Kun olin vielä lukiossa hiotun kielen oppaamme kertoi varoituksen sanan ns. "sinä -passiivista". Tämä on kielenkäyttötapa, jossa passiivilauseeseen laitetaan toinen persoona. Sitä ei pidetä hyvänä suomen kielenä ja sitä voidaan pitää anglismina, lauserakennehan on lainattu englannin kielestä. Epämääräisemmillään ja kätketymmillään se on lauseissa kuten "Jos ajat et ota." Rikoksella on syvempikin aste, jolloin sinä näkyy. Kuten "Kun sinä alat höpisemään väärin".
Pahimmillaan sinä -passiivi on enemmänkin "sä -passiivi". Ja tämän käytössä kenties ansioitunein ja medianäkynen levittäjä on Mika Häkkinen, jolta saattoi ilmestyä lause joka alkoi "Kun sä ajat formulaa, niin sä et voi ...". Tässä tapauksessa sä -passiivi on joko pienen naureskelun paikka, tai jotain jota pidetään lähinnä puheenpartena, jota ei voi pitää ansiona jos ei rikoksenakaan.
Sä -passiiville on kuitenkin olemassa hyvin tietynlainen tilanne, jossa sen käyttäminen näyttää kuuluvan suorastaan asiaan ; Jostain syystä osa ihmisistä näyttää käyttävän "sä -passiivia" silloin kun he yrittävät olla syvällisiä samalla kun he haluavat korostaa sitä että he ovat syvällisiä sellaisella henkilökohtaisella tavalla. ; Tällöin ihminen kommentoi esimerkiksi auto -onnettomuuteen joutunutta sukulaistaan, syöpää, aivokasvainta, kuollutta koiraa, tai jotain muuta yleensä oikeasti vaikuttavaa tapahtumaa.
Mutta sitten sitä sinänsä vakavaa asiaa levitetään nasaali ja kitalakisävyisellä "letkeällä puheella" esimerkiksi sanomalla "Sä niinku pysähdyt, sä tiätsä heräät ja sä alat ajattelemaan ihan uudella tavalla." Tämän jälkeen katastrofia voidaan käsitellä kuin se olisi jonkinlainen sankaruuteen oikeuttava teko, jokin jota katsotaan ylpeästi ja jota käsitellään sellaisilla äänenpainoilla että huolimattomampi voisi luulla että onneton sattumus olisi ollut jotenkin erikoisen arvokas ja ihana asia. Ikään kuin tämänlaisia katastrofeja tarvittaisiin jotta optimistinen elämänasenne voisi olla täydellistä, että vasta kärsimys jalostaa ihmisestä viisaan. On toki alati iloista huomata että eturauhassyöpä opettaa "carpe diem" -asenteen ja hetkessä elämisen, mutta silti ei voi olla miettimättä sitäkin, että voisiko saman elämän hetkellisyyden sisäistää jo aikaisemmin, ilman sitä tuskaa. Tai ainakin ilman sitä standardinomaista sä -passiivin käyttöä yhdistettynä naiviin söpöilyyn joka huonoudessaan itse asiassa kyseenalaistaa koko oppimiskokemuksen aitouden ja syvyyden.
Tämänlainen asenne - eli asenne jossa katastrofin kääntäminen optimismiksi huonolla kieliopilla letkautellen - näyttää olevan jokin jolla saa peräti elämää kokeneen ja syvällisen ymmärtäjän statusta.
Syvällisyys ei toki vaadi mutkikkaita kielikoukeroita, ja olen yleensä varsin joustava kielioppivirheiden kohdalla ja yritän panostaa enemmän siihen sanotun sisältöön kuin muotoon. Mutta tässä erityisessä optimistis-syvällisyydessä pidän sä -passiivia juuri sopivana retorisena keinona ja erinomaisen sopivana ratkaisuna levittää juuri tämänlaisia viestejä;
1: Laiska ja selvästi jäsentymätön ja virheellinen kieli sopii hyvin juuri niille ajatuksille joita sä-passiivia yliviljelevät elämänsyvällistäneet levittävät ; Kokemusten oivallukset näyttävät siltä kuin ihminen olisi elänyt elämäänsä silmät ummessa, sokeina kaikkien muiden paitsi aivan tiiviin sisäpiirinsä kärsimyksille. (Ihmisiä jotka esittävät keski-ikäisinä sellaisia asioita oivalluksina, jotka minä itkin alta pois jo joskus 16 -vuotiaana.)
2: Ihminen joka puhuu miettimättä kieltä on juuri samanlainen ihminen joka levittää latteuksia kuvitellen että syvälliseksi koettu aihe ja omakohtaisuus jotenkin onnistuisivat pelastamaan vaivannäön puutteen.
3: Sä -passiivin retorisen osuvuuden täydellistää se, että vaikka asiat sopivatkin yhteen, tätä yhteyttä ei ole mietitty ja harkittu. Se ei ole itsereflektion tulosta, vaan syntyy nimenomaan sen puutteesta. Näin totaalinen huolimattomuuden kaikenkattavuus ikään kuin tiivistää "sä-passiivin" syvällistävää voimaa käyttävät ja kuvaavat mistä koko ilmiössä on kyse.
Sä -passiivia käyttäviä ihmisiä olisikin tavallaan oikein kutsua Sä -passiiveiksi. Sillä he eivät näytä olevan ajattelussaan aktiiveja vaan käyttävät kliseitä joita ikään kuin tulee käyttää tässä tilanteessa. En tosin ole aivan varma, onko tämä katastrofista saatavan statuksen keräämistä jolloin luotetaan siihen että katastrofi todella muuttaa ihmistä ja tekee hänestä jalostuneemman ja viisaamman. Vai onko tämänlaisten latteusten pyörittämien vain osoitus siitä että vaikka kävi katastrofi, niin ihminen on nimenomaan selvinnyt tuosta tuskastaan huolimatta ja näillä latteuksilla näyttää nimenomaan sen, että "on se sama Kake kun ennen tädin neliraajahalvaustakin." Tällöin sä -passiivi olisikin sosiaalinen merkki ystäville siitä että kärsimys ei ole enää sillä rasittavalla itkuasteella mutta korostaa samalla että lausuja ei ole psykopaatti. Näin voidaan päätyä turvallisesti esimerkiksi oluelle, ilman pelkoa siitä että katastrofissa "ryvettäisiin" ja tässä yhteydessä jouduttaisiin kiusalliseen lohdunantamistilanteeseen.
Mutta joka tapauksessa ; Kun sä kohtaat tälläisen ihmisen niin sä pysähdyt ja sä huomaat että tässä oli takana jotain. Sä niinkun herkistyt huomaamaan et sä et voi lähteä tästä tilanteesta samana ihmisenä joka sä olit ennen. Kun sä puhut tälläisen ihmisen kanssa sä et voi. Sä et voi, vaikka sä itkisit.
Tämä blogaus ei ansaitse kielioppia, eikä se omaakaan sellaista sillä sen kirjoittaja on egoistinen "Mä -aktiivi".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti