäoleviin". Suvivirrestä käydään kinaa, siinä on kulttuurierimielisyys. Ja tämä esitys ei, osallistuttamattomuudestaan huolimatta, ole kovin kaunis ele. Se on provokatiivinen ele ja sellaisena tietenkin asiallinen. Itsekin harrastan provokatiivisia eleitä toistuvasti. Kiinnostavaa on kuitenkin se että kun minä teen provokatiivisia eleitä niin minua syytetään kusipääksi, epäkohteliaaksi ja paskiaiseksi. Esimerkiksi sen takia että juuri tästä siinä on kysymys.

"Kotimaan" toimituskin on herennyt. Siellä Suvivirttä verrataan "Kevään Hoosiannaksi". Ja kannanottona on "Suvivirsi on herkkä silta keväästä kesään. Kumpikin virsi on yhdistelmä vuodenkiertoa, muistoja ja rukousta. Nyt järjestettävissä tapahtumissa Suvivirttä pääsevät laulamaan nekin, joilla ei ole syytä osallistua koulujen ja muiden yhteisöjen kevätkirkkoihin tai -juhliin." ... "Suvivirsi madaltaa varmasti kynnystä osallistua myös ihan oikeaan messuun." Asenne on mielenkiintoinen koska koulukeskustelun kohdalla selväksi on tullut että "Suvivirsi" on neutraali laulu, Piispa Jolkkosen mukaan pelkkä vapauden symboli. Siinä ei ole kyse uskonnonharjoittamisesta, varsinkaan yhteisrukouksesta. Minäkin olen sitä mieltä että se liittyy rukoukseen ja osallistuttamiseen joka on nimenomaan kristillistä. En ole sekularisti, joten minua ei haittaa jos kouluissa on uskonnonharjoittamista. Mutta kun siitä valehdellaan niinkin avoimesti - tai oikeastaan eri tahoille samasta laulusta kerrotaan aivan erilaisia ja keskenään ristiriitaisia narraatioita - kyseessä on jo sitten jokin aivan muu. "Kotimaan" toimitus jatkaakin asiasta mielenkiintoisesti. "Toinen syy pitää tapahtumaa onnistuneena on se, että kiistelyn kohteena ollut Suvivirsi on kaapattu takaisin positiiviseen yhteyteen. Viime vuosina julkinen väittely on keskittynyt siihen, saako virren laulaa vai ei. Kevään riemua hehkuvat tilaisuudet tuovat virren kontrollin piiristä takaisin iloa tuomaan. Suvivirsi-tapahtumissa laulavat ne, jotka haluavat – ja heitähän riittää." Tässä kohdassa on paljon omituista. Suvivirsi on tosiaan ollut kiistelyn kohteena ja tässä on tempaistu tavalla jota voi kuvata kaappaamiseksi. Mutta yhteyden kutsuminen "positiiviseksi" on erikoinen sillä väittely ei ole keskittynyt siihen saako virren laulaa vai ei vaan siitä onko yhteislauluesitykseksi osallistuttava uskonnonharjoittaminen koulussa jossa oppilaat edustavat erilaisia vakaumuksia todella hyvä perinne vai ei.

En tiedä ketään, siis ketään, ateistien toiminnan tyyppiä joka haluaisi täyssensuroida Suvivirren niin että sitä ei saisi laulaa kotonaan, kirkoissa tai vaikka ulkoilmassa hyväntekeväisyyskeräyksien yhteydessä. Tästä todisteena on se että edes vapaa-ajattelijat, jotka kyllä olivat tietoisia tuosta "Suvivirsi 2015" -tapahtumasta eivät halunneet kieltää sitä. Siitä ei tullut debatin aihetta. Koska se ei ole kouluvelvollisuuteen tai vastaavaan liitetty rituaali johon olisi pakko mennä. Se että "kotimaa" ei ole ymmärtänyt tätä ei tietenkään yllätä. Viime vuonna se "ei ymmärtänyt" että Puumalaisen esityksessä "Suvivirsi" oli kuriositeetti ja sen pääasiallinen aihe oli se että uskonnonvapauden toteuttamiseksi on olemassa haasteita jotka on ratkaistava. Sensuuri on tähän toki yksi tapa mutta sekään ei ollut Puumalaisen ehdotuksessa ainut tapa. Suvivirsi toki mainittiin siinä pari kertaa, esimerkkeinä. Detaljista tehtiin pääasia ja viestistä tuli aika provokatiivinen. Tuolla taitotasolla on tietenkin täysin turhaa odottaa mitään. Joka tapauksessa on hyvin vaikeaa nähdä mitä "rakentavaa" on siinä että keskustelunalainen ja kiistanalainen asia hoidetaan siten että kielletään erimielisyys ja tehdään vain suoraan siten miten kirkon ihmisiä miellyttää.

Tämä toki vastaa sitä kuvaa uskonnonvapauskeskustelusta ja kunnioituksesta kaikkialla mihin ev.lut. edustajat sanovat mitään ateismista tai uskonnottomuduesta. Ateisti on hyvä ateisti kun ei sano yhtään mitään, nielee iloiten kaiken uskonnollisen julistuksen oli tämä lakeja rikkovaa tai ei, ottaa osaa uskonnollisiin yhteislauluihin, laittaa lapsensa ev.lut. opetukseen, kastaa lapsensa, muistaa kuulua kirkkoon koska kirkko tekee hyvää ja sen ulkopuolella on vain hedonismi. Ja muistaa nyökytellä kun kerrotaan tästä huolimatta siitä miten "vanhat ateistit" olivat silti niin paljon parempia silti kuin "uusateistit". (Ilmeisesti siksi että esimerkiksi taistolaiset ärhentelijät - jotka olivat aidosti militantteja toisin kuin snobbailevat nenäkkäät uusateistit - ovat kuolleita. Ja ev.lut.kirkon jäsenille paras ateisti on vähän kuin rusoposkinen inkkari.) Ja ennen kaikkea muistaa kertoa miten haluaisi olla uskovainen mutta ei vaan voi yrittämisestä huolimatta ja miten olo on onneton tämän epäonnistumisen vuoksi. (Päätellen siitä että jos näistä yhdestäkään esittää poikkeavan kannan julkisessa keskustelussa niin joku uskovainen tulee valittamaan ihan saatanasti. Eikä vastaan ole tullut ev.lut.kirkon pastoria joka torppaisi näitä lausumia ja moittisi tämän uskovaisen. Ei. Koska uskonveljen puolustaminen on tärkeää ja pitää nysvätä moniarvoisuudesta joka tarkoittaa sitä että fundamentalistien pitää antaa mellastaa vakaumuksensa mukaan kuin jokin suuri jossain paikassa joka on täynnä hauraita asioita.)

Toki Kotimaan blogeista voi löytää tuoreen asiaa hipovan blogauksen. Otsikolla "Kuka ei kelpaa kirkkoon" on varmasti kristitylle haastava. He kun eivät voi ohittaa keskustelua olkiukoilla ja "militanttiateisteiksi" ja "trolleiksi" kutsumisella. "Heti Kirkkotorille – järjestöjen ja yhteistyötahojen esittelypöytien luo - saapuessani törmäsin teemaan, josta nyt kirjoitan. ”Haluaisitko osallistua vaimosi kanssa avioliittoleirille?" kysyttiin edessäni kulkeneelta mieheltä. Jatkoin eteenpäin ja näin tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -hankkeen pöydän. Ahdisti. Heräsi tunne, että tämä paikka ei ole seksuaalivähemmistöille." Vastaava tunne syntyy kun Suvivirsi on "omaa kulttuuria" ja "Suomalaisuuden ydintä". Mutta tästä ei yksikään uskovainen koskaan välitä. Ei tunnu edes pahalta. Paitsi jos tuntuu niin se on se paha suututtava uskonnoton joka ärsyttää ja joka on pahan olon syy. Eikä se että itse tekisi yhtään mitään väärin tai repivästi tai epäkohteliaasti. Sukupuolivähemmmistöjen edustajat tietävät tämän kirkon sisällä. "Kirkossa on yritetty keskustella rakentavasti, kuten sivistyneessä yhteisössä kuuluu. Kirkkopäivillä ohjelmaan oli otettu mukaan ”Vihkiikö kirkko?” –paneelikeskustelu, ja panelisteilta oli etukäteen pyydetty toisia kunnioittavaa keskusteluotetta. Panelisteissa oli piispa ja pappeja. Yksi kuului seksuaalivähemmistöön. Yksi vastusti homosuhteita perustaen näkemyksensä luomiskertomuksen pohjalta tulkittuun käsitykseen kahdesta selkeästi erilaisesta, toisiaan täydentävästä sukupuolesta. Avauspuheenvuorot olivat melko asiallisia, tosin oli niissä kivuliastakin kuunneltavaa. Viimeistään kun yleisö päästettiin ääneen, alkoivat jälleen ylilyönnit. Paneelin aikana ja sen jälkeen moni vuodatti kyyneleitä. Olen uskonut avoimen keskustelun voimaan. Enää en ole varma. Kun kirkon piirissä keskustellaan seksuaalivähemmistöistä, on lopputulos useammin tuhoava kuin rakentava." Tämä kokemus minulla on "maailmankuvien välisestä keskustelusta" kirkon ja oikeastaan kaiken muunkin kristillisen keskustelun kohdalla. Siis silloin kun keskustelija on ollut, paitsi kristitty, niin myös keskustellut niistä uskonasioista ja esimerkiksi siitä miten ateistin pitää toimia tullakseen uskovaisten hyväksymäksi. Itse olen kutsunut näitä suvivirrenlaulatuksia ja muita "keskusteluja" "Kuka ei kuulu joukkoon" -kokemuksiksi. Uskovaiset toki saavat yhteneväisyydentunnetta ja voitonriemua koska heille sama laulu on yhdistävä. Toki minäkin kokisin riemua jos yhdessä laulaisimme jumalanpilkkalauluja. Mutta tämä ei tekisi laulusta yhtenäistävän yhteisöllistä.

