"Ihmisen sydämellä on rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskaa sen. Myös onnellisuus on omalla tavallaan vailla mieltä, sillä sekin on väistämätöntä. Moderni ihminen lukee sen kuitenkin ansiokseen, paitsi silloin kun se jää häneltä huomaamatta."(Albert Camus, "Sisyfoksen myytti")
Länsimaisen ajattelun eräs peruspiirre on se, että lähdetään liikenteelle tyhjästä. Oletetaan ikään kuin Occamin partaveistä käyttäen maailma jossa olemassaolo on perusteltava. Tällöin lopputuloksesta tulee helposti se, että joudutaan vastaamaan kysymykseen "miksi on jotain eikä ei mitään" ; Premissointi johtaa siihen että tyhjä ei tarvitsisi selitystä mutta täysi tarvitsee.
Tätä periaatetta onkin sitten käytetty ahkerasti. Esimerkiksi Descartes lähti äärimmäisestä epäilystä ja hänen cogito -oivalluksensa oli jotain jota ei voitu epäillä. Tästä hän jatkoi eteenpäin ja päätyi lopulta (kehäpäätelmäisesti mutta kuitenkin) ajattelemaan äärimmäisen epäilyn sijasta juuri sen vastakohtaa ; Hän uskoi kaikkeen koska Jumala antoi luotettavat aistit ja nämä aistit kertoivat hänelle Jumalan olemassaolon. Äärimmäisestä epäilystä mentiin äärimmäiseen varmuuteen. On hyvä huomata että lähtökohtaa ei pidä sekoittaa lopulliseen tilaan.
Tämänlaista on nimittäin helppo tehdä. On varsin tavallista että perustelija elää presuppositionistisessa maailmassa, jossa hän on ennalta päättänyt jonkin olemassaolon ja koherentisoi asiat tämän ympärille. Tällöin käy helposti niin että lähtökohdan tunteminen johtaa vääristyneeseen käsitykseen lopputilanteesta. Tämä on ajatuksellisesti yhtä väärin kuin väittää että Descartes rypi paranoidissa ääriepäilyssä ja ajautui skeptisyydessään kaiken tiedon kiistämiseen. Eli aivan hirveän väärin.
Kun muistaa tämän on helppoa katsoa eksistentialismin ja siihen vivahtavien maailmankuvien kohtaloa. Ne nimittäin nähdään tyypillisesti nimenomaan siten että otetaan lähtökohta ja sitten unohdetaan käydä se päättelyketju loppuun asti. Näin saadaan rakennettua kenties tunnetuin mutta samalla vääristynein maailmankatsomuksen teoria. (Tämän sanon siitä huolimatta että en koe olevani eksistentialisti.)
1: Albert Camus itsemurhalausuntoineen. Hänhän piti itsemurhan tekemistä perustavana kysymyksenä joka määrittää koko elämän. Hän viitaa absurdin kestämiseen ja elämisen mahdollisesti rankkaankin sankarillisuuteen. Tämä muistuttaa siitä että jo valinta elää pitää sisällään paljon arvoja, kannanotto olla tekemättä itsemurhaa kertoo siitä että elämässä on jotain merkitystä. Itsemurha poistaa valitsemisen, joten elossaoleva esittää että valinnoissa on takana järkeä. Näin itsemurhalähtökohta ei johdakaan itsetuhoisuuteen vaan pikemmnkin sen vastakohtaan.
2: Sartren eksistentialistinen ahdistus. Sartren kokemusmaailmassa Jumalaan liittyy käsityksiä. Tästä luopuja ei kykene eroamaan tästä, vaan hän aistii ikään kuin Jumalan poissaolon merkityksen. Tämä voi olla raju kokemus, jossa pelkona on arvotyhjiö. Mutta jo ahdistuksen tunne itsessään on referenssi siihen että asioilla on väliä. Merkitys ei puutu, vaikka Jumala puuttuisi. Epämiellyttävä totuus värittää sekin merkitysmaailmaa. Ja kun ihminen tajuaa että hänen omilla valinnoillaan on merkitystä hänelle itselleen, hän kykenee nousemaan oman elämänsä sankariksi, itsensä Jumalaksi. Kun ihminen toteuttaa omaa tahtoaan, hän sekä normittaa että tottelee. Merkitys on tässä vaiheessa voimakas, kaikenkattava ja koettu eikä ulkoaopittu. Se on myös oma koska sitä ei ole lainattu toisilta, jolloin on matkija, vaan se on luotu itse.
3: Heideggerin kuolemakeskeisyys. Esimerkiksi Heideggerin kautta eksistentialismiin saadaan mukaan se, että vaikka oman kuolevaisuuden kohtaaminen on ahdistava kokemus ja kenties ihmisen tärkein merkityksen kokemisen hetki, niin on myös muita eksistentiaalisen peruskokemuksen tarjoavia tilanteita. Ja nämä voivat olla hyvinkin iloisia ; Itse asiassa nämä ovat juuri niitä iloisia hetkiä joiden kautta ihminen kokee elämänsä elämisen arvoisena siitä huolimatta että elämä on väliaikainen ja kuolema väistämätön.
4: Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta ja siitä että ihmisten asennemaailma rapisee kohti laiskanpulskeaa kärsimyksenvälttämistä jossa keskiössä on helpot ja vaivattomat huvit jotka ovat etupäässä passivisia, ne ylläpitävät elämää mutta eivät kehitä sitä. Tätä halpaa hedonismia, nihilismiä, vastaan Nietzsche kuitenkin taisteli ja hänen yli-ihmisensä oli ahkera ja kova, tämänlaisen hedonistin vastakohta.
Onkin tärkeää huomata, että eksistentialismi tekee itse asiassa hyvää filosofiaa osittain juuri sen kautta että niiden lähtökohta on jokin joka ohitetaan matkan varrella vääränä. Näin on ensin otettu yksi vaihtoehto ja sitä kritisoidaan niin että näyttää perustellulta olla erimielinen. Näin sen automaattinen vaihtoehto saa arvoa ja uskottavuutta. (Elämä-kuolema / merkityksetön-merkityksellinen ovat "binaarisia" ; Jos elämää on vain vähän ja huonoa, se on silti elämää. Näin ajatellen tässä ei tehdä väärää dikotomiaa ja on perusteltua puhua automaattisista vaihtoehdoista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti