Uusi Sherlock ei kyllä selviä tästä putouksesta

Sherlock Holmes on eräs klassisimmista hahmoista. Hänestä on tehty monia elokuvia ja sarjoja. Niiden perusteemana on olla nerokkaita salapoliisitarinoita. Paitsi tietenkin Uusi Sherlock. Joka on surreaali sarja joka on itse asiassa hyvän salapoliisikertomuksen antiteesi. Sen sijaan se lähestyy maagista realismia. Tämän selittäminen vaatii aikaa. Ja tätä varten tämä vlogaus on tehty. Matkan varrella viittaan muihin Sherlock Holmes -tuotoksiin ja vastaaviin. Ne toimivat kontrastina sille mitä Uusi Sherlock ei ole.

Käytän tässä ajattelun herättäelynä Ronald Knoxin ohjeita. Hän oli katolinen pappi ja kirjailija. Ja tämä vlogaus on kiinnostunut hänen kymmenestä käskystään. Ei niistä teologisista. Vaan niistä salapoliisikertomusten kymmenestä säännöstä. Nämä ovat ohjeet salapoliisitarinoiden kirjoittamiselle; Ne ovat yksinkertaisesti seuraavat;
1: Rikollisen tulee olla joku joka on mainittu kertomuksen alkupuolella. Mutta ei se jonka syyllisyyteen lukijat on ensimmäisenä ajettu uskomaan.
2: Tapahtumien ketjussa yliluonnolliset elementit on kiellettävä.
3: Korkeintaan yksi salainen huone tai käytävä on sallittu.
4: Tekoja ei saa selittää tuntemattomilla myrkyillä joiden selittäminen vaatisi pitkän tieteellisen selityksen lopuksi.
5: Kiinalaisia ei saa käyttää tarinassa.
6: Etsivä ei saa löytää syyllistä sattumalta, onnettomuuden kautta tai nojaamalla eiperusteltavissaolevaan intuitioon joka vaan sattuu olemaan tosi.
7: Etsivä itse ei saa olla rikoksen tekijä.
8: Etsivä ei saa nojata vihjeisiin joita ei ole lainkaan esitetty lukijalle.
9: Etsivän seuraajan, tyhmän ystävän tai apurin ei pidä kätkeä oleellisia ajatuksia. Hänen tulee olla aavistuksen, mutta vain hieman, typerämpi kuin keskiverto lukija.
10: Identtiset kaksoset ja vastaavat eivät saa ilmestyä ellei meitä ole valmisteltu niiden kohtaamiseen.
Näissä kaikissa nojataan siihen, että lukijalle on esitetty mysteeri jonka hän tunnistaa. Tässä on yllätyksiä jotka eivät perustu informaation kätkentään. Ongelman ratkeamisessa salapoliisin äly on ihailtavaa sen vuoksi että lukija kykenee seuraamaan jälkikäteen miten salapoliisi ratkaisi mysteerin. Ja hän olisi periaatteessa voinut tehdä vastaavan päättelyn itsekin. Mutta hän ei ole tehnyt tätä.

Tässä mielessä Conan Doyle tekee hyvää työtä ”Punaisten kirjainten arvoituksessa”. Siinä Holmes näkee tekstiä seinällä. Hän päättelee tekstin korkeudesta ja sijainnista osuvasti arvion siitä minkä mittainen kirjoituksen kirjoittaja on ollut. Hän huomioi kirjoitusasennot ja muut vastaavat seikat ja tekee näistä päätelmän. Tämä kuvataan ääneen ja lukija kykenee seuraamaan ajatusta alusta loppuun. Lisäksi annettu informaatio on relevanttia koska se on paitsi totta niin se auttaa myös rikoksen selvittämisessä.

Ainut mikä itseäni voisi ärsyttää on se, että Holmes tekee useimmiten erilaisia induktiivisia päätelmiä jotka perustuvat siihen miten asiat yleensä ovat. Esimerkiksi seinällä oleva teksti on hyvä esimerkki tämänlaisesta. Hän käyttää kuitenkin aina deduktio -sanaa. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi koska saman teoksen mukaan Watson arvioi Holmesin taidot filosofian alalla hyvin heikoiksi. Tässä kontekstissa se että ei erota deduktiivista ja induktiivista päättelyä ei ole rikos kuin minun kaltaisilleni. Tässä salapoliisitarinan ytimessä on se, että salapoliisi keksii jotain jonka tervejärkinen ihminen voisi keksiä itse – paitsi että ei keksi.

Aina tämänlaista kohtausta ei tarvitse edes aukiselittää. ”Wired” -sarjassa on kuuluisa rikostutkimuskohtaus, ns. Fuck -scene, jonka dialogi koostuu pelkästään kiroiluista. Etsivät osoittavat huoneessa olevia asioita, rikospaikkakuvia ja , vastaavia. Ja katsoja ymmärtää miten rikoksen tapahtumat rekonstruoidaan heidän silmiensä edessä. Miten esimerkiksi luodin tulokulmat ja muut arvioidaan. Tämä on oikea tapa käyttää todisteita salapoliisikertomuksissa ilman että se on nenäkästä asioiden selittämistä itseä tyhmemmille.

”Uusi Sherlock” sen sijaan ei tee tätä. Sen ”A Study in Pink” tekee interkontekstuaalisia referenssejä Punaisten kirjainten arvoitukseen. Mutta siinä asioita ei analysoida samalla tavalla. Päinvastoin, siinä Sherlock Holmes näyttäytyy supernäkijänä joka tekee varsin epäuskottavan päätelmän sormuksen kiilloista ja kulumisista – jos sormus olisi ollut edes taskussa se olisi ollut astetta uskottavampi. Sherlock tekee intuitionomaisia logiikkaloikkia jotka ovat tosia vain koska hän sanoo ne ääneen. Ja mikä pahempaa. Tämä syrjähyppytaipumus ei ole rikoksen uhrin tarinan tai rikoksen selviämisen kannalta relevantti. Tätä kautta valkoinen teksti tuo käsiimme epäuskottavan päätelmän.

Toisaalta tämä kohtaus ei päädy siihen että Sherlock ylpeästi kertoisi miten hän on keksinyt jotain tärkeää. Hän on päätellyt että naisella on ollut vedettävä laukku jota hänellä ei ole rikospaikalla. Tämä asia hoidetaan siten että Holmesille tulee kova kiire. Hän poistuu paikalta ja ainut mitä me tiedämme on se että hän tietää jotain. Hän pahentaa asiaa huutamalla selitykseksi että ”pinkki”. Tämä ei auta selvittämään mitä hän on löytänyt. Sen sijaan hän olisi voinut sanoa että ”matkalaukku”. Tai vastaavaa. Mutta sarja varoo liian informaation antamista. Tämän rikospaikan kohdalla on toki sanottava se eduksi että sarja sentään näytti tässä vaiheessa sen, että naisen takissa oli tahroja jotka ovat matkalaukkua sateessa raahanneille tuttuja. Tämä päättelyketju olisi voitu tehdä. Sen esilletuonti vain oli omituista.

Myöhemmin sarjassa tehdään sitä, että ensin jakso aloitetaan sketsillä joka opettaa meille lähinnä sen, että Sherlock Holmes on kielioppinatsi. Tätä kohtausta ei käytetä jaksossa mitenkään eikä se edistä tarinaa. Kuitenkin sitten samalla Holmes päättelee ovelasti pari osuvaa deduktiota löydetystä taidenäyttelyn vartijasta hänen lipunkannoistaan. Mutta vetelee sitten jostain jonkin ihmeellisen jättiläismäisen salamurhaajan jota ei ole esitelty missään. Ei esimerkiksi siinä alkukohtauksessa joka tätä kautta olisi muuttunut joksikin muuksi kuin ajanhaaskuuksi. Tämän jälkeen tämä ei-mistään-vedetty jätti löydetään koska Holmes saa tiedot deus ex machinana joltain tuntemaltaan tyypiltä. Vaikka tämä etsiminen olisi todennäköisesti seikkailullisempaa ja kiinnostavaa salapoliisimielessä, saamme nyt vain hypyn toiseen paikkaan jossa juoksennellaan ensin holvistoissa ja sitten painitaan tämän jätin kanssa.

Tämä rakenne pahenee sarjan edetessä; Oleellista tietoa ei tule. Holmesilla on kaikki kortit, koska hän saa tietoja deus ex machinana. Jotka ovat hyvin tehokkaita. Se, että sarja alleviivaa hänen olevan nokkela ja keksivän ei-päätelmät ja ei-kerrotut tiedot niin nopeasti saattaa hämärtää katsojaa. Samoin kuin ruudulla vilahtavat valkoiset tekstit jotka muuttuvat sarjan edetessä huomionkiinnityskeinoista kohti sitä että ne voitaisiin korvata maagisilla symboleilla ja ääniefekteillä. Ja sillä että Sherlock on sen verran itseriittoinen että hän tuskin edes on toiminnallinen sosiopaatti vaan piirteidensä perusteella enemmänkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä tyyppi.

Uusi Sherlock ratkoo rikoksia antamalla osan palasista – joista moni on peräti hyvin epäuskottava ja ne on otettava vakavasti vain koska Holmes sanoo ne päätelminään. Ja sitten se harhaanjohtaa antamalla irrelevantteja palasia. Ja lopuksi se esittää lopullisen ratkaisun vetämällä tyhjästä informaatiota joka on ollut vain Holmesin hallussa.

Uusi Sherlock nojaakin siihen että tosiasiassa rikokset ovat sivuasia. Sarjan tenho nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa sarjasta käytetään aivan muuhun. Ensinnäkin sarja ei koostu irrallisista yksinään katsottavista jaksoista jotka keskittyisivät yhden rikoksen selvittämiseen. Sen sijaan niissä on usein tarinaa ei-edistäviä kohtauksia jotka ovat itse asiassa sketsintapaisia. Niiden tehtävänä on näyttää Sherlock jossain hauskassa tilanteessa. Hän on inhottava ja ärsyttävä Watsonille tai muille ihmisille ja tätä kautta syntyy asetelma jossa hän korostaa asennetta ja sitä miten hän toimii ei-tavanomaisesti. Nämä eivät edistä pääjuonta eivätkä jakson sisäistä rikosmysteeriä. Ja niitä on hyvin paljon. Hyvin hyvin paljon. Nämä ovat irrallisia ja omituisia kohtauksia jotka luovat irrallista ja outoa oloa.

Toisaalta on kohtauksia joissa usein esitetään valkoista tekstiä joiden avulla saadaan selville se mitkä ovat sarjan mielestä ne tosiasiat joiden perusteella rikos ratkeaa. Tai ratkeaisi jos kaikki palaset annettaisiin katsojalle. Osa näistä on ihan valideja päätelmiä. Mutta ne eivät usein kanna juuri mihinkään. Emme esimerkiksi voi päätellä teatterilipunkannoista että museonvartija liittyy yhtään mitenkään niihin aivan muihin rikoksiin joita Holmes pääasiassa tutkii. Osa on säätnöjen kieltämiä intuitioita jotka on naamioitu tosiasioiksi sitä kautta että ne kuvataan valkoisella tekstillä ja Holmes sanoo ne ääneen. Näitä täydennetään logiikkaloikilla jotka ovat kiellettyjä intuitioita tai jopa kiellettyjä onnettomuuksia.

Kolmannet kohtaukset ovat pääjuonta koskevia kohtauksia. Niitä kuvastaa se, että niillä alleviivataan että Sherlock Holmes on tärkeä ja Moriarty on tärkeä tai muu asia on mahtipontista ja keskeistä. Mutta tästä ei anneta oikeastaan mitään muuta informaatiota kuin että se on läsnä. ; Pääjuoni rakentuukin sen varaan että kuvataan mahtipontisuutta samalla kun siitä ei anneta mitään tietoa. Luvataan suurta josta ei tiedetä mitään. Lopuksi takaa löytyy joko täysin kaaoottinen ja tätä kautta ennustamattomissa oleva Moriarty joka käyttäytyy epänormaalisti nuolemalla asioita (Holmes taas haistelee asioita omituisesti) ja joka on muutenkin täysin epäkoherentti ja ennustamaton. Tai ylijärkevä supernerosisar joka voisi saman tien olla scifimaailman mystikkoajatuksenlukija kun ottaa huomioon mihin kaikkeen hän kykenee saatuaan tunnin twitterissä ja viisi minuuttia Moriartyn kanssa.

Uusi Sherlock onkin enemmän hallusinaatiotrippi kuin rationaalisen päättelijän toiminnan kuvaamista. Mutta tämä onnistutaan kätkemään erilaisilla hämärtimillä niin että pintavilkaisulla kyseessä olisi rikostarina. Kuitenkaan katsojalle ei anneta riittävästi jotta hän voisi käyttää oikeasti aivojaan ja tätä kautta Uusi Sherlock sortuukin siihen että se alleviivaa Holmesin nerokkuutta samalla kun sen käsikirjoittaja ja ohjaaja taputtaa itseään selkään siitä miten fiksu hän itse on. Valitettavasti tämä fiksuus ei tarkoita substanssia salapoliisikertomusten mielessä.

Itse asiassa olin huvittunut kuinka "Downton Abbey" -sarja käytti junalippua todisteena älykkäämmin kuin Uusi Sherlock; Siinä matkalippu lontooseen oli ensin todiste herra Batesin syyllisyydestä mutta koska lippua ei oltu leimattu se oli itse asiassa todiste hänen syyttömyydestään, siitä että hän ei ollut mennyt Lontooseen surmaamaan vaimonsa raiskaajaa.; Todisteet, se miltä ne näyttävät ja mitä niistä on järkevää päätellä tarkemmassa analyysissä olivat juuri sellaista mitä hyvä salapoliisikertomuskin sisältäisi. Uudessa Sherlockissa ei tämänlaisia jekkuja katsojalle tarjota.

Onkin jännittävää nähdä miten sarjassa olisi ollut potentiaalia aivan uudenlaiseen tapaan olla nerokas salapoliisisarja. Sarjan menestys nimittäin nojasi pariin fani-ilmiöön. Joihin itse asiassa otin itsekin osaa. Pidän sarjasta suurelta määrin näiden kautta; Ensimmäinen oli aivan ensimmäiseen jaksoon liittyvä skenaario.

Siinä taksikuski antaa valita kahden purkin väliltä. Hän siirtää toista purkkia eteenpäin ja vastapuoli saa valita itse ottaako sen jota tämä taksimies on siirtänyt vai sen toisen. Jompi kumpi on otettava tai taksimies ampuu uhrinsa. Taksimies itse ottaa jäljelle jäävän ei-valitun ja molemmat nielevät purkkien sisällön samanaikaisesti. Moni kiinnostui siitä miten taksimies tekee sen. Itse kehittelin teoriaa siitä että tosiasiassa molemmissa on samaa myrkkyä mutta taksimies on immunisoinut itseään myrkkyä vastaan. Sarja ei tarttunut tähän ja periaattessa se voisi selittää asian vain ”taksimies osasi lukea ihmisiä simsalabim, ei jatkoselityksiä koska simsalabim -taidon saa heti koska ihmisellä on kytkös Moriartyyn”.

Toinen, vielä merkittävämpi, oli jakso jossa Holmes selviää katolta putoamisesta. Netissä fanit rakensivat näkemänsä perusteella erilaisia skenaarioita siitä miten Holmes onnistui hyppäämään niin että kaikki nähty osui yhteen sen kanssa että hän selvisi hengissä. Sarja kiitti tästä tarjoamalla narraationa useita erilaisia vinoiluskenaarioita tästä aiheesta. Henki oli että ”olipa selitys mikä tahansa, niin se ei muuta tapahtunutta”.

Teoriassa nettiaika voisi tarjota mahdollisuuden älykkääseen sarjaan jossa kaikki detaljit on tarjottu ja selitystä ei pädetä vasten kasvoja. Holmes osoittaisi syyllisen mutta katsojat saisivat sitten pähkäillä sitä että miten tämä johtopäätös saatiin niistä annetuista tosiasioista. Tämä olisi ainakin tervettä vaihtelua ja olisi vähintään yhtä piristävä näkökulmanvaihdos genreen kuin mitä Columbo oli aikanaan; Columbossahan syyllinen tiedettiin jo jakson aluksi ja sitten seurattiin mitä nokkelia asioita Columbo teki jotta tekijä saadaan kiinni.

Tämä uusi lähestymistapa toki olisi romuttanut UudenSherlockin perusasenteen. Sillä se vaatisi sen että katsojille annettaisiin huomattavaa ja tarkkailtavaa sen sijaan että kehuttaisiin kuinka paljon Sherlock Holmes huomaa ; Sarja ei voisi luoda ällistynyttä tunnelmaa jossa keskiössä on omituinen mies joka kertoo että hän on fiksu ja huomaava koska hän osaa tehdä päättelyn jonka peruspalasia sinulle ei edes ole annettu. Tätä uutta näkökulmaa harrastava joutuisi antamaan sisältöä sen sijaan että hämäisi sitä pois sitä kautta että laittaisi ilmaan valkoisena vilkkuvia kirjaimia. ; Sarja tuntuu jopa vinoilevan sarjan katsojille sarjan edetessä ; Sarja jopa naureskeli faniteorioille. Jotka yrittivät selittää mitä sarjassa tapahtui. Ja jotka olivat aika tyhmiä koska sarja oli niin omituinen että Holmes voisi saman tien ratkoa rikoksia ja suorituksia magialla. Sarja moittii faniteoreetikkoja siitä että nämä yrittävät katsoa tarkemmin sarjassa jonka erinomainen sankari osaa katsoa tarkemmin.

Selitys asioille menee sarjan edelle yhä enemmän ad hoc -tasolle jossa Holmes ei enää edes tiedä miksi hän tekee omia päätelmiään. Tai toisaalta heittää sattumalta hyvin pitkällevietyjä selityksiä jotka otamme vakavasti vain koska Holmes sanoo sen ääneen. Paitsi että hän sanookin perään laskeneensa vain leikkiä.

Tässä mielessä Uusi Sherlock on itse asiassa lähempänä Dr. Whota kuin salapoliisikertomuksia. Tämä ei tee siitä huonoa sarjaa. Mutta salapoliisisarja se ei ole. Se on spektaakkelisarja joka periaatteessa harrastaa haihyppyä nojaten siihen miten siisti tai hauska hahmo Sherlock Holmes on koska hän sanoo sellaisia egoistisia asioita ääneen joita moni haluaisi mutta ei kehtaa, eikä keksi. Se nojaa mahtipontisuuteen ja tuntemattomaan ja kuvaamattomaan, jossa sankari ja konna ovat niin suuria että ne voivat toimia vain vihjattuina mutta jotka lässähtävät heti jos ne laitetaan näkyviin ruudulla. Se antaa odotuksia että jotain pian tapahtuu, mutta ei sitten tapahdu.

Uusi Sherlock on tätä kautta enemmän tunnelmaa kuvaava visuaalinen sarja. Se on pintakiiltoa ja efektejä joka itse asiassa pysyy kasassa sketsinomaisten kohtaustensa ansiosta ja jossa pääjuoni on paljastuttuaan mahdollisimman suuri pettymys. Siisti asetelma luo odotuksia että tapahtuu jotain siistiä. Josta ei tiedä mitä se on. Mutta sitten on otettava vakavasti jotain ihan naurettavia logiikkahyppyjä. Paitsi sitten tämän todellisuus kielletään koska pitäisi tajuta että veto oli ihan naurettava. Koska dramaattinen superpsykopaattisisar on se ratkaisu joka ei ole liian naurettava nieltäväksi. Kaikki logiikka-aukot ja juonenkäänteet voidaan peittää ajatuksella että toimijat ovat niin fiksuja että he ovat kyenneet ennakoimaan ja tietämään ne asiat. Paitsi että meille ei kerrota koskaan että miten. Mikä ei ole fiksua vaan deus ex machina joka johtaa johonkin niin satunnaiseen että se on yllättävää. Joka naamioidaan fiksuudeksi sillä että narsistinen sankari jonka mielenterveysongelmaa ei käytetä tarinankerronnassa hyväksi kehuu itseään. Cliffhangerit ja odotusten luominen piti sarjan elossa, ei se että ratkaisut olisivat fiksuja. Katsoja vihjattiin odottamaan ratkaisua joka fiksusti ratkaisee kaiken. Ja jota ei koskaan tule.

Tämä muistuttaa siitä että aito Sherlock Holmes -katse voidaan hankkia kahta kautta. Joista molemmat ovat ennustajaeukkojen työkalupakissa ; Ensimmäinen on kylmiltään lukemista jossa huomataan yksityiskohtia ja tehdään niistä induktiivisia päätelmiä jotka ovat usein tosia. Ja sitten forer-efektin kautta, jossa sanomalla ympäripyöreitä, sisäisesti ristiriitaisia ja yleisluonteisia kuvauksia koetaan ihmeellisen osuviksi ja fiksuiksi koska ennustaja saa tunnelman sellaiseksi että asioita ei halua analysoida ja tarkkailla paremmin.

Pimeä ritari

Batman on sarjakuvasankareista hyvin klassinen. Hänen toimintansa on suoraviivaista ; Hän pieksee pahiksia omituisessa asussa. Tässä mielessä hän tuo mieleen valtaosan muistakin sankareista. Esimerkiksi mustanaamio on yllättävän batmanin kaltainen voima. Kuitenkin Batmanissa on jotain spesiaalia. Kaikki puhuvat hänen mielenterveydestään. Batman on se supersankari jonka moraali ja mielenterveys nousevat toistuvasti esille, huolimatta siitä että vaikka hän on kenties tavalliseksi tyypiksi "erikoinen", niin hän ei kuitenkaan supersankarilinjalla pistä erityisesti silmään. (Ainakaan jos rinnalle laitetaan ensin sellaisia sarjakuvalehtiä kuin "Punisher" tai "Ghost Rider" ja sitten katsotaan onko Batman lähempänä täysin tervehenkistä mustanaamiota vai näitä psykoottisia sankarihahmoja.)

Esimerkiksi Huffington Postiin voidaan saada kliinisen psykologin lausunto siitä että Batman kärsii PTSD;stä, eli hän olisi traumatisoitunut ja häiriintynyt. Ankarammille ei riitä yksi psyykkinen häiriötila. Hänelle voidaan laskea esimerkiksi viisi mielenterveydellistä riskipiirrettä tai diagnooseja voidaan luetella vaikkapa kätevät 10 kappaletta. Ja jos lyhyet jutut eivät riitä, niin Batman on saanut oikein kirjankin. "What's the Matter With Batman?: An Unauthorized Clinical Look Under the Mask of the Caped Crusader" kertoo pitkästi ja perustellen että Batmanilla on lepakoita tapulissaan. Ja kertoo tietysti millä tavalla ne lepakot ovat ja mistä syistä.

Ja okei. Tämänlaiset eivät vaikuta
kovinkaan terveeltä touhulta.

On jotenkin hoopoa että tavallisia apua tarvitsevia ihmisiä ei välttämättä saada hoitoon helposti. Mutta kuitenkin samanaikasesti koulutetut mielenterveyden ammattilaiset sitten luokittelevat sarjakuvahahmoja jotka ovat fiktiivisiä olentoja jotka rakentuvat enenmmänkin arkipsykologian, "kyökkipsykologian", avulla kuin noudattaisivat oikeasti niitä monesti epäintuitiivisiakin teitä joita oikeiden ihmisten mielet seuraavat. (Etenkin ne joiden mieli ei toimi kuten muilla ovat todella epäintuitiivisia.) ; Sarjakuvasankarin mielenterveyden spekulointi on kuitenkin tyypillistä ajallemme. (Supersankarien kohtaamat väärät diagnoosit ja hoitovirheet ovat tosin riskittömiä, toisin kuin elävien ihmisten kohdalla.) Ennen toimintaa selitettiin siten että ihminen oli ikään kuin hyvien ja pahojen voimien välikappale. Toimintaa väritettiin synnillä ja hurskaudella. Nykyään ihmiskuvamme on medikalisoitunut, joka tarkoittaa sitä että ihmisten toiminta selitetään psykologisesta viitekehyksestä. Siksi ei ole erikoista että batmania käsitellään niillä kriteerein joilla toimintaa arvioidaan muuallakin kulttuurissamme. (Mihin on toki suotava lupa. Tämä vain vertautuu niihin nörttien elokuvista etsimiin tiedevirheisiin. Tarinan, edes tieteistarinan, ei tarvitse noudattaa tieteen opettamaa fysiikkaa. Mutta niiden etsiminen on silti monista nörteistä todella hauskaa puuhaa.)

"Psychology Today" kirjoitti myös Batmanin mielenterveyden järkkymisestä. Sen lähestymistapa oli kuitenkin jollain tavalla piristävä. Se nimittäin lähestyi asiaa siten että Batmanille yritettiin antaa myös "terveen papereita". Batmanin toimintaa ei siis haluttu selittää yksinomaan häiriöiden kautta. Tämänlainen on tietysti hyvin epätyypillistä aikana kun ihmiset ovat sarjatulella "narsisteja", "luonnehäiriöisiä", "tunnevammaisia", "sosiopaatteja" ja "autisteja". (Ne ovat ihmisymmärrystä toisin kun se, että kutsuisi epämiellyttävää tyyppiä vain syntiseksi. Se kun olisi kauhean tuomitsevaa ja sillai ideologista ja eineutraalia.) Diagnooseja annetaan mielellään itselle ja kavereille ja etenkin vihollisille. Siksi onkin iloisen vaihtelevaa että diagnoosia ei nimenomaan yritetä antaa.

Mielestäni kiintoisaa oli sekin että kun mielenterveysleimakirves jätettiin nurkkaan, syntyi itse asiassa mielenkiintoista mietintää alter egon roolista supersankareille. Tästä on sarjakuvanlukemiseen ja tulkitsemiseen aitoa hyötyä. Se tarjoaa tien sellaisille tulkinnoille joissa ei tarvitse aina miettiä vain sitä että onko "Batmanilla psykoottinen episodi". Sala-asu voidaan nähdä jossain tilanteissa mielenterveyden häiriöksi. "In what cases might Wayne's costume be considered a possible indication of mental illness? If Wayne actually believed that he was a bat (that is, if he had delusions), it would certainly suggest a mental illness such as schizophrenia or delusional disorder. If Wayne wore his batsuit for sexual excitement, it might indicate a sexual fetish. Another red flag would arise if Wayne thought he was a different person - a different identity - when he dressed as Batman; if he did, he might be suffering from dissociative identity disorder." Mutta asian laita ei Batmanin kohdalla ole selvästi tämä. Asu ei ole deluusio, hän ei kuvittele olevansa lepakko. Batman ei myöskään ole eri persoona. Batmanina ollessaan hän tietää olevansa Bruce Wayne ja toisinpäin, joten hänellä ei ole dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Eikä hänen tapauksessaan kysymys ole myöskään seksuaalisesta perversiosta, fetissistä joka antaa seksuaalista tyydytystä. (Kissanainen on tässä sitten Batmania heikommalla linjalla. Kiitos fanservice ; Kun teet vahvan naishahmon palvelet teinipoikia ja rikot naishahmon mielenterveyden.)

Sen sijaan Batmanin sala-asu tarjoaa muutaman tärkeän funktion. Ensinnäkin se on työasu joka tarjoaa "yhteisölle identiteetin". Ihmiset ymmärtävät että kyseessä on batman ja tämä "selittää hänen toimintansa". Batmanin puku tekee hänen toimintansa ymmärrettäväksi muille, kontekstoi esimerkiksi väkivallan rikollisten taisteluksi. Toisaalta asu pitää sisällään tarvekaluja joita Batman tarvitsee taistellakseen rikollisia vastaan. (Batmanin varustevyö on kenties voimakkain deus ex machina sarjakuvien historiassa.). Lisäksi asu on itsessään funktionaalinen koska mustana se naamioituu yön pimeyteen, ja panssarina se tietysti myös suojaa jonkin verran luodeilta ja vastaavilta. Lepakkouteen taas liittyy myös voimakas pelottava puoli, puoli jokta tekee sala-asusta itsessään eräänlaisen psykologisen aseen. Ja lisäksi se kätkee sen että Batman on oikeasti Bruce Wayne, eli se antaa mahdollisuuden suojella itseä ja läheisiä silloin kun ei ole Batmanin erikoissuojapuvussa.

Alter ego on sarjakuvassa funktionaalinen kokonaisuus joka on paljon laajempi kuin pelkkä mielenterveysleimaa hakeva voisi ymmärtää. Moni ajattelee että psykologia olisi syvällistä, mutta nähdäkseni kyökkipsykologista diagnoosia heittelevät ihmiset eivät ole kovin syvällisiä tai ihmisyyttä tuntevia. Tässä mielessä ajatus siitä että Batmanin asu suojelee hovimestaria (koska se kätkee yhteyden Bruce Wayneen se kätkee myös yhteyden häneen) auttaa ymmärtämään laajemmin sitä miten Batman on osana yhteisöä. Batmanin etiikka ja sosiaalisuuskin ymmärretään tätä kautta yleisinhimillisemmin kuin pelkkää mielenterveyskorttia heiluttelemalla.

Känni -illassa olet ääliö

"Känni -illassa" oli Suomessa olennaisen alkoholipolitiikan ja siihen liittyneen arvokeskustelun vuoro. Aihe on luonnollisesti yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeä. Ja itse asiassa se on ollut ikuinen kiistanaihe, josta ei ole oikeastaan kunnolla keskusteltu koska on ollut kiire metelöidä kaikenlaista muuta. Aihe on mm. uskonnollistettu ja ideologisoitu niin että sitä ei oikeastaan ikinä ole lähestytty objektiivisesti. Näin ollen tässä olisi ollut potentiaalia merkittäväksi ohjelmaksi.

Kuitenkin tässä oltiin ajateltu että keskustelu tarkoittaa sitä, että saadaan muutamaia mahdollisimman paljon keskenään erilaisia mielipiteitä esille. Eri kantojen punninta kun on monista samaa kuin asian selvittäminen. Valitettavasti tämä tarkoittaa usein vain keskustelun polarisoitumista ; Ääripäitä edustavat tyypit ovat yleisesti ottaen asenteisiinsa fakkiutuneimpia inttäjiä. Näin ollen käytännössä oltiinkin päätetty valita joukkoon mahdollisimman ärsyttäviä ja provisoivia tyyppejä. Tätä oltiin luonnollisesti kartoitettu etukäteen. Aiheeseen oli tutustuttu ja tätä kautta valikoituvat puolet olivat tietysti tuttuja. Valitettavasti provokatiivisuus ja tuttuus yhdessä tarkoittavat yleensä ottaen myös tutuksi tullutta iskulausetasoista kliseisyyttä. Vieraaksi kutsutut ääliöt eivät tässä kohden onnistuneet yllättämään. He eivät oiekastaan enää olleet vieraita tai ihmisiä tai keskustelijoita. He olivat enemmänkin "edustajia", stereotyyppejä. - Jos he olisivat yhtään kliseisempiä, he olisivat kirjoittamassa televisiosarjoihin ongelmiaratkovia deus ex machinoita, ja nämä ratkaisut olisivat aina ja kaikkialla "Ja sitten Batmanin varustevyö *klik*".

Ensimmäinen asia on se, että kukaan ei ole tietysti ajamassa totaalikieltoa. Koska tiedetään että se ei toimi. On nimittäin niin että välittömästi kun laki kieltää viinan, (a) aletaan tiputtelemaan kotipolttoista ja aivan taatusti myydään sitä hirveällä voitolla (b) muut keksivät saman (c) aina ulkomaita myöten. (d) Ja tämä tiedetään koska totaalikieltoa on kokeiltu ja se ei ns. toiminut ollenkaan, vaan pahensi alkoholin tuottamia ongelmia ja ennen kaikkea siihen liittyviä lieveilmiöitä kuten rikollisuutta ja väkivaltaisuutta.

Siksipä esille nousivatkin vanha tuttumme klassikoihin keskustelun laarista joka on mitä ilmeisimmin otsikoitu nimelle "Irrelevanttien tavallisen kuluttajan arkea kiusaavien rajoitteiden keksiminen joiden käyttö ongelmakäytössä ja sen lieveilmiöissä on ratkaisuna nollan arvoista". Esimerkiksi:
1: Keskioluen kauppamyynti, joka tuntuu olevan monelle suomalaiselle samanlainen oman vapauden symboli kuin Amerikkalaiselle on oma auto, jota ollaan halukas puolustamaan vaikka ilmastonmuutosdenialismiin asti. Argumenteissa esille nousi etenkin se, että Virolaista oluttuotantoa ei haluta tukea. Itse näkisin että (a) Alko/Altia on Viroa lähempänä. (b) Laimennettua olutta tarvitsee vain juoda enemmän (c) ihmisten juopottelussat pahimmat riskit tulevat viinan kanssa, koska niin paljon enempää ei kuitenkaan pysty juomaan.
2: "Puistojuopotteluun" liittyvät teemat, johon liittyvät myös esimerkiksi baarien aukioloajat. Tämä nähdään helposti julkisen häiriön aiheuttajina.

Eniten ääntä sai tietysti se, että Päivi Räsänen kertoi omasta elämäntaidottomuudestaan. Hän oli saanut 12 -vuotiaana käsiinsä alkoholia ja ajautunut voimakkaaseen humalatilaan, sammumistilaan, lähelle myrkytystilaa. Tämän kohdalla hän ei nosta esiin hyvää kasvatusta ja kristinuskon kasvattavaa ja raitistavaa voimaa, vaan olettaa että kaikkia lapsia on hyvä suojella kaikesta tämänlaisesta.

On myönnettävä että olen Räsäsen kanssa hieman samoilla linoilla. Syynä on se, että minulla on ollut vakavia ongelmia alkoholin kanssa. En puhu tässä pelkästään niistä teini-iän ongelmista kun minulla oli vakava alkoholiongelma joka johtui siitä että en saanut mistään viinaa.

Sen sijaan puhun siitä kun tokaluokalla (8 vuotiaana) saimme päähämme turmella aivojamme television kirolla. "Matka maailman ympäri" -piirrossarjan (missä Fox on se leijona ja Paspartou on se kissa jolla on se sairas aurinkokellohamsteri) siinä on jakso jossa Fox pelastaa ystävänsä Paspartoun viinan kiroista ja sytyttää Paspartoun juoman tuleen kun tässä on niin paljon alkoholia. Tästä syntyi erään ystäväni Juhan kanssa pieni debatti siitä että voiko neste muka palaa. Päätimme ratkaista ongelman siten miten herrasmiehet tekevät. Emme siis toki taistelleet kuolemaan, mutta päätimme kokeilla asiaa. Tämän vuoksi seuloimme Juhan isän viinasvarastot. Katsoimme missä oli eniten alkoholia. Veimme pihalle lautasen johon laitoimme sitä ja yritimme poltella viinaa. Tästä keikasta tuli jonkin verran vaikeuksia.

Se, mikä minun ja Päivi Räsäsen lapsuusajan alkoholiongelmia yhdistää, on se että ne eivät oikeasti yhtään mitenkään liity niihin keskustelunaiheisiin joita "Känni -ilta" nosti esiin. Päivi Räsänen toi esille tarinansa selvästi hyvin klassisen "Eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin kanssa. Alkoholirajoituksilla puolustettaisiin näin perhettä ja ennen kaikkea lapsia.

Tosielämä menee kuitenkin valitettavasti niin, että alkoholin hankittavuus/saatavuus ei lapselle juurikaan riipu myyntipaikasta. Esimerkiksi kun Räsänen sai käsiinsä viinaa, hän ei ostanut sitä mistään kaupasta väärillä papereillaan vaan se viina oli tullut kotiin nimenomaan Alkosta. Tämä koskee muitakin ihmisiä. Juhan isän isovolttiset viinat läträttäväksi olivat tulleet pitkäripaisesta. Ja ainut joka esti kuningas alkoholin valumasta lautasen sijasta kurkkuihimme oli lapsuusajan perverssit mieltymyksemme jotka johtivat tuhotyöhön jota miettiessään isot aikuiset kovia kokeneet miehet itkevät itsensä uneen (tosin vain erityisen juopot sellaiset).

Räsänen ei välttämättä perhesuojelussaan huomaa myöskään sitä, mikä on perheväkivallan ja aukioloaikojen välinen yhteys. Perheväkivallan kannalta olennaista ei ole se, onko isä ulkona humalassa lauantai -aamun pikkutunneilla, vaan siitä onko isä humalassa kotona esimerkiksi keskiviikkoiltapäivänä kun tulee koulusta kotiin. Toki on selvää että pitkät aukioloajat voivat lisätä käytöshäiriöitä - ne luultavasti tekevät muutakin kuin vain muuttavat "rähinätuntejen" sijaintia aikaisemmin aamuun, joka itse asiassa suojelisi "tavallisia tallaajia" jotka olisivat tässä vaiheessa kotona unillaan. Näiden rähinöiden uhrit ovat kuitenkin "kaltaisiani nuoria miehiä". Julkiväkivalta ei ole lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa vaan jotain jota harjoitetaan ns. "ventovieraiden" kanssa.

Tässä mielessä olenkin kiitollinen siitä että alkoholitarjoilurajoitteita tuli esille juuri julkisen ja avoimen juomisen kohdalla. Se nimittäin tuo esille juuri niitä keinoja joilla juuri minun elämääni kohdistuvaa riskiväkivaltaa vähennettäisiin. Ongelmana on vain se, että hän vetoaa tässä aivan irrationaaliseen ihmisryhmään. Tosiasia on, että kannatan Räsäsen ehdotusta juurikin siitä syystä että valitsen lapsien ja itseni väliltä. "Mielummin he kuin minä." (Kun ottaa muutaman kerran turpaan sillai kunnolla, päässä naksahtaa juuri ne ruuvit rikki jotka vaikuttavat tähän valintaan. Kokeilkaa vaikka! Minä nimittäin olen.)

Räsänen on tieysti siinä strategiantajuinen että voinen tiedostaa että nuoriin miehiin kohdistuva väkivalta on suomessa tabuaihe. Sekä naisiasianaiset että sovinistimiehet kun lietsovat mielikuvia joissa tämä jotenkin "kuuluu asiaan". Olen aiemminkin nostanut teeman esiin, että miesten kohtaama väkivalta on vakava ilmiö jota väheksytään. Tähän väheksyntään liittyy omituinen ilmiö, jonka Katja Kettu on tuonut naisasiapuolella esiin raiskauksissa; Raiskausdiskurssissa on tavallista syylistää uhria jotenkin. Raiskauksen uhria ei ikään kuin kohdella kunnon uhrina, vaan selitetään että ei pitäisi kulkea sen näköisenä. Juuri samanlainen ilmiö on nuorten miesten kokemassa väkivallassa. Kun joku saa turpaan, oletetaan että on itse joko uhitellut, vittuillut tai muuten provosoinut tilanteen. Kuitenkin tilastojen mukaan vain hyvin pieni osa väkivallasta on tämänlaista.

Ymmärrän että Räsänen ei voi viitata nuorten miesten suojeluun, koska tämänlaiset asiat eivät kiinnostaisi ketään. Jos sanoo että "eikö kukaan herranjestas ajattele nuoria miehiä", ei synny samanlaista vakuuttavuutta kuin lapsiin vedoten. Ja syy tähän on se, että likimain kaikki ajattelevat lapsia, mutta nuorten miesten oletetaan olevan jotain jotka pitävät puolensa.

Kuitenkin arvostaisin myös logiikkaa. Ja kenties tässä kohden keskusteluun voisi oikeasti tuoda kliseiden sijasta jotain uusia kulmia jotka oikeasti kehittäisivät keskustelua eteenpäin. Nyt, kun provokaatiota itseisarvona levittävät kliseemyllyt toistavat tylsistyttäviä ja iänikuisia mantrojaan, jää asiaan liittyvät seikat tiedostamatta. Toisto voi saada jonkun jopa luulemaan että koko keskustelukenttä olisi ymmärretty ja kannanotot käsitelty, kun ei koskaan tule uusia kulmia asiaan.

---

Kirjoittaja on ääliö myös selvin päin.

Tappolasku maksetaan joskus ennakolta.

Tarantinon "Kill Bill" -elokuvat ovat molemmat elokuvia joita katsotaan pääasiassa koska niissä tehdään siistejä asioita. Elokuvat ovat visuaalisia. Elokuvan sisältöä ei sen sijaan helposti pidä kovin kummoisena. Esteettinen painotus kun tuntuu monille viittaavan samaan kuin syvemmän sisällön puute. Tätä korostaa elokuvan alleviivattu kostoteema, jonka moraalisuus asettuu itse asiassa elokuvassa hieman kyseenalaiseksi. Voisi syntyä ajatus että väkivalta on itseoikeutettua ja itsetarkoituksellista. Näin on helppoa ajatella koska Tarantino käyttää elokuvissa väkivaltaa vain likimain aina. Näin väkivalta tuntuu hieman samanlaiselta pinnalliselta mieltymykseltä kuin vaikkapa Renny Harlinin elokuvissa olevat ylenmääräiset räjähdykset.

"Kill Bill" on kuitenkin nähtävissä elokuvana joka käsittelee buddhalaisuutta. Eritoten tämä ajatus voi tuntua omituiselta koska länsimaissa buddhalaisuus esiintyy usein nimenomaan rauhallisena, kauniina ja rauhanomaisena uskontona. Ajattelemme liiankin helposti, että buddhalaisuus on rauhallista viisautta joka panostaa onnellisuuteen. Tosiasiassa buddhalaisuuden ydin on kuitenkin jossain muualla. Onnellisuus ei itse asiassa kuulu edes alkuperäiseen "nirvanapakettiin". Länsimainen ihminen näkee nirvanan tavoitteiden saavuttamisena. Buddhalaisuudessa se taas on enemmänkin vapautumista tavoitteista.

Länsimaisessa kulttuurissa hedonismi on vain niin syvällejuurtunutta että buddhalaisuuden nirvana tulkitaan jollakin tavalla orgastiseksi onnellisuuden huipentumaksi. ; Länsimaisessa ajattelussa "oikeaoppisimmin buddhalaisuudesta vaikutteita ammentanut" "klassinen need to know -filosofi" on Schopenhauer, joka on pessimisti. Ja syystä. Buddhalaisuus voi johtaa ajattelut siihen suuntaan ; Valaistuminen kun johtaa buddhalaisuudessa kärsimyksen loppumiseen. Schopenhauer oli oivaltanut sen minkä buddhalaisetkin ; Kärsimys johtuu haluamisesta ja odottamisesta. Schopenhauerin tuskaton maailma oli haluamisesta vapaa maailma.

Tämä huomio auttaa ymmärtämään "Kill Billiä". Ensihuomiona voisi nähdä että elokuvassa on kysymys koston sijasta muusta. On helppoa värittää tämä buddhalaisittain ja kutsua sitä karman toteutumiseksi. Asiaan saa pientä lisämakua muistamalla että Beatrix nousee koomasta kostamaan. Tämä sopii jopa itämaiseen sielunvaelluksen ja uusien elämien kiertoon. Menneen elämän vaikutukset näkyvät uudessa elämässä varsin konkreettisesti. Itse asiassa uusi elämä nähdään hyvin vahvasti ensimmäisen elämän valossa.

Tämä näkyy jo ensimmäisessä osassa jossa on pahuus joka kostetaan. Toinen osa syventää kostoteeman, koska paljastuu Beatrix onkin taustaltaan salamurhaaja-itämaisen taistelijan, väkivaltainen elämäntapansa riskit realisoivat. Elämä ensin tuhoaa hänet. Ja sitten koomasta noustaan tuhoamaan tämä elämä. Elokuva vetää asian kuitenkin vielä tätäkin pidemmälle. Sillä se korostaa että kaikki ei välttämättä tapahdu tässä järjestyksessä.

Aikakaan ei enää mene siten kuin olet tottunut.

Kun elokuvan katsoo ensimmäisen kerran, huomaa että siinä on epäjatkuvuuksia. Ja toisaalta sitä ei huomaa että elokuvassa on omituisia epäjatkuvuuksia. Esimerkiksi alussa kostetaan keittiössä ja tämän jälkeen päädytään sairaalaan. Katsoja voi ihmetellä että minkä takia siellä sairaalassa nyt ollaan. Odotus on kenties se, että keittiön ja sairaalan välissä on tapahtunut jotain. Kuitenkin sairaalan ja keittiön välillä on tapahtunut paljon. Ja itse asiassa tässä välissä on tapahtunut hyvin paljon. Sillä kun katsotaan kostolistan viivaamista, sillä kun viivataan yli keittiön tappaja Vernita, huomataan että O-Ren on itse asiassa jo valmiiksi viivattu. Tämä on merkittävää, koska kyseinen kiinalaisneitonen tapetaan vasta elokuvan lopussa. Elokuvan epälineaarisuus tekee tässä kohden juonesta nautittavamman.

Epälineaarinen kerronta toimii myls deus ex machinana. Tosin Tarantino rakentaa tämän yleensä halveksittavan kikan järkeväksi osaksi koko elokuvan juonta ; Esimerkki tästä tapahtuu kun Budd hautaa Beatrixin elävältä. Tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta elokuvan rakenteessa onkin palautumia menneisyyteen jossa Pai-Mei opettaa häntä lyömään erikoisen lyöntitekniikan. Joka tietysti ratkaisee ongelman. Arkku on selkeästi karman toteutumisen tiellä. Menneisyys on kuitenkin osannut ennakoida tämän tarpeen ja karma pääsee toteutumaan.

Takautuman kautta hoidettu ongelmanratkaisu itse asiassa tapahtuuu myös elokuvan ratkaisevassa yksityiskohdassa ; Nimeltään hieman omituisessa "Five Point Palm Exploding Heart -Techniquessa" ; Nimenomaan Tarantinon tapa käyttää takautumia ja epälineaarinen kerrontatapa tekee elokuvasta seurattavan. Tässä kohden epälineaarisuuden tunnistaa helposti mutta se ei aiheuta sekaannusta ajatteluun. Päin vastoin, tämä epälineaarinen lähestymistapa on juuri se joka tekee asiasta parhaiten ymmärrettävän.

Länsimaisen ihmisen silmiin karma rakentaa koherentin juonen nimenomaan elokuvan tapahtumisjärjestyksesssä. Mutta karma ei ole ajassa yhteen suuntaan kulkeva ominaisuus. Buddhalaisten karma elää klassista syy-seuraussuhdetta dynaamisemmassa aikakäsityksessä.

Kosto kannattaa nauttia kylmänä.

Länsimainen ihminen näkee tämän "karman toteutumisen" enemmän kostona. Koska värittää sen intentionaalisesti. Karman syvin luonne on kuitenkin siinä, että se ei välitä. Beatrixin intentiot ovat irrelevantit kun suuremmat voimat ovat kyseessä. ; Elokuva jopa alleviivaa sitä, että karman kostona nähty pahuus ei ole luonnotonta, se on vain jotain johon karma reagoi.

Bill päin vastoin kuvastaa sitä miten Beatrice oli "Natural Born Killer", joka vain toteuttaa luontoaan. Näin ollen elokuvan väkivaltaisuudet eivät johdu pahoista intentioista vaan tiettyjen tahojen itsetoteuttamisesta. Beatrix yrittämässä rauhallista elämää on tässä kohden epäautenttisuutta ja teeskentelyä, jotain jossa teräsmies yrittää teeskennellä tavallista ihmistä ja päätyy siksi jonkinlaiseen tavallista ihmistä hieman halveksivaan tympeään karrikatyyriin. Tämä korostaa sitä, miten esimerkiksi oman vaimonsa tappaminen kirkossa voisi olla vaikeaa edes selittää intention ja tavoittelemisen kannalta. Billin teko on ymmärrettävissä vain hänen luontonsa kautta.

Kaikista omituisimmaksi tilanne menee kun koko elokuvan värittää yksinkertaisella buddhalaisella tematiikalla. Beatrix leikkelee ihmisiä palasiksi koska hän haluaa kostaa. Kosto johtuu kärsimyksen muistamisesta. Kosto takaa sen että on olemassa kärsimys ja halun kohde. Lopupta Beatrix saavuttaa rauhan. Tämä tapahtuu siten että hän tuhoaa halun kohteen, jonka jälkeen halun kohdetta ei ole. Ja ilman halua Beatrix voi vihdoin lopettaa kärsimyksensä. Hän ei siis saavuta mitään tavoitetta jonka jälkeen maali on hänen hallussaan. Hän ei siis saavuta onnellisuutta vaan nimenomaan valaistumisen.

Sosiaaliporno

Yksi tärkeimmistä "sosiaalipornoksi" kutsutun ilmaisumuodon ytimessä on ns. kauhistelukirjallisuus tai kauhistelevat lööpit. Näissä esiin nostetaan traagisia tapahtumia ja elämänkokemuksia.

Tähän lajityyppiin ei yleisesti suhtauduta hyvällä koska siinä lukijan motiiviksi hyvin usein nousee (1) uteliaisuus ja halu työntää nenäänsä toisten privaattielämään (2) halu tuottaa omaan tylsään elämään viihdykettä toisten kärsimyksestä ja (3) halu korostaa omaa normaaliutta. Lukija toki korostaa tässä sitä että (1) tämä tutustuttaa elämän uusiin puoliin, ja näin on avarakatseista ja opettavaista ja toisaalta (2) antaa tunteita ja osoittaa lukijan täten olevan emotionaalinen toisista välittävä ihminen. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalipornoisia keskusteluohjelmia katsoessa voidaan nähdä helposti se, että tilanteet ovat hyvin harvinaisia, eivätkä kovin opettavaisia. Ihminen käytännössä saa tunne-elämyksiä, ja on katsomisen jälkeen olennaisesti sama ihminen kuin sen jälkeen. Pahimmillaan prosessissa syntyy "sä -passiivin gloriaa".

Toki tässä sosiaalipornossa on myös "haastatellun" rooli. Se koetaan usein ulkopuolella (1) hyväksikäytetyn rooliksi. Osallistumismotiiveissa voidaankin nähdä kyseenalaisia sisäisiä motiiveja kuten (1) halu korostaa omaa erikoislaatuisuutta (2) halu saada julkisuutta. Teko kuitenkin oikeutetaan yleensä sisäisin putain motiivein joista tärkeimmät ovat (1) halu saada terapiaa ja terapoida kokemuksia ja näin päästä niiden muistamisesta tulevien ongelmien yli (2) halu ratkaista tämä ongelma kokonaan (3) halu tiedottaa jotta muut tuntevat kyseisen ilmiön.

Tämä näyttää että ns. sosiaaliporno on vain osittain likaista ja siinä voidaan nähdä myös jotain eettisesti hyväksyttäviä periaatteita. Kenties tässä syynä onkin se, että se rikkoo perinteistä syvällisyysnäkemystä vastaan ja on perinteisen pinnallisuusnäkemyksen puolella ; Sosiaalipornon traagisuus nimittäin eroaa klassisen tarinankerronnan tragedioista siten että ne ovat perussävyltään ratkaisukeskeisiä. Klassisessa kirjallisuudessa tragedian ytimessä oli hamartia ja determinismi ; On erehdys ja vääjäämättömyys joka tuottaa karuja tapahtumia ja vielä karumman lopun. Sosiaaliporno sen sijaan tarjoaa kärsimyksestä väliaikaisempaa mallia, se maalaa aina joko onnellisen lopun tai mahdollisuuden siihen.

Tämä on hyvä muistaa, jos esimerkiksi rupeaa katsomaan kristinuskoa. Sen perustarina Jeesuksen kuolemasta on nimittäin klassinen tragedia joka loppuu ja kääntyy optimistiseksi deus ex machinan kautta vaiheessa jossa "perinteinen tragedia olisi jo pyöritellut lopputekstejä". Jeesus oli eräässä mielessä "luuserien luuseri" jolla oli rooli eräänlaisessa "varhais -emoangstista" tarinaa. ; Toki nykykulttuurissa hengellisyys on vahvistanut näitä piirteitä. Esimerkiksi viime aikoina on ollut muodikasta pyöriskellä enkeliaiheen parissa. Näissäkin on erilaisia enkelikokemuksia joista monia luonnehtivat juuri ne samat piirteet jotka tekevät sosiaalipornosta myyvää.

Tätä myydään tyylipuhtaasti pehmeinä arvoina. Ja niille joista tämä voi tuntua vastemieliseltä, on hyvä huomata että tässä piehtaroidaan nautiskellen toisten kärsimyksellä. Sen luulisi viehättävän pahintakin kyynikkoa.

Yliammuntaa

On kenties mielenkiintoista, miten etymologia sitoo teologian ja tarinankerronnan. ; Synti on ohi ampumista ja Aristoteleen "runousopin" tragedioiden tuhoon ajava syy, hamartia, viittaa sitä, että keihäällä heitti joko yli tai ali maalin. Molemmista seuraa myös sama asia, tuhoutuminen. Voidaankin sanoa että synti on se elementti joka kristillisyydessä ajaa ihmisiä tragediaan ja perisynti tekee meistä kaikista traagisia hahmoja. (Minunlaiseni kyynikko tietysti tavallaan tykkääkin tästä.)

Itse asiassa tätä yhteyttä onkin käytetty ikään kuin samana asiana. Tällöin korostetaan sitä, miten maailmalla on luonnollinen ja Jumalan määrittelemä tila, josta poikkeaminen johtaa tuhoutumiseen. Sankaruus voidaankin nähdä siten että tämä luonnontila, harmoniaa yritetään rakentaa takaisin. Eli jokin teko rikkoo harmonian ja tätä rikettä sitten ollaan paikkaamassa. Näin hamartia tarkoittaisi samaa kuin pahuus ja synti.

Kuitenkin Aristoteleelle itselleen ajatus olisi varmasti vieras. Antiikin aikaan Jumalat olivat lähinnä hirvittävän hyviä paikkaamaan harmoniaan tulleita virheitä, ja näin deus ex machina voitiin valjastaa näytelmissä juonisolmujen pelastukseksi. Länsimaiselle Jumalalle taas järjestys on peräisin Jumalasta. Tämä ero voi tuntua pieneltä, kunnes muistaa että Aristoteles kuvasi teatteria puhdistumisen kautta. Hän korosti että sankarin olisi hyvä olla hyveellinen. Ihmiset eivät saisi asiaankuuluvaa katharsista, tunteiden puhdistumista. Jos yleisö iloitsisi sankarin kuolemasta, olisi niin että siinä itse asiassa hyvän hahmon sijsta näytelmän paha hahmo kuolee. Silloin kyseessä ei siksi olisi ikään kuin kunnollinen tragedia. Kunnon tragedia vaati periaatteessa hyveellisen ihmisen tuhoutumisen.

Siksi hamartia on hyvin erilainen konsepti kun synti ; Se on korostetusti erehdys, ei pahuutta.

Näin aito tragedia syntyy siitä, että hyvä hahmo joka sen hetken tietojensa mukaan yrittää parhaansa, ajaakin kohti tuhoa. (Minunlaiseni kyynikko tietysti pitää asiasta kovasti.)

---

Tämä kirjoitus on tehty sen vuoksi että joku kehtasi väittää että erään roolipelikampanjan vastavoima "SiveydenSipulit" - joiden logo erehdyttävästi muistuttaa SS -miesten tunnusta, ja joiden tunnuslause on "Ajamme terveellisiä elämäntapoja ja hyviä käytöstapoja. Tarvittaessa konetuliasein." - olisi komediallinen. Ei, se on erittäin tragediallinen.

Tarinallistamisesta

Norjan tragediaa on yritetty kovasti käsitteellistää. Sen ympärille on kehittynyt hyvinkin monisyinen - ja keskenään ristiriitaisten - tulkintojen verkosto. Olen ihmetellyt miksi ihmiset toimivat näin. Ihmettelen myös sitä, miten itsekin osallistun prosessiin. Mikä ihme tämänlaiseen ajaa?

Jos asiaa ajattelee tarinankerronnan kautta. Meille opetetaan mikä ero on "halvan melodramaattisen tarinan" ja "laadukkaan tragedian" välinen ero. Tärkein ero on deus ex machinojen käytössä ; Saippuaoopperoissa tapahtuu yllättäviä asioita. Ne ovat ikään kuin hallitsemattomia sattumia. Sen sijaan klassisissa tarinoissa on voimakas determinismin sävy. Tragediassa on jokin peruselementti, joka ajaa onnettomaan lopputulokseen. Lopputuloksen pitää tragediassa olla looginen ja ilmiselvä.

Tästä saadaan rakennettua seuraavanlainen asenne(vamma)maailma.

Saippuaoopperoissa kuolema voi tulla siten että hahmo yllättäen suistuu bussin alle ilman sen kummempaa syytä, mutta "Hamletin" kohtalo sinetöityy jo hänen valitessaan kostajan tien. Tätä kautta lainomaisuus ja sattuman vaikutuksen eliminointi tekee syvällisen, tapahtuma on alustettu ja sen tapahtuminen on ikään kuin "hyvin perusteltu tapahtuma". Satunnainen ja yllättävä sen sijaan on pinnallista, koska se on "huonosti perusteltu tapahtuma". Hyvä viihde siis tarjoaa opetuksen ja loogisesti etenevän juonen, kun taas halpaluonteinen viihde tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä. Se, että katsoja "ei pysy messissä" on huono tapa rakentaa jännitystä.

Tarinankertojat ovat oivaltaneet että kaikki hyvät tragediat seuraavat tätä sääntöä. Koska jos ne eivät, on ikävä tapahtuma vain traaginen. Siksi Hamletia ei voi laittaa antiklimaattisesti liukastumaan banaaninkuoreen, vaan hänen on kuoltava taistelussa koston tiellä. Tarinankertojat vaativat että meillä on kuolema, jonka me ymmärrämme. Lopputuloksen on oltava kohtalonomainen. Jos tätä ei tehdä, ihmiset katsovat että kirjoittaja kikkailee ja leikkii Jumalaa heitellen asioita vain koska voi.

Tosielämä ei kuitenkaan ole tarinankerrontaa. Norjassa tapahtumat eivät olleet kohtalonomaisia. Maailma ikään kuin tuottaa melodraamaa ja saippuaoopperaa. Tapahtuu asioita jotka saavat maailman näyttämään sellaiselta, että siinä on vaikeaa hallita elämäänsä. Tapahtumissa joissa ei ole logiikkaa tekee maailmasta julman oloisen ja se tuo ihmisille avuttomuudentunnetta, sekä mahdollisesti kokemuksia siitä että tapahtumat eivät noudata inhimillisen vaihtokaupan sääntöjä - eli ole reiluja.