Tosiasiassa kristityt harvoin ovat ilkeitä. He ovat vain totaalisen vihjeettömiä. Niin taunoja että sellaisen kohdatessaan ei voi kuin tokaista jotain seuraavantyylistä "Kohta kahdeksan vuoden vittuilukokemuksen karaisema vastaaja pysähtyy hetkeksi, hänen kasvoilleen leviää pirullinen häivähdys ilmeestä, sitten hän nytkähtää liikkeella ja kirjoittaa: Juma, kaverit, Kaspar hauser tuli meidän sivuille!" Uskovaiset vain keskimäärin eivät ole vaihtaneet vakaumustaan. Ateismin suosio on kasvanut viime vuosina roimasti joten suuri osa heistä on. Tämä johtaa tahattomaan epäsymmetriaan. Uskovainen ei edes ymmärrä mitä ateisti tarkoittaa (hence olkiukot ovat standardikamaa, kuten ajatus "Suvivirren" täyssensuurista kaikkialla, laulukiellosta).

Uskovainen ei ymmärrä mikä asennepohja ateistilla on ja tulkitsee tämän helposti vihamielisesti. Tähän asenteeseen johtaa ihan tavallinen ja aivan mielenterveiden ja normaaleiden ihmisten psykologinen ilmiö nimeltä fundamental attribution error. Se on toimija-havaitsijavirhe joka on jokaiselle tuttu esimerkiksi liikenteessä. Jos liikenteessä on konfliktitilanne tai epäonnistuminen, muiden teot tulkitaan siten että ne johtuvat ihmisistä itsestään kun taas omat virheet johtuvat ympäristöstä. (Minkä vuoksi ateistin viha johtuu ateistin militanttiudesta eikä ymmärretä miltä kristitystä itsestään tuntuisi laulaa islamilaista rukousta, etenkin jos islamilaisesta rukouksesta valehdeltaisiin että se ei oikesti ole islamilainen rukous vaikka kuurokin kuulee miten siinä hoetaan Allahia.) Edwards Jones ja Victor Harris ovat tähän liittyen tehneet tutkimuksen jossa havaittiin että ilmiöön liittyy tilannesokeus. Ei ymmärretä miten ympäröivä tilanne vaikuttaa toiseen. Ja siksi tämän mielipiteet helposti typistyvät ja absolutistuvat mielessä. (Josta seuraa se että suvivirsikritiikki tosiaan helposti näyttää kristillisyyden ja em. virren totaalikieltämiseltä.)

Ja näin ollen suuri osa kristittyjen kanssa käydystä keskustelusta on ärsyttävää koska se on täynnä "surullisia mokia" jotka pilaavat sitten ties mitä. Tästä analogina kelvannee Iltalehden uutisoima vahinko. Ylioppilaalle kävi hassusti ; "Valmistujaispäivä on tärkeä sekä tutkinnon päättävälle että hänen perheelleen, sillä nuori on tehnyt monta vuotta työtä tutkintonsa eteen." Ylioppilaspäivä on myös vain kerran elämässä. Uskovaiset olviat pilanneet tämän varsin erikoisella tavalla. Siis ainutkertaisen ylioppilaspäivän aivan normaalissa lukiossa joka ei ole erityinen kristillinen oppilaitos vain paatuneille fundamentalistikristityille. Koulussa oli kuitenkin julkinen siunaaminen - tapa ei ole perinne mutta kansankirkosta on "luontevaa" "olla mukana" ja tehdä kaikkea tämänlaista - uskonnoton ei tietenkään mennyt tähän mukaan. Lakitettava "jäi yleisöön istumaan luokkatovereidensa mennessä yleisön eteen korokkeelle papin siunattavaksi, sillä hän ei halunnut osallistua uskonnolliseen seremoniaan. – Asiasta oli sovittu opettajien kanssa etukäteen" Tämä on vielä asiallisen rajalla. Mutta jatko oli sitten kaikkea muuta ; "Poikani odotti koko ajan, että hänen vuoronsa on kohta ja pyysi minua laittamaan kameran valmiiksi. Yllätys oli suuri, kun häntä ei kutsuttu ollenkaan hakemaan todistusta, eikä hänen nimeään edes mainittu. Sydäntä särki, kun näin hänen pettymyksensä. Tämän jälkeen opiskelijat olivat asettuneet yhteiskuvaan todistusten ja ruusujen kanssa yhden puuttuessa." Eli jos et ota siunausta et saa ottaa todistusta edessä. Nimi jätetään lukematta joten eliminointi on tarkoituksellinen, ei ole vain unohdettu pyytää ja huomattu virhettä kun nimi huudetaan lavalta. Vaan astetta vakavammasta asiasta on kysymys. Se, että kieltäytyy siunauksesta, johtaa siihen, että sinulle ei myönnetä myöskään todistusta korokkeella muiden taputtaessa. Suomen pitäisi olla tasa-arvoinen maa. Meillä on uskonvapaus ja kirkko korostaa että se ei ole valtionkirkko. Oppivelvollisuus yhdessä siihen että ateisti saa opiskella ylioppilaaksi korostaa tätä teemaa. Todistusten jako on nykyaikana sidottu papin tekemään siunaukseen, keksimällä tälläinen "uusi perinne" ikään kuin hatusta. Vastaus proseduurista on seuraava "Tämä opiskelija sai samat puheet, todistuksen ja ruusun, mutta valitettavasti eri yhteydessä kuin muut. Tällä ei tarkoitettu mitään pahaa, eikä oltu ajateltu, että näin kävisi. Harmittaa, että viimeisestä päivästä jää hänelle ikävä muisto. Asiaa ei voi korjata jälkikäteen, mutta tulevaisuudessa siunausta ja todistustenjakoa ei enää yhdistetä."

Tästä siinä on aina kysymys. Asian ydin on teemassa "ei tullut ajatelleeksi". Kun tekee jotain jossa on tekemässä virhettä jota ei voi korjata, ei tuollainen nonpoligy tietenkään anna kovin hyvää kuvaa sen sanojasta. "Viaton" ignoranssi on vain valitettavasti maan tapa tässä aiheessa. Vilpittömäksi mieltä ei tietenkään voi sanoa sillä vaikka he eivät ole tienneet niin heidän olisi pitänyt tietää. Näin vain ei ole tullut tehtyä. Selittelyissä onkin tälläisissä tapauksissa vanhan sanonnan makua : "Ei pidä punnata kun paskat on jo housuissa." Tai tässä tapauksessa kun se on enemmänkin suollettu toisten korville ja päälle, koska itsehän "unohtaja" ei tilastaan kärsi tai saa juridista rangaistusta tai ansaitsemaansa kostoakaan. Toisen kannalta ajatteleminen on uskovaisille fundamentalisteista koomikkopastoreista "leppoisamaineisiin" piispoihin ilmeisen vaikeaa ellei mahdotonta. Miksi tämän uskovaisten vian pitää aina olla uskonnottomien ongelma? Itse olen ottanut asenteen siihen suuntaan että jos uskovaisia pilkkaa äänekkäästi, laajasti, kampanjoidusti, nimet mainiten, sitaatit tallentaen ja tekee tätä tarpeeksi jokaisen epäonnistumisen jälkeen niin ehkä he sitten osaavat ensi kerralla miettiä paremmin. Pahalta näyttää tämäkin tie, oppi ei näytä menevän perille.

---

Joillain väkivaltaisilla ihmisillä on omituinen tapa selittää että he eivät mahda mitään aggressioilleen. Kunnes heidät hakkaa kunnolla, jonka jälkeen jostain syystä he yht'äkkiä tiedostavat hakkaamisessa olevan riskin itselleen ja sitten he todellakin mahtavat jotain aggressioilleen. Onkohan jotain keinoa jolla kristityt saataisiin asennoitumaan niin että "tulisivat ajatelleeksi" asioita muunkin kuin oman dogmaattisen perseensä kannalta. Perseensä, joka btw keikkuu käsilläkävelyn ansiosta siinä missä normaali ihminen pitää kasvojaan. Perse paljaana puhkuvat flautusta muiden kasvoille.

Olemmeko möllejä ilman sadunkertojia?

Lehdistö tiesi kertoa siitä miten moni pappi kokee miten heidän työnsä menettää merkitystään. "Moni 2010-luvun ihminen ei koe Raamatun oppeja omakseen. "Se, mihin ihmiset oikeasti uskovat ja se, mitä kirkko opettaa, alkavat mennä koko ajan kauemmaksi toisistaan. Tällä menolla olemme kohta pelkästään sadunkertojia", Naukkarinen sanoo." Huoli on nähdäkseni ns. "söpöä". On miellyttävää että ihmiset tiedostavat. On toki jännittävää miten aina vallinnut tosiasia nähdään uhkana joka jotenkin uhkaa. Ja tekee tämän futuurissa, toki lähitulevaisuudessa mutta tulevaisuudessa yhtä kaikki.

Mutta asiassa on vakavampikin puoli. "Yhdistyneet uskontokriitikot" -ryhmään ilmestyi nimittäin mies, joka loi ketjun jonka sitten myöhemmin poisti. Aiheeseen liittyi kiinnostavia kulmia. Hän korosti että olisi tärkeää tutustua uskontohistoriaan. Hän piti tätä hyvin keskeisenä. Ilman historian tuntemusta olisi vain "möllien yhteiskunta". Minulle syntyi hyvin tiivis vaikutelma siitä että ihmisellä oli jonkinlaista intoa oikeuttaa uskonnollinen julistustoiminta ja Raamatun historiallisuuden puolustaminen. Sellainen jota on helppoa pitää uskonnollisena mutta vaikeasti kriittisenä. Hän poistui paikalta viitaten että hän oli luullut että uskontokriitikko haluaisi ymmärtää kritiikkinsä kohteen, mutta että moni tosiasiassa vain vihaa "Raamattua".

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että jos kansa maallistuu, he etääntyvät perinteisestä uskonnollisesta kulttuurista. Voidaan kysyä missä määrin tässä uudessa ympäristössä on relevanttia tutustua uskontoon. Taustat ja historia ovat usein identiteetin rakennusaineita. Ja siksi saduilla voisi olla merkitystä siinä mielessä että tietää mistä on tultu.

Mutta Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on pitkällä strategiallaan niin sitoutunut taistelemaan sitä näkemystä vastaan että se olisi valtionkirkko, ja se on korostanut kansankirkkoluonnetta jossa ihmisellä on oma kiinnostus. Sama asenne on heijastunut myös kouluopetukseen. Käytäntö on toki sen suuntainen että "väkisin vanhempien uskoon", mutta sitä on myyty vahvasti "oppilaan oman uskonnon" kautta. Mielen muuttaminen näissä olisi kova PR -isku. Kirkko eikä koulutuksen ihmiset eivät oikein voi tehdä isoja muutoksia tähän liittyen. Joten sitä täytyisi olla jonkinlaisia argumentteja sille miksi uskonnolla on merkitystä senkin jälkeen kun monelle ne ovat tiivistyneet jonkinlaisiksi saduiksi.

Itse nostin tässä esiin muutamia asioita.

Sen, että tosiasiassa uskonnolla ja uskontohistorialla on tuskin mitään universaalia merkitystä. Olen itse asiassa aikaisemminkin kirjoittanut siitä miten suuri osa yleissivistykseksi määritellystä on erikoista. Yleissivistyksessä on usein jopa muodikasta olla osaamatta logiikkaa (se on kovaa ja kylmää). Tietotekniikkakin on usein hieman halveksittavaa, mekaanista ja kovaa ja siksi ei kovin tärkeää. Luonnontieteitä ei pidetä kovin relevantteina. Äidinkielenopettajat sen sijaan antavat pääsyn kieleen ja mieleen. Uskonto omistaa ihmisen syvällisyyden ja historia taas omii ihmisen kulttuuri-identiteetin.

Olen ollut aina tätä vastaan. Kirjoittaja korosti että minun täytyisi olla varovainen sanomisissani. Koska kaikki mitä kirjoitan olisi ikuisesti näkyvissä. Kysyin että oliko tämä "Trick or threat", koska tämä muita ihmisiä mielellään ja mölleiksi ihmisiä kutsuva tietenkin esitti asian kovin suurena. Itseäni huvittaakin ajatus siitä että nykykulttuurissa uskonnon erityislaatuisuus on jollekulle niin itsestäänselvä hegemoninen diskurssi että sen kanssa erimielisyys voidaan nähdä vain epä-älyllisyytenä.

Huvittavaa olikin miten hänestä oli ikävää että minunlaiseni mölli haaskaa aikaansa uskontokriittisessä ryhmässä eikä osaa ja tunne "Raamattua". (linkkaaminen blogiini saattoi aikaansaada noloutta.)
1: Hän sekoitti minut yksilönä, kiinnostukseni ja universaalin oikeutuksen jollekin aiheelle. Minusta on aivan eri asia tuntea kuin pitää tärkeänä. Esimerkiksi itse olen huomannut että olen käsitellyt uskontoa jopa tarpeettoman helläkätisesti. Olen esimerkiksi lukenut tarjottuja kirjoja. Jälkikäteen katsoen asia on ollut pääsääntöisesti ajan haaskaamista. (Tämä olisi ongelma jos en olisi muutenkin aikaa haaskaavaa ihmistyyppiä.) Itse asiassa kenties käsitys aiheen yleisestä irrelevanttiudesta tai universaalin relevanttiuden puutteesta onkin jopa jotain joka on kasvanut nimenomaan aiheeseen tutustumisen kautta.
2: Laajemmassa mielessä vaikkapa uusateistien teemoista esille voikin nostaa uskonnollistamisen käsitteen. Tässä on kysymys siitä että uskontoa nimenomaan tungetaan kaikkialle, halusi tai ei. Ja hyvin usein ateisti joutuukin olemaan alisteisessa suhteessa uskontoon. Ateisti ei ikään kuin voi olla ateisti ennen kuin osaa "Raamattua". Ajatus on tietenkin täysin käsittämätön heti jos sitä ajattelee vähänkin tarkemmin. Mutta uskonnon hallinta ihmiseen ja syvällisyyteen on sen verran vahva hegemoninen diskurssi että se näyttää kantavan jopa sellaisena läpimaallistuneena aikana jolloin uskonto koostuu lähinnä sadunkerronnasta. Tämä turhauma on kiinnostava. Sillä sitä lähestytään toistuvasti sitä kautta että ateistit eivät osaa. Kiinnostuksen puute nähdään ignoranssin ja osaamattomuuden kautta. Mutta tosiasiassa kiinnostuksen puute voi johtua siitä että sitä on ensin pakkolaulatettu "Suvivirttä" ja istutettu kirkoissa. Ja aiheeseen liitetyt mutinat on nähty vain pikkumaisuutena joka pitää tallata ei-arvostettavien lauselmien joukkoon. Ja muutenkin on jouduttu aina ikään kuin ottamaan kantaa siihen kirjaan joka ei sitoudu omaan identiteettiin oikein mitenkään.

Oma kantani on likimain se, että omalle identiteetilleni historia ei paina aivan hirveästi. Ja tässä Fiore dei Liberin "Fior di Battaglia" on tärkeämpi teos kuin "Raamattu". Mielestäni toki on niin että jos ihminen ei osaa Fior di Battagliaa, hän on yleissivistymätön moukka. Mutta yleissivistysvaatimus on itse asiassa niin laaja että vain hyvin harva kykenee olemaan kaikilla elämän osa-alueilla oikein edes mitenkään yleissivistynyt. Täsmälleen sama koskee aatehistoriaa.
1: Tosin en malta olla huomauttamatta että uskontohistoria on siitä omituista että sitä käytetään usein puolustamaan uskonnon arvoon liittyvää hegemonista diskurssia. Ateistitkin ovat ikään kuin velkaa kristilliselle perinteelle. Monty Pythonkin on yleisesti ottaen haukuttu. He ovat olleet televisiossa paheksuttavana, koska onhan se loukkaavaa että kristinuskosta sanotaan mitä sanotaan. Kuitenkin toisaalta moni sitten korostaa että heidän teoksiaan ei voi ymmärtää osaamatta kristinuskoa. Itse taas näen että jos instituutio kantaa läpi historian, niin jos joku on jotain velkaa niin kristinusko ihmisille. Olisi kiinnostavaa jos kirkko olisi aidosti eettinen ja puhdistaisi kaikki historialliset taakkansa. Jos jokin alue on väkivallalla valloitettu haltuun, siitä on kaadettu karsikkopuut ja rakennettu tilalle kirkko, pitäisi kirkon palauttaa omistus ja maksaa vuokraa ja vuokravelkaa korkoa korolle koko tältä ajalta. Joka ikiseltä aarilta tämä sama. Mahdollisimman ripeästi. Ihan sen takia että historia jossain määrin todella paljastaa sen kuka on kenellekin velkaa. Mutta tätä ei saa tehdä. Jostain syystä vain se mikä tekee kansalaisista uskonnolle alisteisia on arvokasta ja kaunista viestintää.

Kuitenkin erityisin huomio on kenties siinä että uskontokritiikki voidaan nähdä jonain jonka on itse asiassa pakko ponnistaa arkeologian, historian ja filosofisten perinteiden kanssa saivartelun ulkopuolelle. Kun uskontoa katsotaan instituutiona ei tarvitse tietää ainuttakaan kirkon dogmaa. Riittää että tietää mitä he tekevät. Tämä on jossain määrin kiinnostavaa koska olen itse asiassa itse lipunut vuosien varrella erikoisiin suuntiin. Siinä missä 2004 Intelligent Designaiheessa kiinnostavaa oli se, miksi Behen teoria bakteerimoottorin mahdottomuudesta (tai oikeastaan epätodennäköisyydelle jota käytettiin de facto mahdottomuuden synonyyminä) evoluutiolle oli väärä. 2014 kiinnostavaa on enää se, miten ID -piirit loivat ja lietsoivat kampanjoita joissa karuutta ja tappouhkauksia ei säästelty. Kun katsoo tekoja, dogmatiikka ja aateihistoria tarjoavat korkeintaan "sen pahempi heille" -selityksiä. Sillä jos teologia selittää nämä teot, se on osoitus siitä että nämä rikkeet ovat niihin syväommeltuja. Mielestäni on jopa rakentavampaa keskittyä vain tekoihin ja siihen miten ne saadaan loppumaan ikuisiksi ajoiksi.

Voidaankin jopa sanoa että uskontokritiikki onnistuu jos vain tunnistaa ideologisia instituutioita. Näin ollen aatehistoria ja Jeesuksen historiallisuus voivat olla epäkiinnostavia, jotain jonka uskontokriitikko voi jättää teologeille. On silti ikävää jos joku tulee määrittelemään kenen mölliys on sen sorttista että ei saa eikä voi olla oikeasti mikään uskontokriittinen. (Joku saattaisi tosin ehkä nähdä ignorantin uskonnonvihaamisen ja siihen liittyvän vihapuheen kriittisyyden kattotermin alle. Joten tässäkään mielessä ehdoton kategorinen "olet väärässä ryhmässä" -naureskelu ei ollut kovin osuvaa.)

Mutta tietenkin, jos keskustelukumppani on sitä sorttia että pahastuu tästä ja lähtee selittämään tämän kaiken kohdalla suoraan vain siitä miten hän on luullut että kritiikki vaatii aiheen ymmärtämistä. Ja joka toivottaa "fuck offia" ja "muualla trollaamista" heti jos aiheen relevanssista ja välttämättömyydestä lähtee keskustelemaan, niin ei tällä kaikella tietenkään ole mitään väliä. Tavoitteena kun on tuskin ollut se "kritiikki" siinä uskontokriittisyydessä.

---

Eniten asiassa huvittaakin se karkea röyhkeys jolla asiaa lähdettiin rakentamaan. Miten möllin pitäisi ensin varoa mitä nettiin laittaa kun kaikki on ikuista. Mutta sitten sitten pian hän itse poistaa koko ketjun, niin omat kommenttinsa kuin niihin reagoinnitkin. Olisi nimittäin ollut hauskaa korostaa sitä miten muutkin osaavat screenshotit. Ilman poistoa pahastunut uskonnon kulttuurisen itseisarvon ystävä olisi tosin saanutkin kohdata nimellä tehdyt screenshotit siinä muodossa kuin sitaattioikeus ne oikeuttaa. Ei muuten, mutta jos lähtee uhkaamaan täytyy ymmärtää että minä olen niitä kivoja tyyppejä jotka käyttävät samoja keinoja. Uhkaus on minulle vain esitys siitä millä keinoilla keskustelua käydään. Vuoroin vieraissa.

Sija antaa sopua ; Ymmärtämisestä ja sen rajoista.

Yllättävän usein törmää tilanteeseen jossa joku selittää vankasti että "hän ei voi ymmärtää miten joku voi olla jotain tiettyä mieltä jostain". Henkilö ei siis ymmärrä miten joku voi kannattaa aborttia, homojen avioliittoa, kreationismia tai skeptistä aatetta. Mielipiteet valikoituvat yksittäistapauksen mukaan, mutta asenne on joka tapauksessa sama.

Se on hyvin erikoinen. Koska sanan pintatasolla tunnustetaan että jotain ei ymmärretä. Se, mitä tällä yritetään kuitenkin sanoa on suunnilleen se, että tämä asia on niin ilmiselvä että ihminen tietää että tästä ei voi olla erimielinen. Kaiken kaikkiaan tässä asenteessa ei yleensä viitsitä tutustua vastapuolen argumentteihin, saati seulomaan irti sitä mikä niissä on virheellistä. Joten tietämättömyys on se minkä näistä ääliöistä saa lopultakin irti. On ällistyttävää miten sanojen rakenteet vastaavat sitä viestiä mitä sanoma jakaa. Mutta miten se tästä huolimatta ei vastaa viestijän intentioita ja käy tässä välissä "jossain".

Tämä johtaa tiedostamiseen.

Valistusajan jälkeen muodissa tuntuu olevan sapere aude -ideaali jossa korostetaan tiedostamista. Perusasenne nykyään niin skientisti-skeptikkojen kuin relativisti-postmodernistien parissa on usein se, että on syytä ymmärtää vastapuolta, kuunnella heitä ja tätä kautta ihmisistä tulee myös sopuisampia. Tiedostaminen korostaa jotain yleisinhimillistä. Viestintä poistaa juuri ylläolevaa dogmaattista itseriitoista ajattelua ja korostaa että olemme kaikki ihmisiä. Ihmiset myös oppisivat argumentoinnissa ja muuttaisivat mieltään.

Jossain määrin tämä on perusteltua. Jos mietitään vaikka "Tiede" -lehden kirjoitusta siitä miten 20 minuutin keskustelu voi saada ihmiset muuttamaan mielipiteitään homoista. Tämä ei ole yllättävää. Se on sitä tutkimusperinnettä jossa voidaan huomata että ihmisten kannat aborttiin muuttuvat lievemmäksi jos he joutuvat seuraamaan tilannetta jossa joku heidän tuntemansa ihminen on tehnyt sellaisen. Tämä korostaa tiettyä sopuisuutta ja luo ajatusta siitä että äksyily on asioiden tuntemattomuutta. Ja alkuun laittamani ääliötyyppi näyttää viittaavan siihen suuntaan että kysymys on juurikin tästä.

Voidaan ajatella että ymmärtäminen todellakin korjaa tilanteita vaikka sellaisten asioiden vuoksi että aborttikysymyksessä on erimielisyys itse prosessista. Mutta tämän lisäksi kysymys on myös siitä että abortissa puolustus ja vastustus käsittelevät aivan eri aihetta. Ollaan paitsi erimielisiä niin myös erimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. "..the pro-life students rated the value of human life as particularly important, but they underestimated how much pro-choice students also recognised the importance of this issue. By contrast, pro-choice students accurately predicted how strongly pro-lifers felt about the value of human life, but underestimated how much they also recognised the importance of women’s rights. In other words, the two groups were disagreeing about what they disagreed about, with each group tending to believe it was their own core values that were the key source of conflict."

Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ytimessä on ns. contact hypothesis. Tämä on Gordon Allportin nimiin laitettu ajatus siitä että eri ryhmien eläminen yhdessä onnistuu parhaiten törmäyttämällä heidän kulttuureja yhteen niin että ne kohtaavat toisensa. Toisin sanoen monikulttuurisuus ei tule onnistumaan jos ihmiset poteroituvat omiin asuinalueisiinsa eivätkä tapaa toisiaan. Tälläisessä syntyy vain kyräilyä. Tähän suuntaan itse asiassa onkin melko paljon viitteitä. Esimerkiksi tuo homoavioliittoihin liittyvä mielipide-ero osoittaa että ihminen on helposti sopuisampi jos hän kohtaa ihmisiä.

Kuitenkaan tätä ei saa liiaksi sekoittaa vastapuolen kannan ymmärtämiseen. Se on enemmänkin sitä minkä vuoksi uskovainen tulee erimielisyyksistään huolimatta helposti toimeen seurakunnassa. Uskovaiset ymmärtävät yleensä seurakuntatoimintaan osallistumisen merkityksen. Kokouksiin, jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin on heistä tärkeää osallistua yhdessä. Yhteislaulu, yhdessä marssiminen ja muut vastaavat keinot ovat sosiaalisia tapoja, eivät suinkaan ole argumentatiivista. Niiden kautta ei opita ymmärtämään ideologiaa kovinkaan syvällisesti.
1: Päin vastoin, jumalanpalvelukset ja niiden saarnat ovat sen oloisia että ne tehdään älyllisesti kaikkein heikompitasoisimpien ehdoilla. Papit ovat akateemisesti koulutettuja fiksuja ihmisiä, he pystyisivät parempaan jos yrittäisivät ja haluaisivat. Tämä yksinkertaisuus, se että lapsi ja tyhmäkin ymmärtävät ja sopivat mukaan, voi olla heillä jopa ihanteena. Se ei ole läpeensä huono asia.

Kuitenkin jo asian wikipedia-artikkeli kertoo lisää. Sen oleellisen. Toimiakseen kohtaamisen täytyy olla tiettyjen reunaehtojen mukaista. Kontakti lisää sopuisuutta jos ja vain jos siinä on; (1) Tasa-arvoinen tilanne (Equal status). Eli molemmat osapuolet sitoutuvat tasapuolisesti tilanteeseen. (2) Yhteiset tavoitteet (Common goals), eli ryhmät jakavat yhteisen aiheen ja tavoitteen jota kohden he pyrkivät. Molemmat haluavat tätä samaa asiaa. (3) Kilpailun puute ja tarve yhteistyöhön eri ryhmien kanssa (Intergroup cooperation). (4) Auktoriteettien, lain ja tapojen tulee tukea yhteistyötä (Support of authorities). (5) Lisäksi kohtaamisen tulee olla henkilökohtaista. Ei muodollista vaan vapaamuotoista (Personal Interaction).

Tämän vuoksi esimerkiksi koulussa yhdessä laulettu "Suvivirsi" on repivä. Se sisältää aina taistelullisen elementin siitä että "kenen kulttuuri on Suomalaisuudelle ja yhteiselämälle tärkeämpi". Näin ollen se repii joka ikinen vuosi. Samoin julistajien voi olla vaikeaa ymmärtää että se että he kertovat omaa näkemystään ja toinen on läsnä ei ole sosiaalista. Se, että kysyy "oletko kuullut Jeesuksesta" jossa vastaajan vastaus ei muuta omaa käytöstä vaan on vain icebreaker jolla oikeutetaan oma jutustelu omasta asiasta ei ole tehokasta. Kuten ei myöskään keskusradiosta tuleva kuulutus tai aamunavaus. Jopa kirkon jumalanpalvelus on vain tilaisuus, koska ne ovat keskusjohdettua istumaan menemistä ja pystyyn nousemista. (Tekisivät edes punnerruksia!)

Suoraan sanoen suurin osa "kohtaamisista" ovatkin sellaisia että niissä viitataan ihanteisiin ja ihmisluonteen piirteisiin jotka ovat Allportin contact hypothesis -näkemysten eetoksella, mutta eivät ole liikenteessä sen reunaehdoilla. Joka tarkoittaa sitä että konfliktit todennäköisesti kasvavat. Monikulttuurisuuden onnistuminen onkin tältä osin hyvin vaikeaa. ; Kun arvokeskustelu on usein riitelyä, on selvää että tämä kohtaaminen ei ainakaan paranna suhteita. Kun tiedostaa miten "hompanssit" ja "persut" tappelevat "mamujen", "mokuttajien" ja "suvakkien" kanssa, voi ymmärtää että skismat kasvavat hyvinkin helposti. Ja ne kasvavat nimenomaan siinä että kohdataan toinen ihminen aidoimmillaan ja tavalla jossa tämä nimenomaan setvii hyvinkin juurevasti ja peruspremissejä myöten omia näkemyksiään. Panu Höglund on vuosia kinannut perussuomalaisten kanssa. Ja häneltä saadaan ihastuttavia lausuntoja, kuten "Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on." ja "Hyvää uutta vuotta toivottaa Paljastettu kaikille kunnon ihmisille. Ja teille maahanmuuttokriitikoille ja sellaisten hännystelijöille: paskaa uutta vuotta, ja olkoon se viimeisenne." Skismaattisen suhteen tavallaan kuitenkin ... ymmärtää.

Sosiaalisuus ja sisältö.

Melko monilla ystävällisyys ja fiksuus kulkevat käsi kädessä. Tämä on kannustettava tavoite. Se on myös tavoite joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai mahdoton. Kusipäisen neron myytti on virheellinen stereotyyppi. Hieman kuten ajatus siitä että kaunis nainen olisi tyhmä. Tai että ruma tyyppi olisi jotenkin väistämättömästi sisäisesti kaunis. Ei ole hyvä ajatella että "jokin kompensoi aina". Tästä nimenomaan ei ole kysymys. Liian moni teeskentelee älykästä olemalla ilkeä.

