Ironian elämisen ehdoista

"Nothing is true - Everything is permitted."
("Assassins Creed")

Ironia on ilmiö, joka on samanaikaisesti kaikkialla läsnä että huonosti mietitty. Tämä on jopa johtanut eräänlaiseen "ironian kuolemaan", se on menettänyt merkityksensä ja samalla merkityksenmenetystä on kokenut sekä vakava puhe että komiikka. Suomalainen huumorilehti "Pahkasika" ei kuulemma pärjännyt todellisuudelle. Ja toisaalta vakavasti esitetyn sanoman sisältö voi kadota kun ei olla aivan varmoja onko kyseessä vitsi vai ei. Internetissä tämä on kenties pahimmillaan ja likimain jokaista keskusteluaihetta vaivaa "trolliongelma" ; On likimain mahdotonta erottaa pilailijaa ja asiankannattajaa toisistaan ; Hyvin usein vasta tekstin tulkinta rakentaa kontekstin.
1: Esimerkiksi pomoni kirjoitti sähköpostiin hauskan Ouija -laudankäyttöä ja spiritismiä käsittelevän viestin, joka voisi olla netissä vakava ja varoittava käyttäjäkokemus. Hän kuvaa anekdoottisävyiseen tyyliin kirjoittaen miten Ouija -lautaa pelatessa saa viestejä Saatanalta ja jos lautaa käyttää paljon, viestejä tulee lopulta jopa ilman lautaa ja siinä vaiheessa voi hyvinkin helposti joutua suljetulle osastolle aivan kuten hänkin tarinassaan oli ajautunut. Vasta pomoni tunteminen johtaa siihen että osasi nähdä kirjoitusvirheiden, useiden huutomerkkien ja muiden vastaavien elementtien taakse ja nähdä että kyseinen viesti oli parodia varoituksista.
2: Kenties dramaattisempi esimerkki on "Putous" -ohjelma. Kun sarja alkoi, se oli selvän alleviivatun itsetarkoituksellisesti parodia erilaisista tosi-tv -formaateista. Nykyään siihen suhtaudutaan todella vakavasti, ja hupihahmojen pudotusäänestys on muodostunut BB -talon pudotusäänestysten kaltaiseksi asiaksi, johon suhtaudutaan hyvinkin tiukasti. Esimerkiksi joidenkin hahmojen laatua pidetään asiattomana. Tässä henkenä on toki periaatteessa suojelu ; Ajatellaan että kun kulttuurissa pilkataan kaikkea, niin heikoin jää tulevaisuudessakin heikoimmalle asemalle. Kuitenkin jotta suojaamispyynnöt pätevät, viitataan asian tabuksi tekemiseen joka taas menee läpi jos ja vain jos kyseinen asia on joka tapauksessa erikoissuojelun alla, eli jo valmiiksi vahvoilla yhteiskunnassamme. Jolloin estot suojelevat asiaa entisestään ja vahvistaa entistäkin kovemmin sitä että heikot saavat jatkossakin ääntänsä entistäkin heikommin esille.

Monesti tämän ilmiön tunnistaminen ja kartoittaminen filosofisestikin on ongelmallista. esimerkiksi Platonin ironian määritelmä muistutti tietoisen valehtelun määritelmää. Hän korosti ironian epätotuudellisuuden ja intention ja sanomisen välistä ristiriitaa siten että ironiaa oli se toiminta jossa sanottiin yhtä ja tarkoitettiin toista. Tämänlainen lähestymistapa ei ole kenties yhtä hedelmällinen kuin mitä "ironian keinoja" -artikkeli tarjoaa. Se nimittäin esittää Leechin ironian määritelmätavan, jossa keskiössä on se, että ironia tarkoittaa sitä että laadun maksiimia rikotaan kohteliaisuusperiaatteen vuoksi. Ironia elää tilanteessa jossa todenpuhumisen periaate kohtaa poliittisen korrektiuden. Leechin määritelmän kenties suurin heikkous on siinä, että siinä missä Platonin määritelmä - samoin kuin ironian konnotaatiot vakiokielenkäytössäkin - pitää sisällään myös kiusoittelun, Leechin ironian määrittely joutuu laittamaan kiusoittelun ironiaa lähellä olevaksi ilmiöksi jossa ironian kohteliaisuusperiaate on käännetty peilikuvakseen.

Kuitenkin tämä muistuttaa että ironia vaatii toimiakseen:
1: Totuuskäsityksen. Tämä tarkoittaa sitä että postmoderni relativisti tunnutaa että ironiaa ei ole olemassakaan. Kun korostetaan sitä että totuutta ei ole, ja että relativistinen maailmankuva mahdollistaa likimain minkä tahansa näkemyskombinaation, jäljelle jääkin oikeastaan vain ihmisen kohtaamisen tematiikka, eli poliittisen korrektiuden läpitunkevuus. Ironia toki vaatii poliittista korrektiutta, mutta vain kontrastissa totuuskäsitykseen. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan elä tätä ihannetta - luulen/uskon/tiedän että suurin osa kulttuurirelativisteistakin oikeuttaa relativismilla lähinnä omaa maailmankuvaansa ; Heistä jokainen maailmankuva on ilmaan koherentisoitu kokonaisuus, ja siksi heillä on lupa pitää omaa illuusiotaan totena siinä missä muutkin kannattavat omia illuusioitaan.
2: Ironia vaatii toimiakseen käytöstapaetikettiä, tekopyhyyttä tai poliittista korrektiutta. Tämä vihjaa siihen suuntaan että ironialla pitäisi olla nyky-yhteiskunnassa enemmän tilaa kuin voisimme uskoakaan. Yhteiskuntamme on vain polarisoitunut ja moniarvoinen, jolloin trolliongelman takana oleva voima onkin ensi sijassa "parodian kuolemassa" ja "sarkasmin kuolemassa". Se muistuttaa vain että liioittelu ja särmikkäätkin maailmankuvat ovat nykyään esillä ja että omituisiakin näkemyksiä kannatetaan monikulttuurisuuden nimissä. Siksi parodioinnin sijasta pitäisikin kenties vaihtaa nimenomaan erilaisiin ironian tyyleihin. Kulttuurissamme monet elementit ovat siis parodiahorisontissa mutta eivät ironiahorisontissa. Tämä muistuttaakin siitä että ironia onkin huumorin välineistä "paitsi vaikeakäyttöisin, niin myös vaikein tappaa." Parodiaa ja sarkasmia käytetään enemmän koska ne ovat helppoja. Valitettavasti yhteiskunta on syönyt niiltä jo tehot.

Toisaalta parodiahorisonttiin vaipuminen on tarjonnut runsaasti tilaa kaltaisilleni surrealisteille, joiden tarkoituksena on hämärtää poliittiset tarkoitusperänsä ja kätkeä vaikuttavuutensa tätä kautta siten että koko elämä ikään kuin eletään parodiahorisontin kautta ; Koska jokainen on intentioidensa vanki, on ainoana keinona hämärtää diskurssi siten että ei voida olla varmoja siitä mikä on vitsiä ja mikä vakavasti esitettyä argumenttia. Näin ollen ei voida olla varmoja mitä surrealisti tarkoittaa ja ajaa. Elämässään onnistuneen surrealistin intentioiden luokitteleminen kertookin siksi enemmän tulkitsijasta kuin surrealistista. Tässä parodiahorisontin vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden minimointi ei muutukaan välineiden heikkoudeksi vaan niiden olennaiseksi voimaksi. Individualistista omaa elämää elvä joka kuitenkin elää ulkoisessa maailmassa jossa kaikki on politisoitua, on ainut vaihtoehto hämärtyminen kautta.

Nyky-yhteiskunnassa ironisoimista riittää. Sillä nykyajan keskustelukenttää - ja etenkin arvokeskustelua - värittää "suvaitsevaisuus" -sanan ekvivokaatio. Eli puhutaan koko ajan suvaitsevaisuudesta, jolloin näyttää että ollaan suvaitsevaisia ihmisiä. Mutta eri määritelmät ovat sellaisia että mikä tahansa on suvaitsevaista tai suvaitsematonta, ja määritelmää vaihtamalla peli muuttuu sellaiseksi että lähinnä määritellään miten itse ollaan suvaitsevaisia ja miten muut ovat suvaitsemattomia. Jokainen katsoo että he ovat suvaitsevaisia. Kuitenkin jokainen katsoo että on olemassa arvoja, ja näiden arvojen puolesta on oltava suvaitsematon suvaitsemattomille. Tästä seuraa se, että mitä tahansa voidaan puolustaa suvaitsevaisuudella:
1: Suvaitsemattomuudelle voidaan hakea suvaitsevaisuutta koska siinä puolustetaan jotain arvoa, jolle on annettava kunnioitusta. Näin sananvapaus, mielipiteenvapaus ja ääneenlausumisvapaus oikeuttaa vaikkapa homofobisiin lausuntoihin.
2: Suvaitsevaisuus voi kuitenkin muuttua sensuristiseksi suojeludiskurssiksi lennosta. Kun jotain asiaa halutaan vastustaa, voidaan katsoa että se syrjii jotain ja heikentää tietyn ihmisryhmän asemaa.

Tämän huomaaminen johtaa hyvinkin muutokseen. Parodioinnista voitaisiin siirtyä ironisointiin.

Muutos on samantapainen kuin jos vaihtaisi kiusaamisen kiusoitteluun. Retorisen puolen muutokset ovat haasteellisia, ja ne muituttavat paljon toisiaan. Mutta sävyerot ovat kuin eri planeetalta. ; Ja kun tämän huomaa, voisi jopa sanoa että parodiahorisonttimaailmassa ironian pitäisi olla kuolleen sijasta erityisen voimakas. Sillä silloin kun poliittinen korrektius on niin voimakasta, että se pakottaa ottamaan parodian vakavasti ja vitsin todesta, on totuuskäsityksen omaavalla voimakas perspektiivi. Mitä kovempi vakavasti otettavuuden leima kulttuurissa vallitsee, sitä voimakkaampaa ironia on. Myös ironian kestämiskyvylle yhteiskunta samalla asettaa voiman, koska vitsailuakin pitäisi kestää suvaitsevaisuuden hengessä.

Tämä lieneekin nykyisen "parodiahorisonttimaailman" "akilleen kantapää", "johon sopiva myrkkynuoli" näyttää olevan juuri ironian kokoinen ; Henkilökohtaisesta pahastumisesta on tehty voimakas poliittisen vaikuttamisen väline, jossa oma herkkänahkaisuus peilataan erimielisen militantiksi ilkeydeksi. Tämä on ilmiselvää suvaitsemattomuutta, jolloin joudutaan tunnustamaan oman suvaitsevaisuuden rajat, ja tämän takaa nousee esille esimerkiksi totuuskäsitykset joita arvostetaan ja joihin liittyy voimakkaita tunteita ja joita ei haluta kritisoitavan ja joiden moittimista ei haluta suvaita - ellei niitä peräti pidetä Pyhinä joita suojaa tabut. Tämä asenne on nykyään niin voimakas, että tähän loveen iskemällä on potentiaalisesti mahdollisuus romuttaa vaikka koko systeemi sisältä käsin. Näin esimerkiksi kävi pienen kokeellisen kirjoitukseni kanssa - se sai suosiota - lukijoita ja viittauksia - etenkin ollakseen minun kirjoittama. Ja saamieni vihjeiden pohjalta on helpohkoa päätellä että se ilmeisesti koettiin jollain tavalla erityisen vakuuttavaksi (ollakseen minun kirjoittamani). Tämä vihjaa että ironiatyökalua sopivalla tavalla soveltavilla kirjoituksilla on helposti yllättävänkin kova suosio ja ne koetaan hyvinkin vakuuttaviksi.