Ihminen kuitenkin haluaa rakentaa sen merkityksen. Ihminen muuttaa melodraaman tragediaksi keksimällä erilaisia syy-seurauskonsepteja jotka kohtalonomaistavat tapahtumat. Se, että kukaan ei osannut nähdä tapahtumaa ennalta unohtuu ja selitykset tiivistyvät siihen miten se olisi pitänyt osata nähdä jo etukäteen kun selitys on niin ilmiselvä.

On toki vaikeaa vetää tarkkaa rajaa tragedian ja traagisuuden väliin. Bussin alle jääminen voi johtua siitä että ei katso ympärilleen. Tragedia syntyy tarkkaavaisuudenpuutteen determinoimana. Ongelmana on kuitenkin nimen omaan se, että ihmiset kiistävät mielellään sen, että bussin alle jäädään aina sattumalta ; Tarkkaavaisuudenpuute ei läheskään aina tapa, ja toisaalta tarkkaavaisuuskin voi joskus harhautua väärään kohteeseen jolloin jonkin muun tarkkailu ajaa ihmisen bussin alle.

Ihminen rakentaa tarinan sinne missä järkeä ei muuten ole.

Ihmiset tuntuvat kuitenkin kiistävän satunnaisen kuoleman ja he haluavat käsitellä suruaan rakentamalla sen tarinan. Sääli vain, että tämä tarinankerronta on hieman kuten kaikki muutkin tarinankerronnan muodot. Ne ovat taiteen muoto ; Ja siinä missä Jumala luo totuuksilla, ihminen luo valehtelemalla ; Jos jokin vain on, ihminen kopioi ja plagioi, ei luo. Kun ikävä tapahtuma väritetään kertomuksella, ylipainottuvat jotkin elementit helposti ja tällöin ihminen luo puolitotuuksia kertomalla tarinan, jossa tarinallisuus syntyy nimen omaan siitä epätotuuden osuudesta.

Olisi mukavaa jos asiaa voisi lähestyä joko subjektiivisella tunnetasolla tai objektiivisella tosiasiatasolla. Sen sijaan että rakentaisi tapauksesta oman tarinakokonaisuuden, jossa sattuma kielletään ja kaikki omituisetkin ja yllättävät tapahtumat ovat aina täynnä jotain suurempaa merkitystä.

... "poistuu näyttämöltä karhu kintereillään"

Shakespearen nimeen liitetään helposti syvällisyys ja harkittuus. Joskus hän kuitenkin yllättää. Tälläinen on esimerkiksi Shakespearen "Talvinen tarina", jossa kuningas Leontes haluaa kuningatar Hermionen hengiltä. Samalla haluna on päästä eroon yhteisistä lapsista. Toimeen laitetaan Antigonus. Hän vie vauvan hiekkarannalle, ja valmistelee surmatyötä Shakespearen tapaan pitämällä yksinpuhelun. Tilanne ratkeaa sillä että Shakespeare kirjoitti lyhyen ohjeen. Englanninkielellä "Winters tale" sanoo "Antigonus exits, pursued by a bear." (Suomennos on otsikossa) Hänestä ei enää sen koomin kuulla.

Täysin pohjustamaton ja tarinaan muutoin kuulumaton, karhu, on ikään kuin juonta ohjaava deus ex machina. "Halpana ja helppona" tarinanohjausrakenteena pidetty ratkaisu. Komediaan yllätys kenties kuuluu. Mutta yleensä niissäkin vitsiä rakennetaan toistolla. Jos Shakespeaern näytelmän olisi tehnyt komediaelokuvaohjaaja, pitkin elokuvaa näytettäisiin pätkiä jossa Antonius juoksee karhu perässään muutoin asiaankuulumattomasti.

Mutta kun kyseessä on Shakespeare, kyseessä ei tietysti voi olla halpa temppu. Vaan se, että hän harkitusti korostaa elämän yllätyksellisyyttä ja sitä miten kaikkia asioita ei ovelinkaan juonittelija kykene ottamaan huomioon. Kenties mukaan saadaan kauniita ajatuksia Jumalallisesta ohjauksesta ja kaitselmuskesta, joka ohjaa tapahtumia juuri tälläisten ennustamattomien elementtien voimalla.

Katsojien aliarviominen

Usein, kun puhutaan huonolaatuisista sarjoista, puhutaan katsojien aliarvioimisesta. Usein tämä tuntuu omituiselta, ellei peräti mahdottomalta. Sillä kun TV:n avaa, sieltä tuppaa tulemaan sellaista ohjelmaa, joka herättäisi pikkuisen paranoidimmassa mielessä kysymyksiä siitä, että onko jossain olemassa jokin salaliitossa oleva jengi, joka vuoden ajan miettii että mitä mahdottomamman typeriä asioita he voivat keksiä, ja jota ihmiset kuitenkin katsovat. Että testikysymyksenä olisi aina sama "Voiko tämäkin mennä läpi?" Ja jos kysymys on sama, niin on vastauskin ; "Kyllä. Kyllä se voi!"

Kuitenkin katsojien aliarvioiminen on hyvinkin mahdollista. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että katsojat osaavat kenties kehittää elokuviin ja televisiosarjoihin sisältöä, joka itse asiassa tekee elokuvasta tai sarjasta järkevämmän kuin tekijä on aikonutkaan.

Näin on esimerkiksi käynyt "James Bond" -elokuville. Eräs näkemys koherentisoi koko monenkirjavan Bond -poppoon teorialla jossa "James Bond" on "007" -tappoluvan mukana tuleva valenimi. Se selittää miksi agentti uskaltaa esitellä itsensä rikollisille nimellään "Bond, James Bond". Nimi on valetta in first place. Näin selittyy miksi esimerkiksi Bondin suhde tappamiseen ja huumorintaju ovat heilahdelleet hyvinkin vilkkaasti. Ja miten kylmän sodan jutuissa melskannut kaveri näyttää varhaiskeski-ikäiseltä aina. Ja miksi hänen naamansa näyttää taktisesti vaihtuvan aina muutaman vuoden välein. Itse elokuvat eivät tietysti sano tätä ja kyseessä on vain katsojien tekemä kyhäelmä. Mutta ilman sitä kokonaisuus ei näytä yhtä järkevältä. Voidaankin sanoa että tämä järkevyys on katsojien, ei elokuvien tekijöiden, konstruoima. Derrida juhlisi sitä miten "kirjailija on kuollut". On vain katsojan/lukijan kokemus tekstistä.

Vastaava koherentisointi on tehty myös "Twilight" -maailmassa. Alusta asti oli selvää että Bellassa oli jotain varsin kummallista. Edvard ja muut vampyyrikaverit eivät voineet esimerkiksi lukea hänen ajatuksiaan. Ja vaikka vampyyrit ja ihmiset eivät voineet lisääntyä, hän tuli raskaaksi. Sikiön tulevaisuutta ei voitu ennustaa, vaikka glitterbodiset vampyyrit harjoittivat tätä normaaleille ihmisille ihan rutiinonomaisesti. Selitykseksi keksittiin se, että Bella on osittain ihmissusi. Koska sarjassa ihmissudet ja vampyyrit sotivat kovasti, saataisiin tästä myös selitys rauhan teemoille ; Edvardin ja Bellan vauva olisi ihmissusi-vampyyri-tiesmikä, joka voisi toimia yhdyssiteenä sotivien yliluonnollisten olentojen välillä. Vampyyri-ihmissusi -yhdistelmää ei tietysti oltu kokeiltu aikaisemmin, koska no.. ne nyt tappoivat toisiaan aika kovasti ensinäkemältä. Merkittävää on, että sarjaa vielä odoteltaessakin tämä teema kiersi fanien parissa. Valitettavasti lopullinen ratkaisu oli vain korostaa sitä miten Bella oli niin ihmeellisen ihana ja "jokin erityinen voima" jonka vihjataan olevan Bellan harvinaisen viaton äidinrakkaus, suojeli vauvaa. Tämä tietysti sopii siihen teemaan, että "Twilight" -kirjailijalla oli tavoitteena opettaa nuorille pidättäytymistä seksistä ja olemaan muutenkin niinkuin perinteiset arvot käskevät. Mutta ratkaisu oli olennaisesti huonompi ; Ratkaisuiksi maailmaan selvästi suoraan liittymätön deus ex machina on sama kuin sanoisi että "vittu tässä teille ad hoc -paskaa loppuratkaisuksi, tyhmät nuoret". (Eikä tämä vastaus tule siitä, että en kannata niitä perhearvoja, taustalla on ihan perus tarinankerronnan lainalaisuudet. Fiksut ratkaisut nousevat loogisesti tarinasta ja ne ovat riittävästi pohjustettu ja sidottu maailmaan.) Tässä mielessä kirjailija jätti fanit tavallaan huomioimatta.

Uskallankin esittää, että fanien taitona on kehittää uskottavia koherentteja selityksiä epäkoherenteiltakin tuntuviin asioihin. Syynä on tietysti se, että fani voi uppoutua maailmaan hyvin syvästi. Lopputuloksena on nörttiefekti ; Keskittyminen ja siihen liittyvä prosessointi tuottaa erikoisia ratkaisuja jotka sitovat kokonaisuudet yhteen. Tämä voimavara on merkittävä, koska niissä tapahtuu jotain jota esimerkiksi TV -sarjojen cliffhangereissa joskus unohtuu. Pelastus tapahtuu jollain tavalla jota ei ole pohjustettu. Tai sitten se on sitä mallia jonka Camp -henkinen "Batman" -TV -sarja minun lapsuudestani teki. Ratkaisu vaaralliseen pulmaan löytyy heti seuraavan jakson alussa siitä legendaarisesta varustevyöstä. KLIK.

Toisin sanoen fanit löytävät järkeä järjettömästä. Tämän voisi luulla riittävän siihen että se kuuluisa "mikä tahansa" menee läpi aina ja aina ja aina. Mutta valitettavasti jotkut asiat ovat niin outoja että niiden järjettömyys nousee selvästi esiin. Esimerkiksi "Terminator" -universumin aikaristiriidat menevät varsin mielenkiintoisiksi. Järjen puutekin voi tulla esiin, jos käyttää tämänlaista eksaktia materiaalia.

Valitettavasti tätä ei aina muisteta. Ja jos näin ei muisteta tehdä, käy helposti kuten "Lost" -sarjan tekijöille. Siinähän yllätyksestä tehtiin pääasia, ja sarjan aikana näytettiinkin lähinnä iso kasa yhteensattumia joita ei selitetty kunnolla. Tai oikeastaan sarjan suhde mysteereihin voidaan tiivistää seuraavaan kaavaan:
1: Sarja esittelee mysteerin jota ei ratkaista. Tässä mysteerissä olennaista on se, että se unohdetaan tai tuhotaan. Ai, alkuvaiheessa ihmeteltiin mitä "Othersit" tekivät matkustajakoneeseen joutuville? No, ei mitään, ei sitä enää viimeisen tuotantokauden kohdalla muisteta. Olennaista on mysteerin tunne, jota ylläpidetään vaikkapa sillä että kun joku ihminen on sellainen että hänen oletetaan tietävän asiasta, niin häneltä ei kysytä asiasta. Että kun "othersit" kaappasivat jonkun kaverin, niin ei vahingossakaan kysytä asiaa suoraan, vaan annetaan vain viitteitä näyttämällä kuvia nallesta jonkun kädessä parissa eri jaksossa.
2: Asiat selitetään puolittain. Kun paratiisisaarella ammutaan jääkarhu on kyseessä mysteeri. Joka ratkeaa laittamalla hillbillyhuijari "Othersien" jääkarhuhäkkiin. Kyseessä on paennut elikko. Tässäkin vaiheessa ultimaattinen jääkarhun saarellaolo jätetään mysteeriksi, koska näyttää vain että niillä on tehty jotain kokeita. Mitä kokeita tarkalleen ottaen? Voisiko asiaa edes kysäistä suoraan kirjoja ahmivalta rotan näköiseltä sosiopaatilta? Ei tietenkään! Sillä kyseessä on tässä kohden mysteeri mallia 1.

Loppujen lopuksi Lostin ideana olikin juuri se, että mysteereitä tuli esiin ja mysteeri ratkaistiin esittelemällä toinen mysteeri. Takaumat avasivat jotain ihmisistä, mutta mitään ei koskaan selitetty. Selitykset, kun niitä oli joskus pakko tarjota, muuttuivat ad hoc -luontekseksi. Kun piti keksiä jotain. Ratkaisut eivät olleet myöskään yhtä tyylikkäitä kuin mysteerit sellaisina kuin ne esitettiin. Tässä ei tietysti ollut muuta vikaa kuin se, että sitä selitystä sitten yritettiin antaa, vaikka oikeasti paras nautinto tuli juuri sarjan irrationaalisuudesta, siitä että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. (Tämä on hyvää harjoitusta oikeaa elämääkin varten!)

Minun ratkaisuni asiaan olisi se, että tekisin kummallisia juonenkäänteitä hatusta pari tuotantokautta. Niiden sisältö olisi riittävän epäselvää ja vihjailevaa. Ja sitten luksin hyvin tarkasti fanien tuotoksia ja pistäisin parhaat palat huolellisesti näyteltyinä mukaan. Lopetus olisi silloin - TV -sarjoille poikkeuksellisesti - vähintään yhtä olennainen. Ja hauskinta olisi se, kun jossain olisi niitä faneja jotka kertoisivat ylpeästi että "juttu oli niin ennalta -arvattavaa että tiesin sen jo jaksossa X". Myhäilisin hiljaisesti ja hieroisin käsiäni yhteen ja käkättäisin. Että kyllä vain. Silloin sinä keksit sen. Siihen asti siinä ei ollutkaan mitään tolkkua!

---

Kirjoittaja luulee keksineensä moottorin Lynchin elokuvien suosiolle ; Jos siinä ei ole tolkkua eikä järkeä, eikä kirjoittaja keksi yhtään mitään konstia ulos tästä suosta, niin ei hätää - katsojat kyllä keksivät! Kuluttavat oikein iltoja sitä etsiessä ja kun sen keksivät, pitävät elokuvaohjaajaa niin maan fiksuna ja ovelana!

Sarjakuvien tiedemiehet.

Sarjakuvat eivät yleensä kerro tieteestä itsessään kovinkaan paljoa. Sen sijaan ne kyllä peilaavat tiettyjä näkemyksiämme siitä mitä tiede on ja miten sitä tehdään. Kysymys on tietysti tärkeä, koska tieteeseen liittyy kyky ymmärtää ja hallita asioita. Näin tieteeseen liittyy yhteiskunnan ja yksilöiden vallan lisääminen suhteessa toisiinsa ja ympäristöön. Ja suurta valtaa vastaa suuri vastuu. - Aivan kuten "Hämähäkkimies" meille opettaa. Tässä mielessä tiede onkin jotain josta on hyvä tehdä sarjakuvia.

Sarjakuvissa negatiivisinta puolta edustaa varmasti "Teräsmiehen" doc. Doomin kaltaiset hullut tiedemiehet, joiden roolina on tuhota maailma. Nämä muistuttavat tieteen riskeistä. Tiede on tehostanut sodankäyntiä tavoilla johon mikään uskonto tai muu ei olisi itsessään kyennyt. Ne kun lietsovat intoa, mutta innokkain ja raivopäisin nuijamies ei tapa yhtä tehokkaasti kuin vähemmän innostunut konekiväärimies. Tohtori Doom on tavoitteellinen toimija, joka käyttää tietoa maailmasta tavoitellakseen mahdollisimman tehokkaasti omia päämääriään. Vaara ei synny spontaanisti, tiedon tavoittelun lieveilmiönä vaan pahuus johtuu siitä että tieteen soveltaminen on pohjimmiltaan arvoneutraalia toimintaa. ; Tämän vastapainona on tietysti tiedepositiivisuus, jossa mallia näyttää "Batman", joka käyttää lepakkoluolan teknisiä vempeleitä taistellakseen rikollisuutta vastaan. Tämä muistuttaa siitä että tieteen soveltaminen on todellakin sidottuna päämääriin.

Toisenlaista kulmaa sarjakuviin tuo esimerkiksi "Tintin" Tuhatkauno. Hahmo on todellisuudesta vieraantunut, hajamielinen ja itse asiassa usein tutkimassa vakavana mahdollisuutena ties minkälaista taikauskoista höpöhöpöä. Tälle naureskellaan hyvin paljon. Kuitenkin Tuhatkauno esitetään positiivisena hahmona. Ja sarjakuvassa itse asiassa päästään Tuhatkaunon avulla myös kuuhun. Tämä näyttää tieteenteon monia puolia ; Usein tiede nähdään menestystarinana. Mutta Tintti korostaa sitä, että tiedettä tarvitaan juuri sen takia että asioita ei tiedetä ennalta. Vaatii kokeilua. Kokeilun lopputulos erottaa unelmilta ja haahuilulta vaikuttavan haihattelun toimivista tuloksista ja edelläkävijyydestä. Moni haluaisi tietysti erottaa Kuuhun pääsemisen taikauskon vakavasti ottamiselta. Mutta kenties sanoma tulisikin nähdä niin että kuuhun pääseminen on peräisin samanlaisesta riskinotosta kuin taikauskon vakavasti ottaminen ja sen kokeileminenkin. Tiedeprosessi saa kiitosta, koska sarjakuvissa taikojen takaa löydetään nimen omaan selvittämisen ja tutkimuksen jälkeen esimerkiksi inhimillinen salaliitto. Kokeilu ja selvittäminen johtavat tulokseen jossa uskottavampana päätelmänä on "taikausko" tai "onnistuminen". Tosin tässä tiede on pakko ottaa laajemmin kuin pelkän Tuhatkaunon kautta ; Tintti on tässä eräänlainen assistentti ; Hän osallistuu tiedeprosessiin tuoden mukanaan havaintoja.

Eikä sarjakuvien tiedelista ole tietysti täydellinen ilman "Aku Ankan" Pelle Pelotonta. Pelle Peloton on sarjakuvissa usein deus ex machina. Tämä kuvaa sitä, miten tiede mahdollistaa hyvinkin paljon asioita. Samalla Pelle usein myös epäonnistuu ja syntyy erilaisia kommelluksia. Pelle luo katastrofit tieteellä ja ratkaisee ne tieteellä. Paitsi joskus, jolloin tulee takaa-ajoloppu. Aku Ankan katastrofeissa ei ole mitään samaa doc Doomin tuhojen kanssa. Ne ovat eitarkoitettuja. Pelle Peloton luo katastrofeja vahingossa ja sivutuotteena. Nämä katastrofit on jaettavissa karkeasti muutamaan osaan, ja ne kaikki mielestäni kuvaavat jotenkin olennaisesti tieteen soveltamisen riskejä.
1: Käytettävyysongelmat. Tässä itse keksintö usein toimii. Mutta joku käyttää tuotetta väärin. Näin Aku Ankka esimerkiksi muuttaa vahingossa kaikki Ankkalinnan joet punaiseksi koska Pelle Peloton on kehittänyt tehomaalin. Eri katastrofeissa on eri syitä, esimerkiksi se, että käyttöohjeet olivat puutteelliset, niitä ei luettu ja asiasta ei ollut tietoa, tai tuotetta on liian vaikeaa käyttää. Tai sitten tuote sekaantuu johonkin toiseen asiaan. Nämä muistuttavat siitä, että tuote olisi tehtävä sellaiseksi että sitä käytetään siihen mihin se on tarkoitettu sillä tavalla kuin sitä on tarkoitettu. Ja että inhimillinen tekijä erottaa todellisuuden helposti tuosta ideaalista.
2: Laajennetut sovellukset. Tässä riskimallissa keksintö on erinomainen siinä mihin se on tehty. Kuitenkin siinä on jokin ongelma tai takaportti, jota kautta sillä voidaan tehdä pahaa. Näin esimerkiksi Karhukopla voi käyttää keksintöä varastamiseen.
3: Laajan käytön sivuongelmat. Tällöin tuote itse toimii yksin erinomaisesti, mutta siitä tulee onglma kun sitä käytetään paljon. Katastrofi voi syntyä kun laitteita on niin paljon että ne häiritsevät toistensa toimintaa koska ne käyttävät vaikkapa radiosignaaleja. Tai ohjautuvat käyttäjien äänellä ja ihmisillä on paljon erilaisia laitteita jotka ymmärtävät saman käskyn ja tekevät eri asioita sen pohjalta.
4: Vaikutukset markkinatalouteen. Tässä tuote toimii hyvin. Ja se ei itsessään enää aikaansaa mitään varsinaista ongelmaa. Kuitenkin laite on yleensä Roope Ankan levittämä ja mainostama ja hän haluaa maksimoida tulonsa. Laite voi tyydyttää jonkun toisen osa-alueen kulutusta. Näin esimerkiksi virtuaalinen matkakone voi leikata turismin ja tietokonepelien kautta tulevat tulot. Ja koska Roope Ankka on tunnetusti monialainen toimija, tämä vaikuttaa hänen tuloihinsa negatiivisesti. Tuote itse on menestys, mutta se muuttaa yhteiskuntaa ja vaikuttaa rahankäyttöön olennaisesti. Ja tämä taas heijastuu aina Roopen tulonjakautumiseen.
5: Yleinen riskiluokka on myös se, että keksintö toimii ja on taloudellisesti kannattava. Mutta se muuttaa ihmisten toimintaa joksikin jonka sarjakuvantekijä tulkitsee pahaksi. Robotista voi seurata se, että ihmisistä tulee megalaiskoja ja he lopettavat työnteon kokonaan. Tästä seuraa ihmisten tylsistyminen ja sitten he hylkäävät keksinnön ja se jää toimivuudesta huolimatta lyhytaikaiseksi muoti-ilmiöksi. Yleensä näissä tarinoissa on ongelmaan vajoamisvaihe, ongelman tiedostamisvaihe ja keksinnön tuhoamistaso. Nämä voidaan nähdä moralistisina tarinoina, joissa moititaan esimerkiksi laiskuutta.

Ongelmallisinta on tietysti se, että tiede nähdään likimain kaikissa sarjakuvissa jollain tavalla eksentristen tai muuten erikoislaatuisten ihmisten puuhana. Ja se jostain syystä aina sidotaan tieteen teorioiden testaamisen sijasta tieteen soveltamiseen. Tämä kertoo siitä että tiedettä ei tavallaan nähdä tiedon tuottamisena, vaan maailman kontrolloimisen ja teknologian tuottamisen kautta. Sarjakuvien tiede on likimain aina sen soveltamista. Tämä tarkoittaa sitä että tiede on likimain samaa kuin teknologia. Näin ongelmat ja hyödyt ovat itse asiassa teknologian ongelmia. Olisi jännittävää miettiä sitäkin, että miten tiede saataisiin esitettyä hieman laajemmassa kontekstissa. Sillä nyt sarjakuvat näyttävät lähinnä yhden, sinällään olemassaolevan ja tärkeänkin, osa-alueen tieteestä. Mielikuvien olisi kuitenkin hyvä olla hieman laajempia.

Ihmisen muutos.

Moliéren kirjoissa on tavallista, että hahmoilla oli perustyyppi, jota ne noudattivat muuntumatta. Näin hahmot helposti ajautuivat pattitilanteisiin, joissa he eivät muutu. "Don Juanin" päähenkilö ei muutu ennen kuin häneen iskee salama. "Tartuffen" nimihahmo on tekopyhä alusta loppuun ja tilanteen ratkaisuun tarvitaan erikoinen ulkopuolinen vaikuttaja, deus ex machina. Tartuffen tapauksessa poliisi. Myös Leblanckin rikollishahmo Arséne Lupin taistelee itsensä kanssa ; Lupin taistelee herrasmiesvarkaan rooliaan vastaan, yrittäen kehittää jotain muuta elämäntapaa. Hän jopa käy sodassa ja menee naimisiin. Kuitenkin jokin aina vetää hänet takaisin älykkään charmanttien rikosten tielle.

Ihmisen identiteetti on hieman samantapainen. Tosin oikeasti me kaikki muutamme mieltämme ja voimme olla hyvinkin erilaisia. (Jotkin asiat muuttuvat, ja osat asiat muuttuvat takaisin.) Kuitenkin meillä on jonkinlainen rooli. Ja joskus eri ihmisten kanssa voi olla vaikeaa, koska peruskäyttäytymismalli on erilainen eri seurassa. Omalla kohdallani esimerkiksi puolisoni esittää että olen joidenkin tiettyjen vieraiden käydessä omituinen.

Toisaalta sitä saattaa jäädä riippumaan joihinkin piirteisiin. Omalta osaltani asiaan liittyy pinnallisen ulkonäöllinen systeemi. En ole leikannut hiuksiani aikoihin. Pitkiin hiuksiin liittyy eräänlainen imagokysymys ; Ne viestittävät asioita. (Ei, pitkät hiukset eivät kerro että tukkajumala on tyttö, sen enempää kuin puujalan käyttäminen tarkoittaa että henkilö on pöytä.) Päätin luopua näistä viesteistä. Syynä oli tapaus. Sen jälkeen oli joko suora kontaminaatio tai kokemus kontaminaatiosta. Kun tuntui että hiuksissa on aina jotain jämiä jotka eivät vain lähde, sai tukka lähteä pitkän puolen päivän miettimisen jälkeen. Epäsattumalta päädyin juuri samanlaisen kampauksen, kuin minulla oli joskus teininä.

Onneksi meillä on vapaus olla juuri niin kaavoihimme kangistuneita kuin haluamme.

Paradoksin lipas

Pandoran lipas on eräänlainen antiikin kreikkalaisten deus ex machina joka vastaa pahan ongelmaan. Pandoran lipas on laatikko joka sisälsi kaikki maailman onnettomuudet. Tässä tarinassa uteliaisuus ei saanut puremaan hedelmää vaan avaamaan laatikon. Lippaasta purkautui kaikki maailman kauheudet. Vain toivo jäi laatikon pohjalle. Tämä tarina voidaan tulkita siten että kauhut ja pahuudet eivät ole ihmisen hallussa, mutta toivo on.
1: Camus uudelleenkirjoitti tätä tarinaa. Hänestä toivo oli kauhein vitsauksista. Hänellä toivi vapautui maailmaan ja ihminen kohtaa sen samalla tavalla kuin muutkin vitsaukset. Toivo oli peräti vitsauksista hirvein, koska toivo siitä että asiat voisivat olla toisin tekee ihmisen elämästä raskaampaa kuin eläimen joka ei mieti sitä miten asiat voisivat olla. Toivon mukana tulee pelko, katkeruus, pettymys, epätoivo - jopa kateus. Täydellisessä maailmassahan toivoahan ei tavallaan tarvita (se ei elä) ilman onnettomuuksia tai vaikeuksia, koska toiveessa eletään niin että sille ei ole tarvetta. Ja toivo itsessään tietysti lisää vaikeuksien tuntua koska ilman toivoa ei ole pettymyksiä.

Paradokseissa on tavallaan vähän samaa. Paradoksi avaa logiikan ja tieteenkin maailmaan joukon hirviöitä, joita on kohdattava. Sillä paradoksi on tavallaan pohjimmiltaan ristiriita, looginen virhe, joka syntyy järkevistä lähtökohdista. Eli ristiriita jota jota emme haluaisi tunnustaa virheeksi jostain syystä. Eli paradoksin oletuksissa näyttää silti olevan järkeä ja niiden hylkäämistä tulisi pitää jopa typeränä. Suhtautui tähän miten tahansa, joka tapauksessa niihin on suhtauduttava jotenkin.

Ongelmana johon on ratkaisu tai olotilana joka vain on.

Minä kohtasin paradoksit ajattelun ja opastuksen välineenä tiistaina "vapaissa harjoituksissa", jossa ohjelmaa ei ole esisuunniteltu. Siellä Windsor heitti kanssani erinäistä juttua. Hän oli ainakin hieman miettinyt itsepuolustuslajien yleispätevyyttä. Sitä "Is there only one Art, or many". Hän kertoo että aluksi hän oli ajatellut että on vain yksi Taito. Sittemmin hän oli sitä mieltä että niitä on useita, kullakin oma spesifi paikkansa. Nyt hän taas on sitä mieltä että hän on ollut oikeassa koko ajan. Se on paradoksi, mutta sen ymmärtäminen sisältää paljon mietintää itsepuolustuksen tiimoilta. Minäkin olen miettinyt tätä asiaa aika paljon. Windsor tavallaan näytti että kyseessä on paradoksi, ja sen ymmärtäminen on silti tärkeää.

Hän vertasi tätä paradoksia lauseeseen "There is only one God and I talk to all of them."

Minä heitin tähän vertauksen ZEN -koaneista. Niissähän esitetään kysymyksiä.
1: Jotkut linjat katsovat että kysymyksiin on vastattava: Esimerkiksi monen ja yhden Jumalan paradoksin voi ymmärtää wiccojen tapaan, jolloin jokainen uskonto viittaa samaan Jumalaan ja näyttää tästä vain pienen osan - samaan tapaan kuin kansansadussa norsua käpälöivistä sokeista miehistä joista yhdelle kärsä antaa mielikuvan käärmeestä, ruumis muurista, jalat torneista ja korvat purjeista. Toinen tapa on dekonstruoida sana "kaikki" siten että se voi käsittää myös yhden yksikön verran tavaraa - sanahan implisiittisesti viittaa sanankäytössä isompaan kuin yhden tekijän joukkoon. Kolmas voisi selittää asian kolminaisuusoppiin rinnastettavan mietinnän kautta, jossa kolme on yksi vaikka matematiikka ja logiikka muuta väittäisivät.
2: Toiset linjat eivät odota vastausta ja jos joku sitä yrittää, heitä lyödään kepillä.

Meditatiivisesta perinteestä paradokseja on helppo löytää. Esimerkiksi : (1) "Guru" tulee sanskriitin sanasta joka tarkoittaa "painavaa". Gurujen uskotaan kuitenkin vapautuvan erilaisista maallisista taakoista ja kahleista. (2) Gurut esitetään helposti erakkotyyppisinä ja meditoivina. Tämä tarkoittaa sitä että seuran määrä ei korostu. Samanaikaisesti gurut ovat sosiaalisesti aktiivisia siten että heillä on lukuisia oppilaita. Gurut nähdään valtasuhteessa näihin ihmisiin, koska he vaativat esimerkiksi tiettyjen tapojen seuraamista ja toimivat opettajina. Valtapeli on aina jollain tavalla sosiaalista. (3) Opettaminen on sitä että on jotain jota antaa toiselle. Kuitenkin gurut "kauppaavat transsendenttia", joka taas on jotain jota ei voi opettaa, se ei mahdu sanoihin, tekoihin tai muuhun toimintaan sellaisenaan. He siis omistavat jotain jota ei voi omistaa. (4) Ruumiillinen kahlinta ei ole vapautta. Jos sinut laitetaan kahleisiin, tämä sitoo sinua jotenkin. Meditointi tarkoittaa rituaalista toimintaa tai lauseen hokemaa, tai paikallaan istumista. Tämä on yhdentyyppistä kahlintaa. Kuitenkin meditoinnin katsotaan vapauttavan.
1: Tämä voidaan nähdä siten että gurut ovat tekopyhiä. Heidän toimintansahan ei vastaa ihannetta.
2: Paradoksi voidaan aukaista tulkitsemalla että gurut ovat mediumeja. He ovat väline muiden saattamiseksi. Medium taas nähdään yllättävän usein "nonsensenä", se on typeryyttä joka johdattaa pois typeryydestä. Keskiössä onkin se, että kaikki maallinen kahlinta viedään äärimmilleen. Askeetti meditoija rajoittaa vahvasti syömisen ja muun nautiskelun haluaan ja muuta vapauttaan koska ideaalina on henkinen vapautuminen. Maallinen kahlinta on irrelevanttia koska maallinen on irrelevanttia.
___2.1: Tässä kohden en voi olla kuittailematta kreikkalaisen perinteen kautta. Heille rappeutunut filosofia kielsi luonnolliset hyveet ja etäännytti aistimaailmasta. Nietzsche toi tämän perinteen melko vahvasti esiin korostaen miten yksilön vapaudet muutetaan lauman vallaksi, jossa lauma latistaa vähemmistöt myymällä asiat "hyvänä" ja "huonona".

Tästä on tietysti jatkettava eteenpäin, pois aiheesta, kohti teemaa.

Paradoksi on pohjimmiltaan ristiriita. Loogisesti katsoen ristiriita on virhe. Se on näennäisesti looginen väite, joka kuitenkin johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Siksi paradoksin kohtaaminen on outouden kohtaamista. Paradoksit pyritään usein peittämään jotenkin. Ratkaisut ovat tavallisesti joko oletusten tai jonkin niistä hylkääminen tai muuttaminen. Tai sitten ratkaisu haetaan "out of box" joka lakaiseen ristiriidan pois. Tätä kautta katsotaan että saadaan jotain tietoa tai ymmärrystä. Tai sitten paradoksi otetaan sellaisenaan, molemmat puolet totena.
1: Paradoksejen ja tieteen suhteessa yksi tapa löytyy Etienne Kleinin "Keskusteluja Sfinksin kanssa" -kirjasta, jossa esitetään että tieteessä paradoksien kohtaaminen on tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Einstein paikkasi ristiriitoja joita vanhassa fysiikassa oli: Näytti siltä että kaksi vahvasti kokeellisti vahvennettua teoriaa olivat yhtensopimattomia. Suhteellisuusteoria paikkasi tämän, osoitti että ristiriita olikin ratkaistavissa. Tätä kautta asiaa voidaan lähestyä Sokrateen auttamana. Hänhän oli viisain kaikista, koska hän tunnusti tietämättömyytensä. Sokrateen mielenkiinto tarkoitti sitä että hän tunnusti tietämättömyytensä, mutta hyppäsi kyselyprosessiin jossa lopputulos paljastaa jotain. Näin hän löysi jotain uutta.
2: Paradoksi voi toisaalta vakuuttaa siitä että ihmisen ajatteluprosessi on järjetön. Näin ollen paradoksi voi korostaa transsendentin ajattelun tärkeyttä. Tätä voidaan valottaa ehkä - ainakin länsimaisessa kulttuurissa varttuneille - helpoiten eksistentialismin kautta: Siinä osallistuvalla ihmisellä on hallussa välineitä, joita hän kutsuu totuudeksi. Kyseessä on näkemyksen omistaminen. Omistaminen on siis ensisijassa suhtautumista maailmaan. Eksistentialisteille oleminen on sen sijaan mysteeri. Näin on helpohkoa selittää miten esimerkiksi fundamentalisteille uskonto on omistamista jossa Totuus on uskovalla, kun taas mystikoille se on olemista jossa Jumala on transsendentti.
___2.1: Tämä muistuttaa myös absurdikkojen ajattelutapaa, jossa kaikki - jopa eksistentialismi - on vain järkeilyä, pakoyritys absurdista (~olemisesta). Sama pakoilu koskee tietysti myös esimerkiksi mystikoita, jotka uskonnollistavat maailman ja liittävät siihen jumaluuksien kaltaisia käsitteitä.

Tämä kaikki sai minut miettimään muitakin aiheita. Koska olen se joka olen, mietin kristinuskoa. Olen sentään sen parissa elänyt ja kasvanut, ja erimielisyydestäni huolimatta olen siihen jonkinlaisessa suhteessa, jos en muuta niin erimielisyyden vertailukohtana.

Ehkä "Raamattukin" sisältää koanmaisia paradokseja. Mieleen tuli ainakin "Etsi niin löydät .. kolkuttavalle avataan" -vertaus. "So I say to you, ask, and it will be given to you ; Seek, and you will find ; Knock, and it will be opened to you." (Luke 11:9)

Tätä kautta sain "yhdenlaiset raamit löytämiselle". Kaikki rakentuu ihmisen mielelle tyypillisten tapojen varaan: Rationalisointi ja assimilaatio tekevät yhdessä paljon. Tämän vuoksi esimerkiksi salaliittoteorioiden ystävät tuntuvat ajautuvan yhä syvemmälle näkemyksiinsä. Heille alkaa näkymään merkkejä. Syynä on se, että he etsivät merkkejä salaliitosta, joten he rationalisoivat esimerkiksi tavalliset uutiset siltä silmiltä että miten ne voisivat tukea tätä salaliittonäkemystä. Näin he rakentavat yhä kokonaisvaltaisempaa verkkoa, jossa kaikki sopii. Heille "voi olla" -järkeilyt muuttuvat todisteeksi kun tätä kasataan yhteen iso kasa. He etsivät joten he löytävät. Totuusarvosta viis.
1: Vastaavanlaista ajattelua löytää Popperilta, joka korosti sitä miten vahvistamisten hakeminen korostaa dogmaattisuutta. Etsijä löytää pakosti vahvistusta mille tahansa näkemykselle, mutta on silti pakotettu pettymään koska verifiointi on mahdotonta. Siksi Popper korosti itsekriittisyyttä jossa todistettava näkemys olisi voitava jotenkin kumota, muuten ei saada todisteita vaan rationalisointeja. "Voi olla A tai voi olla B tai C..." -ajattelusta seuraa epämääräisyys jossa tapahtuma A, B tai C... näyttää vahvistavan dogmaa, sehän ei ole dogman kanssa ristiriidassa. Tämä dogma ei kuitenkaan selitä mitään, koska siinä suunnilleen mikä vain on mahdollista.
2: Vastaavanlaista ajattelua löytyy myös dekonstruktion kautta. Dekonstruktiossahan tehdään usein erilaisia tulkintoja ja näytetään miten lopputulokset ovat riippuvaisia lähtökohdista. Derrida ei kuitenkaan korostanut tässä sitä että eri tulkinnat olisivat kaikki totta, vaan yritti pikemminkin näyttää että aukkoja tulee aina löytymään. Totuusrelativismin (jossa eri teoriat samoista tulkinnoista ovat omistamista) sijasta tässä itse asiassa korostetaankin yleistä tietämättömyyttä (jossa korostetaan että omistaminen ei ole olemista). Olennaista on ymmärtää että ristiriidat ja aukot voidaan aina myös peittää lisäoletuksilla tai muilla loogisilla rakennelmilla. Dekonstruktion perinne suorastaan viittaa miten rationalisointi ja Ad hoc -oletukset tuottavat "loputtomasti tilaa" saivartelijoille.

Tätä kautta moni tietysti etsii totuutta. Ongelmana on tietysti se, että harva etsii vain totuutta. Yleensä tätä väritetään jotenkin. Kenties "Totuus on tuolla ulkona", mutta se on aina "hieman kauempana", jonne mentyään tajuaa että kukaan ei puhu "the truth, the whole truth and nothing but the truth". Tietomme on vajavaiset, voimme erehtyä, ja näkemyksemme ovat lähtökohtiemme ja maailmankuvammekin sävyttämiä. Me kaikki olemme niitä poliitikkoja joiden "fakseillakin korvat on" ja jotka "puhuvat niin totta kuin osaavat".

Raamatun jae voikin opettaa että jos etsimme vaikkapa salaliittoja, löydämme sellaisia. Jos etsimme Jumalaa, löydämme sellaisen. Ja jos etsimme Jumalaa ja totuutta, löydämme totuutta vain sen verran kuin Jumalamme sallii ja Jumalaa vain sen verran kuin totuutemme sallii. Asiassa vaikuttaa pakkomielteiden lukumäärän lisäksi pakomielteen vahvuus. Esimerkiksi salaliittoteoreetikko jolle todistetaan jotain joka on ristiriidassa hänen salaliittonäkemyksensä kanssa, tämä todiste voi aina olla väärennetty tai manipuloitu.

Tätä kautta kysymys on kuitenkin "osittain ratkaistavissa". Osa vaatii enemmän selittelyä ja vähemmän tutkimista. Näin Einsteinin paradoksinpurkaminen on olennaisesti erilaista kun salaliittoteoreetikon paradoksinpurku. Koska salaliittoteoreetikko ei nappaa väärentäjiä itse teosta ja löydä alkuperäispapereita ja Einsteinin näkemys tuli uskottavaksi - ei siksi että se paikkasi paradoksin - vaan siksi että se paikkasi paradoksin JA sen vaatimia asioita joita vanha teoria ei osannut ennustaa, havaittiin. Tosin tämäkin ratkaisu toimii vain "oletuksen empiriasta" vallitessa.

Muutoin, empirian oletusten murtuessa, en voi sanoa muuta, kuin että kun katsot tyhjyyteen, tyhjyys näyttää katsovan takaisin. Mutta se oletkin vain sinä itse katsomassa itseäsi vääristävän peilin kautta.

---

Yläkuvassa oleva kuva on mielikuvan värittämä, alakuvassakin on sama kohde: Aurinkoa päin on kuvattu, mutta hahtuvapallon läpi. Ilmeisesti valaistuneet sokaistuvat liiasta kirkkaudesta, joten näemme vain näitä suotimia. Minusta molemmat ovat kauniita. Joku oppii niiden kautta kenties jotain auringostakin. Rusketusta ei sen sijaan noista hanki kukaan.

Humanus ex machina.

Myyttien tehtävänä on pinnallisesti viihdyttää ja opastaa. Syvemmällä tasolla ne selittävät ja tekevät asioita ja toimintatapoja haluttavaksi. Kun nämä pyrinnöt kiedotaan tarinaan, ne tuntuvat viattomammilta, ja niiden ohjalevaa voimaa on vaikeampaa nähdä, kuin mitä olisi jos ne esitettäisiin käskyinä, pyyntöinä tai kehoituksina. Ja siksi ne ovat myös tieteen ja maailmankuvien kanssa kilpailevia vaikka ne samalla esittävät olevansa olennaisesti erilaisella tasolla niiden kanssa.

Yksi näistä liittyy ihmisyyteen. Koneihmisistä löytyy kertomuksia terminatorista lähtien. Kenties olennaiset asiat tiivistävin on Esko Valtaojan "Kotona maailmankaikkeudessa" -kirjassa mainittu Könnin kuokkamies. Tässä tarinassa taitava kelloseppä, joka on peräti personifoitu olemassaolleeseen kelloseppään, rakensi itselleen rengin. Renki ei saanut puheenlahjaa eikä se osannut kääntyä. Iso-Könni sattui sitten nukahtamaan pellon äärelle ja sattui olemaan tuholinjalla. Kuokkamies tappoi tekijänsä.

Yllä oleva tarina voisi olla vaikkapa vasemmistolainen yleistä koneellistamista vastustava tarina. Tarina siitä miten tehdas ei voi korvata aitoa työmiestä. Ja että tehdas on vaarallinen ja tuhoisa. Ja että sen tekeminen on itselle vaarallista ja tätä kautta epäsuotuisaa.

Ja lisäksi se kertoo että ihminen on enemmän kuin kone. Eli kyseessä on "tarinoita sielusta". Kone on aina puutteellinen, ihminen ei ole mekaaninen, muistuttaa tarina.

Tämä yllä oleva kuvaa kaikkia mekaanisia ihmistarinoita. Mutta jos kone onkin konenainen, sävy muuttuu seksuaaliseksi. Ainakin feministien tulkinnoissa. Ja miksei minunkin.

Kotosuomesta löytyy tälläinen tarina. Se on itse asiassa "Kalevalassa". Seppo Ilmarinen menettää puolisonsa ja murehtii. Hän tekee itselleen korvikkeen. Mestariseppänä hän takoo sellaisen itselleen. Hän tekee kultaisen naisen. Valitettavasti tämä nainen on sängyssä kylmä kumppaniksi. Väinämöinen varoittaa tässä rahan vuoksi naimisesta, eli kyseessä ei ole tarinan itsensä mukaan naisen esineellistämisestä johtuva asia. Mutta tietysti tämä voidaan helposti kääntää sellaiseksi.

Tätä kautta tehtaasta ja ihmissielusta päästäänkin helposti pornografian vastustamiseen. Internet tarjoaa vain kylmää. Mukana oleva liha ja lämmin käsikin on runkkarin oma. Muistutus on hyvä ja olennainen.

Ulkomailla ollaan hieman optimistisempia. Kenties siellä muistetaan että pornografia antaa kuitenkin hiema aitoja kiihottumisen tunteitakin. Eli vaikka valhe tarjoaa turhaa ja perusteetonta toivoa, turhakin toivo on aito tunne. "Kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään?" kysyisi CMX.

Pygmalion -myytissä kuvanveistäjä veistää naisen kivestä. Veistos on niin kaunis että Pygmalion, se taitava seppä, rakastuu omaan tuotokseensa. Galatea, joka on patsaan nimi, saa lähentelyä ja lahjoja. Pygmalion rukoili Afroditea antamaan itselleen samannäköisen vaimon kuin mitä patsas on, jotta hän pääsisi räytymisestään. Afrodite taas tuli tästä uteliaaksi ja huomasikin että patsas muistutti kovasti Afroditea itseään. Näin hän koki itsensä imarrelluksi ja herätti patsaan eläväksi, jonka jälkeen se oli ihan kuten kuka tahansa ihminen.

Yllä olevassa tarinassa takana on tulkittava Platonin kannattamasta kauneuden muodosta. Veistäjä sai tämän idean esiin, hän näki kauneuden idean taakse ja saavutti Afroditen. Platonilla rakkaus liittyi kauneuen ideaan, eli jos rakastat jotakuta syy on välineellinen: Hän edustaa varsin hyvin, joskin epätäydellisesti, kauneuden ideaa maan päällä.

On mielenkiintoista huomata että taiteilijan ja sepän ero on ideatasolla aika suuri. Pygmalion ei leiki Jumalaa. Hän tekee patsaan, eikä pyri luomaan uutta ihmistä. Mekaanikko nähdään uhkana. Esineellistäminen paistaa läpi molemmissa tarinoissa - ja se on nähtävissä Platonin rakkauden luonteen selityksessäkin. Jumala muuttaa patsaan elolliseksi, tarina saa onnellisen lopun deus ex machinan kautta. Myyteissä taiteilija saavuttaa sen mitä teknikko tavoitteli, koska hän ei "leiki jumalaa" vaan "antaa jumalan leikkiä".

---

Kirjoittaja pahoittelee sitä, että tarinassa vaihdetaan kertomisnäkökulmaa jokaisessa kappaleessa. Se voi vaikeuttaa jutun seuraamista, mutta toisaalta juuri tämä myytin symboliikan vaihdunta kulttuurisidonnaisesti ja ajallisesti on jotain jota haluan myös nostaa esiin tämän luettavuudelle kenties inhottavan rakenteen kautta.

"Kaunis Valiisa" ja muita opettavaisia tarinoita.

Saduissa on usein erilaisia opetuksia. Joskus ne on kirjattu tarinan loppuun, mutta usein ne jätetään tällä tavoin esittelemättä. Tätä kautta mukaan astuu tietysti myös lapsen tulkinta. Tulkinta on jopa hyvin tärkeä.

Esimerkiksi "Hannu ja Kerttu" -sadun takana olen kuullut olevan "historiallinen tapaus", joka on liioittelussa kasvanut. En ole varmistanut tämän oikeellisuutta, koska se ei oikeastaan ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä tarina sanoo. Tässä voidaan nähdä "yksityiskohdan kautta", jolloin satu kertoo paitsi uusioperheen epäonnisuudesta, myös siitä että pedofiilit voivat olla vaarallisia. Kuitenkin laajemmin tulkiten tarina voi kertoa myös ihan yleisesti siitä, miten hyvillä lupauksilla "herkuilla", joista saatetaan jopa antaa "maistiaisia" yritetään huijata. Noitahan yrittää lihottaa lapset ja syödä ne. Tarinan henki on siis, että pitää varoa jos jokin asia näyttää "liian hyvältä".

Toinen tähän hyvin sopiva satu on "punahilkka", joka kertoo vaaroista. Siinä kerrotaan esimerkiksi siitä että on hyvä tarkkailla ja seurata aistejaan. Isoäidiksi naamioitunut onkin vaarallinen. Paikalle deus ex machinana ilmestyvä puunhakkaaja taas voi opettaa sukupuolinormeja, nainen on pelastettava eikä nainen voi pelastaa itseään. (Tarinaan voi liittää pedofiilisiä sävyjä, mutta tämä ei ole kovin vahva teema. Parempi tulkinta olisi kenties ajatus punahilkasta "hieman vanhempana", ja susi on "paha poika", joka on tietysti niin ihq.)

Kolmas mainittava satutyyppi onkin sitten kuuliaisuuteen pelottelevat sadut. Ne ovat nykyisin harvemmin suosiossa. Mutta esimerkiksi "Jörö -Jukka" on selvästi koulimistarina. Siinä lapsi ei suostu leikkaamaan kynsiään ja hiuksiaan. Näissä lapsia ei käsketä ajattelemaan omilla aivoilla, vaan tottelemaan. (Tähän ei liity pedofiilejä, mutta lasten hyväksikäytöstä tässäkin on eräällä tavalla kysymys.)

Sadut myyvät usein tietynlaista perhettä: Äitipuoli on pahempi kuin vitsien anoppi. Jos siis rakastat lapsiasi, älä mene uusiin naimisiin. Naiset ovat usein joko vain pelastettavia prinsessoja, jalosukuisia inkompetentteja olentoja joiden ominaisuus on olla kaunis - äärimuodossaan rooli tiivistyy siihen että prinsessalla on niin pitkä tukka että niitä pitkin prinssi voi kiivetä torniin. Tämä lienee kovaa prinsessan niskalle. Itse sitoisin niin pitkään tukkaan pitkän miekan ja sitten se arvon prinsessa voisi hilata sen itselleen sinne ylös ja piestä sen ruokaa tai muuta tuovan noidan hengiltä ihan itse. Vähemmillä niskalihaksilla. Toinen rooli on ahkera pelastettava neito, jonka rooli on yleensä toimia tukijoukkona: Hän aktiivisesti varustaa sankarimiehen tai miehiä toimimaan puolestaan. Joskus nainen voi itse asiassa olla pääroolissa, mutta silloinkin hän tulee esiin "naisellisten avujen kautta". Hän ei piekse lohikäärmettä pitkällämiekalla (mikä olisi tietysti helvetin siistiä) vaan esimerkiksi kutoo nokkosista paitoja.

Usein ihminen valitsee satuja sen mukaan minkälainen persoona hän on. Esimerkiksi itse pidin kovasti sadusta "Kolme kolikkoa". Sen päähenkilö on sotilas (ei siis ritari, vaan ilmeisesti lansknehti tai vastaava). Hän tarjoaa almuja köyhälle, ja toivoo taikaesineitä vaikka kerjäläinen joka kerta muistuttaa taivaan iloista. Näillä esineillä sotilas sitten kusettaa. Tarinassa huijataan mm. perkeleitä. Kun hän kuolee, hän jää limboon koska ei ollut toivonut paratiisipaikkaa. Ja helvettiin ei huolittu, kun oli niin kovasti löylyttänyt niitä piruja. Siispä hän kusetti olevansa hevonen ja pääsi ritarin alla konttaamalla paratiisiin. (Kas siinä teille lapsuudesta peräisin olevia epäkristillisiä ajatuksia : Paratiisiin voi päästä muutenkin kuin tottelemalla, täytyy vain osata kusettaa riittävän hyvin.)

Pienen sisareni lempisatu taas oli "Kaunis Valiisa", vähemmän tunnettu venäläinen kansansatu. Siinä on roolissa ahkera tyttö, jonka äitipuoli lähettää hakemaan tulta syöjättäreltä. Tämä vaatii melko pitkän työorjana toimimisen, joka loppuu vasta kun huhmareella ratsastava syöjätär huomaa että tyttö on sinattu (taikanukella) : Hän huomaa tämän siitä että tyttö on perfektionistisen hyvä. Hän saakin tulta, jolla polttaa äitipuolen. Tämän jälkeen tarinassa on rakenteellisesti outo siirtymä, jossa ikään kuin aloitetaan uusi tarina vanhalla henkilöllä, ja tämä saatetaan naimisiin prinssin kanssa.

En sano mitä kaikkea nämä tarinat vihjaavat. Kerron kuitenkin sen verran että meidän perheessämme on todellakin yksi perfektionisti ja yksi kieroutunut kaveri. On vaikeaa sanoa, ovatko sadut opettaneet mitään, vai ovatko sadut valikoituneet oman persoonan mukaan. Vai onko takana vähän molempia.

Taika ja tiede.

Siinä missä uskonto eroaa teknologiasta siten että uskonnon muutoskohde on ihminen, kun teknologian tarkoitus muuttaa ympäristöä. Ja mystiikan ja taikuuden ero on siinä että mystiikka on passiivista kun taas taikuus on aktiivista, ei magian suhde teknologiaan ei ole mikään kovin yksiselitteinen asia.) Tietenkin on hieman höpöä miettiä magian ominaisuuksia, kun se ei ole mikään kovin todistettu ilmiö. Eikä sen luonnekaan ole selvää vaikka olisikin. Käytän tässä käsittelyssä sen vuoksi populaarikulttuurin ilmiöitä, jotka kommentoivat ja reagoivat magiaan. Samasta syystä minkä vuoksi jumalakannanotoissa on tutustuttava (islamilaiseen, kristinuskon tai hindujen tai...) teologiaan. Ei siksi että niillä olisi tietoa ja että ne käsittelisivät todellisuutta itsessään. Vaan siksi että muut pidättäytyvät - kenties hyvästä syystä - kommentoimasta asian sisältöön.
1: Ensimmäinen näkemys on siinä että teknologia tekee samoja asioita, kuin mitä taikuus tekee. Tässä kohdassa Arthur J. Clarken muistutus siitä että riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voida erottaa taikuudesta on ehkä lainatuin fraasi. Kuitenkin tämä näkyy myös erikoistehostefirmojen mimissä: "Magic" ja "Wizards" ovat yleisiä niiden nimissä. Ne ovat "nörttitiedettä" ja niihin liitetään "sormivelhous". Tässä kohden voidaan miettiä sitä, onko magia riittävän hienolla teknologialla tehtyä vai onko aitoa magiaa joka eroaa teknologiasta siten että teknologia tehdään eri tavoin. Osassa toimitaan jopa "Babylon 5" (televisiosarja) mukaan. Siinähän oli ilmiö nimeltä teknomaagit. Heillä oli esimerkiksi hologrammeja ja muita teknisiä aparaatteja, joita he käyttivät. Se, oliko takana myös aitoa magiaa jätettiin auki. Joko teknologia ja magia olivat yhtä tai ne toimivat yhdessä.
2: Toinen kohta tavallaan täydentää edellistä kysymystä: Sen mukaan magia on olennaisesti erilaista kuin teknologia. (1) Teknologia toimii aina luonnonlakien mukaisesti: Eli teknologia ei voi tehdä mitään mikä olisi luonnonlakien vastaista. (2) Magia sen sijaan on yliluonnollista, se rikkoo, muokkaa ja taivuttaa luonnonlakeja. Se tekee "luonnolle mahdottomia asioita". Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi "Arcanum" (peli) jossa teknologia ja magia ovat vastavoimia. Tai "Final Fantasy" -sarjan monet pelit, joissa on erikseen teknikoita, mekaanikkoja ja maageja. Ja vaikka teknologianosaajakin oppii loitsuja, vain loitsujen käyttäminen kuluttaa magiapisteitä. Näiden kahden välillä on silloin selvä ero.

Todellisuus on tietysti tätä erikoisempi, koska keskiajalla yrtit, maamieskalenterit, astrologiset tähtikartat, alkemistien kullanetsintä ja niin edespäin ovat olleet sävyiltään maagisia. Osa niistä on latistunut "höpöhöpöksi", kun taas osa on toisilta osilta hylätty "vikatikkinä" ja toisilta osin on hyväksytty tieteelliseksi. (Nykyajan kemia on lähtöisin alkemiasta, mutta se ei ole sama kuin koko alkemia.) Tätä kautta maagisesta ajattelusta on noussut myös teknologiaa. Toisin päin ei ole tapahtunut: Toki nykyteknologia tekee erikoisia asioita, jotka näyttäisivät ihmeiltä vaikka luolamiesten silmissä, mutta samalla niiden ymmärrys ja hallinta on vienyt niiltä taikuuden viehättävän karisman. Ehkä syynä on se, että koneet ovat ihmisen orjia koska ne ymmärretään. Ihmisen taas on oltava varovainen magian kanssa koska se voi aina lyödä sormille. Tai ainakin näin kansantarinoissa ja saduissa monesti on tapana.

Toisaalta tarinankerronnan kannalta teknologia, Jumalat ja taikuus ovat eräällä tavalla samanlainen voimanlähde. Ne tarjoavat tarinankertojalle runsaan valikoiman deus ex machinoita. Kreikkalaisissa tarinoissa jos juoni meni liian pahaan solmuu, Jumala saatiin korjaamaan tilanne helposti. Samoin teknologia ja magia toimivat monissa sarjoissa pelastusrenkaana. Yksi tälläisen lähde on tietysti huippumekanistinen Batmanin varustevyö, toinen on Zeus ja kolmas on sankarin pahassa tilanteessa saama maaginen oivallus joka suorittaa jonkun supertehokkaan ilmiön. Tämä on siis hieman kuten "yhdenlaista macho bulsshittiä". Siinä missä barbaari katkoo köysiä ylimahtavilla lihaksilla, voi ruipelo ja nörtikäs velho tai muu maagikko vaikka lennättää yliluonnollisia liekkejä. Ja Zeus voi aina räimiä salamalla päähän.

Ja vaikka teknologia tekee ihmeitä ja käytännössä on jyrännyt maagisten keinojen uskottavuudenkin tehokkuudessan, rationalistinen ajankuva kuitenkin nostaa maagisen ajattelun pintaan : Erik Davis on osoittanut melko vakuuttavasti "TechGnosiksessa" että ne kulttuurit jotka muutoin ovat erityisen rationaalisia ovat juuri niitä joiden kansan parissa magiaan viehtyminen on suurinta. Tätä kautta eräs uskovaisen ihmisen esittämä kommentti, jossa hän ihmetteli sitä "miten joku voi tukea fantasiakirjallisuutta samalla kun vastustaa taikauskoja" oli tavallaan asian ääressä. Tosin on muistettava että fantasiakirjallisuutta voi lukea ja sitä tukea ilman että väittää että ne "perustuvat tositapahtumiin", kun taas taikausko itsessään väittää että ne ovat totta.