Tätä mielevän älykkään sivistyneen mielikuvaa kuitenkin kenties korostetaan liiaksi tässä asiassa. Ajatellaan että jos suvaitsee toista niin ymmärtää hänen perusteitaan. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään älyllisestä oppisisällön ymmärtämisestä vaan sosiaalisuudesta. Sosiaalinen ihminen on sosiaalinen. Sosiaalinen toimeentuleminen ja tieto toisen maailmankuvasta ja ideologian oppisisällöistä eivät ole sama asia. Eikä se sosiaalistuminenkaan mikään ilmiselvyys ole ; Itse asiassa on jopa nähty että ikävät kokemukset vaikuttavat vahvastikin etäännyttävästi. Joten kontakti voi todella myös lisätä suvaitsemattomuutta. Itse asiassa negatiiviset kohtaamiset vaikuttavat etäännyttävämmin kuin mitä kohteliaat ja asialliset kontaktit rakentavat. Tässä kohden hyvyys voi voittaa vain jos asialliset kontaktit ovat paljon yleisempiä.
1: Ja tämän vuoksi yhteislaulettu "Suvivirsi" voi todellakin etäännyttää uskonnosta etääntyneitä entistä kauemmas. Se on minusta hauska syy pitää laulu mukana. Kristityt iloitsevat kun se lauletaan. Ja sen laulaminen kuitenkin ajaa nimenomaan ateistien asiaa.

Suvaitsevaisuuden kohdalla on lisäksi syytä muistaa se, että ihmisten kääntäminen asia-argumenteilla on hyvin vaikeaa. Olen usein puuttunut juuri tähän puoleen. En kannata valistushenkistä ajatusta jossa ihmiset korjaavat uskomuksiaan älykkäästi ja asianmukaisesti kritiikin ja uuden tiedon edessä. Chris Mooney on kuitenkin tässä kohden siitä mielenkiintoinen mainittava, että hän aikaisemmin kannatti vahvasti ns. framing -näkemystä. Hänestä tieteestä piti kertoa vastaanottajan maailmankuva huomioiden ja konflikteja vältellen. Hän ajatteli että tätä kautta ihmiset saataisiin paremmin hyväksymään ja oppimaan tieteitä. Pseudotieteiden kannattajia ei saanut pelotella ja haukkua poteroihinsa. Mooney ajatteli että näin esimerkiksi evoluutioteorian opettaminen saataisiin parannettua. Sittemmin Mooney on muuttanut havaintojen edessä mieltään. Kenties ihan sen vuoksi että sosiaalisuus ei ole asiatietojen pänttäämistä ja ymmärtämistä.

---

Kirjoittaja tykkää haukkua ihmisiä ääliöiksi. Mutta hän yrittää panostaa siihen että hän ymmärtää vastapuolen ideologian, idean ja perusargumentit. Ja etsii niistä puutteita ja moittii ääliöksi tämän ymmärtämisen kautta. Jos hän ei voi ymmärtää miten joku kannattaa jotain asiaa, se kertoo hänelle lähinnä siitä että psykologia tai kyseinen ideologia on jäänyt vieraaksi.

Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

Vaikene!

Internetissä on, jälleen kerran, puhuttu siitä miten Jumalasta puhuminen on todiste Jumalan olemassaolosta. Aihe on hyvin yleinen.

Tällä kertaa keskiössä oli se, että (a) igteistit, eli ihmiset jotka eivät välitä Jumalasta - eivät edes sen vertaa että olisivat agnostikkoja -  ovat niitä jotka parhaiten osuvat ajatukseen siitä että Jumalaa ei ole olemassa. (b) Ja tätä jatkettiin sillä että koska Raamatun mukaan alussa oli Logos, teisti etsii totuutta, ateisti ja agnostikko on totuuttarakastava koska on tosiasiassa uskova joka on vain vihainen Jumalalle. Mutta igteisti joka ei tähän logokseen usko ei tietenkään voi myöskään rakastaa totuutta joten he eivät voi olla kiinnostuneita tieteestäkään.

Ajatus igteismin ja totuuden suhteesta on omituinen. Sillä argumenttina oli nimenomaan se, että koska kristinuskon määritelmien mukaan heidän Jumalallaan on logosluonne, sitä ei voi olla millään muulla. Tässä on samantyylinen perusongelma kuin siinä että alkusyyargumentissa alkusyy on vain nimetty Jumalaksi. Kuitenkin joku voisi uskoa universumin syntyyn vaikka kvanttifluktuaatiolla ilman että kyseessä olisi teismi. Vaikka mikä tahansa big bangin syy onkin ensimmäinen syy ja siksi muka kutsuttu Jumalaksi. Kyse on enemmän Jumalan määrittelystä tavalla johon vastapuoli ei suostu kuin mistään varsinaisesta argumentista. Luonnontieteellisyyteen ei tarvita muuta kuin ajatus siitä että ihminen havaitsee säännönmukaisuuksia maailmassa. Siksi tuo b -kohta ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se kertoo lähinnä millä teistit oikeuttavat oman tieteenrakkautensa. Ei että ei-teisteiltä puuttuisi tämä tieteenrakkaus.

Ateismikysymys on sitten hieman erikoisempi. Siinä katsottiin että oikeutus keskustella Jumalakysymyksestä vaatisi kiinnostusta ja olisi homo religiosus -suhteenotto. Toki ateisti voi mainita tämän esimerkiksi siksi että hän uskoo uskovaisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle Jumalakysymys ei ole niin innostava. Minua sen sijaan kahlitsevat kristillisen ajattelun minuun iskostamat ajatuskehät. Sekä ärsyttävät hyvin monet instituutiot ja ihmiset jotka toimivat maailmassa oikeuttaen kusipäisyyttään uskonnollisella vakaumuksellaan. Uskon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja valtapeliin ja siihen että minulta udellaan uskonnollilsta vakaumusta sellaisella asenteella että "nämä ovat niin perustavanlaatuisia kysymyksiä että jokaisella pitää olla vastaus niihin." Vastaamattomuus nähdään yleissivistymättömyyden puutteeksi ja törkeydeksi ja typeryydeksi ja ignoranssiksi. Vastaaminen taas menee tähän "ootkin oikeesti uskovainen hähää". (Oikeasti. Tämänlaista asenneilmapiiriä pidetään älykkäänä keskusteluna eikä sinä että ollaan vastenmielisiä idiootteja.)

Erikoisinta tässä on se, että tosiasiassa argumentoinnissa vedettiin ateistisuuden "nihilistisyyteen". Että ateisteilla ei ole objektiivisia arvoja ja velvoitteita tai objektiivisia kiinnostuksenkohteita joihin pitäisi mennä. Tämä on dogmaattisen ajattelun puutetta ja antiuskonnollisuutta. Ja olen tässä itse asiassa samaa mieltä. Jos katsomme Friedrich Nietzscheä, hän oli varmasti ateisti mutta hän ei luottanut siihen että tietäisimme maailmasta. Hän piti luonnontieteitä - mukaanlukien evoluutioteoriaa - liian "apollonisina". Samoin Sartre keskitti huomionsa eitieteen puolelle, eksistentialismissa eksistenssi on tärkeämpää kuin essenssi. Ateisteilla ei siis ole välttämätöntä tieteenrakkautta. (No, eipä sitä ole kristityilläkään. Mystiikan perinteessä ja kaikessa missä myönnetään transsendenssi korostetaan että tämänpuoleinen on pintaa joka häiritsee syvän perimmäisen totuuden ymmärtämistä. Ei ole vaikeaa löytää propositionaalisen tiedon kritiikkiä puhtaasti kristillisestä aineistosta.)

Mitä tämä viistämättömyyden puute sitten tarkoittaa? Kristityt viittaavat vastaavaan tilanteeseen usein etiikassa. He korostavat että ateisteilla ei ole objektiivista moraalia. Tässä he eivät kuitenkaan sano suoraan että ateistit eivät voisi toimia mitenkään. Että jos jokin asia nähdään hyvänä tai pahana tai jos ateisti kokee asian hyvänä tai pahana niin hän ei voisi toimia näin. Esimerkiksi Jokelan kouluampumisen kohdalla saatiin kuulla että tämä olisi ateismin seuraus. Sillä ateismi oli nihilismiä jossa ei tarjota jarruja tai väistämättömyyttä. Sävy oli että koska ateismi ei velvoita ihmistä mihinkään on Auvisen ateismi ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi. Ja niin kauan kuin asia on koherentti ateistisen sisällön kanssa, voi tehdä mitä vain. Silloin on sisäisesti eheä rationaalinen ateisti.

Jos sama logiikka toimii tietoon tai tieteeseen tai mihin vain, ei ateistilla tosiasiassa olisi mitään rajoitteita. Hän voisi puhua tai olla puhumatta ateismista. Mutta jos tämä logiikka toimii pitäisi sitten hyväksyä että Pekka-Eric Auvinen oli sisäisesti ristiriitainen ateisti koska nihilisti ei voi olla vihainen. Ja että nihilisti ei voi tehdä moraalisesti oikeutettua työtä. Että jo se että Auvinen lähti ateistina kirjoittamaan moraalista oikeutusta ja ideologiaa ylös viittasi että hän uskoi objektiiviseen moraaliin. Eli hän olisikin oikeasti ollut perimmiltään nimenomaan kristitty.

Uskoisin että vaikka nämä ateistienmollaamiskulmat ovat yleisiä, ei juuri kukaan, kenties ei yksikään, kristitty käy näitä teitä loppuun asti. Hän ei kohtele samoja argumentteja samalla tavalla vaan vaihtaa argumentistoaan aina sitä mukaa mitä ideologiaa on moitittava ja mitä kehuttava. Tämä on laadutonta keskustelua, huonoa argumentointia ja vittupäistä antisosiaalista ihmisyyttä. ; Siis kaiken kaikkiaan jotain joka muistuttaa siitä että Kristinusko on maailman paras uskonto. Se on rikas ja muunteleva. Tarjolla on sekä maailmasta vetäytyneitä askeetikkomunkkeja että Lutherin kaltaisia räväköitä saksalaisia nautiskelijoita. Ja se rationalismi, joka on kasvanut tiedettä kunnioittavien nerojen kavalkaadiksi. Sellaisten kuin Newton, Faraday ja Einstein (joka oli kyllä ateisti, mutta laskemme hänet tässä kristityksi). Ja miten "Raamattu" on Iso Kirja, tuo hurjasti myynyt teos jolla on saavuttamaton ensisijaisasema. Asema jota uhkaavat lähinnä "Harry Potter" ja "Fifty shades of Grey". Kristinuskon sisältö ja merkitykset elävät ja hengittävät rikkaasti, eettisesti ja intellektuellisti, niin tieteessä kuin arjessa.

Ja Kyllä. Samanaikaisesti kristityn identiteetillä tallustaa maan päällä myös ainakin miljardi aivan totaalista idioottia. Sellaista, joilla ei riitä älyä, kykyä eikä vaivannäköhalu tutustua tieteesee - saati tieteellististä aiheista keskusteluun tieteellisesti. Mutta joilta löytyy vankka mielipide siitä että älyllisesti rehelliset eikristityt eivät saisi olla kiinnostuneita ja puhua tieteestä, koska tämähän tekisi heistä kristittyjä.

---

Voiko ihminen ylipäätään puhua vain asioista joihin heillä on vahvoja tunteita ja mielipiteitä? Kun katsoo internettiä, etenkin kristittyjä puhujia siellä, voi kyllä syntyä mielikuvia siitä että tämä olisi totta. Sen verran vähän sitä puhutaan järkevistä asioista järkevästi ilman tohkeilua ja vouhkaamista. Mutta jos tämä ei pidä paikkaansa ja ihminen voi käyttää sananvapauttaan ja on oikeutettu puhumaan ilman että vaahto lentää suusta - ja niin että tästä ei pilkata omaa itseä ja kiistetä että "ei sinulla mitään tuollaista maailmankuvaa ole, valehtelet itsellesi ja muille, me tiedämme kyllä tasan tarkkaan vakaumuksesi paremmin kuin sinä itse" -  niin sitten en enää ymmärrä yhtään mitään siitä miksi helvetissä nuo rumat apinat jaksavat metelöidä niistä darwinisteista.

Jumalan rakkaus ; Erikoinen ratkaisu Pahan ongelmaan.

A. E. Fisher teki vuonna 1955 kokeen koiranpennuilla. Hän jakoi ne kolmeen ryhmään. Ensimmäiset pennut saivat hoivaa aina kun ne lähestyivät tutkijoita, toiset rangaistuksia. Kolmansia kohdeltiin sattumanvaraisesti. Yllättävää kyllä kolmas ryhmä käyttäytyi tutkijoita kohtaan kaikista sitoutuneimpia ja mielevimpiä koiria. Nämä koiranpennut olivat myös kaikista riippuvaisimpia tutkijasta. Nämä koiranpennut osoittivat rakkauttaan tutkijaa kohtaan kaikista eniten. Ihmiset eivät toki ole koiranpentuja. Mutta tilanne muistuttaa Guy Murchien esittämää; Hänestä epävarmuus on yksi kaikista vahvimmista rakkauden herättäjistä.

Tätä kautta voitaisiin kenties olettaa sellainen Jumala joka luo maailman joka näyttää mielivaltaiselta ja satunnaiselta. Että maailma on sellainen joka heittää käsiisi rahasäkin ja tarjoaa seuraavaksi salaman niskaan. Moni näkisi tämän säännönmukaisuuden ja "laittomuuden" samaksi kuin mielivalta. (Ja toisaalta tämänlaatuinen on helppoa nähdä mielettömyydeksi myös siinä mielessä että siinä ei ole mitään Jumalaa tai muuta mielellistä olentoa.)

Joten kenties, jollain hieman omituisella tavalla, tätä voitaisiin käyttää osoitukseksi siitä että Pahan ongelma on illuusio joka johtuu siitä että Jumala on paitsi Rakkaus, niin myös jotain joka on luonut meidät omaksi kuvakseen. Hän haluaa mahdollisimman paljon rakkaudellisia tekoja itseään kohtaan. Joten kenties maailman mielivaltaisuus olisi tätä kautta perusteltua.

Itse tosin jättäisin tämänlaisen väliin ja loisin ihmisille ja koiranpennuille erilaisen psyyken.

---

30. syyskuuta pidetään kansainvälistä Jumalanpilkkapäivää. Olematonta ei kuulemma voi pilkata. Mutta kenties ihmisten mielikuvaa voi.

Ihmisten roolittaminen

"Up in the air" -elokuvassa on kohtaus jossa suunnitellaan lentokoneeseen pääsemistä. Tämä tapahtuu luomalla stereotyyppejä. Ja se on käytännöllistä. Siitä huolimatta, että apulainen pitää tekoa rasistisena. Tämänlaista luokittelua vastustetaan usein fenomenologiassa siksi, että siinä ei kohdata ihmistä ihmisenä vaan luodaan lokero johon tämä ikään kuin vangitaan. Mutta samanaikaisesti se on hyvin käytännöllistä. Molemmat puolet ovat tosia.

Jos asiaa lähestytään klassisesti voidaan avata Platonin "Valtio". Siinä on ihmistyyppi jota kutsutaan vartijoiksi. Tämän ihmistyypin kohdalla Sokrates kuvaa viisauden rakastamista tiedon kautta. Esimerkiksi viisauden rakastajasta tulee koira. Koirahan pitää niistä jotka se tuntee ja on epäluuloinen vieraita kohtaan. Tutun ei tarvitse olla tehnyt koiralle palveluksia lähiaikoina, välttämättä koskaan. Ventovierasta epäillään vaikka tämä ei ole tehnyt mitään. Sokrates pitä ihailtavana sitä miten koira luokittelee ihmiset tiedon perusteella. Pidetty ja vihattu eroavat toisistaan vain sitä kautta mitä koira tietää siitä.

Ja vaikka "Valtiossa" vartijoiden erityislaatuisuutta korostetaan, esimerkiksi sitä miten heidän pitäisi olla lempeitä omille mutta uhka muille, eli vaativat keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, niin ainakin tämän luokittelutavan kohdalla yllättävän monet ihmiset onnistuvat olemaan hyvinkin "koiramaisia". Esimerkiksi itse tunnun olemaan tässä kohden jopa "valitettavan koiramainen". Sillä jos tarkastelemme mitä koira tekee, niin sillä on mielessään lokeroita. Tieto muuttaa tätä lokerointia. Vieraisiin kohdistetaan epäluuloa koska nämä ovat stereotyyppejä eivätkä yksilöitä. Tiedon puutetta kuvataan "riskien kielellä". Ja näin on saatu "ventovieraan" stereotyyppi.

Luultavasti tähän on syynä ns. Dunbarin luku. Tämä kuvaa rajoitetta joka ihmisillä on sosiaalisessa kanssakäymisessä : "Dunbar posits that there is a cognitive limit to the number of relations that any one primate can maintain. In his book, How Many Friends Does One Person Need, he argues that you can only keep friendships with about 150 people at any given time, because "this limit is a direct function of neocortex size, and ... this in turn limits group size where stable interpersonal relationships can be maintained."" Ja koiravertaukselleni merkittävää on huomata "Dunbar even goes as far as to say that anyone who claims to have more than 150 real friendships is "suspect," as the quality of those relationships must deteriorate as the social group expands."

Tämän voi tavallaan kuvata siten, että ihmisen kokemusmaailman kannalta maailmassa on korkeintaan 150 oikeaa ihmistä. Muut ovat enemmän tai vähemmän rooleja joita käsitellään stereotyyppeinä. Ihmiset luokittelevat muita lokeroihin ja antavat niille sitten rooleja. (Jos koiria käsitellään typistämällä niiltä häntä, ihmisiä stereotyypistetään.)
1: Huonoimmillaan ne ovat synonymisaatioklimppejä kuten "punavihervasemmistostalinistimädättäjä" tai "naturalistiateistidarwinisti". (Mitä useampi termi kuvaa samaa sitä loukkaavampaa ja epä-älyllisempää meno on).

Voi olla että emme pidä tästä, mutta tosiasia on silti se, että me kaikki käytämme jossain määrin näitä ihan koko ajan. Tässä blogauksessakin on luotu rakennetta sillä että näitä "stereotypistämisiä" on tehty montakin kappaletta. (Osa niistä on toki itsetarkoituksellisia ja alleviivattuja, demonstratiivisin syin.)

Itse asiassa myös manipuloimme toisten mielipiteitä hyväksikäyttäen tätä "ihmisten taipumusta olla rajallisia". Tätä kutsutaan identiteetiksi. Identiteetti ei ole se mitä me perimmiltään olemme, vaan se on mainos. Se on jotain jolla liitämme itseämme johonkin klusteriin. Siksi niin monille on tärkeää liittää itsensä johonkin ideologiaan. Ja irtautua jostain muusta ryhmästä.
1: Joka hassuimmilaan on sitä että "en ole uskovainen vaan uskossa". Koska tässä viitataan jaotteluun jolla ei ole merkitystä kuin tällä hyvin marginaalisessa ryhmässä eikä yhtään sen ulkopuolella. Tämänlainen lisäjaottelu on sitten vähän kuin vastapoolina sille synonymisaatiolle jossa erilaisia asioita kutsutaan samaksi koska tärkeämpää on luoda yhteinen vihollinen. Tällä tarkalla rajaamisella halutaan enemmänkin rajautua tiettyyn eliittiin joka jotenkin vapautuisi vaikka "uskovaiseksi" leimautumisen negatiivisista konnotaatioista ilman että tarvitsisi luopua vaikka niistä asenteista jotka johtavat siihen että muut alkavat näitä negatiivisia konnotaatioita näkemään.

Tämä kenties selittää osaltaan sitä miksi niin monet identiteettimerkit ovat myös sorron välineitä. Miksi on rotuylpeyttä korostavia ryhmiä että rotuun perustuvaa rasismia. Ja miksi on ideologiaan kuulumisen tärkeänä pitämistä samalla kun tarjotaan myös ideologista vainoa. Molempien takana on sama voima. Ihmisille annetaan rooleja.

Itse asiassa näitä rooleja on myös siellä missä korostetaan samanarvoisuutta ja vapautta. Jukka Hankamäki demonstroi tätä musiikkia ja fanittamista koskevassa blogauksessaan. Osansa saa sekä musiikin kuuntelijat, fanit yhteisönä että musiikin tekijä. "Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä." Dissonanssiteorian mukaan kun estetään konflikteja jos ei vihata muusikkoa josta kaverit pitävät. Ja toisaalta pitämällä jostain voi saada positiivista suhtautumista koko fanilaumalta. "Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon." fanius josta tulee kilpailua johtaa repivyyteen ja konfiktit kasvaisivat vaikka sitä tuossa edellä juuri haluttiin välttää. "Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden." Ja tämän kaiken jälkeen yhdelläkään fanilla ei ole mitään erityistä osaa. Hän on totaalisen vaipunut fanin stereotyyppiin.

Tai kääntäen : Artistin kannalta on olemassa korkeintaan 150 oikeaa musiikinystävää. Ja tätä suurempi kannattajajoukko johtaa siihen että on pakko antaa faneille pelkästään rooleja. Hänen ja koiran välinen ero on siinä että koira osaa varoa ventovierasta. Taiteilijan stereotyypissä ei tätä elementtiä ole. Tietyssä määrin fanin nimen kuuleminen ei muuta artistin kannata mitään. Joten tässä mielessä siinä missä Sokrates kehui koiraa ihailtavaksi viisauden rakastajaksi, artistille ei ole tässä mielessä osaa tästä viisaudesta. Joka tosin kyllä perimmiltään hieman uhkaa sitä Sokrateen koiran ihanteellisuutta.

Nykymaailmassa on väistämätöntä kohdata yli 150 ihmistä. Siksi on syytä suhtautua lähtökohtaisesti ennen tietoa (a priori) ystävällisesti ja kohdistaa epäilyä vasta tiedon jälkeen (a posteriori). Eli on aivan perusteltua olla enemmänkin käänteinen koira. Ja kaltaiseni ihmiset joille suurin osa ihmiskunnasta on ingoroitavia kohteita - kunnes jos ne tulevat juttelemaan niitä on epäiltävä että mitä ne haluavat kun ne niin omituisesti tekevät - tunnetaan ihmisryhmänä jolle on oma nimi. Kusipäät. Tämäkin on stereptyyppi. Mutta pirun kätevä sellainen. Sellainen on luultavasti toiminut kivikauden heimoyhteiskunnissa mainiosti. Mutta modernissa yhteiskunnassa on haasteellista toimia luolamiesmäisellä "kädestä suuhun - nuijasta päähän" -mallilla.

Mihin uskonto oikein vastaa ja ei vastaa?

"Uskonto vastaa kysymykseen miksi ja mitä varten maailmankaikkeus ja ihminen ovat syntyneet ja ovat olemassa, luonnontiede sen sijaan kysymykseen miten tämä on tapahtunut."
(John Vikström)

Ylläoleva lausunto kuvastaa hyvin tavallista, NoMa -henkistä suhdetta tieteeseen. Ajatellaan että uskonto ja tiede olisivat jotenkin komplementaarisia. Että tiede ja usko ovat käsikädessä ja että usko ei kiellä tiedettä ja että moni tiedemies on siksi ollut myös uskova. (jatka teemaa äärettömyyksiin.) Ja että uskonto on vastaus eettiseen kysymykseen, kuten siihen onko abortti tai tappaminen eettistä, ei että kuoleeko ihminen ammuttaessa tai voiko abortin tehdä jollain tavoilla vaikka se onkin epäeettinen. Että tiede määrää mikä on mahdollista ja uskonto mikä on sallittua. Sillä uskonto määrittää merkityksen, teleologisen syyn ja tätä kautta sitoo moraalin ja tarkoituksen maailmaan.

Vastaustapa on usein toistuva, mutta tosiasiassa sen takana on tiettyjä hyvin tarkkarajaisia oletuksia Jumalasta ja tämän suhteesta todellisuuteen. Lausunto esimerkiksi sanoo että evidentialistinen suhde Jumalaan olisi väärä. Eli jos uskoo ihmeisiin, luonnossa olevaan ilmoitukseen tai kreationismiin tai mihinkään tämän suuntaiseen, vastaa kysymyksiin joihin uskonto ei vastaa.

Miksi sitten vastaatte niihin kysymyksiin jos uskonto ei voi vastata niihin?

Toki tätä ei tehdä virallisesti näin. Sillä tämä vastaus on epävastaus. Vikströmkin varmasti lausuntoa antaessaan on korostanut uskonvapautta. Eikä taatusti olisi sanonut että konservatiiveilla tai fundamentalisteilla ei ole sijaa kirkossa kerettiläisyyksineen. Hän nimittäin oli lausuntoa antaessaan arkkipiispa. Tämän pääsyy on se, että tämä vastaus on jotain jota ei käytännössä sovelleta missään. Se on jotain johon vedotaan kun ollaan hankaluuksissa. Kun joku kumoaa kreationistien argumentteja, häntä napsaistaan sormille että tämä kritiikki on irrelevanttia. Se on enemmän "turpa kiinni" niille jotka moittivat fundamentalisteja kuin oikeastaan mitään muuta.

Tämä näkyy myös siitä minkälaisiin kysymyksiin sitä sitten itse asiassa otetaan kantaa. Kirjoitin aikaisemmin Craigin jumalatodistuksesta. Hänen syvällistä viisauttaan kuunneltiin siihen aikaan kiinnostuneena. Craig oli tuolloin peräti muotia. Otin esille sen, miten hänen argumenttinsa nojasi Vilenkinin laskelmaan jonka ytimessä oli se, että kvanttigravitaatio oletettiin joksikin joka ei vaikuta. Päätös on sikäli ymmärrettävä että kukaan ei tiedä miten tämä ilmiö pitäisi mallintaa. Mutta olettaessaan että mitään vaikutusta ei ole, Craig ei itse asiassa tunnustanut tietämättömyyttä vaan oletti tietämättömyyden kautta että hän voi määritellä kvanttigravitaation sellaiseksi kuin häntä sattuu huvittamaan. Hän toisin sanoen esitti periaatteessa luonnontieteellisen väitteen siitä miten kvanttigravitaatio vaikuttaa ja eivaikuta. Selvästi tämä on niitä kysymyksiä jotka Vikströmin mielestä olivat niitä joihin uskonto ei vaikuta. Kuitenkin kun katsoo ihmisten uskonkeskustelua, niissä tulee toistuvasti esiin tämänlaisia piirteitä. Ja tiedätkö mitä ei näy silloin? Huomautusta siitä että uskonto ei voi vastata noihin kysymyksiin. Jostain syystä huomio nousee käsittelyyn jos ja vain jos puheenaiheena ovat "ateistiskientistit". Valtaosa uskovaisista hyväksyy tämänlaiset uskonnon määrittämät vastaukset mielenkiintoisina. Ne ovat vähintään vaihtoehtoja joita otetaan vakavasti koska ne nyt ovat jotenkin vakaumuksen henkeyttämiä ja olisi jotenkin epäinhimillistä kutsua niitä nokkaviksi. (Kunnioitus joka sitten tyystin unohtuu kun "paha naturalisti" astuu esiin soveltamaan omia tulkintojaan, kiitos vaan.)

Siksi on ymmärrettävä miksi piispat eivät esittäneet että Craig harjoittaisi harhaoppia jolla ei olisi osuutta kirkossa, koska uskohan ei vastaa tämänlaisiin kysymyksiin. Vastaus kun on domeenispesifi kliseevastaus tiettyyn yhteen tilanteeseen. (Se siis annetaan hyvin rajatussa tilanteessa ja muutoin sitä ei muisteta ja sovelleta. Eli vaikka se väittää kuvaavansa ilmiötä "uskonto" se tosiasiassa rajaa uskonnon attribuutteja jos ja vain jos tämä tietty tilanne on päällä. Mitään yhtenäistä ja ristiriidatonta on siis turha odottaa.) Sitä toistamalla saadaan ikään kuin hoidettua asia päiväjärjestyksestä. Sen ei tietysti tarvitse olla millään tavalla uskonelämän kuvaus, rehellinen arvio teologian tilasta ja siitä mihin uskonto kaikissa olosuhteissa kykenee ja ei kykene. Sen ei tarvitse vastata uskovaisten arkikokemusta. Eikä sen tarvitse vastata akateemisten kristittyjen jumalatodistuksien sisältöä tai mitään sofistikoitunutta teologiaakaan.

Ja miksi ette vastaa kun teillä kerran tulee vastaukset kuin tykin suusta?

Ja ennen kaikkea kun kirkolta ja uskonnoilta pyydetään vastauksia, niin näyttää että niihin suhtaudutaan hyvinkin kierrellen. Jotkut fundamentalistitahot toki osaavat kertoa miksi salama iski poikaan joka oli masturboimassa. Mutta tosiasiassa kirkon virallisessa puheissa tämänlaisiakin vältellään tiukasti. Ja pahan ongelman kohdalla syntyy kaikista hauskimpia kiemurteluja.

Ja tämä tematiikka yhdistää pehmokristityt ja tiukat fundamentalistit. Sillä tiukat fundamentalistit ovat yleensä jonkinlaisia Leibnizin "parhaan mahdollisen maailman" kannattajia. He eivät siis esitä että jos maailmassa tapahtuu holokausti, että se tarkoittaisi että holokausti on hyvää. Sen sijaan he selittävät että vapaa tahto tai jokin muu vastaava tuo selityksen miksi maailma olisi toisenlaisena vielä huonompi. Ja kirkon parissa katastrofien jälkeen on sitten se mysteerikortti heilunut. Siksi ei tarvitse kysyä muuta kuin "miksi ja mitä varten delfiinit" ja hämmennys alkaa. Siksi ei tarvitse kuin muistaa että uskonto siis todella väittää vastaavansa tiettyihin kysymyksiin.

Ja sitten akateemisesti koulutettu alallaan supermenestynyt megaosaaja aka piispa saattaa antaa näitä vastauksia kun ihmiset ovat vastausta vailla. Ja tällöin syntyy "Jämäjärjettömiä vastauksia jämijärveltä" jossa se, että ihmiset järkyttyvät lento-onnettomuudesta ja kysyvät että miksi ja mitä varten nuo ihmiset kuolivat, ansaitsee vastauksen "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia luonnonlakeja vastaan". Itselleni tämä vastaus herättää kysymyksiä kuten kysymyksen että minkä ehdottoman teologisen faktan mukaan kaikkivaltias ei kykene tähän väitettyyn? Ja toisekseen miksi vastata generaalisti kun omaisten tuska on partikulaari ja tätä yhtä tiettyä tapausta koskeva.

Ja mikä mielenkiintoisinta, tämä ei ole yksittäistapaus. Itse asiassa näyttää että tämäntyylinen on Kirkon virallista virallisinta katastrofijargonia. Piispa Eero Huovinen esimerkiksi otti julkisuutta Estonian onnettomuuden jälkeen kysymällä "nukkuiko Jumala". Ilmoilla oli vastaamisen sijaan kysymys. Kysymys siitä miksi rakastava Jumala ei estä tämänlaisia onnettomuuksia. Sama idea toistui pappien juhlapuheissa tsunamin kohdalla. Puheiden henkenä oli se, että miten tämänlainen kauheus jää ihmiselle mysteeriksi.

Mysteerikortin käyttäminen missään tämänlaisessa tilanteessa koskaan on tunnustus että uskonto ei vastaa näihin kysymyksiin. Se korkeintaan väittää että vastaus on olemassa, jossain ihmisen tiedon ja ymmärryksen tuolla puolella ja antaa tätä kautta typeristä typerimmille hetken illuusion siitä että he olisivat ikään kuin vastanneet tuohon kysymykseen mitenkään. Mysteeri on vastauksen antiteesi aina ja kaikkialla. Se on sitä että sanotaan "emme tiedä". Ja se on tyhjä vastaus josta lohtua ei löydy.

Toisin sanoen on hyvin vaikeaa nähdä miten mikään kohta Vikströmin lausunnosta pitäisi lainkaan paikkaansa. Kenties lausunnon pitäisi ollakin enemmänkin se, että "Uskonto vastaa fundamentalisteille kysymykseen millä tavalla maailma on syntynyt ja miksi siinä tapahtuu sellaisia ilmiöitä kuin siinä tapahtuu. Heille uskonto myös vastaa vaikka siitä miten maanjäristyksiä saadaan Haitille sen vuoksi että siellä on pakanauskontoja ja miten Jumala kostaa runkkareille ihmeenomaisesti joskus. Meille muille se sen sijaan herättää lähinnä kysymyksiä ja ihmetyksiä. Jos haluat vastauksia, mene siis joko opiskelemaan luonnontiedettä. Tai sitten tee se mikä on luonnontieteen opettelun kanssa täysin ristiriidassa ja siirry fundamentalistikreationistien pariin saamaan vastauksianne suoraan Raamatusta." Tämä vastaisi paremmin kuvausta. Eikä ole itse asiassa edes niin kammottava ääneen lausuttuna. Kenties kirkon akateemiset johtajat pelkäävät palkkapussinsa menettämistä niin että turvautuvat puolustelukeinoihin jotka ovat halveksuttavampia, typerämpiä ja kirkolle haitallisempia kuin se ns. rehellinen joskin hieman kiusallinen totuus.

Kompetentin kuolema

"     Olen huomannut (tuskin selvisin läpi kahdesta 28 jälkeenistä) että aversioni kauhuelokuviin on osaltaan riippuva kuvattavien henkilöiden idiotismi-kertoimesta: Riippumatta mitä tapahtuu, mitä osaavampia ovat, sitä mieluummin moista katsoo; luulisi ettei Darwin-palkinnon saajista välittäisi vaan oikeasti hyödyllisistä ihmisistä, joita tosin kauhuelokuvissa on kovin vähän. Mistäköhän epäloogisuus?
     Darwin-palkintoa odotellessa."
(CMX, "Kysy-vastaa -palsta, 15/11/2010")

Jos katsoo kauhuelokuvia, niissä toimivat ihmiset eivät vaikuta järjen jättiläisiltä. Itse asiassa kompetentit sankarit ovat vähässä. Ja silloinkin kun he ovat kompetentteja, kauhu toimii parhaiten tilanteissa joissa he jostain syystä toimivat typerästi. Tähän yhtenä syynä on se, että kauhussa syntyvä tunnekokemus ei synny sattumalta.

Kun katsoin eilen "Skeleton key" se ei oikeastaan näyttänyt minusta ollenkaan kauhuelokuvalta. Siinä oli toki yliluonnollinen elementti. Vieläpä sellainen joka oli siivottu hyvästä ja paahsta ; Elokuvassa korostettiin hyvin vahvasti eroa voodoon ja hoodoon välillä. Että voodoossa on hengellinen ulottuvuus kun taas hoodoossa ytimessä on taikuus, se että tehdään jotain ja tästä seuraa jotain. Elokuvan taikuus olikin niin läpimekanisoitua, että se menetti elinvoimansa. Se latistui jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi dekkariksi, joksikin joka lähestyi enemmän trilleriä kuin kauhua. Päähenkilön fiksuus, tämän lopullisesta tappiosta huolimatta, vei syvät tunne-elämykset.

Sen vastapainoksi laittaisin sitten elokuvan "Ring". Joka oli pelottava. Teknisesti sekin on salapoliisikertomus jonka sankari on kompetentti ja oleellisella tavalla fiksu. Mutta hän selvästi menettää kaikki kognitiiviset kykynsä relevanteissa paikoissa. (Stressi tekee jännittäviä asioita elokuvahahmoillekin, kenties.) Ring on oleellisesti orgaanisempi, vaikeammin kahlittavissa ja se on pelottavampi. Ja sankarin - tai tässä tapauksessa sankaritarten, molempien elokuvien päätoimija kun on nainen - inkompetenssi taas korostaa kauhulle oleellista "hirviökeskeisyyttä" jossa lopullista voittoa ei koskaan saavuteta.

Kauhugenren kohdalla aversio otetaankin usein keskiöön.
1: Aversiolle tärkeä on tietysti pelottava olento itsesään. Tässä auttavia elementtejä ovat esimerkiksi uhan perimmäinen tuntemattomuus (unknown), yllättävyys (unexpected), epäuskottavuus (unbelievable), jotain mitä ei tavallisesti nähdä (unseen), tiedostamattomuus (unconcious) ja pysäyttämättömyys (unstoppable). Jos katsotaan miksi "Ring" onnistui ja "Skeleton Key" - ja "Ring"in jatko-osat - epäonnistuivat ei ole vaikeaa huomata, että niissä pahan päihittäminen on liian suuressa osassa. Ymmärtäminen vähentää kauheutta.
2: Aversio lisääntyy myös hirviön tuottaman uhan rakenteen kautta. Uhan on oltava välitön ja kiireellinen (urgency), ja tähän on liityttävä henkistä painetta (pressure) ja uhan on painettava päälle intensiteetillä (intensity). Tärkeää on myös kontrastia luova rytmitys (rhytm) jonka kautta uhkaan ei puudu ja pelkoon totu, ja jossa tunnevuoristorata maksimoituu. Hyvin tehtyyn kauhuun liittyykin yllättäen jonkinlaisten suvantopaikkojen luominen (release).
+: Molemmat sävyt korostavat avuttomuutta (helplesness). Sosiaalisina eläiminä heijastamme tietysti sankarin tunteita. Samastumme häneen ja näin ollen avuton sankari herättää enemmän myötätuntoa ja luo tunteen siitä että edellisissä ominaisuuksissa on nimenomaan onnistuttu. Uhat rohkeasti vastaanottava sankari levittää rohkeutta ympärilleen. (Ja on toimiva ratkaisu vain jos hänet syödään ja hänen vieressään on avuton huuta ja joka sitten levittää kauhuntunteita kontrastina sille tuhoutuneen rohkeudelle.)

Kenties tässä kohden kysymys onkin siitä että ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Peräti sellaisia jotka laumakäyttäytymisen sijaan harrastavat paljon työnjakoa jossa erikoistutaan eri tehtäviin. Tälläisessä kulttuurissa inkompetenttia on hyvä auttaa tämän inkompetenttiuden hetkellä. Tai kenties avuliaisuudentunteemme nimenomaan avuttomia kohtaan on heijastumaa suhtautumisestamme lapsiin, jolloin avuttomuus nähdään neoteenisena piirteenä. Kummassakin tapauksessa auttamisenhalu kumpuaa siitä aivan terveestä perusoletuksesta että kompetentit eivät tarvitse apua samalla tavalla kuin inkompetentit.

EU -vaikenija ; Madonsyönnin alkeet

"Madventures" -ohjelmastaan tuttu juontaja Riku Rantala kommentoi ennen eurovaaleja että äänestäminen on tärkeää. Tarkemmin, että vain hullu jättää äänestämättä. Minä en äänestänyt. (ERGO .... □) On hyvin ymmärrettävää lähestyä demokratiaa ja äänioikeutta siten että kyseessä on tärkeistä asioista välittäminen tavalla jossa äänioikeus lähentelee äänivelvollisuutta. Ja on hyvä että itsensä julkisuuteen pääasiassa matoja syömällä saaneet ihmisetkin kertovat tämän meille. Sillä tämän takana on vähintään puolet totuudesta. On selvää että äänestämättä jättäminen on passiivista ignorointia jossa valta annetaan jollekulle muulle kuin itselle. Äänestämistä voi myös tukea wisdom of crowds -ilmiöön viitaten. Kun kysytään kantaa useilta, tietyin ehdoin lopputulos osuu keskimäärin paremmin yhteen todellisuuden kanssa kuin jos arvio annettaisiin muutamalle spesialistille.

Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."

Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.

Mutta miksi minä en äänestänyt?

"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)

Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.

Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.

Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.

Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)

Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.

Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.

Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)

Loppuyhteenvetona

EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.

Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.

Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.